19.1.2019

Sävelmä
1. säv.

p. Makarios Suuri (Egyptiläinen) (+ 390)

Epistola
Gal. 5:22–6:2 (Makarios)

Gal. 5:22–6:2

22 Hengen hedelmää ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, 23 lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. 24 Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. 25 Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. 26 Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme. 6:1 Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joudu kiusaukseen. 2 Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.

Luuk. 6:17–23a (Pyhä Makarios Suuri (Egyptiläinen) (+ 390))
Luuk. 6:17–23

Siihen aikaan 17 Jeesus laskeutui vuorelta yhdessä apostoliensa kanssa ja pysähtyi tasaiselle paikalle. Siellä oli suuri joukko hänen opetuslapsiaan ja paljon kansaa kaikkialta Juudeasta, Jerusalemista ja rannikolta Tyroksen ja Sidonin seudulta. 18 Kaikki he olivat tulleet kuulemaan Jeesusta ja hakemaan parannusta tauteihinsa. Myös saastaisten henkien vaivaamat tulivat terveiksi. 19 Jokainen yritti väentungoksessa päästä koskettamaan häntä, sillä hänestä lähti voimaa, joka paransi kaikki. 20 Jeesus katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi:     "Autuaita olette te köyhät,     sillä teidän on Jumalan valtakunta.     21 Autuaita te, jotka nyt olette nälissänne: teidät ravitaan. Autuaita te, jotka nyt itkette: te saatte nauraa. 22 "Autuaita olette te, kun teitä Ihmisen Pojan tähden vihataan ja herjataan, kun ihmiset erottavat teidät keskuudestaan ja inhoavat teidän nimeännekin. 23 Iloitkaa silloin, hyppikää riemusta, sillä palkka, jonka te taivaassa saatte, on suuri.

Päivän synaksario

Pyhä Eufrasia oli kristitty ylhäisönainen, joka vangittiin keisari Maximianuksen aloittamassa vainossa vuonna 290. Hän tunnusti rohkeasti Kristuksen Herrakseen ja kesti urheasti ruoskimisen. Kun Eufrasiaa ei saatu taivutettua uhraamaan epäjumalille, hänet luovutettiin erään raakalaisen raiskattavaksi. Tämä vaikutti hieman yksinkertaiselta, ja niinpä Eufrasia turvautui erikoiseen ja rohkeaan juoneen säilyttääkseen neitseytensä. Eufrasia lupasi miehelle, että jos tämä jättää hänet rauhaan, hän antaa tälle lääkettä, joka tekee hänet haavoittumattomaksi. Hän selitti nauttineensa itsekin tuota lääkettä ja siksi hänen ei tarvinnut lainkaan pelätä kuolemaa. Eufrasia paljasti niskansa ja käski miestä kokeilemaan lääkkeen tehoa hänen kohdallaan. Hyväuskoinen raakalainen otti miekan, löi sillä kaikin voimin Eufrasiaa niskaan ja siten soi hänelle marttyyrikruunun.

Jumalankantajaisä Makarios syntyi Egyptin suistomaa-alueen kylässä vuoden 300 tienoilla. Nuoruudessaan hän työskenteli kamelinajajana. Jumala kutsui häntä kuitenkin toisenlaiseen elämään ja Makarios vastasi kutsuun kuuliaisesti. Hän vetäytyi kylässään keljaan ja aloitti yksinäisen rukous- ja paastokilvoituksen. Kun ihmiset tahtoivat tehdä hänestä papin, hän pakeni toiseen kylään. Siellä raskaaksi tullut tyttö alkoi syyttää Makariosta häpäisemisestään. Makarios otettiin kiinni ja häntä raahattiin pitkin katua. Häntä lyötiin ja solvattiin, mutta hän ei sanonut sanaakaan puolustaakseen itseään vaan päinvastoin lupasi tehdä työtä hankkiakseen elatuksen naiselle ja lapselle. Makarios piti tilannetta Jumalan lähettämänä. Hän oli tuolloin noin 30 vuoden ikäinen. Kun Makarioksen syyttömyys tuli aikanaan ilmi, kylän väki lähti joukolla hänen luokseen pyytämään anteeksi.

Makarios kammosi ihmisten osoittamaa ihailua ja kunnioitusta ja pakeni erämaahan, joka tultiin tuntemaan Skiitan (Skete) nimellä. Hän tunsi alueen nuoruusvuosiltaan oltuaan mukana kamelikaravaaneissa, jotka hakivat sieltä salpietaria. Alue oli kuiva, karu ja kuuma, mutta Makarios ryhtyi itseään lainkaan säästämättä viettämään askeettista kilvoituselämää. Hän istui keljassaan yötä päivää ja punoi käsitöitä. Hän söi ainoastaan vettä ja leipää kerran viikossa ja nukkui vain lyhyitä toveja, nekin istuallaan nojaten keljansa kiviseinää vasten.

Makarios noudatti hiljaisuutta ja sydämen rukousta valvoen, ettei hänen sisimpäänsä päässyt tunkeutumaan vieraita ajatuksia. Ruumiin kuihtuessa hänen olemuksensa alkoi näyttää ikään kuin luonnonlakien yläpuolelle nousseelta. Kun hän keskittyi puhdistamaan sieluaan, Jumalan armo poltti hänen ruumiistaan niin kuin tuli hiiltä. Sielussaan hän muisti lakkaamatta oman syntisyytensä, mutta hänen henkensä kohosi korkeuksiin. Hänen rukouksensa oli: ”Herra, armahda niin kuin Sinä tahdot ja parhaaksi tiedät.”

Eräänä päivänä Makarios palatessaan keljalleen huomasi varkaan, joka oli viemässä hänen vähäisiä tavaroitaan. Makarios ei nuhdellut miestä vaan auttoi häntä lastaamaan tavarat kamelin selkään.

Kerran joku tuli kysymään Makariokselta, miten voisi edistyä pelastuksen tiellä. Pyhä Makarios käski hänen mennä hautausmaalle solvaamaan kuolleita ja sitten kehua heitä seuraten tarkasti, mitä nämä vastaisivat. Mies palasi takaisin ja sanoi, etteivät vainajat olleet vastanneet mitään. Makarios vastasi, että hänenkin olisi suhtauduttava samalla tavalla niin ihmisten kehuihin kuin ylenkatseeseen.

