3.2.2019

Sävelmä
4. säv.

37. helluntainjälkeinen sunnuntai

Sakkeuksen sunnuntai

Herran temppeliintuomisen jälkijuhla

p. vanhurskas Simeon, Herran vastaanottaja, ja naisprofeetta Hanna (+ 1. vs.)

ap.v. Nikolai, Japanin arkkipiispa ja valistaja (+ 1912)

Polyeleon evankeliumi
Luuk. 24:1–12
Luuk. 24:1–12

1 Ensimmäisenä päivänä sapatin jälkeen naiset jo aamuvarhaisella menivät haudalle ja ottivat hankkimansa tuoksuöljyt mukaan. 2 He havaitsivat, että kivi oli vieritetty haudan suulta, 3 ja kun he menivät sisälle hautaan, he eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista. 4 Kun he olivat ymmällä tästä, heidän edessään seisoi yhtäkkiä kaksi miestä sädehtivän kirkkaissa vaatteissa. 5 Naiset pelästyivät ja painoivat katseensa maahan. Mutta miehet sanoivat heille: "Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? 6 Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista. Muistakaa, mitä hän sanoi teille ollessaan vielä Galileassa: 7 'Näin täytyy käydä: Ihmisen Poika annetaan syntisten ihmisten käsiin ja ristiinnaulitaan, mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.'" 8 Silloin he muistivat, mitä Jeesus oli puhunut. 9 Haudalta palattuaan naiset veivät tästä sanan yhdelletoista opetuslapselle ja kaikille muille. 10 Nämä naiset olivat Magdalan Maria, Johanna ja Jaakobin äiti Maria, ja vielä muitakin oli heidän kanssaan. He kertoivat kaiken apostoleille, 11 mutta nämä arvelivat naisten puhuvan omiaan eivätkä uskoneet heitä. 12 Pietari lähti kuitenkin juoksujalkaa haudalle. Kurkistaessaan sisään hän näki ainoastaan käärinliinat, ja hän lähti pois ihmetellen mielessään sitä, mikä oli tapahtunut.

Epistola
Hepr. 9:11–14 (Simeon ja Hanna)
1. Tim. 4:9–15

Hepr. 9:11–14

11 Kristus, meitä odottavan hyvän ylipappi, on kuitenkin jo tullut. Hän on kulkenut suuremman ja täydellisemmän teltan kautta, jota ei ole tehty ihmiskäsin ja joka siis ei kuulu tähän luomakuntaan. 12 Hän ei ole tuonut uhrina pukkien eikä sonnien verta, hän on uhrannut oman verensä. Näin hän on kertakaikkisesti täyttänyt tehtävänsä, astunut sisään kaikkeinpyhimpään ja hankkinut meille ikiajoiksi lunastuksen. 13 Jos jo pukkien ja härkien veri ja saastuneiden päälle vihmottava hiehon tuhka puhdistaa ihmisen ulkonaisiin menoihin kelvolliseksi, 14 kuinka paljon paremmin puhdistaakaan Kristuksen veri! Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa.

1. Tim. 4:9–15

9 Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen. 10 Siksihän me näemme vaivaa ja kilvoittelemme, että olemme panneet toivomme elävään Jumalaan, joka on kaikkien ihmisten pelastaja, varsinkin uskovien. 11 Neuvo ja opeta tällä tavoin. 12 Kenenkään ei pidä väheksyä sinua nuoruutesi vuoksi. Näytä sinä uskoville hyvää esimerkkiä puheissasi ja elämäntavoissasi, rakkaudessa, uskossa ja puhtaudessa. 13 Lue seurakunnalle pyhiä kirjoituksia, kehota ja opeta ahkerasti siihen saakka, kun tulen. 14 Älä lyö laimin armolahjaa, jonka sait silloin, kun vanhimmat profeettain sanojen perusteella panivat kätensä sinun päällesi. 15 Huolehdi tästä kaikesta ja toimi näin, jotta kaikki näkisivät sinun edistymisesi.

Luuk. 2:25–38 (Pyhä vanhurskas Simeon, Herran vastaanottaja, ja naisprofeetta Hanna (+ 1. vs.))
Luuk. 19:1–10
Luuk. 2:25–38

Siihen aikaan 25 Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. 26 Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. 27 Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, 28 hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi: 29 -- Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. 30 Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, 31 jonka olet kaikille kansoille valmistanut: 32 valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille. 33 Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin. 34 Simeon siunasi heitä ja sanoi Marialle, lapsen äidille: "Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, 35 ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset." 36 Siellä oli myös naisprofeetta Hanna, Asserin heimoon kuuluvan Penuelin tytär. Hän oli jo hyvin vanha. Mentyään neitsyenä naimisiin hän oli elänyt miehensä kanssa seitsemän vuotta, 37 mutta nyt hän oli ollut leskenä jo kahdeksankymmenenneljän vuoden ajan. Hän ei poistunut temppelistä minnekään, vaan palveli Jumalaa yötä päivää paastoten ja rukoillen. 38 Juuri sillä hetkellä hän tuli paikalle, ja hän ylisti Jumalaa ja puhui lapsesta kaikille, jotka odottivat Jerusalemin lunastusta.

