18.12.2018

Sävelmä
5. säv.
Paasto
Öljy sallittu

m. Sebastianus ja hänen kilvoittelutoverinsa m:t Marcus, Marcellinus, Tranquillinus, Marcia, Zoe, Nikostratos, Castorius, Claudius, Castulus ja Tiburtius (+ 288)

p. Floros, Amisoksen piispa (+ 600-l.)

Epistola
Hepr. 12:25–27, 13:22–25

25 Varokaa torjumasta häntä, joka puhuu! Kun isät Siinailla torjuivat hänet, joka ilmoitti tahtonsa maan päällä, he eivät päässeet rangaistuksetta. Vielä huonommin käy meidän, jos käännämme selkämme hänelle, jonka sanat tulevat taivaasta. 26 Hänen äänensä pani silloin maan järisemään, ja nyt hän on luvannut: -- Vielä viimeisen kerran minä panen maan järkkymään, enkä vain sitä, vaan myös taivaan. 27 Sanat "vielä viimeisen kerran" tarkoittavat sitä, että kaikki luotu järkkyy ja siirtyy sijoiltaan, jotta se, mikä ei järky, pysyisi paikallaan. 13:22 Veljet, pyydän teitä kestämään nämä kehotuksen sanat, olenhan kirjoittanut aivan lyhyesti. 23 Vielä voin kertoa teille, että veljemme Timoteus on päässyt vapaaksi. Jos hän tulee ajoissa, otan hänet mukaani teidän luoksenne. 24 Tervehtikää kaikkia johtajianne, tervehtikää kaikkia pyhiä. Italiasta kotoisin olevat veljet lähettävät teille tervehdyksensä. 25 Armo teille kaikille!

Mark. 10:2–12
Mark. 10:2–12

[Siihen aikaan] 2 Jeesuksen luokse tuli myös fariseuksia, jotka häntä koetellakseen kysyivät, saako mies hylätä vaimonsa. 3 Hän vastasi heille: "Mitä Mooses on siitä säätänyt?" 4 He sanoivat: "Mooses antoi meille luvan kirjoittaa erokirjan ja hylätä vaimon." 5 Silloin Jeesus sanoi: "Te olette kovasydämisiä, siksi hän laati teille sen säännöksen. 6 Mutta maailman alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. 7 Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, 8 niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. 9 Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako." 10 Kun he olivat keskenään, opetuslapset kysyivät uudestaan tätä asiaa. 11 Jeesus sanoi heille: "Se, joka hylkää vaimonsa ja menee naimisiin toisen kanssa, on avionrikkoja ja tekee väärin vaimoaan kohtaan. 12 Ja jos vaimo hylkää miehensä ja menee naimisiin toisen kanssa, hänkin tekee aviorikoksen."

Päivän synaksario

Pyhä Gatianus oli yksi seitsemästä piispasta, jotka lähetettiin Galliaan 200-luvun puolivälissä.[1] Hän julisti evankeliumia täysin pakanallisella alueella Tourainessa. Hänen innoittavat sanansa ja sävyisä olemuksensa sekä Jumalan voimalla tapahtuneet ihmeet saivat monet ottamaan kristinuskon vastaan. Toiset sen sijaan raivostuivat ja yrittivät surmata hänet. Vainottuna Gatianus eli luolassa, jossa hän toimitti jumalanpalveluksia ja opetti seuraajiaan.

Pyhän Gatianuksen työn ansiosta kirkon asema alueella vahvistui vähitellen. Hän piti huolta köyhistä ja järjesti sairaanhoitoa. Eräänä päivänä Herra ilmestyi hänelle näkyvästi ja sanoi: ”Älä pelkää. Sinun kruunusi on valmiina, ja pyhät odottavat saapumistasi taivaaseen.” Vapahtaja itse antoi hänelle ehtoollisen, minkä jälkeen pyhä piispa nukkui pois ja siirtyi autuaiden seuraan. Pyhän Gatianuksen luolan ympärille rakennettiin myöhemmin Noirmoutierin luostari.

Pyhä Eubiotos oli kotoisin Poketonin kylästä Bityniasta ja vaikutti keisari Maximianuksen aikana (286–305). Hän oli harras kristitty ja sai monia epäjumalanpalvelijoita kääntymään kristityiksi. Jumala vahvisti hänen julistuksensa ihmeteoilla. Tämän vuoksi Kyzikoksen maaherra Leontios vangitutti hänet. Häntä kidutettiin muun muassa hakkaamalla hänen kasvojaan kivillä. Eubiotos säilyi kuitenkin vahingoittumattomana kaikissa kidutuksissa, jolloin yhä uusia ihmisiä kääntyi kristinuskoon. Niinpä maaherra käski heittää hänet vankilaan.

Kun Eubiotos oli ollut 22 päivää vangittuna, kuultiin ilouutinen: keisari Konstantinus Suuri, joka suosi kristittyjä, oli lännestä tulossa taistelemaan Maximianusta vastaan. Peloissaan Maximianus vapautti kaikki uskonsa tähden vangitut kristityt. Näin myös pyhä Eubiotos pääsi vapaaksi ja palasi takaisin kotikyläänsä. Siellä hän eli vielä viisi vuotta auttaen ihmisiä rukouksillaan ja antoi sitten sielunsa rauhassa Jumalan haltuun.

Kristuksen pyhä marttyyri Sebastianus syntyi Narbonnessa ja varttui Milanossa. Hän oli upseeri ja hänen rohkeutensa, sotataitonsa ja komea ulkomuotonsa tekivät vaikutuksen keisari Diocletianukseen, joka nimitti hänet henkivartiokaartinsa komentajaksi tietämättä hänen olevan kristitty.