Demonit raivostuivat huomatessaan joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi omalla alueellaan ja yrittivät taistella Makariosta vastaan koko voimallaan, mutta hän ajoi heidät pois kerta toisensa jälkeen. Paha henki sanoi kerran Makariokselle tekevänsä kaikkea samaa kuin hänkin, paastoavansa ja valvovansa koko ajan, mutta olevansa silti voimaton Makarioksen suhteen tämän nöyryyden tähden. Kokemuksensa karttuessa Makarioksesta kehittyi erilaisten pahojen henkien tuntija: toiset niistä lietsovat himoja kuten vihaa ja ahneutta, toiset johtavat harhaan hengellisillä vaikutelmilla, pilkkaamisella ja harhaopeilla.

Pyhän Makarioksen maine levisi pian koko Egyptiin. Erämaahan alkoi saapua yhä useampia pyhiinvaeltajia. Makarios otti kaikki tulijat vastaan ystävällisesti. Hän ei tuominnut ketään vaan antoi jokaiselle sitä mitä tämä tarvitsi, toisille opettavaisen sanan, toisille rukouksen. Vieraita kunnioittaakseen hän tarjosi heille tilkan viiniä ja joi heidän kanssaan, mutta yksin jäätyään hän korvasi tämän siten, että oli kokonaan juomatta yhden päivän jokaista maistamaansa viinitilkkaa kohti.

Jos Makarios näki ihmisissä vikoja tai heikkouksia, hän ei välittänyt niistä eikä kertonut niitä eteenpäin vaan antoi kaiken peittyä rakkauteen. Näin hän oli samankaltainen kuin Jumala, joka suojelee rakkaudellaan koko maailmaa, niin hyvän- kuin pahantahtoisia. Tästä syystä Makariosta sanottiin ”maanpäälliseksi jumalaksi”. Hän rukoili kyynelin kaikkien, myös kadotukseen tuomittujen puolesta.

Eräänä päivänä Makarios löysi erämaasta pääkallon. Hän tyrkkäsi kalloa sauvallaan ja kysyi, kuka tämä oli. Kallo vastasi olleensa alueen epäjumalienpalvelijoiden pappi ja tuntevansa Makarioksen: ”Kun sinä säälit helvetissä olevia ja rukoilet heidän puolestaan, he saavat vähän lohtua.” Makarios kysyi, millaista tuo lohdutus oli. Kallo vastasi: ”Aina kun sinä osoitat sääliä meitä kohtaan, me saamme nähdä toistemme kasvot.” Näin rakkaus levisi Makarioksen kautta jopa kuoleman maailmaan.

Pyhä Makarios oli jonkin aikaa Antonios Suuren oppilaana. Palattuaan erämaahan Makarios alkoi ottaa ympärilleen oppilaita, ja näin häntä voidaan pitää Skiitan alueen luostarielämän perustajahahmona. Hänen ensimmäisten oppilaidensa joukosta nousi hengelliselle taivaalle monia kirkkaita tähtiä kuten abbat Mooses (28.8.), Sisoes (6.7.), Jesaja (3.7.), Sakarias (24.3.). Nämä ja monet muut suuret kilvoittelijat elivät omissa keljoissaan ja tekivät vuoden mittaan käsitöitä elättääkseen itsensä ja voidakseen antaa almuja. Työnteko auttoi myös kilvoittelussa velttoutta ja laiskuutta vastaan, ja näin heidän henkensä pysyivät valvovina.

Skiitan munkkien päämääränä oli pitää mielensä alituisesti Jumalassa puhtaan rukouksen avulla. He ravitsivat mietiskelyään resitoimalla Psalttaria ja muita Raamatun jaksoja niin paljon, että oppivat ne vähitellen ulkoa. Pyhään liturgiaan osallistuakseen veljien oli kuitenkin käveltävä Nitriaan yli 60 kilometrin matka polttavassa erämaassa. Tämä oli useimmille liikaa, ja niin pyhä Makarios neljänkymmenen vuoden iässä suostui pyhän Antonioksen kehotuksesta ottamaan vastaan papiksivihkimyksen.

Skiitan veljet saivat oman kirkon ja alkoivat kokoontua sinne lauantai-iltaisin viettämään kokoöistä vigiliaa, joka huipentui liturgiaan ja yhteiseen ehtoolliseen. Aamulla liturgian jälkeen he nauttivat yhteisen aterian, joka monille oli viikon ainoa. Keljoissaan he söivät vain kuivaa muonaa. Keskusteltuaan vapaamuotoisesti hengellisistä asioista he ottivat palmunlehtiä seuraavan viikon punontatyötä varten ja vetäytyivät keljojensa hiljaisuuteen.

Papiksivihkimyksen myötä Pyhä Henki antoi Makariokselle yltäkylläisesti armolahjoja: hän sai parantamisen, profetoinnin ja ajatusten erottelemisen lahjat. Kaksi kertaa hän herätti kuolleen eloon. Kumpikin ihme tapahtui tiettyä tarkoitusta varten: ensimmäisen kuolleista herättämisen avulla eräs murhasta syytetty voitiin osoittaa viattomaksi, toinen taas vakuutti erään harhaopin valtaan joutuneen kuolleiden ylösnousemuksesta.

Pyhän Makarioksen ja hänen oppilaidensa maine sekä pyhän Antonioksen opetukset houkuttelivat erämaahan pyhiinvaeltajia kaikkialta Egyptistä ja eri puolilta Rooman valtakuntaa. Näistä monet tahtoivat jäädä erämaahan elämään enkelielämää. Skiitan erämaa muuttui 300-luvun kuluessa hengelliseksi kaupungiksi, jossa oli satoja kilvoittelijoita. He kokoontuivat jumalanpalveluksiin neljässä eri kirkossa.

Oppilaiden ja pyhiinvaeltajien määrän kasvaessa pyhä Makarios muutti asuinpaikkaansa useita kertoja. Hän eli kauempana muista keljoista, vain kaksi oppilasta lähettyvillään. Hänen keljastaan johti maanalainen salakäytävä luolaan, jonne hän saattoi tarvittaessa vetäytyä täydelliseen hiljaisuuteen.

Kun Aleksandrian piispaksi tuli vuonna 374 areiolainen Lukios, ortodoksisia johtohahmoja alettiin vainota. Uusi piispa hyökkäsi myös pyhää Makariosta ja muita kuuluisimpia munkkivanhuksia vastaan. Nämä pakenivat Niilin suistoalueelle ja piilottelivat eräässä saaressa. Tämä koitui suureksi siunaukseksi kirkolle, sillä evakkoon joutuneet pyhät saivat monia pakanoita kääntymään kristityiksi. Aleksandriassa kansa protestoi ankarasti kirkon johtoa vastaan, ja pian vanhusten sallittiin palata erämaahansa.