Luuk. 19:1–10

Siihen aikaan 1 Jeesus tuli Jerikoon ja kulki kaupungin halki. 2 Siellä asui mies, jonka nimi oli Sakkeus. Hän oli publikaanien esimies ja hyvin rikas. 3 Hän halusi nähdä, mikä mies Jeesus oli, mutta ei pienikokoisena ylettynyt kurkistamaan väkijoukon takaa. 4 Niinpä hän juoksi jonkin matkaa edemmäs ja kiipesi metsäviikunapuuhun nähdäkseen Jeesuksen, joka oli tulossa sitä tietä. 5 Mutta tultuaan sille kohtaa Jeesus katsoi ylös ja sanoi: "Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi." 6 Sakkeus tuli kiireesti alas ja otti iloiten Jeesuksen vieraakseen. 7 Kun ihmiset näkivät tämän, he sanoivat paheksuen: "Syntisen miehen talon hän otti majapaikakseen." 8 Mutta Sakkeus sanoi Herralle kaikkien kuullen: "Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin." 9 Sen kuultuaan Jeesus sanoi häneen viitaten: "Tänään on pelastus tullut tämän perheen osaksi. Onhan hänkin Abrahamin poika. 10 Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan."

Päivän synaksario

Profeetta Asarja, Obedin poika eli 900-luvulla eKr. Jumalan Hengen innoittamana hän lähti Juudan kuninkaan Asan luokse ja puhui hänelle ja kaikille paikalla olleille innoittavasti ja rohkaisevasti: ”Herra on teidän kanssanne, jos te olette Hänen kanssaan. Jos etsitte Häntä, löydätte Hänet, mutta jos hylkäätte Hänet, Hän hylkää tiedät. – – Mutta olkaa te vahvoja älkääkä menettäkö rohkeuttanne. Te saatte teoistanne palkan.” (2. Aik. 15:2–7.)

Asarjan sanat kuultuaan Asa rohkaistui poistamaan kaikki epäjumalankuvat hallitsemaltaan alueelta. Asa myös kunnosti Herran alttarin temppelin eteishallin edessä ja kutsui Jerusalemiin koolle suuren kokouksen, jossa eri sukukuntien jäsenet uhrasivat Herralle 700 härkää ja 7000 lammasta luvaten palvella Herraa, isiensä Jumalaa koko sydämestään.

Herran temppeliintuomisen juhlan jälkeisenä päivänä ortodoksinen kirkko muistelee hänet tunnistaneita ja vastaanottaneita pyhiä Simeonia ja Hannaa. Kun Kristus tuotiin Jerusalemin temppeliin, Pyhä Henki ilmoitti vanhus Simeonille, että lupauksen täyttymys on nyt koittanut. Hän riensi lasta vastaan, otti hänet syliinsä ja lausui koko sydämestään: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut.” (Luuk. 2:29.)

Simeonin taustasta on erilaisia tarinoita. Luotettavimman mukaan hän oli tavallinen oikeamielinen ja hurskas mies, joka ei ollut pappi eikä farisealainen ja joka Jeesuksen nähdessään oli jo 112 vuoden ikäinen. Toisen tradition mukaan hän oli kuuluisan juutalaisen oppineen Hillelin (70 eKr.–10 jKr.) poika ja Paavalin oppi-isän Gamalielin isä, mutta tämä on tuskin mahdollista.

On olemassa myös legenda, jonka mukaan Simeon oli yksi seitsemästäkymmenestä oppineesta juutalaisesta, jotka valittiin kääntämään Raamattua hepreasta kreikkaan (Septuaginta) faarao Ptolemaios Filadelfoksen (285–246 eKr.) aikana. Simeonin kääntäessä Jesajan kirjaa hän saapui jakeeseen ”neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan” (Jes. 7:14). Ajatus hämmensi häntä niin, että hän aikoi jo kääntää sanan ’neidoksi’. Silloin Jumalan enkeli ilmestyi ja esti häntä muuttamasta pyhän tekstin ajatusta. Enkeli sanoi, että tuo ihmiselle mahdoton asia oli profetia Jumalan Pojan tulosta maailmaan. Tämän vahvistukseksi enkeli lupasi, ettei Simeon näe kuolemaa ennen kuin on nähnyt ja koskettanut neitseestä syntynyttä Messiasta. Jos tämä tarina olisi totta, Simeon olisi ollut lähes 300-vuotias nähdessään Jeesuksen.

Vanhurskas Simeon ymmärretään myös koko muinaisen Israelin ja vanhan liiton edustajana, joka aikansa Jumalan lähettämää lunastusta odotettuaan väistyi evankeliumin valon ja totuuden tieltä.

Pyhän ja vanhurskaan Simeonin reliikit tuotiin Pyhältä maalta Konstantinopoliin, jossa niitä kunnioitettiin keisari Justinianoksen (527–565) aikana rakennetussa Herran veljen Jaakobin kirkossa lähellä Hagia Sofiaa.

