23.1.2019

Sävelmä
2. säv.
Paasto
Paastopäivä

pm. Klemens Ankyralainen ja m. Agathangelos (+ 312)

pt. Gennadi Kostromalainen (+1565)

Epistola
Hepr. 13:7–16 (Klemens)

Hepr. 13:7–16

7 Muistakaa johtajianne, niitä, jotka julistivat teille Jumalan sanaa. Pitäkää mielessänne, miten he elämänsä elivät, ja ottakaa heidän uskonsa esikuvaksenne. 8 Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti. 9 Älkää antako kaikenlaisten vieraiden oppien johtaa itseänne harhaan. Meidän sydämemme tulee vahvistua armosta, ei ruoista, jotka eivät ole ketään hyödyttäneet. 10 Meillä on alttari, jonka uhria ei liiton teltassa palvelevien ole lupa syödä. 11 Tehän tiedätte, että kun ylipappi syntien sovittamiseksi vie kaikkeinpyhimpään eläinten verta, näiden eläinten ruhot poltetaan leirin ulkopuolella. 12 Siksi myös Jeesus kärsi ja kuoli kaupunginportin ulkopuolella pyhittääkseen kansan omalla verellään. 13 Lähtekäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen. 14 Eihän meillä täällä ole pysyvää kaupunkia, vaan me odotamme ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee. 15 Olkaamme sen tähden hänen välityksellään alati uhraamassa Jumalalle kiitosuhria, niiden huulten hedelmää, jotka tunnustavat hänen nimeään. 16 Älkää myöskään unohtako tehdä hyvää ja antaa omastanne, sillä sellaiset uhrit ovat Jumalalle mieleen.

Matt. 11:27–30 (Marttyyripiispa Klemens Ankyralainen ja pyhä marttyyri Agathangelos (+ 312))
Matt. 11:27–30

Herra sanoi opetuslapsilleen: 27 "Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. 28 "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. 29 Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. 30 Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt."

Päivän synaksario

Kristuksen kunniakas marttyyri Klemens oli kotoisin Galatian Ankyrasta (nyk. Ankara). Hänen isänsä oli pakana mutta äiti Eufrosyne oli kristitty. Kuolinvuoteellaan Eufrosyne sanoi pojalleen, että tämä joutuisi kärsimään vuosikausia Kristuksen tähden. Klemens jäi Sofia-nimisen hurskaan naisen kasvatettavaksi. Klemensistä varttui Jumalaa rakastava ja oikeamielinen nuorukainen. Hän tapasi ottaa kotoaan ruokatarpeita ja viedä niitä köyhille lapsille, joille hän opetti kristinuskoa. Kaksitoistavuotiaana Klemens paastosi ja rukoili jo samalla tavalla kuin munkit luostareissa.

Klemens vihittiin diakoniksi ja papiksi jo nuoruusvuosinaan. Hän oli vain kahdenkymmenen, kun hänet valittiin kaupungin piispaksi. Nuoruudestaan huolimatta hän kaitsi hengellistä laumaa vanhuksen viisaudella. Erityisesti hän piti huolta orvoista ja kaikkein köyhimmistä lapsista. Hän myös kastoi monia heistä.

Kun piispa Klemensin maine kiiri kaupungin johtomiesten korviin, hänet määrättiin pidätettäväksi. Kuulustelun jälkeen hänet vietiin ruoskittavaksi. Iskujen viuhuessa Klemens lausui: ”Mitä enemmän silvotte lihaani, sitä enemmän teette hyvää sielulleni!” Häntä hakattiin kivillä niin, että hänen leukansa murtui.

Klemens lähetettiin Roomaan keisari Diocletianuksen (284–305) tuomittavaksi. Kun nuori piispa seisoi keisarin edessä, hänen toisella puolellaan oli arvokkaita astioita ja toisella kidutusvälineet. Kuulustelun alussa Klemens totesi, että arvokkaat maljakot toivat hänen mieleensä paratiisin ikuisen autuuden ja kidutusvälineet helvetin rangaistuksen, joka odottaisi Herran kieltäviä.

Klemensin kiduttaminen aloitettiin hetimiten. Hänen lihaansa raastettiin kidutuspyörässä, minkä jälkeen hänet heitettiin vankilaan toisten kristittyjen kanssa. Yöllä heille ilmestyi enkeli, joka toi heille pyhän ehtoollisen. Klemens jakoi sen kristityille. Melkein kaikki surmattiin seuraavana päivänä. Klemensille sen sijaan ei suotu kuolemantuomiota, vaan hänet lähetettiin Nikomedeiaan.

