5.12.2018

Sävelmä
3. säv.
Paasto
Öljy sallittu

Sabbas Pyhitetty (+ 532)

Parimia
  1. Viis. 3:1–9
  2. Viis. 5:15–6:3
  3. Viis. 4:7–15

(Sabbas Pyhitetty (+ 532))

1 Mutta oikeamielisten sielut ovat Jumalan kämmenellä,
eikä mikään kärsimys enää ulotu heihin.
2 Ymmärtämättömien silmissä he ovat kuolleita,
ja heidän poismenoaan pidetään onnettomuutena,
3 heidän lähtöään täältä perikatona,
mutta he ovat päässeet rauhaan.
4 Ihmisten mielestä kuolema oli heille rangaistus,
mutta he olivat eläneet toivossa,
ja heidän toivossaan oli jo kuolemattomuus.
5 Heitä kuritettiin, mutta vain vähän − paljon suurempaa on hyvyys, jota he nyt saavat osakseen.
Jumala pani heidät kokeeseen
ja havaitsi heidät kelvollisiksi.
6 Niin kuin kultaa sulatusuunissa
hän tutki ja koetteli heitä,
niin kuin alttarilla poltettavan uhrilahjan
hän otti heidät vastaan.
7 Kun tilinteon hetki koittaa,
he loistavat kirkkaasti,
leimahtavat kuin kipinä olkilyhteessä.
8 He saavat hallintaansa maailman kansat,
he jakavat niille oikeutta,
ja Herra on iäti heidän kuninkaansa.
9 Ne, jotka turvaavat Herraan,
ymmärtävät totuuden,
ne, jotka luottavat hänen rakkauteensa,
saavat sijansa hänen luonaan.
Hänen pyhiensä osaksi tulee armo ja laupeus,
hän pitää valituistaan huolen.

15 Mutta oikeamieliset elävät ikuisesti. Herran luona he saavat palkkansa, ja Korkein pitää heistä huolen. 16 Herra laskee heidän päähänsä kimmeltävän kruunun, heidän kuninkuutensa kauniin tunnuksen. Oikealla kädellään hän suojaa heitä, hänen käsivartensa on heidän kilpenään. 17 Hän pukeutuu kiivautensa sotisopaan ja tekee luomakunnastaan aseen, jolla torjuu viholliset. 18 Hän pukee haarniskakseen vanhurskauden ja kypäräkseen tinkimättömän tuomion. 19 Hän ottaa kilvekseen vankkumattoman pyhyytensä 20 ja teroittaa leppymättömän vihansa miekakseen, ja koko maailmankaikkeus seuraa häntä taisteluun mielettömiä vastaan. 21 Salamat singahtavat kuin tarkkaan suunnatut keihäät, pilvistä ne iskevät maaliinsa kuin kireälle jännitetyn jousen lähettämät nuolet, 22 ja rakeet pieksevät vihaisesti kohteitaan kuin heittokoneesta lähtevä kivisade. Meren vedet syöksyvät raivokkaasti jumalattomia kohti, virrat tempaavat säälimättä heidät mukaansa. 23 Herran tuuli nousee, se iskee heihin ja myrskyn voimalla lakaisee heidät pois. Näin maailma autioituu laittomuuden tähden ja pahuus kaataa mahtajien valtaistuimet. 6:1 Kuulkaa siis, kuninkaat, kuulkaa ja ymmärtäkää! Ottakaa opiksenne, vallanpitäjät, te, joiden mahti ulottuu maan ääriin! 2 Kuunnelkaa, ihmisjoukkojen hallitsijat, te, jotka kerskailette kansojenne paljoudella! 3 Tietäkää tämä: Herralta te olette valtanne saaneet, teidän mahtinne on peräisin Korkeimmalta. Hän myös tutkii teidän tekonne ja punnitsee päätöksenne.

7 Mutta oikeamielinen pääsee lepoon, vaikka kuolisikin ennen aikojaan. 8 Ei vanhuuden arvo ole pitkässä iässä, ei sitä mitata vuosien mukaan. 9 Ymmärrys on harmaiden hapsien vertaista, nuhteettomuus vastaa korkeaa ikää. 10 Jumala mieltyi oikeamieliseen ja rakkaudessaan otti hänet luokseen syntisten keskeltä. 11 Jumala otti hänet pois, ettei pahuus olisi pilannut hänen ymmärrystään eikä vilppi vietellyt hänen sieluaan, 12 sillä synnin houkutus hämärtää hyvyyden ja himon pyörrytys horjuttaa vilpitöntä mieltä. 13 Hänen elämänsä täyttyi jo varhain − hän eli pitkän elämän. 14 Herra oli häneen mieltynyt ja joudutti hänen pääsyään pahan keskeltä. Ihmiset näkivät sen mutta eivät ymmärtäneet, he eivät osanneet ajatella niin. 15 Herran pyhien osaksi tulee armo ja laupeus, hän pitää valituistaan huolen.  

Polyeleon evankeliumi
Matt. 11:27–30 (Sabbas Pyhitetty (+ 532))
Matt. 11:27–30

Herra sanoi opetuslapsilleen: 27 "Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. 28 "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. 29 Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. 30 Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt."

Epistola
Gal. 5:22–6:2 (Sabbas)
Hepr. 5:11–6:8

22 Hengen hedelmää ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, 23 lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. 24 Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. 25 Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. 26 Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme. 6:1 Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joudu kiusaukseen. 2 Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.

