4.12.2018

Sävelmä
3. säv.
Paasto
Kala sallittu

sm. Barbara (+ 306)

p. Johannes Damaskolainen (+ 749)

Epistola
Gal. 3:23–29 (Barbara)
Hepr. 4:1–13

23 Mutta ennen kuin uskon aika tuli, me jouduimme olemaan lain vartioimina ja sen vankeina, kunnes usko ilmestyisi. 24 Näin laki oli meidän valvojamme Kristuksen tuloon asti, jotta me sitten tulisimme vanhurskaiksi uskosta. 25 Nyt uskon ilmestyttyä emme enää ole valvojan alaisia. 26 Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. 27 Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. 28 Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi. 29 Ja jos te kerran olette Kristuksen omia, te olette Abrahamin jälkeläisiä ja saatte periä sen, mikä hänelle oli luvattu.

1 Olkaamme siis varuillamme. Jumalan lupaus, että pääsemme hänen lepopaikkaansa, on vielä täyttymättä, eikä yksikään teistä saa jäädä taipaleelle. 2 Mehän olemme kuulleet hyvän sanoman aivan niin kuin nuo entisajan ihmiset. Heille ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä sanasta, jonka he kuulivat, koska he eivät sitä uskoneet eikä se näin sulautunut heihin. 3 Sen sijaan me, jotka uskoimme, pääsemme perille luvattuun levon maahan. Jumala on siis sanonut: -- Ja niin minä vihassani vannoin: "Ikinä he eivät pääse minun lepopaikkaani." Näin hän sanoi, vaikka hänen työnsä ovat olleet valmiina maailman luomisesta asti. 4 Kirjoituksissahan on seitsemännestä päivästä sanottu: "Seitsemäntenä päivänä Jumala lepäsi kaikesta työstään." 5 Mutta tuossa toisessa kohdassa sanotaan: "Ikinä he eivät pääse minun lepopaikkaani." 6 Koska siis on varmaa, että jotkut pääsevät sinne, ja koska ne, jotka muinoin kuulivat hyvän sanoman, eivät niskoittelunsa vuoksi sinne päässeet, 7 Jumala on asettanut uuden määräpäivän, "tämän päivän". Hänhän on paljon myöhemmin Daavidin suulla lausunut edellä mainitut sanat: -- Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne. 8 Jos jo Joosua olisi vienyt kansan levon maahan, ei Jumala puhuisi toisesta, myöhemmin tulevasta päivästä. 9 Jumalan kansalla on siis yhä sapattijuhla edessään. 10 Se, joka pääsee levon maahan, saa levätä kaikkien töidensä jälkeen niin kuin Jumalakin työnsä tehtyään. 11 Pyrkikäämme siis kaikin voimin tuohon lepoon, ettei yksikään lankeaisi seuraamaan noiden niskoittelijoiden esimerkkiä ja sen vuoksi jäisi taipaleelle. 12 Jumalan sana on elävä ja väkevä. Se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, se iskee syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivelet ja luiden ytimet, se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme. 13 Jumalalta ei voi salata mitään. Kaikki, mikä on luotu, on avointa ja alastonta hänelle, jolle meidän on tehtävä tili.

Mark. 5:24–34 (Pyhä suurmarttyyri Barbara (+ 306))
Luuk. 21:12–19
Mark. 5:24–34

Siihen aikaan 24 suuri väkijoukko seurasi Jeesusta ja tungeksi hänen ympärillään. 25 Siellä oli myös nainen, jota kaksitoista vuotta oli vaivannut verenvuoto. 26 Hän oli kärsinyt paljon monien lääkärien käsissä ja kuluttanut kaiken omaisuutensa saamatta mitään apua pikemminkin hänen tilansa oli huonontunut. 27 Hän oli kuullut Jeesuksesta, ja nyt hän väentungoksessa tuli Jeesuksen taakse ja kosketti hänen viittaansa. 28 Nainen näet ajatteli: "Jos pääsen koskettamaan edes hänen viittaansa, niin minä paranen." 29 Siinä samassa verenvuoto tyrehtyi ja hän tunsi ruumiissaan, että vaiva oli poissa. 30 Jeesus tunsi heti, että hänestä oli lähtenyt voimaa. Hän kääntyi tungoksessa ja kysyi: "Kuka koski vaatteisiini?" 31 Opetuslapset sanoivat hänelle: "Sinä näet, millaisen tungoksen keskellä olet, ja kysyt: kuka koski minuun?" 32 Mutta Jeesus katseli ympärilleen nähdäkseen sen, joka niin oli tehnyt. 33 Nainen vapisi pelosta, sillä hän tiesi mitä hänelle oli tapahtunut. Hän tuli Jeesuksen eteen, heittäytyi maahan ja kertoi hänelle totuudenmukaisesti kaiken. 34 Jeesus sanoi hänelle: "Tyttäreni, uskosi on parantanut sinut. Mene rauhassa, sinä olet päässyt vaivastasi."

