22.1.2019

Sävelmä
2. säv.

p. ap. Timoteus, Efesoksen piispa (+ 96)

ptm. Anastasios Persialainen (+ 628)

Epistola
2. Tim. 1:3–9

2. Tim. 1:3–9

3 Minä kiitän Jumalaa, jota palvelen omatunto puhtaana, niin kuin jo esivanhempani ovat tehneet, ja muistan sinua rukouksissani lakkaamatta, päivin ja öin. 4 Kun muistan kyyneleesi, tahtoisin taas nähdä sinut, jotta saisin sydämeni pohjasta iloita. 5 Kiitän Jumalaa, kun muistan sen vilpittömän uskon, joka sinulla on ja joka oli jo isoäidilläsi Looiksella ja äidilläsi Eunikella myös sinulla se on, siitä olen varma. 6 Siksi muistutan sinua, että puhaltaisit täyteen liekkiin Jumalan armolahjan, jonka sait silloin kun minä panin käteni sinun päällesi. 7 Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen. 8 Älä siis häpeä todistaa Herrastamme äläkä häpeä minua, joka olen hänen takiaan vangittuna, vaan kärsi sinäkin vaivaa evankeliumin vuoksi. Siihen saat voimaa Jumalalta. 9 Hän on meidät pelastanut ja kutsunut pyhällä kutsullaan, ei meidän tekojemme perusteella vaan oman päätöksensä ja armonsa mukaisesti, jonka hän jo ennen aikojen alkua soi meille antamalla meille Kristuksen Jeesuksen.

Matt. 10:32–33, 37–38, 19:27–30 (Pyhä apostoli Timoteus, Efesoksen piispa (+ 96))
Matt. 10:32–33, 37–38, 19:27–30

Herra sanoi opetuslapsilleen: 32 "Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen minäkin tunnustan omakseni Isäni edessä taivaissa. 33 Mutta joka ihmisten edessä kieltää minut, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa. 37 "Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle. 38 Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle. 27 "Entä me?" kysyi silloin Pietari. "Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?" 28 Jeesus sanoi heille: "Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. 29 Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. 30 Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.

Päivän synaksario

Pyhä Timoteus oli kotoisin Lystran kaupungista Vähästä-Aasiasta. Hänen isänsä oli pakana, mutta hänen juutalainen äitinsä Eunike ja isoäitinsä Lois kasvattivat hänet hurskauteen ja opettivat hänet rakastamaan pyhiä kirjoituksia. Molemmat naiset alkoivat uskoa Jeesukseen apostoli Paavalin käydessä vuonna 45 ensimmäisen kerran Lystrassa. Kun Paavali palasi kaupunkiin muutaman vuoden kuluttua, hän huomasi nuoren Timoteuksen olevan innokas Kristuksen seuraaja, joka ihaili suuresti Paavalin hengellisyyttä ja kärsimyksiä Kristuksen tähden.

Paavali ympärileikkautti Timoteuksen juutalaisen lain mukaan. Näin Timoteuksesta tuli oikea juutalainen äitinsä tavoin ja hän saattoi saarnata synagogissa. Paavali kastoi Timoteuksen ja vihki hänet kirkon palvelijaksi kätten päällepanemisen kautta. Timoteuksesta tuli Paavalin läheisin oppilas. Paavali kutsui häntä ”rakkaaksi pojakseen” (2. Tim. 1:2) ja ylisti kirjeissään hänen vilpittömyyttään ja palvelumieltään (Fil. 2:19–22).

Timoteus puhui innokkaasti ihmisille toreilla ja markkinapaikoilla pyrkien vakuuttamaan kaikki evankeliumin totuudesta. Jumalan armo vaikutti hänen kauttaan. Nuoresta Timoteuksesta tuli Paavalin työtoveri, joka kulki hänen lähettämänään seurakunnissa opettaen ja innoittaen uskovia.