Hovielämään liittyvät etuoikeudet ja ajanvietteet eivät tehneet vaikutusta Sebastianukseen, vaan hän käytti asemaansa hyväksi lohduttaakseen vankilassa olevia kristiveljiään ja -sisariaan ja rohkaistakseen heitä marttyyrikilvoituksiin. Hänen ansiostaan monet pysyivät järkkymättöminä uskossaan. Heidän joukossaan olivat ylhäissukuiset veljekset Marcus ja Marcellinus, jotka olivat kumpikin olleet vasta pari vuotta avioliitossa. Heidät oli vanginnut kaupungin prefekti Chromatius. Kun mitkään kidutukset eivät saaneet heitä luopumaan Kristuksesta, prefekti tuomitsi heidät mestattaviksi 30 päivän kuluttua. Lisäksi koko heidän omaisuutensa määrättiin siirrettäväksi valtiolle, ja heidän perheensä jäisivät puille paljaille. Prefektin suosituksesta heidän itkevät vaimonsa, pienet lapsensa, valittavat vanhempansa ja muut sukulaisensa vierailivat heidän luonaan saadakseen heidät muuttamaan mielensä. Kyyneleet vuotivat marttyyrien silmistä heidän ajatellessaan vaimojensa ja lastensa tulevaisuutta.

Tapahtumia seuratessaan Sebastianus alkoi pelätä, että Marcus ja Marcellinus antaisivat lopulta periksi ja kieltäisivät Kristuksen. Niinpä hän alkoi nuhdella heidän omaisiaan ja muistutti heille, että marttyyrikuoleman kestettyään Marcus ja Marcellinus tulisivat olemaan heidän suojelijoitaan tässä elämässä ja ottaisivat heidät vastaan ikuisiin asuntoihin. Marttyyreja hän taas kehotti näkemään sukulaisten kyyneleet sielunvihollisen kiusauksena sen yrittäessä saada heidät aivan loppusuoralla luopumaan urheasta taistostaan. Voimakkaalla puheellaan, jota hänen olemuksestaan säteilevä taivaallinen valo vahvisti, Sebastianus onnistui jopa käännyttämään nuorten miesten vanhemmat Tranquillinuksen ja Marcian epäjumalanpalveluksesta Kristuksen seuraajiksi.

Marcusta ja Marcellinusta säilytettiin upseeri Nikostratoksen kotona. Tämän vaimo Zoe oli vakavasti sairas eikä enää kyennyt puhumaan. Sebastianuksen opetuspuhe teki kuitenkin häneen suuren vaikutuksen, ja kun tämä siunasi hänen suunsa ristinmerkillä, hän sai puhekykynsä takaisin. Tämän ihmeen jälkeen myös Nikostratos alkoi uskoa. Hänellä oli läheinen ystävä, Claudius, jolle hän kertoi ylistävin sanoin Sebastianuksesta: kuinka tämä oli luopunut korkeasta asemastaan ja ystävyydestään hallitsijoiden kanssa ja liittynyt kristittyihin. Rakkaus Jumalaan valtasi Claudiuksenkin ja hän toi kaksi poikaansa, joista toinen sairasti vesipöhöä ja toinen lepraa, Nikostratoksen taloon pyytäen siellä olevia kristittyjä parantamaan heidät. Sillä hetkellä siellä oli paljon katekumeeneja pappi Polykarpoksen kastettavina. Kun hän kastoi Claudiuksen pojat, molemmat paranivat. Isä seurasi poikiaan kastealtaaseen ja kaikki ylistivät Jumalaa. Myös Nikostratoksen veli Castorius kastettiin.

Kun Marcuksen ja Marcellinuksen mestauspäivä koitti, heidän isänsä Tranquillinuskin tunnustautui poikiensa kanssa kristityksi. Entisen innokkaan ja vaikutusvaltaisen epäjumalanpalvelijan todistus Kristuksesta teki prefekti Chromatiukseen niin voimakkaan vaikutuksen, että hän itsekin tajusi kristinuskon edustavan korkeimman Jumalan voimaa. Hän pyysi, että kaksi kristittyä tulisi salaa hänen taloonsa kastamaan hänetkin. Kun kristityt kuulivat tämän, he kiittivät ja ylistivät Jumalaa koko yön.

Aamulla Sebastianus ja Tranquillinus haettuaan mukaansa pappi Polykarpoksen menivät prefektin kotiin. Siellä tämä yhdessä poikansa Tiburtiuksen kanssa heitti menemään kaikki talossa olleet epäjumalanpatsaat. Tiburtius oli kuitenkin vielä heikko uskossaan ja säilytti yhden arvokkaan patsaan. Hän sanoi tuhoavansa sen vasta jos hänen vesipöhöstä kärsivä isänsä paranisi. Muussa tapauksessa hän uhkasi työntää Sebastianuksen ja tämän seuralaiset palavaan uuniin. Chromatius ei pitänyt siitä, että hänen poikansa kävi kauppaa uskolla. Muut kolme kuitenkin suostuivat tähän koetukseen luottaen Kristuksen voimaan. Heti kun Tiburtius alkoi hakata epäjumalaa kappaleiksi, kirkas valo verhosi Chromatiuksen ja valon keskelle ilmestyi säteilevä nuorukainen, joka sanoi: ”Autuas sinä, joka olet uskonut Kristukseen. Hän lähetti minut parantamaan sairautesi.” Chromatius parantui heti ja hyppeli ilosta, vaikka aikaisemmin oli tuskin pystynyt kävelemään. Pappi Polykarpos kastoi sekä hänet että Tiburtiuksen. Kasteen jälkeen Chromatius myi omaisuutensa lahjoittaen rahat köyhille, vapautti orjansa sekä järjesti kaikki maalliset asiansa ennen kuin keisari saisi tietoonsa hänenkin kääntyneen.

