2.1.2019

Sävelmä
7. säv.

p. Sylvester Roomalainen (+ 335)

pt. Serafim Sarovilainen (+ 1833)

Teofanian esijuhla (2.–5.1.) alkaa.

Parimia
  1. Viis. 3:1–9
  2. Viis. 5:15–6:3
  3. Viis. 4:7–15

(Pyhittäjä Serafim Sarovilainen (+ 1833))

Viis. 3:1–9

1 Mutta oikeamielisten sielut ovat Jumalan kämmenellä,
eikä mikään kärsimys enää ulotu heihin.
2 Ymmärtämättömien silmissä he ovat kuolleita,
ja heidän poismenoaan pidetään onnettomuutena,
3 heidän lähtöään täältä perikatona,
mutta he ovat päässeet rauhaan.
4 Ihmisten mielestä kuolema oli heille rangaistus,
mutta he olivat eläneet toivossa,
ja heidän toivossaan oli jo kuolemattomuus.
5 Heitä kuritettiin, mutta vain vähän − paljon suurempaa on hyvyys, jota he nyt saavat osakseen.
Jumala pani heidät kokeeseen
ja havaitsi heidät kelvollisiksi.
6 Niin kuin kultaa sulatusuunissa
hän tutki ja koetteli heitä,
niin kuin alttarilla poltettavan uhrilahjan
hän otti heidät vastaan.
7 Kun tilinteon hetki koittaa,
he loistavat kirkkaasti,
leimahtavat kuin kipinä olkilyhteessä.
8 He saavat hallintaansa maailman kansat,
he jakavat niille oikeutta,
ja Herra on iäti heidän kuninkaansa.
9 Ne, jotka turvaavat Herraan,
ymmärtävät totuuden,
ne, jotka luottavat hänen rakkauteensa,
saavat sijansa hänen luonaan.
Hänen pyhiensä osaksi tulee armo ja laupeus,
hän pitää valituistaan huolen.

Viis. 5:15–6:3

15 Mutta oikeamieliset elävät ikuisesti. Herran luona he saavat palkkansa, ja Korkein pitää heistä huolen. 16 Herra laskee heidän päähänsä kimmeltävän kruunun, heidän kuninkuutensa kauniin tunnuksen. Oikealla kädellään hän suojaa heitä, hänen käsivartensa on heidän kilpenään. 17 Hän pukeutuu kiivautensa sotisopaan ja tekee luomakunnastaan aseen, jolla torjuu viholliset. 18 Hän pukee haarniskakseen vanhurskauden ja kypäräkseen tinkimättömän tuomion. 19 Hän ottaa kilvekseen vankkumattoman pyhyytensä 20 ja teroittaa leppymättömän vihansa miekakseen, ja koko maailmankaikkeus seuraa häntä taisteluun mielettömiä vastaan. 21 Salamat singahtavat kuin tarkkaan suunnatut keihäät, pilvistä ne iskevät maaliinsa kuin kireälle jännitetyn jousen lähettämät nuolet, 22 ja rakeet pieksevät vihaisesti kohteitaan kuin heittokoneesta lähtevä kivisade. Meren vedet syöksyvät raivokkaasti jumalattomia kohti, virrat tempaavat säälimättä heidät mukaansa. 23 Herran tuuli nousee, se iskee heihin ja myrskyn voimalla lakaisee heidät pois. Näin maailma autioituu laittomuuden tähden ja pahuus kaataa mahtajien valtaistuimet. 6:1 Kuulkaa siis, kuninkaat, kuulkaa ja ymmärtäkää! Ottakaa opiksenne, vallanpitäjät, te, joiden mahti ulottuu maan ääriin! 2 Kuunnelkaa, ihmisjoukkojen hallitsijat, te, jotka kerskailette kansojenne paljoudella! 3 Tietäkää tämä: Herralta te olette valtanne saaneet, teidän mahtinne on peräisin Korkeimmalta. Hän myös tutkii teidän tekonne ja punnitsee päätöksenne.

Viis. 4:7–15

7 Mutta oikeamielinen pääsee lepoon, vaikka kuolisikin ennen aikojaan. 8 Ei vanhuuden arvo ole pitkässä iässä, ei sitä mitata vuosien mukaan. 9 Ymmärrys on harmaiden hapsien vertaista, nuhteettomuus vastaa korkeaa ikää. 10 Jumala mieltyi oikeamieliseen ja rakkaudessaan otti hänet luokseen syntisten keskeltä. 11 Jumala otti hänet pois, ettei pahuus olisi pilannut hänen ymmärrystään eikä vilppi vietellyt hänen sieluaan, 12 sillä synnin houkutus hämärtää hyvyyden ja himon pyörrytys horjuttaa vilpitöntä mieltä. 13 Hänen elämänsä täyttyi jo varhain − hän eli pitkän elämän. 14 Herra oli häneen mieltynyt ja joudutti hänen pääsyään pahan keskeltä. Ihmiset näkivät sen mutta eivät ymmärtäneet, he eivät osanneet ajatella niin. 15 Herran pyhien osaksi tulee armo ja laupeus, hän pitää valituistaan huolen.  

Polyeleon evankeliumi
Matt. 11:27–30 (Pyhittäjä Serafim Sarovilainen (+ 1833))
Matt. 11:27–30

Herra sanoi opetuslapsilleen: 27 "Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. 28 "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. 29 Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. 30 Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt."

Epistola
Gal. 5:22–6:2 (Serafim)

Gal. 5:22–6:2

22 Hengen hedelmää ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, 23 lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. 24 Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. 25 Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. 26 Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme. 6:1 Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joudu kiusaukseen. 2 Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.

