11.12.2018

Sävelmä
4. säv.
Paasto
Kala sallittu

p. Daniel Styliitta (+ 493)

pt. Leontios Akhaialainen (+ 1450)

Epistola
Hepr. 9:8–10, [11–14,] 15–23

8 Näin Pyhä Henki osoittaa, että kaikkeinpyhimpään ei avata pääsyä niin kauan kuin teltan etumainen huone on vielä paikallaan. 9 Tämä kaikki kuvaa nykyistä aikaa: lahjoja ja uhreja kyllä tuodaan, mutta jumalanpalvelukseen osallistuvan omatunto ei niistä puhdistu, ne eivät tee häntä täydelliseksi. 10 Samalla tavoin kuin määräruoat ja määräjuomat ja erilaiset pesut nämäkin menot perustuvat ulkonaisiin säädöksiin ja pätevät ainoastaan siihen asti, kun pysyvä järjestys astuu voimaan. 11 Kristus, meitä odottavan hyvän ylipappi, on kuitenkin jo tullut. Hän on kulkenut suuremman ja täydellisemmän teltan kautta, jota ei ole tehty ihmiskäsin ja joka siis ei kuulu tähän luomakuntaan. 12 Hän ei ole tuonut uhrina pukkien eikä sonnien verta, hän on uhrannut oman verensä. Näin hän on kertakaikkisesti täyttänyt tehtävänsä, astunut sisään kaikkeinpyhimpään ja hankkinut meille ikiajoiksi lunastuksen. 13 Jos jo pukkien ja härkien veri ja saastuneiden päälle vihmottava hiehon tuhka puhdistaa ihmisen ulkonaisiin menoihin kelvolliseksi, 14 kuinka paljon paremmin puhdistaakaan Kristuksen veri! Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa. 15 Sitä varten Kristus on tullut uuden liiton välittäjäksi, että hänen kuolemansa vapauttaisi kaikki ensimmäisen liiton aikana tapahtuneista rikkomuksista ja että kutsutut niin saisivat heille luvatun iankaikkisen perinnön. 16 Liitto on myös testamentti, ja testamentin tekijän kuolema on aina voitava näyttää toteen. 17 testamenttihan astuu voimaan vasta sen tekijän kuoltua tekijänsä eläessä sitä ei voida koskaan panna täytäntöön. 18 Siksi ei ensimmäistäkään liittoa voitu vahvistaa ilman verta. 19 Luettuaan kansalle lain käskyt Mooses otti sonnien ja pukkien verta sekä vettä, punaista villaa ja iisopinvarsia ja vihmoi lain kirjan ja koko kansan 20 sanoen: "Tämä on sen liiton veri, jonka Jumala on teille säätänyt." 21 Samalla tavoin hän vihmoi verta teltan ja kaikkien jumalanpalveluksessa käytettävien esineiden päälle. 22 Lain mukaan melkein kaikki puhdistetaan verellä, eikä anteeksianto ole mahdollinen, ellei vuodateta uhriverta. 23 Kun siis taivaan todellisuuden kuvat on näin puhdistettava, tulee itse todellisuus puhdistaa paremmin uhrein.

Mark. 8:22–26
Mark. 8:22–26

[Siihen aikaan Jeesus ja opetuslapset] 22 tulivat Betsaidaan. Siellä Jeesuksen luo tuotiin sokea mies ja häntä pyydettiin koskettamaan tätä. 23 Jeesus otti sokeaa kädestä ja vei hänet kylän ulkopuolelle. Sitten hän sylkäisi miehen silmiin, pani kätensä hänen päälleen ja kysyi: "Näetkö mitään?" 24 Mies avasi silmänsä ja sanoi: "Minä näen ihmisiä -- näen ikään kuin puita, mutta ne kävelevät." 25 Jeesus pani uudestaan kätensä miehen silmille, ja nyt tämä näki tarkasti. Hän oli täysin parantunut ja näki selvästi kaiken. 26 Jeesus lähetti hänet kotiin ja sanoi: "Älä edes poikkea kylään."

Päivän synaksario

Muinaisen Persepoliksen kaupungin lähistöllä Ištarissa eli neljännellä vuosisadalla kymmenen kilvoittelijan veljestö, jonka johdossa oli munkki Bar Saba (kr. Barsabas). Heidät pidätettiin kuningas Šapur II:n käynnistämässä vainossa vuonna 342 ja tuomittiin kuolemaan. Kun teloittaja valmistautui mestaamaan heitä, veljet pysyivät vakaumuksessaan täysin yksimielisinä ja rauhallisina. Bar Saballe tarjottiin kuoleman edessä mahdollisuutta pelastaa henkensä uhraamalla jumalille, mutta hän vastasi tyynesti: ”Minä tahdon elää taivaan korkeudessa enkä täällä maan päällä. Iskekää siis miekka alas ja antakaa minun kuolla.”

Kristittyjen rohkeus ja rauhallisuus teki tapahtumaa seuranneeseen persialaiseen maagiin syvän vaikutuksen, sillä hän ei ollut nähnyt oman uskontonsa piirissä mitään vastaavaa. Niin hän päätti hylätä vanhan uskontonsa ja kuolla yhdessä Kristuksen todistajien kanssa. Hän riisui päällysviittansa, puki ylleen oman orjansa vaatteen ja astui esiin liittyäkseen voittajien joukkoon. Pyhät marttyyrit mestattiin, ja heidän päänsä asetettiin näytille Anahita-jumalattaren temppeliin.

Pyhä Aithalas oli persialaisen uskonnon pappi Adiabenen alueella Arbilin kaupungissa kuningas Šapurin 40-vuotisen vainon aikana (339–379). Aithalas sairasti verenvuototautia, mutta parani Arbilin piispan rukouksen ansiosta. Aithalas päätti hylätä entisen uskontonsa ja liittyi piispan opettamien katekumeenien joukkoon. Koska hän oli kaupungissa hyvin tunnettu, kristityt lähettivät hänet Mahozen kaupunkiin Arewanin seudulle. Kun Aithalas oli saanut opetusta, hänet kastettiin.

Jonkin ajan kuluttua Aithalas päätti palata Arbiliin levittääkseen evankeliumia maanmiestensä keskuudessa, mutta kaupungin liepeillä hän sai kuulla kaikkien kristittyjen paenneen kaupungista vainon takia. Aithalas tahtoi päästä heidän luokseen, mutta päätti ensin käydä katsomassa kotikaupunkiaan. Hänet kuitenkin tunnistettiin välittömästi ja häntä alettiin syyttää kristityksi, eikä hän kieltänyt kääntymystään. Aithalas pantiin kahleisiin ja lähetettiin Hazzan linnoitukseen. Kaupungin satraappi Šapur Tamšabur kuulusteli häntä ja käski viedä hänet katsomaan Barhadbešabba-nimisen diakonin kuolemantuomion täytäntöönpanoa.

Kun diakoni oli surmattu, Aithalas ryntäsi ruumiin luokse, suuteli sitä ja voiteli itsensä marttyyrin verellä. Aithalas julisti olevansa valmis kuolemaan samalla tavalla. Vihainen satraappi lähetti Aithalaksen takaisin vankilaan. Eräs uskonsa hylännyt entinen kristitty leikkasi irti hänen korvansa.

Vankilassa Aithalas sai toverikseen uskonsa tähden pidätetyn Hafsai-nimisen (kr. Apseos) diakonin, joka oli kotoisin Matasta, Arbayen alueelta. Aithalas ja Hafsai vietiin yhdessä kuulusteltavaksi, minkä jälkeen heidät lähetettiin kuninkaan tuomittavaksi. Kun he olivat taivaltaneet jalan päivämatkan, heille tarjottiin vielä mahdollisuutta päästä vapaaksi. He kieltäytyivät, ja heidät vietiin kuningas Šapurin eteen, joka määräsi heidät mestattavaksi välittömästi. He astuivat pyhien marttyyrien kunniakkaaseen joukkoon vuonna 354.

