3.1.2019

Sävelmä
7. säv.

Teofanian esijuhla (2.–5.1.)

p. profeetta Malakia (+ 400-l. eKr.)

m. Gordios (+ 300-l.)

Epistola
1. Kor. 14:20–25 (Malakia)

1. Kor. 14:20–25

20 Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia. 21 Lain kirjassa sanotaan: -- Oudoilla kielillä ja vieraiden huulilla olen puhuva tälle kansalle, eikä se sittenkään kuuntele minua, sanoo Herra. 22 Outoja kieliä ei siis ole tarkoitettu merkiksi uskoville vaan niille, jotka eivät usko profetoiminen sen sijaan ei ole merkkinä epäuskoisille vaan uskoville. 23 Jos seurakunnan yhteisessä kokouksessa kaikki puhuisivat kielillä ja sinne tulisi ulkopuolisia tai epäuskoisia, he varmasti sanoisivat, että te olette järjiltänne. 24 Jos sen sijaan kaikki profetoisivat ja joku epäuskoinen tai ulkopuolinen tulisi paikalle, hän joutuisi kaikkien koeteltavaksi ja tutkittavaksi 25 ja hänen sydämensä salaisuudet paljastuisivat. Silloin hän heittäytyisi kasvoilleen maahan, rukoilisi Jumalaa ja tunnustaisi: "Jumala on todella teidän keskuudessanne."

Matt. 23:29–39 (Pyhä profeetta Malakia (+ 400-l. eKr.))
Luuk. 21:5–8, 10–11, 20–24
Matt. 23:29–39

Herra sanoi: 29 "Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te rakennatte profeettojen haudoille muistomerkkejä, te koristelette vanhurskaiden hautakiviä 30 ja sanotte: 'Jos me olisimme eläneet isiemme aikana, emme olisi heidän kanssaan tahranneet käsiämme profeettojen vereen.' 31 Näin te kuitenkin itse tunnustatte olevanne niiden jälkeläisiä, jotka murhasivat profeetat. 32 Jatkakaa toki isienne tapaan, kunnes mitta on täysi! 33 Te käärmeet, te kyykäärmeitten sikiöt! Miten te voisitte välttää kadotustuomion? 34 "Kuulkaa siis: Minä lähetän teidän luoksenne profeettoja, viisaita miehiä ja lainopettajia. Toiset heistä te tapatte ja ristiinnaulitsette, toisia ruoskitte synagogissanne ja ajatte takaa kaupungista toiseen. 35 Näin te tulette syypäiksi kaikkeen viattomaan vereen, joka maan päällä on vuodatettu, hurskaan Abelin verestä aina Sakarjan, Barakjan pojan, vereen asti, hänen, jonka te tapoitte temppelin ja alttarin välille. 36 Totisesti: tämä sukupolvi joutuu vielä vastaamaan tästä kaikesta! 37 "Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla. 38 Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille. 39 Sillä minä sanon teille, että te ette minua tästedes näe ennen kuin sanotte: 'Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!'"

Päivän synaksario

Profeetta Malakia oli Sebulonin (tai Leevin) heimosta ja eli juutalaisten Babylonian pakkosiirtolaisuudesta (538 eKr.) palaamisen jälkeisenä aikana. Temppelin jälleenrakentaminen kohensi kansan hengellistä tilaa, mutta vain väliaikaisesti. Ennen pitkää osoittautui, että papit palvelivat huolimattomasti, kansa toi uhrattavaksi kelvottomia eläimiä ja miehet ottivat epäjumalia palvelevia vaimoja. Lain noudattaminen ja yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus olivat laskusuunnassa. Silloin Herra lähetti Malakian, vanhan liiton viimeisen profeetan.

Malakian nimi merkitsee ”sanansaattajani” tai ”enkelini”. Hän sai nimensä kauniin ulkonäkönsä ja hyveellisen elämänsä tähden. Kerrotaan myös, että aina kun hän profetoi, Herran enkeli ilmestyi samana päivänä ja vahvisti hänen sanansa. Tosin vain harvat olivat arvollisia näkemään tätä, mutta monet kuulivat enkelin äänen.