Timoteus taivalsi Paavalin kanssa Fryygian ja Galatian läpi ja auttoi tätä niin evankeliumin julistamisessa kuin rukouksessakin. Taivaallisen näyn innoittamina he purjehtivat Euroopan puolelle Makedoniaan ja julistivat evankeliumia Tessalonikassa ja Beroiassa (nyk. Veria). Paavalin lähdettyä Ateenaan Timoteus jäi Beroiaan. Myöhemmin hän toi Paavalille huonoja uutisia siitä, kuinka juutalaiset olivat vastustaneet evankeliumia väkivalloin. Paavali lähetti Timoteuksen takaisin Tessalonikaan vahvistamaan ja rohkaisemaan Jeesukseen uskovia (1. Tess. 3:1–5).

Tessalonikasta Timoteus lähti Paavalin luokse Korinttiin. Siellä seurakunta kasvoi ja vahvistui heidän työnsä ansiosta. He kirjoittivat tessalonikalaisille kaksi kirjettä, joiden alkutervehdyksissä Timoteuksen ja Silvanuksen (30.7.) nimet ovat Paavalin rinnalla.

Seuraavaksi Paavali ja Timoteus viettivät puolitoista vuotta Efesoksessa. Sitten Timoteus lähetettiin takaisin Korinttiin ohjaamaan uskovia evankeliumin mukaiseen elämäntapaan. Kun korinttilaiset hangoittelivat Timoteuksen kehotuksia vastaan, Paavali lähetti paikalle Tituksen ja otti Timoteuksen mukaansa toiselle lähetysmatkalle Makedoniaan. Korinttilaisten ohjaamiseksi hän kirjoitti Timoteuksen avustamana Toisen kirjeen korinttilaisille.

Kun Paavali lähti viimeiselle matkalleen Jerusalemiin, Timoteus tuli hänen mukaansa. Timoteus oli paikalla, kun apostoli pidätettiin, ja seurasi hengellistä isäänsä ensin Kesareaan ja sitten Roomaan. Vankilassa ollessaan Paavali lähetti Timoteuksen Makedonian Filippiin. Kun Paavali vapautettiin, hän matkusti Timoteuksen luokse ja asetti hänet lopulta Efesoksen suurkaupungin seurakunnan johtoon. Paavali kehotti Timoteusta vastustamaan vääriä opettajia, käyttämään tarkkaa arvostelukykyä valitessaan kirkon palvelijoita ja säilyttämään Kristuksen lauman rauhassa ja totuudessa sekä hengellisesti yhtenäisenä. Timoteus eli niin askeettisesti, että hänen terveytensä alkoi jo horjua, ja siksi Paavali kehotti häntä nauttimaan myös vähän viiniä eikä ainoastaan juomaan pelkkää vettä (1. Tim. 5:23).

Kun Paavali oli vangittu ja viety toisen kerran Roomaan, hän kutsui uskollisen oppilaansa vielä kerran luokseen olemaan paikalla hänen viimeisinä hetkinään (2. Tim. 4:9). Timoteus pidätettiin, mutta päästettiin pian vapaaksi. Apostoli Paavalin kuoleman jälkeen Timoteus palasi omaan seurakuntaansa.

Efesoksessa Timoteus tapasi myös apostoli Johanneksen, jonka siunauksesta hän sai osakseen vielä entistäkin suuremman armon ja hengellisen valaistumisen. Kun Johannes oli karkotettuna Patmokselle, Timoteus johti kirkkoa Paavalin voimalla ja Johanneksen rakkaudella.

Eräänä päivänä pakanat olivat viettämässä viinin jumalan Dionysoksen juhlaa, joka päättyi orgioihin. Kaupunkilaiset juhlivat raivokkaasti kasvot maalattuina, ja juhlinnan aikana tehtiin ryöstöjä, murhia ja muuta iljettävää. Pyhä Timoteus yritti hillitä väkeä ja puhua heille järkeä. Miehet raivostuivat ja hyökkäsivät hänen kimppuunsa kuin villit eläimet ja hakkasivat häntä nuijilla ja puukoilla. Kristityt onnistuivat saamaan Timoteuksen heidän käsistään, kun tämä oli jo puolikuollut. He kantoivat hänet rauhallisemmalle paikalle läheiselle kukkulalle. Siellä pyhä apostoli Timoteus antoi sielunsa Kristuksen haltuun.