Luuk. 21:12–19

[Jeesus sanoi:] 12 "Mutta jo ennen tätä teidän kimppuunne käydään ja teitä vainotaan. Teitä viedään tuomiolle synagogiin, teitä teljetään vankilaan, te joudutte kuninkaiden ja maaherrojen eteen minun nimeni tähden. 13 Näin te saatte tilaisuuden todistaa minusta. 14 Painakaa vain mieleenne, että teidän ei tule etukäteen miettiä, miten itseänne puolustatte. 15 Minä annan teille viisauden puhua niin, ettei yksikään vastustajanne kykene kiistämään eikä kumoamaan sanojanne. 16 "Jopa teidän vanhempanne, veljenne, sukulaisenne ja ystävänne luovuttavat teidät viranomaisille, ja muutamia teistä surmataan. 17 Kaikki vihaavat teitä minun nimeni tähden. 18 Mutta edes hiuskarva päästänne ei mene hukkaan. 19 Pysykää lujina, niin voitatte omaksenne elämän.

Päivän synaksario

Pyhä Barbara oli kotoisin Syyrian Heliopoliksesta eli Baalbekistä, joka kuuluu nykyään Libanonille. Hänen isänsä Dioskoros kuului kaupungin johtohenkilöihin. Barbara oli perheen ainoa lapsi, soma, kiltti ja lahjakas. Isä halusi varjella kaunista tytärtään ja vei hänet korkeaan torniin Heliopoliksen lähellä sijaitsevalle maatilalleen. Siellä Barbaralla oli yllin kyllin kaikkea mitä hän tarvitsi, ja palvelijattaret pitivät hänestä huolta. Hänen luonaan kävi myös opettajia, jotka antoivat hänelle hyvän koulutuksen. Ilman ikäistensä seuraa Barbarasta kasvoi mietiskelevä nuori neito. Tarkkailemalla Jumalan läsnäoloa luonnossa hän tuli siihen tulokseen, että Jumala on kolminainen. Hän sai myös kuulla kristinuskosta palvelijattariltaan tai opettajiltaan. Kun Barbara tuli naimaikään, isä ehdotti hänelle avioliittoa, mutta tyttö torjui ajatuksen. Isä ei kuitenkaan huolestunut vaan ajatteli tyttärensä mielen muuttuvan aikaa myöten.

Dioskoros oli antanut määräyksen rakentaa tornin lähistölle kaksi-ikkunainen kylpylä. Kun hän oli matkoilla, Barbara käski rakentajia lisäämään myös kolmannen ikkunan kuvaamaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kolminaista valoa. Sittemmin kylpylä säilyi pyhiinvaelluspaikkana monta vuosisataa.

Dioskoros oli innokas epäjumalien palvelija ja Barbara silmäili surullisin mielin isänsä epäjumalankuvia. Kun isä palasi ja ihmetteli kylpylän kolmatta ikkunaa, Barbara teki ristinmerkin ja osoittaen kolmea sormeaan sanoi: ”Isä, Poika ja Pyhä Henki – tämä valo valaisee koko luomakunnan ja ihmiskunta pelastuu tällä merkillä.” Hetkessä Dioskoroksen rakkaus tyttäreen muuttui raivoisaksi vihaksi. Hän veti esiin miekkansa ja oli tappaa tyttärensä siltä seisomalta. Tämä kuitenkin pakeni vuorille ja pääsi piiloon takaa ajavaa isäänsä vuorenseinämässä avautuneeseen halkeamaan.

Myöhemmin isä löysi Barbaran ja luovutti hänet käskynhaltijalle. Neito tunnusti innokkaasti uskonsa Kristukseen ja pilkkasi epäjumalia. Siksi hänet ruoskittiin ja hänen päätään runneltiin kivillä. Kun hänet kidutusten jälkeen heitettiin tyrmään, hän oli kokonaan haavoilla. Yöllä itse Kristus ilmestyi hänelle, paransi hänet ja lupasi auttaa häntä loppuun saakka.