Malakian kautta Herra ilmoitti, että uskottoman heprealaisen papiston palvelus tulee päättymään. Tulee uusi, ikuinen papisto, jonka perustaa Vanhurskauden aurinko[1] ja Liiton enkeli eli Messias, Kristus. ”Ja aivan äkkiä tulee temppeliinsä Valtias, jota te odotatte, ja Liiton enkeli, jota te kaipaatte.” (Mal. 3:1) Silloin epätäydelliset uhrit vaihtuvat pyhän eukaristian täydelliseen uhriin, joka yhdistää niin juutalaiset kuin pakanakansatkin ainoaan Jumalaan. ”Auringonnousun maista auringonlaskun maihin saakka minun nimeni on suuri. Kaikkialla minulle uhrataan suitsukkeita ja puhtaita ruokauhreja, sillä minun kunniani on suuri kansojen keskuudessa.” (Mal. 1:11) Kirkkoisä Justinos Marttyyri (k. 165) selittää tämän jakeen tarkoittavan ”pakanoita, jotka kaikkialla tuovat Hänelle uhriksi ehtoollisleivän ja -maljan”. Irenaios Lyonilainen (k. 202) kysyy: ”Mitä muuta nimeä kaikkien kansojen keskuudessa kunnioitetaan kuin Herramme, jonka kautta Isää kunnioitetaan?”

Malakia profetoi myös Messiaan edelläkävijästä: ”Minä lähetän sanansaattajani raivaamaan edelläni tietä” (Mal. 3:1). Kristus itse vahvisti, että sanat tarkoittivat pyhää Johannes Edelläkävijää (Matt. 11:10). Myös ylienkeli Gabriel viittasi Malakian kirjan viimeisiin sanoihin ilmoittaessaan Sakariakselle Edelläkävijän syntymästä (Luuk. 1:17).


[1] Mal. 3:20 (toisessa jaenumerointijärjestelmässä 4:2). Vuoden 1992 suomalaisessa raamatunkäännöksessä ”pelastuksen aurinko”.

Pyhä Gordios toimi sadanpäällikkönä keisari Liciniuksen hallitusaikana (308–324). Hän oli kotoisin Kappadokian Kesareasta. Kun hän näki kaiken sen julmuuden, jolla hänen kristittyjä maanmiehiään kohdeltiin, hän joutui suuttumuksen valtaan. Hän heitti pois sotilasarvonsa tunnukset ja asettui asumattomille vuorille elämään villieläinten kanssa, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä epäjumalien palvelijoiden häpeämättömiä tekoja. Siellä hän puhdisti sydämensä silmät paastolla, rukouksella ja Jumalan sanan tutkiskelulla.

Kun Gordios oli valmistautunut taisteluun erämaassa, hän lähti alas kaupunkiin. Tulopäiväkseen hän valitsi sodanjumala Areksen juhlapäivän, jolloin koko kansa oli kokoontunut amfiteatteriin seuraamaan Areksen kunniaksi järjestettyjä kilpailuja. Gordios alkoi julistaa teatteriin kokoontuneelle väkijoukolle sanomaa Kristuksesta. Hämmästynyt kansa kuunteli hievahtamatta. Kaupunginjohtaja ihmetteli hänen rohkeuttaan. Gordios sanoi hänelle: ”Tiedän sinun olevan julmin kaikista keisarin virkamiehistä. Juuri siksi olenkin tullut tänne saadakseni toiveeni toteutettua.” Raivoissaan kaupunginjohtaja alkoi uhkailla Gordiosta erilaisilla kidutuksilla. Tämän ainoa vastaus oli: ”Minua surettaa tässä vain se, etten voi kuolla Kristuksen tähden kuin yhden kerran. Kun Herra on minun kanssani, en minä mitään pelkää. Mitä ihmiset voisivat minulle silloin?” (Ps. 118:6) Gordios kehotti teloittajia pitämään kiirettä, jotta hän pääsisi mahdollisimman nopeasti omaan kotimaahansa, taivaaseen.