11 Meillä olisi tästä paljonkin sanottavaa, mutta ei ole helppo selittää näitä asioita teille, koska olette tulleet niin haluttomiksi kuulemaan. 12 Jo aikoja sitten teistä olisi pitänyt tulla toisten opettajia, mutta sen sijaan te olette itse jälleen opin tarpeessa: jonkun olisi opetettava teille Jumalan sanan alkeet. Te tarvitsette taas maitoa, ette te kestä vahvaa ruokaa. 13 Jokainen, jota vielä ruokitaan maidolla, on pikkulapsi, eikä sellainen kykene ottamaan vastaan syvällistä opetusta. 14 Vahva ruoka on tarkoitettu aikuisille. He ovat totuttaneet aistinsa siihen ja harjaannuttaneet ne erottamaan hyvän ja pahan. 6:1 Älkäämme siis enää viipykö Kristuksen opin alkeissa, vaan edetkäämme täyteen tietoon. Emme voi uudestaan laskea perustusta ja opettaa sellaisia asioita kuin parannus kuolemaan johtavista teoista, usko Jumalaan, 2 oppi kasteista ja puhdistusmenoista sekä kätten päällepanemisesta, kuolleiden ylösnousemus ja iankaikkinen tuomio. 3 Menkäämme eteenpäin, jos Jumala suo. 4 Mahdotontahan on auttaa niitä, jotka kerran ovat päässeet valoon, maistaneet taivaan lahjaa ja tulleet osallisiksi Pyhästä Hengestä, 5 nauttineet Jumalan hyvää sanaa ja kokeneet tulevan maailman voimia 6 mutta luopuneet uskostaan. Ei heitä voi toistamiseen johdattaa kääntymykseen -- niitä, jotka nyt itse ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja nostavat hänet kaikkien pilkattavaksi! 7 Jos maa imee sisäänsä sateen, joka sitä usein kastelee, ja tuottaa sadon viljelijöilleen, se saa osakseen Jumalan siunauksen. 8 Mutta jos se kasvaa ohdaketta ja orjantappuraa, se ei kelpaa mihinkään. Sitä uhkaa kirous, ja niin se lopulta poltetaan.

Luuk. 6:17–23a (Sabbas Pyhitetty (+ 532))
Luuk. 21:5–8, 10–11, 20–24
Luuk. 6:17–23

Siihen aikaan 17 Jeesus laskeutui vuorelta yhdessä apostoliensa kanssa ja pysähtyi tasaiselle paikalle. Siellä oli suuri joukko hänen opetuslapsiaan ja paljon kansaa kaikkialta Juudeasta, Jerusalemista ja rannikolta Tyroksen ja Sidonin seudulta. 18 Kaikki he olivat tulleet kuulemaan Jeesusta ja hakemaan parannusta tauteihinsa. Myös saastaisten henkien vaivaamat tulivat terveiksi. 19 Jokainen yritti väentungoksessa päästä koskettamaan häntä, sillä hänestä lähti voimaa, joka paransi kaikki. 20 Jeesus katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi:     "Autuaita olette te köyhät,     sillä teidän on Jumalan valtakunta.     21 Autuaita te, jotka nyt olette nälissänne: teidät ravitaan. Autuaita te, jotka nyt itkette: te saatte nauraa. 22 "Autuaita olette te, kun teitä Ihmisen Pojan tähden vihataan ja herjataan, kun ihmiset erottavat teidät keskuudestaan ja inhoavat teidän nimeännekin. 23 Iloitkaa silloin, hyppikää riemusta, sillä palkka, jonka te taivaassa saatte, on suuri.

Luuk. 21:5–8, 10–11, 20–24

5 Kun jotkut ihastelivat temppeliä, sen kauniita kiviä ja näkyville pantuja lahjoja, Jeesus sanoi: 6 "Tulee aika, jolloin kaikki tämä, mitä te nyt katselette, revitään maahan. Tähän ei jää kiveä kiven päälle." 7 Jotkut kysyivät: "Opettaja, milloin tämä kaikki tapahtuu? Mikä on merkkinä siitä, että se aika on tulossa?" 8 Jeesus sanoi: "Varokaa, ettei teitä johdeta harhaan. Monet tulevat esiintymään minun nimelläni. He sanovat: 'Minä se olen', ja: 'Aika on tullut.' Mutta älkää lähtekö heidän peräänsä.  10 Ja hän jatkoi: "Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, 11 ja joka puolella on suuria maanjäristyksiä, nälänhätää ja ruttotauteja. Kauhistuttavia asioita tapahtuu, ja taivaalla näkyy suuria ennusmerkkejä. 20 "Kun te näette Jerusalemin olevan sotajoukkojen piirittämä, silloin tiedätte, että sen hävitys on lähellä. 21 Silloin on kaikkien Juudeassa asuvien paettava vuorille. Niiden, jotka ovat kaupungissa, on lähdettävä sieltä, eikä maaseudulla olevien pidä tulla kaupunkiin. 22 Sillä ne päivät ovat koston päiviä: kaikki, mitä on kirjoitettu, käy toteen. 23 Voi niitä, jotka noina päivinä ovat raskaana tai imettävät! Tähän maahan tulee suuri hätä, ja tätä kansaa kohtaa viha. 24 Monet surmataan miekan terällä, toiset viedään vangiksi kaikkien kansojen sekaan, ja vieraat kansat polkevat Jerusalemia, kunnes niille annettu aika täyttyy.

Päivän synaksario

Keisari Diocletianuksen (284–305) vainon aikaan Pohjois-Afrikan Thevestessä (Tebessa) prokonsuli Anullinuksen kuulusteltavaksi tuotiin Crispina-niminen kristitty nainen Thacorasta (Thagara, Toura). Prokonsuli kysyi ensin, tiesikö Crispina annetuista määräyksistä, ja totesi, että kaikkien velvollisuus oli uhrata Rooman jumalille keisarien hyvinvoinniksi. Tämän jälkeen prokonsuli pyysi Crispinaa uhraamaan.