Klemensin mukaan lähti Agathangelos-niminen mies, joka oli kääntynyt kristityksi nähtyään Klemensin kilvoituksen. Vuosikausien ajan he viruivat yhdessä eri vankiloissa. Heitä siirreltiin paikkakunnalta toiselle parin vuoden välein. Vankeusvuosiensa aikana he kestivät lukemattomia kidutuksia ja ankaria kärsimyksiä. Enkelit ilmestyivät heidän lohdukseen useita kertoja.

Lopulta heidät siirrettiin Ankyraan. Pyhä Agathangelos surmattiin mestaamalla, mutta Klemens jäi virumaan tyrmään yksin. Teofanian aattona vuonna 296 Klemensin kasvatusäiti Sofia tuli katsomaan häntä vankilaan ja sai hankittua Klemensille luvan tulla kirkkoon toimittamaan jumalanpalveluksen. Pyhä Klemens toimitti kokoöisen palveluksen, jonka lopuksi hän jakoi kaikille pyhän ehtoollisen. Sitten hän palasi vankityrmäänsä.

Parin viikon kuluttua kristityt maksoivat taas vartijoille, jotta Klemens päästettäisiin kirkkoon toimittamaan jumalanpalvelusta. Kun Klemens oli toimittamassa pyhää liturgiaa, kirkkoon ryntäsi joukko sotilaita, jotka surmasivat hänet kirkon alttarille hakkaamalla poikki hänen kaulansa. Samalla he surmasivat kaksi hänen kanssaan palvellutta diakonia. Hurskas Sofia hautasi heidät Ankyran lähistölle Krypton-nimiseen paikkaan.

Syyrian maaseudulla Kyrroksen kaupungin ympäristössä eli 300-luvulla syyriankielinen kristitty nimeltä Maisimas. Hän oli varttunut maaseudulla ja kilvoitellut yksinäisyydessä. Koska kaikki tunsivat hänen hyveellisyytensä ja rakkautensa, hänestä tehtiin pappi pieneen maalaiskylään. Siellä hän opetti kaikkia elämään evankeliumin mukaisesti.

Maisimas eli äärimmäisen vaatimattomasti. Hänellä oli vain yksi vaate, jota hän paikkasi sitä mukaa kuin se hajosi. Maisimas piti ovensa aina avoinna köyhiä ja muukalaisia varten. Hänellä oli kaksi ruukkua, joista toisessa oli jauhoja ja toisessa öljyä. Niistä riitti aina vieraiden palvelemiseen, sillä Herra siunasi häntä samalla tavalla kuin muinoin Sarpatin leskeä (1. Kun. 17:10–16).

Pyhä Maisimas sai Jumalalta armon tehdä ihmeitä. Erään naisen pieni poika sairastui vakavasti, ja lopulta lääkärit eivät enää antaneet hänelle mitään toivoa. Silloin nainen otti pojan syliinsä, nousi muulin selkään ja lähti Maisimaksen luokse. Maisimas vei lapsen kirkkoon ja laski hänet alttarin eteen ja alkoi anoa hartaasti apua sielujen ja ruumiiden Parantajalta. Poika parani, ja nainen kertoi tapahtuneesta piispa Teodoretokselle, joka myöhemmin liitti Maisimaksen pyhien elämäkertakokoelmaansa.

Kun maanomistajat ahdistivat köyhiä maatyöläisiä, Maisimas asettui puolustamaan jälkimmäisiä. Kylän maat omisti antiokialainen ylimys Letoios, joka kerran tuli kovistelemaan kyläläisiä vaatien heitä tuottamaan suurempia satoja. Isä Maisimas yritti kehottaa Letoiosta pitkämielisyyteen ja sävyisyyteen, mutta tämä ei tahtonut kuunnella. Kun Letoios oli sanonut sanottavansa, hän hyppäsi vaunuihinsa ja yritti lähteä pois, mutta ei saanutkaan vaunujaan lähtemään liikkeelle. Vetojuhdat yrittivät kiskoa, mutta rattaat eivät hievahtaneetkaan. Kyläläiset koettivat jopa vivuta rattaita liikkeelle, mutta mitään ei tapahtunut ennen kuin oivallettiin, että kaikki johtui Maisimaksen rukouksesta. Letoios hyppäsi alas vaunuista, lankesi maahan Maisimaksen eteen ja pyysi anteeksi syleillen kunnioittavasti tämän ryysyjä. Maisimas hyväksyi hänen katumuksensa ja vapautti vaunut näkymättömistä siteistä.