Kun pyhä Makarios tunsi loppunsa lähenevän, hän vieraili oppilaidensa kanssa viimeisen kerran Nitriassa. Pian sen jälkeen tämä erämaan hengellinen isähahmo antoi sielunsa takaisin Herralle 90 vuoden ikäisenä. Hänen reliikkejään siirrettiin paikasta paikkaan 600-luvulla, kun muslimit valtasivat Egyptin. Nykyään ne ovat kuitenkin taas omalla paikallaan koptilaisessa Pyhän Makarioksen luostarissa, joka sijaitsee hänen kilvoittelupaikallaan. Pyhää Makariosta muistellaan nimeltä koptilaisen ja armenialaisen liturgian rukouksissa.

Pyhän Makarios Suuren nimissä on säilynyt suuri määrä kirjoituksia, joista suurin osa lienee kuitenkin lähtöisin Pohjois-Mesopotamian alueelta.[1] Riippumatta siitä, mistä kirjoitukset ovat peräisin, ne ilmentävät hyvin pyhän Makarioksen ja muiden varhaisten erakkomunkkien näkemyksiä ja kokemusmaailmaa.


[1] Ks. Munkki Serafim: Kerubin silmin (Suomen itämainen seura, Helsinki 2002), 202–206.

Egyptissä kilvoitteli 300-luvulla toinenkin pyhä Makarios. Hän oli lähtöisin Aleksandriasta. Hän piti siellä puotia, jossa myytiin leivonnaisia ja kuivattuja hedelmiä. Parhaassa iässään Makarios kuitenkin jätti maailman ja vetäytyi erämaahan. Hänellä oli neljä vaatimatonta keljaa eri erämaissa: yksi Nitrian erämaassa, toinen Libassa, kolmas Nitrian kukkuloilla ja neljäs paikassa, jota sanottiin ”Keljoiksi” lukuisten kilvoittelijoidensa tähden. Kahdessa hänen keljoistaan ei ollut edes ikkuna-aukkoa, yhdessä ei mahtunut asettumaan pitkäkseen mutta yhdessä oli tilaa yövieraillekin. Makarios vaelteli keljasta toiseen ja kävi tapaamassa erämaan pyhiä isiä. Suuren paaston hän tapasi viettää yksin toisessa ikkunattomista keljoistaan.

Pyhä Makarios kilvoitteli ankarasti vuosikymmenestä toiseen. Hän oli jonkin aikaa Antonios Suuren oppilaana. Tämä siunasi hänet sanoen: ”Henkeni lepää nyt sinun ylläsi.” Makarioksesta tuli Antonioksen arvollinen seuraaja ja hänen hyveidensä perijä, jossa Pyhän Hengen armo asui. Niinpä Keljojen veljet valitsivat Makarioksen johtajakseen.

Kuullessaan uudenlaisista kilvoituksista Makarios sovelsi niitä usein omaan käyttöönsä ja vei ne äärimmilleen. Saatuaan tietää, että Pakomioksen munkit eivät syöneet suuren paaston aikana mitään keitettyä, Makarios ei seitsemään vuoteen syönyt muuta kuin liotettuja herneitä ja raakoja vihanneksia. Hän piti kuivattua leipää kapeakaulaisessa saviruukussa ja kolmen vuoden aikana söi sitä joka päivä vain sen kokoisen palasen kuin onnistui saamaan kerralla ulos. Päästäkseen voitolle unen hirmuvallasta Makarios seisoi kerran avoimen taivaan alla 20 vuorokautta kärsien polttavaa auringonpaahdetta ja yön kylmyyttä.

Kerran Makarios löi kuoliaaksi hyttysen, joka oli purrut häntä. Tajuttuaan surmanneensa Jumalan luoman olennon hän tuomitsi itsensä kuudeksi kuukaudeksi alastomana suolle. Siellä hyttysiä ja muita hyönteisiä pureutui häneen suorastaan kuhisemalla. Kun hän palasi keljaansa, hän oli niin runneltu että isät tunnistivat hänet vain äänen perusteella.

Kuullessaan ihmisten ylistävän pyhän Pakomioksen johtaman Tabennesiksen luostarin munkkien elämäntapaa Makarios pukeutui maalliseen asuun ja meni luostarin portille pyytäen päästä noviisiksi. Pakomios torjui tulijan sanoen tämän olevan jo liian vanha voidakseen tottua munkkien ankaraan elämäntapaan. Makarios kuitenkin anoi hartaasti, ja niin hänen annettiin yrittää. Suuren paaston ajan hän seisoi nurkassa punoen tauotta koreja palmunlehvistä eikä koskenut vierelleen tuotuihin leipään ja veteen. Toiset munkit menivät valittamaan Pakomiokselle: ”Mistä sinä oikein olet hakenut tämän puhdashenkisen meidän tuomioksemme?” Sitten Jumala paljasti Pakomiokselle, että heidän noviisinsa oli kuuluisa pyhä Makarios. Pakomios ilostui niin, että meni halaamaan Makariosta kiittäen opetuksesta, jonka tämä oli antanut hänen munkeilleen.

Kerran Makarios päätti pitää mielensä viisi päivää keskeytymättä Jumalassa. Kahden päivän ajan hän sanoi hengelleen: ”Älä tule alas taivaasta. Siellä sinulla on enkeleitä, ylienkeleitä ja maailmankaikkeuden Jumala.” Sielunvihollinen häiritsi hänen mietiskelyään antamalla koko keljan palaa hänen ympäriltään lukuun ottamatta mattoa, jolle pyhä oli asettunut. Kolmantena päivänä hän kuitenkin päästi henkensä alemmaksi, katselemaan luotua maailmaa, ettei olisi ylpistynyt.

Makarioksen kautta tapahtui myös ihmeitä. Hän vapautti monia pahojen henkien riivaamia ja paransi sairaita. Kerran hänen tykönsä tuli hyeena sokean pentunsa kanssa. Makarios paransi hyeenanpennun, ja seuraavana päivänä emo toi Makariokselle kiitokseksi lampaantaljan. Myöhemmin Makarios antoi sen lahjaksi pyhälle Melanialle (31.12.).

Pyhä Makarios eli lähes 100 vuoden ikäiseksi. Viimeisiin hetkiinsä asti hän taisteli Paholaisen syytöksiä vastaan. Hänen ajatuksiinsa nousi syytöksiä ahneudesta ja välinpitämättömyydestä, mutta yhtäkkiä hän lausui syyttäjälleen: ”Olenko sinulle nyt jotain velkaa? Ei minussa ole sinulle mitään. Häivy luotani!” Tämän sanottuaan pyhä Makarios nukkui pois vuoden 394 tienoilla.