Seuraavana päivänä marttyyri vietiin jälleen maaherran eteen. Tämä hämmästyi nähdessään hänet vahingoittumattomana ja luovutti hänet uusiin kidutuksiin. Barbaran vaatteet riisuttiin, mutta Herra ei sallinut hänen neitseellisen ruumiinsa häpäisyä vaan taivaasta laskeutui pyöreä tulenkehrä, joka verhosi hänet valoon.

Nähdessään pyhän marttyyrin kärsivällisyyden ja jumalalliset ihmeet Juliana-niminen nuori nainen julisti myös olevansa kristitty. Häntä alettiin kiduttaa samalla tavalla kuin Barbaraakin. Lopulta molemmat määrättiin mestattaviksi. Dioskoros, joka oli sääliä tuntematta seurannut tyttärensä kidutusta alusta loppuun, pyysi maaherralta, että saisi omin käsin katkaista tyttärensä kaulan.

Mestaus tapahtui vuorenhuipulla. Pyöveli mestasi Julianan ja Dioskoros Barbaran. Tämä tapahtui 300-luvun alkuvuosina. Jumalan kosto ei kuitenkaan viipynyt. Kun Dioskoros lähti paluumatkalle, salama iski häneen ja poltti hänet kuoliaaksi.

Pyhää Barbaraa kunnioitetaan erikoisesti Ateenassa. Hänelle omistetun historiallisen kirkon ympärille on kehittynyt kokonainen hänen nimeään kantava kaupunginosa. Myös Meteoran luostariyhdyskunnassa yksi luostari on omistettu hänelle ja on tunnettu paikkana, jonne pyhiinvaeltajat menevät pyytämään hänen apuaan. Pyhä Barbara on Kreikan armeijan tykkimiesten suojeluspyhä.

Jumalankantajaisä Johannes syntyi Damaskoksessa 650-luvulla. Kaupunki oli joutunut muslimien haltuun vuonna 635, minkä jälkeen kristityille asetettiin rajoituksia ja heidän oli maksettava arabeille veroa. Kalifi Abdul-Malikin (685–705) aikana kristittyjen asioista kalifin hovissa vastasi Johanneksen isä Sergios Mansur, joka kuului yhteen kaupungin tärkeimmistä kristityistä suvuista. Hän nautti kalifin täyttä luottamusta ja käytännössä toimi tämän suurvisiirinä. Vastoin aiemmin tehtyjä sopimuksia Abdul-Malik kielsi kristittyjä käyttämästä Johannes Kastajan katedraalia, joka jäi moskeijaksi.

Johannes sai hurskaan kristillisen kasvatuksen. Hän sai oppia almujen antamisen ja rakkaudentekojen tärkeyden hänen isänsä käyttäessä omaisuuttaan kristittyjen vankien vapaaksi lunastamiseen. Sergios adoptoi orvoksi jääneen jerusalemilaisen pojan Kosmaksen (12.10.), jonka kanssa Johannes varttui. Johanneksen ollessa 23 vuoden ikäinen Sergios Jumalan johdatuksesta löysi nuorukaisille erinomaisen opettajan. Arabit myivät Damaskoksen torilla orjiksi Sisiliassa vangitsemiaan kristittyjä, ja näiden joukossa oli Kosmas-niminen italialainen munkki. Kun Sergios pääsi perille munkin oppineisuudesta, hän lunasti tämän arabeilta kalliilla hinnalla ja teki hänestä poikiensa opettajan. Munkki Kosmas tunsi kieliopin, logiikan, aritmetiikan ja geometrian perinpohjaisesti. Hän opetti nuorukaisille filosofiaa, teologiaa ja kaikkia muitakin tieteitä. Poikien terävä järki ja nöyrä käytös sai heidät edistymään nopeasti. He kunnostautuivat erityisesti runoudessa ja musiikissa. Muutaman vuoden kuluttua heidän opettajansa totesi, ettei hänellä ollut enää mitään opetettavaa heille, ja vetäytyi Sergioksen luvalla Pyhän Sabbaksen luostariin viettääkseen siellä loppuelämänsä.