Luuk. 6:17–23a (Pyhittäjä Serafim Sarovilainen (+ 1833))
Luuk. 6:17–23

Siihen aikaan 17 Jeesus laskeutui vuorelta yhdessä apostoliensa kanssa ja pysähtyi tasaiselle paikalle. Siellä oli suuri joukko hänen opetuslapsiaan ja paljon kansaa kaikkialta Juudeasta, Jerusalemista ja rannikolta Tyroksen ja Sidonin seudulta. 18 Kaikki he olivat tulleet kuulemaan Jeesusta ja hakemaan parannusta tauteihinsa. Myös saastaisten henkien vaivaamat tulivat terveiksi. 19 Jokainen yritti väentungoksessa päästä koskettamaan häntä, sillä hänestä lähti voimaa, joka paransi kaikki. 20 Jeesus katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi:     "Autuaita olette te köyhät,     sillä teidän on Jumalan valtakunta.     21 Autuaita te, jotka nyt olette nälissänne: teidät ravitaan. Autuaita te, jotka nyt itkette: te saatte nauraa. 22 "Autuaita olette te, kun teitä Ihmisen Pojan tähden vihataan ja herjataan, kun ihmiset erottavat teidät keskuudestaan ja inhoavat teidän nimeännekin. 23 Iloitkaa silloin, hyppikää riemusta, sillä palkka, jonka te taivaassa saatte, on suuri.

Päivän synaksario

Pyhä Sylvester oli syntyjään roomalainen ja hurskaasta perheestä. Papiksi hänet vihki Rooman paavi pyhä Miltiades (311–314), jonka seuraajaksi Sylvester kansan vaatimuksesta valittiin. Sylvesteristä tuli paavi vuonna 314 ja hän johti Rooman kirkkoa 22 vuoden ajan. Hän osoittautui kaikin puolin arvolliseksi Pietarin istuimen perilliseksi. Sylvester oli peloton uskon puolustaja, joka vainojen aikana auttoi piileskeleviä kristittyjä ja hautasi surmattuja. Hän huolehti köyhien tarpeista ja piti selkeän eron kirkon elämän ja pakanallisten tapojen välillä. Hänet tunnettiin myös lukuisista ihmeistä.

Sylvesterin kaudella kirkon asema muuttui vainotusta valtion suosimaksi, ja tässä kehityksessä hänellä oli merkittävä rooli. Kun keisari Konstantinus Suuri (306–337) palasi Roomaan nähtyään näyssä ristin voittoisan voiman ja kukistettuaan vihollisensa, hän julkisti sarjan asetuksia kristinuskon aseman parantamiseksi. Pyhä Sylvester sai nyt opettaa vapaasti uskon salaisuuksia suurille väkijoukoille. Monia kastettiin, ja kirkossa vallitsi suuri ilo. Sylvester opetti kristinuskoa myös keisarille, joka kuitenkin lykkäsi kastettaan sanoen tahtovansa vihkiytyä uuteen elämään Vapahtajan kastamisen paikassa, Jordanvirran rannalla.

Paavi Sylvesterin ja keisari Konstantinuksen johdolla Roomaan rakennutettiin seitsemän suurta basilikaa, joista tärkein oli ensimmäinen Pietarin kirkko Vatikaanin alueella. Herran juhlia ja marttyyrien muistopäiviä voitiin nyt viettää vapaasti ja niiden arvon mukaisesti. Konstantinus lahjoitti kirkkoihin hopeamaljoja, lautasia, kynttelikköjä ja kattokruunuja. Hän antoi kirkolle myös maata ja viljelyksiä. Sylvester ei ehkä kuitenkaan saavuttanut täydellisesti Konstantinuksen luottamusta, sillä tämä lykkäsi kasteen ottamista vuodesta toiseen, kunnes hän kuolinvuoteellaan Nikomedeiassa vuonna 337 otti kasteen areiolaiselta papilta. Toisaalta kasteen lykkääminen oli tuohon aikaan tavallista, koska kastettavien edellytettiin luopuvan synneistään ja esimerkiksi surmaajille oli luvassa ankariakin katumusharjoituksia.

Jostain syystä paavi Sylvester ei osallistunut Konstantinuksen koolle kutsumaan Nikean kirkolliskokoukseen vuonna 325, vaan Roomaa edusti kahden papin ja kahden diakonin delegaatio. Pyhän Sylvesterin nimeen on liitetty suuri määrä legendoja. Näissä hän parantaa keisari Konstantinuksen leprasta ja kastaa hänet tai käy teologisia keskusteluja juutalaisen noidan kanssa tehden väkevämpiä ihmeitä kuin tämä.

Pyhä Sylvester nukkui pois 31. joulukuuta vuonna 335. Hänet haudattiin Priscillan hautausmaalle, jonne Sylvester oli itse rakennuttanut kirkon. Paavi Paavali I (757–767) siirrätti hänen reliikkinsä vuonna 761 Pyhän Sylvesterin kirkkoon, jossa säilytetään myös hänen kivistä paavinistuintaan.

Pyhä Kosmas tuli Jerusalemista Konstantinopoliin viettämään luostarielämää Blahernan palatsin lähistöllä. Häntä arvostettiin suuresti hänen hyveittensä ja avoimuutensa tähden. Kosmas valittiin patriarkka Johannes Ksifilinoksen seuraajaksi Konstantinopolin istuimelle vuonna 1075, jolloin hän oli jo lähes 90-vuotias. Patriarkkana hän kruunasi keisari Nikeforos Botaniateksen (1078–1081). Pyhä Kosmas ei ollut saanut teologista koulutusta. Vaikka keisari tuki häntä, Kosmas havaitsi itse, ettei pystynyt hoitamaan kaikkia asemaansa kuuluvia tehtäviä, ja niin hän erosi virastaan toukokuun 8. päivänä vuonna 1081. Hän vietti loppuelämänsä Khoran Vapahtajan luostarissa ja sai ihmeidentekijän maineen.

Pyhittäjä Silvester kilvoitteli 1100-luvulla Kiovassa. Hän toimi Vydubitskin ylienkeli Mikaelille pyhitetyn luostarin igumenina sekä jatkoi pyhittäjä Nestorin (27.10.) työtä kronikoitsijana ja Kiovan luolaluostarin pyhittäjäisien elämäkertojen kirjoittajana. Hän kuoli rauhassa ja hänet haudattiin Kiovan luolaluostariin.