Naisprofeetta Hanna, Penuelin tytär, oli ollut leskenä peräti 84 vuotta menetettyään miehensä hyvin nuorena. Seitsemän avioliittovuoden jälkeen hän oli palvellut Jumalaa paastoten ja rukoillen temppelissä yötä päivää. Hanna on esikuva kaikille pyhille leskille, neitseille ja munkeille, jotka ovat vapautuneet maailmallisista huolista voidakseen asua aina temppelissä uhraten Jumalalle paastoa, rukouksia ja ylistyslauluja Herran odotuksessa.

Simeonin ja Hannan esiintymistä on tulkittu eri tavoin. Kirkkoveisuissa he rinnastuvat uhrattaviin kyyhkysiin, sillä he uhraavat rukouksia ja vuodattavat profeetallista Henkeä omasta sisimmästään. Linnut ovat siis esikuva siitä hengellisestä elämästä, jonka toteutumista Simeon ja Hanna edustivat käytännössä. Gregorios Nyssalaisen tulkinnan mukaan Simeonissa ja Hannassa Kristus-lasta tulivat vastaanottamaan laki ja armo. Simeonin nimi näet viittaa tottelemiseen ja Hannan armahtamiseen.

Englantilainen kirkkoisä Bede puolestaan kiinnitti huomiota tekstissä oleviin lukuihin ja tulkitsi Hannan olevan kirkon esikuva. Seitsemän on täyteyden ja luomispäivien luku, ja siksi Hannan seitsemän avioliittovuotta symboloivat vanhaa liittoa ja Kristusta edeltänyttä aikakautta. Leskenä eletyt 84 vuotta symboloivat aikaa, jonka kirkko on maailmassa yksin ilman Ylkäänsä. Luku 84 saadaan näet kertomalla apostolisuuden luku (12) ja aikojen täyttymisen luku (7).

Pyhät Simeon ja Hanna ovat myös hengellisen elämän esikuvia. Heidän esimerkkiään seuraten voimme nähdä Kristuksen sisäisillä silmillämme ja koskettaa Häntä hengellisillä aisteillamme. Silloin voimme julistaa iloiten ja täydellä luottamuksella, että maailmaan on tullut Vapahtaja – ”valo, joka koittaa pakanakansoille, kirkkaus, joka loistaa kansallesi Israelille” (Luuk. 2:32).

Keisari Diocletianuksen (284–305) aloittaman suuren vainon kuudentena vuonna (310) Palestiinan Kesarea virtasi marttyyrien verta. Kaupunkiin tuli pohjoisesta kaksi kristittyä, Adrianos ja Eubulos, jotka ihailivat suuresti marttyyreja ja tahtoivat nähdä omin silmin kuolemaan tuomittuja kristittyjä. Kesarean kaupungin porteilla sotilaat pysäyttivät heidät ja kysyivät heidän määränpäätään ja matkansa tarkoitusta. Adrianos ja Eubulos sanoivat vilpittömästi tahtovansa palvella Kristuksen seuraajia. Heidät vietiin saman tien kuvernööri Firmilianuksen luokse. Tämä antoi raastaa heidän kylkiään rautapiikeillä ja tuomitsi molemmat heitettäviksi pedoille. Adrianos heitettiin leijonille, mutta ne eivät tappaneet häntä, joten hänet mestattiin.

Seuraavana päivänä Eubulokselle tarjottiin vielä mahdollisuutta kieltää uskonsa ja päästä vapaaksi, mutta hän kieltäytyi tarjouksesta. Niin hänetkin heitettiin leijonille, mutta pedot olivat taas haluttomia koskemaan Kristuksen marttyyriin. Pyhä Eubulos surmattiin mestaamalla. He olivat Palestiinan Kesarean viimeiset marttyyrit.

Mercian kuningaskunnan[1] kuninkaan tytär Werburga syntyi vuonna 650. Hänen sukunsa oli erittäin hurskas; siinä oli ollut lukuisia nunnia, luostarien johtajia ja pyhiä. Werburga hylkäsi useiden ruhtinaiden kosinnan sanoen jo lupautuneensa Herralleen Jeesukselle Kristukselle. Hän aloitti kilvoitteluelämän 25-vuotiaana Elyn luostarissa. Myöhemmin Werburgan setä kuningas Ethelred kutsui hänet Keski-Englannissa olleiden hengellisten naisyhteisöjen valvojaksi. Werburga muutti osan niistä luostareiksi.

Pyhä Werburga kuoli Lincolnshiren Threckinghamissa vuoden 700 tienoilla. Hänet haudattiin Hanburyyn, mutta joskus 800-luvun lopussa hänen reliikkinsä siirrettiin tanskalaisten uhan alta Chesteriin. Siellä ne siirrettiin vuonna 1095 katedraaliin, jossa Werburgan hautapyhäkkö oli suosittu pyhiinvaelluskohde aina protestantismin tuloon asti. Reliikkien siirrolla on oma juhlapäivänsä 21.6. Englannissa on kaksitoista pyhälle Werburgalle omistettua vanhaa kirkkoa.