   – En ole koskaan uhrannut, enkä tule koskaan uhraamaan, paitsi yhdelle todelliselle Jumalalle ja Herrallemme Jeesukselle Kristukselle, joka syntyi ja kuoli.

   – Jätä sikseen tuollainen taikausko ja taivuta pääsi Rooman jumalien pyhien toimitusten edessä.

   – Minä palvon joka päivä kaikkivaltiasta Jumalaani. En tunne hänen lisäkseen ketään toista.

   – Sinä olet itsepäinen ja röyhkeä nainen. Saat pian tuntea lakiemme voiman, tahdoitpa tai et.

   – Mitä tahansa tapahtuukin, kärsin sen mielelläni sen uskon tähden, josta pidän kiinni.

   – Pelkästään oman tyhmyytesi takia et luovu taikauskostasi ja palvo pyhiä jumalia.

   – Palvon kyllä joka päivä, mutta palvon elävää todellista Jumalaa, joka on minun Herrani, enkä tunne hänen lisäkseen ketään toista.

   – Asetan eteesi pyhän käskyn. Sinun on toteltava sitä.

   – Minä tottelen sitä käskyä, jonka Herrani Jeesus Kristus on antanut.

   – Minä annan mestauttaa sinut, jos et tottele valtiaidemme, keisariemme käskyjä. Sinut pakotetaan tottelemaan niitä. Koko Afrikan provinssi on uhrannut, kuten hyvin tiedät.

   – Ei minua saa noin helposti uhraamaan demoneille. Uhraan Herralle, ”joka on tehnyt taivaan ja maan, meren ja kaiken mitä niissä on”. (Ap.t. 4:24)

   – Et siis kelpuuta meidän jumaliamme? Sinun on väkisinkin kunnioitettava niitä, jos tahdot pysyä hengissä minkäänlaista palvomista varten.

   – Sellainen hartaus, joka pakottaa murskaamaan ihmiset väkisin, vastoin heidän tahtoaan, on arvotonta.

   – Mutta mehän emme pyydä sinun uskonnoltasi mitään muuta kuin että kumarrat päätäsi pyhissä temppeleissä ja uhraat suitsuketta Rooman jumalille.

   – Syntymästäni saakka en ole koskaan tehnyt sitä. En edes osaisi. En tee sitä niin kauan kuin elän.

   – Tee se nyt, jos haluat välttää lain rangaistukset kärsimättä vahinkoa.

   – Minä en pelkää mitään mistä sinä puhut, se kaikki on yhtä tyhjän kanssa. Mutta jos valitsen uhraamisen vapaaehtoisesti, Jumala, joka on taivaassa, tuhoaa minut, eikä minua nähdä Hänen luonaan viimeisenä päivänä.

         Kun Anullinus ei saanut Crispinaa taipumaan, hän määräsi tämän kauniit hiukset leikattavaksi pois. Crispinan pää ajeltiin kaljuksi. Anullinus jatkoi kyselemistään:

   – Tahdotko elää pitkän elämän vai kuolla tuskissa tovereidesi tavoin?

   – Jos haluaisin kuolla ja jättää sieluni tuhoutumaan ikuisessa tulessa, olisin jo alistanut tahtoni sinun demoneillesi.

   – Jos halveksut kunnioitettujen jumaliemme palvelemista, määrään kaulasi katkaistavaksi.

   – Kiittäisin Jumalaani, jos niin kävisi. Olisin onnellinen, jos saisin menettää pääni Jumalani takia. Kieltäydyn uhraamasta noille naurettaville mykille ja kuuroille patsaille.

   – Sinäkö siis pysyt ehdottomasti tässä tyhmässä vakaumuksessasi?

   – Jumalani, joka on ja joka pysyy iankaikkisesti, määräsi syntymäni. Hän on antanut minulle pelastuksen kasteen pelastavaisten vetten välityksellä. Hän on minun rinnallani auttaen ja vahvistaen palvelijatartaan kaikessa niin, että en tule uhraamaan.

Tämän jälkeen Anullinuksen kärsivällisyys loppui. Hän antoi lukea pöytäkirjan ja lausui tuomionsa, joka oli teloitus mestaamalla. Crispina huudahti: ”Siunaan Jumalaa, joka on siis suonut minun päästä vapaaksi sinun käsistäsi. Kiitos Jumalalle!” Sitten pyhä Crispina teki ristinmerkin otsaansa ja taivutti kaulansa katkaistavaksi. Niin hänet mestattiin Herran Jeesuksen Kristuksen nimen tähden. Tämä tapahtui joulukuun 5. päivänä vuonna 304. Pyhä Augustinus mainitsi usein opetuksissaan pyhän Crispinan, jota kunnioitettiin nykyisen Tunisian alueella niin kauan kuin siellä oli kristittyjä.

Jumalankantajaisä Sabbas, enkeli lihassa ja Palestiinan erämaan mestari, syntyi Kappadokian Kesareassa, Mutalaskan kylässä vuonna 439. Hän alkoi tuntea kaiken maailmallisen turhuuden ja Jumalan rakkauden kutsun jo lapsuudessaan. Hänen isänsä oli armeijan palveluksessa ja joutui olemaan paljon poissa kotoa. Kerran vanhempiensa matkustettua Aleksandriaan Sabbas jäi setänsä huollettavaksi. Tämä oli kuitenkin hyvin kiivas ja äkkipikainen, ja Sabbas lähti toisen setänsä luokse. Hänen kotitaloaan hoitaneiden sukulaisten riitaannuttua keskenään Sabbas meni lähiseudulla olleeseen Flavianoksen luostariin. Sukulaiset yrittivät saada Sabbaksen muuttamaan mielensä ja palaamaan kotiin, mutta hän pysyi järkähtämättömästi kutsumuksessaan ja päätti ryhtyä munkiksi, vaikka oli vain kahdeksan vuoden ikäinen.