Monia muitakin ihmeitä ja oikeamielisiä tekoja tehtyään pyhä Maisimas nukkui pois 300- ja 400-lukujen vaihteessa.

Pyhä Eusebios vetäytyi 300-luvun lopulla kilvoittelemaan Koryfeen vuorelle Antiokian itäpuolelle. Sitä ennen hän oli elänyt setänsä Marinoksen oppilaana vuosikausia hiljaista kilvoituselämää puhumatta kenenkään kanssa. Hiljaisuutta rakastava Eusebios eli kapeassa, ikkunattomassa keljassa ja alisti ruumiinsa ankaraan askeesiin. Hänen henkensä sen sijaan kohosi Jumalan puoleen öin ja päivin.

Kerran Ammianos-niminen kilvoittelija kysyi Eusebiokselta, ketä tämän ankara kilvoitus miellytti. ”Jumalaa”, Eusebios totesi. Tähän Ammianos vastasi: ”Koska rakastat häntä, minäpä näytän sinulle, kuinka voit sytyttää rakkautesi yhä suuremmaksi palvellen Rakastettuasi.” Ammianos selitti, kuinka jaettu rakkaus on suurempi kuin yksinäinen rakkaus, joka muistuttaa itserakkautta. Monia raamatunkohtia esittäen hän sai suostuteltua Eusebioksen lähtemään keljastaan toisten kilvoittelijoiden ohjaajaksi Tel ‛Adan (Teleda) luostariin, joka oli perustettu 300-luvun puolivälissä.

Eusebioksen kilvoituksen karaisema olemus oli niin vaikuttava, että hänen ei tarvinnut sanoa montakaan sanaa innoittaakseen veljiä. Hän söi itse kahdesti viikossa, mutta määräsi toiset syömään joka päivä. Eusebios ohjasi kaikkia seurustelemaan mielessään lakkaamatta Jumalan kanssa. Tel ‛Adasta kasvoi nopeasti Antiokian alueen suurin ja tärkein luostari, jossa oli yli 150 munkkia useista kielistä ja kansallisuuksista. Monet kuuluisat erakot jättivät erämaan ja liittyivät heihin.

Kerran Eusebios istui kalliolla Ammianoksen kanssa. Toinen luki evankeliumikirjaa ja toinen selitti vaikeaselkoisten jakeiden merkityksiä. Alhaalla niityllä oli maatyöläisiä kyntämässä maata ja Eusebios unohtui katselemaan heitä. Kun Ammianos oli lukenut evankeliumista jakeen ja kysyi sille selitystä, Eusebios pyysi häntä lukemaan sen uudelleen. Ammianos tokaisi: ”Kyntäjät näköjään kiinnostavat sinua niin, ettet kuule mitään!”

Silloin Eusebios päätti, ettei enää koskaan katselisi tasankoa eikä taivasta. Hän otti tavakseen kulkea vain rukoushuoneelle johtavaa kapeaa polkua, eikä koskaan astunut siltä syrjään. Hän eli yli neljäkymmentä vuotta tämän säännön mukaan. Päätöksensä vahvistukseksi hän sitoi vyötärölleen rautavyön, kiinnitti kaulaansa raskaat kaulaimet ja kytki nämä ketjulla. Ne painoivat häntä niin, että hän pysyi varmasti aina maahan päin taipuneena. Kerran vanhus Akakios kysyi, mitä hyötyä tuosta kaikesta oli. Eusebios vastasi, että siirtämällä taistelun pieniin ja epäolennaisiin asioihin hän esti pahaa henkeä käymästä taisteluun suurissa asioissa. Vaikka paha henki saisikin hänet horjumaan näissä pienissä ulkonaisissa asioissa, se ei olisi saanut aikaan mitään suurta, kuten vihaa, turhamaisuutta tai äkkipikaisuutta.

Hyvän kilvoituksen kilvoiteltuaan pyhä Eusebios nukkui pois rauhassa 400-luvun alussa.

Pyhä Salaman oli kotoisin Kapersanan kylästä Eufratin länsirannalta. Sieltä hän siirtyi Eufratin itärannalle toiseen kylään, josta hän löysi itselleen sopivan pienen majan. Salaman antoi muurata itsensä kokonaan sen sisään jättämättä minkäänlaista ovea tai ikkunaa ja aloitti vaikenemiskilvoituksen. Kerran vuodessa hän kaivoi maahan seinän alle aukon, josta hän otti vastaan vuoden ruokatarpeet. Näin hän kilvoitteli vuodesta toiseen puhumatta sanaakaan kenenkään kanssa.