Paholainen lähetti Gordioksen luo ystäviä ja sukulaisia, jotka kyynelin ja järkeilyin pyrkivät saamaan hänet peruuttamaan päätöksensä. Mutta hän ei kallistanut korvaansa heidän suostutteluilleen vaan muistutti heitä Herran varottavista sanoista, mitä tapahtuu Hänet kieltäneille (Matt. 10:38): ”Miksi yritätte saada minua pitkittämään maallista elämääni riistämällä minulta ikuisen elämän? Kaikki olemme kuolevaisia, mutta vain harvat saavat marttyyrin kunnian. Ei ole tarpeen odottaa kuolemaa, vaan voimme siirtyä tästä katoavaisesta elämästä ikuiseen elämään tarjoamalla vapaaehtoisesti Jumalalle uhriksi oman kuolemamme. Emmehän kuitenkaan pääse kuolemaa pakoon.”

Pian kuolemantuomio annettiin, ja Gordios vietiin mestauspaikalle kaupungin ulkopuolelle. Paljon kansaa seurasi häntä. Vahvistaen itseään ristinmerkillä hän antautui teloittajien käsiin, jotka katkaisivat hänen kaulansa. Näin hän sai kaipaamansa marttyyriseppeleen.

Pyhä Titus on Romanian alueen ensimmäisiä pyhiä. Hän oli syntyjään kappadokialainen ja toimi kymmenen vuotta Tomisin (nyk. Constanta) piispana Dacia Ponticassa. Titus opetti ja kastoi alueen monenkirjavia asukkaita: gootteja, hunneja, bessejä ja daakialaisia. Alueella oli myös eri puolilta valtakuntaa karkotettuja kristittyjä.

Keisari Licinius (308–324) järjesti vuosina 320–323 Rooman valtakunnan viimeisen kristittyjen vainon. Pyhä Titus vangittiin ja vietiin kidutettavaksi, minkä jälkeen hänet hukutettiin Mustaanmereen. Hänen oppilaansa hautasivat hänen jäännöksensä.

Constantasta löydettiin 1900-luvulla hautakivi, jossa on teksti: ”Tässä lepää Kristuksen marttyyri ja piispa…” Tekstin uskotaan viittaavan pyhään Titukseen.

Pariisin suojelija, pyhä Genevieve (Genofeva) syntyi vuoden 420 tienoilla Nanterren kylässä, kymmenen kilometrin päässä Pariisista. Hänen vanhempansa Severus ja Gerontia olivat rikkaita maanomistajia, jotka kuuluivat gallialais-roomalaiseen aristokratiaan.

Noin kahdeksan vuoden ikäisenä Genevieve lähti kerran kirkkoon iltapalvelukseen. Paikalla oli Auxerren piispa pyhä Germanus (31.7.), joka oli matkalla Britanniaan yhdessä pyhän Lupuksen kanssa. Germanus laski kätensä Genevieven päälle ja ilmoitti Jumalan valinneen tytön monien pelastukseksi. Germanus siunasi Genevieven ja antoi hänelle kaulassa pidettäväksi kuparikolikon, johon oli kaiverrettu risti, ja sanoi, ettei hänen tulisi koskaan pukea ylleen kultaa, hopeaa tai helmiä vaan kohottaa mielensä tämän maailman vähäisen kauneuden yläpuolelle saadakseen periä ikuisen taivaallisen kauneuden.

Gerontia ei kuitenkaan ymmärtänyt tapahtuneen merkitystä. Kerran hän kielsi tytärtään lähtemästä kirkkoon juhlapäivänä, ja kun tämä sanoi luvanneensa piispalle käyvänsä aina jumalanpalveluksissa, äiti vimmastui ja löi tytärtään. Legendan mukaan äiti menetti tämän takia näkönsä kahdeksi vuodeksi.