Kuultuaan näistä kääntymyksistä Rooman piispa Gaius (283–296) tuli iloiten tervehtimään vasta kastettuja. Hän kuitenkin tiesi, etteivät tapahtumat voisi pysyä salassa ja että keisari nimittäisi uuden prefektin, joka luovuttaisi heidät surmattaviksi. Siksi piispa kehotti heitä jakaantumaan kahteen ryhmään. Toinen ryhmä jäisi kaupunkiin odottamaan marttyyrikuolemaa ja toinen piiloutuisi maaseudulle. Sekä Sebastianus että pappi Polykarpos halusivat jäädä kaupunkiin. Piispa Gaius määräsi kuitenkin pappi Polykarpoksen johtamaan piiloon lähtevää ryhmää, kun taas Sebastianus fyysisesti vahvana sotilaana oli sopiva rohkaisemaan marttyyrikilvoitukseen meneviä. Tiburtiuksen piispa määräsi menemään piiloon, mutta nuorukaisen into päästä nopeasti Kristuksen luo oli niin palava, että piispa antoi tämän jäädä kaupunkiin. Hän vihki Marcuksen ja Marcellinuksen diakoneiksi ja heidän isänsä papiksi ja määräsi Sebastianuksen marttyyrien ryhmän johtajaksi. Opetettuaan ja rohkaistuaan heitä kaikkia piispa jätti heidät odottamaan pidätystään. He luopuivat kaikista maallisista askareista ja valmistautuivat rukoillen ja paastoten tuleviin koitoksiin.

Kerran kaupungilla kävellessään Tiburtius näki miehen, joka oli pudonnut korkealta muurilta. Tämä oli henkitoreissaan ja hänelle kaivettiin jo hautaa. Tiburtiuksen kävi miestä sääliksi ja hän rukoili tämän puolesta. Yhtäkkiä mies nousi seisomaan eikä hänessä näkynyt enää jälkeäkään vammoista. Paikalla olleet jähmettyivät hämmästyksestä. Tiburtius sanoi heille: ”Jos tekin haluatte tehdä ihmeitä, uskokaa Kristukseen, jolta minä olen saanut voimaa.” He uskoivat ja Tiburtius vei heidät piispa Gaiuksen luokse sanoen: ”Arvoisa isä, ota vastaan nämä, jotka Kristus on tänään minun kauttani voittanut itselleen.”

Marttyyrikuoleman kärsi ensimmäisenä Nikostratoksen vaimo Zoe. Hänet pidätettiin, kun hän oli menossa rukoilemaan apostoli Pietarin haudalle. Zoe ripustettiin roikkumaan jaloistaan ja tukehdutettiin paksuun, kitkerään savuun. Ruumis heitettiin Tiberjokeen. Muut ryhmän jäsenet ylistivät häntä autuaaksi ja iloitsivat häntä kohdanneesta kunniasta. Tranquillinus sanoi Sebastianukselle: ”Näetkö, miten urhollisia naiset ovat ja kuinka he rientävät meitä miehiä innokkaammin tempaamaan itselleen voitonseppeleen?” Sitten hän kiiruhti itse apostolien hautapaikoille. Hänet pidätettiin apostoli Paavalin haudalla. Hänet kivitettiin ja hänenkin ruumiinsa heitettiin Tiberiin. Nikostratos ja Claudius lähtivät Tiberin rannalle etsimään marttyyrien ruumiita. Siellä heidät pidätettiin ja vietiin uuden prefektin luo ja lopulta itsensä keisarin eteen. Heidät ruoskittiin puolikuolleiksi ja hukutettiin elävältä Tiberiin.

Kristittynä esiintynyt petturi ilmiantoi Tiburtiuksen, joka pantiin kävelemään hehkuvien hiilien päällä. Kristus varjeli häntä eivätkä hänen jalkansa palaneet. Prefekti kiirehti antamaan määräyksen, että Tiburtius oli mestattava, jottei hän vetäisi ihmeillään muitakin kristinuskoon. Samalla Castulus, jonka kotona marttyyriryhmä asui, haudattiin elävältä. Marcuksen ja Marcellinuksen jalkapohjiin iskettiin nauloja ja heidät tapettiin pistelemällä heitä keihäillä kylkeen.

Pyhä Sebastianus jäi viimeiseksi. Diocletianus syytti häntä kiittämättömyydestä, koska hän ei arvostanut keisarin hänelle suomaa korkeaa asemaa. Sebastianus sanoi, että hän oli aina rukoillut Jumalaa varjelemaan keisarikuntaa. Kristuksen löydettyään hän sanoi ymmärtäneensä kaiken maallisen katoavaisuuden ja sen, kuinka mieletöntä on kumartaa kivisiä ja puisia jumalia. Suuttuneena Diocletianus määräsi hänet jousimiesten maaliksi. Hänet sidottiin alastomana paaluun keskelle harjoituskenttää ja jousiampujat aloittivat harjoituksensa. Lopulta hän oli aivan täynnä nuolia. Kaikki pitivät häntä kuolleena, mutta kun pyhän Castuluksen leski Irene meni myöhään illalla hautaamaan häntä, tämä huomasikin hänen olevan vielä elossa. Irene vei hänet kotiinsa ja veti vähitellen yrttihauteita käyttäen nuolet irti hänen ruumiistaan. Jumalan armon avulla Sebastianus parantui.