Damasuksen isä palveli pappina Roomassa Pyhän Laurentiuksen kirkossa (San Lorenzo) neljännellä vuosisadalla. Joidenkin tietojen mukaan perhe oli lähtöisin Espanjasta. Damasus alkoi palvella diakonina samassa kirkossa kuin isänsä ja sai myöhemmin pappisvihkimyksen. Hän oli oppinut ja arvostettu kirkon palvelija.

Kun paavi Liberius kuoli vuonna 366, hänen tilalleen valittiin Damasus, joka oli tuolloin 60-vuotias. Damasus oli selvästi suosituin ehdokas, mutta toinen, pienempi ryhmittymä valitsi itselleen toisen paavin ja alkoi aiheuttaa levottomuuksia, joiden rauhoittamiseen tarvittiin valtiovallan voimatoimia. Kaiken kaikkiaan mellakoissa kuoli 150 ihmistä. Damasuksen osuutta mellakoiden syntyyn tutkittiin tarkkaan, ja häneen suhtauduttiin pitkään epäilevästi. Tilannetta ei auttanut se, että elämäntavoiltaan hän ei ollut askeetti vaan eli yläluokan tapaan.

Paavina Damasus osoittautui kuitenkin aikaansaavaksi kirkon johtajaksi. Hän puolusti oikeaa uskoa ja vastusti harhaoppeja. Damasuksen kaudella kirkon läntinen osa pääosin vapautui areiolaisuudesta. Damasus rakennutti paavillisen kirjaston ja tuki latinankielisen Raamatun käännöstyötä. Oppineena ja hienostuneena hahmona Damasus sai monia yläluokan edustajia liittymään kirkkoon ja tukemaan sitä taloudellisesti. Damasuksen johdolla toteutettiin niin monia rakennusprojekteja, että häntä voi jopa pitää eräänlaisena kristillisen Rooman perustajana. Damasus näki, että Rooman kunnia ja suuruus ei enää tulevaisuudessa perustuisi vanhoihin jumaliin ja keisareihin vaan kristittyjen marttyyrien vereen. Damasus avasi ja laajensi katakombeja helpottaakseen pyhiinvaeltajien liikkumista ja rakennutti hautojen yhteyteen portaita, pyhäkköjä ja muistolaattoja.

Pyhä Damasus nukkui pois 11. joulukuuta vuonna 384. Hän kunnioitti marttyyreita niin, ettei rohjennut antaa haudata itseään heidän joukkoonsa. Hän jätti kuitenkin katakombiin epitafin, joka päättyi sanoihin: ”Minä Damasus tahdoin tulla haudatuksi tänne, mutta en uskaltanut loukata näiden pyhien tomua.” Hänet haudattiin äitinsä ja sisarensa kanssa pieneen kirkkoon, jonka hän oli rakentanut Via Ardeatinalle, mutta myöhemmin hänen jäännöksensä siirrettiin kirkkoon, jossa hän ja hänen isänsä olivat aikoinaan palvelleet. Nykyisin se tunnetaan nimellä San Lorenzo in Damaso.

Omalle haudalleen Damasus laati seuraavanlaisen muistokirjoituksen: ”Hän, joka käveli meren päällä ja kykeni rauhoittamaan väkevät aallot; Hän, joka antaa elämän maan kuoleville siemenille; Hän, joka kykeni avaamaan kuoleman tappavat kahleet ja tuomaan kolmen päivän jälkeen veljen takaisin tähän maailmaan sisarensa Martan luokse – uskon, että Hän saa myös Damasuksen nousemaan jälleen tomusta.”

Koko maailman valo, pyhittäjäisä Daniel Styliitta loistaa kilvoituksillaan ja pyhyydellään yhtenä pyhien taivaan kirkkaimmista tähdistä. Hän on kuin elävät portaat, jotka kutsuvat kaikkia jättämään maalliset ja kiipeämään kohti taivaallisia.

Daniel syntyi Samosatassa, pienessä syyriankielisessä Meratha-nimisessä kylässä Edessan pohjoispuolella vuoden 410 tienoilla. Hänen äitinsä oli pitkään ollut lapseton, ja Daniel oli vastaus hänen rukouksiinsa. Ennen esikoisensa syntymää äiti näki hohtavan valonäyn, joka ennakoi hänen pojalleen tulevaa kirkasta osaa pyhien joukossa.

Kun lapsi tuli viiden vuoden ikään, vanhemmat veivät hänet paikalliseen luostariin vihkiäkseen hänet Herralle niin kuin Hanna profeetta Samuelin. Vaikka lapsi ei vielä jäänyt luostariin, igumeni päätti jo tuolloin antaa hänelle uuden nimen. Igumeni pyysi häntä nostamaan jonkun alttarin edessä olleista kirjoista. Lapsi otti Danielin kirjan ja sai nimensä sen mukaan.

Kahdentoista vuoden iässä Daniel kuuli kerran äitinsä sanovan: ”Lapseni, olen omistanut sinut Jumalalle.” Pian tämän jälkeen Daniel eräänä päivänä sanaakaan sanomatta jätti kotinsa ja taivalsi yksin 15 kilometrin matkan luostariin. Sen johtaja vakuuttui hänen hartaista anomuksistaan ja otti hänet veljestöön. Daniel edistyi Jumalan tiellä niin, että varsin pian hänet vihittiin munkiksi. Tilaisuudessa olivat paikalla hänen vanhempansa, jotka olivat onnellisia ja ylpeitä poikansa puolesta.

Munkki Daniel alkoi tuntea halua lähteä pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Igumeni ei antanut hänelle siunausta matkaan mutta otti hänet sen sijaan mukaansa luostarien johtajien kokoukseen Antiokiaan. Paluumatkalla tämä luostari-isien seurue alkoi väitellä uudesta kilvoittelumuodosta, jonka Simeon-niminen munkki (1.9.) oli aloittanut asettumalla pysyvästi pylvään päähän. Monet epäilivät pylväskilvoittelua pelkäksi pöyhkeilyksi, mutta nähdessään Simeonin omin silmin he kaikki hiljenivät. Kukaan muu kuin Daniel ei uskaltanut kiivetä ylös hakemaan siunausta. Muut sanoivat: ”Kuinka voisimme suudella suullamme miestä, jota olemme juuri lyöneet huulillamme?” Daniel sen sijaan kiipesi ylös ja sai siunauksen Simeonilta, joka sanoi hänelle: ”Ole rohkea, Daniel, ole vahva ja kärsivällinen. Sinun on kärsittävä paljon Jumalan tähden, mutta luotan Jumalaan, jota palvelen, että hän vahvistaa sinua ja on kanssasi tielläsi.”

37 vuoden iässä Daniel valittiin luostarinsa johtajaksi. Kaikkien yllätykseksi Daniel lähes ensi töikseen vapautti itsensä igumenin tehtävistä arvellen siten voivansa toteuttaa haaveensa ja vaeltaa Jerusalemiin. ”Viimeinkin olet vapaa, Daniel, käy rohkeasti eteenpäin ja tee mitä sinun on tehtävä”, hän sanoi itselleen ja lähti matkaan. Daniel vietti kaksi viikkoa pyhän Simeonin luona ja jatkoi matkaa hänen siunauksensa saatuaan. Samarialaiskapinoiden takia seutu oli kuitenkin rauhatonta, eikä tie Jerusalemiin ollut turvallinen. Eräänä päivänä hänen seuraansa liittyi Simeonin näköinen munkkihahmo, joka kehotti häntä lähtemään Pyhän kaupungin sijasta Konstantinopoliin, ”toiseen Jerusalemiin, joka on täynnä marttyyrien pyhäkköjä ja kirkkoja”. Kun sama munkki ilmestyi Danielille vielä unessa toistaen kehotuksensa, Daniel ymmärsi tämän Jumalan tahdoksi ja lähti taivaltamaan kohti Konstantinopolia.