Bourges’n piispa Vilicus vihki Genevieven pyhän neitsyyden kilvoitukseen noin viidentoista vuoden iässä. Galliassa ei vielä tuolloin ollut nunnaluostareita, ja Genevieve asui vanhempiensa kuolemaan asti kotonaan. Sen jälkeen hän siirtyi kumminsa luo Pariisiin. Siellä hän sairastui vakavasti. Toivuttuaan hän kertoi enkelin näyttäneen hänelle näyssä jumalattomien kärsimykset ja vanhurskaiden ilon tulevassa maailmassa. Tämän jälkeen Genevieve omistautui lakkaamattomalle rukoukselle ja ankaralle askeesille. Hän eli leivällä ja pavuilla eikä koskaan maistanut viiniä. Vasta 50 vuoden iässä hän piispojen käskystä lisäsi ruokavalioonsa kalaa ja maitoa. Suuren paaston hän aloitti teofaniajuhlan jälkeen eikä poistunut keljastaan ennen pääsiäistä. Muutoin hän palveli köyhiä ja oli täynnä laupeutta kaikkia kohtaan.

Kilvoituksillaan Genevieve saavutti sellaisen itsekurin ja sielunrauhan, että kesti rauhallisesti kaikki vihamiestensä hyökkäykset. Yläluokka karsasti sitä, että Genevieve jätti heidän elämäntapansa ja samastui köyhiin. Genevieve ei myöskään pelännyt nuhdella arvohenkilöitä, jos he harjoittivat vääryyttä. Genevievea syytettiin valehtelijaksi, ulkokultaiseksi teeskentelijäksi ja harhojen näkijäksi.

Kun pyhä Germanus kulki vuoden 445 tienoilla toisen kerran Pariisin läpi, monet panettelivat Genevievea hänelle. Heidän hämmästyksekseen pyhä piispa ei välittänyt lainkaan syytöksistä vaan meni Genevieven talolle, tervehti häntä nöyrästi ja ylisti häntä kyynelsilmin koko kansan nähden.

Vuonna 451 Attilan johtamat hunnit lähestyivät Pariisia kylväen kaikkialla hävitystä. Kun Pariisin miehet joutuivat kauhun valtaan ja päättivät evakuoida omaisuutensa ja arvoesineensä turvaan toisiin kaupunkeihin, Genevieve keräsi heidän vaimonsa kastekappeliin ja vanhurskaiden Esterin ja Juditin tavoin pyysi heitä estämään tulevan onnettomuuden paastolla ja rukouksella. Genevieve ilmoitti aviomiehille, että nuo heidän turvallisimpana pitämänsä kaupungit tultaisiin hävittämään, mutta Pariisia Kristus suojelisi ja varjelisi. Hän suorastaan kielsi miehiä viemästä omaisuuttaan pois. Raivostuneet miehet alkoivat herjata häntä vääräksi profeetaksi ja väitellä, pitäisikö hänet kivittää vai heittää Seinejokeen.

Tuolloin paikalle saapui Auxerren ylidiakoni tuoden mukanaan eräitä lahjoja, jotka kolme vuotta aiemmin kuollut pyhä Germanus oli jättänyt Genevievelle. Ylidiakoni toisti pyhän piispan todistuksen, jonka mukaan Genevieve oli uskollinen Jumalan palvelijatar. Sitten kävi ilmi, että hunnit olivat jo hävittäneet juuri ne kaupungit, joihin pariisilaiset olivat lähdössä viemään arvoesineitään, mutta roomalaiset olivat länsigoottien ja frankkien tukemina pysäyttäneet hunnit. Tämän jälkeen kaupunkilaiset alkoivat kuunnella Genevievea ja totella hänen ohjeitaan niin hengellisissä kuin maallisissakin asioissa.

Pian frankit vahvistuivat niin, että kykenivät vähitellen ottamaan koko Gallian hallintaansa. He saartoivat Pariisin seutua 10 vuotta ja kaupunki ajautui nälänhädän partaalle. Pyhä Genevieve järjesti laivueen purjehtimaan Seinejokea ylös hakemaan kaupunkiin viljaa. Pääosa viljasta saapui turvallisesti Pariisiin kansan suureksi riemuksi. Pyhä Genevieve vastasi itse lastin jakamisesta. Suurin osa jaettiin ilmaiseksi, mutta ne, joilla oli rahaa, maksoivat leivistä, joita alettiin paistaa kaupungin uuneissa.

