21.12.2018

Sävelmä
5. säv.
Paasto
Paastopäivä

Kristuksen syntymän esijuhla (20.–24.12.)

p. neitsytm. Juliana (+ 304)

p. Pietari Moskovalainen, ihmeidentekijä (+ 1326)

p. ruhtinatar Juliana Vjazmalainen (+ 1406)

Talvipäivänseisaus

Epistola
Jaak. 2:1–13

1 Veljeni, te jotka uskotte meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen, kirkkauden Herraan, älkää erotelko ihmisiä. 2 Jos teidän kokoukseenne tulee mies, jolla on kultasormus sormessaan ja hieno puku yllään, sekä samalla kertaa köyhä nuhruisissa vaatteissaan, 3 niin ettekö vain osoitakin huomiotanne tuolle hienosti pukeutuneelle ja sano hänelle: "Istu tähän, tässä on hyvä paikka"? Köyhälle te sen sijaan sanotte: "Seiso sinä tuossa", tai: "Istu tähän lattialle jalkojeni viereen." 4 Ettekö te silloin syyllisty erotteluun omassa keskuudessanne? Eikö teistä ole tullut tuomareita, jotka tuomitsevat väärin perustein? 5 Kuulkaa, rakkaat veljeni! Onhan Jumala valinnut juuri maailman silmissä köyhät olemaan uskossa rikkaat ja perimään valtakunnan, jonka Jumala on luvannut häntä rakastaville. 6 Mutta te häpäisette köyhän. Eivätkö juuri rikkaat sorra teitä ja raahaa teitä oikeuden eteen? 7 Eivätkö juuri he herjaa sitä jaloa nimeä, joka on lausuttu teidän ylitsenne? 8 Jos te noudatatte lain kuningaskäskyä niin kuin se Raamatussa on: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi", te teette oikein. 9 Mutta jos te erottelette ihmisiä, te teette syntiä, ja laki osoittaa teidät rikkojiksi. 10 Sillä se, joka muuten kaikessa noudattaa lakia mutta rikkoo sitä yhdessä kohdassa, on syypää kaikilta kohdin. 11 Hän, joka sanoi: "Älä tee aviorikosta", sanoi myös: "Älä tapa." Vaikka siis et teekään aviorikosta, olet lainrikkoja, jos tapat. 12 Vapauden lain mukaan teidät tuomitaan pitäkää se mielessänne, mitä puhutte tai teettekin. 13 Joka ei toista armahda, saa itse armottoman tuomion, mutta joka armahtaa, saa tuomiosta riemuvoiton.

Mark. 10:23–32
Mark. 10:23–32

23 Jeesus kääntyi, katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi: "Kuinka vaikea onkaan niiden, jotka paljon omistavat, päästä Jumalan valtakuntaan!" 24 Opetuslapset hämmästelivät hänen sanojaan, mutta Jeesus jatkoi: "Lapseni, Jumalan valtakuntaan on todella vaikea päästä. 25 Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan." 26 Opetuslapset olivat yhä enemmän ihmeissään ja kyselivät toisiltaan: "Kuka sitten voi pelastua?" 27 Jeesus katsoi heihin ja sanoi: "Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista." 28 Silloin puuttui Pietari puheeseen ja kysyi: "Entä me? Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua." 29 Jeesus vastasi: "Totisesti: kuka ikinä minun tähteni ja evankeliumin tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, äidistään, isästään tai lapsistaan tai pelloistaan, 30 hän saa satakertaisesti: nyt, tässä maailmanajassa, taloja, veljiä ja sisaria, äitejä ja lapsia ja peltoja -- tosin myös vainoa -- ja tulevassa ajassa hän saa iankaikkisen elämän. 31 Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä." 32 Kun he sitten nousivat Jerusalemiin vievää tietä, Jeesus kulki muiden edellä. Opetuslapset olivat ymmällä, ja heidän perässään kulkevat ihmiset alkoivat pelätä. Silloin Jeesus kutsui taas luokseen kaksitoista opetuslastaan ja alkoi puhua heille siitä, mitä hänelle oli tapahtuva.