Jo nuorena Sabbas tunnettiin siitä, että hän oli maltillinen ja rakasti psalmien ulkoa lukemista. Eräänä päivänä hän puutarhassa työskennellessään alkoi himoita omenaa. Tarttuessaan siihen hän kuitenkin ponnisteli voitolle ahnehtimisen kiusauksesta ja alkoi mietiskellä itsekseen: ”Hedelmä, joka antoi minulle kuoleman Aadamin kautta, oli miellyttävä silmille ja hyvä syötäväksi. Aadam piti parempana sitä mikä miellytti hänen lihallisia silmiään ja keskittyi enemmän vatsansa tyydyttämiseen kuin hengellisiin iloihin. Älköön siis hengellinen horros vieraannuttako minua kärsivällisyyden loistosta.” Hän heitti omenan pois voittaen näin himonsa eikä maistanut omenaa enää koskaan tämän jälkeen.

Jo nuorukaisena Sabbas alkoi paastota ja valvoa vanhojen kilvoittelijoiden veroisella kypsällä päättäväisyydellä. Pian hän ylitti kaikki muut nöyryydessä, kuuliaisuudessa ja itsehillinnässä. Vietettyään kymmenen vuotta luostarissa hän sai igumeniltaan siunauksen lähteä Jerusalemiin, jonne häntä houkutteli erityisesti pyhän Euthymioksen (20.1.) maine.

Sabbas saapui Jerusalemiin talvella ja asui kuuluisan kappadokialaisen vanhuksen Passarionin (11.8.) luostarissa. Kevään tullen Sabbas tahtoi lähteä erämaaelämään ja pyysi pyhää Euthymiosta ottamaan hänet oppilaakseen. Euthymioksella ei kuitenkaan ollut tapana ottaa parrattomia nuorukaisia erämaaisien joukkoon, joten hän päätti lähettää Sabbaksen ensin Pyhän Teoktistoksen luostariin. Euthymios kirjoitti Teoktistokselle kirjeen pyytäen tätä pitämään nuorukaisesta hyvää huolta, sillä ”tulevaisuudessa Sabbas täyttäisi maailman kirkkaudellaan”. Teoktistoksen alaisuudessa Sabbas jatkoi kilvoituksiaan palvelemalla veljiä koko päivän ja ylistämällä Jumalaa rukoillen läpi yön. Hänen täydellistymisensä hyveissä oli niin ilmeistä, että pyhä Euthymios alkoi kutsua häntä ”lapsivanhukseksi”.

Vuonna 469 Teoktistos kuoli ja Sabbaksen sallittiin siirtyä elämään erakkona luolassa vähän matkan päähän luostarista. Hän ei syönyt lainkaan ruokaa viikon viitenä arkipäivänä. Hän vietti aikansa lakkaamattomassa rukouksessa ja punoi koreja palmunlehvistä. Lauantaina ja sunnuntaina hän palasi luostariin pyhää liturgiaa ja yhteistä ateriaa varten. Näin kului viisi vuotta.

Suuren paaston ajaksi pyhä Euthymios tapasi viedä Sabbaksen mukanaan Ruban erämaahan, jossa he harjoittivat ja jalostivat korkeimpia hyveitä. Ihmisten avun ja lohdun ulottumattomissa he saivat olla Jumalan kanssa hiljaisuudessa. Suuren paaston jälkeen he palasivat veljien luokse viettämään ylösnousemusjuhlaa.

Vähitellen Sabbas saavutti suurimpien uskon sankareiden mitan. Pyhän Euthymioksen kuoleman jälkeen hän vetäytyi pysyvästi erämaahan kohdatakseen Saatanan ja hänen kätyrinsä taistelussa aseenaan vain ristinmerkki ja Jeesuksen pyhän nimen avuksihuutaminen.

Kerran Sabbas tapasi erämaassa neljä arabia, jotka olivat nääntymäisillään nälkään ja janoon. Sabbas vei heidät luolaansa ja antoi heille vähäisiä ruokiaan: vettä, ruokoja ja villikasvien juuria. Arabit kunnioittivat hänen anteliaisuuttaan ja muutaman päivän kuluttua toivat hänelle juustoa, leipää ja taateleita. Sabbas ihmetteli itsekseen: ”Voi kiittämätöntä sieluparkaani! Niin pientä palvelusta vastaan nämä barbaarit lähettävät minulle näin yltäkylläisen maksun. Entä me, jotka saamme Kaikkivaltiaalta niin monia lahjoja – mitä me annamme Hänelle?”

Vietettyään neljä vuotta erämaassa enkeli ohjasi Sabbaksen luolaan, joka sijaitsi korkealla rotkon reunalla Kidronin laakson varrella. Siellä pyhä Sabbas vietti viisi vuotta mietiskellen ja rukoillen, kunnes sai Jumalalta varmuuden, että hänen olisi aika ottaa vastaan omia oppilaita. Vuoden 478 tienoilla Sabbas perusti laura[1]-tyyppisen luostarin ja järjesti jokaiselle tulijalle oman keljan alueen luolista. Hän opetti heille erakkoelämää oman kokemuksensa pohjalta. He kärsivät suuresti kuivuudesta, mutta kun oppilaiden määrä oli noussut 66:een, Sabbaksen rukouksen voimalla rotkoon puhkesi lähde, joka helpotti suuresti heidän elämäänsä. Veljet tapasivat kokoontua yhteiseen rukoukseen valtaisaan kirkkomaiseen luolaan, jonka Sabbas oli löytänyt.

