16.1.2019

Sävelmä
1. säv.
Paasto
Paastopäivä

ap. Pietarin kahleiden kunnioittaminen

m. Leonilla (+ 100-l.)

Epistola
1. Kor. 4:9–16 (Pietari)

1. Kor. 4:9–16

9 Jumala näyttää asettaneen meidät apostolit vihoviimeisiksi: olemme kuin kuolemaantuomitut areenalla, koko maailman katseltavina, enkelien ja ihmisten. 10 Me olemme hulluja Kristuksen tähden, te viisaita Kristuksessa. Me olemme heikkoja, te voimakkaita teitä kunnioitetaan, meitä halveksitaan. 11 Yhä edelleen me kärsimme nälkää ja janoa ja kuljemme puolialastomina, meitä pahoinpidellään, me vaellamme paikasta toiseen 12 ja hankimme toimeentulomme omin käsin kovalla työllä. Meitä herjataan, mutta me siunaamme. Meitä vainotaan, mutta me kestämme. 13 Meistä puhutaan pahaa, mutta me puhumme hyvää. Tähän päivään saakka olemme olleet koko maailman kaatopaikka, ihmiskunnan pohjasakkaa. 14 En kirjoita tätä tuottaakseni teille häpeää vaan ojentaakseni teitä kuin rakkaita lapsiani. 15 Vaikka teillä Kristukseen uskovina olisi tuhansia kasvattajia, teillä on vain yksi isä. Minähän teidät olen evankeliumia julistamalla synnyttänyt Kristukseen Jeesukseen uskoviksi. 16 Kehotan teitä siis noudattamaan omaa esimerkkiäni.

Matt. 9:36–38, 10:1–2, 5–8 (Apostoli Pietarin kahleiden kunnioittaminen)
Matt. 9:36–10:8

Siihen aikaan, 36 kun Jeesus näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla. 37 Silloin hän sanoi opetuslapsilleen: "Satoa on paljon, mutta sadonkorjaajia vähän. 38 Pyytäkää siis herraa, jolle sato kuuluu, lähettämään väkeä elonkorjuuseen." 10:1 Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen ja antoi heille vallan karkottaa saastaisia henkiä ja parantaa kaikkia tauteja ja vaivoja. 2 Nämä ovat niiden kahdentoista apostolin nimet: ensimmäisenä Simon, toiselta nimeltä Pietari, ja hänen veljensä Andreas, Jaakob Sebedeuksen poika ja hänen veljensä Johannes, 3 Filippus ja Bartolomeus, Tuomas ja publikaani Matteus, Jaakob Alfeuksen poika ja Taddeus, 4  Simon Kananeus ja Juudas Iskariot, joka sitten kavalsi Jeesuksen. 5 Nämä kaksitoista Jeesus lähetti matkaan annettuaan heille ohjeet: "Älkää menkö vierasheimoisten keskuuteen älkääkä mihinkään Samarian kaupunkiin. 6 Sen sijaan menkää Israelin kansan eksyneiden lampaiden luo 7 ja julistakaa: 'Taivasten valtakunta on tullut lähelle.' 8 Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa spitaalisia ja ajakaa pois pahoja henkiä. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.

Päivän synaksario

Vuoden 43 tienoilla kuningas Herodes Agrippa ryhtyi toimiin kristittyjen johtajia vastaan ja mestautti apostoli Jaakobin, Johanneksen veljen. Huomattuaan apostolin surman olleen monille juutalaisille mieleen hän käski vangita myös Pietarin, apostolien päämiehen. Pietari vietiin vankilaan, ja häntä varten asetettiin neljä seitsenmiehistä sotilasvartiota. Hänet sidottiin kaksilla rautakahleilla ja hänen molemmille puolilleen asetettiin vartija. Oli juuri happamattoman leivän juhla ja Herodes aikoi tuomita Pietarin pääsiäisjuhlien jälkeen. Seurakunta rukoili lakkaamatta pyhän apostolin puolesta.