Daniel päätyi Anaplokseen (nyk. Rumeli-Hisari) Konstantinopolin tuntumassa ja asettui hylättyyn kyläkirkkoon, jota kyläläiset pitivät demonien riivaamana. Daniel telkesi itsensä kirkkoon ja jätti vain pienen aukon mahdollistaakseen yhteydenpidon ulkomaailmaan. Daniel seisoi kirkossa rukouksessa öin ja päivin, eivätkä saastaiset henget voineet kestää hänen läsnäoloaan. Hänen luonaan alkoi käydä koko ajan enemmän ihmisiä, jotka halusivat päästä osalliseksi hänen siunauksestaan. Syyriankielinen Daniel ei kuitenkaan osannut kreikkaa, ja tämä haittasi yhteydenpitoa.

Sielunvihollinen alkoi lietsoa eräissä alueen papeissa kateutta, ja nämä kantelivat arkkipiispa Anatoliokselle munkista, joka heidän syytöksensä mukaan oli harhaoppinen. Arkkipiispa kuitenkin aavisti heidän kateutensa ja kysyi: ”Mistä tiedätte, että hän on harhaoppinen, jos ette edes ymmärrä hänen kieltään?” Kun papit kuitenkin jatkoivat syytösten esittämistä, arkkipiispa käski lopulta murtaa kirkon oven auki ja tuoda kiistanalaisen munkin kaupunkiin. Arkkipiispa ei ainoastaan vakuuttunut Danielin uskon puhtaudesta vaan sai myös armon parantua vakavasta sairaudesta hänen rukoustensa kautta. Daniel, joka oli tuolloin 42-vuotias, palasi väkijoukon hurratessa kirkkoonsa jatkamaan kilvoitteluaan.

Yhdeksän vuoden kuluttua Daniel vajosi hurmokseen ja näki Simeon Styliitan ilmestyvän hänelle pilvipylvään huipulla, molemmilla puolillaan säteilevä enkeli. Simeonin pyynnöstä enkelit hakivat Danielin ylös pylvään päälle. Simeon antoi hänelle suudelman, minkä jälkeen hän nousi taivaaseen jättäen Danielin yksin pylväälle ja sanoen: ”Pysy vahvana ja täytä oma osasi.” Ne, joille Daniel kertoi näyn, vakuuttivat että hänen tulisi ryhtyä pylväskilvoittelijaksi Simeonin tavoin. ”Tapahtukoon Jumalan tahto”, Daniel ajatteli ja avasi Raamatun, joka avautui hänelle kohdasta: ”Sinua kutsutaan Korkeimman profeetaksi, sillä sinä käyt Herran edellä valmistaen hänelle tietä.” (Luuk. 1:76)

Pian tämän jälkeen Syyriasta tuli Sergios-niminen munkki, joka kertoi uutisen pyhän Simeon Styliitan kuolemasta. Munkilla oli mukanaan Simeonin viitta, jonka hän aikoi viedä keisari Leolle (456–474), mutta odotettuaan turhaan pääsyä tämän vastaanotolle hän antoi viitan Danielille, joka otti sen vastaan niin kuin Elisa oli muinoin ottanut Elian viitan (2. Kun. 2:13). Tämän jälkeen Daniel sai vielä unessa vahvistuksen kutsumukselleen.

Pyhä Daniel antoi valmistaa noin 3,5-metrisen pylvään, ja sen pystyttämispaikan osoitti Jumalan lähettämä valkoinen kyyhkynen. Erään syyskuisen yön pimeydessä vuonna 460 pylväs vietiin salaa paikalleen ja Daniel kaikessa hiljaisuudessa nousi sen päähän. Aamulla pellolle tulleet työmiehet kertoivat hämmästyneinä pylväästä maanomistajalle, joka kiivastui paikan luvattomasta käyttöönotosta. Konstantinopolin uusi arkkipiispa Gennadios (458–471) puolestaan määräsi Danielin tulemaan alas, koska tämä oli noussut pylväälle ilman piispallista siunausta.

Maanomistaja sai kuitenkin nähdä omin silmin, kuinka Danielin rukous karkotti riivaajan poikalapsesta. Ymmärrettyään, että hänen maillaan asui nyt pyhä kilvoittelija, maanomistaja muutti mieltään ja rakennutti Danielille uuden, korkeamman pylvään. Syyrialainen munkki Sergios jäi asumaan sen juurelle johtaakseen Danielin oppilaiden kasvavaa joukkoa, josta vähitellen muodostui luostariyhteisö.

Daniel kilvoitteli pylvään huipulla ja eli taivaallisten asioiden parissa. Hän oli ihmisten ja enkelten ihmeteltävänä, niin kuin Kristus ristillä. Jumala teki Danielin pylväästä armon välikappaleen, jonka ympärillä tapahtui ihmeitä, parantumisia, merkkejä ja tunnustekoja. Eräs kuuromykkä lähti nousemaan tikkaita saadakseen apua ja parani jo puoliväliin päästyään.

Pyhän Danielin sanat olivat täynnä pelastavaa armoa ja taivaallista viisautta. Hän kertoi ihmisille yksinkertaisin sanoin Jumalan rakkaudesta, painotti köyhistä huolehtimisen tärkeyttä ja julisti rohkeasti tulevan tuomion todellisuutta. Kerran Daniel profetoi Jumalan vihan kohtaavan pääkaupunkia, mutta koska oli pääsiäisjuhlan aika, kirkonjohtajat vaikenivat asiasta ja profetia unohdettiin.

Pylvään luona vieraili koko ajan enemmän kansaa. Paikalla kävi esimerkiksi konsuli Kyros, jonka kaksi tytärtä paranivat Danielin rukoiltua. Keisarinna Eudokia tuli Danielin luokse heti palattuaan Afrikasta, jossa hän oli ollut jouduttuaan vandaalien vangiksi. Keisari Leo pyysi Danielin esirukouksia saadakseen itselleen perillisen. Jonkin ajan kuluttua hänelle syntyikin poika, ja kiitollinen keisari kustansi Danielille kolmannen, edellisiä korkeamman pylvään. Keisari Leo kiipesi ylös saadakseen koskea pyhää miestä. Keisari ihmetteli hänen jalkojensa heikkoa kuntoa. Alituisen seisomisen seurauksena Daniel kärsi jatkuvista jalkakivuista.

Kesällä 465 keisari Leo vaati arkkipiispa Gennadiosta vihkimään Danielin papiksi. Daniel ei kuitenkaan vastannut arkkipiispan pyyntöihin mitään eikä sallinut tämän tulla ylös luokseen. Kansa odotti tilanteen kehittymistä koko kuuman päivän, ja lopulta Gennadios päätti suorittaa vihkimyksen ilman konkreettista kätten päällepanemista. Arkkipiispa pyysi Kristusta asettamaan kätensä näkymättömästi Danielin päälle ja vihki tämän papiksi alhaalla seisten kansan hurratessa: ”Aksios, aksios!” Lopulta Daniel antoi periksi ja salli pystyttää tikapuut arkkipiispaa varten. Daniel ja Gennadios halasivat toisiaan ja antoivat ehtoollisen toisilleen taivaan ja maan välillä.