Pyhän Sabbaksen laura kasvoi vähitellen 150 erakkomunkin yhteisöksi. Pyhiinvaeltajien vuo virtasi sinne etsien pelastusta ja tuoden lahjoja veljestön tarpeisiin, jotta munkit saisivat olla vapaita maailman huolista ja hälinästä. Eräät veljet alkoivat kuitenkin puhua pahaa johtajastaan, jota he pitivät moukkamaisena ja sivistymättömänä näin ison yhteisön johtajaksi. Jerusalemin patriarkka Sallustios (486–494) ei kuitenkaan pitänyt näitä syytöksiä perusteltuna vaan päätti vihkiä Sabbaksen papiksi. 53-vuotiaana Sabbas viimein suostui ottamaan vastaan papillisen palvelustehtävän hengellisen laumansa hyödyksi.

Oppilaiden suuresta lukumäärästä huolimatta Sabbas pysyi hiljaisuuden ja yksinäisyyden rakastajana ja säilytti hengellisen isänsä Euthymioksen tavan viettää jokavuotinen suuri paasto syvällä erämaassa. Erään kerran hän asettui demonien täyttämälle Kastellion-nimiselle kukkulalle, jonka hän puhdisti rukouksellaan.

Sabbaksen äiti Sofia myi leskeksi jäätyään kaiken perimänsä omaisuuden ja matkusti poikansa luostariin. Poikansa hengellisestä menestyksestä iloinnut Sofia päätti suostua tämän kehotuksiin vihkiytyä nunnaksi. Vähän aikaa veljestön luona viivyttyään hän nukkui pois. Sabbas käytti äitinsä tuomat rahat rakennuttaakseen luostarin tarvitsemia rakennuksia, ennen muuta majatalon pyhiinvaeltajia varten.

Kastellionin kukkulalle Sabbas perusti yhteiselämäluostarin kokeneita munkkeja varten. Vastikään maailmasta luopuneita varten hän perusti kolmannen yhdyskunnan lauran pohjoispuolelle, jotta he voisivat harjaantua askeettiseen elämään ja opetella psalmiveisua. Erakkoelämään hän siunasi vain sellaisia munkkeja, jotka pystyivät valvomaan ajatuksiaan ja erottamaan niiden alkuperän ja joilla oli nöyrä sydän ja alttius kieltää oma tahtonsa täydellisesti. Nuorimmat parrattomat veljet hän lähetti saamaan ohjausta pyhän Teodosioksen (11.1.) luostariin. Erämaarakennusten lisäksi Sabbas rakennutti Jerusalemiin Daavidin tornin viereen luostarin ja majatalon pyhiinvaeltajille. Hän kävi Jerusalemissa aina Pyhän haudan kirkon vihkimisen vuosijuhlassa 13. syyskuuta.

Pyhä Sabbas otti luostariinsa Jeremia-nimisen hurskaan armenialaisen ja tämän kaksi oppilasta. Hän antoi heille entisen oman keljansa ja siunasi heidät toimittamaan lauantain ja sunnuntain yhteiset jumalanpalvelukset armenian kielellä. Vähitellen heidän ympärilleen kertyi lisää armenialaista veljestöä.

Erään suuren paaston aikana Sabbakselle tapahtui onnettomuus. Erämaassa Kuolleenmeren itäpuolella hän putosi jonkinlaiseen bitumivarantoon polttaen partansa ja kasvonsa niin pahasti, että hänet saattoi tuntea vain äänen perusteella. Iho turmeltui niin, ettei parta enää kasvanut. Sabbas piti tätä onnettomuutta Jumalan kaitselmuksena ja kiitti Jumalaa tästä nöyryytyksestä, joka esti häntä ylpeilemästä partansa pituudella.

Jerusalemin patriarkka Sallustios päätti vuonna 493 ryhtyä toimiin pitääkseen luostariliikkeen yhtenäisenä monofysiittien ja khalkedonilaisten ortodoksien välisen skisman syvetessä. Hän nimitti Teodosioksen ja Sabbaksen Palestiinan luostarien arkkimandriitoiksi:[2] edellisen vastuulla olivat kaikki yhteiselämäluostarit, Sabbaksen vastuulla olivat kaikki erakkoyhteisöt sekä seitsemän hänen itse perustamaansa luostaria.

Pahojen henkien kanssa voitokkaasti taistellut pyhä Sabbas oli niin täynnä lempeyttä ja nöyryyttä kaikkia ihmisiä kohtaan, että munkkien niskoitellessa hän ei ryhtynyt väittämään vastaan tai vetoamaan asemaansa vaan vetäytyi pois kaikessa hiljaisuudessa. Autuaan himottomuuden saavutettuaan tämä erämaan mestari saattoi kesyttää villieläimiä, parantaa sairaita ja tuoda sateen kuivuudesta ja nälänhädästä kärsineelle alueelle. Hän johti kilvoittelijoidensa hengellisiä sotajoukkoja viisaasti ja pyrki pitämään heidät uskon yhteydessä.

Jerusalemin patriarkka lähetti Sabbaksen vuonna 512 Konstantinopoliin pyytämään verohelpotuksia Jerusalemin kirkolle sekä puolustamaan ortodoksista uskoa keisari Anastasioksen (491–518) edessä tämän alettua suosia monofysiittejä. Surkeissa puhkikuluneissa vaatteissaan Sabbasta luultiin pääkaupungissa kerjäläiseksi eikä häntä ensi alkuun päästetty palatsiin. Lopulta nöyrä erakko teki kuitenkin syvän vaikutuksen keisariin, joka pyysi Sabbasta usein seuraansa. Oleskeltuaan pääkaupungissa pitkään Sabbas palasi lopulta Palestiinaan.