Pyhän Julianan isä toimi tsaarin hovissa varastonhoitajana 1500-luvun alkupuolella. Hän oli hurskas ja armelias mies ja kuului varakkaaseen aatelissukuun. Juliana jäi kuitenkin kuusivuotiaana orvoksi ja varttui isoäitinsä ja tätinsä hoivissa. Jo lapsena hän oli nöyrä ja lempeä ja rukoili mielellään. Joskus häntä pilkattiin, kun hän pysytteli sivussa meluisista leikeistä ja huvituksista ja vetäytyi mieluummin paastoamaan ja rukoilemaan. Hän oli myös hyvin ahkera ja rakasti lähimmäisiään.

Kuusitoistavuotiaana Juliana annettiin vaimoksi rikkaalle muromilaiselle aatelismiehelle Georgi Osorjinille. He asettuivat asumaan Georgin sukutilalle Lazarevon kylään muutaman kilometrin päähän Muromista. Hiljaisella ja ystävällisellä käytöksellään Juliana voitti pian appivanhempiensa luottamuksen ja koko perhe alkoi arvostaa häntä. Kodin- ja taloudenhoito ei kuitenkaan täyttänyt kokonaan Julianan sielua. Aamuin ja illoin hän rukoili hartaasti tehden satoja maahankumarruksia ja opetti miehensäkin tekemään samoin. Kun Georgi kutsuttiin tsaarin palvelukseen kaukaisiin kaupunkeihin, Juliana vietti yöt rukoillen ja tehden käsitöitä, jotka hän sitten myi ja antoi rahat köyhille. Tämän hän teki salaa erään palvelustyttönsä välityksellä. Näin hän piti äidillisesti huolta useista perheistä.

Omassa kodissaan Juliana oli aina valmis palvelemaan toisia ja pyrki kaikin tavoin säilyttämään talossa rauhan, hiljaisuuden ja Jumalan armon. Jos hänellä oli vaikeuksia palvelusväen kanssa, hän turvautui rukoukseen. Kerran rukouksen aikana pahat henget alkoivat ahdistella häntä vaatien häntä lopettamaan kilvoittelunsa. Juliana huusi avuksi Jumalanäitiä ja pyhää Nikolaosta, jolloin pyhä Nikolaos ilmestyi karkottaen pahat henget ja vahvisti näin Julianan uskoa entisestään.

Kun maahan tuli nälänhätä, Julianan myötätunnolla kärsiviä kohtaan ei ollut mitään rajoja. Hän otti itselleen ylimääräisiä ruoka-annoksia ja jakoi ne salaa nälkäänäkeville. Hänen paastoamisestaan huolta kantanut kotiväki sen sijaan oli ihmeissään ja iloitsi siitä, että hän oli viimeinkin alkanut syödä kunnolla. Juliana selitti, että lasten syntymän jälkeen hänen ruokahalunsa oli kasvanut niin että hänen teki mieli syödä öisinkin. Ilahtunut anoppi antoi hänelle entistä suurempia annoksia arvaamatta, että Juliana jakoi kaiken köyhille.

Kun Julianan kaksi poikaa kuoli peräjälkeen, hän pyysi miestään päästämään hänet luostariin. Tämä kieltäytyi muistuttaen, että Julianan velvollisuus oli äitinä huolehtia nuoremmista lapsista, mutta antoi hänelle luvan elää luostarielämää maailmassa. Siitä lähtien puolisot elivät keskenään kuin veli ja sisar. Toisten mentyä nukkumaan Juliana nousi omalta makuusijaltaan uuninpankolta, jossa hän nukkui vähän alkuyöstä halkojen päällä, ja vietti yön rukoillen. Aamulla hän meni kirkkoon varhaiseen liturgiaan ja sieltä palattuaan ryhtyi tekemään kotitöitä.

Kymmenen vuoden kuluttua Julianan mies kuoli. Tämän jälkeen Juliana omistautui kokonaan palvelemaan Jumalaa ja lähimmäisiään. Hän eli leskenä yhdeksän vuotta ja jakoi tuona aikana pois kaiken omaisuutensa. Talvella hän pyysi lapsiltaan rahaa muka hankkiakseen itselleen lämpimiä vaatteita, mutta antoikin rahat köyhille ja veti itse paljaisiin jalkoihinsa kuluneet saappaat.

1600-luvun alussa Venäjää kohtasi uusi hirvittävä nälänhätä. Jotkut söivät nälkäänsä jopa ihmislihaa. Ruoka loppui myös Julianan perheeltä. Hän myi kaiken jäljellä olevan omaisuuden vaatteita ja astioita myöten hankkiakseen leipää ja vapautti palveluskuntansa, mutta teki kaikkensa ruokkiakseen ne, jotka halusivat pysyä hänen kanssaan. Leivän loputtua hän antoi tehdä yrteistä ja puunkuoresta pettuleipää, josta hänen rukoustensa avulla tuli niin maukasta ja ravitsevaa, että kerjäläiset tulivat joukoittain hakemaan sitä. ”Joskus saamme jostakin talosta oikeata leipääkin, mutta sekään ei ole niin maukasta kuin tämä Juliana-lesken leipä”, he sanoivat. Kaikkien koettelemustensa aikana Juliana ei koskaan valittanut eikä lannistunut, vaan pysyi aina iloisena ja hyväntuulisena.

Joulukuun lopussa vuonna 1603 Juliana sairastui. Viikon kuluttua tammikuun 2. päivänä hän osallistui kotonaan pyhään ehtoolliseen. Ennen kuolemaansa hän sanoi omaisilleen: ”Nuorena kaipasin kovasti enkelielämää, mutta se ei syntieni tähden tullut osakseni. Mutta kunnia Jumalalle kaikesta.” Kun hän oli antanut sielunsa Jumalan käsiin, hänen päänsä ympärille muodostui kultainen sädekehä aivan kuin pyhien ikoneissa.