Saman vuoden syksyllä koitti Danielin aiemmin profetoima onnettomuus. Suuri osa Konstantinopolia tuhoutui tulipalossa 2.9.465. Keisarin ja keisarinnan johdolla kansalaiset vaelsivat Danielin pylväälle, pyysivät häneltä anteeksi ja anoivat hänen esirukouksiaan kärsivän kansan puolesta.

Syksy koetteli myös pyhää Danielia. Kun keisari Leon rakennuttama uusi 17-metrinen kaksoispylväs joutui myrskyn kouriin, sen tuet irtosivat ja pylväs huojui vaarallisesti puolelta toiselle Danielin oppilaiden yrittäessä epätoivoisesti tukea sitä. Oppilaat pelkäsivät Danielin hengen puolesta, mutta tämä ei sanonut sanaakaan vaan jatkoi tyynenä rukoustaan. Vihainen keisari määräsi pylvään suunnittelijalle kuolemanrangaistuksen, mutta Daniel vetosi keisariin ja sai sen peruutettua.

Eräänä talviyönä tapahtui, että myrskytuuli vei Danielin vaatteet ja hän jäi lumituiskun armoille. Seuraavana päivänä Daniel oli niin jäässä, että hän näytti suolapatsaalta eikä kyennyt puhumaan tai liikkumaan. Raivoavan myrskyn takia oppilaat pääsivät kiipeämään hänen luokseen vasta iltapäivällä ja alkoivat heti sulattaa häntä kuumalla vedellä. Elpyessään Daniel kuitenkin kertoi tunteneensa olonsa aivan lämpimäksi. Hän oli nähnyt unessa häntä aiemmin ohjanneen Simeonin näköisen munkin. Tämä oli näyttänyt hänelle haukan, joka tuli idästä ja asettui keisari Leon forumin pylvään päässä olleeseen kotkanpesään ja muuttui itsekin kotkaksi. Tapahtuman jälkeen Danielin pylvään päähän rakennettiin keisarin käskystä pieni koppi Danielin suojaksi.

Keisari kunnioitti ja arvosti Danielia niin, että rakennutti itselleen hänen pylväänsä lähettyville palatsin, johon hän toi arvovieraansa. Keisari tuli usein Danielin luokse kuninkaallisten vieraiden ja suurlähettiläiden kanssa. Hän kysyi pylväspyhän mielipidettä myös maallisissa asioissa. Esimerkiksi kun Aleksandrian kaupunkia uhkasi hyökkäys, keisari kysyi neuvoa Danielilta, joka ilmoitti, että mitään pahaa ei tapahtuisi. Vuonna 466 neuvottelut Lazican kuningas Gubazioksen kanssa käytiin kirjaimellisesti pyhän miehen alaisuudessa. Keisari ja Gubazios pääsivät sopimukseen, joka tyydytti molempia osapuolia. Tämän jälkeen Daniel tunnettiin myös Mustanmeren itärannikolla, ja pyhiinvaeltajien määrä kasvoi entisestään. Keisari Leo sai Danielin suostumaan uusien luostari- ja vierastilojen rakentamiseen pylvään tuntumaan luvattuaan siirrättää paikalle Simeon Styliitan pyhäinjäännökset, mikä toteutettiin suurin juhlallisuuksin.

Kerran keisari Leo oli ratsastamassa poispäin pylvään luota, kun hän kaatui hevosineen ja pudotti kruununsa. Keisari ymmärsi asenteensa olleen pyhiinvaeltajalle sopimaton. Siitä lähtien hän laskeutui satulasta aina pylvään nähdessään ja kulki jalan niin kauan kuin oli Danielin näköpiirissä.

Keisari Leon kuoleman (474) jälkeen Konstantinopolissa alkoi valtataistelu, jonka pyörteissä myös kirkon asema joutui uhatuksi. Maallisen vallan tavoittelijat pyrkivät saamaan kirkosta joko ”khalkedonilaisen” tai ”monofysiittisen” siiven omalle puolelleen. Jälkimmäisten suosijana tunnettu vallananastaja Basiliskos syrjäytti keisari Zenonin vuonna 475 ja uhkasi surmata niskuroivan papiston. Silloin Daniel yllätti kaikki tulemalla alas pylväältään ensimmäisen kerran viiteentoista vuoteen. Hän marssi Konstantinopolin keskustaan, jossa kansa riehaantui ja kantoi Danielia riemusaatossa ympäri kaupunkia. Arkkipiispa Akakios ja häntä tukeneet munkit olivat sulkeutuneet Hagia Sofian kirkkoon. Heidän luonaan käytyään Daniel puhui kansalle kirkon edessä ja lähti kansanjoukon saattamana kohti Hebdomonin palatsia, jossa keisari Basiliskos oli. Kulkueen aikana leprainen parantui sairaudestaan. Palatsin eteen päästyään Daniel karisti tomun viitastaan (vrt. Matt. 10:13-14) sanoutuakseen irti keisarin linjasta, ja koko kansanjoukko teki samoin. Vaatteista noussut pauhu teki vaikutuksen Basiliskokseen, joka lähetti Danielille sovittelevan viestin. Danielin vastaus oli kuitenkin tiukka. Samaan aikaan yksi palatsin torneista romahti.

Daniel paransi sairaita rukouksellaan ja kansanjoukko seurasi häntä kuin Kristus olisi tullut maan päälle. Seuraavana päivänä keisari Basiliskos tuli Hagia Sofian kirkkoon, lankesi pyhän Danielin jalkojen juureen ja teki sovinnon arkkipiispa Akakioksen kanssa koko kansan nähden. Daniel palasi pylväälleen ja teki paluumatkalla vielä lukuisia ihmeitä.

Päästyään takaisin pylväälleen Daniel profetoi Basiliskoksen lähestyvän koleman ja Zenonin (k. 491) valtaan palaamisen. Zenon samoin kuin hänen seuraajansa Anastasios (491–518) kunnioittivat Danielia suuresti. Hänen pylväästään tuli yksi Konstantinopolin ja koko valtakunnan kuuluisimpia ja kunnioitetuimpia pyhiinvaelluskohteita, jonka luokse tultiin kaikkialta valtakunnasta. Pyhästä Danielista maalattiin jo hänen elinaikanaan ikoni, joka vietiin kunnioitettavaksi kirkkoon. Daniel suuttui ja käski hävittää kuvan. Daniel pysyi vapaana kunnianhimosta ja ylpeydestä. Hän ei pitänyt mitään omana ansionaan vaan lähetti kaikki avunpyytäjät kunnioittamaan Simeon Styliitan pyhäinjäännöksiä tai voitelemaan itsensä tämän haudalla palaneiden lampukoiden öljyllä.

Daniel pysyi nöyränä vielä kuolemankin edessä. Hänen sairastuttuaan keisari Anastasios ehti jo rakennuttaa hänelle ylellisen haudan, mutta Daniel toipui ja vaati keisaria lupaamaan, että hänet haudattaisiin maahan ja että hänen ruumiinsa päälle asetettaisiin pyhien reliikkejä, jotta kunnioitus kohdistuisi ensisijaisesti näihin ja parantumiset luettaisiin heidän ansiokseen.