Kuultuaan Salamanin ihmeellisestä kilvoituksesta piispa, jonka alaisuuteen kyseinen kylä kuului, päätti vihkiä hänet papiksi. Piispa pääsi majaan kaivamalla maan auki ja ryömimällä aukosta Salamanin luokse. Piispa laski kätensä erakon pään päälle ja lausui papiksivihkimisrukoukset. Sen jälkeen hän selitti pitkään, minkälainen armo vihkimyksestä seurasi. Salaman ei kuitenkaan lausunut koko aikana mitään, ja lopulta piispa lähti pois.

Salamanin kotikylän asukkaat kadehtivat siunausta, jonka olivat menettäneet naapurikyläänsä. Eräänä yönä he ylittivät joen ja kaivautuivat Salamanin keljaan. He vetivät hänet ulos keljasta ja kantoivat mukanaan kotikyläänsä. Pyhä kilvoittelija ei lausunut koko aikana sanaakaan. Hän ei vastustellut eikä myönnellyt, vaan luotti Jumalaan ja pysyi hiljaisuudessaan, aivan samoin kuin papiksivihkimisensä yhteydessä. Aamun sarastaessa he muurasivat pyhän Salamanin samanlaiseen majaan, jossa hän jatkoi hiljaista kilvoitustaan lausumatta sanaakaan.

Jonkin ajan kuluttua toisen kylän asukkaat huomasivat petoksen ja ryhtyivät vastaiskuun. He tulivat yöllä ja kaivoivat samalla tavalla maan auki Salamanin keljan alta ja kantoivat pyhän mukanaan. Salaman ei taaskaan sanonut mitään eikä vastustellut, sillä hän oli kuollut tälle maailmalle.

Tällä tavoin kilvoiteltuaan pyhä Salaman nukkui pois 400-luvun alkupuolella. Hänessä toteutui apostolin sana: ”Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.” (Gal. 2:19–20) Pyhä Salaman lienee kirkon historian ainoa pappi, joka ei koskaan puhunut sanaakaan.

Pyhä Ildefonsus syntyi Espanjan Toledossa vuonna 607. Hän oli ylimyssuvusta ja mahdollisesti opiskeli pyhän Isidorus Sevillalaisen oppilaana. Ildefonsus tahtoi munkiksi, mutta hänen perheensä vastusti ajatusta. Ildefonsus lähti kuitenkin jo nuorena Agalian luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi ja diakoniksi 630-luvulla. Munkit huomasivat hänen syvällisen hengellisyytensä ja viisautensa ja valitsivat hänet johtajakseen vuoden 650 tienoilla. Ildefonsus osallistui Toledon kirkolliskokouksiin vuosina 653 ja 655, ja hänen viisautensa tuli kaikkien tietoon.

Ildefonsus valittiin vuonna 657 setänsä Eugeniuksen (13.11.) seuraajana Toledon arkkipiispaksi. Hänen aikanaan Espanjan kirkko kukoisti. Sillä oli vahva asema yhteiskunnassa, ja sen hengellinen, intellektuaalinen ja seurakunnallinen elämä kehittyi suotuisasti. Ildefonsus yhtenäisti Espanjan liturgisia käytäntöjä ja laati kirkkomusiikkia.

Ildefonsuksella oli erityisen läheinen suhde Jumalanäitiin. Kerran katedraalinsa piispanistuimella ollessaan Ildefonsus näki ilmestyksen, jossa Neitsyt Maria ojensi hänelle taivaallisesta aineesta tehdyn messukasukan. Syvää kiitollisuutta tuntien Ildefonsus laati Jumalanäidin ja hänen ainaisen neitsyytensä kunniaksi kauniin ja syvällisen kirjoitelman Pyhän Marian ikuisesta neitsyydestä (De perpetua virginitate sanctae Mariae). Teoksen sävy on hyvin rukouksellinen: ”Ylistän Poikaasi Luojanani ja sinua Luojani äitinä. Kunnioitan Häntä taivaan joukkojen Herrana ja sinua Herran palvelijattarena. Kunnioitan Häntä Jumalana ja sinua Jumalani äitinä.” Kirjan vaikutus espanjalaiseen ja koko Länsi-Euroopan hengellisyyteen oli valtaisa. Osia siitä päätyi useisiin keskiaikaisiin rukouskirjoihin, ja teos sai runsaasti jäljittelijöitä.