Pyhittäjä Antoni oli pyhittäjä Johannes Zedazenilaisen (7.5.) oppilas ja yksi kolmestatoista Georgian munkkilaisuuden perustajasta. Hän kilvoitteli yksinäisyydessä Martkopin vuorella Tiflisin lähellä ja vahvisti rukouksillaan ja askeettisella elämällään Georgian kansan uskoa. Myöhemmin hän perusti vuorelle luostarin. Kilvoiteltuaan elämänsä viimeiset 15 vuotta pylvään päässä hän nukkui pois rauhassa 500-luvulla. Hänet haudattiin luostarin kirkkoon, jossa hänen reliikkiensä äärellä tapahtui paljon ihmeitä.

Antonios Rawah oli syntyjään aleppolainen muslimi ja eli 700-luvun lopulla. Hänellä oli Damaskoksen laitamilla talo, jonka vieressä oli Pyhän Teodoran luostari. Hän tapasi valittaa, että kirkosta kantautuva munkkien veisu häiritsi häntä. Talon ikkunasta näkyi suoraan luostarin kirkon alttariin. Katsellessaan kerran alttariin päin liturgian aikana hän sai nähdä, kuinka jumalallinen läsnäolo asettui alttaripöydällä olleisiin leipään ja viiniin. Hän ihmetteli suuresti näkemäänsä. Myöhemmin pyhä Teodora ilmestyi hänelle kolme kertaa selittäen hänelle tapahtunutta ja kutsuen häntä kristinuskoon. Näin erikoisten tapahtumien jälkeen muslimimies kääntyi kristityksi ja sai uudeksi nimekseen Antonios.

Antonios lähti kristittyjen mukana Jordanille, jossa hänet kastettiin. Egyptissä käytyään hän palasi Damaskokseen. Siellä muslimit huomasivat hänet luopioksi ja vangitsivat hänet. Kun häntä oli pidetty muutama kuukausi tavallisessa vankilassa eikä hän suostunut palaamaan islamiin, hänet siirrettiin ”verihuoneeksi” sanottuun kidutuskammioon. Kun Antonios ei osoittanut taipumisen merkkejä, hänet vietiin kalifi Harun al-Rašidin (786–809) tuomittavaksi. Antoniosta kuljetettiin kahlehdittuna pitkin Lähi-itää. Hänen kilvoituksensa päättyi, kun hänet oli tuotu Alepposta Raqqaan[1], jossa kalifi määräsi hänen kaulansa katkaistavaksi. Pyhän marttyyri Antonioksen tarina tunnetaan arabian-, georgian- ja etiopiankielisinä versioina.


[1] Kaupunki Eufrateen varrella Keski-Syyrian erämaassa.

Pyhä Arsenios syntyi Betanian kylässä Jerusalemin kupeessa 900-luvun alussa. Hänen vanhempansa veivät hänet pikkulapsena kasvatettavaksi luostariin ja ryhtyivät itsekin harjoittamaan kilvoituselämää. Arsenios vihittiin munkiksi vain kahdentoista vuoden ikäisenä. Myöhemmin hän siirtyi jatkamaan opintojaan Seleukiaan, jossa hänet vihittiin papiksi.

Arsenios ikävöi Jerusalemia ja lähti pyhiinvaellukselle saadakseen nähdä jälleen Pyhän kaupungin. Matkalla merirosvot kaappasivat laivan. Lempeydellään ja ystävällisyydellään Arsenios sai kuitenkin merirosvot päästämään hänet vapaaksi. Jerusalemissa käytyään Arsenios meni Konstantinopoliin. Siellä hän tutustui pappismunkki Tryfoniin, joka valittiin pian patriarkaksi (928–933). Patriarkka Tryfon uskoi kaikkien Konstantinopolin kirkkojen aineellisista tarpeista huolehtimisen Arsenioksen vastuulle. Tryfonin seuraaja patriarkka Teofylaktos (933–956) vihki hyveellisen Arsenioksen Korfun piispaksi.

Arsenios osoittautui Korfun kansan todelliseksi paimeneksi ja hengelliseksi isäksi, joka huolehti kaittaviensa sekä hengellisistä että aineellisista tarpeista. Öisin hänellä oli tapana rukoilla luolassa piispantalon lähistöllä.

Kerran slaavit, joita kreikkalaiset kutsuivat skyyteiksi, hyökkäsivät pienillä veneillään Korfulle. Arsenios kiiruhti pelottomasti heitä vastaan lepyttääkseen heidät, jotta saari säästyisi ryöstöltä. Slaavit ottivat kuitenkin pyhän piispan vangiksi ja lähtivät viemään häntä pois. Silloin korfulaiset nousivat aluksiinsa, ajoivat heitä takaa ja saivat kukistettua heidät. Korfulaiset karkottivat skyytit ja vapauttivat piispansa. Kerrotaan, että taistelun jälkeen Arsenios sai Tetranesoksen saarella lähteen vuotamaan kalliosta, jotta nääntyneet korfulaiset saivat juodakseen.

Myöhemmin keisari Konstantinos Porfyrogennitokselle (912–959) paneteltiin eräitä Korfun johtomiehiä, ja pian annettiin käsky tuoda heidät Konstantinopoliin. Isä Arsenios, joka oli tuolloin jo iäkäs, lähti itse talvimyrskyistä välittämättä heidän kanssaan keisarin luo välittäjäksi. Hän saikin keisarin rauhoitetuksi, mutta paluumatkalla hän sairastui. Korintin lähistöllä hän nukkui pois. Syytteestä vapautetut miehet ja muut laivalla olleet hautasivat hänet juhlallisesti. Tämä tapahtui 900-luvun loppuvuosina.

Myöhemmin korfulaiset hakivat pyhän Arsenioksen maalliset jäännökset omalle saarelleen. Ne sijoitettiin pyhäinjäännöksiksi Korfun (Kerkyran) kaupungin katedraaliin, missä ne ovat tänäkin päivänä. Niiden äärellä on tapahtunut paljon ihmeitä.

Pyhittäjä Makari eli 1200-luvulla. Lapsena hän sairasteli paljon, mutta kun vanhemmat päättivät omistaa hänet Jumalalle ja antaa hänet Kiovan luolaluostariin, hän parantui. Nöyryydellään ja sävyisyydellään hän sai osakseen luostarin isien rakkauden. Hänet vihittiin diakoniksi ja hän edistyi hyveissä niin paljon, että sai Jumalalta ihmeiden tekemisen lahjan. Pyhittäjä Makarin pyhäinjäännökset lepäävät luostarin etäisissä luolissa.