[1] Mercian kuningaskunta kukoisti Keski-Englannissa kolme vuosisataa 500-luvun lopulta lähtien, ennen anglosaksisen Englannin kuningaskunnan syntyä. Mercian ydinalueella sijaitsevat nykyään mm. Birmingham ja Nottingham.

Tanskan suojelija ja Ruotsin valistaja pyhä Anskar (Ansgarius) syntyi Pohjois-Ranskassa vuoden 801 tienoilla. Hän opiskeli Corbien benediktiiniluostarin koulussa, jossa hänet myös vihittiin munkiksi. Sieltä hän siirtyi Pohjois-Saksaan Weserjoen rantamille, jonne corbielaiset perustivat vuonna 822 ”Uutena Corbiena” tunnetun luostarin. Sen apotti Warin Walan erityinen sydämenasia oli Skandinavian suuntaan tehtävä lähetystyö.

Munkki Anskar tunnettiin sekä taitavana sananjulistajana että köyhien auttajana. Hän otti evankeliumin käskyt kirjaimellisesti. Hän pesi köyhien jalkoja ja tarjosi heille aterioita. Anskar kilvoitteli kaikessa hiljaisuudessa pitämällä karkeajouhista aluspaitaa ja eli pelkällä vedellä ja leivällä niin kauan kuin hänen terveytensä salli. Psalmeja lukiessaan hänellä oli tapanaan lisätä jokaisen psalmin loppuun pieni rukous; tämä tapa levisi vähitellen laajalle.

Paavi Paschalis I (817–824) antoi vuonna 822 siunauksen käynnistää lähetystyö Skandinaviassa. Työtä johti arkkipiispa Ebo, jolla oli läheiset suhteet frankkien hoviin. Hän perusti Tanskaan seurakuntia ja rakennutti kirkkoja. Tanskan kuningas Harald Klak kastettiin vuonna 826 Saksan keisarin Ingelheimin linnassa. Tuolloin päätettiin, että nuori munkki Anskar ryhtyisi jatkamaan Ebon aloittamaa työtä. Anskar lähti Haraldin kanssa Tanskaan kuninkaan ohjaajaksi ja tanskalaisten hengelliseksi opettajaksi.

Anskarin työ eteni hyvin. Hän säilytti luostarissa omaksumansa askeettisen elämäntavan ja kurinalaisuuden myös lähetysmatkoillaan. Hän ei ryhtynyt mihinkään puhumatta asiasta ensin Jumalan edessä. Lukuisia tanskalaisia kastettiin ja muutamia heistä lähetettiin Saksan luostareihin opiskelemaan. Paavi Eugenius II (824–827) ylisti Anskarin saavutuksia. Tilanne vaikeutui kuitenkin vuonna 827, kun Harald syöstiin vallasta ja kirkon toimintaedellytyksiä rajoitettiin.

Vuonna 829 Ruotsin kuningas Björn lähetti frankeille pyynnön lähettää heidän maahansa kristittyjä lähetyssaarnaajia. Anskar seuralaisineen lähti Ruotsiin, jossa heidän määränpäänsä oli Upplannin keskus Birka, Mälarjärven rantamilla (Tukholman lähistöllä). Merellä viikingit hyökkäsivät heidän laivansa kimppuun, ja seurue menetti muun muassa kaikki mukanaan olleet pyhät kirjansa. Anskar ja hänen miehensä saapuivat Birkaan jalkapatikassa.

Anskar otettiin ystävällisesti vastaan. Hän viipyi maassa puolitoista vuotta. Seudulla oli useita kristittyjä vankeja, jotka iloitsivat päästessään taas osallistumaan ehtoolliseen. Kansa kuunteli mielellään evankeliumin opetuksia, mutta vain harvoja kastettiin. Huomattavin heistä oli Birkan päämies Herigar, yksi kuninkaan neuvonantajista. Herigar ja Anskar rakensivat Ruotsin ensimmäisen kirkon.

Palattuaan Pohjois-Saksaan Anskar nimettiin Hampurin piispaksi. Hän teki vuosina 831–832 matkan Roomaan, jossa hän ystävystyi paavi Gregorius IV:n (827–844) kanssa. Paavi korotti vuonna 834 Hampurin hiippakunnan arkkihiippakunnaksi ja antoi Anskarille paavillisen valtuutuksen toimia ”ruotsalaisten, tanskalaisten, slaavilaisten sekä muiden pohjoisten alueiden kansojen keskuudessa”.

Anskar vastusti viikinkien harjoittamaa orjakauppaa. Hän osti mahdollisuuksien mukaan vapaaksi tanskalaisia ja slaavilaisia vankeja ja tarjosi heille mahdollisuutta kouluttautua luostareissa Jumalan palvelukseen. Hän perusti Tanskaan lähetyskoulun, johon tuli toistakymmentä poikaa.