Yöllä Jumala vastasi kristittyjen rukouksiin ja lähetti tyrmään kirkkaasti säteilleen enkelin, joka töytäisi Pietaria kylkeen sanoen: ”Nouse kiireesti.” Samalla kahleet putosivat apostolin ranteista. Pietari ei ymmärtänyt mitä oli tekeillä ja luuli näkevänsä unta, mutta pukeutui ja pani sandaalit jalkaansa. Enkeli sanoi: ”Heitä viitta harteillesi ja seuraa minua.” He kulkivat peräkkäin kaikkien vartioiden ohitse ja rautaportti avautui heille itsestään. He kävelivät pitkin kujia ja yhtäkkiä enkeli katosi. Vasta nyt Pietari tajusi mitä oli tapahtunut ja kiitti Jumalaa. Hän lähti Johannes Markuksen äidin Marian taloon, jossa kristityt olivat koolla. Aamulla sotilaiden ja vartijoiden keskuudessa syntyi tavaton hämminki. Kun Pietaria ei etsinnöistä huolimatta löydetty, Herodes käski surmauttaa vartijat (Ap. t. 12:1–19).

Kristityt sen sijaan hankkivat vankilasta itselleen molemmat kahleet, jotka olivat irronneet pyhän apostoli Pietarin käsistä, ja säilyttivät niitä sukupolvesta toiseen. Jerusalemin patriarkka Juvenalios lahjoitti kahleet keisarinna Eudokialle tämän vieraillessa Pyhässä kaupungissa vuonna 438. Eudokia vei kahleet seuraavana vuonna Konstantinopoliin.

Kahleista toiset jäivät Konstantinopoliin Pyhän Pietarin kirkkoon, joka sijaitsi Hagia Sofian lähistöllä. Niiden välityksellä tapahtui vuosisatojen varrella monia ihmeitä ja paranemisia. Pietari oli saanut osakseen niin suuren määrän Jumalan armoa, että sairaat saattoivat parantua jopa hänen varjonsa osuessa heihin. Myös apostolien vaatekappaleiden välityksellä tapahtui paranemisia. Siksi ei ole yllättävää, että myös apostolin kantamat ja enkelin avaamat kahleet ovat välittäneet Jumalan armoa.

Toiset kahleet Eudokia päätti antaa tyttärelleen, joka oli naimisissa Länsi-Rooman hallitsijan Valentinianus III:n (425–455) kanssa. Roomassa Eudokian lähettämille kahleille omistettiin kirkko samana päivänä kun ne saapuivat (1.8.439). Paikalla oli alun perin Pietarin ja Paavalin kirkko, mutta tämän jälkeen sitä alettiin kutsua hyväntekijänsä Eudokian nimellä (Basilica Eudossiana). 500-luvulta lähtien kirkko on tunnettu nimellä ”Pyhä Pietari kahleissa” (San Pietro in Vincoli). Kirkko sijaitsee Colosseumin pohjoispuolella, ja apostoli Pietarin kahleet ovat siellä edelleen kunnioitettavina.

Toisen tradition mukaan Roomassa kunnioitettavat kahleet ovat ne, joita Pietari kantoi Roomassa ennen marttyyrikuolemaansa 29. kesäkuuta vuonna 67. Erään legendan mukaan Roomassa kunnioitettiin alun perin juuri näitä roomalaisia kahleita, ja kun Eudokian Roomaan lähettämät kahleet asetettiin niiden viereen, kahleet yhdistyivät ihmeellisesti ja muuttuivat yhdeksi kahleeksi. Ilmeisesti Roomassa oli kuitenkin vuodesta 439 lähtien kahdet kahleet, joista osa lähetettiin myöhemmin Konstantinopoliin.

Jälkimmäisestä kahleiden siirrosta on olemassa oma roomalainen traditionsa, jonka mukaan konstantinopolilainen ylimys yritti varastaa apostoli Pietarin reliikit, mutta epäonnistui apostoli Pietarin itsensä väliintulon tähden. Paavi ryhtyi kuulustelemaan miestä ja liikuttui tämän suuresta rakkaudesta apostoliin. Lopulta paavi päätti antaa miehelle lohdutukseksi osan Pietarin kahleista, ja hän vei ne mukanaan itään.