Ystävät neuvoivat Sebastianusta poistumaan Roomasta, mutta hän osui uudelleen keisarin eteen, kun tämä kulki läheltä hänen majapaikkaansa. Keisari ei ollut uskoa silmiään nähdessään, että Sebastianus oli elossa. ”Minä se olen”, vakuutti Sebastianus. ”Kristus herätti minut henkiin, että sinäkin tunnustaisit Hänet todelliseksi Jumalaksi.” Kiihtynyt keisari käski ruoskia Sebastianuksen kuoliaaksi ja heittää ruumiin likakaivoon. Näin tapahtui.

Samana iltana eräs kristitty nainen sai ilmestyksessä tietää, missä marttyyrin ruumis oli. Hän veti sen ylös ja hautasi sen Pyhän Callistuksen katakombin suulle. Kun pyhä Konstantinus Suuri soi rauhan kirkolle vuonna 313, paikan yläpuolelle rakennettiin pyhäkkö pyhän Sebastianuksen kunniaksi. Hänen avullaan alkoi tapahtua ihmeitä. Kerran esimerkiksi Pavian alueella raivosi tuhoisa kulkutauti, mutta kun asukkaat ristisaatossa kulkien pyysivät apua pyhältä Sebastianukselta, kulkutauti alkoi välittömästi hellittää. Pyhän Sebastianuksen juhlaa vietetään kaikkialla Italiassa suurella hartaudella marttyyrien vahvistajan, Herran Jeesuksen Kristuksen kunniaksi.

Pyhä Floros oli hyvin koulutettu keisarin virkamies, joka eli 500-luvun loppupuolella. Hän solmi avioliiton ja sai lapsia, mutta sekä vaimo että lapset kuolivat kulkutautiin. Silloin Floros vihkiytyi munkiksi ja asettui asumaan yhdelle maatiloistaan. Myöhemmin hänet valittiin merenrantakaupungin Amisoksen (nyk. Samsun) piispaksi Pontokseen. Piispana hän osoittautui Hyvän paimenen todelliseksi seuraajaksi huolehtien hellästi ja antaumuksellisesti hänelle uskotusta laumasta. Palveltuaan hyvin hiippakuntaansa hän nukkui pois rauhassa.

Winnibald[1] oli englantilaista kuningassukua, jonka kotipaikka oli Hampshire. 700-luvun alkupuolella Winnibald lähti veljensä Willibaldin (7.6.) kanssa pyhiinvaellukselle. Taivallettuaan halki Italian he saapuivat lopulta Roomaan ja rukoilivat apostoli Pietarin haudalla. Roomassa veljekset sairastuivat ruttoon ja olivat pitkään kovassa kuumeessa, mutta toipuivat vähitellen. Willibald jatkoi matkaansa Pyhälle maalle, mutta Winnibald jäi Roomaan, jossa hän opiskeli seitsemän vuotta omistautuakseen Jumalan palvelukseen. Vuonna 739 pyhä Bonifatius kutsui hänet auttamaan Saksan kirkon perustamistyössä.

Winnibald seurasi Bonifatiusta Thuringiaan (Thüringen), jossa hänet vihittiin papiksi. Winnibald sai vastuulleen seitsemän kirkkoa Erfurtin alueella. Kärsittyään aikansa saksien ahdistelusta hän siirtyi Baijerin alueelle ja muutaman vuoden jälkeen hän palasi Bonifatiuksen luokse Mainziin. Tässä vaiheessa hänen veljensä Willibald, joka myös oli tullut Bonifatiuksen työtoveriksi ja vihitty Eichstättin piispaksi, päätti perustaa Monte Cassinon mallin mukaisen kaksoisluostarin esikuvaksi Saksan kristityille. Sen veljestön johtajaksi valittiin Winnibald ja sisariston johtajaksi hänen sisarensa Walburga (25.2.), joka tunnettiin taitavana lääkitsijänä.

Winnibald löysi Würtembergin Heidenheimista rauhallisen paikan, johon hän rakensi keljat itselleen ja veljestölle. Hieman myöhemmin Walburgalle ja sisaristolle rakennettiin erillinen luostari. Molemmat luostarit alkoivat noudattaa pyhän Benedictuksen sääntöä. Tämä oli Saksan ensimmäinen kaksoisluostari, ja siitä muodostui oppineisuuden, työn ja rukouksen keskus, josta käsin evankeliumi alkoi levitä lähialueille. Kristinuskolla oli tosin paljon vastustajia, jotka uhkasivat Winnibaldin henkeä, mutta Jumala varjeli häntä.

Pyhä Winnibald olisi tahtonut elää viimeiset päivänsä Monte Cassinon luostarissa, mutta pitkällisen sairauden heikentämänä hän ei kyennyt lähtemään matkaan. Joulukuun 18. päivänä vuonna 761 hän piti veljestölleen rakkaudellisen jäähyväispuheen ja kuoli veljensä ja sisarensa käsivarsille. Luostari jäi Walburgan johdettavaksi. Pyhän Winnibaldin haudalla alkoi tapahtua ihmeitä ja hänen kuolinpäivänään alettiin viettää hänen muistojuhlaansa.


[1] Nimi esiintyy myös muodoissa Wynnebald, Winebald ja Wynbald.

Pyhä Mikael syntyi vuoden 761 tienoilla hurskaaseen jerusalemilaiseen perheeseen. Hänen vanhempansa omistivat hänet Jumalalle jo kolmevuotiaana. Hän opiskeli niin pyhiä kirjoituksia kuin maallisiakin tieteitä. Isänsä kuoltua Mikael lähti munkiksi Pyhän Sabbaksen (5.12.) luostariin. Hänen äitinsä ja kaksi sisartaan menivät nunniksi jerusalemilaiseen naisluostariin.