Pyhä Genevieve kunnioitti suuresti paikallisia pyhiä, jotka olivat laskeneet perustukset Gallian kristillisyydelle. Kaupungin papiston ja kansan avulla hän rakennutti ensimmäisen Pyhän Deniksen (Dionysius) kirkon Pariisin ensimmäisen piispan kunniaksi. Kun rakentajilta puuttui kalkkia, Genevieve käski heidän mennä tiettyyn paikkaan, josta he löysivät kaksi vanhaa kuivatusuunia täynnä kalkkia.

Lauantaisin Genevieven tapana oli pitää kokoöinen vigilia asuintalossaan yhteisönsä neitseiden ja hurskaiden maallikkojen kanssa, ja sunnuntaiaamuna he siirtyivät yhdessä Pyhän Denisin basilikaan. Eräänä myrskyisenä talviaamuna tapahtui, että ryhmän kärjessä kannettu kynttilä sammui ja koko joukko jäi sysipimeään. Silloin Genevieve otti kynttilän, joka leimahti itsestään liekkiin hänen kädessään. Sen valossa joukko pääsi onnellisesti perille. Kerran tapahtui niinkin, että kun Genevieven keljassa vieraili sairas, pyhän naisen kädessä ollut kynttilä syttyi itsestään. Sairas vei sen mukanaan siunauksen ja parantumisen välikappaleeksi.

Genevieven maine levisi laajalle. Hän matkusteli muissa Pohjois-Gallian kaupungeissa sekä kirkollisissa että valtiollisissa asioissa. Hänet otettiin kaikkialla vastaan kuin piispa tai hallitusmies. Jumalan avulla Genevieve paransi sairaita ja karkotti pahoja henkiä. Genevieve tunnettiin pian Syyriassa asti: gallialaiset kauppiaat kertoivat hänestä pyhälle Simeon Styliitalle (1.9.), joka lähetti Genevievelle nöyrimmät terveisensä ja pyysi tämän esirukouksia.

Frankkien kuningas Childeric kunnioitti suuresti Genevievea, mikä osin johtui hänen puolisonsa pyhän Clotilden vaikutuksesta. Childeric esimerkiksi säästi eräiden sotavankien hengen, kun pyhä Genevieve oli vedonnut häneen. Myös hänen poikansa ja seuraajansa Klodvig I (481–511), joka saattoi Gallian valloituksen päätökseen, kuunteli Genevieven vetoomuksia vankien ja pahantekijöiden puolesta. Klodvig itsekin kääntyi kristityksi vuonna 496. Sekä Clotilde että Genevieve olivat noihin aikoihin molemmat Pariisissa, jossa heidän luonaan kävi usein myös pyhä Remigius (1.10.). Nämä kolme hyvin erilaista pyhää keskustelivat yhdessä hengellisistä asioista ja kirkon roolista tuona historiallisesti merkittävänä murroskautena, joka merkitsi Ranskan syntyä.

Saavutettuaan kahdeksankymmenen vuoden iän koko kansan rakastama ja kunnioittama pyhä Genevieve antoi henkensä Jumalan käsiin. Tämä tapahtui vuoden 500 tienoilla. Hänet haudattiin kaupungin eteläpuolelle hautausmaalle, joka tunnetaan yhä nimellä Montagne-Sainte-Geneviève. Haudalle pystytettiin pieni puinen kappeli, jonka Klodvig ja Clotilde määräsivät muutaman vuoden kuluttua purettavaksi. Sen tilalle rakennettiin pyhille apostoleille omistettu basilika, johon heidät itsensäkin aikanaan haudattiin. Myöhemmin basilikan paikalle rakennettiin uusi kirkko, joka omistettiin pyhälle Genevievelle.