Pyhän Timoteuksen ruumis haudattiin aivan apostoli Johanneksen haudan lähelle. Vuonna 356 hänen pyhät reliikkinsä siirrettiin pyhän Artemioksen (20.10.) johdolla Konstantinopoliin Pyhien apostolien kirkkoon yhdessä apostoli Andreaan ja Luukkaan reliikkien kanssa. Siellä niiden kautta tapahtui monia ihmeitä. Ristiretkeläiset ryöstivät reliikit vuonna 1204.

Kristuksen marttyyri Anastasios oli persialainen ja alkuperäiseltä nimeltään Magundat. Hänen isänsä oli kuuluisa Vav-niminen maagi. Nuorukaisena hän liittyi Persian armeijaan ja lähti kuningas Khosroes II:n johtamalle sotaretkelle länteen. He valloittivat Palestiinan, ryöstivät Jerusalemin ja veivät Vapahtajan eläväksitekevän ristin kaupungista vuonna 614. Matkan aikana Magundat pani merkille pyhän ristin kautta tapahtuvia selittämättömiä ihmeitä.

Magundatin sydämessä syttyi se tuli, jonka Kristus on heittänyt maan päälle. Magundat alkoi kysellä kristityiltä heidän uskostaan, ja nämä selittivät hänelle Jeesuksen Kristuksen mysteeriä: kuinka hän tuli ihmiseksi ja kuoli ristillä ihmisten pelastuksen tähden. Kristuksen rakkaus valtasi Magundatin koko olemuksen. Hän antoi pois kaiken omaisuutensa, jätti vanhempansa ja isänmaansa ja lähti vaeltamaan luottaen Jumalan johdatukseen.

Magundat asettui Syyrian Mabbugissa (Hierapolis) erään kristityn persialaisen kultasepän luokse ja ilmoitti haluavansa kasteen niin pian kuin mahdollista. Kultaseppä epäröi, koska pelkäsi maanmiehiään. Magundat meni yksin kirkkoon rukoilemaan. Ihaillessaan seinille maalattuja pyhien marttyyrien kuvia hänessä syttyi kiihkeä kaipaus päästä osalliseksi samasta täydellisyydestä. Sen hän tiesi saavuttavansa uhraamalla oman verensä. Hän lähti nopeasti kohti Jerusalemia. Siellä hän selitti tilanteensa eräälle kristitylle, joka vei hänet Ylösnousemuksen kirkossa (Pyhän haudan kirkossa) palvelleen Elias-nimisen papin luokse. Lopulta itse patriarkka Modestos (16.12.) kastoi hänet, ja uuden elämänsä merkiksi hän sai uudeksi nimekseen Anastasios, ”ylösnousemus”.

Kasteen jälkeiset kahdeksan päivää Anastasios eli pappi Eliaksen kotona. Sen jälkeen hän ilmaisi tahtovansa lähteä luostariin. Vajaan kilometrin päässä pyhän kaupungin muureilta oli Pyhän Anastasioksen luostari, jonka igumeni Justinos otti Anastasioksen noviisiksi ja uskoi hänet kokeneen vanhuksen ohjattavaksi. Anastasios opetteli kreikan kieltä ja edistyi nopeasti. Hän oppi psalmien kirjan kokonaan ulkoa. Kun hänet oli vihitty enkelielämään, hän kilvoitteli innokkaasti oman sielunsa puhdistumiseksi ja veljiensä hyväksi seitsemän vuoden ajan. Hän rakasti jumalanpalveluksia ja palveli kuuliaisesti kokkina ja puutarhurina.

Aina kuullessaan luettavan pyhien elämäkertoja ja marttyyrien kilvoituksia Anastasios rukoili salaa, että Jumala tekisi hänetkin voitonseppeleen arvoiseksi. Seitsemän vuotta luostarissa kilvoiteltuaan hän näki suurena lauantaina näyn, jossa hän nousi korkealle vuorelle; siellä hän kohtasi taivaallisen hahmon, joka tarjosi hänelle makeaa viiniä kultaisesta maljasta. Anastasios ymmärsi Herran kutsuvan häntä marttyyrikuolemaan.