Pyhä Priscilla eli ensimmäisellä vuosisadalla. Perimätiedon mukaan hän toimi apostoli Pietarin majoittajana: kun apostoli tuli Roomaan, hän asui Priscillan kodissa Via Salarialla. Priscillan aviomies Manius Alicius Glabrio surmattiin keisari Domitianuksen (81–96) aikana, ilmeisesti kristinuskoon kääntymisen takia. Erään tradition mukaan Pudens, joka lähetti terveisiä Timoteukselle (2. Tim. 4:21), oli heidän lapsensa.

Pyhä Priscilla kärsi marttyyrikuoleman vuoden 98 tienoilla. Hänen kotinsa alla oli varhaisin Rooman katakombi, joka tunnetaan hänen nimellään. Tämä pyhän Priscillan katakombi löydettiin uudelleen 1800-luvulla. Se tunnetaan erityisesti seinämaalauksistaan, jotka ovat Rooman varhaisinta kristillistä taidetta.

Kolme kappadokialaista veljestä Peusippos, Elasippos ja Mesippos olivat hevosmiehiä toisen tai kolmannen vuosisadan loppupuolella. Heidän isoäitinsä Neonilla (Leonilla) oli kääntynyt kristityksi. Kun veljekset pyysivät häntä lähtemään Zeuksen ja Nemesis-jumalattaren juhlaan, Neonilla alkoikin kertoa heille Jumalan Sanasta, Hänen lihaksitulostaan ja ihmisen pelastuksesta. Isoäidin viisas puhe sai uskon valon syttymään veljesten sydämissä. He lähtivät kaupungille, kaatoivat jumalten patsaita nurin ja julistivat Kristuksen olevan Herra.

Veljekset heitettiin vankityrmään. Viranomaiset hakivat Neonillan paikalle ja pyysivät tätä puhumaan heille järkeä. Neonilla päinvastoin rohkaisi heitä kilvoittelemaan hyvin loppuun saakka. Veljekset tuomittiin kuolemaan ja poltettiin elävältä. Kun Junilla-niminen nainen näki tämän, hän huusi: ”Minäkin olen kristitty!” ja juoksi liekkeihin. Hieman myöhemmin pyhä Neonilla surmattiin mestaamalla.

Rooman kirkko oli keisari Diocletianuksen (284–305) ajan lopulla historiansa ehkä vaikeimmassa tilanteessa. Vainon takia piispanistuin jäi lokakuussa 304 tyhjilleen lähes kolmeksi vuodeksi. Vasta keisari Maxentiuksen noustua valtaan voitiin valita uusi esipaimen. Kesällä 308 Rooman piispaksi eli paaviksi valittiin roomalainen pappi Marcellus.

Paavina Marcellus järjesti Rooman kirkon uudelleen 25 seurakunnaksi. Kirkossa väiteltiin noihin aikoihin kiivaasti siitä, miten pitäisi suhtautua niihin uskonsa vainon aikana kieltäneisiin, jotka nyt pyrkivät takaisin kirkon yhteyteen. Toiset vaativat anteeksiantoa kaikille, toiset eivät hyväksyneet luopioille minkäänlaisia myönnytyksiä. Marcellus pyrki olemaan oikeudenmukainen ja ratkaisi ongelman viisaasti: keneltäkään ei kielletty armoa, mutta jokainen sai katumuksellisia rangaistuksia tekojensa vakavuuden mukaan. Tämä ratkaisu jätti kuitenkin molempien äärikantojen edustajat tyytymättömiksi, ja kumpikin ryhmä protestoi ankarasti.

Marcellus ehti olla paavina vain muutaman kuukauden, kun keisari Maxentius (306–312) karkotti hänet Roomasta. Keisari nöyryytti paavia puetuttamalla hänet ryysyihin ja vaihtamalla hänen piispansauvansa harjaan. Piispa vietiin talleille, jossa hän työskenteli orjana. Toiset orjat ottivat ilon irti tilanteesta ja pilailivat piispan kustannuksella. Ruokailun aikana he sylkivät hänen ruokaansa.

Muutaman kuukauden kuluttua Marcellus onnistui pakenemaan. Hän palasi Roomaan köyhänä ryysyläisenä. Lucina-niminen hurskas nainen tunnisti hänet ja vei hänet kotiinsa. Marcellus alkoi pitää salaisia jumalanpalveluksia, kastaa ja opettaa Lucinan kodissa, joka tällä tavoin pyhittyi kirkoksi.