Ildefonsus oli loistelias kirjoittaja. Hänen saarnojaan kopioitiin ja luettiin laajalti. Ildefonsus kantoi huolta tavallisten maallikkojen hengellisestä ohjaamisesta. Katekumeeneja varten hän kirjoitti teoksen Kasteen tuntemisesta (De cognitione baptismi), jonka jatkoksi hän laati vielä sielun hengellistä kehitystä käsitteleviä kirjoituksia. Ildefonsus myös kokosi Espanjan kirkon uudempien merkkihenkilöiden lyhyitä elämäkertoja.

Johdettuaan kirkkoa yhdeksän vuotta pyhä Ildefonsus nukkui pois rauhallisesti Toledossa tammikuun 23. päivänä vuonna 667. Hänen seuraajansa piispa Julianus kirjoitti hänen elämäkertansa 23 vuotta myöhemmin. Espanjan kirkko kunnioittaa pyhää Ildefonsusta opettajanaan. Ilmestystä, jossa Jumalanäiti tuo hänelle taivaallisen viitan, ovat kuvanneet muun muassa kreikkalaissyntyinen maalari El Greco (1541–1614) ja monet espanjalaiset taiteilijat kuten Diego Velázquez (1599–1660). Pyhä Ildefonsus on kuvattu myös kirjoittamassa Jumalanäidin ikonin edessä tai piispallisessa asussa kirjan kanssa, luostarin johtajan sauva kädessään ja päässään piispan mitra tai kardinaalin päähine.

Pyhä Maimbod oli irlantilainen munkki, joka kilvoitteli 800-luvulla vaellellen metsissä ja pyhillä paikoilla asettumatta minnekään. Jokapäiväisen ravintonsa saamisessa hän luotti Jumalan johdatukseen ja apuun. Maimbod lähti kotimaastaan vieraille seuduille Manner-Eurooppaan. Hän vaelteli Gallian ja Pohjois-Italian metsissä, kävi rukoilemassa pyhien haudoilla ja aina halukkaita kuuntelijoita kohdatessaan opetti heille evankeliumia. Eräs burgundilainen ylimys vakuuttui Maimbodin pyhyydestä, kestitsi häntä ja yritti turhaan saada häntä asettumaan seudulle. Kun Maimbod teki lähtöä, ylimys antoi hänelle hansikkaat muistuttamaan siitä, että Maimbod rukoilisi hänen puolestaan.

Maimbod viipyi jonkin aikaa Kaltenbrunnissa Besanconin lähistöllä. Hän julisti siellä evankeliumia pyrkien käännyttämään alueella olleita pakanoita. Kerran kun hän oli yksin rukoilemassa Domnipetran kirkossa, pakanallinen rosvojoukko hyökkäsi hänen kimppuunsa ja surmasi hänet. He luulivat löytävänsä häneltä rahaa, koska olivat nähneet hänellä kauniit hansikkaat. Tämä tapahtui tammikuun 23. päivänä vuonna 880.

Pyhä Maimbod haudattiin kirkkoon, jossa hänet oli surmattu. Kun haudalla alkoi tapahtua ihmeitä, Besanconin arkkipiispa Berengarius päätti siirtää reliikit Montbéliardiin. Siirron toteutuksesta tuli vastaamaan hänen apulaispiispansa Stefanus, koska Berengarius itse oli menettänyt näkönsä. Siirron aikana Berengariuksen silmät kuitenkin paranivat. Pian tämän jälkeen pyhän Maimbodin juhla otettiin mukaan kirkkokalenteriin. Hänen reliikkinsä olivat Montbéliardissa, kunnes protestantit tuhosivat ne 1500-luvun uskonmellakoiden aikana.

Pyhä Dionysios syntyi 1400-luvun jälkipuoliskolla nykyisessä Rizoman kylässä lähellä Meteoran kallioluostareita ja sai kasteessa nimen Demetrios. Hänen vanhempansa lähettivät hänet kouluun, ja heidän kuolemansa jälkeen hän ansaitsi elatuksensa opettajana ja kirjurina kotikylässään. Nuoresta pitäen hän oli tuntenut vetoa luostarielämään ja pian hän lähtikin munkiksi Suuren Meteoran luostariin. Siellä hänellä oli ohjaajanaan munkkivanhus Sabbas, joka vihki hänet viitankantajamunkiksi nimellä Daniel.