Anastasios kiiruhti kirkkoon ja pyysi hengellisen isänsä esirukouksia ja sanoi elinpäiviensä olevan lopuillaan. Hän kertoi näystä ohjaajavanhukselleen, mutta ei puhunut mitään marttyyrikuolemasta, koska pelkäsi vanhuksen saattavan kieltää sen tavoittelun häneltä. Anastasios osallistui pääsiäisyön palveluksessa pyhiin salaisuuksiin ja kävi sen jälkeen trapesassa yhteisellä aterialla. Keljaansa päästyään hän ei kuitenkaan saanut unta, sillä ajatus marttyyrikuolemasta täytti hänen mielensä. Yön hiljaisuudessa Anastasios jätti luostarin ilman rahaa tai eväitä.

Käytyään Lyddassa suurmarttyyri Georgioksen haudalla Anastasios lähti Kesareaan, joka oli tuolloin persialaisten hallussa. Kierreltyään kirkoissa hän huomasi persialaisen velhon, joka harjoitti jonkinlaisia taikamenoja. Anastasios alkoi pelottomasti puhua hänen noitakeinojaan vastaan. Velho hämmästyi munkin pilkatessa häntä. Anastasios kertoi olleensa itsekin samanlaisten demonisten harhojen lumoama mutta löytäneensä todellisen valon. Anastasios puhui kristinuskon ylivertaisuudesta ja velho väitti vastaan.

Paikalle tuli persialaisia sotilaita, joista eräät tunnistivat Anastasioksen entiseksi aseveljekseen. He raivostuivat hänen puheistaan, kävivät hänen kimppuunsa ja veivät hänet vankilaan. Siellä Anastasios oli kolme päivää syömättä, koska ei halunnut koskea heidän ruokiinsa. Sitten hänet vietiin persialaisten päämiehen luokse. Anastasios ei kumartanut häntä persialaisen tavan mukaan vaan seisoi suorana ja puhui rohkeasti. Anastasios kertoi taustansa ja tunnusti kristillisen uskonsa välittämättä mitään hänen uhkailuistaan. Anastasios tuomittiin kovaan pakkotyöhön, kantamaan kiviä linnakkeen muurin rakennustöitä varten. Persialaiset sotilaat pitivät häntä mielenvikaisena luopiona ja kohtelivat häntä raa’asti. Anastasiosta lyötiin ja pilkattiin, häntä riepoteltiin parrasta ja vaatteista, mutta hän iloitsi saadessaan kärsiä Kristuksen häpeää (Hepr. 12:2).

Muutaman päivän kuluttua Anastasiosta kuulusteltiin vielä toisen kerran. Koska hän ei osoittanut taipumisen merkkejä, häntä pahoinpideltiin entistä kovemmin. Hänet hakattiin nuijilla, mutta hän kesti kaiken tyynesti. Kun hänet uhattiin lähettää kuninkaan eteen tuomittavaksi kuolemaan, hän vastasi: ”Ei siinä ole mitään pelottavaa. Kuningaskin on samalla tavalla kuolevainen kuin me.”

Yöt Anastasios virui vankilassa kahlehdittuna sekä kaulastaan että jalastaan yhteen erään rikollisen kanssa. Hän onnistui silti noudattamaan rukoussääntöään. Jotta ei olisi häirinnyt nukkuvaa toveriaan, hän rukoili vaikeassa asennossa toisen jalkansa varassa, pää alas taipuneena.

Vanginvartijana oli hyväntahtoinen juutalainen, joka ihmetteli kuinka Anastasioksen tyrmästä saattoi vielä raskaan työpäivän jälkeen kuulua hiljaista psalmiveisuuta läpi yön. Kun hän kurkisti tyrmään, hän näki siellä kirkkaita olentoja, joista yksi suitsutti Anastasiokselle. Juutalainen haki toverinsa ja pyysi heitä katsomaan tyrmään, mutta he eivät nähneet siellä mitään erikoista.