Mikael heittäytyi täynnä intoa askeettisiin kilvoituksiin. Kahdeksantoista vuoden ajan hän käytti arkipäivinä ravinnokseen vain vihanneksia, mutta ei syönyt niitäkään joka päivä. Leipää hän söi vain lauantaisin ja sunnuntaisin. Nöyrästi ja itsensä unohtaen hän palveli kaikkia ikään kuin olisi palvellut itseään Kristusta. Kahdentoista vuoden kuluttua hänet vihittiin papiksi. Tällöin hän sai siunauksen vetäytyä syrjäiseen luolaan, jossa hänellä oli mahdollisuus omistautua lakkaamattomaan vuoropuheluun Jumalan kanssa. Igumeni määräsi hänen oppilaikseen kaksi veljestä, 25-vuotiaan Teodoroksen (27.12.) ja 22-vuotiaan Teofaneksen (11.10.), joille Mikael opetti teologista ajattelua ja luostarielämän periaatteita.

Vuonna 811 Mikael nimitettiin 50 vuoden ikäisenä synkellokseksi[1] Jerusalemin patriarkaattiin. Hän asettui oppilaineen luostariin lähelle Pyhän haudan kirkkoa. Näihin aikoihin läntiset munkit aiheuttivat pahennusta pyhässä kaupungissa tekemällä nikealais-konstantinopolilaiseen uskontunnustukseen lisäyksen, jonka mukaan Pyhä Henki lähti paitsi Isästä myös Pojasta – muoto jota frankkien keisari Kaarle Suuri käytti. Mikael lähetettiin Teodoroksen ja Teofaneksen sekä veljensä munkki Jobin kanssa Roomaan tukemaan paavi Leo III:tta hänen yrityksissään suojella idän ja lännen kirkon yhteistä uskoa. Heidän tehtävänään oli myös pyytää Rooman kirkon apua Jerusalemin kirkoille ja luostareille, jotka joutuivat maksamaan suurta veroa muslimeille.

Lähetystö ei kuitenkaan koskaan päässyt Roomaan, sillä sitä viivytettiin Konstantinopolissa. Heidän vielä siellä ollessaan keisari Leo V (813–820) ja patriarkka Teodotos herättivät henkiin ikonoklasmin harhaopin, joka oli jo tuomittu seitsemännessä yleisessä kirkolliskokouksessa Nikeassa vuonna 787.

Mikael moitti avoimesti keisarin menettelyä, minkä vuoksi hänet vangittiin, kun taas Teodoros ja Teofanes tuomittiin maanpakoon. Myös Leon seuraaja keisari Mikael II (820–829) oli pyhien ikonien vastustaja, mutta edeltäjiään maltillisempi. Mikael lähetettiin veljensä Jobin kanssa maanpakoon Bitynian Olympoksen luostareihin. Siellä he saattoivat pyhän Teodoros Studionilaisen (11.11.) tavoin tukea ja rohkaista ikonien puolesta taistelevia kirjeitse. Vaino kiihtyi keisari Teofiloksen (829–842) noustua valtaistuimelle. Mikael kutsuttiin takaisin Konstantinopoliin vuonna 834. Hänet sijoitettiin ankaraan eristykseen henkivartiokaartin vankilaan, missä hän joutui virumaan seitsemän vuotta. Raskaissa oloissa hänen selkänsä köyristyi ja hän menetti näkönsä lähes kokonaan. Kuultuaan oppilaittensa Teodoroksen ja Teofaneksen kestäneen urheasti herjaukset ja kidutukset Mikael iloitsi ja oli ylpeä hengellisistä lapsistaan. Heidän kasvoihinsa oli poltinmerkillä painettu herjausruno, mistä johtuu heidän lisänimensä ”Merkitty”.

Keisari Teofiloksen kuoleman jälkeen hänen leskensä Teodora ja poikansa Mikael III (842–867) lopettivat vainot vuonna 842. Ikonien kunnioittamisen tähden vangitut vapautettiin ja karkotetut kutsuttiin kotiin. Paljon kärsineet tunnustajat tulivat nyt yleisen ihailun kohteeksi. Mikael haluttiin yleisesti nimittää uudeksi patriarkaksi, mutta hän luopui ehdokkuudesta ystävänsä ja oppilaansa Methodioksen hyväksi (14.6.), joka oli myös joutunut kärsimään maanpakoa ja kidutuksia. Methodios teki Mikaelista synkelloksen ja nimitti hänet autioituneen ja pahoin vaurioituneen konstantinopolilaisen Khoran luostarin (nykyisin museona) igumeniksi. Hänen ympärilleen kerääntyi pian lähes sata munkkia.

Saavutettuaan 85 vuoden iän pyhä Mikael sai Jumalalta ilmestyksen lähestyvästä kuolemastaan. Hän piti munkeilleen viimeisen opetuspuheensa ja lähetti tervehdyksensä hurskaalle keisarille ja tämän äidille. Sitten hän vietti viimeiset päivänsä keljassaan rukoillen ja käyden hengellisiä keskusteluja patriarkka Methodioksen kanssa. Hän nukkui Herrassa tammikuun 4. päivänä vuonna 846. Hänen muistopäiväkseen valittiin kuitenkin hänen viimeisen sairautensa alkamispäivä, joulukuun 18. Pyhä Methodios haudattiin Khoran luostariin ikonien kunnioituksen vuoksi kärsineen patriarkka Germanoksen (715–730) viereen. Pyhältä Mikaelilta on säilynyt useita kirjoituksia, muun muassa pyhän Johannes Damaskolaisen elämäkerta.