Pyhä Meletios syntyi vuonna 1209 Mustanmeren rannikkoalueella ja sai kasteessa nimen Mikael. Hänen isänsä oli kenraali, ja äiti oli hurskas ihminen, jonka koko elämä oli rukousta ja Jumalan ylistämistä. Lapsen syntymään liittyi ennusmerkkejä, joista vanhemmat päättelivät, että pojasta tulee Jumalan mies.

Mikael piti niin kirkossa käymisestä kuin opiskelustakin. Vartuttuaan hän näki näyn, jossa häntä kehotettiin Abrahamin tavoin jättämään taakseen sekä maallinen isänmaansa että omaisensa ja lähtemään sinne, minne Jumala hänet johtaa. Mikael päätti totella näkyä, ja vaikeista talviolosuhteista huolimatta hän lähti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Sieltä hän jatkoi matkaa Siinain luostariin, jossa hän vihkiytyi munkiksi. Hänen uudeksi nimekseen tuli Meletios.

Meletios kilvoitteli ankarasti. Hän saattoi esimerkiksi olla pitkiä aikoja nukkumatta juuri lainkaan. Kilvoitusten myötä hänen maineensa alkoi vähitellen levitä. Saadakseen olla rauhassa ja noudattaakseen vaeltelijan kutsumustaan hän lähti takaisin Jerusalemiin ja vietti siellä pääsiäisen. Kun hän oli nähnyt pyhän tulen suurena lauantaina,[1] hän jatkoi vaellustaan kulkien Egyptissä ja Syyriassa. Damaskoksesta hän taivalsi Latrosvuoren luostariyhdyskuntaan.

Lopulta hän asettui Pyhän Lasaroksen (7.11.) luostariin Galesionvuorelle. Sieltä hän löysi itselleen hengellisen ohjaajan ja hänet vihittiin suureen skeemaan. Meletios osoitti täydellistä kuuliaisuutta ja palveli luostariveljiään erilaisissa kuuliaisuustehtävissä auliisti ja ystävällisesti. Hän ei kuitenkaan luopunut ankarasta askeesistaan, vaan saattoi joskus elää jopa 40 päivää eristäytyneenä ja syömättä mitään.

Eräänä päivänä Kristus ilmestyi Meletiokselle kirkkaassa valossa enkeleiden ympäröimänä ja käski hänen mennä Konstantinopoliin puolustamaan oikeaa uskoa. Meletios pyysi ohjaajavanhukseltaan siunausta lähtöön mainitsematta mitään ilmestyksestä. Vanhus ei ensin tahtonut päästää häntä, mutta sitten hän sai kuulla äänen, joka sanoi: ”Älä estä palvelijaani, sillä hän auttaa siellä monia sieluja.”

Meletioksen saavuttua kaupunkiin hänestä säteilevä armo veti heti puoleensa suuren joukon ihmisiä, jotka ihailivat hänen pyhyyttään ja saivat paljon hyötyä hänen opetuksestaan. Kuuluisuus kävi kuitenkin kovasti hänen voimilleen ja ennen pitkää hän vetäytyi lähiseudun vuorille. Siellä hän jatkoi entistä suuremmalla innolla kilvoituksiaan, jotka eivät pitkään pysyneet piilossa. Ihmiset löysivät Meletioksen uudelleen, ja hänestä tuli uskoville esirukoilija ja Jumalan armon välittäjä.

Jonkin ajan kuluttua keisari Mikael VIII (1259–1282) ja patriarkka Johannes Bekkos alkoivat vainota niitä, jotka vastustivat yhdistymistä roomalaiskatolisten eli ”latinalaisten” kanssa, kuten heitä Bysantissa ja Lähi-idässä kutsuttiin. Meletios luopui heti eristäytyneestä elämästään ja alkoi kiertää ympäri Bityniaa julistaen ortodoksista oppia. Matkallaan Pyhän Auksentioksen vuorelle hän perusti lukuisia erakkoloita. Noihin aikoihin pyhä Auksentios itse ilmestyi hänelle ja sanoi, että Meletios saisi pian samanlaisen uskontunnustajan kruunun kuin pyhä Stefanos Uusi (28.11.) aikoinaan.

Tämän jälkeen Meletios palasi Konstantinopoliin ja astui yhdessä kilvoittelijatoverinsa Galaktionin kanssa oikeusistuimen eteen. He alkoivat syyttää keisaria ortodoksisen uskon ja apostolisten traditioiden pettämisestä, minkä takia heidät pantiin vankilaan, heitä pahoinpideltiin ja heidät karkotettiin Skyroksen saarelle. Sieltä Meletios lähetettiin Roomaan, jossa hän keskusteli teologisista kysymyksistä latinalaisten teologien kanssa. Häntä pidettiin Roomassa arestissa seitsemän vuotta, kunnes hänet lähetettiin takaisin Skyrokselle pimeään vankityrmään. Tyrmä oli hänelle kuitenkin kuin erakkomaja, jossa hän saattoi jatkaa rukouselämäänsä ja pitkiä paastojaan.

Kuuluisien askeettien ja kirkollisten auktoriteettien jatkuva vastarinta rohkaisi ortodokseja kaikkialla valtakunnassa vastustamaan idän ja lännen kirkkojen pakkoyhdistämistä, joten keisari päätti selvittää asiat ensin heidän kanssaan. Askeetteja tuotiin Konstantinopoliin, ja kun he osoittautuivat täysin taipumattomiksi, heitä alettiin kiduttaa. Meletios ripustettiin puuhun, joka puhkesi pian ihmeellisesti kukkaan. Hänen kielensä leikattiin pois ja Galaktion sokaistiin. Ilman kieltäkin Meletios jatkoi ortodoksien uskon julistamista. Galaktion puolestaan jatkoi myöhemmin jumalanpalvelusten toimittamista.

Keisari Mikaelin kuoltua vuonna 1282 ja Joosefin tultua patriarkaksi Meletios oli tärkeä henkilö ortodoksisuuden palauttamisessa. Vanhemmiten hän sairastui, mutta ei silti muuttanut askeettista elämäntapaansa. Kolme vuotta hän eli pelkillä vihanneksilla. Hän nukkui pois vuonna 1286. Kuolinhetkellä hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko. Hänen ruumiinsa säilyi maatumattomana ja siitä tuli monien ihmeiden lähde.


[1] Pyhän Haudan kirkossa vietetään vuosittain erikoislaatuinen pyhän tulen syttymisen seremonia. Ortodoksinen patriarkka menee suurena lauantaina yksin ja ilman tulentekovälineitä pyhään hautaan, jossa tuli syttyy salaperäisellä tavalla. Tuhannet pyhiinvaeltajat tulevat todistamaan tapahtumaa.