Julianan lapset ja omaiset rakennuttivat hänen haudalleen pienen kirkon. Kymmenen vuoden kuluttua Julianan haudan viereen valmistettiin hautapaikkaa hänen pojalleen Georgille. Samalla löydettiin Julianan arkku ja siitä maatumattomat pyhäinjäännökset. Arkku oli täynnä tuoksuvaa mirhaa. Ihmiset, jotka voitelivat mirhalla itseään, paranivat monista taudeistaan. Kun mirha oli käytetty loppuun, uskovat alkoivat ottaa haudalta hiekkaa, hieroivat sillä itseään ja saivat apua uskonsa mukaan.

Pyhä Georgios syntyi Georgiassa vuoden 1700 tienoilla. Lapsena hänet myytiin orjaksi eräälle turkkilaiselle, joka teki hänestä muslimin ja antoi hänelle uudeksi nimeksi Sali. Turkkilainen toi hänet mukanaan Mytileneen Lesboksen saarelle.

Isäntänsä kuoleman jälkeen Georgios eli muslimina aina 70:een ikävuoteensa saakka. Hän työskenteli pienessä verstaassa myyden ja ostaen erilaisia tarvikkeita. Hän osasi vain turkin kieltä, pysyi naimattomana ja eli koko elämänsä rauhallisesti ja kunniallisesti ja oli hyvissä väleissä niin muslimien kuin kristittyjen kanssa.

Yhtäkkiä 70-vuotiaana Georgios meni eräänä päivänä oma-aloitteisesti turkkilaisen tuomarin eteen ja sanoi: ”Olen syntynyt kristittynä ja kristittynä tahdon kuollakin. Nimeni on Georgios ja Georgioksena tahdon myös kuolla.” Tuomari kysyi hämmästyneenä: ”Mutta, Sali, mitä sinulle on tapahtunut? Veli hyvä, oletko menettänyt järkesi?” Georgios toisteli vain: ”Kristittynä, kristittynä, kristittynä tahdon kuolla.” Tuomari tiedusteli häneltä yhä uudelleen, miksi hän teki noin, mutta Georgios vastasi vain: ”Olen kristitty.” Lopuksi hänet suljettiin lukittuun huoneeseen, ilman kahleita. Tuomari arveli hänen menneen sekaisin ja jäi odottamaan, että hän tulisi järkiinsä.

Seuraavana päivänä Georgiosta kuulusteltiin uudelleen ja hänelle selitettiin, että jollei hän muuta mieltään, islamilaisen lain mukaan hänet on tapettava. Georgios oli yleensäkin vähäpuheinen, eikä hän nytkään sanonut muuta kuin olevansa kristitty. Kun sama toistui kolmantenakin päivänä, tuomari luovutti hänet janitsaareille[1] surmattavaksi. Matkalla hirttopaikalle sotilaat löivät häntä, kiristivät köyttä hänen kaulansa ympäri ja taas hellittivät sitä vaatien häntä lausumaan islamin uskontunnustuksen. Georgios puristi kuitenkin suunsa tiukasti kiinni. Häväistäkseen tuomittua sotilaat veivät häntä ympäri toria pilkaten ja lyöden häntä.

Hirttopaikalla janitsaarit yrittivät pakottaa hänet kohottamaan yhden sormensa ilmaan sen merkiksi, että Jumala on yksi. Georgios puristi kuitenkin molemmat kätensä nyrkkiin niin lujasti, etteivät he saaneet hänen sormiaan auki. Tämän jälkeen he ruoskivat ja löivät häntä nyrkeillä, kunnes lopulta hirttivät hänet. Näin pyhä Georgios sai marttyyriseppeleen. Tämä tapahtui vuonna 1770.


[1] Janitsaarirykmenttien sotilaat koottiin ns. lapsiverona Osmanien valtakuntaan kuuluvien kristittyjen kansojen pojista, jotka otettiin perheistään hyvin nuorina ja kasvatettiin fanaattisiksi muslimeiksi.

Pyhittäjä Serafim Sarovilainen syntyi heinäkuun 19. päivänä vuonna 1754[1] Kurskissa Keski-Venäjällä ja sai kasteessa nimen Prohor. Hänen vanhempansa Isidor ja Agafia Mošnin olivat hartaita ortodokseja ja ammatiltaan kauppiaita. Elämänsä loppupuolella Isidor Mošnin ryhtyi rakentamaan Kurskiin Pyhittäjä Sergei Radonežilaisen kirkkoa mutta kuoli ennen sen valmistumista. Hän jätti rakennustöiden päätökseen saattamisen vaimonsa tehtäväksi. Prohor oli vasta kolmevuotias menettäessään isänsä.

Pienestä pitäen Prohor oli Jumalan kaitselmuksen erityisessä suojeluksessa. Kerran Agafia Mošnina otti pojan mukaansa kirkon rakennustyömaalle. Siellä tämä putosi kellotornista, mutta Herra varjeli hänet vahingoittumattomana.

Kymmenenvuotiaana Prohor sairastui vakavasti. Jumalanäiti ilmestyi hänelle unessa luvaten parantaa hänet. Pian Mošninien pihan poikki kulki ristisaatto, jossa kannettiin kuuluisaa kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän kurskilaista Ennusmerkki-ikonia. Äiti kantoi Prohorin pihalle suutelemaan ikonia, minkä jälkeen lapsi toipui nopeasti.

Jo nuorena Prohorin mielessä kypsyi päätös omistautua palvelemaan Jumalaa. Hurskas äiti ei estellyt häntä vaan siunasi hänet luostarielämään antamalla ristin, jota pyhittäjä kantoi kaulassaan koko elämänsä. Ennen luostariin menoaan Prohor kävi pyhiinvaellusmatkalla Kiovassa, jossa skeemamunkki Dosifei[2] antoi hänelle siunauksen mennä Sarovin luostariin. Prohor palasi vielä vähäksi aikaa kotiinsa hyvästelemään lopullisesti äitinsä ja omaisensa ja lähti sitten Sarovin luostariin, jonne hän saapui Jumalansynnyttäjän temppeliinkäymisen aattona (20.11.) vuonna 1778.