Täydellisesti arabian ja kreikan hallinnut Johannes liittyi isänsä seuraksi valtionhallintoon ja osoittautui niin päteväksi, että tämän kuoleman jälkeen kalifi Walid (705–715) nimitti Johanneksen isänsä seuraajaksi ”ylineuvoksena” (protosymbolos). Johannesta kunnioitettiin hovissa ammattitaitonsa, oikeamielisyytensä ja nöyryytensä takia.

Kun keisari Leo III (717–741) alkoi Itä-Rooman valtakunnan puolella ahdistaa Kristuksen kirkkoa hyökkäämällä pyhien kuvien kunnioittamista vastaan, pyhä Johannes alkoi puolustaa ikoneita lähettämällä Damaskoksesta kirjeitä eri puolille Itä-Roomaa. Näissä kirjeissä hän esitti ikonien kunnioittamisen teologiset perusteet sellaisena kuin ne ilmenevät pyhässä Raamatussa ja kirkkoisien kirjoituksissa.

Johanneksen elämäkerran mukaan hänen uransa valtionhallinnossa päättyi seuraavasti. Hänen kirjeensä herättivät keisari Leon vihan, ja tämä yritti päästä eroon Johanneksesta väärentämällä kirjeen, jossa Johannes pyysi keisaria valtaamaan Damaskoksen. Kirje näytettiin kalifille, joka raivostui ja määräsi Johanneksen oikean käden katkaistavaksi. Rangaistuksen toimeenpanon jälkeen käsi asetettiin näytille torille, mutta Johannes pyysi saada haudata kätensä, ja se annettiin hänelle. Johannes meni kotikirkkoonsa, asetti leikatun kätensä Jumalanäidin ikonin eteen ja rukoili yötä vasten tuntikausia, että saisi pitää kätensä. Lopulta Johannes vaipui kevyeen uneen. Yhtäkkiä hän näki kuvan heräävän henkiin ja kuuli Jumalansynnyttäjän lohduttavan häntä. Herätessään Johanneksen käsi oli paikallaan täydessä kunnossa. Johannes päätti käyttää kättään tämän jälkeen ainoastaan Jumalanäidin ja Vapahtajamme kunniaksi sekä pyhän ortodoksisen uskon puolustukseksi.

Pyhä Johannes luopui korkeasta asemastaan, jakoi omaisuutensa köyhille ja kirkolle. Hän teetti Jumalanäidin ihmeitätekevään ikoniin hopeisen käden muistoksi paranemisestaan, ja tämä ikoni on sittemmin tunnettu ”kolmikätisenä”. Johannes lähti kasvatusveljensä Kosmaksen kanssa kohti Jerusalemia. Pyhästä kaupungista he suuntasivat kulkunsa opettajaansa munkki Kosmasta seuraten Pyhän Sabbaksen luostariin, jossa he tahtoivat vihkiytyä munkeiksi. Igumeni antoi Johanneksen ohjaajaksi kilvoituksissa karaistuneen vanhuksen, joka kuitenkin oli ankara ja vaatelias. Vanhus kielsi Johannesta olemasta missään tekemisissä filosofian, tieteiden, runoilemisen, musiikin tai lukemisen kanssa. Sen sijaan Johannes sai kaikkein alhaisimpia töitä kuuliaisuutensa ja nöyryytensä vahvistamiseksi.

Eräänä päivänä Johannes kohtasi surun murtaman kristityn, joka oli menettänyt vanhempansa. Ohjaajansa kiellosta huolimatta Johannes laati hänen lohdutuksekseen koskettavan hymnin ”Mikä elämän nautinto voisi olla surusta vapaa? […] Mutta oi Kristus, saata tämä, jonka olet valinnut, lepoon Sinun kasvojesi valkeudessa ja ihanuutesi ihailussa”, joka on edelleen kirkon käytössä.[1] Kun ohjaajavanhus kuuli tästä rikkomuksesta, hän oli ensin karkottaa Johanneksen kokonaan pois luostarista mutta tyytyi sitten käskemään Johanneksen koota omin käsin kaikki luostarin jätteet ja siivota likaisimmat paikat. Johannes totteli sanomatta mitään. Muutaman päivän kuluttua Jumalanäiti ilmestyi vanhukselle ja kysyi: ”Miksi olet sinetöinyt tämän ihmeellisen lähteen, josta pulppuaa yltäkylläisesti vettä sielujen lohdutukseksi?” Jumalanäiti lupasi, että Johanneksen säveltämät ja laatimat hymnit ja runot olisivat kauniimpia ja suloisempia kuin Daavidin psalmien ja pyhien profeettojen säkeet.