Poislähtönsä Daniel ilmoitti kolme kuukautta etukäteen. Viikkoa ennen kuolemaansa hän keräsi oppilaansa tikkaiden yläportaille ja piti heille viimeisen opetuspuheensa pyytäen heidän esirukouksiaan. Kaupungista alkoi tulla kansaa, joka tahtoi olla paikalla hänen viimeisinä hetkinään. Kolme päivää ennen kuolemaansa Daniel näki yöllä näyssä kaikki menneet pyhät, jotka kutsuivat hänet osallistumaan jumalanpalvelukseen yhdessä heidän kanssaan. Seuraavana päivänä Daniel osallistui viimeisen kerran pyhään ehtoolliseen. Hän nukkui pois lauantai-aamuna, 11. joulukuuta vuonna 493 kilvoiteltuaan 50 vuotta maan päällä ja 33 vuotta pylväällä. Hänen ruumistaan pidettiin tuntikausia kansan nähtävänä, ja ihmiset hyvästelivät häntä kyynelin pyytäen hänen esirukouksiaan. Pyhä Daniel Styliitta haudattiin vielä samana päivänä kaikkien arvohenkilöiden läsnä ollessa. Lyijyarkun päälle asetettiin kolmen pyhän nuorukaisen Hananian, Asarian ja Misaelin (17.12.) jäännöksiä, jotka oli vasta siirretty Konstantinopoliin.

Vuosisadasta toiseen pyhä Daniel Styliitta on säilyttänyt asemansa ortodoksien rakastamana ja kunnioittamana pyhänä. Hänen elämänvaiheensa tunnetaan hänen vivahteikkaasti kirjoitetusta elämäkerrastaan, joka perustuu silminnäkijäkertomuksiin.[1]


[1] Dawes–Baynes: Three Byzantine Saints (SVS 1977), 7-71.

Meiraks eli Egyptissä 600-luvulla. Hän oli hurskaasta kristitystä perheestä, mutta ulkonaisten etujen houkuttelemana hän päätti hylätä uskonsa ja kääntyä islamiin. Muslimihallitsijan edessä hän riisui kristittyjen käyttämän vyötärönauhan, jossa oli risti, ja tallasi pyhän ristin jalkoihinsa. Meiraks sai hyvän aseman ja alkoi nauttia elämästä.

Meiraksin vanhemmat eivät lakanneet rukoilemasta poikansa puolesta, ja ennen pitkää Herra alkoi kolkuttaa hänen sydämensä ovella. Meiraks muisteli Kristuksen sanoja: ”Joka kieltää minut ihmisten edessä, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa.” (Matt. 10:33) Hän muisti myös, kuinka Pietari kielsi Kristuksen mutta katui itkien ja hänestä tuli apostolien johtaja.

Meiraks meni vanhempiensa luokse ja ilmoitti tahtovansa palata kristittyjen joukkoon. Vanhempien kyyneleet vaihtuivat iloksi, mutta he eivät uskaltaneet piilotella häntä luonaan, koska pelkäsivät islamilaisen hallinnon kostoa. Sen sijaan he käskivät poikansa mennä tunnustamaan uskonsa rohkeasti saman emiirin eteen, jonka edessä hän oli kieltänyt Kristuksen. ”Jumala näyttää sinulle tien. Näin sinusta tulee Kristuksen toveri ja kansasi esirukoilija”, he sanoivat.

Meiraks rukoili Jumalalta voimaa kestää kidutukset, otti vyönsä ja lähti muslimien kokoontumispaikalle. Hän puki vyön ylleen emiirin edessä, suuteli puusta tekemäänsä ristiä ja huusi niin kovaa kuin jaksoi: ”Herra armahda!” Emiirin ihmetellessä, oliko Meiraks mennyt sekaisin, tämä julisti: ”Nyt vasta olen tullut järkiini ja palannut Paholaisen pimeydestä. Olen taas kristitty ja kumarran Kristusta.” Tämän kuullessaan emiiri määräsi Meiraksin vietäväksi vankilaan kolmeksi päiväksi ilman ruokaa tai vettä. Kun Meiraks ei sen jälkeenkään osoittanut horjumisen merkkejä, hänet ruoskittiin ja heitettiin takaisin vankilaan. Sama toistui kolmen päivän jälkeen. Taas kolmen päivän kuluttua Meiraks tuotiin emiirin eteen, ja kun hän ei vieläkään taipunut, hänet tuomittiin kuolemaan.

Meiraks vietiin laivaan, joka purjehti merelle, vajaan kilometrin päähän rannasta. Hänen annettiin rukoilla, minkä jälkeen hänen päänsä katkaistiin ja heitettiin mereen. Marttyyrin pyhä ruumis upposi meren syvyyteen, mutta hänen päänsä ajautui rannikolle, jossa kristityt tunnistivat sen ja ottivat sen vastaan kuin kallisarvoisen lahjan. Kun emiiri sai kuulla tästä, kristityt joutuivat maksamaan hänelle sata kultarahaa saadakseen luvan kunnioittaa reliikkiä. Päästä huokuva suloinen tuoksu ja sen välityksellä tapahtuneet ihmeet todistavat siitä suuresta armosta, jota Herra osoittaa katuvia kohtaan.

Pyhittäjä Luukas syntyi vuonna 879. Hän oli kotoisin pienestä kaupungista Vähän-Aasian itäosasta. Hänen perheensä oli varakas. Kun Luukas oli 18-vuotias, Bysantin ja bulgarialaisten välille syttyi sota. Luukas osallistui siihen ja taisteli urheasti. Armeijassa ollessaan hän alkoi kuitenkin harjoittaa askeettista kilvoittelua kahden toverinsa vaikutuksesta, jotka olivat erään pylväskilvoittelijan hengellisiä lapsia. Bysantin armeija kärsi sodassa tappion, minkä jälkeen Luukas päätti liittyä Kristuksen sotajoukkoihin. Hän meni mainitun pylväskilvoittelijan luo, joka puki hänet munkin asuun. Luukas joutui ankaraan taisteluun lihansa himojen kanssa. Hän ryhtyi kantamaan rautakahleita ja söi vain kerran viikossa.

Kuuden vuoden ankaran kilvoittelun jälkeen Luukas vihittiin papiksi. Hän palasi armeijaan sotilaspapin tehtäviin luopumatta kuitenkaan askeettisesta elämäntavastaan. Hän päinvastoin lisäsi siihen vielä lähimmäisenrakkauden kilvoituksen alkamalla jakaa puutteessa oleville sotilaille kaikkea mitä hänellä sattui olemaan. Kerran hän meni nälänhädän aikana salaa vanhempiensa maatilalle ja jakoi köyhille kaiken, mitä heillä oli varastossa. Hän käytti tällaista omankädenoikeutta eräissä muissakin yhteyksissä auttaakseen puutteenalaisia vanhempiensa varoilla.

Päätettyään jättää kotipaikkakuntansa Luukas meni Pyhän Sakariaan luostariin Bitynian Olymposvuorelle. Siellä hän esiintyi mykkänä, mutta hänet nimitettiin silti luostarin taloudenhoitajaksi. Hän piti suussaan suurta kiveä vaietakseen samalla tavoin kuin luostarin suojeluspyhä Sakarias, Johannes Kastajan isä, aikoinaan. Veljiin hän piti yhteyttä kirjoittamalla viestejä savitauluun. Yönsä hän vietti puussa säiden armoilla. Kun hänen kilvoituksensa alkoi herättää huomiota, hän kavahti ihmisiltä saamaansa ylistystä ja lähti luostarista takaisin kotiseudulleen. Siellä hän kaivoi luolan vuorten keskelle. Sekä demonit että myös kirput ahdistivat häntä julmasti.

Kahden ja puolen vuoden kuluttua Luukas asettui noin 3,5 metrin korkuiselle pylväälle Pyhän Demetrioksen kappelin tuntumassa. Pylväällään hän joutui taistelemaan tuulia ja sateita, talven kylmyyttä ja kesän kuumuutta vastaan. Samoin kuin kuuluisat pylväiden päällä kilvoitelleet edeltäjänsä Simeon Styliitta (1.9.), Simeon Nuorempi (24.5.), Daniel (11.12.) ja Alypios (26.11.), Luukaskin kesti lujana kaikki sään aiheuttamat koettelemukset hellittämättä paastoaan ja muita kilvoituksiaan, sillä hän katseli koko ajan sielunsa silmillä tulevan maailman hyvyyksiä.

