1.2.2019

Sävelmä
3. säv.

Herran temppeliintuomisen aatto

m. ja palkattaparantaja Tryfon (+ 250)

m. Perpetua ja muut Karthagon marttyyrit (+202–203)

Epistola
Room. 8:28–39 (Tryfon)

Room. 8:28–39

28 Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen. 29 Ne, jotka hän edeltäkäsin on valinnut, hän on myös edeltä määrännyt oman Poikansa kaltaisiksi, niin että hänen Poikansa olisi esikoinen suuressa veljesjoukossa. 30 Ne, jotka Jumala on edeltä määrännyt, hän on myös kutsunut ne, jotka hän on kutsunut, hän on myös tehnyt vanhurskaiksi niille, jotka hän on tehnyt vanhurskaiksi, hän on myös lahjoittanut kirkkautensa.Jumalan rakkaus 31 Mitä voimme tästä päätellä? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? 32 Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin? 33 Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala -- mutta hän julistaa vanhurskaaksi! 34 Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus -- mutta hän on kuollut meidän tähtemme, ja enemmänkin: hänet on herätetty kuolleista, hän istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme! 35 Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka? 36 On kirjoitettu: -- Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken aikaa, meitä kohdellaan teuraslampaina. 37 Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. 38 Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, 39 ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.

Luuk. 10:19–21 (Pyhä marttyyri ja palkattaparantaja Tryfon (+ 250))
Luuk. 10:19–21

[Jeesus sanoi opetuslapsilleen:] 19 Niin, minä olen antanut teille vallan: te voitte polkea käärmeitä ja skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa, eikä se vahingoita teitä. 20 Mutta älkää siitä iloitko, että henget teitä tottelevat. Iloitkaa siitä, että teidän nimenne on merkitty taivaan kirjaan." 21 Silloin Pyhä Henki täytti Jeesuksen riemulla, ja hän sanoi: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä, että olet salannut tämän järkeviltä ja viisailta mutta olet ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.

Päivän synaksario

Tunisia oli alkukirkon tärkeimpiä alueita, ja sieltä on tullut suuri joukko pyhiä. Kun keisari Septimus Severus (193–211) ryhtyi vainoamaan kristittyjä ja kielsi ketään kääntymästä kristinuskoon, ensimmäisten joukossa pidätettiin joukko katekumeeneja. Perpetua oli 22-vuotias jalosukuinen nainen, joka oli mennyt naimisiin noin vuotta aiemmin, ja hänellä oli muutaman kuukauden ikäinen vauva. Samalla pidätettiin Perpetuan palvelijatar Felicitas, joka oli raskaana, ja tämän aviomies palvelija Revocatus sekä kaksi nuorta miestä Saturninus ja Secundus. Heitä pidettiin ensin muutama päivä arestissa, ja Perpetuan isä kävi paikalla yrittäen muuttaa tyttärensä mielen. Tämä kuitenkin totesi olevansa kristitty eikä asia siitä miksikään muuttuisi.

Arestipäiviensä aikana Perpetua ja muut katekumeenit kastettiin. Heidän opettajansa ilmoittautui itse vapaaehtoisesti pidätettäväksi. Pian sen jälkeen heidät vietiin karthagolaiseen vankilaan. Kaksi diakonia lahjoi vartijat, niin että pidätetyt kristityt pääsivät vankilassa paremmalle osastolle. Vangitut rukoilivat hartaasti ja Pyhä Henki lohdutti heitä. Perpetua kirjoitti: ”Vankilastani on yhtäkkiä tullut palatsi, jossa olen mieluummin kuin missään muualla.” Perpetua oli palava rukoilija, joka oli saanut jumalallisia armolahjoja. Hänen veljensä pyysi häntä kysymään Jumalalta, odottiko Perpetuaa tuomio vai vapaus. Perpetua lupasi kertoa vastauksen seuraavana päivänä.

Yöllä Perpetua näki pronssiset portaat, jotka ulottuivat taivaaseen saakka mutta olivat niin kapeat, ettei niille mahtunut kahta kulkijaa rinnakkain. Molemmin puolin oli miekkoja, tikareita ja muita aseita. Portaiden juuressa oli suuri lohikäärme, joka yritti saada kiipeäviä saaliikseen. Ensimmäisenä portaat nousi heidän opettajansa Saturus, joka sanoi ylhäältä: ”Perpetua, minä odotan sinua. Varo, ettei peto pure sinua.” Perpetua vastasi: ”Jeesuksen Kristuksen nimessä se ei tee minulle mitään pahaa.” Sitten Perpetua astui lohikäärmeen pään päälle ja nousi ylös asti. Hän näki valtaisan puutarhan ja siellä harmaahapsisen lammaspaimenen sekä tuhansittain ihmisiä puettuina valkoisiin. Paimen antoi hänelle makeaa maitoa ja sanoi: ”Olen iloinen, että olet tullut, lapseni!” Kun Perpetua joi, kaikki ympärillä sanoivat: ”Aamen.”

Kun Perpetua kertoi tämän näyn, kaikki ymmärsivät mitä tuleman piti. Seuraavina päivinä surun murtama isä kävi vankilassa yrittäen vielä hartaasti vedota Perpetuaan. ”Ajattele poikaasi, joka jää jälkeesi. Sääli isääsi, joka on kasvattanut sinut näillä käsillä. Ajattele veljiäsi, äitiäsi ja tätiäsi: mehän emme kehtaa enää näyttäytyä missään”, hän selitti mutta turhaan. Sitten kristityt vietiin kuulusteltaviksi. Forumilla oli odottamassa suuri kansanjoukko. Jokainen tunnusti vuorollaan olevansa kristitty. Kun Perpetuan vuoro tuli, hänen isänsä astui yleisöstä poikalapsen kanssa esiin ja huusi: ”Uhraa! Sääli vauvaasi!” Perpetua kieltäytyi uhraamasta. Kun isä ei rauhoittunut, maaherra Hilarianus hermostui ja määräsi hänet ruoskittavaksi. Perpetua suri isänsä rangaistusta enemmän kuin omaansa. Sitten oikeudenkäyntiä jatkettiin ja kaikki kristityt tuomittiin syötettäviksi pedoille. He vastaanottivat tuomion iloisina ja siirtyivät vankilaan odottamaan voittoseppeleitään.