Päivän synaksario

Marttyyri Themistokles oli yksinkertainen, puhdassydäminen maalaismies, joka paimensi lampaita Lyykian Myrraa ympäröivillä kukkuloilla. Keisari Deciuksen vainon aikana vuonna 250 hänen luokseen ryntäsi kaupungista päin Dioskorides-niminen kristitty, joka pyysi apua maaherra Asklepioksen lähettämän ryhmän ajaessa häntä takaa. Pian takaa-ajajat tulivat ja kysyivät paimenelta, oliko hän nähnyt ketään pakenevaa. Themistokles luuli kaikkien muiden olevan yhtä hyväntahtoisia ja sääliviä kuin hän itse oli ja alkoi vedota heihin: ”Antakaa hänen mennä, veljet. Antakaa hänen paeta kuolemaa. Älkää viekö häntä tuomarin luokse, niin annatte hänelle elämän lahjan. Vaikka hän on kristitty niin kuin minäkin, hän on ihminen niin kuin tekin.” Sotilaat vastasivat vihaisesti: ”Ellet kerro missä hän on, me otamme sinut hänen sijaansa.”

Themistokles sanoi: ”Tein ehdotukseni teidän itsenne takia, mutta koska ette hyväksy sitä, minut saa kaikin mokomin pidättää hänen asemastaan. Minulle sillä ei ole väliä. Me molemmat olemme Kristuksen palvelijoita ja saman ruumiin jäseniä.” Sotilaat eivät olleet varmoja, oliko hän tosissaan vai ei, mutta päättivät pidättää hänet.

Themistokles vietiin Myrraan, ja niin hän astui Asklepioksen tuomioistuimen eteen vuoristolaispaimenen yksinkertaisessa lampaannahkaisessa asussa ja paimensauva kädessään. Mutta kun hän avasi suunsa, kaikki yllättyivät hänen viisaista vastauksistaan, jotka olivat kuin elävää vettä pyhien kirjoitusten syvästä kaivosta. ”Mihin olet kätkenyt takaa-ajetun kristityn?” maaherra kysyi. ”Kerro totuus, niin pelastat henkesi.” ”Minun elämäni on toinen kuin tämä elämä”, Themistokles lausui. ”Ja ainoa totuus, jonka tunnen, on Kristus, joka on sanonut: Minä olen totuus ja elämä.” (Joh. 14:6)

Kun Themistokles ei alistunut palvomaan epäjumalia vaan suhtautui niihin täysin ylimielisesti pitäen niitä pelkkinä ihmiskunnan himojen naamioina, hänet vietiin kidutettavaksi. Themistokles puhui rohkeasti: ”Te siis haluatte kiduttaa minua. Siitä vain! Kuolema Kristuksen tähden on pelkkä ilo, sillä minä saan tarjota uhrin Valtiaani kunniaksi, omaksi pelastuksekseni ja Jumalan palvelijan Dioskorideksen  puolesta. Ja te saatte tietää, että minä kestän kaiken Kristuksen avulla, joka minua vahvistaa.” (Fil. 4:13)

Themistokleen jäseniä revittiin sijoiltaan ja häntä hakattiin vatsaan, kunnes hänen sisälmyksensä tulivat näkyviin. Sitten hänet sidottiin paaluun ja hänen ihoaan raastettiin villan karstaamiseen tarkoitetuilla rautakammoilla. Kärsimystensä keskellä hänen hengellinen ilonsa kasvoi, ja puupaalussa roikkuessaan hän sanoi maaherralle: ”Etkö tiedä, että elämä on ilmestynyt meille puun kautta ja että me olemme pelastuneet puun kautta? Etkö tiedä, että puun kautta vihollinen on kukistettu, maailma on pelastettu, ja koko maailmankaikkeus ylistää Kristusta Herraksi?” Huomatessaan marttyyrin ilon maaherra käski ottaa hänet alas ja viedä kaupungin ulkopuolelle ja kiskoa häntä piikkikasvien läpi, kunnes hän kuolisi. Hänet sidottiin jaloistaan ja häntä alettiin raahata pitkin ryteikköä.