Kolmen vuoden kuluttua Luukas kuuli äänen, joka kehotti häntä antautumaan ei vain enkelten vaan myös ihmisten katseltavaksi (1. Kor. 4:9). Niinpä hän siirtyi Euroopan puolelle ja saatuaan paikallisen piispan siunauksen rakensi itselleen pylvään Eutropoksen alueelle aivan Konstantinopolin ulkopuolelle. Sen päälle hän nousi joulukuun 11. päivänä vuonna 935. Siellä hän kesti kärsivällisesti ja Jumalan apuun luottaen niin lihansa kapinat henkeään vastaan kuin pahojen henkien ankarat hyökkäykset. Mitä enemmän hän kurkotti kohti Jumalaa, sitä runsaampana Jumalan armo vuoti niille, jotka kiiruhtivat hänen pylväänsä juurelle saamaan apua ongelmiinsa. Hän kuului ainoastaan Jumalalle mutta teki itsensä ”kaikeksi kaikille” (1. Kor. 9:22). Jokaiselle luokseen tulleelle hän osoitti yhtälailla myötätuntoa. Hän paransi rukouksillaan heidän sairauksiaan, lohdutti heitä heidän murheissaan, paljasti heidän salaisia ajatuksiaan, ennusti mitä heille tulisi tapahtumaan ja kuunneltuaan heidän tunnustuksiaan antoi heille synninpäästön. Konstantinopolin väestölle Luukkaan pylväästä tuli pelastuksen satama, jossa pahimminkin haavoittuneet sielut löysivät rauhan ja katumuksen ilon.

Pyhittäjä Luukas eli pylväänsä päällä kuin taivaan enkeli 44 vuotta. Hän oli oppinut hallitsemaan niin sisäisiä kuin ulkonaisia vihollisiaan ja antoi hyveittensä valon loistaa ihmisten edessä, jotta nämä ylistäisivät Isää, joka on taivaissa (Matt. 5:16). Pyhä Luukas nukkui rauhassa kuolonuneen yli sadan vuoden iässä joulukuun 11. päivänä 979. Hänet haudattiin Pyhän Bassianoksen luostariin, jonka hänen ystävänsä patriarkka Teofylaktos oli hänen tuellaan jälleenrakentanut.

Pyhittäjä Nikon eli Kiovassa 1000- ja 1100-lukujen vaihteessa. Hän oli kotoisin ylimysperheestä mutta jätti omaisensa Kristuksen tähden ja vihkiytyi munkiksi Kiovan luolaluostarissa. Vuonna 1096 hän jäi monien muiden munkkien kanssa polovtsien[1] vangiksi. Omaiset olisivat halunneet lunastaa hänet vapaaksi, mutta hän kielsi heitä ja jättäytyi kokonaan Herran haltuun. Huomattuaan menettäneensä hyvät lunnasrahat polovtsit piinasivat Nikonia kolmen vuoden ajan nälällä, janolla ja erilaisilla kidutuksilla, mutta Nikon kiitti kaikesta Jumalaa ja rukoili lakkaamatta. Silloin Herra antoi hänelle ihmeiden tekemisen lahjan. Nikon alkoi parantaa sairaita ja jopa nosti rukouksillaan vangitsijansa kuolinvuoteelta.

Kolmen vuoden kuluttua Nikonille ilmestyi marttyyri Eustrati (28.3.), joka oli otettu vangiksi yhtä aikaa hänen kanssaan ja surmattu. Eustrati ilmoitti, että Nikon pääsee takaisin luostariinsa kolmen päivän kuluttua. Nikonin kerrottua tästä vangitsijoilleen nämä katkaisivat jänteet hänen jaloistaan ja vartioivat häntä tarkasti estääkseen häntä pakenemasta, mutta kolmannen päivän kuudennella hetkellä pyhittäjä Nikon siirtyi ihmeellisesti Kiovan luolaluostariin kirkossa rukoilevien munkkiveljien keskuuteen. Nähdessään hänet runneltuna ja kahlittuna veljet kokoontuivat hänen ympärilleen kysellen, mitä oli tapahtunut ja miten hän oli ilmestynyt paikalle. Nikon ei voinut salata tapahtunutta ihmettä, mutta ei antanut vapauttaa itseään kahleista ennen kuin igumeni ojensi häntä sanoen: ”Veli, jos Herra haluaisi sinun olevan kahleissa, Hän ei olisi vapauttanut sinua vankeudesta.”

Pyhittäjä Nikonia alettiin kutsua lisänimellä ”Kuiva”, sillä nälkä ja kidutukset olivat kuivettaneet hänen ruumiinsa, mutta riutuneenakin hän paloi rakkaudesta Jumalaan ja loisti hyvillä teoillaan. Monen vuoden kuluttua Nikonin entinen vangitsija, jonka hän oli parantanut, tuli luostariin, vihkiytyi munkiksi ja ryhtyi entisen vankinsa oppilaaksi.


[1] Polovtsit olivat eräs turkinsukuisista arojen paimentolaiskansoista.

Pyhittäjä Leontios syntyi Bysantin keisarikunnan viimeisinä aikoina Monembasiassa (muinaisen Spartan lähellä) ylhäiseen ja hurskaaseen perheeseen ja sai kasteessa nimen Leo. Hänen isänsä oli Peloponnesoksen kuvernööri. Leo sai kotipaikkakunnallaan erinomaisen koulutuksen, jota hän vielä täydensi Konstantinopolissa. Eri tieteiden lisäksi hän oppi myös useita kieliä.

Pian sen jälkeen kun Leo oli palannut pääkaupungista kotiin Monembasiaan, hänen isänsä kuoli. Hänen hurskas äitinsä tahtoi mennä elämänsä loppuvuosiksi luostariin. Niinpä hän kehotti poikaansa solmimaan avioliiton ja huolehtimaan perheen omaisuudesta. Äidilleen kuuliaisena Leo avioitui. Sydämessään hän kaipasi kuitenkin aina luostarielämän ehdottomuutta. Niinpä kolmannen lapsen synnyttyä hänen onnistui taivuttaa vaimonsa päästämään hänet kilvoitteluelämään. Hän jätti vaimolleen, joka jäi kotiin kasvattamaan lapsia, kaiken omaisuutensa ja lähti itse tunnetun kilvoittelija Menideksen oppilaaksi. Tämä vihki hänet munkiksi antaen hänelle uudeksi nimeksi Leontios. Leontios heittäytyi askeettisiin kilvoituksiin innokkaasti ja ylitti pian kilvoittelutoverinsa hyveissä saavuttaen kaikkien arvostuksen.

Leontios halusi päästä tutustumaan myös muihin kilvoittelijoihin, ja siksi hän siirtyi jonkin ajan kuluttua Athosvuorelle, joka eli tuolloin parasta kukoistustaan. Siellä kilvoiteltuaan hän palasi Peloponnesokselle ja asettui asumaan Klokosvuoren autioille rinteille. Luonnonvoimien armoilla kilvoitellen hän voitti Kristuksen avulla kaikki demoniset hyökkäykset ja saavutti täydellisen himottomuuden. Hänen mielensä kohosi taivaan korkeuksiin ja hän sai Jumalalta ihmeiden tekemisen armolahjan. Useita sairaita ja rampoja parantui.