Sabbas ja Teodosios onnistuivat kokoamaan yli 6 000 munkkia Khalkedonin kirkolliskokouksen päätösten taakse. Aavistaen keisari Anastasios I:n olevan valmis käyttämään väkivaltaa heitä vastaan Sabbas lähetti keisarille vetoomuksen heidän kaikkien puolesta. Anastasios I kuitenkin kuoli samana vuonna, ja hänen seuraajansa Justinos I (518–527) määräsi Khalkedonin päätökset lisättäväksi pyhiin diptyykkeihin vahvistaen näin ne ortodoksiseksi tunnustukseksi. Pyhä Sabbas lähetettiin Skythopolikseen ja Kesareaan julistamaan ja juhlimaan ortodoksisuuden voittoa.

Vuonna 531 Sabbas lähetettiin toisen kerran Konstantinopoliin, vaikka hän oli jo yli 90 vuoden ikäinen. Tällä kertaa hänen tehtävänään oli pyytää hurskaan keisari Justinianos I:n (527–565) apua ja suojelusta verisen samarialaiskapinan jälkeen. Pitkään alistettuina eläneet samarialaiset olivat valinneet oman kuninkaan ja tekivät armottomia hyökkäyksiä kristittyjä vastaan. Ainakin yksi piispa oli surmattu ja pappeja vangittu. Keisari kukisti kapinan ja surmautti samarialaisten kuninkaan, mutta hänelle oli kerrottu kapinan syyn olleen palestiinalaisissa itsessään. Sabbas lähetettiin lepyttämään keisari. Kun Sabbas tuli keisarin eteen, tämä näki hänen päänsä ympärillä sädehtivän seppeleen. Keisari nousi ja suuteli pyhän miehen päätä kunnioittavasti. Sabbas profetoi keisarille, että tämä valloittaisi Rooman ja Pohjois-Afrikan ja että hänen hallituskautensa kruunaisi lopullinen voitto monofysitismistä, nestoriolaisuudesta ja origenismista, jotka olivat pitkään aiheuttaneet ongelmia kirkossa.

Kun Sabbas palasi syksyllä Jerusalemiin, hänet otettiin vastaan riemukkaasti. Uupumaton Jumalan palvelija perusti vielä Jeremian luostarin ennen kuin vetäytyi lopullisesti Suureen lauraan. 94 vuotta täytettyään pyhä Sabbas sairastui ja nukkui Herran lepoon sunnuntaina 5. joulukuuta 532. Suuri määrä munkkeja ja kansaa osallistui hänen hautajaisiinsa. Hänen leposijakseen tuli sama luostari, jossa hän päätti kunniakkaat kilvoituksensa. Pyhän Sabbaksen ruumis on säilynyt turmeltumattomana meidän päiviimme asti. Ristiretkien aikaan se vietiin Venetsiaan, mutta vuonna 1965 se palautettiin omaan luostariinsa. Reliikkien äärellä on tapahtunut monia ihmeitä, ja pyhä Sabbas on ilmestynyt lukuisia kertoja kärsivien avuksi.

Pyhän Sabbaksen luostari, joka sijaitsee noin 15 kilometriä Jerusalemista kaakkoon, muutettiin myöhemmin yhteiselämäluostariksi. Siitä muodostui tärkeä hengellinen keskus Palestiinan kirkolle ja yksi kaikkien aikojen tärkeimpiä ortodoksisia luostareita. Siellä ovat kilvoitelleet muun muassa pyhät Johannes Damaskolainen (4.12.), Kosmas Maiumalainen (12.10.) ja Andreas Kreetalainen (4.7.). Pyhän Sabbaksen luostarissa on laadittu merkittävä osa ortodoksisista jumalanpalvelusteksteistä. Sabbaksen luostarin tapa toimittaa jumalanpalveluksia levisi kaikkialle ortodoksiseen maailmaan, sillä sieltä on peräisin tärkein Typikon, jonka järjestyksen pohjalta palveluksia nykyäänkin toimitetaan. Luostari ehti jo autioitua ja raunioitua, mutta Venäjän hallitus rakennutti sen uudelleen vuonna 1840, ja nykyään se on jälleen kreikkalaisortodoksisen kilvoituselämän keskus. Luostari tunnetaan myös pyhän Sabbaksen nimen arameankielisellä muodolla Mar Saba.


[1] Laura tarkoittaa alun perin Palestiinassa kehittynyttä kilvoittelumuotoa, jossa munkit elivät omissa majoissaan samalla alueella. Lauantaisin ja pyhäpäivinä he kokoontuivat yhteiseen jumalanpalvelukseen ja yhteiselle aterialle. Vähitellen laurat muuttuivat tavallisiksi yhteiselämäluostareiksi, jolloin “laura” alkoi tarkoittaa samaa kuin “luostari”. Suomalaisessa Synaksarionissa laura viittaa alkuperäiseen erakkoyhteisön kilvoittelumuotoon, kun taas muotoa lavra käytet&aml;än tietyistä luostareista, jotka ovat vanhoja ja historiallisesti merkittäviä.

[2] Noihin aikoihin arkkimandriitta tarkoitti useiden luostarien ylintä kaitsijaa. Nykyään arkkimandriitan titteli myönnetään kreikkalaisortodoksisessa traditiossa useimmille teologisen koulutuksen saaneille pappismunkeille.