Daniel oli kuullut Athosvuoren munkkien hesykastisesta rukouselämästä ja alkoi itsekin kaivata Pyhälle vuorelle. Hänen ohjaajavanhuksensa ei kuitenkaan tahtonut päästää häntä lähtemään vaan lukitsi luostarin sisäänkäynnin ja kätki nuoratikkaat, joiden avulla munkit laskeutuivat alas luostarista.[1] Daniel oli kuitenkin varma, että hänen aikeensa oli Jumalasta. Jollain selittämättömällä tavalla hän laskeutui eräänä yönä salaa alas äkkijyrkkää kallionrinnettä ja suuntasi kulkunsa Athokselle. Siellä hän sai ohjaajakseen vanhus Serafimin, joka vihki hänet suureen skeemaan nimellä Dionysios. Pian hänet vihittiin myös diakoniksi.

Vanhus Serafim valittiin pian Pyhän vuoren protokseksi eli johtajaksi. Hän joutui lähtemään Athoksen asioissa Valakiaan nykyisen Romanian alueelle, jonka ruhtinaat avustivat auliisti Pyhää vuorta, jotta sen luostarit selviytyisivät osmanien ankarasta verotuksesta. Dionysios ei halunnut lähteä mukaan vaan tahtoi keskittyä hesykastiseen kilvoitteluun. Saatuaan vanhuksensa siunauksen hän jäi Athokselle Karakalloksen luostarin skiitan alueelle, jonne hän rakensi pienen majan vaikeapääsyiseen paikkaan. Siellä hän heittäytyi täysin rinnoin paasto- ja yörukouskilvoituksiin, teki maahankumarruksia sekä luki Raamattua ja muita hengellisiä kirjoja. Ravintona hän käytti kastanjoita, joita alueella oli runsaasti. Hän rakensi paikalle myös pienen kirkon Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Dionysios vietti paikalla kolme vuotta mitään omistamatta, mieli kokonaan taivaallisiin keskittyneenä.

Dionysioksen sydämessä paloi rakkaus Kristukseen, ja niin hänessä syttyi myös halu päästä käymään Pyhällä maalla. Hän lähtikin pyhiinvaellukselle ja kumarsi hartaasti kaikkia pyhiä paikkoja. Matkan varrella Ikonionin iäkäs piispa olisi tahtonut tehdä hänestä seuraajansa.

Dionysios palasi kuitenkin Athokselle ja alkoi laajentaa pikku kirkkoaan. Eräs hänen vieraansa näki kaksi enkeliä auttamassa häntä. Monet alkoivat vierailla Dionysioksen majalla keskustellakseen hänen kanssaan hengellisistä asioista. Tästä eräs ryöväri teki sen johtopäätöksen, että hänellä täytyi olla majassaan paljon vierailijoiden lahjoittamaa rahaa, ja päätti murhata hänet ja sitten ryöstää hänen keljansa. Nähdessään Dionysioksen eräänä päivänä poistuvan majastaan ryöväri asettui keljan edustalle väijytykseen odottamaan hänen paluutaan. Mutta Jumala sokaisi miehen, niin ettei hän nähnyt Dionysiosta, vaikka tämä kulki hänen ohitseen palatessaan majalleen. Kun mies meni lopulta ryöstämään majaa, hän löysikin Dionysioksen sisältä. Säikähtänyt mies tunnusti suunnitelmansa, pyysi anteeksi ja ryhtyi lopulta itsekin munkiksi.

Kun Dionysios oli elänyt kuin enkeli erämaassa seitsemän vuotta, häntä pyydettiin igumeniksi Filoteoksen luostariin. Hän suostui uhraamaan erakkoelämän suloisuuden veljiensä pelastumisen tähden. Hän sai pian luostarin talouden ja jumalanpalveluselämän hyvään järjestykseen. Eräät luostarin bulgarialaiset munkit eivät kuitenkaan hyväksyneet hänen toimiaan luostarin järjestyksen muuttamiseksi ja alkoivat käyttäytyä uhkaavasti. Silloin pyhittäjä katsoi viisaimmaksi poistua. Muutamia veljiä mukanaan hän siirtyi Beroian (Verian) skiittaan, jonka pyhä Antonios Uusi (17.1.) oli perustanut.