Vankilassa rukoillessaan Hengessä Perpetua huomasi yhtäkkiä rukoilevansa seitsenvuotiaana kuolleen veljensä puolesta ja alkoi pohtia tämän kohtaloa. Yöllä hän näki näyn, jossa veljen sielu kärsi janoa ja ahdistusta. Perpetua jatkoi rukoilemista veljensä puolesta, ja eräänä yönä hän näki uuden näyn, jossa veli oli puhdas ja hyvinvoiva ja joi vettä kultaisesta maljasta. Perpetua ymmärsi, että veljen sielulla oli rauha.

Felicitas oli kahdeksannella kuukaudella raskaana. Hän pelkäsi, että raskautensa takia häntä ei syötettäisi pedolle yhdessä toisten kristittyjen kanssa. He rukoilivat Jumalalta apua. Pian alkoivat synnytyspoltot, ja synnytys oli kovin kivulias. Vartija kysyi, kuinka Felicitas kestäisi petojen hampaissa, jos jo pelkkä synnyttäminenkin oli noin tuskallista. Felicitas vastasi: ”Sen minkä kärsin nyt, kärsin yksin. Mutta silloin sisälläni on toinen, joka kärsii puolestani niin kuin minäkin kärsin hänen puolestaan.” Kaksi päivää ennen marttyyrikilvoitustaan hän synnytti tytön.

Vankien iloinen ja valoisa olemus ja voimakkaat rukoukset tekivät vaikutuksen vartijoihin, jotka päästivät heidän luokseen yhä enemmän vieraita. Vanginvartijoiden johtaja kääntyi lopulta itsekin kristityksi. Ennen pitkää levisi huhu, että kristityt aikoivat paeta vankilasta taikakeinoin, ja siksi heitä alettiin vartioida tiukemmin ja otteita kovennettiin. Perpetua kuitenkin vetosi sotilastribuuniin todeten, että heidän kilvoituksensa tapahtuisi keisarin syntymäpäivänä ja mikäli jalosukuiset naiset olisivat täysin näännyksissä areenalle tullessaan, se ei olisi keisarille kunniaksi. Tämän jälkeen heille sallittiin sukulaisten ja tuttavien vierailu sekä yhteinen ateriointi heidän seurassaan.

Myös Saturus sai vankilassa ollessaan nähdä hengessään ilmestyksiä. Hän näki, kuinka marttyyrit olivat jättäneet ruumiinsa ja neljä enkeliä saattoi heidän sielujaan kohti itää. He nousivat ylöspäin, kunnes näkivät kirkasta valoa. Saturus sanoi Perpetualle: ”Tämä on se, minkä Herra on meille luvannut, ja me olemme nyt saaneet sen.” Puutarhassa, jossa oli ruusupensaita, kaikenlaisia kukkia ja suuria puita, odotti neljä kirkkaasti sädehtivää enkeliä, jotka lausuivat: ”He ovat täällä.” He siirtyivät aukiolle ja näkivät siellä saman vainon aikana surmatut pyhät marttyyrit Jucunduksen ja Artaxiuksen, jotka oli poltettu elävältä, sekä Quintuksen, joka oli menehtynyt vankilassa. Saturus olisi tahtonut puhutella heitä, mutta enkelit sanoivat: ”Tulkaa ensin tervehtimään Herraa.” He etenivät palatsiin, joka koostui valosta. Sen edessä seisoi neljä enkeliä, jotka panivat heidän ylleen valkoiset viitat. Kaikkialta kuului lakkaamaton veisuu ”Pyhä Pyhä Pyhä”. He näkivät vanhan valkohiuksisen miehen, jolla oli nuorekkaat kasvot. Hänen molemmilla puolillaan oli neljä vanhinta ja muita oli heidän takanaan. Saturuksen ryhmä astui sisään ja lankesi valtaistuimen eteen, enkelit nostivat heidät ylös ja mies kosketti kädellään heidän kasvojaan.

Päivää ennen tuomion täytäntöönpanoa Perpetua näki vielä unen, jossa diakoni Pomponius tuli vankilaan valkoisessa tunikassa ja sanoi: ”Tule Perpetua, me odotamme sinua.” Uni jatkui niin, että he kulkivat käsi kädessä amfiteatteriin ja kävelivät keskelle areenaa. Diakoni sanoi: ”Älä pelkää. Minä olen täällä ja kilvoittelen kanssasi.” Perpetua jäi yksin ja katseli valtavaa yleisöä. Yhtäkkiä hän huomasi olevansa mies ja käymässä taisteluun egyptiläistä gladiaattoria vastaan. Suunnattoman kookas kuninkaallinen hahmo purppuranvärisessä viitassa ilmoitti, että jos Perpetua kukistaisi egyptiläisen, hän saisi voittajien seppeleen. Pitkän kamppailun jälkeen Perpetua pääsi niskan päälle ja painoi egyptiläisen pään jalkansa alle. Sitten purppuraviittainen mies lausui: ”Rauha sinulle, tyttäreni”, suuteli häntä ja antoi seppeleen. Perpetua lähti kävelemään kohti elämän porttia, josta voittajat kulkevat. Tähän hän heräsi suuresti virvoittuneena näkemästään.

Viimeisenä iltanaan kristityt pitivät juhlan ja nauttivat yhteisen rakkaudenaterian. He puhuivat kaikille paikalla olleille ja kertoivat ilosta, joka heitä odotti kärsimyksissä. He laskivat hyväntahtoista leikkiä niistä, jotka surivat heidän kohtaloaan. Saturus sanoi, että kuolisi mieluiten leopardin hampaisiin, koska pelkäsi kuollakseen karhuja. Saturninus ilmoitti haluavansa kuolla mahdollisimman monen pedon hampaissa saadakseen kirkkaamman kruunun. He myös varoittivat kuulijoitaan Jumalan tuomiosta. ”Katsokaa meitä nyt, niin tunnistatte meidät sinä päivänä”, Saturus sanoi.