Pyhä Genevieve on suojellut Pariisia ja sen asukkaita vuosisadasta toiseen. Hänen reliikkiensä kautta on tapahtunut lukemattomia parantumisia. Sotien, piiritysten, kulkutautien, tulipalojen ja tulvien aikana kansa on kokoontunut rukoilemaan hänen reliikkiensä äärelle. Jumala on jakanut armovoimaansa pyhän palvelijattarensa esirukousten ja pariisilaisten uskon tähden. Tunnetuin ihme tapahtui vuonna 1129, kun laajoille alueille oli levinnyt myrkytysepidemia, joka aiheutti kovaa kuumetta, kouristuksia ja kuolion. Kun 14 000 ihmistä oli jo kuollut ja lääkärit olivat voimattomia, pyhän Genevieven reliikit tuotiin esiin ja niitä kannettiin ristisaatossa ympäri kaupunkia. Epidemian eteneminen pysähtyi saman tien ja pian se katosi kokonaan. Paavi Innocentius II (1130–1133) tutki tapauksen tarkkaan paikan päällä Pariisissa ja määräsi ihmeen kunniaksi vuosittaisen juhlapäivän 26.11.

Suurin osa pyhän Genevieven reliikeistä tuhoutui vuonna 1793, kun vallankumoukselliset polttivat ne ja heittivät Seinejokeen. Samalla kirkko, joka oli juuri uusittu (1746), otettiin maalliseen käyttöön ja siitä tuli eräänlainen kansallinen mausoleumi (Pantheon).

Pyhittäjä Pietarin elämä oli Jumalan armon täyttämää jo hänen syntymästään lähtien. Hänen vanhempansa olivat pitkään kärsineet lapsettomuudesta, ja pojan syntyminen vuonna 774 oli heille suuri Jumalan voiman osoitus. Pietari omistautui nuoruudestaan saakka kilvoittelulle ja lakkaamattomalle rukoukselle. Jo 18-vuotiaana hän vietti viikon eristäytyneenä paastoten täydellisesti kaikesta ruoasta ja juomasta. Paastoviikon lopulla Jumalanäiti ilmestyi hänelle ilmoittaen, että hänet on kutsuttu luostarielämään. Hän johdatti Pietarin Fryygian ja Bitynian rajoille, missä eli kilvoittelija nimeltä Paavali. Tämä antoi Pietarille munkin asun ja aikansa häntä koeteltuaan antoi vihkiä hänet papiksi.

Paavali ja Pietari tekivät yhdessä pyhiinvaellusmatkan Pyhälle maalle. Paluumatkalla Pyhä Henki ilmoitti Paavalille, että hänen pitäisi luopua erakkoelämästä ja perustaa yhteiselämäluostari Atroan tasangolle lähelle Bitynian Olymposvuorta, profeetta Sakariaalle omistetun kappelin yhteyteen. Hän keräsi ympärilleen veljestön ja ohjasi sitä lempeyden ja rakkauden hengessä opettaen munkkeja ”kantamaan toistensa kuormia” (Gal. 6:2). Pietarista tuli erinomainen kuuliaisuusveli – hän oli valmis vaikka heittämään papinpukunsa tuleen, jos hänen igumeninsa niin kehotti.

Paavalin kuoleman jälkeen vuonna 806 Pietari suostui vastentahtoisesti yhteisön johtajaksi, vaikka oli vasta hieman yli kolmenkymmenen. Hän päätti tästä lähtien elää pelkästään vihanneksilla, kokonaan ilman leipää ja öljyä. Joka yö hän valvoi rukouksessa ja luki lävitse koko Psalttarin. Tällaisilla hengellisillä aseilla varustautuneena hän johti laumaansa rauhassa kohti Jumalaa.

Tilanne muuttui kuitenkin äkisti, kun keisariksi tuli Leo V (813–820), joka aloitti uudelleen ikonien kunnioittajien vainot. Ortodoksiselle opetukselle uskollisina pysyneitä munkkeja ahdisteltiin ja vainottiin. Heidän oli pakko hajaantua vuorille ja erämaihin. Pienissä ryhmissä he siirtyivät paikasta toiseen vaaraa vältellen.