Uutinen piispan paluusta levisi, ja pian keisarin miehet ottivat hänet kiinni ja veivät pois Roomasta. Kohta tämän jälkeen pyhä Marcellus kuoli. Tämä tapahtui vuonna 309. Hänen reliikkinsä tuotiin Priscillan katakombiin, mutta myöhemmin ne siirrettiin Lucinan talon paikalle rakennettuun kirkkoon. Historian kuluessa kirkko on uusittu monta kertaa, mutta se tunnetaan yhä Pyhän Marcelluksen (San Marcello) nimellä ja hänen reliikkinsä ovat sen alttarin alla. Kuvataiteessa pyhä Marcellus on kuvattu paavina aasin ja seimen kanssa.

Pyhä Honoratus syntyi 300-luvun puolivälissä Koillis-Galliassa, jonne hänen roomalaissyntyinen perheensä oli asettunut. Hänen isänsä oli konsuli ja järjesti pojalleen parhaan mahdollisen koulutuksen. Honoratus kääntyi jo nuoruudessaan kristityksi. Hänen elämänmuutoksensa teki vaikutuksen hänen isoveljeensä Venantiukseen, joka päätti myös ottaa kasteen. Heidän isänsä yritti kaikin tavoin saada veljekset kiinnostumaan maallisesta vallasta ja kunniasta, mutta kumpikin tahtoi mieluummin omistautua palvelemaan Kristusta kokonaisvaltaisesti. He hakeutuivat Ranskan etelärannikolla pienessä saaressa eläneen Caprasius-nimisen erakon luokse, jonka innoittamana veljekset tekivät lopullisen päätöksen lähteä kilvoitteluelämään.

Caprasius ja veljekset purjehtivat yhdessä Massiliasta (Marseille) kohti itää etsiäkseen sopivan erämaan kilvoituspaikakseen. Matka kuitenkin epäonnistui dramaattisesti. Molemmat veljekset sairastuivat vakavasti, ja pian Venantius kuoli. Honoratus ja Caprasius palasivat Rooman kautta kotimaahansa. Piispa Leontiuksen siunauksesta he asettuivat kilvoittelemaan erakkoina Lérinsin saarille (Cannesin kaupungin edustalla).

Joskus vuoden 405 tienoilla Honoratus ja Caprasius muuttivat pienemmälle saarelle ja perustivat luostariyhteisön, jonka elämä järjestettiin pyhän Pakomioksen säännön pohjalta. Saari kuhisi käärmeitä, mutta Honoratus rukoili luottaen Herran sanaan (Mark. 16:8) ja saari vapautui tästä vitsauksesta. Saarelle tuli monia palavasydämisiä pyhiä kilvoittelijoita kuten Maximus (27.11.), Lupus (29.7.), Eucherius (16.11.) ja Hilarion (5.5.), joka oli Honoratuksen sukulainen. Luostari poikkesi muista Gallian luostareista siinä, että suuri osa tulijoista oli Gallian roomalaista yläluokkaa.

Luostari kehittyi yhdeksi Länsi-Euroopan tärkeimmistä. Siellä kävi paljon pyhiinvaeltajia ja kerrotaan, että kaikki lähtivät pois valoisin mielin. Luostarin yhteydessä kilvoitteli myös erakkoja omissa keljoissaan. Papiksi vihitty Honoratus palveli yhteisön hengellisenä isänä ja pyrki kaikin keinoin pitämään huolta siitä, ettei kukaan yhteisön jäsenistä masentuisi, laiskottelisi tai uurastaisi liikaa. Monista luostarin munkeista tuli piispoja, ja lukuisia uusia luostareita perustettiin Lérinsin isien ohjauksessa.

Vuonna 426 pyhä Honoratus kutsuttiin Etelä-Gallian suurimman kaupungin Arlesin piispaksi. Hän alkoi olla jo vanhuuden heikentämä, mutta uurasti silti väsymättömästi ja sai pidettyä erinäisten ristiriitojen repimän kirkon yhtenäisenä. Honoratus ei ollut kiinnostunut maallisesta kunniasta tai omaisuudesta, joten hän saattoi keskittyä pyyteettömään palvelustyöhön. Hän ei muuttanut luostarissa omaksumiaan kilvoitustapoja. Hänen valoisa ja iloinen olemuksensa miellytti kaikkia. Palveltuaan piispana väsymättömästi kolme vuotta pyhä Honoratus nukkui pois vuonna 429. Hänelle omistettiin Arlesissa kirkko, jonka pääalttarin alla hänen reliikkejään säilytettiin, kunnes ne siirrettiin vuonna 1391 Lérinsiin.