Sarovin luostarin johtaja isä Pahomi otti nuorukaisen lämpimästi vastaan. Prohor teki luostarissa erilaisia kuuliaisuustehtäviä: hän leipoi niin ruokaleipää veljestölle kuin kirkkoleipääkin, oli työssä puusepänverstaassa sekä toimi herättäjänä ja ponomarina eli alttariapulaisena. Kaikki saamansa tehtävät hän teki ahkerasti ja innokkaasti kuin olisi palvellut Herraa itseään. Jatkuvalla työnteolla hän suojeli itseään ikävältä, josta hän myöhemmin sanoi: ”Se on aloittelevan munkin vaarallisin kiusaus, jota vastaan taistellaan rukoilemalla, karttamalla turhanpuhumista, tekemällä voimien mukaan käsitöitä, lukemalla Jumalan sanaa ja pysymällä kärsivällisenä, sillä ikävä saa alkunsa heikosta luonteesta, huolettomasta elämästä ja turhanpuhumisesta.”

Kirkossa Prohor yritti välttää ajatuksen harhautumista ja kuunteli lukemista ja laulamista keskittyneesti ja tarkkaavaisesti. Hän pysytteli mahdollisimman paljon keljassaan rukoillen ja lukien Raamattua – erityisesti evankeliumeja, apostolien lähetyskirjeitä ja psalmeja – sekä pyhien isien kirjoituksia ja pyhien elämäkertoja.

Jo näinä vuosina Prohor otti esimerkkiä munkeista, joilla oli tapana mennä yksinään metsään rukoilemaan. Hän pyysi vanhukselta siunauksen ja alkoi vapaa-aikanaan käydä metsässä, missä hän täydessä yksinäisyydessä toisti Jeesuksen rukousta. Hän rakensi metsään majan ja uppoutui siellä Jumalan muistamiseen ja rukoukseen. Samalla hän kiristi paastoa: keskiviikkoisin ja perjantaisin hän ei syönyt mitään ja muina päivinä nautti aterian vain kerran päivässä. Vähitellen hän alkoi siirtyä ulkoisesta elämästä, paastosta, pidättäytymisestä, valvomisesta, kumarruksista, rukouksesta ja muista ruumiillisista kilvoituksista sisäiseen elämään, joka on mielen ylentämistä Jumalan puoleen, sydämen tarkkailemista, sisäistä rukousta ja hengellisten asioiden katselemista.

Vuonna 1780 Prohor sairastui vesipöhöön. Hän sairasti kaikkiaan kolme vuotta. Puolet ajasta hän oli vuoteenomana kestäen valittamatta kaikki tuskat. Sairauden loppuvaiheessa vanhukset pelkäsivät jo hänen henkensä puolesta ja halusivat kutsua lääkärin, mutta Prohor pyysi, etteivät he tekisi sitä, sillä hän oli päättänyt jättää itsensä kokonaan Herran Jeesuksen Kristuksen ja Hänen puhtaimman Äitinsä käsiin. Sairaan puolesta toimitettiin vigilia ja liturgia ja hän osallistui pyhään ehtoolliseen. Sen jälkeen Prohor näki näyssä Jumalanäidin, joka ilmestyi sanoinkuvaamattomassa valossa apostolien Pietarin ja Johannes Teologin seuraamana. Kaikkeinpuhtain Neitsyt osoitti kädellään sairasta ja sanoi Johannekselle: ”Tämä on meidän sukuamme”. Samalla hän laski kätensä Prohorin päälle, jolloin tämän oikeaan lanteeseen avautui haavauma, josta ruumiiseen kertynyt neste valui pois. Pian tämän näyn jälkeen Prohor toipui kokonaan.

Kun Prohor oli ollut Sarovin luostarissa kuuliaisuusveljenä kahdeksan vuotta, luostarin johtaja isä Pahomi vihki hänet munkiksi vuonna 1786. Nimeksi hänelle annettiin Serafim, mikä kuvaa hyvin hänen palavaa rakkauttaan Jumalaan.[3] Vuoden kuluttua hänet vihittiin munkkidiakoniksi, ja seuraavien kuuden vuoden ja kymmenen kuukauden ajan hän palveli kirkossa lähes keskeytyksettä. Sunnuntaita ja suuria juhlia edeltävän yön hän valvoi aina keljassaan seisten ja rukoillen liturgian alkuun asti. Noina vuosina hän sai kirkossa palvellessaan nähdä monia ihmeellisiä enkelinäkyjä.

Ihmeellisin näky Serafimin osaksi tuli erään pääsiäisen edellä, suuren torstain liturgiassa. Kesken palveluksen hän näki Herran Jeesuksen Kristuksen ilmassa taivaallisten ruumiittomien voimien ympäröimänä. Herra tuli ambonille, siunasi kirkkokansan ja astui kuninkaanovien oikealla puolella olevaan Kristuksen ikoniin. Serafim ei hengelliseltä innostukseltaan pystynyt sanomaan sanaakaan eikä edes liikkumaan paikaltaan. Hänet talutettiin ambonilta alttariin, missä hän seisoi vielä kolme tuntia kasvot loistaen häntä kohdanneen suuren armon vaikutuksesta.

Ilmestyksen jälkeen pyhittäjä enensi kilvoituksiaan. Päivisin hän teki kuuliaisuustöitä luostarissa, mutta yöt hän vietti rukoillen metsäkeljassaan. Vuonna 1793 hänet vihittiin pappismunkiksi 39 vuoden ikäisenä. Hänen sielunsa kaipasi kuitenkin yksinäisyyttä. Ulkonaiseen syyhyn – seisomisen aiheuttamaan jalkojen turvotukseen – vedoten hän pyysi siunausta vetäytyä erakkoelämään. Luostarin johtaja isä Pahomi antoikin hänelle tuon siunauksen ennen kuolemaansa. Saatuaan siunauksen myös uudelta johtajalta isä Jesajalta Serafim siirtyi asumaan Sarovkajoen varrella mäntymetsässä sijaitsevalle mäelle noin viiden kilometrin päähän luostarista. Siellä hän omistautui yksinäiselle rukouselämälle. Mäen hän nimitti Athosvuoreksi. Hän raivasi keljansa lähelle kasvimaan ja hankki itse ravintonsa. Tätä ”etäistä erakkomajaa” ympäröiville paikoille hän antoi uudet, raamatulliset nimet: Betlehem, Jordan, Tabor, Golgata.