Kun tuomion täytäntöönpanon päivä koitti, kristityt lähtivät kohti amfiteatteria iloiten. Heidän käskettiin pukeutua Saturnuksen papiston asuihin, mutta Perpetua kieltäytyi jyrkästi. ”Olemme tulleet tähän tilanteeseen vapaasta tahdostamme, koska emme halua tahria omaatuntoamme. Mehän olemme valmiit kuolemaan juuri siksi, ettei meidän tarvitse suostua mihinkään tällaiseen.” Sotilastribuuni hyväksyi tämän perustelun.

Perpetua käveli areenalle laulaen psalmin sanoja. Saturus, Saturninus ja Revocatus alkoivat puhua kansanjoukolle varottavaan sävyyn. Nähdessään Hilarianuksen he viittilöivät hänelle eleillä: ”Sinä olet tuominnut meidät, Jumala tuomitsee sinut.” Kansa raivostui heidän uhmakkuudestaan, ja niin heidät ruoskittiin.

Sitten pedot laskettiin irti. Saturninuksen ja Revocatuksen kimppuun kävi ensin leopardeja ja sitten karhuja, jotka raatelivat heidät kappaleiksi. Näin heidän esittämänsä toive toteutui kirjaimellisesti. Saturus aiottiin sitoa kiinni villisikaan ja syöttää karhulle, mutta kun gladiaattori yritti sitoa villisian, se pääsi irti ja ruhjoi häntä sarvillaan. Gladiaattori menehtyi myöhemmin vammoihinsa. Kun Saturus oli sidottu, karhu kieltäytyi lähestymästä häntä. Lopulta leopardi tuli ja puraisi Saturusta niin, että verta tuli ryöppyämällä. ”Hyvin pesty! Hyvin pesty!” kansa huusi käyttäen kylpylöistä tuttua sananpartta. Verikasteen saanut Saturus sanoi Pudens-nimiselle sotilaalle: ”Hyvästi. Muista minua, ja muista uskoa. Älä anna tämän häiritä itseäsi vaan vahvistu.” Hän pyysi Pudensilta sormusta, kastoi sen vereensä ja antoi takaisin. Sitten Saturus menetti tajuntansa.

Naisia varten oli varattu raivokas härkä. Heidät riisuttiin alastomiksi, mutta kun kansa näki kyseessä olevan nuoren hienostonaisen sekä vastasynnyttäneen, jonka rinnoista valui vielä maitoa, yleisö kauhistui ja vaati heille vaatteita. Näin ollen heidät puettiin tunikoihin.

Kun härkä puski Perpetuan nurin, tämä jäi istumaan maahan. Kaikkien yllätykseksi hän aivan rauhallisesti pyysi itselleen hiuspinnaa sitoakseen tukkansa. Hän sanoi, ettei halunnut näyttää siltä kuin olisi hautajaisissa: ”Marttyyrin ei sovi kuolla hiukset hajallaan.” Kansa ei halunnut katsella tällaista näytöstä yhtään enempää, ja naiset vietiin pois. Areenalta poistuttuaan Perpetua yhtäkkiä ikään kuin havahtui ja alkoi kysellä, milloin heidät vietäisiin härkien tykö. Hän ei lainkaan muistanut olleensa areenalla eikä uskonut ennen kuin huomasi repeytyneen vaatteensa ja saamansa kolhut.

Lopulta pyhät marttyyrit vietiin mestauslavalle. He hyvästelivät toisensa antamalla rauhansuudelman. Ensimmäisenä kilvoituksensa päätti pyhä Saturus. Perpetuan kohdalla gladiaattori löi harhaan ja osui luuhun asti, niin että Perpetua huusi tuskasta. Perpetua tarttui gladiaattorin käteen ja vei sen kaulalleen näyttäen mihin kohtaan lyönnin pitäisi osua.

Pyhät marttyyrit saivat voittoseppeleensä vuonna 203. Heidän marttyyrikilvoituksensa on yksi parhaiten dokumentoiduista. Kertomus perustuu sekä aikalaistodistukseen että marttyyrien omiin muistiinpanoihin. Se on ollut suosittua lukemistoa varsinkin lännen kirkossa. Pyhiä marttyyreita Perpetuaa, Felicitasta ja heidän kumppaneitaan on kunnioitettu suuresti alkukirkon ajoista saakka niin idässä kuin lännessäkin. Heidän marttyyrikilvoitukseensa liittyvien paikkojen raunioita on säilynyt Karthagossa, Tunisian pääkaupungin Tunisin tuntumassa. Perpetua ja Felicitas on kuvattu muun muassa Ravennan kuuluisissa mosaiikeissa. Lännen kirkossa heidän muistopäivänsä on 7.3.[1], mikä lienee myös heidän kuolinpäivänsä.


[1] Lännessä juhlaa vietettiin muutaman vuosisadan ajan 6.3., jotta se ei jäisi Tuomas Akvinolaisen päivän (7.3.) varjoon.

Kristuksen marttyyri Tryfon syntyi 220-luvulla Fryygian Lampsakoksessa. Hänen vanhempansa olivat hyväntahtoisia ja hurskaita kristittyjä, jotka innoittivat lapsensakin rakastamaan Jumalaa ja tavoittelemaan pyhyyttä. Tryfonista tuli puhdassieluinen kristitty, joka sai jo nuoruudessaan sellaisen Pyhän Hengen täyteyden, että hänen rukouksensa paransivat sairauksia niin ihmisistä kuin eläimistäkin.

Kerrotaan, että seitsemäntoistavuotiaana Tryfon kutsuttiin keisari Gordianuksen (238–244) luokse parantamaan hänen tyttärensä, jota vaivasi riivaaja. Tryfon karkotti pahan hengen, jonka nähtiin lähtevän pois mustan koiran hahmossa. Kiitollinen keisari antoi Tryfonille runsaasti lahjoja, jotka hän jakoi köyhille kotimatkallaan.

Tryfon välitti Jumalan siunauksia ja paransi kärsiviä aina keisari Deciuksen (249–251) aikana puhjenneeseen vainoon saakka. Hänet ilmiannettiin prefekti Aquiliniukselle. Sotilaiden tullessa Tryfon antautui vapaaehtoisesti ja hänet vietiin Nikeaan. Siellä Tryfon tuli tuomioistuimen eteen iloisena. Prefekti kysyi hänen nimeään ja pyysi kertomaan taustastaan: miten kohtalo ja sattuma olivat häntä kuljettaneet. ”Nimeni on Tryfon”, hän vastasi, ”ja mitä tulee kohtaloon ja sattumaan, niitä ei ole olemassakaan. Me kristityt uskomme, että kaikki on Kaikkivaltiaan Jumalan säätelemää. Hän johtaa maailmankaikkeutta omalla viisaudellaan eikä vain hyvällä onnella. Asemaltani olen vapaa mies, en orja. Palvelen ainoastaan mestariani Kristusta. Hän on minun kruununi, kunniani ja ylpeyteni.”