Skiitassakin Dionysioksesta säteilevä Jumalan armo veti hänen luokseen oppilaita. Hän rakensi uudelleen skiitan Pyhän Johannes Kastajan kirkon ja muutti skiitan yhteiselämäluostariksi, jossa noudatettiin Athosvuoren järjestystä. Luostarin ympärille asettui erakkoja, niin että paikasta tuli kuin munkkien kaupunki. Monenlaisista rakennusprojekteista ja hengelliseen isyyteen kuuluvista velvollisuuksista huolimatta Dionysios jatkoi Athoksella omaksumaansa askeettista elämää ja vielä lisäsi siihen hyväntekemisen. Hän jakoi runsaskätisesti köyhille kaikkea mitä luostarissa oli. Hän kävi myös kylissä opettamassa kansaa, joka pimeänä turkkilaisaikana oli usein täysin vailla kristillistä opetusta. Munkkejaan hän johti nöyrästi pitäen itseään kaikkien palvelijana.

Kun Beroian piispanistuin vapautui, kansa halusi yksimielisesti uudeksi piispakseen Dionysioksen. Hän pyysi miettimisaikaa ja sai Jumalalta vahvistuksen, ettei piispuus ollut häntä varten. Hän kätkeytyi ja lähti pian etsimään yksinäisempää paikkaa. Jo pitkään hän oli ollut kiinnostunut Olymposvuoresta, joka muinaisessa kreikkalaisessa mytologiassa oli ollut jumalten asuinsija. Sieltä hän löysikin ihanan metsäisen laakson, jota vuoripurot kastelivat. Hän alkoi rakentaa vuorelle uutta luostaria yhdessä oppilaidensa kanssa. Alueen turkkilainen valtaherra ei kuitenkaan hyväksynyt rakentamista ilman lupaa ja päätti vangita munkit. Dionysios sai ajoissa tiedon asiasta ja pakeni Pilionvuorelle, jonne hän perusti Survian luostarin.

Dionysioksen lähdön jälkeen monet luonnonkatastrofit koettelivat Olympoksen kyliä. Raesateet ja kuivuus pilasivat satotoiveet. Ihmiset yhdistivät nämä onnettomuudet pyhän kilvoittelijan karkotukseen. He saivatkin valtaherran, jonka verotulot katojen vuoksi olivat vähentyneet, kutsumaan Dionysioksen takaisin.

Palattuaan Dionysios asui ensin pienessä luolassa, mutta kun veljien määrä kasvoi, hänen täytyi taas ryhtyä rakennuspuuhiin. Silti hän vietti osan ajastaan myös Golgataksi nimeämässään erillisessä keljassa. Huolenpito köyhistä ja kansan opetus kuului osana hänen toimintaansa.

Kerran eräs paimen asettui laumoineen uuden luostarin lähistölle ja väitti paikan kuuluvan hänelle. Dionysios selitti miehelle, että lampaille olisi yllin kyllin laidunmaata muuallakin ja että hänen pitäisi poistua luostarin tuntumasta. Mies vastasi hänelle niin röyhkeästi, että Dionysios sanoi Jumalan puuttuvan asioihin ja suojelevan luostariaan. Pian tapahtui, että vuoresta irtosi iso kivi, joka tappoi monta miehen lammasta. Kun paimen ei vieläkään ymmärtänyt lähteä pois häiritsemästä munkkeja, loputkin lampaat sairastuivat ja kuolivat. Myös hän itse sairastui vaikeasti ja oli vain luuta ja nahkaa. Silloin hän tajusi, että syynä oli hänen oma röyhkeä tunkeutumisensa luostarin alueelle. Sukulaiset lähtivät viemään häntä aasin selässä Dionysioksen luo, että hän voisi pyytää tältä anteeksi. Matkalla he kohtasivat itsensä Dionysioksen, joka sääli miestä, siunasi hänet ja käski jättää hänet luostariin syömään kornellipuun marjoja, joita munkit käyttivät ravinnokseen. Viikon sisällä paimen parantui täysin ja palasi kävellen kotiinsa. Monet muutkin parantuivat pyhittäjän rukousten voimalla. Hänellä oli myös selvänäkemisen ja ennalta tietämisen lahja, jota hän käytti tarpeen vaatiessa.

Eräänä tammikuun aamuyönä, kun jo iäkäs Dionysios oli vierailemassa Demetriaksen vuoren luostarissa ja munkit lukivat puoliyöpalvelusta, hän tunsi kuolevansa. Munkit säikähtivät nähdessään hänet liikkumattomana, mutta sitten hän yhtäkkiä avasi silmänsä ja sanoi Jumalanäidin antaneen hänelle vielä vähän elinaikaa. Hän pyysi veljiä viemään hänet Olympokselle, että hän saisi antaa viimeiset ohjeensa munkeilleen ja kuolla siellä.