Kirkon perinteessä Honoratusta on kunnioitettu ”iloisena pyhimyksenä”. Kuvataiteessa hänet on esitetty karkottamassa käärmeitä Lérinsin saarelta, piispana Feeniks-linnun kanssa tai ammentamassa vettä kalliosta. Saari, jolla hän kilvoitteli, tunnetaan yhä nimellä Saint-Honorat. Sen luostari oli toiminnassa 1700-luvun lopulle saakka.

Pyhä Fursey[1] syntyi pienellä saarella Irlannin länsirannikolla 500-luvun lopulla. Hän oppi jo lapsena lukemaan ja rakastamaan kertomuksia pyhistä kilvoittelijoista. Vartuttuaan hän jätti kotinsa ja omistautui kilvoituselämään. Hän vaelteli etsien viisautta ja opetusta, kunnes perusti oman luostariyhteisön paikkaan, joka tunnetaan nimillä Rathmat ja Killursa. Fursey opetti ja julisti, ja pian hän alkoi saada oppilaita eri puolilta Irlantia. Hänen luonaan kävi vuosi vuodelta enemmän ihailijoita ja neuvonkysyjiä, ja vähitellen hän alkoi kaivata salaisempaa ja vaatimattomampaa elämänmuotoa.

Vuoden 630 tienoilla Fursey purjehti Englannin puolelle mukanaan munkkinsa Foillian (31.10.) ja Ultan (2.5.). Heidän aikomuksenaan oli kilvoitella kiertelevinä pyhiinvaeltajina asettumatta pysyvästi minnekään. Parin vuoden ajan he kulkivat rukoillen ja kilvoitellen ja luottivat Jumalaan kaikissa olosuhteissa. He kärsivät nälkää, sadetta ja myrskyjä mutta myös nauttivat metsien rauhasta ja niittyjen kauneudesta. Fursey oli vaikuttava sananjulistaja, jonka innoittamina monet kääntyivät kristityiksi. Uskovissa hänen sanansa taas herättivät entistä suurempaa uskoa ja rakkautta Kristukseen.

Vuoden 632 tienoilla itäanglien kuningas Sigebert otti vaeltelijamunkit ystävällisesti vastaan. Noihin aikoihin Fursey näki ilmestyksen, jossa häntä rohkaistiin jatkamaan kilvoituksiaan ja sananjulistustaan. Näyn rohkaisemana Fursey perusti luostarin kuninkaan antamaan Burgh Castlen linnoitukseen Suffolkin Cnobheresburgissa.

Ilmestyksiä nähdessään Fursey saattoi olla pitkiä aikoja hurmoksellisessa tilassa. Hän sai nähdä harvinaisia näkymiä tuonpuoleisesta elämästä: taivaasta ja helvetistä, enkeleistä ja demoneista sekä syntisten rangaistuksista. Hän näki taivaassa enkelien kuoron ja kuuli pyhien laulavan: ”pyhät käyvät voimasta voimaan” ja ”jumalien Jumala on ilmestynyt Siionissa”. Toisessa taivasnäyssä pyhä Fursey näki eri aikakausien papeiksi vihityt keltit ja sai keskustella heidän kanssaan ja oppia monia hengellisesti hyödyllisiä seikkoja. Suurin osa pyhän Furseyn näkemistä ilmestyksistä koski hyvän ja pahan välistä taistelua.