Kuulustelu teki prefektille selväksi, että Tryfon ei horjunut vakaumuksessaan vaan oli valmis kuolemaan. Kidutuksilla uhkailtaessa Tryfon ilmoitti tahtovansa vain olla puhdas uhri Herralleen Kristukselle. Tryfon pantiin häpeäpaaluun ja häntä hakattiin kolme tuntia puumiekoilla, joilla sotilaat tapasivat harjoitella. Sitten hänet sidottiin prefektin hevoseen ja hänen oli juostava tämän perässä ulos kaupungista avojaloin. Kun Tryfon ei vieläkään suostunut palvomaan keisarin kuvaa, hänen jalkoihinsa lyötiin nauloja ja hänet kiskottiin forumille. Siellä sotilaat löivät häntä, polttivat hänen vartaloaan soihduilla ja repivät hänen ruumiinjäseniään. Tryfon kesti kaiken hyvillä mielin ja rukoili kiduttajiensa puolesta niin kauan kuin jaksoi.

Tapahtumia seurannut kansa hämmästeli ja ihaili nuoren marttyyrin urhoollisuutta ja kestävyyttä. Kristuksen rakkaus kirkasti hänen kärsimyksensä muuttaen ne taivaalliseksi iloksi. Pyhä marttyyri Tryfon menehtyi ennen kuin lopullista mestauskäskyä ehdittiin antaa. Taivaasta nähtiin laskeutuvan jalokivin koristeltu kukkaseppele, joka asettui hänen otsalleen.

Nikean kristityt käärivät pyhän Tryfonin kallisarvoiset reliikit puhtaaseen liinavaatteeseen ja voitelivat ne tuoksuaineilla. He olisivat tahtoneet pitää ne keskellään, mutta pyhä marttyyri ilmestyi muutamille heistä ja ilmoitti tahtovansa tulla haudatuksi kotikyläänsä Lampsakokseen. Reliikit siirrettiin Lampsakokseen, jossa pyhä Tryfon teki vuosisatojen varrella lukuisia ihmeitä. Häntä on kunnioitettu erityisesti puutarhojen ja viljelysten suojelijana.

Pyhittäjäisä Pietari syntyi vuoden 304 tienoilla Galatiassa. Hän aloitti askeettisen kilvoitteluelämän jo lapsuudessaan, vain seitsemän vuoden ikäisenä. Nuorena miehenä hän lähti pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle saadakseen nähdä ja kokea paikat, jotka olivat taivaallisen Sulhasen läsnäolon pyhittämiä. Paluumatkallaan Pietari vaikuttui syvästi nähdessään, kuinka paljon Antiokiassa ja sen ympäristössä kilvoitteli palavahenkisiä erakkoja ja askeetteja. Pietari tunsi kotimaansa olevan siellä, missä oli samanhenkisiä Jumalaa rakastavia kilvoittelijoita, ja niin hän jäi itsekin Antiokiaan.

Pietari ei välittänyt pystyttää itselleen minkäänlaista majaa vaan asui vuorenrinteessä vanhassa hautaluolassa, johon pääsi ainoastaan tikkaita pitkin kiipeämällä. Luolassa oli parvekemainen eteistila, josta noustiin varsinaisiin hautakammioihin. Hän eli kylmällä vedellä ja leivällä, silloin kun sattui sellaista saamaan.

Jumalan armovoima alkoi vaikuttaa pyhän Pietarin kautta. Vuoden 385 tienoilla hän paransi rukouksella ja ristinmerkillä Antiokian korkeimman hallintovirkamiehen Pergamioksen vaimon silmät, joille lääkärit eivät voineet tehdä mitään.

Kerran erään sotapäällikön tytär karkasi kotoaan ja liittyi naisyhteisöön ryhtyäkseen nunnaksi. Isä raivostui niin, että sitoi perheen äidin ja pieksi tätä, kunnes äiti tunnusti, minne tytär oli mennyt. Isä lähti sisaryhteisön luokse ja toi tyttärensä väkipakolla kotiin. Hän piti tytärtään vartioituna, mutta Jumalan avulla tämä onnistui pakenemaan takaisin luostariinsa. Myöhemmin tytär sairastui kivuliaaseen rintasyöpään. Hän kutsui Pietaria avukseen ja parani välittömästi kuullessaan tämän äänen.

Pietari puhdisti ja paransi rukouksillaan myös Daniel-nimisen raivotautisen, joka jäi asumaan hänen oppilaakseen ja kilvoitustoverikseen. Kerran heidän luokseen tuli kalliisti pukeutunut ja voimakkaasti meikattu nuori nainen, joka oli kuullut Pietarin parantaneen silmäsairauden ja halusi nyt itse parantua samasta vaivasta. Pietari ei kuitenkaan ottanut mitään kantaa paranemiseen: sen sijaan hän totesi, että suurten taiteilijoiden taideteoksia ei kannata sotkea lisäämällä niihin omia värejään, ja samalla tavalla Jumalakin on luonut ihmisen rajattomalla viisaudellaan, eikä Jumalan luomaa kauneutta kannattaisi tieten tahtoen sotkea. Sanat tekivät vaikutuksen naiseen. Oltuaan hetken hiljaa Pietari sanoi olevansa tavallinen ihminen ja kykenemätön parantamaan ketään. Nainen lankesi Pietarin jalkoihin ja sanoi, ettei lähtisi pois ennen kuin olisi parantunut. Pietari vastasi: ”Jumala on se, joka parantaa, ja Hän vastaa aina niille, jotka uskovat. Ota vastaan tämä Jumalan antama lääke.” Pietari teki ristinmerkin silmän yli ja silmät paranivat.