Kun luostarissa kuultiin tapahtumista, Anastasioksen ohjaajavanhus tunsi ylpeyttä oppilaansa puolesta ja iloitsi hänen rohkeasta kilvoituksestaan. Igumeni Justinos järjesti rukouspalveluksen, jossa rukoiltiin Anastasiokselle rohkeutta. Hän lähetti luostarista kaksi veljeä katsomaan, voisivatko he auttaa Anastasiosta jotenkin. Heillä oli mukanaan kirje, jossa Anastasiosta kehotettiin päättämään kilvoitus samalla rohkeudella jolla oli sen aloittanut. Myöhemmin kyseiset munkit kirjoittivat muistiin hänen kilvoituksensa.

Anastasiokselle tarjottiin vielä mahdollisuutta pysyä kristittynä ja munkkina sillä ehdolla, että hän kieltäisi Kristuksen kahden todistajan läsnä ollessa sanoillaan – sydämessään hän voisi uskoa mitä haluaisi. Anastasios hylkäsi tarjouksen oikopäätä, ja hänet päätettiin lähettää kuninkaan tuomittavaksi.

Ennen lähtöä kaupungin kristityt saivat luvan toimittaa ristin ylentämisen juhlavigilian vankilassa, jossa oli paljon kristittyjä. Yhteinen jumalanpalvelus koitui heille suureksi iloksi ja virvoitukseksi. Anastasiokselle saatiin vielä hankittua lupa osallistua liturgiaan kaupungin kirkossa seuraavana päivänä. Siellä uskovat ryntäsivät hänen siunattavakseen, suutelivat hänen haavojaan ja pyysivät hänen esirukouksiaan. Liturgiassa vallitsi ainutlaatuinen ylevä tunnelma, kun kaikki kristityt ajattelivat Anastasioksen kunniakasta osaa.

Pian tämän jälkeen Anastasios ja kaksi muuta vankia haettiin pois Kesareasta ja heitä lähdettiin viemään itään päin. Heitä seurasi suuri joukko kristittyjä, jotka itkivät ja rukoilivat marttyyrille voimia. Perässä tuli myös toinen Anastasioksen luostarin munkeista, joka seurasi tarkkaan tapahtumia. Jokaisessa kylässä kristityt tulivat tervehtimään Anastasiosta, joka alkoi jo vaivaantua osakseen tulleen suuren kunnioituksen takia. Tigrisvirran luona hän kirjoitti Hierapoliksen piispalle kirjeen, jossa pyysi esirukouksia marttyyrikilvoitusta varten sekä siksi, ettei häntä tuomittaisi hänen osakseen tulleen liiallisen ajallisen kunnian tähden.

Sotilaat pysähtyivät Eufratin varrella Bet Saloin kylään odottamaan, että lähistöllä liikkunut kuningas lähettäisi ilmoituksen tuomiosta. Anastasiosta kuulusteltiin viimeisen kerran, ja kun hän ei osoittanut periksi antamisen merkkejä, sotilaat ryhtyivät kiduttamaan häntä. Kolmen päivän ajan häntä hakattiin kepeillä persialaiseen tapaan. Sitten Anastasiokselle määrättiin uusi kidutus: hän makasi selällään ja hänen reisiensä päälle laitettiin poikkipuu, jossa oli painoja kahden miehen painon verran. Hänen lihansa likistyi luuhun asti, mutta hän ei horjunut vakaumuksessaan. Tämäkin raportoitiin Persian kuninkaalle.

Paikallinen vanginvartija oli kristitty. Hän antoi kristittyjen käydä Anastasioksen luona vapaasti. Kristityt kohtelivat häntä kuin elävää reliikkiä: he tekivät hänen edessään maahankumarruksen, suutelivat hänen kahleitaan ja pyysivät hänen siunaustaan. Ihmisten ylenpalttinen ylistys kiusasi Anastasiosta enemmän kuin kidutus, mutta hän ei voinut tilanteelle mitään.