Tällä tavoin pyhä Themistokles menehtyi. Hänen jalon marttyyrikilvoituksensa jälkeen kristityt hautasivat hänet kunniallisesti. Haudalle he asettivat hänen paimensauvansa. Jonkin ajan kuluttua huomattiin, että sauva oli juurtunut. Siitä kasvoi mantelipuu, jonka hedelmät vaikuttivat parantavasti niitä uskossa nauttineisiin.

Pyhä Juliana oli ylhäisen perheen tytär Nikomedeiasta ja eli keisari Maximianuksen aikana (268–305). Hänen isänsä oli innokas epäjumalanpalvelija; hänen äitinsä oli tutustunut kristinuskoon, mutta ei ollut tehnyt päätöstä kääntyä kristityksi. He kihlasivat tyttärensä ajan tavan mukaan jo 9-vuotiaana ylhäissukuiselle Eleusiokselle. Kun Juliana oli vähän varttunut, Eleusios rakastui häneen niin palavasti, että vaati häät pidettäviksi mahdollisimman nopeasti. Mutta Juliana oli jo ehtinyt antaa sydämensä kokonaan Herralle Jeesukselle. Päästäkseen eroon Eleusioksesta Juliana sanoi, ettei missään tapauksessa suostu menemään naimisiin hänen kanssaan, jollei Eleusioksesta ensin tule kaupunginjohtajaa.

Rakkautensa kiihkossa Eleusios alkoi heti pyrkiä kaupunginjohtajan asemaan kylväen ympärilleen runsaasti rahaa. Jonkin ajan kuluttua hän oli todellakin onnistunut saamaan puolelleen niin paljon vaikutusvaltaisia henkilöitä, että hänet valittiin Nikomedeian prefektiksi. Nyt hän alkoi uudelleen puhua häistä. Silloin Julianan ei auttanut muu kuin paljastaa totuus sanomalla: ”Jos et lakkaa palvelemasta epäjumalia ja ota vastaan kristinuskoa, en koskaan mene naimisiin kanssasi.” Eleusios suuttui kovasti, olihan kristinusko kielletty ja valtiovallan vainoama, ja alkoi uhkailla pahoinpitelevänsä Julianan isän, jos tämä ei saisi tytärtään muuttamaan mieltään.

Isä sulki Julianan pimeään kellariin ja hakkasi häntä siellä, mutta tuloksetta. Niinpä hän luovutti tytön tämän kihlatulle. Eleusios koetti lempeästi taivuttaa Julianan puolelleen, mutta tämä pysyi lujana vakaumuksessaan: hän ei voisi ottaa Eleusiosta miehekseen niin kauan kuin tämä ei ollut kristitty. ”Tule Jumalani luo ja usko, muussa tapauksessa voit tappaa minut, heittää tuleen, ruoskia minua ja pilkkoa minut palasiksi, mutta vaimoksesi en ryhdy!” hän sanoi lujasti.

Viha voitti nyt intohimon Eleusioksen sydämessä ja prefektinä hän luovutti Julianan hirveisiin kidutuksiin. Neito ruoskittiin ensin häränjänteillä puolikuoliaaksi ja sitten hänen ruumiiseensa sidottiin eri puolille tulikuumia rautalevyjä. Tässä kurjassa tilassa hänet heitettiin vankilaan. Siellä paholainen alkoi kiusata häntä ilmestymällä hänelle enkelin muodossa ja ehdottomalla, että hän uhraisi epäjumalille, mutta Juliana ymmärsi mistä ajatus oli peräisin eikä antanut periksi.

Kun Eleusios näki, että yhä useampien katsojien sympatia oli nuoren marttyyrin puolella, hän antoi määräyksen, että Juliana oli vietävä mestattavaksi. Iloiten marttyyri kulki teloituspaikalle tietäen pääsevänsä rakastamansa Kristuksen luo. Juliana oli 18-vuotias sinetöidessään marttyyrikuolemallaan kihlauksensa Kristuksen kanssa.