Pyhä Anskar oli kolmetoista vuotta Hampurin arkkipiispana. Hänen saarnansa innoittivat ja rohkaisivat. Hän rakennutti useita kirkkoja ja perusti kirjaston ja sairaaloita sekä järjesti köyhäinapua. Anskar organisoi myös useita lähetysmatkoja Tanskaan, Ruotsiin ja Norjaan. Katedraalinsa yhteyteen Hampurissa hän perusti luostarin, jossa koulutettiin lähetystyöntekijöitä.

Frankkien kuninkaan Ludvig Hurskaan kuoleman (840) jälkeen ajat muuttuivat vaikeammiksi myös Ruotsissa. Birkassa puhkesi levottomuuksia ja tuolloinen piispa Gazbert joutui lähtemään sieltä. Viikingit hyökkäsivät Hampuriin vuonna 845, ja Anskarinkin oli paettava. Kristinuskoa suosinut Tanskan kuningas Horik kuoli vuonna 854, ja lähetystyö joutui vaikeuksiin myös Tanskassa. Anskar siirtyi Bremeniin, ja tapahtumien lopputuloksena Hampurin arkkihiippakunta yhdistettiin Bremenin hiippakuntaan, ja paavi Nikolaus I (858–867) nimitti Anskarin sen johtajaksi.

Anskar kävi elämänsä loppupuolella vielä toisen kerran Birkassa elvyttääkseen kirkon elämän alueella. Ruotsin kuningas Olavi otti hänet ystävällisesti vastaan ja osoittautui halukkaaksi kristillisen lähetystyön tukijaksi. Toisin kuin Keski-Euroopassa, kuninkaan tahto ei kuitenkaan ollut asiassa ratkaiseva vaan oli selvitettävä kansan tahto. Järjestetty kansankokous hyväksyi kirkon lähetystyön jatkamisen alueella.

Pyhä Anskar nukkui pois vuonna 865. Hänet haudattiin Bremeniin. Pyhän Anskarin elämäkerran kirjoitti hänen oppilaansa Rimbert, joka lähetettiin 850-luvulla Bremenistä ruotsalaisten luo.

Pyhää Anskaria kunnioitetaan Tanskan suojelijana, sillä hänen työnsä hedelmät osoittautuivat pysyvimmiksi juuri Tanskassa sekä Pohjois-Saksassa. Seuraavalla vuosisadalla tanskalaiset alkoivat kristillistyä suuremmassa mittakaavassa. Ruotsissa pyhän Anskarin kylvämät kristinuskon siemenet puhkesivat täyteen kukoistukseen vasta 1000-luvulla, jolloin kristinusko levisi uudestaan ruotsalaisten keskuuteen.

Uglitšin nuori ruhtinas Roman oli kuuliaisuutensa ja hartautensa tähden vanhempiensa ilo ja silmäterä. Isänsä Vladimirin ja vanhemman veljensä kuoltua hänestä tuli 26-vuotiaana Uglitšin ruhtinas. Oman kassansa kartuttamisen sijaan hän huolehti koko ruhtinaskunnan hyvinvoinnista rakennuttaen sairaaloita, vaivaistaloja, julkisia rakennuksia sekä useita kirkkoja. Vaimonsa kuoltua lapseton Roman omistautui kokonaan paasto- ja rukouskilvoituksille sekä hyväntekeväisyydelle. Hän nukkui kuolonuneen 50-vuotiaana vuonna 1285. Pyhän Romanin reliikit löydettiin maatumattomina kaksisataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen, mutta vuonna 1605 ne tuhoutuivat tulipalossa sekasorron aikana ja vain osia niistä säästyi tuholta.

Pyhä Simeon oli ensin piispana Polotskissa. Vuonna 1263 liettualaisten hyökkäys pakotti hänet siirtymään Tveriin, jossa hänet otettiin ystävällisesti vastaan. Simeonista tuli Tverin ensimmäinen piispa. Kirkkaalla älyllään ja korkealla moraalillaan hän sai osakseen kaikkien kunnioituksen. Hän suhtautui isällisesti kaikkiin, oli helposti lähestyttävä ja piti erityistä huolta köyhistä ja hyljeksityistä. Hän osasi myös käsitellä ja ojentaa niitä, jotka olivat taipuvaisia sortamaan toisia. Hänen aikanaan Tverissä oli kaksi suurta tulipaloa. Pyhä Simeon teki kaikkensa lohduttaakseen ja auttaakseen tulipaloista kärsineitä ja näki paljon vaivaa kaupungin ja sen kirkkojen jälleenrakentamiseksi. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 1289.

Pyhä Sabbas oli ylhäistä syntyperää ja vaikutti Kreikan Joanninassa 1400-luvulla. Nuoruudessaan hän astui vapaaehtoisen köyhyyden tielle Kristusta seuraten ja vietti koko elämänsä erakkona Joanninan järven saarella Pyhän Johannes Kastajan luostarin alaisuudessa. Hänellä ei koskaan ollut uutta viittaa tai kahta kenkäparia. Kun hän näki köyhän tai sairaan, hän oli heti valmis antamaan tälle niin kenkänsä kuin vaatteensa.