Autuas Feodor eli Novgorodissa 1300-luvulla. Jo nuorena hän tutki pyhää Raamattua, joka valaisi hänen mielensä ja antoi ylevän suunnan hänen kaikille pyrkimyksilleen. Täysi-ikäisenä hän omistautui kokonaan Jumalan palvelemiseen. Harjoitettuaan itseään paastossa ja hyveissä hän alkoi kilvoitella houkkana Novgorodissa kauppiaiden kaupunginosassa.

Samaan aikaan Olhavanjoen toisella puolella Sofian katedraalin kaupunginosassa kilvoitteli toinen houkka Nikolai Kaalinpää (Kotšanov, ks. 27.7.). Nämä kaksi houkkaa olivat näennäisesti koko ajan vihoissa keskenään ja kävivät heti toistensa kimppuun, jos toinen erehtyi tulemaan väärälle puolelle jokea. Nikolai Kaalinpää sai lisänimensäkin siitä, että hän kerran heitti Feodoria kaalinkerällä. Käytöksellään houkat parodioivat kaupungin eri väestönosien välistä järjetöntä vihanpitoa, joka johti joskus aseellisiin selkkauksiin ja verenvuodatukseenkin.

Autuas Feodor sai Jumalalta selvänäkemisen lahjan. Saatuaan enkeliltä tiedon lähestyvästä kuolemastaan Feodor sanoi kaikille tapaamilleen ihmisille: ”Jääkää hyvästi, olen lähdössä kauas.” Hän nukkui kuolonuneen tammikuun 19. päivänä vuonna 1392.

Pyhä Markus syntyi ylhäiseen perheeseen Konstantinopolissa noin vuonna 1392 ja sai kasteessa nimen Manuel. Hänen isänsä oli vihitty diakoniksi. Bysantin keisarikunta kävi noihin aikoihin kuolinkamppailuaan. Suurin osa sen alueista oli jo vallattu ja pääkaupungin kohtalonhetki lähestyi lähestymistään. Elämä kuitenkin jatkui, ja Manuel ja hänen veljensä Johannes saivat erinomaisen koulutuksen. Manuelin sydän kaipasi kilvoituselämää ja hän tahtoi ryhtyä munkiksi. Hän meni ensin pieneen luostariin Nikomedeian lähelle, mutta turkkilaisuhka pakotti hänet siirtymään Manganan Pyhän Georgioksen luostariin Konstantinopoliin. Siellä hänet vihittiin munkiksi 26-vuotiaana ja hän sai nimekseen Markus.

Markuksesta tuli innokas kilvoittelija ja kuuliaisuusveli. Hän löysi aikaa myös pyhien isien kirjoitusten tutkimiseen. Markus ryhtyi kirjoittamaan dogmaattisia tutkielmia ja hesykastista rukouselämää käsitteleviä opetuspuheita. Pian hänet vihittiin diakoniksi ja sitten papiksi.

Isä Markuksesta tuli jonkin ajan kuluttua patriarkaalisen koulun johtaja, jolloin hänen oppilaanaan oli muun muassa Georgios Skholarios. Tämä tuli myöhemmin tunnetuksi ensimmäisenä Konstantinopolin valloituksen jälkeisenä patriarkkana nimellä Gennadios.

Noihin aikoihin keisari Johannes VIII Paleologos (1425–1448) alkoi suunnitella yhteistä kirkolliskokousta Rooman kirkon kanssa kirkollisen yhteyden palauttamiseksi. Hänen motiivinaan oli toivo, että länsi tulisi sen jälkeen paavin johdolla keisarikunnan avuksi yhä epätoivoisemmaksi käyvässä taistelussa turkkilaisia vastaan.[1] Vaikka Markus oli tuolloin vasta pappismunkki, Aleksandrian patriarkka ehdotti häntä edustajakseen kokoukseen. Myös Jerusalemin patriarkka valitsi hänet edustajakseen. Noihin aikoihin kuoli Efesoksen metropoliitta Joasaf, jonka oli määrä osallistua kokoukseen. Silloin pyhän synodin yksimielisellä päätöksellä ja keisarin vaatimuksesta Markus valittiin Efesoksen metropoliitaksi, ja myös Antiokian patriarkka valtuutti hänet edustajakseen tulevaan kokoukseen.

Bysantin delegaatio matkusti vuonna 1438 suurin toivein Italian Ferrataan, jossa kokous alkoi. Monien toiveissa oli, että kristikuntaa jo lähes 400 vuotta raastanut skisma saataisiin nyt päättymään. Kokous ei kuitenkaan ollut tasapuolinen. Roomalaiskatolilaisia oli paljon enemmän, ja jo protokollassa heidät oli asetettu etusijalle. Bysanttilaisia pidettiin käytännössä vankeina Ferratassa eikä edes heidän elinkustannuksistaan huolehdittu niin kuin oli luvattu.

Keskusteltaviksi otettiin tärkeimmät idän ja lännen kirkkoa erottaneet tekijät: Pyhän Hengen lähteminen eli lännessä Nikean uskontunnustukseen lisätty filioque (”ja Pojasta”); kiirastulioppi; lännessä käytettävä happamaton ehtoollisleipä eli öylätti; läntinen käytäntö pyhittää ehtoollinen pelkillä Kristuksen asetussanoilla ilman Pyhän Hengen avuksi kutsumista; paavin etuasema muihin patriarkkoihin nähden.

Dogmaattisten kysymysten käsittelyssä keisari ja patriarkka Johannes Bekkos eivät voineet suostua enemmistöäänestykseen perustuvaan päätökseen, koska latinalaisia oli lukumääräisesti runsaammin. Äänestyskysymystä järjesteltäessä otettiin keskusteltavaksi kysymys kiirastulesta. Pyhä Markus esitti latinalaisten teologien väitteisiin ortodoksien vastineen, jonka mukaan edesmenneiden sielut voivat todella hyötyä kirkon rukouksista ”ylennyksekseen”, ja jopa tuomittujen sielut voivat saada osaansa helpotusta Jumalan rajattoman laupeuden vuoksi. Rangaistus ennen viimeistä tuomiota ja puhdistuminen aineellisessa tulessa sen sijaan ovat täysin vieraita kirkon traditiolle.

Vähitellen alkoi käydä selväksi, että kokouksessa oli vastakkain kaksi erilaista maailmaa ja että kaikki dogmaattiset keskustelut päätyisivät umpikujaan. Keskustelu kiirastulesta jäi kesken Italiassa raivonneen ruton vuoksi.