Nikomedeiassa oli noina päivinä käymässä rikas ja vaikutusvaltainen roomalainen nainen nimeltä Sofia. Hän otti Julianan pyhäinjäännökset ja vei ne mukanaan Roomaan. Siellä hän rakennutti pyhän Julianan kunniaksi kauniin kirkon, jonne reliikit sijoitettiin.

Metropoliitta Pietari syntyi 1200-luvulla ja oli kotoisin Galitsian-Volynian alueelta. Jo ennen hänen syntymäänsä hänen äitinsä näki ihmeellisen näyn, joka kuvasi ennalta lapsen tulevia hengellisiä lahjoja. Seitsemän vuoden ikäisenä Pietari alkoi opetella lukemaan, mikä ei kuitenkaan ottanut sujuakseen. Yöllä hän näki piispalliseen asuun pukeutuneen miehen, joka kehotti häntä avaamaan suunsa. Pyhä esipaimen kosketti hänen kieltään ja Pietari tunsi suussaan makean maun. Tuosta hetkestä lähtien hän osoitti sellaista lahjakkuutta, että ohitti pian kaikki ikätoverinsa.

Kaksitoistavuotiaana Pietari meni kotiseutunsa luostariin, missä hänet vihittiin munkiksi. Hän luopui kokonaan omasta tahdostaan ja alkoi elää täydellisen kuuliaisena ohjaajavanhukselleen. Hän teki väsymättä työtä luostarin keittiössä, kantoi vettä ja puita sekä pesi veljestön paitoja. Työ ei kuitenkaan estänyt häntä tulemasta aina jumalanpalvelukseen heti kirkonkellojen soidessa ja lähtemästä pois viimeisenä. Hänet vihittiin ensin diakoniksi ja sitten papiksi, mutta hän pysyi yhä samanlaisena nöyränä munkkina palvellen veljiä niin kuin ennenkin.

Ohjaajavanhuksensa siunauksella Pietari alkoi maalata ikoneita. Herramme Jeesuksen Kristuksen, Hänen puhtaimman äitinsä ja pyhien ihmisten kuvia maalatessaan hänen ajatuksensa kohosivat maasta kohti taivasta ja hän alkoi pyrkiä yhä korkeampaan täydellisyyteen.

Jonkin ajan kuluttua Pietari lähti ohjaajansa siunauksella luostarista ja asettui viettämään yksinäistä munkkielämää Ratjoen varrelle. Sinne hän rakensi keljan ja kirkon Kristuksen kirkastumisen kunniaksi. Hänen ympärilleen kokoontui veljestö, jota hän johti isällisesti. Hän ei esiintynyt määräilevänä johtajana vaan ylitti kaikki nöyryydessä ja opasti rikkomuksen tehneitä rauhan ja rakkauden sanoilla. Köyhille hän oli hyvin antelias. Jos hänellä ei ollut heille muuta annettavaa, hän luovutti paidan päältään tai lahjoitti yhden maalaamistaan ikoneista. Kiovan metropoliitta Maksimin (6.12.) vieraillessa luostarissa Pietari lahjoitti hänelle maalaamansa Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen ikonin.

Metropoliitta Maksimin kuoltua vuonna 1305 igumeni Geronti alkoi omavaltaisesti pyrkiä hänen seuraajakseen. Venäjän metropoliitan istuin sijaitsi tuolloin Vladimirissa, sillä vanha pääkaupunki Kiova oli tuhottu mongolien hyökkäyksissä. Otettuaan Vladimirista mukaansa piispan puvun, sauvan ja Pietarin maalaaman ikonin Geronti lähti Konstantinopoliin saadakseen piispanvihkimyksen. Monet olivat tyytymättömiä hänen menettelyynsä, ja Volynian ruhtinas alkoi suostutella Pietaria lähtemään niin ikään Konstantinopoliin vihittäväksi. Pietari vastusteli pitkään mutta joutui lopulta antamaan periksi monien pyyntöjen edessä.