Ihme teki syvän vaikutukseen naiseen, joka luopui koruistaan ja meikeistään ja alkoi viettää rukouksellista ja mietiskelevää elämää. Näin Pietari paransi sekä sielun että ruumiin. Naisen pieni poika kävi viikoittain Pietarin ja Danielin luona pyytämässä heidän siunauksensa. Pietari antoi pojalle leipää ja rypäleitä ja antoi hänen istua polvellaan. Pojasta tuli myöhemmin Kyrroksen piispa Teodoretos, joka kirjoitti pyhän Pietari Galatialaisen elämäkerran. Teodoretos piti suurena aarteena Pietarilta saamaansa riepua; Pietari oli kerran repinyt sen kahtia ja sitonut toisen puolen Teodoretoksen ympäri vyöksi. Sen välityksellä tapahtui monia paranemisia.

Pyhittäjäisä Pietari Galatialainen kilvoitteli Kristuksen rakkauden innoittamana peräti 92 vuotta. Säteiltyään Kristuksen valoa koko Antiokialle hän nukkui pois vuoden 403 tienoilla 99 vuoden ikäisenä.

Pyhä Bendimianos (tai Bendedianos) syntyi 400-luvun puolivälissä rikkaaseen ja ylhäiseen perheeseen Vähän-Aasian lounaisosassa sijaitsevassa Mysiassa. Syntyperästään huolimatta hän vietti jo nuorena hyvin vaatimatonta elämää toteuttaen kirjaimellisesti Kristuksen kehotusta: ”Älkää varatko vyöhönne kultaa, hopeaa tai kuparia älkääkä ottako mukaanne laukkua, älkää ylimääräistä paitaa, älkää jalkineita tai sauvaa.” (Matt.10:9.) Bendimianoksella oli vain yksi vaatekerta ja hän kulki paljain jaloin.

Löytääkseen itselleen kokeneen hengellisen ohjaajan nuori Bendimianos lähti kotikaupungistaan ja saapui Konstantinopoliin. Eräältä kaupungin kukkulalta hän näki kaukaisen korkean vuoren ja sai tietää, että sitä kutsuttiin Auksentioksen vuoreksi siellä asuvan kuuluisan kilvoittelijan mukaan. Bendimianos lähti saman tien nousemaan vuorelle. Pyhä Auksentios (14.2.) havaitsi hänen suuren intonsa ja otti hänet auliisti vastaan. Auksentios opetti nuorukaiselle ensin luostarielämän periaatteet ja sitten vihki hänet munkiksi. Bendimianos rakensi itselleen pienen keljamajan vanhuksensa keljan alapuolelle, vaikka paikka oli kostea ja epäterveellinen. Pian Auksentios kuoli ja Bendimianos jatkoi ankaraa kilvoitteluaan omassa ahtaassa keljassaan pitäen enkelien elämää esikuvanaan.

Kristus kuitenkin sääli kilvoittelijaa, jonka terveys oli vaarassa kosteassa ja kylmässä asuinpaikassa, ja tahtoi pitää hänet maan päällä muillekin hyödyksi. Niin Hän ilmestyi Bendimianokselle, kun tämä oli asunut majassaan viisi vuotta, ja käski tämän nousta vuoren huipulle terveellisemmälle paikalle Auksentioksen tyhjilleen jääneeseen keljaan. Uudessa keljassa demonit yrittivät häiritä Bendimianoksen rukousta petolintujen muodossa rääkyen ja repien kynsillään keljan seiniä. Hän ei joutunut kauhun valtaan vaan vastasi hyökkäyksiin entistä palavammalla rukouksella.

Bendimianoksen ympärille kerääntyi pian paljon oppilaita ja paikalle syntyi luostari. Välillä nuoren veljestön elämä oli hyvinkin tiukkaa. Niin leivästä kuin lampukkaöljystäkin oli pulaa. Bendimianoksen rukousten tähden apua kuitenkin aina saapui viime hetkellä. Hänellä oli sekä ennalta näkemisen että sairaiden parantamisen armolahja. Hänen tapanaan oli myös pitää munkeilleen hyödyllisiä opetuspuheita.

Kilvoiteltuaan pyhän Auksentioksen keljamajassa 42 vuotta Bendimianos sairastui. Hän kokosi veljestön ympärilleen ja kehotti munkkeja säilyttämään veljesrakkauden ja osoittamaan armeliaisuutta köyhille. Sen jälkeen hän vetäytyi keljaansa: vastoin tapojaan hän lukitsi oven ja sulki ikkunaluukutkin. Kun keljasta ei kuulunut elonmerkkejä pariin päivään, veljet murtautuivat sisään ja löysivät hänet kuolleena polvillaan, rukoilevassa asennossa.

Pyhä Bendimianos sai hiljaiset hautajaiset, koska noina päivinä vuorille oli satanut niin paljon lunta, että oman veljestön lisäksi vain muutama lähiympäristössä asunut munkki pääsi paikalle hautaamaan häntä.

Irlannin suojelija pyhä Brigid[1] on kaikkien aikojen kuuluisimpia naispyhiä ja Irlannin suosituin pyhimys heti pyhän Patrikin (17.3.) jälkeen. Hän syntyi 450-luvulla Ulsterin Faughartissa. Hänen vanhempansa olivat kääntyneet kristityiksi pyhän Patrikin vaikutuksesta. (Toisen tradition mukaan hänen isänsä oli hovirunoilija ja äiti kristitty, ja Brigid varttui druidin kasvattamana.)

Brigidistä kasvoi kaunis ja hyveellinen neito, jolla oli monia ihailijoita, ja hänen isänsä toivoi voivansa naittaa hänet Ulsterin kuninkaalle. Noin kuudentoista vuoden ikäisenä Brigid kuitenkin päätti omistautua neitseelliseen kilvoituselämään.

Brigid rakensi itselleen keljan ison tammen alle. Paikkaa alettiin kutsua nimellä kill dara, ”tammikelja”. Hänen luokseen tuli seitsemän oppilasta, ja piispa Mel vihki heidät nunniksi. Jumalan armon erikoisesta johdatuksesta tapahtui, että Brigidiä vihkiessään piispa luki latinankielisestä palveluskirjasta vahingossa piispanvihkimyksen sanat. Paikalla ollut toinen piispa Macc Caille järkyttyi kuullessaan mitä tapahtui, mutta Mel sanoi: ”En voi mitään. Jumala on nyt suonut tämän armon Brigidille, toisin kuin yhdellekään toiselle naiselle.”