Muutaman päivän kuluttua Anastasios vietiin kuningas Khosroeksen eteen. Hän sanoi kuninkaalle: ”Miksi tuhlaat turhaan aikaasi? Olen kertonut vaikka kuinka monta kertaa, etten kiellä Herraani, vaikka repisit lihani tuhansiksi palasiksi.” Sitten häntä hakattiin nuijilla, mutta hän kesti kaiken vaieten.

Muutaman päivän kuluttua pyhä Anastasios vietiin kidutettavaksi viimeisen kerran. Kahden tunnin ajan häntä roikutettiin ilmassa toisesta kädestään, ja toiseen käteen oli kiinnitetty raskas kivi. Armon vahvistamana pyhä Anastasios kesti tämänkin kidutuksen aivan kuin olisi ollut ruumiiton olento.

Kuultuaan, että kidutuksista ei ole apua, kuningas lähetti kuolemantuomion kaikille pidätetyille kristityille, joita oli seitsemisenkymmentä. Kristityt surmattiin yksitellen kuristamalla tammikuun 22. päivänä vuonna 628. Kun Anastasioksen vuoro tuli, hän sanoi harmittelevansa vain sitä, ettei saanut kärsiä kivuliaampaa kuolemaa Kristuksen tähden. Hänet kuristettiin kuoliaaksi, minkä jälkeen pää hakattiin irti ja lähetettiin kuninkaalle.

Paikalliset kristityt lahjoivat vartijat ja menivät yöllä hakemaan pyhän marttyyrin ruumiin. Paikalla oli koiria, jotka söivät muita ruumiita, mutta pyhään Anastasiokseen ne eivät koskeneet. Tapahtumia seurannut Anastasioksen luostarin munkki hautasi ruumiin Pyhän Sergioksen (7.10.) luostariin Keski-Syyrian Sergiopoliksessa. Anastasioksen viitan hän toi mukanaan Palestiinaan, jossa sen välityksellä alkoi tapahtua ihmeitä. Vuonna 630 Jerusalemiin tuli kaksi persialaisten vapauttamaa sotavankia, jotka toivat vielä pyhän Anastasioksen lähettämät terveiset vanhukselleen ja kaikille luostarinsa veljille.

Pyhän Anastasioksen reliikit siirrettiin myöhemmin Sergiopoliksesta Palestiinaan ja sieltä Konstantinopoliin, jossa keisarinna Irene (792–803) omisti kirkon pyhälle Anastasiokselle. Reliikkien siirron muistopäivä on 28.1. Sittemmin hänen reliikkejään on viety muun muassa Roomaan.

Bulgarian tsaari Krum aiheutti Bysantin armeijalle tuhoisan tappion keväällä 811. Keisari Nikeforos kaatui taistelussa ja tsaari teetätti hänen pääkallostaan itselleen juomamaljan. Krum eteni armeijansa kanssa hyvää vauhtia kohti Konstantinopolia kylväen tuhoa ympärilleen. Kaupunki pysyi valloittamattomana, mutta Krumin joukot löivät Bysantin sotavoimat uudelleen taistelussa vuonna 813. Samana vuonna keisari Leo V Armenialainen nousi valtaistuimelle, ja Krum alkoi piirittää Adrianopolia (nyk. Edirne). Valloitettuaan kaupungin hän pakotti sen piispan Manuelin kumartamaan edessään ja painoi jalkansa tämän niskan päälle. Kaupungin 40 000 kristittyä joutuivat sotavangeiksi.

Krum kuoli vuonna 814, mutta hänen seuraajansa Ditsevg oli yhtä julma, ja hän vihasi erityisesti kristittyjä. Hän lävistytti pyhän Manuelin keihäällä, katkaisutti hänen kätensä ja käski heittää ne villieläinten syötäväksi. Pian tämän jälkeen Ditsevg sokeutui ja hänen omat aseenkantajansa tappoivat hänet.