Aamulla vanhus kumarsi Johanneksen edessä maahan asti ja sanoi: ”Oi kuuliainen Kristuksen lapsi! Avaa suusi ja ala lausua sanoja, jotka Pyhä Henki on kirjoittanut sydämeesi. Sinä olet noussut Siinain vuorelle katselemaan näkyjä ja Jumalan ilmestyksiä ihmeellisen nöyryytesi tähden. Nouse nyt nopeasti kirkon vuorelle ja julista Jerusalemissa hyvää sanomaa, niin kuin Jumalanäiti on minulle ilmoittanut. Anna minulle anteeksi, että tietämättömyydessäni estin sinua.”

Pyhän Hengen innoittamana Johannes alkoi kirjoittaa hymnejä, joissa kirkkoisien teologiset näköalat saavat kauniin ja konkreettisen muodon. Hän kirjoitti kanonien kuningattareksi sanotun pääsiäiskanonin, jota kirkossa edelleen veisataan. Myös oktoekhos-säkeet, joita sunnuntaivigilioissa luetaan ylösnousemuksen kunniaksi, ovat suurimmaksi osaksi Johanneksen laatimia. Lisäksi hän kirjoitti ihania kanoneita ja yleviä homilioita Herran, Jumalanäidin ja pyhien ihmisten kunniaksi heidän juhlapäivinään luettaviksi ja laulettaviksi. Tärkeimpiä näistä ovat Kristuksen syntymän, epifanian ja helluntain kanonit. Kuuluisimpia yksittäisiä hymnejä ovat ”Jumala on Herra”, ”Maistakaa ja katsokaa” ja ”Katso, Ylkä tulee keskiyöllä”. Eräiden lähteiden mukaan myös ”Sinulle oi Jumalansynnyttäjä” on Johanneksen käsialaa. Kaikki Johanneksen kirjoittamina pidetyt säkeet eivät kuitenkaan liene hänen laatimiaan. Lisäksi Johannes kehitti musiikin teoriaa, notaatiota ja kuoronjohtamisen tekniikkaa.

Luostarin rauhassa Johannes kirjoitti myös suuren määrän teologisia tutkielmia. Näistä tärkein on laaja kolmiosainen teos Pege gnoseos eli ”Tiedon lähde”. Sen ensimmäinen osa on filosofinen johdantoluku Kefalaia filosofika, joka tunnetaan myös nimellä Dialektiikka. Siinä Johannes nojautuu vahvasti Aristoteleen ajatteluun. Ensimmäiseen osaan sisältyy laaja teknisen terminologian esittely. Toinen osa on 103 erilaista oppia esittelevä Harhaoppien historia, joka sisältää kirkossa esiintyneiden oppien lisäksi myös yhden ensimmäisistä islamin kuvauksista. Teoksen tärkein jakso on kuitenkin sen kolmas osa, Ortodoksisen uskon tarkka esitys,[2] joka käsittelee ortodoksista oppia systemaattisesti. Teos on patristisen ajattelun yhteenveto ja sitä voi pitää luotettavimpana kristinuskon dogmien esityksenä. Johannes ei niinkään kehittänyt uutta ajattelua vaan kokosi ja kiteytti isien opetukset selkeästi ja täsmällisesti. Lisäksi Johannes onnistui samaan aikaan hyvin yhtenäisen esityksen, vaikka oli käyttänyt lukuisia hyvinkin erilaisia ja erityyppisiä lähteitä.

Kaikki Sabbaksen luostarin munkit eivät pitäneet Johanneksen ja Kosmaksen kirjallisista töistä vaan karsastivat teologista argumentaatiota ja pitivät sävellystyötäkin jokseenkin turhana. Jerusalemin patriarkka Johannes V sen sijaan ymmärsi veljesten kirjoitustyön arvon ja kehotti heitä jättämään luostarin. Hän teki Kosmaksesta Maiuman piispan ja toi Johanneksen Jerusalemiin ja vihki hänet papiksi vuoden 726 tienoilla. Johanneksesta olisi epäilemättä tullut erinomainen piispa, mutta maallista valtaa jo tarpeeksi käyttäneenä hän ei ollut kiinnostunut kirkollisesta vallasta vaan palasi lopulta takaisin luostariinsa.