Sabbaksen hengellisiä lapsia olivat pyhät veljekset Nektarios ja Teofanes, jotka perustivat Barlaamin luostarin Meteoran kallioille Thessaliaan. Hän toisti usein oppilailleen mielilausettaan: ”Hengellisen elämän peruskivi on nöyryys.” Veljekset todistivat, etteivät he koskaan nähneet ohjaajavanhuksensa menettävän malttiaan tai kuulleet hänen tuomitsevan ketään. Joka ilta Sabbas nousi rukoilemaan tunnin kuluttua auringonlaskusta ja jatkoi rukoilemistaan läpi yön ja aamupäivän lopettaen vasta puolenpäivän jälkeen. Hän ei koskaan syönyt ennen yhdeksättä hetkeä (klo 15). Hän ei milloinkaan pannut tippaakaan öljyä ruokaansa, joka muodostui pelkästä leivästä sekä vedessä keitetyistä palkokasveista ja vihanneksista.

Kuolinpäivänään Sabbas pyysi saada osallistua pyhään ehtoolliseen ja lähetti sen jälkeen oppilaansa toimittamaan tavanomaista jumalanpalvelusta jääden itse lepäämään. Seuraavana päivänä oppilaat löysivät hänet kuolleena vuoteeltaan skeemavaatteeseen pukeutuneena käsivarret ristissä rinnallaan. Hänen kasvoillaan väreili syvä rauha. Huoneen täyttävä hyvä tuoksu oli merkkinä siitä, että hänet oli otettu pyhien joukkoon.

Stamatios ja Johannes olivat kotoisin Spetsain saarelta. Heidän isänsä kuoli, kun he olivat vielä pieniä, ja he kasvoivat veljiensä hoidossa. Aikuiseksi vartuttuaan he alkoivat harjoittaa pienimuotoista kaupankäyntiä kuten useimmat muutkin saarelaiset.

Vuonna 1822 Kreikan itsenäisyystaistelujen levottomina aikoina veljekset olivat purjehtimassa pienessä oliiviöljyllä lastatussa laivassa. Tuulet heittivät laivan Khioksen saarelle, joka oli turkkilaisten hallussa. Laivan seitsenhenkinen miehistö nousi maihin. He pyysivät paikallista kristittyä maksua vastaan hankkimaan heille välineitä, joilla korjata laivan kärsimät vauriot. Khioslainen ei kuitenkaan ollut luotettava ja kävi ilmoittamassa heidän tulostaan paikallisille turkkilaisille viranomaisille. Heitä tultiin heti pidättämään. Kaksi merimiehistä lähti pakoon ja heidät ammuttiin, toiset kaksi hyppäsivät mereen ja hukkuivat. Laivan kapteeni Nikolaos pidätettiin yhdessä Stamatioksen ja Johanneksen kanssa. Heidät vietiin Khioksen paššan eteen. Tämä määräsi Nikolaoksen mestattavaksi. Koko matkan mestauspaikalle häntä kehotettiin kääntymään islamiin. ”Nytkö aloittaisin uudenlaisen elämän?” hän vastasi. ”Olen syntynyt kristityksi ja kristittynä myös kuolen.” Perillä hänet mestattiin.

Stamatios ja Johannes heitettiin vankityrmään. Siellä kaksi muslimia teki paššan käskystä kaikkensa saadakseen heidät kääntymään islamiin. Pašša oli luvannut muslimeille suuria lahjoja, jos he onnistuisivat tehtävässään. Mutta mitkään uhkaukset tai lupaukset eivät saaneet nuorukaisia taipumaan. Muslimit pyysivät paššalta lupaa kiduttaa vankeja. Muiden uusmarttyyrien tapauksista viisastuneena pašša totesi vain, että jos nuo gavurit[1] saavat jotakin päähänsä, ei sitä saa sieltä millään pois. Parempi on olla haaskaamatta voimia kidutukseen ja katkaista heidän kaulansa hetimiten.

Vankilassa veljekset aavistivat loppunsa koittavan seuraavana päivänä. He saivat lähetetyksi Khioksen piispalle kirjallisen synnintunnustuksen ja pyysivät samalla häntä keksimään keinon, kuinka he saisivat pyhää ehtoollista. Erään kristityn vangin vaimolla oli lupa käydä vankilassa, ja tämän kautta piispa lähetti rohkaisun sanoja veljeksille ja käski heidän valmistautua ehtoolliseen. Koko yön veljet lauloivat rukouskanonia Jumalansynnyttäjälle ja muita ulkoa osaamiaan veisuja. Ennen muuta he pyysivät Jumalanäitiä rukoilemaan Poikaansa, että Hän antaisi heille voiman käydä pelkäämättä kuolemaan.

Varhain aamulla Stamatios ja Johannes hyvästelivät muut vangit ja jakoivat heille vaatteitaan ja osan rahoistaan. Pian samainen kristitty nainen toi heille piispan hänelle antamat ehtoollislahjat. Kyynelsilmin he nauttivat ehtoollisen kiittäen Herraa. Naisen mukana he lähettivät loput rahansa piispalle pyytäen tätä toimittamaan heille hautauspalveluksen ja muistopalveluksia.