Ditsevgin seuraajaksi tuli Krumin poika Omurtag (814–831). Hän oli häikäilemätön kristittyjen vainoaja ja rankaisi julmasti niitä, jotka eivät suostuneet kieltämään uskoaan. Niinpä hän ruoskitti ja sen jälkeen mestautti Develtoksen arkkipiispan Georgioksen ja piispa Pietarin yhdessä 377 muun kristityn kanssa. Hän antoi teloitettaviksi myös Bysantin kenraalit Leon ja Johanneksen samoin kuin autuaat Gabrielin ja Sionioksen. Nikean piispan Leon hän käski lävistää miekalla ja määräsi pappi Parodoksen kivitettäväksi. Monia muitakin kristittyjä hän tuomitsi julmaan kuolemaan. Tammikuun 22. päivä vakiintui heidän kaikkien yhteiseksi muistopäiväkseen.

Pyhittäjä Joosef syntyi Kreetalla Keramonin kylässä 1400-luvun puolivälissä perheensä ainoana lapsena. Hän sai opetusta munkkivanhukselta, joka asui pienessä Pyhän Johannes Teologin luostarissa nykyisen Iraklionin (Herakleion) lähellä. Vanhukseltaan Joosef oppi Jumalalle mieluisan elämäntavan. Lukiessaan päivittäin jumalanpalvelustekstejä hän ymmärsi, kuinka väliaikaista ja pettävää elämä on. Niinpä hän alkoi kilvoitella saavuttaakseen iankaikkiset ja katoamattomat hyvyydet. Ansiotyökseen hän kopioi kirjoja.

Kun Joosefin vanhemmat kuolivat, hän jakoi heidän koko omaisuutensa köyhille ja jatkoi elämäänsä vanhuksensa kuuliaisuusveljenä. Kun vanhus näki Joosefin jatkuvasti edistyvän kilvoituksissa, hän vihki tämän ensin munkiksi ja lähetti sitten piispan luo papiksi vihkimistä varten. Niin Joosef saattoi korvata jo iäkkään vanhuksensa heidän pienen luostarinsa pappina.

Pian vanhuskin kuoli ja jätti luostarin isä Joosefin haltuun. Joosef teki pyhiinvaellusmatkan Pyhälle maalle ja Siinain luostariin, jolle vanhus oli jättänyt osan omaisuudestaan.

Isä Joosef tuli erityisesti tunnetuksi suuresta anteliaisuudestaan. Joskus hän jäi itse kokonaan ilman ruokaa annettuaan viimeisenkin leipäpalansa köyhälle. Hän vieraili ahkerasti sairaiden ja vankilassa olevien luona. Joskus kun hänellä ei ollut millä auttaa, hän saattoi ottaa jopa lainaa.

Kerran pyhän Johannes Teologin juhlana isä Joosefilla ei ollut edes kirkkoleipää pyhän ehtoollisen toimittamiseen. Luottavaisena hän sanoi avustajalleen: ”Jumala kyllä huolehtii.” Parin minuutin kuluttua hän viittasi tämän luokseen ja näytti uhripöydällä pinon kauniita suuria prosforoita.

Elettyään yli 70 vuoden ikään pyhittäjä sairastui vähän ja antoi rauhallisesti sielunsa Jumalan haltuun tammikuun 22. päivänä 1511. Hänet haudattiin luostarinsa kirkkoon lattian alle.

Joidenkin vuosien kuluttua hauta avattiin ja pyhän ruumis löytyi maatumattomana ja tuoksuvana. Reliikit siirrettiin puisessa arkussa kirkon sisälle ja monet saivat apua rukoillessaan niiden äärellä. Kun osmanit valtasivat Kreetan vuonna 1669, pyhän Joosefin sukulaiset siirsivät hänen reliikkinsä Venetsian alaisuudessa olleelle Zakynthoksen saarelle elokuun 29. päivänä. Sielläkin Herra on kunnioittanut niitä antamalla niiden äärellä tapahtua ihmeitä. Ruumis on tähän päivään asti säilynyt kokonaisena ja maatumattomana.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.