Pyhä Nicetius (Nizier) syntyi 400-luvun lopulla Auvergnen seudulla Keski-Ranskassa. Hänestä tuli jo nuorena munkki ja myöhemmin luostarinsa johtaja. Hän pääsi frankkien kuninkaan Teoderik I:n (511–534) suosioon; tämä otti hänet hengelliseksi isäkseen ja nimitti hänet Trierin piispaksi. Nimityksen jälkeen Nicetius lähti ratsastamaan kohti Trieriä ylimysjoukon kanssa. Kun ryhmä pysähtyi yöpyäkseen, ylimykset päästivät hevosensa temmeltämään paikallisten köyhien talonpoikien viljapellolle. Nicetius käski heitä viemään hevosensa heti pois, ja kun ylimykset vain nauroivat, hän ajoi hevoset itse pois pellolta ja uhkasi erottaa ylimykset kirkon yhteydestä.

Pyhä Nicetius pelkäsi ainoastaan Jumalaa. Kun hän näki pappiensa, seurakuntalaisten tai kuninkaallisen perheen elämäntavassa jotain väärää, hän yritti välittömästi saada aikaan parannusta. Hänellä oli tapana sanoa, että ihminen lankeaa kolmella tavalla: ajatuksin, sanoin ja teoin. Kuningas Teoderik ja hänen poikansa Teodebert tapasivat kuunnella vakavasti piispan kehotuksia, vaikka eivät aina niiden mukaan eläneetkään.

Pyhä Nicetius kieltäytyi toimittamasta pyhää liturgiaa loppuun, elleivät syntiensä vuoksi ehtoollisyhteydestä erotetut poistuneet kirkosta. Näin hän toimi myös silloin, kun kyseessä oli kuningas Teodebert ja korkea-arvoiset ruhtinaat. Nuoren kuninkaan protestoidessa piispan vaatimusta vastaan riivattu mies alkoi huutaa kovalla äänellä paljastaen pyhän piispan hyveitä ja Teodebertin syntejä. Miestä ei saatu vaikenemaan ennen kuin kuningas seuralaisineen oli poistunut kirkosta.

Seuraava kuningas Clothar ei ollut yhtä taipuvainen. Hän teki rikoksia, joiden takia Nicetius erotti hänet kirkon yhteydestä, ja tällöin kuningas määräsi Nicetiuksen karkotettavaksi. Clothar kuitenkin kuoli pian, ja hänen poikansa Sigebertin aikana Nicetius pääsi palaamaan istuimelleen.

Pyhä Nicetius kirjoitti kirjeen prinsessa Clodoswinthalle, joka oli menossa naimisiin Lombardian areiolaisen kuninkaan Alboinin kanssa. Nicetius rohkaisi prinsessaa voittamaan miehensä ortodoksiseen, katoliseen uskoon: ”Lähettäköön kuningas lähettiläitään Pyhän Martinuksen kirkkoon. Jos he uskaltavat astua sisään, he saavat nähdä sokeiden saavan valon, kuurojen saavan kuulon ja mykkien puhuvan. Lepraiset ja muut sairaat paranevat ja palaavat kotiinsa terveinä, niin kuin me näemme.” Nicetiuksen perustelut oikean uskon puolustamiseksi olivat varsin karismaattisia: hän kirjoitti riivaajienkin joutuvan tunnustamaan pyhien piispojen hyveen heidän reliikkiensä äärellä, mutta areiolaisten kirkoissa tällaista ei tapahdu, koska ”paholainen ei milloinkaan aja pois toista paholaista”.

Pyhä Nicetius perusti koulun pappisopintoja varten ja kutsui kaupunkiinsa italialaisia työmiehiä rakentamaan uutta katedraalia. Hänen vaikutuksensa ulottui kauas hänen oman alueensa ulkopuolelle. Hän oli vuosina 535–555 mukana viidessä frankkilaisten piispojen kirkolliskokouksessa, joissa hän puolusti ortodoksista uskoa ja pyrki ylläpitämään järjestystä kirkossa. Nicetius kirjoitti keisari Justinianos I:lle varoittaakseen tätä ajautumasta monofysitismiin, jonka mukaan Kristuksen ihmisluonto olisi alisteinen Hänen jumalalliselle luonnolleen niin, että ihmisyys katoaa jumaluuteen.

Pyhän Nicetiuksen elämäntapa oli tinkimättömän oikeamielinen ja esikuvallinen. Hänellä oli paljon kadehtijoita ja vihollisia, mutta kuningas Sigebert suojeli häntä. Erityisesti kaunaa herätti se, että Nicetius vastusti kiivaasti liian läheisten sukulaisten välisiä avioliittoja. Pyhä Nicetius tapasi sanoa, että kuolisi mielellään vanhurskauden tähden. Kaikenlaisten koettelemusten keskellä hän julisti totuutta väsymättömästi, paastosi päättäväisesti ja antoi almuja rakkaudella.

Pyhä Nicetius nukkui pois vuoden 566 tienoilla oltuaan kolmenkymmenen vuoden ajan loistavana valona piispojen joukossa. Hän oli Trierin piispanistuimen pitkän historian merkittävin esipaimen ja viimeinen gallialais-roomalainen piispa. Trierin kaupungissa on vietetty juhlaa hänen kunniakseen myös 1. lokakuuta.

Saadakseen paavilta apua Bysantin keisarikunnalle keisari Mikael VIII Paleologos (1259–1282) päätti saattaa voimaan idän ja lännen kirkkojen yhteyden, josta oli tehty päätös Lyonin kirkolliskokouksessa vuonna 1274. Niinpä keisari lähetti sotavoimia Athokselle, joka oli ortodoksisuuden linnake ja hänen politiikkaansa vastustaneiden munkkien keskus. Keisarin määräyksen mukaan sotilaiden oli käytettävä voimakeinoja niitä munkkeja vastaan, jotka eivät suostuisi hyväksymään kirkkojen yhdistymistä.