Pian veljekset vietiin paššan eteen. Kun heitä kehotettiin kieltämään uskonsa, he huusivat olevansa kristittyjä ja pysyvänsä kristittyinä. ”Vaikka hakkaatte meidät palasiksi, me emme kiellä uskoamme”, he sanoivat. Heti heidät vietiin pois paššan palatsista tuomiopaikalle. Heidän edellään kuljetettiin pelotukseksi kahta terävää miekkaa. Johannes kalpeni hetkeksi miekat nähdessään, mutta Stamatios rohkaisi häntä ja kehotti: ”Pyydä Jumalanäitiä antamaan sinulle voimaa.” Mestauspaikalla molemmat huusivat kovalla äänellä: ”Kristuksen tähden menemme kuolemaan, olemme kristittyjä, kristittyjä, kristittyjä! Herra, muista meitä valtakunnassasi!” Heidät mestattiin välittömästi ja he saivat marttyyrikruunun.

Pyhien marttyyrien ruumiit heitettiin mereen. Eräs kristitty nahkuri, joka oli työnsä vuoksi jatkuvasti meren rannalla, sai tehtäväkseen tarkkailla, painaisiko meri ruumiit rannalle. Neljän päivän kuluttua ne ajautuivatkin rantaan ja Khioksen kristityt hautasivat ne salaa eräälle pellolle.


[1] Turkkilaiset käyttivät kreikkalaisista, armenialaisista ja muista kristityistä nimitystä gavur, ”vääräuskoinen”.

Japanin valistaja Nikolai, maallikkonimeltään Johannes Kasatkin, syntyi maalaiskylässä Smolenskin läänissä vuonna 1836. Diakonin poikana hän kävi koulunsa papiston lapsille tarkoitetussa ankeassa oppilaitoksessa. Älykäs ja iloinen Johannes suoriutui kuitenkin opinnoistaan niin hyvin, että pääsi vapaaoppilaaksi Pietarin hengelliseen akatemiaan. Neljännellä vuosikurssilla hänen silmiinsä osui ilmoitus, jossa haettiin pappia Venäjän konsulaatin kirkkoon Japanin Hakodateen. Samana iltana vigilian aikana hänelle kirkastui, että Jumala kutsui juuri häntä lähetystyöhön Japaniin. Päätettyään opintonsa hän vihkiytyi munkiksi nimellä Nikolai, ja jo saman viikon aikana hänet vihittiin diakoniksi ja papiksi. Matkalla Siperian kautta Japaniin hän tapasi pyhän piispa Innokentin (tulevan Moskovan metropoliitan, ks. 31.3.), joka antoi hänelle siunauksensa ja hyödyllisiä neuvoja.

Kesäkuussa 1861 Nikolai saapui Hakodateen. Työsarka osoittautui kuitenkin aivan toisenlaiseksi kuin hän oli kuvitellut. Japani oli vastikään avautunut ulkomaalaisille, ja näihin suhtauduttiin avoimen vihamielisesti. Heitä heiteltiin kivillä ja saatettiin tilaisuuden tullen sivaltaa sapelillakin. Kristinuskoa pidettiin ilkeämielisenä lahkona, ja sen tunnustaminen oli kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla.

Jumalan avulla Nikolai alkoi opetella japanin kieltä. Aikaa meni kahdeksan vuotta, mutta vaivan tuloksena hän oppi puhumaan kuin synnynnäinen japanilainen. Kielen lisäksi hän perehtyi maan historiaan ja kirjallisuuteen. Vähän kerrassaan hän alkoi myös kylvää kristinopin siemeniä piittaamatta viranomaisten uhkauksista. Yksi ensimmäisistä käännynnäisistä oli Savabe, joka kävi opettamassa miekkailua Venäjän konsulin pojalle. Hän kertoi kristinuskosta ystävälleen lääkäri Sakaille, ja Jumalan armo kosketti hänenkin sydäntään. Maan lainsäädäntö esti laajamittaisen käännytystyön, mutta käännynnäisten lukumäärän sijaan Nikolai pyrki kasvattamaan uskoon tulleista aitoja ja rohkeita kristittyjä. Savaben ja Sakain avulla hän kokosi yhteisön, johon kuului viisitoista japanilaista uskovaa.

Vasta vuonna 1873 Japanissa kumottiin vanhat kristinuskon vastaiset asetukset, ja maassa voitiin aloittaa vapaa kristinuskon julistaminen. Nikolai oli kuitenkin jo neljä vuotta aiemmin matkustanut Venäjälle anomaan lähetysaseman avaamista Japaniin ja lähetysasema oli avattu vuonna 1870. Heti lainsäädännön salliessa maassa käynnistyi julkinen ortodoksisen uskon julistus. Hakodatessa salaa perustettu nuori kirkko alkoi kasvaa ja vahvistua. Samalla toiminnan keskus siirtyi uuteen pääkaupunkiin Tokioon. Eri puolille maata rakennettiin kirkkoja, toimitettiin jumalanpalveluksia, järjestettiin luentotilaisuuksia ja avattiin kouluja. Ensimmäinen japanilainen pappi vihittiin vuonna 1875. Pyhä Synodi pani merkille Nikolain työn kantaman hedelmän ja kutsui hänet vuonna 1880 Venäjälle piispaksi vihkimistä varten. Tämä oli pyhän Nikolain toinen ja samalla viimeinen matka kotimaahansa. Viimeiset 32 vuottaan hän vietti Japanissa.