[1] Synkellos (sananmukaisesti ’keljakumppani’) on hiippakunnan piispasta arvossa seuraava pappi. Useimmiten hän on hyvän teologisen koulutuksen saanut pappismunkki. Termistä käytetään nykyisin yleensä muotoa protosynkellos, ’ensimmäinen keljakumppani’.

Pyhittäjä Sevastian vihkiytyi munkiksi jo nuorena ja kilvoitteli vuosikausia yksinään Pošehonin metsissä. Kun hänen luokseen tuli oppilaita, he rakensivat kirkon Herran kirkastumisen kunniaksi ja perustivat luostarin. Sevastianin koko elämä kului rukouksessa, paastossa ja työssä. Hän vietti yökaudet nukkumatta ylistäen Jumalaa, toimitti päivisin jumalanpalveluksia kirkossa ja näännytti ruumistaan työllä karkottaakseen mielestään maalliset ja aistilliset ajatukset. Hän söi vain leipää ja keitettyjä kasviksia ilman öljyä ja joi vettä, jonka hän kantoi läheisestä Sohotjoesta. Munkkeja hän opetti sanoen: ”Veljet, kestäkää murheet ja vaikeudet, jotta välttäisitte ikuiset kärsimykset”. Hän nukkui pois rauhassa noin vuonna 1500.

Marttyyripiispa Faddei (Ivan Vasiljevitš Uspenski) syntyi pappisperheen poikana Nižni Novgorodin läänissä vuonna 1872. Hän opiskeli Moskovan hengellisessä akatemiassa, missä hän haaveili opettajan ammatista eikä siksi halunnut mennä luostariin. ”Ajatus siitä, ettei munkin ole mahdollista pitää tiivistä yhteyttä uskoviin, estää minua vihkiytymästä munkiksi”, hän sanoi. Opiskeluaikanaan hän kävi hengellisiä keskusteluja akatemian rehtorin arkkimandriitta (sittemmin metropoliitta) Antoni Hrapovitskin kanssa ja hakeutui tämän kehotuksesta Getsemanen skiitan vanhus Hermanin hengelliseen ohjaukseen.

Tammikuussa 1895 Johannes Kronstadtilainen (20.12.) vieraili Pyhän Kolminaisuuden lavrassa, jonka yhteydessä hengellinen akatemia toimi. Ivan näki hänet silloin ensimmäisen kerran ja osallistui yhdessä muiden opiskelijoiden kanssa pyhään ehtoolliseen. Pyhä Johannes näki nuoren kilvoittelijan tulevan elämäntien ja lausui hänelle: ”Jos rakastat minua, kaitse minun lampaitani. Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo.” (Joh. 21:17-18) Elämänsä ratkaisevina hetkinä Ivan muisteli usein näitä pyhän miehen hänelle lausumia sanoja, jotka toivat hänelle jumalallista lohdutusta vaikeissa koettelemuksissa.

Päätettyään opintonsa akatemiassa Ivan vihkiytyi munkiksi vuonna 1897 ja sai vihkimyksessä nimen Faddei (Taddeus). Pian seuranneen pappisvihkimyksen jälkeen hänet nimitettiin opettajaksi ensin Smolenskin ja sitten Minskin hengelliseen seminaariin. Hän enensi rukous- ja paastokilvoitustaan ja piti opetustyötä pyhänä kuuliaisuustehtävänään. Tämä ei kuitenkaan herättänyt minkäänlaista kunnioitusta eikä arvostusta opettajakollegoissa, jotka pilkkasivat ja herjasivat häntä avoimesti. Seminaarin johtokaan ei pitänyt Faddein innosta, jolla hän tahtomattaankin tuli paljastaneeksi toisten velttouden, ja kiirehti siirtämään hänet toiseen hiippakuntaan, Ufan hengelliseen seminaariin.

Ufassa Faddei opetti kesäisin hiippakunnan uskonnonopettajien täydennyskoulutuskursseilla yleistä uskontodidaktiikkaa ja kirkkoslaavin kieltä sekä laati didaktiikasta tutkielman, josta hänelle myönnettiin teologian tohtorin arvo. Vuonna 1902 hänet siirrettiin Petroskoihin Aunuksen hengellisen seminaarin rehtoriksi. Hän teki kaikkialla oppilaisiin myönteisen vaikutuksen valoisalla ja korkean eettisellä olemuksellaan. Opiskeluajoistaan lähtien hän oli tottunut pitämään päiväkirjaa, jossa hän arvioi puolueettomasti tekojaan ja sisäistä elämäänsä sulkematta silmiään omilta heikkouksiltaan ja hämmentymättä saavuttamastaan menestyksestä. Petroskoissa hän järjesti sunnuntaisin suosittuja uskonnollis-eettisiä luentotilaisuuksia ja arvioi jokaisen luennon jälkeen kriittisesti, missä mielessä se oli onnistunut tai epäonnistunut. Monien todellisten hengenmiesten tavoin hän oli syvällisesti kiinnostunut asuinseutunsa edesmenneistä kilvoittelijoista. Karjalassa asuessaan hän korjasi ja julkaisi käsikirjoituksen autuaan Faddei Petroskoilaisen elämästä.