Lauantaisin ja juhlapäivien aattona Serafim tuli luostariin ja osallistui vigiliaan. Sunnuntaina ja juhlapäivinä hän nautti varhaisessa liturgiassa ehtoollisen. Kun veljet illalla menivät kirkkoon ehtoopalvelukseen, pyhittäjä otti mukaansa viikon leipäannoksen ja palasi erakkomajalleen. Hän söi leipää ja antoi sitä myös metsän eläimille ja linnuille. Kerran jopa suuren karhun nähtiin syövän hänen kädestään. Myöhemmin hän kiristi paastoaan, luopui leivästä ja söi vain omia kasviksiaan. Kolmen vuoden ajan hän eli syömällä vuohenputkea, jota hän kuivasi myös talven varalle.

Serafim kantoi jatkuvasti repussaan suurta evankeliumikirjaa ja luki sitä metsässä paikoilla, joille oli antanut raamatulliset nimet. Lisäksi hän tutki kirkkoisien teoksia, varsinkin pyhittäjä Johannes Siinailaista ja Iisak Syyrialaista. Hän toimitti yksinään päivittäin kaikki vuorokauden jumalanpalvelukset liturgiaa lukuun ottamatta ja teki Jeesuksen rukousta lausuessaan usein tuhat maahankumarrusta peräjälkeen. Työtä tehdessäkin hänen mielensä kohosi hengellisten asioiden katseluun.

Tavatessaan metsässä ihmisiä Serafim pysyi vaiti, kumarsi heille joskus maahan asti ja meni pois mitään sanomatta. Saatuaan lopulta luostarin johtajalta siunauksen hän esti ensin naisten ja sitten kaikkien muidenkin pääsyn luokseen. Herra hyväksyi hänen ajatuksensa täydellisestä vaikenemisesta ja antoi ikimäntyjen valtavien oksien tukkia hänen erakkomajalleen johtavan polun.

Luostarissa munkit taistelevat pahoja henkiä vastaan ikään kuin pikkulintujen kanssa, mutta erämaan asukkaat taistelevat kuin leijonia ja leopardeja vastaan. Paholainen hyökkäsikin Serafimia vastaan koko voimallaan ja herätti hänen mielessään herjaavia ajatuksia ja alakuloisuutta. Silloin pyhittäjä valitsi kilvoituspaikakseen graniittikiven kahden kilometrin päässä erakkomajastaan ja rukoili tuhat päivää ja tuhat yötä, lähes kolme vuotta, sen päälle polvistuneena ja kädet kohotettuina: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”. Haavat hänen turvonneissa jaloissaan aukenivat uudelleen.

Jäätyään tappiolle sielunvihollinen alkoi lietsoa kolmessa talonpojassa ajatusta, että Serafimilla oli kätköissään arvokasta omaisuutta. He tulivat vaatimaan Serafimilta rahaa ja kävivät hänen kimppuunsa. Vaikka Serafim oli fyysisesti vahva, hän ei tehnyt pahalle vastarintaa vaan laski kirveen käsistään, risti kädet rinnalleen ja sanoi: ”Tehkää, mitä haluatte”. Rosvot pahoinpitelivät hänet niin että kalloon tuli murtuma ja kylkiluita katkesi. Köytettyään hänet he tutkivat keljan löytääkseen rahakätkön, mutta todettuaan ettei siellä ollut muuta kuin ikoni ja pari perunaa, he kauhistuivat ja pakenivat.

Tultuaan tajuihinsa Serafim ryömi keljaansa ja virui siellä yön yli kärsien kovia tuskia. Aamulla hän raahautui suurella vaivalla luostariin, jossa hän makasi kahdeksan vuorokautta vuoteenomana. Sen jälkeen Taivaan Valtiatar ilmestyi hänelle kevyessä unessa apostolien Pietarin ja Johanneksen kanssa. Pyhä Neitsyt kosketti hänen päätään ja paransi hänet. Ilmestyksen jälkeen pyhittäjä oli neljä tuntia haltioituneen ilon vallassa. Pian hän nousi vuoteesta, alkoi kävellä ja syödä ja parani, mutta jäi kumaraiseksi vanhukseksi ja kulki sen jälkeen keppiin tai kirveenvarteen tukeutuen.

Viiden kuukauden kuluttua pyhittäjä palasi erakkomajaansa. Hän antoi anteeksi rosvoille ja pyysi, ettei heitä rangaistaisi. Kaikki hänen kokemansa – paasto, kilvoitukset, kiven päällä rukoileminen ja pahoinpitely – oli hänelle vapaaehtoista marttyyriutta, jonka hän kesti Kristuksen tähden ja rakkaudesta Häneen.

Rakkaudesta pyhittäjä aloitti myös uuden kilvoituksen, vaikenemisen. Se ei tarkoita pelkkää ulkonaista vaikenemista ja kielen hillitsemistä, vaan ennen muuta kaikkien maallisten ajatusten torjumista ja täydellistä keskittymistä Jumalaan – mielen täydellistä uppoutumista Jumalaan ja omistautumista yksin Hänelle. Serafim ei enää puhunut kenenkään kanssa. Ihmisiä tavatessaan hän kumartui maahan ja vaikeni täydellisesti.

Luostarin johtajan isä Jesajan kuoltua vuonna 1807 luostarissa alkoi ilmetä epäluottamusta pyhittäjä Serafimia kohtaan. Uuden johtajan vaatimuksesta hän jätti tyynesti ja vastustelematta erakkomajansa, jossa hän oli kilvoitellut 15 vuotta, ja tuli luostariin. Siellä hän sulkeutui heti keljaansa pysytellen siellä viisi vuotta avaamatta ovea kenellekään. Sunnuntaisin hän osallistui keljassaan ehtoolliseen, lisäksi hänelle tuotiin joka päivä kirkosta siunattua kirkkoleipää. Keljan eteisessä oli arkku, jonka luona hän rukoili ajatellen kuolemaa. Ikonina oli Hellyyden Jumalanäidin ikoni, jota Serafim kutsui ”Kaikkien ilojen iloksi”. Hän toimitti edelleen yksin päivittäiset jumalanpalvelukset ja luki koko Uuden testamentin läpi joka viikko. Hän rukoili lakkaamatta, vartioi sydäntään ja uppoutui aika ajoin sanattomaan Jumalan katselemiseen.