Japanilaisen papiston kouluttamista varten Nikolai perusti pappisseminaarin, jossa hän opetti itse. Elämänsä viimeisiin päiviin asti hän valvoi tarkkaan seminaarin toimintaa ja tunsi kaikki oppilaat nimeltä. Teologisten aineiden lisäksi seminaarissa opetettiin venäjää, japania ja kiinaa, minkä tarkoituksena oli turvata hengellisen kirjallisuuden kääntäminen paikallisille kielille. Vaikka Nikolai välitti Japanin nuorelle kirkolle venäläiset liturgiset tavat ja perinteet, hänen tarkoituksenaan oli alusta lähtien perustaa aito paikalliskirkko, jossa käytettiin japanin kieltä ja joka nousi Japanin kansan keskuudesta.

Nuori kristillinen seurakunta joutui kuitenkin vastatusten paitsi pakanuuden myös perinteisten japanilaisten kunniasääntöjen kanssa. Esimerkiksi käskyä rakastaa vihollista pidettiin lähinnä raukkamaisuutena.

Uskontotuuksien opettamista japanilaisille vaikeutti myös ortodoksisen kirjallisuuden täydellinen puuttuminen. Käännöksiä syntyi vain vähitellen. Kaiken muun työn ohella pyhä Nikolai uurastikin itse herkeämättä käännöstyön parissa. Vuosien saatossa hän käänsi japaniksi melkein koko Raamatun sekä keskeiset ortodoksiset jumalanpalveluskirjat kuten Oktoekhoksen, Triodionin, Pentekostarionin ja Mineat. Hänen ansiostaan ortodoksiset jumalanpalvelukset voidaan toimittaa japaniksi kaikessa rikkaudessaan. Lisäksi hänen johdollaan käännettiin parhaiden venäläisten teologien teoksia.

Taloudellisista vaikeuksista ja vihamielisistä hyökkäyksistä huolimatta Nikolai toteutti myös hartaan toiveensa ja rakennutti Tokioon suurenmoisen ortodoksisen katedraalin, jota kansa alkoi kutsua Nikolain taloksi. Kirkon yhteyteen sijoitettiin hiippakuntakeskuksen ja pappisseminaarin lisäksi naisopisto ja kirjapaino.

Perustamassaan Japanin ortodoksisessa kirkossa Nikolai toteutti ihanteita, jotka Venäjällä hyväksyttiin vuosien 1917–1918 kirkolliskokouksessa, mutta jotka vallankumouksen tähden jäivät siellä toteutumatta. Näitä ovat erityisesti yhteisöllisyyden ihanne sekä pappien valinta vaalilla. Nikolai itse yritti olla avoin ja kaikkien tavoitettavissa. Koko elämänsä ajan hän piti päiväkirjaa, jota kertyi kokonaista 30 nidettä ja joka vaikeina aikoina korvasi hänelle ystävän.

Venäjän ja Japanin välisen sodan syttyessä vuonna 1905 Nikolai osoitti samalla sekä suurta harkintaa että suurta rakkautta hengellistä laumaansa kohtaan. Hän kehotti japanilaisia pappeja täyttämään velvollisuutensa isänmaataan kohtaan ja rukoilemaan menestystä Japanin armeijalle, mutta katsoi, ettei itse voinut osallistua sodan aikana jumalanpalveluksiin, joissa hän olisi joutunut rukoilemaan omaa maataan vastaan. Tässäkään tilanteessa hän ei kuitenkaan palannut Venäjälle, vaan pysyi laumansa kanssa, vaikka jumalanpalveluksista pois jääminen oli hänelle suuri uhraus.

Elämänsä loppupuolella pyhä Nikolai sai osakseen koko Japanin, myös ei-kristittyjen, kunnioituksen ja maallisissa lehdissäkin hänestä kirjoitettiin ”pyhänä arkkipiispana”. Vasta kristinuskoon kääntyneille japanilaisille hän antoi omalla elämällään loistavan esimerkin ihmisestä, joka eli kokonaan evankeliumin hengessä.

Vuoden 1911 lopulla Nikolai sairastui. Tammikuussa hän joutui sairaalaan ja helmikuun 3. päivänä hän siirtyi pyhien sakramenttien saattelemana Herransa luo. Japanin ortodoksikristityt olivat jo hänen eläessään kunnioittaneet häntä omana apostolinaan ja hänen haudastaan tuli heti pyhiinvaelluskohde. Venäjän kirkko kanonisoi pyhän Nikolain jo neuvostovallan aikana vuonna 1970.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.