Bysantin viimeisen keisarin Konstantinos Paleologoksen (1449–1453) veljet Tuomas ja Demetrios, jotka hallitsivat Peloponnesosta, ihailivat suuresti pyhää Leontiosta ja rakensivat hänen kilvoituspaikalleen Ylienkeli Mikaelin kirkon ja kokonaisen luostarin, jonne he toivat monia kallisarvoisia pyhäinjäännöksiä siellä kilvoittelevien pyhitykseksi. Luostari on edelleen olemassa nykyisen Egionin kaupungin lähistöllä.

Johdettuaan monia pelastukseen herättämällä heissä innon hyveisiin pyhittäjä Leontios sai ennalta tiedon lopustaan. Kaksi kirkasta enkeliä ilmestyi hänelle ja kutsui häntä kohoamaan maasta taivaaseen. Hän antoi rauhallisesti henkensä Jumalan käsiin 75-vuotiaana.

Marttyyripiispa Feofan (Sergei Petrovitš) syntyi vuonna 1867. Hän opiskeli Kazanin hengellisessä akatemiassa, solmi avioliiton ja palveli pappina Saratovin katedraalissa. Jäätyään leskeksi hän vihkiytyi munkiksi Valamon luostarissa vuonna 1914. Seuraavana vuonna hänet nimitettiin Solikamskin Pyhän Kolminaisuuden luostarin arkkimandriitaksi ja vuoden 1917 alussa hänet vihittiin Solikamskin apulaispiispaksi. Haluten tutustua paremmin hiippakuntaansa ja laumaansa hän kiersi jalan kaikissa alaisuudessaan olevissa seurakunnissa.

Aikalaiset muistavat isä Feofanin hartaana rukoilijana ja suurena paastoajana. Hän ei juuri koskaan käynyt hiippakuntansa ulkopuolella vaan uppoutui kokonaan hänelle uskottujen seurakuntien elämään. Kun Permin arkkipiispa Andronik pidätettiin kesällä 1918, Feofan muutti Permiin ja otti hiippakunnan johtoonsa. Loppukesästä hänet itsensä pidätettiin. Muutama päivä ennen kuin amiraali Koltšakin valkoisen armeijan joukot vapauttivat Permin, bolševikit kiduttivat piispa Feofanin kuoliaaksi. Joulukuun 11. päivänä 1918 kolmenkymmenen asteen pakkasella he upottivat hänet lukemattomia kertoja Kamajoen avantoon. Piispan ruumiin ympärille muodostui parin sentin paksuinen jääkerros, mutta hän oli yhä elossa. Lopulta hänet hukutettiin jokeen. Samanlaisen kohtalon hänen kanssaan koki kaksi pappia ja viisi maallikkoa.

Pyhittäjä Kukša, maallikkonimeltään Kosma (Velitško), syntyi Venäjällä vuonna 1875. Noin 20-vuotiaana hän kävi pyhiinvaellusmatkalla Jerusalemissa, missä hänelle tapahtui kaksi ihmettä merkkinä hänen tulevasta hengellisestä suuruudestaan. Kaikkien pyhiinvaeltajien ja erityisesti lapsettomien naisten oli tapana kastautua Siloan altaassa. Sanottiin, että ensimmäisenä altaaseen astuvalle Herra antaisi jälkeläisiä. Pyhiinvaeltajien tungeksiessa lähteen luona joku työnsi Kosmaa niin, että tämä putosi vaatteet päällä ensimmäisenä altaaseen. Ihmiset nauroivat sanoen, että hän tulee saamaan paljon lapsia, mutta sanat osoittautuivat profeetallisiksi, sillä myöhemmin Kosmalla oli paljon hengellisiä lapsia.

Ylösnousemuskirkossa eli Pyhän haudan kirkossa pyhiinvaeltajat halusivat voidella itseään Kristuksen haudalla palavien lampukoiden öljyllä. Herran enkeli kaatoi näkymättömästi keskimmäisen lampukan vuodattaen kaiken öljyn Kosman päälle. Pyhiinvaeltajat ympäröivät hänet heti ja keräsivät käsin hänen vaatteitaan pitkin valuvaa öljyä voidellakseen sillä hartaasti itseään. Tämä kuvasi ennalta sitä, kuinka pyhittäjän yllä oleva Jumalan armo leviäisi runsaana ihmisille.

Palatessaan Pyhältä maalta Kosma kävi Athosvuorella. Siellä hänessä syttyi kaipaus munkkielämään. Vuoden kuluttua hän lähti kiovalaisen ohjaajavanhus Joonan siunauksella kuuliaisuusveljeksi Athokselle Pyhän Panteleimonin luostariin ja eli siellä kokeneiden hengellisten isien ohjauksessa vihkiytyen munkiksi nimellä Ksenofont. Vuonna 1913 hänet karkotettiin muutaman sadan munkin kanssa takaisin Venäjälle seurauksena Jumalan nimen merkitystä koskevista teologisista kiistoista, jotka tuohon aikaan repivät Athosta. Kotimaahan palattuaan hän asettui Kiovan luolaluostariin, jossa Athosvuoren munkit otettiin alkuepäilysten jälkeen hyvin vastaan, kun heidän ymmärrettiin joutuneen karkotetuksi totuuden tähden. Athoksella vietetyt vuodet olivat olleet Kosmalle hengellisesti hyödyllisiä ja edistivät hänen kypsymistään munkkina ja Jumalan palvelijana.

Viidenkymmenenkuuden vuoden ikäisenä Kosma odottamatta sairastui vakavasti. Kuoleva päätettiin vihkiä viivyttelemättä suureen skeemaan ja hänelle annettiin nimi Kukša Kiovan luolaluostariin haudatun pappismarttyyri Kukšan mukaan. Herra antoi kuitenkin hänelle vielä lisää maallisen elämän päiviä, jotta hän palvelisi ihmisiä heidän pelastuksekseen, ja vihkimyksen jälkeen hän toipui nopeasti.

Vuodesta 1917 alkaen kirkko joutui kestämään katkeria koettelemuksia, jotka Kukša jakoi yhdessä uskovan kansan kanssa. Vuonna 1934 hänet vihittiin pappismunkiksi, ja luolaluostarin sulkemisen jälkeen hän palveli eräässä seurakuntakirkossa. Tuona aikana pappina toimiminen vaati suurta rohkeutta. Isä Kukšan raskas kahdeksanvuotinen tunnustajan taival alkoi vuonna 1938, kun hänet pidätettiin ja tuomittiin viideksi vuodeksi pakkotyöleirille ja sen jälkeen kolmeksi vuodeksi karkotukseen. Näin hän joutui 63-vuotiaana näännyttävään metsänhakkuutyöhön. Työtä tehtiin 14 tuntia vuorokaudessa kovista pakkasista välittämättä. Ruoka oli äärimmäisen niukkaa ja kehnoa.

Jumalan armon vahvistamana Kukša kesti piinaavan vankielämän kärsivällisesti ja kannusti hengellisesti toisia. Leirillä oli hänen lisäkseen paljon papistoa sekä munkkeja ja nunnia. Kerran Kukša sai Kiovan piispa Antonilta paketin, johon tämän oli onnistunut piilottaa korppujen joukkoon sata palasta pyhitettyä ja kuivattua ehtoollisleipää. Paketin tarkastajat eivät olleet huomanneet niitä tai olivat luulleet niitä korpunmuruiksi. Tietäen monien pappien, munkkien ja nunnien olleen leirillä vuosikausia ilman pyhän ehtoollisen suomaa lohdutusta pyhä Kukša tahtoi jakaa ehtoollislahjoja mahdollisimman monille. Hän kertoi saamistaan pyhistä lahjoista muutamille papeille ja nämä levittivät hyvin varovasti tietoa edelleen uskoville, jotta kaikki olisivat valmiit osallistumaan pyhään ehtoolliseen vartijoiden huomaamatta. Papit tekivät pyyhkeistä epitrakiilit, piirsivät niihin lyijykynällä ristit ja piilottivat ne päällysvaatteidensa alle. Metsässä he piiloutuivat pensaikkoon. Munkit ja nunnat juoksivat yksitellen heidän luokseen, saivat nopeasti synninpäästön epitrakiilin alla ja osallistuivat ehtoolliseen. Näin yhden päivän aikana sata vankia sai ottaa vastaan pyhän ehtoollisen. Kaikki iloitsivat ja kiittivät Jumalaa.