Kun keisarin sotajoukot saapuivat Athoksen keskuspaikkaan Kariekseen, joka oli noihin aikoihin laura-yhteisö, he pidättivät Athoksen protoksen[1] Kosmas Vatopediläisen, joka oli vakaumuksessaan todellinen horjumattoman munkin esikuva. Hänet surmattiin miekalla yhdessä monien muiden munkkien kanssa. Sotilaat ryöstivät ja polttivat kirkon ja muita rakennuksia. Heidän poistuttuaan isät, jotka olivat piiloutuneet tiheikköihin ja muihin vaikeapääsyisiin paikkoihin, tulivat esiin piiloistaan ja hautasivat uhrit Protatoksen kirkon eteiseen. Vuosisadasta toiseen munkit ovat joka päivä sytyttäneet lampukan Protoksen haudan yläpuolelle. Kuitenkin vasta joulukuun 5. päivänä vuonna 1981 hänen jäännöksensä otettiin juhlallisesti maasta ja hänen kunniakseen toimitettiin jumalanpalvelus suuren ihmispaljouden läsnä ollessa.


[1] Protos , ’ensimmäinen’, on Athoksen munkkineuvoston puheenjohtaja.

Pyhittäjä Nektarios syntyi 1400-luvun alkupuolella Bitolassa, Makedoniassa ja sai kasteessa nimekseen Nikolaos. Hänen vanhempansa olivat erittäin hurskaita, ja niinpä hänen äitinsä sai pellolla ollessaan Jumalansynnyttäjältä varoituksen seutua uhkaavasta turkkilaisten hyökkäyksestä. Hän kiirehti kotiinsa ja ehti piiloutua yhdessä miehensä ja lastensa kanssa. Kun tilanne rauhoittui, perhe tuli esiin piilostaan ja ihmetteli pelastustaan mutta joutui samalla suremaan monia surmattuja ja sotavangeiksi joutuneita naapureitaan.

Tapaus teki perheenisään niin suuren vaikutuksen, että hän meni vaimonsa suostumuksella läheiseen luostariin ottaen mukaansa Nikolaoksen ja tämän veljen. Nikolaos tunsi luostarielämän omaksi kutsumuksekseen ja lähti vartuttuaan Athosvuorelle. Siellä hän meni vanhus Dionysioksen luo, joka oli senaattorin poika Konstantinopolista mutta rakkaudesta Kristukseen oli jättänyt niin rikkauden kuin kunniankin. Dionysios otti rakkaudella vastaan nuoren kilvoittelijan ja esitteli hänet hengelliselle isälleen Filoteokselle, jolla oli selvänäkemisen armolahja. Vanhus puhutteli Nikolaosta heti nimeltä, vaikka ei ollut tavannut häntä aikaisemmin. Näin alkoi Nikolaoksen elämä tämän pyhän vanhuksen kuuliaisuusveljenä. Hänet vihittiin pian munkiksi nimellä Nektarios.

Munkki Nektarioksen rauhallinen kilvoituselämä kokeneen vanhuksen ohjauksessa sai yllättävän käänteen, kun eräs toinen kuuliaisuusveli alkoi kovasti kadehtia häntä. Veli päätyi jopa huutamaan: ”Joko Nektarios lähtee tai toinen meistä kuolee.” Vanhukset Filoteos ja Dionysios säikähtivät näitä puheita, ja kun mitkään nuhteet eivät auttaneet kateuden valtaamaa veljeä, he lähettivät Nektarioksen Athoksen silloisen protoksen Danielin luo, joka oli hyveellinen ja kokenut hengellinen ohjaaja.

Tällä välin vanhus Filoteos kuoli korkeassa iässä, eikä isä Dionysios enää kestänyt tuota pahantahtoista munkkia vaan tahtoi jatkaa kilvoittelua yhdessä Nektarioksen kanssa, olivathan he saman hengellisen isän lapsia. He saivatkin protos Danielilta käyttöönsä pyhille ylienkeleille omistetun majan. Siellä he elivät Jumalan mielen mukaisesti ja hankkivat elatuksensa omilla käsitöillään. Kateellinen veli sen sijaan poistui lopulta kokonaan Athokselta ja sai onnettoman lopun.

Isä Dionysios siirtyi Herran luo syvässä vanhuudessa ja Nektarios huolehti hänen hautaamisestaan. Hän alkoi jo itsekin kaivata hengellisten isiensä luo toiseen maailmaan. Jumala tahtoi kuitenkin vielä kirkastaa Nektarioksen kruunua antamalla hänelle ennen loppua vaikeita sairauksia. Nektarios kesti ne urhollisesti ja Jumalaa kiittäen, kunnes antoi rauhallisesti sielunsa Jumalan käsiin joulukuun 5. päivänä vuonna 1500. Hänen kuuliaisuusveljensä hautasivat hänet.

Kun samaiset veljet avasivat haudan neljän vuoden kuluttua, he havaitsivat, että isä Nektarioksen jäännöksistä lähti sanoin kuvaamattoman hyvä tuoksu. Niinpä he rakensivat paikalle kirkon ja sijoittivat pyhäinjäännökset sen pohjoisosaan. Niiden yläpuolelle he maalauttivat hänen ikoninsa. Monet pyhiinvaeltajat kävivät paikalla ammentamassa niin sielun kuin ruumiinkin pyhitystä Herramme Jeesuksen Kristuksen kunniaksi ja Hänen palvelijansa pyhyyden osoitukseksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.