Lopulta siirryttiin käsittelemään tulenarkaa filioque-kysymystä. Pyhä Markus puhui jälleen ortodoksisen kirkon äänenä: ”Uskontunnustus pitää säilyttää koskemattomana, sellaisena kuin se on ollut alusta pitäen. Kaikki kirkon pyhät opettajat, kaikki kirkolliskokoukset ja koko pyhä Raamattu varoittavat meitä harhaoppisuudesta. Kuinka minä siis uskaltaisin – vaikka kaikki nämä auktoriteetit täällä sitä vaatisivat – seurata niitä, jotka ovat kehottamassa meitä ykseyteen petollisessa ja näennäisessä yhdistymisessä? Niitä, jotka ovat turmelleet pyhän jumalallisen uskontunnustuksen ja tuoneet siihen Pojan Pyhän Hengen toiseksi alkusyyksi!”

Kun seitsemän kuukautta oli kulunut keskustelujen edistymättä ja yhdistymistoiveet alkoivat jo hiipua, paavi Eugenius siirsi kokouksen Firenzeen. Oli päätetty, että lopulliset oppikeskustelut käytäisiin siellä. Pyhä Markus esitti hyvin selkeästi, mitä Raamattu ja pyhät isät sanovat Pyhän Hengen lähtemisestä. Kun latinalaiset teologit saivat puheenvuoron, he pommittivat läsnäolijoita loppumattomissa istunnoissa näennäisillä argumenteilla tukeutuen ihmisjärjen monimutkaisiin kehitelmiin ja pyhiltä isiltä otettuihin lainauksiin, jotka he olivat irrottaneet yhteydestään tai ymmärtäneet kokonaan väärin. Ortodoksien kannalta tilanne alkoi muistuttaa Daavidin taistelua Goljatia vastaan.

Ajan mittaan Nikean metropoliitta Bessarion ja Kiovan metropoliitta Isidor alkoivat päättäväisesti kannattaa yhdistymistä. Syynä oli mahdollisesti heidän henkilökohtainen kunnianhimonsa – molemmista tuli myöhemmin kardinaaleja – tai se, että he tunsivat vihamielisyyttä Markuksen edustamaa hesykastista traditiota kohtaan. Kulissien takana he tekivät kaikkensa taivuttaakseen muut ortodoksiset piispat uskomaan, että latinalaisten oppi Pyhästä Hengestä ei ollut sinänsä hereettinen vaan ainoastaan perinteisen näkemyksen eteenpäin kehittämistä läntisen teologian kielellä.

Kokouksen vitkaiseen kulkuun, latinalaisten ylimielisyyteen ja elinolojensa kehnouteen turhautuneet ortodoksiset piispat suostuivat vähitellen hyväksymään kompromisseihin perustuvan yhdistymisen. Keisari ja patriarkka hoputtivat heitä koko ajan, koska asiat Konstantinopolissa olivat huonosti. Keskustelujen uuvuttamilla kreikkalaisilla ei enää ollut muuta ajatusta kuin päästä kotiin, missä he voisivat tarvittaessa sanoutua irti kokouksen päätöksistä. Ainoastaan Markus kieltäytyi antamasta periksi muiden piispojen pilkasta ja painostuksesta välittämättä. Hän sanoi: ”Uskon kysymyksissä kompromissit eivät ole sallittuja.”

Markus oli huomannut, että oli aivan turhaa väitellä latinalaisten sofistisia ajatuskulkuja vastaan. Kun eripuraisuus kreikkalaisten kesken kasvoi, hän päätti vetäytyä taistelusta ja tehtyään selväksi eriävän mielipiteensä kärsi vaieten. Tämä antoi latinalaisille lisää rohkeutta eivätkä he enää suostuneet minkäänlaiseen kompromissiin vaan alkoivat vaatia myös filioquen hyväksymistä ja tiettyjen läntisten liturgisten tapojen käyttöönottamista myös idässä. Tukahduttaen loputkin omantunnon soimauksensa kreikkalaiset suostuivat keisarin painostuksesta allekirjoittamaan yhdistymisasiakirjan. Itse asiassa ei ollut kysymys mistään todellisesta yhdistymisestä, sillä kun asiakirja luettiin molemmilla kielillä juhlallisessa liturgiassa, joka toimitettiin paavin läsnä ollessa heinäkuun 6. päivänä 1439, kukaan ortodokseista ei osallistunut ehtoolliseen eivätkä alttarin molemmin puolin asettuneet delegaatiot vaihtaneet edes rauhansuudelmaa.

Ainoastaan pyhä Markus kieltäytyi allekirjoittamasta päätösasiakirjaa. Kun paavi Eugenius kuuli tästä, hän huudahti: ”Jos Efesoksen piispa ei allekirjoittanut, emme ole saaneet mitään aikaan.” Hän kutsui Markuksen luokseen ja yritti saada hänet tuomituksi harhaoppisena, mutta keisarin suojeluksen ansiosta tämä pääsi kuitenkin palaamaan muun delegaation kanssa Konstantinopoliin.

Konstantinopolissa kansa otti delegaation halveksuen vastaan. Kirkolliskokousten pätevyyden lopullinen arvostelija, uskovien joukko, joka on valittu suku, kuninkaallinen papisto (1. Piet. 2:9) ja totuuden täyteyden kantaja, hylkäsi yksimielisesti Firenzen pseudosynodin ja sen kannattajat. Pyhää Markusta kansa sen sijaan tervehti kuin tämä olisi ollut uusi Mooses, uskon tunnustaja ja kirkon pylväs.

Pyhä Markus lopetti nyt vaikenemisen ja ryhtyi taisteluun unionin mitätöimiseksi. Hänen tarkoituksensa oli yhdistää uudelleen ortodoksinen kirkko niin kirjoituksillaan kuin rukouksillaan ja kyynelillään. Kun Metrofanes valittiin Konstantinopolin uudeksi patriarkaksi, Markus poistui pääkaupungista, ettei hänen tarvitsisi palvella yhdessä yhdistymisen hyväksyjän kanssa. Hän meni omaan hiippakuntaansa Efesokseen, mutta sielläkin unionin hyväksyjät nousivat häntä vastaan. Markus jätti kaupungin toivoen saavansa turvapaikan Athokselta. Matkalla hänet pidätettiin, ja keisari toimitti hänet kotiarestiin Lemnos-saarelle.