Igumeni Gerontin matkanteko vaikeutui hänen joutuessaan myrskyyn Mustallamerellä. Pietari taas nousi laivaan toisessa satamassa ja suorastaan lensi myötätuulessa Konstantinopoliin. Sillä välin Geronti näki merellä näyssä Pietarin maalaaman Jumalansynnyttäjän ikonin ja kuuli äänen sanovan, että hän tavoitteli turhaan piispan vihkimystä, sillä ikonimaalari Pietarista tulisi Kiovan metropoliittakunnan kaunistus ja kansan hyvä paimen.

Pietarin astuessa patriarkka Athanasioksen luo huoneen täytti hyvä tuoksu. Patriarkka otti hänet iloiten vastaan ja kutsui koolle kirkolliskokouksen, joka valitsi Pietarin Kiovan metropoliitaksi vuonna 1308. Kun liturgiassa toimitettiin piispaksi vihkiminen, Pietarin kasvot kirkastuivat ja loistivat kuin aurinko. Gerontin saavuttua Konstantinopoliin ja kerrottua näkemästään ilmestyksestä patriarkka otti häneltä piispallisen puvun, sauvan ja ikonin ja ojensi ne Pietarille lausuen: ”Ikoni on profetoinut sinusta.”

Venäjälle palattuaan metropoliitta Pietari alkoi vahvistaa uskon totuuksia ja kristillisyyttä mongolivallan ikeestä kärsivän kansan parissa. Kaikki eivät kuitenkaan tunnustaneet hänen asemaansa maan hengellisenä johtajana. Kun Tverin piispa Andrei oli lähettänyt Konstantinopoliin panettelukirjeen Pietaria vastaan, Perejaslavliin kutsuttiin kirkolliskokous käsittelemään esitettyjä syytteitä. Pietari esiintyi nöyrästi. Piispa Andrein vihamielisyys ja valheelliset syytökset sen sijaan olivat niin silminnähtävät, että kaikki paheksuivat hänen menettelyään. Vain Pietari sanoi hänelle ystävällisesti: ”Rauha sinulle. Et sinä vaan ihmiskunnan vanha vihollinen Paholainen nostatti tämän myrskyn. Ole vastedes varovainen. Menneet Jumala antaa anteeksi.”

Vuonna 1313 Pietari joutui kaani Uzbekin vaatimuksesta matkustamaan Ordaan, jossa hän puolusti kirkon ja papiston asemaa. Kaani otti hänet suosiollisesti vastaan ja päästi palaamaan rauhassa takaisin. Venäjän ruhtinaiden välisissä riidoissa ja sotaisuuksissa Pietari toimi usein sovittelijana. Laumansa hengelliseksi opetukseksi hän kirjoitti useita kirjeitä, joista kaksi on säilynyt. Niistä toisessa, papistolle osoittamassaan kirjeessä hän kirjoittaa: ”Lapset, olkaa Jumalan huoneessa kuin hedelmällinen oliivipuu, kantakaa hengellistä hedelmää, pyhyyttä. Jumalan valittuina pukeutukaa valon aseisiin eli hurskauteen. Silloin pystytte opettamaan myös hengellisiä lapsianne.”

Paimenmatkojensa aikana Pietari kuitenkin pysähtyi usein Moskovassa, joka oli tuolloin vielä pikkukaupunki, viipyen siellä pitempään kuin muissa kaupungeissa. Hän kehotti Moskovan hurskasta ruhtinasta Ivan Kalitaa (1328–1340) rakennuttamaan Moskovaan Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkon. Ruhtinas ryhtyi toimeen, ja Pietari ehti vielä ennen kuolemaansa muurata tuon Moskovan ensimmäisen kivikirkon peruskiven.[1]

Saatuaan Jumalalta tiedon lähestyvästä kuolemastaan Pietari rakensi itselleen omin käsin kivisen haudan rakenteilla olevan kirkon uhripöydän lähelle. Pian hän sai enkeliltä tarkan tiedon kuolinpäivästään. Täynnä hengellistä iloa hän toimitti liturgian kantaen esirukouksia ruhtinaan ja kaikkien Venäjänmaan elossa olevien ja edesmenneiden kristittyjen puolesta. Lähtiessään kirkosta hän antoi papistolle viimeiset ohjeensa. Sitten hän kutsui luokseen köyhät ja oman palveluskuntansa ja antoi heille almunsa. Illalla hän aloitti ehtoopalveluksen. Kesken rukouksen hän kääntyi seuraajakseen valitsemansa arkkimandriitta Feodorin puoleen lausuen: ”Rauha sinulle, poikani, minä kuolen.” Kohotettuaan kätensä hän antoi henkensä Herralle. Tämä tapahtui vuonna 1326.