Näin kill darasta muodostui luostari, jonka johtajattarella oli erityisen kunnioitettu asema. Yhteisö kasvoi nopeasti pyhän Brigidin maineen ansiosta. Sen yhteyteen tuli myös munkkiluostari. Tämä oli ensimmäinen naisen perustama kaksoisluostari. Munkit ja nunnat noudattivat samanlaista elämänrytmiä, mutta molemmilla oli omat kirkkonsa. Brigid johti nunnia ja piispa munkkeja, mutta yhteisissä asioissa Brigid johti koko luostaria.

Ensimmäinen luostarin saama lahja oli lehmä, jonka eräs nainen toi tyttärensä kanssa pääsiäispäivänä. Heillä oli ollut mukanaan myös vasikka, joka oli kuitenkin eksynyt metsään. Brigid sanoi, että lehmä oli luostarin ensihedelmä ja tämän kunniaksi se annettaisiin piispalle. Kun lehmää vietiin piispalle, vasikkakin löytyi matkan varrelta.

Brigid rakasti eläimiä. Hän piti hyvää huolta lehmistä, villiankat tottelivat hänen kutsuaan ja söivät hänen kädestään. Kerran nähdessään villisian pakenevan metsästäjiä Brigid siunasi sen ristinmerkillä; se jäi luostarin sikojen joukkoon eivätkä metsästäjät tavoittaneet sitä.

Kerran eräs köyhä mies näki ketun pujahtavan kuninkaan palatsiin; mies otti ketun kiinni ja surmasi sen luullen tekevänsä kuninkaalle palveluksen. Kyseinen kettu oli kuitenkin kuninkaan rakas lemmikki, ja raivostunut kuningas määräsi onnettomalle miehelle kuolemantuomion ja uhkasi tehdä hänen perheenjäsenistään orjia. Brigid puuttui asiaan hankkimalla pienen ketunpoikasen, jonka hän opetti tekemään temppuja. Kun kuningas näki ketun, hän ihastui siihen ja otti sen hoviinsa lemmikiksi, ja mies pääsi vapaaksi. Kettu tosin karkasi hieman myöhemmin eikä sitä nähty sen koommin.

Pyhä Brigid rukoili lakkaamatta ja kaikkialla. Hän eli maan päällä taivaallista elämää. Siksi taivaallinen siunaus välittyi hänen kauttaan monien iloksi. Kerran eräs mies tuli pyytämään Brigidiltä apua valittaen, että hänen vaimonsa vihasi häntä. Brigid siunasi vettä ja neuvoi, miten sitä olisi vihmottava. Kun vaimo oli ulkona, mies vihmoi talonsa, ruokavaransa ja vuoteensa pyhällä vedellä. Pian nainen muuttui ja alkoi rakastaa miestään.

Toisen kerran Brigidin luokse tuli suurikokoinen mies, joka kertoi kykenevänsä tekemään työtä kahdentoista miehen edestä – mutta myös syövänsä kahdentoista miehen verran. Hän kärsi ruoan himosta ja pyysi, että voisi syödä vähemmän menettämättä kuitenkaan ruumiinvoimiaan. Brigid antoi hänelle siunauksen ja rukoili hänen puolestaan. Sen jälkeen mies tyytyi samanlaisiin annoksiin kuin muutkin, mutta säilytti voimansa ja työintonsa.

Kildaren luostari synnytti useita uusia luostareita eri puolille Irlantia, ja lopulta sen ympärille kasvoi Kildaren kaupunki.[2] Luostari oli paikalla, jossa vanhan uskonnon aikana paloi pyhä tuli. Brigid ja hänen nunnansa päättivät jättää tulen palamaan, mutta antoivat sille uuden, kristillisen tulkinnan. Näin osoitettiin konkreettisesti, että kristinusko ei ollut vanhan uskonnon viisauden tuho vaan sen täyttymys. Miehet eivät päässeet pyhän tulen luokse. Myöhemmin tulta vaalittiin Brigidin muistoksi.

Pyhä Brigid vieraili Kildaren kilvoittelijoiden perustamissa uusissa luostareissa. Irlannin metsien ja niittyjen halki kulkiessaan hän teki paljon ihmeitä. Hän karkotti pahoja henkiä ja paransi sairaita ristinmerkillä. Hänen läsnäolonsa innoitti monia kääntymään kristityiksi ja rakastamaan Jumalaa.

Pyhä Brigid osallistui myös kirkolliskokouksiin ja oli vaikuttamassa koko Irlannin kirkon kehitykseen. Sikäli hänen arvovaltansa oli käytännössäkin varsin piispallinen. Brigid perusti myös kouluja niin pojille kuin tytöille. Kaikki tuon ajan valtaapitävät ja merkkihenkilöt tunsivat pyhän Brigidin ja pitivät kunnia-asianaan tuoda lahjoja hänelle ja hänen yhteisölleen.

Brigid teki kaikkensa auttaakseen köyhiä ja sairaita. Varsinkin lepraisille hän antoi ruokaa aina tilaisuuden tullen. Kerran Brigid meni hoitamaan erästä kuolemaisillaan olevaa heimopäällikköä. Hän otti lattialta ruokoja ja punoi niistä ristin. Päällikkö kysyi ristin merkitystä. Brigid alkoi selittää, ja lopulta päällikkö otti kasteen vielä ennen kuolemaansa. Ruokoristin vanhin versio oli kolmisakarainen. Irlannissa tuli sittemmin tavaksi punoa ruokoristejä aina pyhän Brigidin muistopäivänä.

Kerran Brigid istui Dara-nimisen sokean nunnan kanssa keskustelemassa hengellisistä asioista. Jumalan salaisuuksiin syventyneinä he eivät huomanneet ajan kulumista, vaan puhuivat läpi yön ja aamu alkoi jo sarastaa. Kauniin auringonnousun koittaessa Brigidin tuli sääli Daraa; hän rukoili ja teki ristinmerkin Daran silmien yli. Silloin pimeys hälveni ja Dara näki punertavan auringonkehrän nousemassa taivaalle puiden ja kukkien välkkyessä aamukasteessa. Jonkin aikaa katseltuaan Dara lausui: ”Sulje silmäni, äiti. Maailman näkyessä en näe Jumalaa enää yhtä kirkkaasti.”