Pietarikin lähetti munkkinsa pois kahden tai kolmen ryhmissä. Itse hän lähti erään oppilaansa kanssa vaeltamaan ja kiersi Vähän-Aasian pyhiä paikkoja. Matkalla hän paransi rukouksellaan monien vaivoja. Vietettyään jonkin aikaa Kyproksella hän palasi Olympokselle munkkiensa luo rohkaisemaan heitä. Eräänä päivänä rukoillessaan Kristuksen ikonin edessä hän näki Herran kasvojen muuttuvan säteileviksi ja niistä valui maitopisaroita. Tällä tavoin Kristus osoitti, että Hän on salaisesti läsnä pyhissä ikoneissaan ja että ne ravitsevat uskovien sieluja samalla tavalla kuin Jumalan sanan maito.

Vaelluksellaan Pietari saapui ennen pitkää kotiseudulleen, jossa hän vihki veljensä munkiksi. Myös heidän äitinsä vihkiytyi nunnaksi kuolinvuoteellaan ja lopulta kaikki muutkin perheenjäsenet. Monet ihmeet ja merkit seurasivat Pietaria minne hän menikin. Hän ennusti kuvainraastajien harhaopin kukistuvan ja otti kaikkialla mielihyvin vastaan ikonien vainoajia, jotka katuvina palasivat ortodoksisuuteen. Kerran hänet otettiin kiinni ja sotilaat ruoskivat hänet.

Keisari Mikael II:n (820–829) aikana ikonien kunnioittajien vaino laantui väliaikaisesti, ja Pietari kokosi jälleen veljestönsä Pyhän Sakariaan luostariin Atroaan. Sieltä hän vetäytyi erakkomajaan Lyydian alueelle, jonne hänen toimestaan oli syntynyt jo kaksi luostaria. Lisäksi hän perusti sinne vielä naisluostarinkin. Armolahjojen ja ihmetekojen vahvistamana Pietari johti tätä pientä luostarivaltakuntaansa erakkomajastaan käsin.

Pietarin kautta tapahtui paljon ihmeitä, ja eräät kateelliset piispat ja igumenit syyttivät hänen tukeutuvan Paholaisen voimaan (vrt. Matt. 12:24). Pietari vetosi Teodoros Studionilaiseen (11.11.), joka oli tuolloin maanpaossa. Tämä tutki asian ja ryhtyi avoimesti puolustamaan Pietaria.

Kun valtaistuimelle nousi keisari Teofilos (842–867), ikonien ja niiden kunnioittajien vaino aloitettiin uudestaan. Jälleen Pietarin piti hajottaa hengellinen laumansa erämaihin, metsiin ja vuorille ja lähteä itse vaeltamaan hankkiakseen heille elatuksen. Hän kuitenkin säilytti sielunrauhansa ja ohjasi veljiään ja sisariaan erehtymättömällä arvostelukyvyllä. Hän näki heidän jokaisen sydämeen ja tunsi kaikkien ajatukset, mutta paljasti ne vain mikäli se hyödyttäisi heitä ja johtaisi heitä katumukseen.

Asuessaan erakkomajassa Pyhän Porfyrioksen luostarissa 63-vuotias Pietari sairastui. Parannettuaan monia muita hän paransi vielä itsensäkin, sillä hän tahtoi vielä tavata Joannikios Suuren (4.11.), vaikka muuten olisikin jo ollut valmis lähtöön. Näiden kahden pyhän miehen välillä valitsi sellainen hengenyhteys, että kun he kohtasivat, heissä asuvaa armonsäteilyä katsellessaan olisi voinut luulla heidän olevan yksi ja sama Jumalan mies.

Joannikios ja Pietari viettivät muutamia päiviä yhdessä jumalalliseen tutkiskeluun syventyneinä. Sitten Pietari lausui viimeiset neuvot oppilailleen kehottaen heitä pysymään oikeassa uskossa ja jatkamaan hengellistä kilvoitusta sekä kestämään iloiten vainot ja koettelemukset, niin he saisivat ikuisuudessa katsella Vapahtajan ihmeellisiä kasvoja.