Kuuluisimmassa ilmestyksessä pyhän Furseyn luokse tuli kolme enkeliä, joista yksi nosti hänet korkealle ilmaan ja kysyi, mitä hän näki. Alas katsoessaan Fursey näki synkän laakson, jonka yllä loimusi neljä tulta. Fursey kysyi, mitä ne olivat, ja enkeli vastasi niiden olevan neljä tulivirtaa, jotka tahtoivat niellä maailman: ”Ensimmäinen on vääryys. Se tarkoittaa, että Saatanaa ja hänen tekojaan ei kielletä, vaikka kasteessa niin luvataan. Toinen on ahneus: maallista mammonaa pidetään tärkeämpänä kuin Jumalan rakastamista. Kolmas on epäsopu: lähimmäisiä loukataan tarpeettomasti pienissäkin asioissa. Neljäs on julmuus: heikompia käytetään hyväksi.” Neljä tulta kasvoivat vähitellen yhteen ja muuttuivat yhdeksi valtaisaksi tulimereksi. Tulen noustessa Fursey huusi apua, mutta enkeli sanoi: ”Se ei polta sinua, sillä sinä et ole sytyttänyt sitä. Se näyttää suurelta ja kauhealta, mutta se koettelee jokaista hänen ansioidensa mukaan ja polttaa pois synnilliset himot. Jokaisen ruumis syttyy palamaan himosta, ja siksi kuoleman vapauttaessa ihmisen ruumiistaan hänen on sovitettava syntinsä tulen kautta.” Sitten yksi enkeli astui jakamaan liekkejä, ja Fursey näki riivaajien liikkuvan liekeissä ja lietsovan niitä hurskaita vastaan. Riivaajat alkoivat syyttää häntäkin, mutta enkelit puhuivat hänen puolustuksekseen.

Fursey oli koskettava hahmo, joka teki kaikkiin syvän vaikutuksen. Puhuessaan ilmestyksissä näkemistään asioista hän alkoi aina hikoilla, vaikka olisi ollut pakkaspäivä. Hän oli myös aikansa suurimpia ihmeidentekijöitä.

Kymmenen vuoden kuluttua Furseyn ja hänen munkkiensa suojelija Sigebert kuoli. Noihin aikoihin Fursey oli jo kyllästynyt luostarin johtamisen tuomiin maallisiin huoliin, valtaan ja kunniaan. Hän jätti luostarin Foillianin huostaan ja vetäytyi pyhän Ultanin luokse, joka oli jo aiemmin ryhtynyt erakoksi. Vuoden kuluttua Fursey lähti pyhiinvaellukselle mantereelle, päämääränään ilmeisesti Rooma.

Galliassa pyhä Fursey herätti suurta huomiota herätettyään erään kreivin pojan kuolleista. Kreivi pyysi hartaasti Furseyta jäämään mailleen, mutta Fursey ei suostunut. Valtaapitävät alkoivat kilpailla pyhän Furseyn suosiosta. Lopulta hän hyväksyi tarjouksen ottaa vastaan maata Lagny-sur-Marnesta, Pariisin läheltä, jonne hän perusti luostarin vuoden 644 tienoilla.

Pyhä Fursey kuoli Mezerollesissa ollessaan matkalla Sommen alueella vuonna 648. Hänet haudattiin Pohjois-Gallian Peronnessa toimineeseen irlantilaiseen luostariin. Haudasta tuli pian pyhiinvaelluskohde. Vuonna 654 hänen turmeltumattomat jäännöksensä sijoitettiin pienen talon muotoiseen pyhäkköön, jonka koristelun valmisti pyhä Eligius (1.12.). Haudalla alkoi tapahtua ihmeitä. Pyhää Furseyta on kunnioitettu Ranskassa, Irlannissa ja Englannissa. Taiteessa hänet on kuvattu apottina, kuolleen nuorukaisen herättäjänä ja tulevan maailman näkyjen näkijänä. Hänen näkynsä jättivät pysyvän vaikutuksen keskiajan ajatteluun, muun muassa Danten Jumalalliseen näytelmään.


[1] Nimi esiintyy myös muodoissa Fursa, Fursae ja Fursu.

Pyhä Maksim oli pappi Totman kaupungissa 1600-luvun alkupuolella. Hän kilvoitteli 45 vuotta vapaaehtoisesti Kristuksen tähden houkkana. Maksim rukoili ja paastosi lakkaamatta eikä lainkaan välittänyt huolehtia ruumiistaan. Saatuaan Jumalalta erilaisia armolahjoja ja saavutettuaan korkean iän hän nukkui pois vuonna 1650. Tarkemmat tiedot hänen elämästään painuivat unohduksiin elämäkerran tuhouduttua kirkon tulipalossa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.