Ilmoitettuaan ennalta oman kuolinhetkensä pyhä Brigid nukkui pois rauhassa helmikuun 1. päivänä vuonna 524. Hän jätti oppilailleen perinnöksi luostarielämän säännöt, joihin oli koottu hänen opetuksiaan. Kildaren luostarissa tapahtui hänen välityksellään lukemattomia ihmeitä monissa pienissä käytännön asioissa.

Pyhän Brigidin kunnioitus levisi jo varhain läpi Euroopan irlantilaisten vaeltajamunkkien levittäessä hänestä kertomuksia, joita käännettiin useille kielille. Hänelle on omistettu kymmenittäin kirkkoja erityisesti Brittein saarilla mutta myös Manner-Euroopassa.

Pyhän Brigidin reliikkien siirron kunniaksi on oma juhlansa 10.6. Dublinin kansallismuseossa säilytetään hänen kenkänsä jäännöstä, joka on koristeltu jalokivin. Kildaren luostarin pyhää tulta ylläpidettiin vuosisadasta toiseen. Vuonna 1220 se sammutettiin Dublinin arkkipiispan pyynnöstä, mutta tuli sytytettiin vielä uudelleen. Lopullisesti se sammutettiin vuonna 1553 protestantismin nousun seurauksena.

Ikoni- ja kuvataiteessa pyhä Brigid on kuvattu muun muassa ruokoristin kanssa, yläpuolellaan Hengen liekki, parantamassa miehen kättä tai karkottamassa pahoja henkiä. Usein hänet on maalattu myös lehmä jalkojensa juuressa, joskus tallin edessä tai hanhien kanssa. Pyhää Brigidiä kunnioitetaan niin oppineiden, runoniekkojen, seppien, parantajien kuin lypsäjienkin suojelijana. Hänen kunnianimityksinään on käytetty sellaisia ilmaisuja kuin ”kyyhkynen lintujen joukossa”, ”viinipuu puiden joukossa” ja ”kelttien Maria”. Brigidin värikkään elämän ympärille on kehkeytynyt valtaisa määrä legendoja.


[1] Nimi esiintyy myös muodoissa Bridget, Brigit, Bride, Brid, Breage, Ffraid.

[2] 50 km Dublinista lounaaseen.

Elias syntyi vuonna 757 Libanonin Baalbekissä (kr. Heliopolis). 12-vuotiaana hän lähti Damaskokseen oppipojaksi puusepälle, joka oli muslimiksi kääntynyt entinen kristitty. Eräänä päivänä Elia pakotettiin osallistumaan muslimien juhlaan ja tanssimaan heidän mukanaan. Arabien mielestä tämä osoitti hänen kääntyneen islamiin. Tämä oli vakava väite, sillä islamin periaatteiden mukaan muslimi ei voisi luopua uskonnostaan. Elia jätti välittömästi työnsä ja pakeni kotikaupunkiinsa, jossa hän jatkoi elämäänsä kristittynä kaikessa rauhassa.

Elias palasi Damaskokseen seuraavan kerran yhdeksän vuoden kuluttua arvellen tapahtuman jo unohtuneen. Hänen entinen oppimestarinsa kuitenkin tunnisti Eliaksen ja luovutti hänet islamilaiselle tuomioistuimelle. Eliasta kidutettiin, mutta hän ei antanut periksi vaan piti kiinni uskostaan. Hän vastasi kiduttajilleen ainoastaan: ”Pysyn kristittynä. Lyökää te vain, minä kestän kyllä.” Lopulta pyhä Elias mestattiin 21 vuoden ikäisenä helmikuun 1. päivänä vuonna 779.

Lesboksen saarella eli 700-luvun alussa hurskas aviopari Adrianos ja Konstanto. Heillä oli seitsemän lasta, joista viisi meni luostariin. Vanhin lapsista, vuonna 717 syntynyt Daavid sai kutsun luostarielämään itseltään pyhältä Antoniokselta, joka ilmestyi Daavidille tämän paimentaessa perheensä lammaslaumaa. Daavid meni kilvoittelemaan Vähään-Aasiaan, Iden vuorelle Lesbosta vastapäätä. Siellä hän vietti aluksi ankaraa kilvoituselämää luolassa. Myöhemmin Daavid vihittiin pappismunkiksi ja hän perusti pyhille marttyyreille Kyriakokselle ja Julittalle (15.7.) omistetun luostarin. Hänen äitinsä toi vähän ennen kuolemaansa perheen nuorimman pojan 8-vuotiaan Simeonin Daavidin luokse.

Simeonin vartuttua hänetkin vihittiin munkiksi ja papiksi. Hän oli 30-vuotias, kun Daavid kuoli 66 vuoden ikäisenä. Daavid oli suositellut veljelleen palaamista takaisin Lesbokselle, ja Simeon päätti nyt noudattaa neuvoa. Hän meni kotisaarensa eteläisessä satamassa sijaitsevaan Jumalanäidin luostariin. Siellä hän alkoi jäljitellä Simeon Pylväskilvoittelijaa (1.9.) ja nousi kilvoittelemaan pylvään päälle. Simeon eli säiden armoilla ja paastosi ankarasti. Hän otti luostariin veljensä Georgioksen, joka myös oli munkki. Hänetkin vihittiin papiksi. Yhdessä veljekset ja heidän sisarensa nunna Hilaria rakensivat toisten munkkien kanssa luostarin, josta tuli alueen hengellinen keskus.

Noihin aikoihin kuvainraastajien harhaoppi aiheutti suuria ongelmia kirkossa. Lesboksen pääkaupungin Mytilenen piispa Georgios ajettiin maanpakoon, ja hänen tilalleen tuli ikonoklasmin kannattaja piispa Leo, joka alkoi heti vainota Simeonia ja tämän munkkeja. Piispa antoi tuomita Simeonin poltettavaksi roviolla, mutta hän pelastui ihmeellisesti ja sai kilvoitella pylväänsä päällä vielä jonkin aikaa. Lopulta piispa kuitenkin pakotti Simeonin munkkeineen poistumaan Lesbokselta.