Pyhittäjä Pietari antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin tammikuun 1. päivänä vuonna 837. Hän oli pitkään erityisesti kunnioittanut tätä Kristuksen ympärileikkauksen ja pyhän Basileios Suuren juhlapäivää ja oli saanut Jumalalta tiedon, että tulisi sinä päivänä siirtymään taivaaseen. Hänen muistopäivänsä on kuitenkin sittemmin siirretty kaksi päivää myöhemmäksi. Pyhittäjä Pietarin haudasta muodostui pyhiinvaelluspaikka, jossa luottavaisesti ja rakkaudella hänen luokseen tulleet saivat vastauksia rukouksiinsa.

Lesboksen saarella eli 900-luvun alussa hurskas ja varakas aviopari nimeltä Mikael ja Kale. Moneen vuoteen heillä ei ollut lasta, mikä murehdutti heitä suuresti. He eivät kuitenkaan luopuneet toivosta, että Jumala vielä joskus soisi heille sen mitä he kaipasivat. Lopulta Jumalanäiti ilmestyi unessa Kalelle ja ilmoitti hänelle, että he saavat lapsen, joka tulee kunnostautumaan hyvyydessä ja pyhyydessä. 910-luvun alkuvuosina he todellakin saivat tyttären, jolle antoivat nimeksi Thomais. Hänestä kasvoi hyvin lahjakas, kaunis ja pitkä neito, joka erottui kaikista Lesboksen tytöistä. Hän oli täydellisen sopusointuinen niin sielultaan kuin ruumiiltaankin.

Thomais ihaili kovasti luostarielämää, mutta oli kuuliainen vanhemmilleen, kun he tahtoivat hänen solmivan avioliiton Stefanos-nimisen miehen kanssa.

He menivät naimisiin, kun Thomais oli 24-vuotias. Stefanos osoittautui julmaksi ja väkivaltaiseksi mieheksi. Hän oli kuin piikkikruunu vaimonsa otsalla koko tämän loppuelämän.

Pariskunta muutti Lesboksen Mytilenestä Konstantinopoliin, jonne myös Thomaiksen vanhemmat tulivat heidän perässään. Miehensä kuoleman jälkeen Thomaiksen äiti meni nunnaksi erääseen pääkaupungin luostariin, jossa hänestä tuli myöhemmin igumenia.

Thomaiksen tilanne kävi koko ajan vaikeammaksi. Mies pahoinpiteli häntä armotta. Thomais sai kestää lyöntejä, potkuja, viiltelyitä ja jopa tulella polttamista. Kaiken hän otti vastaan rukoillen ja kärsivällisesti. Usein hän kävi rukoilemassa Blahernan Jumalanäidin kirkossa ja sai sieltä lohtua. Kärsimyksistään huolimatta Thomais teki ahkerasti työtä voidakseen auttaa köyhiä. Hän kutoi ja ompeli vaatteita iltamyöhään asti voidakseen jakaa valmistamansa vaatteet puutteessa oleville.

Thomaiksen kärsivällisyys ja pyhä elämä vetivät Jumalan armon hänen puoleensa. Hän sai ihmeiden tekemisen armolahjan. Jumala kuuli hänen hartaat rukouksensa kärsivien ja sairaiden puolesta. Muistiin on kirjoitettu neljätoista hänen Konstantinopolissa tekemäänsä ihmettä. Hän paransi muun muassa riivatun, halvaantuneen ja syöpäsairaan.

Kolmentoista marttyyrikilvoitukseen verrattavan avioliittovuoden jälkeen Thomais kuoli 38-vuotiaana. Hänet haudattiin luostariin, jossa hänen jo edesmennyt äitinsä oli toiminut igumeniana. Jo ennen kuin 40 päivää oli kulunut hänen kuolemastaan, hänen hautansa osoittautui ihmeiden lähteeksi. Konstantinos-niminen riivattu mies parantui. Halvaantunut nimeltään Eutykhianos nousi jaloilleen kosketettuaan hautaa. Kalastaja löysi merestä kadonneet verkkonsa täynnä kaloja. Ankarista päänsärkykohtauksista kärsinyt nunna parantui vaivastaan.

Pyhän Thomaiksen ruumis säilyi maatumattomana ja jopa hänen miehensä lyöntien jättämät arvetkin näkyivät. Reliikit katosivat vuonna 1204 ristiretkeläisten valloittaessa Konstantinopolin.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.