Viiden vuoden kuluttua Serafim lievensi kilvoitustaan. Hän avasi keljan oven, mutta ei luopunut vaikenemiskilvoituksestaan. Sitten Taivaan Valtiatar ilmestyi hänelle yhdessä pyhittäjä Onufrios Suuren ja Pietari Athosvuorelaisen kanssa kehottaen häntä ottamaan vastaan ihmisiä ja opettamaan heitä. Ensin hänen luonaan kävi vain munkkeja, joita hän kannusti noudattamaan kaikkia luostarielämän sääntöjä, mutta pian hänen luonaan alkoi käydä yhä enemmän myös maallikkoja.

Harmaantunut ja kumarainen vanhus Serafim oli viettänyt 47 vuotta erilaisissa kilvoituksissa niin yhteiselämäluostarissa kuin erakkona, keljaan sulkeutujana ja vaikenijana. Nyt hän Pyhän Hengen armon ja valon täyttämänä aloitti hengellisen ohjaajan vaativassa tehtävässä. Hänen keljansa ovi oli avoinna kaikille aamuvarhaisesta iltamyöhään. Hän otti luokseen tulevat vastaan iloiten ja puhutteli heitä hellittelevillä nimityksillä kuten ”isäseni”, ”äitiseni” tai ”iloni”. Usein hän toisti pääsiäistervehdystä ”Kristus nousi kuolleista!”

Ystävällisillä ja nöyrillä sanoillaan pyhä Serafim herätti ihmisten omantunnon ja antoi monien elämälle uuden suunnan. Selvänäköisyydessään hän näki suoraan ihmisten sydämiin ja osasi neuvoa, lohduttaa, rohkaista tai ojentaa jokaista tarpeen mukaan. Kokonaan Jumalalle antautuneena hänen ymmärryksensä oli niin puhdistunut, että hän piti aina ensimmäistä mieleensä tullutta ajatusta Jumalalta saatuna ja kertoi sen neuvoa kysyville, eikä hän näin toimiessaan koskaan erehtynyt. Pyhän Serafimin kautta tapahtu monia ihmeellisiä parantumisia, kun hän voiteli sairaita keljassaan palaneen lampukan öljyllä tai antoi heidän juoda vettä lähteestä, jota kutsuttiin Serafimin lähteeksi. Se sijaitsi kahden kilometrin päässä luostarista ja hän rakensi sen luo ”lähemmän erakkomajan”, jossa hän vietti osan päivästä. Hän sai lukemattomia esirukouspyyntöjä niin elävien kuin kuolleidenkin puolesta, ja koska kaikkien muistaminen nimeltä oli mahdotonta, hän sytytti heidän puolestaan tuohuksia keljassaan, jossa saattoi kerralla palaa satoja tuohuksia.

Kerran kävellessään metsässä uskollisen opetuslapsensa Nikolai Motovilovin kanssa Serafim selitti hänelle, että kristillisen elämän todellinen päämäärä on Pyhän Hengen saaminen. ”Paasto, valvominen, rukous, almujen antaminen ja kaikki Kristuksen tähden tekemämme hyvät teot ovat keinoja Pyhän Hengen hankkimiseksi”, hän selitti. Motovilov teki monia kysymyksiä yrittäen käsittää asian. Lopulta Serafim tarttui häntä hartioista. Hänen kasvonsa alkoivat loistaa kirkkaammin kuin keskipäivän aurinko: ”Katso minuun, Jumalan ystävä. Rukoilin sydämessäni Herraa Jumalaa, että Hän antaisi sinun selvästi ruumiillisilla silmilläsi nähdä Pyhän Hengen laskeutumisen, ja Hän täytti pyyntöni. Älä pelkää. Olet nyt itse yhtä valoisa kuin minäkin. Olet itsekin täyttynyt Pyhästä Hengestä, muuten et pystyisi näkemään minua tällaisena. Mitä nyt tunnet?” ”Tunnen sielussani sellaista hiljaisuutta ja rauhaa, etten pysty sitä sanoin kuvailemaan”, Motovilov vastasi. ”Mitä muuta tunnet?” ”Sanomatonta suloisuutta ja tavatonta iloa ja lämpöä”, Motovilov sanoi. ”Pyhä Henki täyttää ilolla kaiken, mihin Hän koskee. Ja lämpökin on Pyhän Hengen lämpöä, se ei tule ulkopuolelta, sillä olemme lumisessa metsässä keskellä talvea. Lämpö on meissä itsessämme niin kuin Herra on sanonut: Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä.” (Luuk. 17:21) Pitkän keskustelun päätteeksi Serafim sanoi, ettei kokemusta ollut tarkoitettu vain Motoviloville, vaan hänen kauttaan koko maailmalle. Motovilov kirjoittikin kaiken kokemansa ja isä Serafimilta kuulemansa muistiin. Hänen käsikirjoituksensa löytyi hänen jäämistöstään vuonna 1903, vain vähän ennen pyhittäjä Serafimin kanonisointia, ja se on sittemmin tullut tunnetuksi ympäri maailmaa. Pyhittäjä Serafimin lauseista kuuluisin lienee: ”Hanki sielun rauha, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat.”