Vapauduttuaan vuonna 1442 Markus palasi Konstantinopoliin ja ryhtyi jatkamaan toimintaansa uskovien yhdistämiseksi. Hän kuoli siellä kesäkuun 23. päivänä vuonna 1444. Kuolinpaikka oli ilmeisesti hänen kotitalonsa Galatan kaupunginosassa (toisten tietojen mukaan Pyhän Georgioksen luostari). Kuolinvuoteellaan hän luovutti ortodoksisuuden soihdun oppilaalleen Georgios Skholariokselle, tulevalle patriarkka Gennadiokselle. Pyhä Markus haudattiin Manganan Pyhän Georgioksen luostariin valtavan kansanjoukon läsnä ollessa. Hänen juhlaansa alettiin myöhemmin pyhän synodin päätöksellä viettää vuosittain Galatan kaupunginosassa tammikuun 19. päivänä.

Kun paavin Konstantinopolin pelastamiseksi värväämät ristiretkeläisjoukot tuhoutuivat Varnan taistelussa marraskuun 10. päivänä 1444, tie oli auki turkkilaisten hyökkäykselle. Joulukuussa 1452 Konstantinopolissa julistettiin virallisesti kirkkojen yhdistyminen toivossa saada apua lännestä, mutta vähäisiä venetsialaisjoukkoja lukuun ottamatta mitään ei kuulunut. Lopulta turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin toukokuun 29. päivänä vuonna 1453. Samalla myös tuo maallisista tarkoitusperistä alkunsa saanut kirkkojen yhdistymishanke hautautui ”Kaupunkien kuningattaren” raunioihin.


[1] Näihin tapahtumiin sijoittuvat Mika Waltarin teokset Nuori Johannes ja Johannes Angelos, joista varsinkin edellinen on myös teologisesti antoisa. Kertojan vaikutelman mukaan ortodoksien kannat olivat pohjimmiltaan parempia kuin roomalaiskatolisten, mutta ortodoksit eivät osanneet perustella niitä yhtä hyvin kuin roomalaiskatoliset teologit omiaan.

Pyhittäjä Makari Roomalainen syntyi Roomassa 1400-luvun lopussa rikkaaseen katoliseen perheeseen. Hän sai kotonaan ankaran uskonnollisen kasvatuksen ja loistavan koulutuksen. Häntä odotti hyvä virkaura, mutta hän ei kaivannut katoavaa kunniaa, vaan janosi hengellistä elämää. Hän tutki jatkuvasti pyhää Raamattua ja pyhien isien kirjoituksia, ja haave ankaran askeettisesta elämästä valtasi hänen sielunsa ja sydämensä. Läntinen katolinen kirkko ei kuitenkaan viehättänyt hänen hehkuvaa mieltään. Jaettuaan omaisuutensa köyhille hän pukeutui yksinkertaiseen pyhiinvaeltajan pukuun ja jätti Rooman suunnaten kulkunsa kohti itää.

Pitkän ja raskaan matkan jälkeen Makari saapui Novgorodiin. Sen monet kirkot ja luostarit, kilvoittelijoiden ankara elämä ja juhlalliset jumalanpalvelukset tekivät häneen suuren vaikutuksen. Kierrellessään Suur-Novgorodin alueen luostareissa hän saapui lopulta myös Syvärille pyhittäjä Aleksanterin (30.8.) luostariin, jota Aleksanteri johti vielä itse. Makari jäi Aleksanterin oppilaaksi ja jonkin ajan kuluttua hänet vihittiin munkiksi.

Monien muiden pyhittäjä Aleksanterin oppilaiden tavoin Makarikin vetäytyi pian igumeninsa siunauksella erakkoelämään. Hän rakensi itselleen keljan korpisuolle Lenzajoen varrelle ja kilvoitteli siellä täydellisessä yksinäisyydessä. Jumalan rakkauden polttamana hän nöyrrytti sieluaan ja näännytti ruumistaan ankaralla askeesilla ja toivoi siten saavuttavansa taivasten valtakunnan.

Herra halusi kuitenkin paljastaa Makarin kilvoittelun ja johdattaa hänen kauttaan ihmisiä pelastukseen. Niinpä muutama eksynyt metsästäjä päätyi Jumalan kaitselmuksesta hänen erakkomajalleen. Pyhittäjä Makari otti heidät ystävällisesti vastaan ja jakoi heidän kanssaan vaatimattoman ateriansa. Hänen kasvonsa loistivat jumalallista valoa kuin enkelin kasvot ja hänen harvat ja nöyrät sanansa herättivät ihmeellisen armon metsästäjien sydämissä. Lähtiessään nämä ihmettelivät yksinäisen erakon suurta nöyryyttä ja viisautta.

Makarin pyhän elämän maine levisi pian ympäristöön, ja hänen luonaan alkoi käydä hengellistä ohjausta ja munkkielämää kaipaavia ihmisiä. Makari ei kieltäytynyt auttamasta tulijoita, vaikka surikin saamaansa mainetta. Viimein hän vetäytyi entistä syvemmälle metsään toivoen löytävänsä sieltä jälleen rauhan, mutta Herra osoitti hänen kilvoittelupaikkansa ihmisille milloin valopatsaalla, milloin tuoksuvalla savupilvellä.

Kansa rakasti Makaria suuresti. Monet viipyivät hänen luonaan pitkiä aikoja ja anoivat siunausta saada kilvoitella hänen kanssaan. Lopulta Makari ei enää jaksanut vastustaa heidän pyyntöjään. Ymmärrettyään tämän Jumalan tahdoksi hän antoi innokkaille kilvoittelijoille siunauksen rakentaa itselleen keljat. Pian uuteen yhteisöön rakennettiin kirkko Jumalanäidin kunniaksi vuoden 1540 tienoilla. Luostarin ensimmäisenä igumenina oli Makari, jonka Novgorodin arkkipiispa Makari vihki papiksi.

Pyhittäjä Makari sai Jumalalta selvänäkemisen ja ihmeiden tekemisen lahjan. Hän kulki vakaasti kilvoittelutietä ohjaten samalla monia pelastukseen ja vahvistaen seudun asukkaiden uskoa Kristukseen. Vähän ennen kuolemaansa hän luovutti luostarin johdon eräälle oppilaalleen ja vetäytyi ensimmäiseen kilvoittelupaikkaansa. Pyhittäjä Makari antoi sielunsa rauhassa Herralle elokuun 15. päivänä 1500-luvun loppupuolella. Hänen muistoaan vietetään hänen taivaallisen esirukoilijansa Makarios Egyptiläisen päivänä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[Roomalaiskatolinen kirkko muistelee tänään 1100-luvulla elänyttä marttyyripiispa Henrik Suomalaista.]