Faddein monivuotinen kilvoittelu sielunsa puhdistamiseksi ja työ kirkon hyväksi johdattivat hänet uuteen, korkeampaan palvelutehtävään. Joulukuussa 1908 hänet vihittiin Volynian Vladimirin apulaispiispaksi. Entiseen tapaansa hän jatkoi askeettista munkin kilvoitustaan, paastosi ja rukoili paljon. Uskoville hän oli nöyryyden, sävyisyyden ja puhtauden esikuva. Hän järjesti nuorille teologisia luentoja ja teki heidän kanssaan pyhiinvaellusmatkoja. Hän myös vieraili laajan hiippakuntansa kaikissa seurakunnissa. Samalla hän toteutti jo maallikkona tuntemaansa opettajankutsumustaan uhraamalla paljon aikaa ja voimia kansan valistamiseen ja opettajien kurssittamiseen.

Vuonna 1916 piispa Faddei siirrettiin Vladikavkazin hiippakuntaan Kaukasiaan sairastuneen piispa Antoninin sijaiseksi. Kaupunkiin saavuttuaan hän meni raskaan matkan jälkeen suoraan kirkkoon toimittamaan liturgian. Sitten hän asettui asumaan sairaan piispa Antoninin taloon. Faddei toi hänelle joka aamu kirkosta prosforan ja pyhää vettä ja keskusteli rauhassa tämän kanssa. Kerran hän sanoi sairaalle: ”Esipaimen, teidän pitäisi toimittaa liturgia ja osallistua ehtoolliseen, niin parantuisitte.” Antonin ei uskonut, mutta pian Faddei nosti hänet itse jalkeille. Aamulla Antonin tuli kirkkoon ja toimitettuaan liturgian hän parani.

Vuoden kuluttua Faddei palasi Volynian hiippakuntaan. Kommunistivallankumous ja sisällissota toivat sinne kaikki miehityksen ja kansalaissodan kauheudet. Arkkipiispa Jevlogi (Georgijevski) pakeni länteen ja Faddeista tuli hiippakunnan esimies. Kaiken sekasorron ja kauheuksien keskellä hänen läsnäolonsa oli kansalle suurena lohtuna.

Bolševikkien saatua Volynian lopullisesti hallintaansa piispa Faddei pidätettiin ja karkotettiin hiippakunnasta. Hän matkusti Moskovaan tapaamaan patriarkka Tiihonia (26.9.), mutta pian hänet pidätettiin uudelleen kirkon kalleuksien takavarikoinnista alkaneessa vainossa. Yhdessä metropoliitta Kirilin (Smirnov, ks. 7.11.) kanssa hänet teljettiin Vladimirin kaupungin vankilaan.

Metropoliitta Kiril on muistellut vankeusaikaa: ”Meidät sijoitettiin suureen selliin yhdessä varkaiden kanssa. Hirvittävät vankilaolot varkaiden ja murhaajien keskellä vaikuttivat minuun masentavasti. Piispa Faddei sitä vastoin oli rauhallinen, hän istui nurkassaan lattialla ajatellen koko ajan jotain ja öisin hän rukoili. Kerran yöllä kaikkien nukkuessa istuin paikallani ikävissäni ja epätoivoisena. Silloin esipaimen tarttui käteeni ja sanoi: ’Meille on koittanut oikea kristillinen aika: sielumme pitää olla täynnä iloa, ei murhetta. Nyt sielumme pitää olla valmis kilvoitukseen ja uhriin. Älä ole allapäin, sillä Kristus on meidän kanssamme.’ Tunsin ikään kuin jonkin tulisen virran kulkevan hänen kädestään omaani. Hetkessä kaikki muuttui sisimmässäni. Unohdin kohtaloni ja tunsin sielussani rauhaa ja iloa. Suutelin kahdesti hänen kättään kiittäen Jumalaa siitä lohdutuksen lahjasta, joka tuolla vanhurskaalla oli.”

Kaikki saamansa paketit piispa Faddei antoi sellin vanhimmalle, joka jakoi ne vankien kesken. Kerran Faddei kuitenkin piilotti pienen osan lähetyksestä tyynynsä alle. Metropoliitta Kiril kysyi, kokosiko hän itselleen varastoa.

         – Ei, en itselleni. Tänään tänne tuodaan kanssaveljemme. Hänelle pitää olla syötävää, jos häntä ei vielä tänään oteta muonavahvuuteen.

Illalla selliin tuotiin piispa Afanasi (Saharov, ks. 15.10.), ja Faddei antoi hänelle syötävää varastostaan.

Vladimirista piispa Faddei karkotettiin Etelä-Siperiaan. Hän eli samassa kylässä metropoliitta Kirilin ja piispa Afanasin kanssa ja tuki monia uskovia sekä hengellisesti että aineellisesti. Karkotusajan päätyttyä kesällä 1923 hän asettui Volokolamskiin.

Syksyllä kaksi pappia tuli keskustelemaan Faddein kanssa muutosta Astrahaniin, jonka piispanistuimelle patriarkka Tiihon oli hänet nimittänyt. He kummastelivat esipaimenen köyhää asuntoa ja vaatetusta, mutta olivat haltioissaan hänen askeettisesta olemuksestaan ja lapsenomaisesta ujoudestaan. Keskustelun päätteeksi he ojensivat hänelle rahakuoren tulevaa matkaa varten. Esipaimen punastui ja hämmentyi. ”Mitä te nyt, en tarvitse rahaa, ei, ei tarvitse antaa, kyllä minä tulen”, hän esteli, ja papeista tuntui kuin he olisivat tehneet jotain hyvin sopimatonta.