Hautajaisten aikana eräs epäuskoinen näki metropoliitta Pietarin istuvan vuoteella, jolla häntä kannettiin, ja siunaavan kansaa. Samalla kolme sairasta parani taudistaan. Ihmeet jatkuivat hautajaisten jälkeen haudan äärellä. Niistä tiedotettiin Konstantinopolin patriarkka Johannekselle, joka kiitti Jumalaa ja antoi vuonna 1339 määräyksen viettää jumalanpalveluksin ja ylistysveisuin pyhän metropoliitta Pietarin muistoa. Metropoliitta Pietarin pyhäinjäännökset ovat yhä Moskovan Kremlissä Uspenjen katedraalissa.


[1] 1470-luvulla kirkon paikalle rakennettiin uusi, meidän päiviimme säilynyt Moskovan Kremlin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen eli Uspenjen katedraali.

Pyhä Juliana oli Vjazman ruhtinaan Simeonin puoliso. Hänen koristuksenaan olivat hyveet, siveellinen elämä ja ulkonainen kauneus. Smolenskin ruhtinas Georgi, jonka vasalli Simeon oli, rakastui mielettömästi Julianaan ja yritti taivuttaa häntä tekemään syntiä kanssaan. Juliana esteli häntä sanoen: ”Mistä olet saanut päähäsi tuollaisen pahan? Muista, että minulla on mies. Ennemmin kuolen kuin suostun tuollaiseen.” Paholaisen yllyttämänä Georgi järjesti kotonaan Toržokissa juhlat ja surmasi siellä omin käsin Julianan miehen, vaikka tämä oli uskollisesti palvellut häntä vuosikausia. Sitten hän halusi heti tyydyttää himonsa, mutta Juliana pakeni hänen käsistään pihalle. Georgi syöksyi raivoissaan hänen peräänsä, löi hänet miekalla kuoliaaksi ja antoi heittää elottoman ruumiin Tvertsajokeen. Autuas Juliana kuoli vuonna 1406.

Keväällä puoliksi halvaantunut talonpoika löysi joesta pyhän Julianan ruumiin ja kuuli äänen, joka kehotti häntä ilmoittamaan löydöstä papeille ja hautaamaan ruumiin Kristuksen kirkastumisen kirkkoon. Samalla hetkellä talonpoika tunsi olevansa terve. Juhlallisessa saatossa pyhän Julianan maalliset jäännökset kannettiin kirkkoon. Niitä haudattaessa monet sairaat paranivat.

Autuas Prokopi syntyi hurskaaseen talonpoikaisperheeseen Hlynovin, nykyisen Vjatkan kaupungin lähistöllä vuonna 1578. Kahdentoista vuoden ikäisenä hän kesken peltotöiden putosi ukkosenjyrähdystä säikähtäneen hevosen selästä ja menetti tajuntansa. Virottuaan hän oli kokonaan poissa tolaltaan, repi vaatteet päältään ja kulki alastomana. Vanhemmat veivät hänet Vjatkan luostariin pyhittäjä Trifonin (8.10.) luo, joka toimitettuaan rukouspalveluksen vihmoi Prokopin pyhällä vedellä, jolloin tämä parani. Tämän jälkeen Prokopi eli vanhempiensa kodissa kuten ennenkin ollen heille kaikessa kuuliainen.