Eräänä pääsiäisenä Kukša oli hyvin heikko ja nälissään. Tuulenvirekin sai hänet horjumaan. Hän kulki piikkilanka-aidan viertä, aurinko paistoi, linnut lauloivat ja lumi alkoi sulaa, mutta hänellä oli sietämätön nälkä. Aidan toisella puolella kokit kantoivat keittiöstä piiraita vartijoiden ruokalaan. Korpit kaartelivat piiraskorien yllä ja Kukša alkoi pyydellä: ”Korppi, korppi, joka ruokit profeetta Eliaa autiomaassa, tuo minullekin palanen piirasta.” Samassa hän kuuli raakuntaa päänsä päältä ja huomasi piiraan putoavan jalkoihinsa. Kyynelsilmin hän kiitti Jumalaa ja sammutti nälkänsä.

Keväällä 1943 Kukšan leirituomio päättyi ja hänet siirrettiin karkotukseen Solikamskin alueelle Siperiaan. Vuonna 1947 hän pääsi palaamaan Kiovan luolaluostariin, jonka saksalaiset miehittäjät olivat avanneet uudelleen sodan aikana. Veljestö otti hänet iloiten vastaan. Hän toimi kynttilöiden myyjänä ja sammuttajana lähemmissä luolissa. Sen lisäksi hän sai Herralta tehtävän auttaa ihmisiä myös hengellisenä ohjaajana. Kaikenlainen jumalattomuus, epäusko, puute, murhe ja synnin vankeus toivat hänen luokseen ihmisiä, jotka olivat koettelemusten keskellä menettäneet toivonsa. Vanhuksesta tuli heille horjumaton uskon kallio, johon pahan vaahtopäiset aallot murtuivat. Hän auttoi lukemattomia ihmisiä kaikenpeittävällä rakkaudellaan, ja hänen avullaan he alkoivat kulkea kapeaa pelastuksen tietä.

Vanhus Kukšalla oli Jumalan antama hengellisen harkinnan ja ajatusten erottelukyvyn lahja. Hän ei koskaan tuominnut syntisiä eikä vältellyt heitä. Hän sanoi: ”Olen itse syntinen ja rakastan syntisiä. Ei ole maan päällä ihmistä, joka ei olisi tehnyt syntiä. Vain Herra yksin on synnitön, mutta me olemme kaikki syntisiä.”

Pyhän Kukšan elämä herätti pelkoa ja ärtymystä vallanpitäjissä ja häntä vainottiin jatkuvasti. Vuonna 1951 hänet siirrettiin Kiovasta Potšajevin lavraan Länsi-Ukrainaan. Sielläkin hän sai tehtäväkseen toimia rippi-isänä ja hengellisenä ohjaajana. Lisäksi hän seisoi vartiossa Jumalanäidin ihmeitä tekevän ikonin luona. Kerran siinä seisoessaan hänen jalassaan katkesi suoni ja saapas täyttyi verellä. Hänet talutettiin keljaan ja lopun arveltiin jo koittaneen, mutta Herra kuuli hänen hengellisten lastensa rukoukset ja Kukša toipui. Kolmen vuoden ajan hän toimitti liturgian päivittäin luolakirkossa paitsi niinä harvoina päivinä, jolloin oli sairaana. Liturgian aikana pyhän pöydän äärellä seisoessaan hän kirkastui ja muuttui kokonaan valoisaksi. Kerran joku näki kirkkaan mieshahmon palvelevan hänen vieressään, ja Kukša kertoi sen olevan pyhittäjä Job Potšajevilaisen, joka aina palveli hänen kanssaan.

Lavran veljestö rakasti Kukšaa, mutta pelastuksen vihollinen kylvi joidenkin mieleen kateutta ja vihaa häntä kohtaan. Kukša itse kesti kärsivällisesti ja hyväntuulisesti kaikki esteet, joilla yritettiin rajoittaa hänen toimimistaan hengellisenä ohjaajana. Keväällä 1957 kirkollinen esivalta määräsi hänet sulkeutumaan keljaan ”harjoittamaan askeettista elämää ja korkeampaa skeemakilvoitusta”, minkä jälkeen hänet suuren paaston lopulla piinaviikolla siirrettiin Tšernovitsin hiippakuntaan hiljaiseen Johannes Teologin luostariin. Vanhuksen tulo elävöitti veljestön hengellisen elämän, ja pian myös rippilapset ja heidän perässään Jumalan kansa löysivät tiensä luostariin. Vanhus itse tunsi hiljaisessa ja yksinkertaisessa luostarissa olevansa kuin Athoksella.

Elämänsä loppupuolellakin Kukša sai kestää paljon vainoa ja pahaa viranomaisilta. 1960-luvun alussa alkoi uusi vainon aalto kirkkoa vastaan. Kirkkoja ja luostareita suljettiin. Vanhus Kukšan nauttima hengellinen auktoriteetti, yleinen kunnioitus ja rakkaus herättivät katkeraa vihaa vallanpitäjissä. Erään suljetun naisluostarin nunnat siirrettiin Johannes Teologin luostariin ja munkit häädettiin kuka minnekin. Isä Kukša sai määräyksen siirtyä Odessaan Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen luostariin, missä hän vietti elämänsä viimeiset neljä vuotta. Vanhuksen siirrot luostarista toiseen koituivat kuitenkin ihmisten parhaaksi. Kristuksen lauman lampaat kautta koko Ukrainan saivat nauttia hänen hengellisestä ohjauksestaan. Odessassa patriarkka Aleksi I vieraili usein hänen luonaan, ja elämänsä viimeisenä vuotena vanhus kävi patriarkan kutsusta Pyhän Kolminaisuuden lavrassa pyhittäjä Sergei Radonežilaisen juhlassa, missä hän toimitti liturgian.

Siviiliviranomaisten vainosta ja luostarin esimiesten rajoituksista huolimatta kansa ei Odessassakaan jäänyt ilman isä Kukšan hengellistä ohjausta. Samalla hänen maallinen elämänsä läheni loppuaan. Kerran hän sanoi ilosta loistavin kasvoin hengelliselle tyttärelleen: ”Jumalanäiti haluaa ottaa minut luokseen.” Lokakuussa 1964 hän kaatui ja sai lonkkamurtuman. Joulukuun 11. vuonna 1964 hän siirtyi rauhassa Herransa luo. Viranomaiset pelkäsivät hautajaisten saavan suuret kansanjoukot liikkeelle ja vaativat Kukšan hautaamista luostarin sijaan kotiseudulleen. Luostarin johtaja vastasi viisaasti, että luostari on munkin kotiseutu, ja hänelle annettiin kaksi tuntia aikaa haudata vainaja.

Pyhittäjä Kukša kuuluu niiden pyhien kilvoittelijoiden joukkoon, jotka Serafim Sarovilaisen ja Optinan luostarin ohjaajavanhusten tapaan palvelivat Jumalaa loistaen maailmalle rakkauden, kärsivällisyyden ja myötätunnon valoa. Häntä onkin joskus kutsuttu 1900-luvun Serafim Sarovilaiseksi. Ukrainan kirkko kanonisoi hänet vuonna 1994.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.