Vuoden lopulla Faddei saapui Astrahaniin yksinään ilman saattajia, mukanaan vain pieni kulunut matkalaukku ja eväsnyytti. Asemalta hän meni jalkaisin suoraan kirkkoon toimittamaan liturgian ja siunasi sen jälkeen kirkkokansaa viiteen asti illalla. Hän asettui asumaan vaatimattomaan kahden huoneen asuntoon ja eli todellista köyhyyslupauksen tehneen kilvoittelijan elämää. Ihmisten seurassa hän oli yksinkertainen ja avoin. Hän otti vapaa-aikanaan vastaan vierailijoita ja toimitti aamuin ja illoin kirkkojärjestyksen mukaiset jumalanpalvelukset. Hän ei estänyt ketään tulemasta luokseen, vaan suhtautui kaikkiin tulijoihin rakastavasti tietäen, että elettiin murheen aikaa ja ettei uskovilla ollut muuta lohduttajaa kuin piispansa.

Piispana ollessaan Faddei ei kertaakaan käyttänyt kurinpidollisia rangaistuksia eikä edes moittinut ketään. Mutta hänen eettinen vaikutuksensa uskoviin oli valtava. Häntä kunnioitettiin jo eläessään kuin pyhää, ja hänen valokuvansa oli monien kotien ikoninurkkauksessa ikonien vierellä. Pyhä patriarkka Tiihon kutsui häntä ”kirkon valoksi ja oman aikamme ihmeeksi”.

Marraskuussa 1928 patriarkan viranhoitajan sijainen metropoliitta Sergei (Stragorodski) nimitti Faddein Tverin piispaksi. Tverissä hän asettui asumaan vaatimattomaan taloon pikkukadun varrelle. Iltaisin hän rukoili mielellään talon pienessä puutarhassa, siunasi sitten kaupungin ristinmerkillä kaikkiin ilmansuuntiin ja vetäytyi sisälle. Monet seurakuntalaiset huomasivat, että hänellä oli selvänäkemisen lahja. Hänen myös kerrottiin kantavan kilvoituskahleita. Vuonna 1936 viranomaiset kielsivät Faddeita toimittamasta jumalanpalveluksia, ja Tverin piispaksi nimitettiin arkkipiispa Nikifor. Faddein suosio oli kuitenkin niin varaukseton, että hiippakunnan papisto kääntyi edelleen kaikissa asioissa hänen puoleensa.

Seuraavana vuonna alkoivat laajamittaiset vainot. Piispoja ja pappeja pidätettiin ja vietiin teloitettavaksi. Joulukuussa 1937 pidätettiin myös arkkipiispa Faddei. Häntä vastaan oli saatu valheellisia lausuntoja eräältä papilta, joka ei ollut kestänyt kidutuksia, sekä kanteluja neuvostovallan suosimilta kirkon uudistusmielisiltä papeilta. Sisäasiain kansankomissariaatin joukot eivät kuitenkaan koko yön kestäneessä kotietsinnässä löytäneet mitään arvokasta.

         – Millä te elätte? he kysyivät.

         – Elämme lahjoitusten turvin, vastasi Faddei.

Kuulusteluissa hän käyttäytyi rohkeasti eikä tunnustanut syyllistyneensä vastavallankumoukselliseen toimintaan. Faddei sijoitettiin selliin, jossa oli ennestään rikollisia. Nämä pilkkasivat ja häpäisivät häntä kaikin tavoin. He painoivat piispan seinää vasten ja kiipesivät hänen olkapäilleen ulottuakseen ikkunaan. Piinattuaan häntä he työnsivät hänet makuulaverin alle. Aika ajoin yksi roistoista täytti säilykepurkin käymäläjätteillä ja sysäsi sen laverin alle kehottaen piispaa ottamaan vastaan heidän suitsutuksensa.

Faddei kesti kaiken piinan ja häpäisyn sävyisästi ja nöyrästi. Maatessaan laverin alla lakkaamatta rukoillen hän kantoi maanpäällisen elämänsä viimeisinä päivinä ristiä, jonka nöyryytys ja häpäisy tekivät tavallistakin raskaammaksi. Silloin Jumalanäiti itse nousi puolustamaan häntä. Jumalanäiti ilmestyi rikollisten johtajalle ja sanoi ankarasti: ”Älkää koskeko pyhään mieheen tai muuten kuolette kurjalla tavalla.” Aamulla roisto kertoi unesta tovereilleen, ja kaikki rynnistivät kurkistamaan laverin alle, oliko pyhä vanhus vielä elossa. Laverin alta heille loisti sokaiseva valo. Kiskottuaan Faddein ylös he kaikki pyysivät häneltä anteeksi.

Kymmenen päivän kuluttua pidätyksestä arkkipiispa Faddei tuomittiin ammuttavaksi. Hänet teloitettiin noin kello yhdeltä yöllä joulukuun 31. päivänä (juliaanisen kalenterin mukaan 18.12.) vuonna 1937. Kertoman mukaan hänet hukutettiin käymäläkuoppaan. Kaksi seurakuntalaista, jotka saivat vankilan lääkäriltä tiedon Faddein hautaamisesta, näki miten vanginvartijat laskivat esipaimenen alusvaatteilla verhotun ruumiin matalaan hautaan eräälle hautausmaalle Volgan toiselle puolelle. Seuraavana keväänä naiset kaivoivat haudan auki ja sijoittivat arkkipiispan maalliset jäännökset yksinkertaiseen arkkuun. Haudalle asetettiin risti, johon oli merkitty vainajan nimi, mutta pian viranomaiset tuhosivat senkin.

Lokakuussa 1993 Jumalanäidin Ivironin ikonin juhlapäivänä Tverin hoitamattomalta hautausmaalta löydettiin marttyyripiispa Faddein pyhäinjäännökset, jotka ovat nykyään kunnioitettavina Kristuksen taivaaseenastumisen katedraalissa Tverissä. Venäjän kirkko kanonisoi marttyyripiispa Faddein vuonna 1997.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.