Läheisen Divejevon naisyhteisön perustaja äiti Aleksandra (13.6.) oli uskonut yhteisönsä Serafimin hengelliseen ohjaukseen, kun tämä oli vielä nuori munkkidiakoni. Elämänsä loppupuolella Serafim huolehti ”Divejevon orvoista” niin hengellisesti kuin aineellisestikin. Hän otti luostarissa käyttöön ankarat yhteiselämän säännöt ja sanoi sisarille, että heidän tuli aina pitää kädet työssä ja rukous huulillaan. Rakkaimmille ja valituille sisarille hän perusti erillisen ”Mylly-yhteisön” ja perehdytti heidät sisäiseen Jeesuksen rukoukseen. Serafimin kuoleman jälkeen eräs petollinen munkki sotkeutui Divejevon asioihin. Mylly suljettiin ja luostarin sisaret joutuivat kestämään monia koettelemuksia.

Vähän ennen kuolemaansa pyhittäjä Serafim kutsui luokseen yhden Divejevon sisarista ja sanoi, että Jumalanäiti tulisi pian vierailemaan heidän luonaan. Samassa huoneessa kuului ikään kuin voimakas tuulenpuuska. Ovi avautui itsestään ja kelja tuli täyteen valoa ja suunnattoman hyvää tuoksua. Serafim vaipui polvilleen. Sisar pelästyi, mutta isä Serafim rohkaisi häntä sanoen: ”Älä pelkää. Tämä on Jumalan suurta armoa. Kaikkein puhtain ja pyhin Jumalansynnyttäjä tulee luoksemme.” Ilmestys kesti neljä tuntia. Jumalanäidin mukana olivat Johannes Kastaja ja Johannes Teologi sekä kaksitoista pyhää neitsyttä, joilla oli kruunut päässään. Jumalansynnyttäjä puhui pyhittäjä Serafimille kuin omalle sukulaiselleen ja lupasi huolehtia Divejevon sisarista. Näky päättyi siihen, että Jumalansynnyttäjä siunasi Serafimin ja sanoi hänelle: ”Pian, rakkaani, olet kanssamme.” Myös kaikki pyhät hyvästelivät vanhuksen. Ilmestyksen päätyttyä Serafim kertoi mukana olleelle sisarelle, että tämä oli jo kahdestoista hänen osakseen tullut Jumalanäidin ilmestys.

Vuotta ennen kuolemaansa pyhittäjä Serafim alkoi silminnähden heiketä. Hän viipyi usein keljansa eteisessä olevan ruumisarkun luona, jonka hän oli valmistanut itseään varten. Hän mittasi ja merkitsi itse hautapaikkansa ja puhui monille lähestyvästä kuolemastaan. Erään veljen kysymykseen ”Isä, miksemme elä yhtä ankarasti kuin muinaiset kilvoittelijat?” hän vastasi: ”Siksi, ettei meillä ole päättäväisyyttä. Jos meillä olisi päättäväisyyttä, eläisimme samoin kuin isämme, jotka muinoin loistivat kilvoituksillaan ja hurskaudellaan, sillä Jumalan armo ja apu on tänään sama kuin ennen.” Tämä isä Serafimin omaan elämänkokemukseen perustuva syvällinen totuus jäi hänen viimeiseksi opetuksekseen, jolla hän ikään kuin sinetöi kilvoituksensa.

Tammikuun 2. päivänä vuonna 1833 pyhittäjä Serafim löydettiin varhain aamulla keljastaan. Hän oli antanut henkensä Jumalan käsiin Jumalanäidin ikonin edessä, rukoukseen polvistuneena. Pyhittäjä Serafimin hengelliset lapset vaalivat uskollisesti hänen muistoaan. Hän ilmestyi monille heistä neuvoen ja lohduttaen sekä parantaen sairaita. Vastustajiakin oli, mutta hänen kunnioituksensa kansan parissa kasvoi kasvamistaan.

Pyhittäjä Serafimin kanonisointijuhla heinäkuun 19. päivänä vuonna 1903 oli Venäjän kirkon ja koko kansan suuri riemujuhla. Kanonisointijuhlaan osallistui muun muassa tsaari perheineen, lukuisia piispoja ja satojatuhansia pyhiinvaeltajia kaikkialta Venäjältä. Se oli suuren hengellisen innostuksen juhla, jossa Jumalan armo ihmisiä kohtaan tuntui käsin kosketeltavana. Juhla jäi eräänlaiseksi kirkollisen kulttuurin ja venäläisen hengellisyyden huippuhetkeksi ennen kommunistista vallankumousta ja sitä seurannutta vainon aikaa.

Vallankumouksen jälkeen kommunistiset vallanpitäjät takavarikoivat pyhittäjä Serafimin pyhäinjäännökset vuonna 1926 ja sulkivat niin Sarovin kuin Divejevonkin luostarin. Pyhäinjäännökset löydettiin uudelleen vasta vuonna 1991 Pietarista, Uskonnon ja ateismin museosta. Kun niiden aitous oli luotettavasti todettu, ne siirrettiin juhlallisesti uudelleen avattuun Divejevon luostariin.

Ortodoksinen kirkko viettää pyhittäjä Serafimin muistoa kaksi kertaa vuodessa. Pääjuhlaa vietetään hänen kuolemansa muistoksi tammikuun 2. päivänä. Toinen muistopäivä on 19. heinäkuuta hänen pyhäinjäännöstensä avaamisen ja hänen kanonisointinsa muistoksi. Samalla kyseessä on hänen syntymäpäivänsä. Pyhittäjä Serafim Sarovilainen on noussut nopeasti yhdeksi koko ortodoksisen maailman kunnioitetuimmista uudemmista pyhistä. Suomessa hänen reliikkejään on Valamon luostarissa ja Uspenskin katedraalissa Helsingissä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Vanhoissa pyhittäjä Serafimin elämäkerroissa syntymävuodeksi esitetään 1759. Kurskista löytyneet kirkonkirjat ovat kuitenkin osoittaneet todellisen syntymävuoden olevan 1754.

[2] Kyseessä on salaa munkkina kilvoitellut naispyhittäjä Dosifeja (25.9.). Ks. Syyskuu, 277–279.

[3] Serafi on monisiipinen, tulinen enkeliolento. Serafim on sanan heprealainen monikkomuoto, mutta kreikassa ja venäjässä sen merkitys on yksiköllinen.