Olympoksella hän asettui Golgatan keljaansa, vaikka oli kylmä talvi eikä keljassa ollut lämmitystä. Hän kutsui luostarin johtavat veljet ja kehotti heitä säilyttämään uskollisesti Athosvuoren elämäntavan, jonka luostari oli omaksunut. Hän opetti: ”Eläkää yhteistaloudessa ilman henkilökohtaista omaisuutta, säilyttäkää veljesrakkaus, olkaa kuuliaisia, omistautukaa rukoukselle, tunnustakaa ajatuksenne ohjaajallenne, niin etteivät demonit pääsisi pesiytymään sieluunne. Sopikaa erimielisyytenne ennen auringonlaskua.”

Tämän sanottuaan pyhittäjä lähetti munkit pois. Hän taisteli sairautensa kanssa vielä muutaman päivän, kunnes antoi pyhän sielunsa Herran käsiin tammikuun 23. päivänä vuonna 1541. Pyhä Dionysios haudattiin rakennuttamansa kirkon eteishuoneeseen. Kun hauta monien vuosien jälkeen avattiin, reliikeistä huokui ihana tuoksu. Myöhemmin luostaria alettiin kutsua Pyhän Dionysioksen luostariksi. 1900-luvun lopulla pahasti rapistunut luostari jälleenrakennettiin ja sinne asettui uusi veljestö.


[1] Kallionhuipuilla sijaitseviin Meteoran luostareihin hakattiin portaat vasta 1920-luvulla.

Pyhittäjä Gennadi syntyi 1500-luvun alussa venäläis-liettualaiseen ylhäisöperheeseen Mogiljovin kaupungissa ja sai pyhässä kasteessa nimen Grigori. Lapsesta lähtien hän rakasti kirkon jumalanpalveluksia ja oleskeli muutenkin paljon kirkonpalvelijoiden seurassa. Ylempään säätyyn kuuluvat vanhemmat paheksuivat hänen käytöstään. ”Sinä häpäiset meidät ihmisten silmissä”, he sanoivat, ”etkö voisi käydä kirkossa tavalliseen tapaan ja olla enemmän kotona ikäistesi nuorten seurassa, ja varsinkin nukkua niin kuin muutkin.” Grigori vastasi heille rauhallisesti, etteivät nuorten ajanvietteet kiinnostaneet häntä, ja että hän halusi seurata Pyhän Hengen viitoittamaa tietä. Siitä lähtien hän suunnitteli lähtöä Liettuan hallitsemilta mailta johonkin Venäjän luostariin. Otollisen hetken koittaessa hän lähti kotoaan kansanmiehen asussa ja saapui monien vaikeuksien jälkeen Moskovaan. Siellä hän tapasi Feodor-nimisen nuorukaisen, joka hänen laillaan pyrki luostarielämään. Löytämättä Moskovasta mieleistään kilvoittelupaikkaa he lähtivät Suur-Novgorodin alueelle. Grigorin kohtalon ratkaisi tapaaminen pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen (30.8.) kanssa. Tämä siunasi hänet menemään Vologdan seudulle pyhittäjä Kornili Komelilaisen (19.5.) luo.

Pyhittäjä Kornili otti Grigorin oppilaakseen ja koeteltuaan häntä muutaman vuoden vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimeksi Gennadi. Feodor sen sijaan sai pyhiltä vanhuksilta siunauksen palata maailmaan. Gennadi kilvoitteli pyhittäjä Kornilin ohjaamana ja edistyi hänen esimerkkiään seuraten kärsivällisyydessä, rakkaudessa, nöyryydessä ja rukouksessa. Myöhemmin Kornili ja Gennadi vetäytyivät yhdessä noin 60 kilometrin päähän ja perustivat uuden Ljubimogradin luostarin. Kornili palasi kuitenkin pian entiseen luostariinsa nimitettyään Gennadin ensin uuden yhteisön johtajaksi.

Igumenina Gennadi jatkoi entisiä kilvoituksiaan. Hän kantoi rautaisia kilvoituskahleita ja uurasti luostarin töissä yhdessä munkkiveljien kanssa. Hän kunnostautui myös ikonimaalarina ja luostarinsa kirkkojen kaunistajana. Jumalan armo asui hänessä tehden hänestä oppilailleen kaikessa hyvän esikuvan. Hän opetti: ”Jättäkää pimeys ja pyrkikää valoon.” Hänen pyhän elämänsä tähden Jumala antoi hänelle selvänäkemisen ja sairaiden parantamisen lahjan. Pyhittäjä Gennadi kuoli vähän aikaa sairastettuaan rauhallisesti vuonna 1565.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.