Simeon siirtyi ensin läheiselle pikkusaarelle, mutta asettui sittemmin seitsemän oppilaansa kanssa asumattomalle Lagusan saarelle Troijan edustalle ja kilvoitteli siellä 10 metriä korkealla pylväällä. Hänen veljensä Georgios jäi Lesbokselle huolehtimaan luostarista. Lagusasta tuli hengellinen keskus, jonne purjehti kristittyjä suurin joukoin kuulemaan Simeonin opetusta.

Myöhemmin ikonien kunnioittajien asema vaikeutui entisestään, jolloin Simeon laskeutui pylväältään ja meni Konstantinopoliin. Sieltä hän teki matkoja Hellespontoksen alueelle aina Aigeian meren saaria ja Mustanmeren rannikkoa myöten vahvistaen kristittyjä oikeassa uskossa. Hänen läsnäolonsa lohdutti munkkeja, joita oli karkotettu eri tahoille ikonien kunnioittamisen tähden. Vaelluksillaan hän harjoitti kalastusta voidakseen auttaa apua tarvitsevia.

Keisari Teofiloksen (829–842) aikana ikonien kunnioittajien vainot kiihtyivät entisestään. Simeon pidätettiin ja hän joutui kärsimään 150 raipaniskua. Hänet karkotettiin Afusian saarelle, jossa oli muitakin tunnettuja ikonien kunnioittajia kuten pyhät veljekset Teofanes (11.10.) ja Teodoros Merkityt (27.12.). Simeon perusti Afusiaan Jumalanäidille omistetun luostarin, jossa ikonien tähden vainotut munkit saivat katon päänsä päälle.

Lesbokselle jäänyt Georgios joutui hänkin vaikeuksiin. Piispa Leo painosti häntä monin tavoin ja lopulta karkotti hänet Mytilenestä. Piispa otti laittomasti haltuunsa Georgioksen luostarin ja myi sen. Georgios munkkeineen muutti syrjäiseen Myrsinan kylään. Mutta sinnekin kristityt löysivät tiensä ja tulivat kuuntelemaan hänen opetustaan.

Keisari Teofiloksen kuoleman jälkeen hänen puolisonsa keisarinna Teodora kumosi kaikki ikonien kunnioittajien rangaistukset. Simeon ja Georgios palasivat karkotuksesta Konstantinopoliin, ja heistä tuli yhdessä patriarkka Methodioksen kanssa keisarinnan tärkeimpiä neuvonantajia. Simeon munkkeineen asettui pääkaupungissa Pyhien Sergioksen ja Bakkoksen luostariin. Georgiokselle tarjottiin Efesoksen piispanistuinta, mutta hän kieltäytyi vedoten korkeaan ikäänsä. Hän oli tuolloin jo 80-vuotias. Lopulta hän kuitenkin suostui ryhtymään kotisaarensa piispaksi Mytileneen.

Georgioksen mukana myös Simeon palasi munkkeineen Lesbokselle ja asettui monien vainon vuosien jälkeen entiseen luostariinsa, jonka hän sai taas vastuulleen. Siellä pyhä Simeon nukkui kuolonuneen vuonna 844, vain vuosi paluunsa jälkeen.

Georgios jatkoi siunauksellista paimentehtäväänsä. Hän muun muassa paransi vakavasti sairaan ystävänsä rukouksellaan ja ilmoitti tälle, että tämä kuolisi vasta seitsemän vuoden kuluttua, mikä myös kävi toteen.

Kerran talvella piispa Georgios päätti käydä Smyrnassa vieraillakseen perustamissaan luostareissa ja tapaamassa hengellisiä lapsiaan. Siellä hänelle ilmestyi enkeli, joka sanoi hänen aikansa olevan lopuillaan. Hän palasi nopeasti Mytileneen, jossa vietti suuren paaston. Viimeisen liturgiansa hän toimitti suurena torstaina. Suuren lauantain iltana hän antoi sielunsa Jumalalle. Tämä tapahtui vuonna 845 (tai 846). Hänet haudattiin samaan hautaan veljensä Simeonin kanssa. Haudasta oton jälkeen heidän luunsa sijoitettiin samaan pyhäinjäännösarkkuun, johon myöhemmin tuotiin Iden vuorelta myös vanhimman veljen Daavidin jäännökset.

Veljesten perustama luostari toimi Lesboksella aina 1500-luvulle saakka, ja heidän pyhäinjäännöksensä olivat saarella suuresti kunnioitettuja. Sen jälkeen turkkilaiset ottivat luostarin haltuunsa ja perustivat sinne oman islamilaisen yhteisönsä. Samalla he ilmeisesti hävittivät kolmen pyhän veljeksen reliikit.

Anastasios oli kotoisin Nauplionista ja ammatiltaan taidemaalari ja koristekuvioiden tekijä. Hän meni kihloihin, mutta kuultuaan kihlatustaan sopimattomia asioita hän purki kihlauksen muutaman päivän kuluttua. Kostoksi tytön sukulaiset turvautuivat mustaan magiaan, minkä seurauksena Anastasios menetti joksikin aikaa järkensä. Hänen epänormaalia tilaansa hyväkseen käyttäen Nauplionin turkkilaiset saivat hänet kääntymään islamiin. Tultuaan taas tuntoihinsa Anastasios havaitsi käyttävänsä valkoista turkkilaista turbaania ja olevansa ympärileikattu. Hän heitti turbaanin heti maahan ja alkoi huutaa kaikuvalla äänellä: ”Minä olin kristitty ja olen ja pysyn kristittynä!”

Silloin turkkilaiset raahasivat Anastasioksen tuomarin eteen, joka yritti taivutella häntä pysymään muslimina. Anastasios julisti kuitenkin jatkuvasti olevansa kristitty, ja tuomari tuomitsi hänet mestattavaksi. Turkkilainen kansanjoukko käytti kuitenkin oman käden oikeutta ja kävi hänen kimppuunsa. Toiset löivät häntä kepeillä, toiset leikkelivät hänen ruumistaan, ja lopulta hänet paloiteltiin pieniksi kappaleiksi. Pyhä Anastasios kärsi marttyyrikuoleman vuonna 1655.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.