Jonkin ajan kuluttua Prokopi muutti vanhempiensa siunauksella Slobodskin kaupunkiin pappi Ilarionin luo ja palveli tätä kuuliaisesti kolme vuotta. Kun Prokopi täytti 20 vuotta, vanhemmat alkoivat suunnitella hänen avioliittoaan, mutta hän itse ei tuntenut minkäänlaista halua avioelämään. Vanhempiensa tietämättä hän meni Vjatkaan ja alkoi kilvoitella Kristuksen tähden houkkana. Hän repi vaatteet päältään ja kulki alastomana ja paljasjaloin pitkin katuja. Rakastaen koko sydämestään Jumalaa hän hylkäsi kaiken maallisen omaisuuden ja maallisen kunnian. Hän aloitti vaikenemiskilvoituksen, niin että tuskin kukaan kuuli hänen sanovan sanaakaan. Monet pitivät häntä mielipuolena ja pilkkasivat ja löivätkin häntä, mutta hän ei vastannut heille sanallakaan vaan rukoili loukkaajiensa puolesta. Kärsivällisesti hän kesti talven kylmyyden ja kesän kuumuuden antaen hyttysten ja mäkäräisten pistellä ruumistaan. Öisin hän rukoili katumuskyyneleitä vuodattaen. Kukaan ei tiennyt hänen rukouskilvoituksestaan eikä äärettömästä nöyryydestään.

Prokopilla ei ollut vakituista asuntoa. Hän nukkui siellä, missä sattui olemaan yön yllättäessä: kirkon eteisessä, kadulla, kurassa tai lantakasan päällä. Hänellä ei ollut patjaa eikä päänalusta. Maa oli hänen vuoteenaan ja taivas peittonaan.

Palkaksi kilvoituksistaan Prokopi sai Herralta selvänäkemisen lahjan. Jos hän näki, että sairas paranisi, hän nosti tämän vuoteesta iloiten ja riemuiten. Jos taas sairas ei voinut toipua, hän suuteli tätä itkien, asetti tämän kädet rinnalle ja antoi elekielellä ymmärtää, että oli syytä valmistautua hautajaisiin. Monta kertaa hän ennusti kaupunkia uhkaavan tulipalon soittamalla ennen palon syttymistä hälytyssoiton kirkonkelloilla.

Vjatkan ruhtinas Aleksanteri ja hänen puolisonsa Natalia kunnioittivat Prokopia ja kutsuivat hänet usein kotiinsa. Ruhtinatar pesi hänet puhtaaksi, puki uuteen paitaan ja vei mukanaan kirkkoon. Pidettyään paitaa jonkin aikaa Prokopi repi sen taas päältään ja sotki itsensä kieriskelemällä maassa kunnes oli yhtä musta kuin ennenkin.

Prokopi kävi usein rukoilemassa Kristuksen taivaaseenastumisen kirkossa, jonka pappi Johannes oli hänen rippi-isänsä. Synnintunnustuksella hän keskusteli rippi-isänsä kanssa täysin järkevästi ja osallistui joka sunnuntai pyhään ehtoolliseen. Valalla vannottaen hän kielsi rippi-isäänsä kertomasta kenellekään heidän keskusteluistaan, sillä hän ei halunnut kenenkään tietävän vapaaehtoisesta kilvoituksestaan ennen kuolemaansa.

Prokopi ennusti sanoitta elekieltä käyttäen monia tulevia tapahtumia. Kerran nostettuaan syliinsä erään papin pienen pojan hän asettui pitkäkseen maahan asettaen kädet rinnalleen. Pian poika kuoli. Johannes Kastajan kirkossa hän tarttui kliirossilla laulanutta nuorukaista kädestä, johdatti hänet pyhän oven eteen ja tönäisi sisälle alttariin. Kuuden vuoden kuluttua nuorukainen vihittiin papiksi ja myöhemmin leskeksi jäätyään hänestä tuli igumeni.

Kilvoiteltuaan näin 30 vuotta Prokopi sai tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Lähdettyään kirkosta jumalanpalveluksen päätyttyä hän meni kaupungin tornin juurelle, kääntyi itään päin, rukoili hartaasti ja antoi rauhassa henkensä Herralle joulukuun 21. päivänä 1627. Hänet haudattiin Trifon Vjatkalaisen luostariin.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.