Johannes kirjoitti 720-luvun lopulla kolme syvällisesti perusteltua puhetta ikonien ja reliikkien kunnioittamisen puolustukseksi. Se herätti huomiota ympäri Itä-Rooman valtakuntaa. Koska Sabbaksen luostari oli muslimien alueella, Johannes saattoi rauhassa kirjoittaa pelkäämättä Itä-Rooman kuvainraastajien vihaa. Toisaalta Johannes oli tarpeen tullen myös rohkeasti eri mieltä muslimien kanssa eikä arkaillut todeta islamin olevan vain yksi harhaoppi muiden joukossa.

Tehtyään elämäntyönsä ja saavutettuaan nöyryyden ja kilvoitusten kautta syvällisen viisauden pyhä Johannes Damaskolainen, Pyhän Hengen filosofi, nukkui pois rauhassa joulukuun 4. päivänä vuonna 749. Luolaan, jossa hän kilvoitteli jonkin aikaa, on rakennettu pieni kappeli. Se on Pyhän Sabbaksen luostarin kunnioitetuimpia paikkoja.

Ortodoksisen uskon tarkka esitys muistuttaa systemaattisella otteellaan myöhäisempiä läntisen skolastiikan klassikkoja, ja sitä on usein verrattu Tuomas Akvinolaiseen (k. 1274). Teoksen merkitys lännessä olikin erittäin huomattava, vaikka se käännettiin latinaksi vasta vuonna 1150. Ortodoksisessa maailmassa Johanneksen teos ei kuitenkaan synnyttänyt samanlaista koulukuntaa kuin Tuomas Akvinolaisen kirjoitukset lännessä, sillä idässä on perinteisesti vierastettu teologian systematisointia. Lännessä Johannes Damaskolaista sen sijaan kunnioitetaan skolastiikan isänä, ja paavi Leo XIII julisti hänet ”kirkon opettajaksi” vuonna 1890. Johanneksen elämäkerta on peräisin 900-luvulta, ja sen laati Jerusalemin patriarkka Johannes.


[1] Johannes Damaskolaisen hautausveisut, ks. Hautaustoimituskirja, 35–47.

[2] Johannes Seppälän laatima suomalainen käännös (Ortokirja) on julkaistu neljässä osassa, samoin kuin latinalainen käännös. Kreikkalainen teksti on kuitenkin yksi kokonaisuus.

Pyhä Gennadi eli 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa. Hän kilvoitteli jonkin aikaa Valamon luostarissa, jossa hänen hengellisenä ohjaajanaan toimi pyhittäjä Savvati, tuleva Solovetskin luostarin igumeni. Tarkemmat tiedot Gennadin elämästä alkavat vuodesta 1477, jolloin hänet nimitettiin ylienkeli Mikaelin ihmeelle pyhitetyn Tšudovin luostarin arkkimandriitaksi Moskovaan. Pian tämän jälkeen hän osallistui kiistaan, jonka aiheena oli se, kumpaan suuntaan kirkkorakennus piti sitä vihittäessä kiertää. Vuonna 1484 Gennadi valittiin Novgorodin arkkipiispaksi. Hänen keskeiseksi elämäntyökseen muodostui taistelu juutalaistajien harhaoppia vastaan. Nämä eivät tunnustaneet Kristuksen jumaluutta eivätkä pitäneet Häntä edes Messiaana vaan vaativat Mooseksen lain noudattamista ja hylkäsivät sakramentit sekä Jumalanäidin ja pyhien kunnioittamisen. Harhaoppi oli pesiytynyt varsinkin Novgorodiin, mutta sen kannattajien onnistui soluttautua merkittäviin asemiin myös Moskovassa aina suuriruhtinaan hovia ja metropoliitan lähipiiriä myöten. Arkkipiispa Gennadi vaati päättäväisesti harhaoppisten tuomitsemista ja kirkosta erottamista, vaikka vallanpitäjät olivat aluksi näiden puolella.

Juutalaistajat perustivat oppinsa ennen kaikkea Vanhaan testamenttiin, vieläpä sellaisiin kirjoihin, joita ei ollut saatavissa slaavilaisena käännöksenä. Gennadi alkoi taistella heitä vastaan heidän omilla aseillaan ja ryhtyi kokoamaan ja osittain käännättämään yksiin kansiin kaikkia Raamatun kirjoja. Tämä slaavilaisen Raamatun kokoamistyö tapahtui hänen johdollaan ja se valmistui vuonna 1499. Gennadi ei kuitenkaan pysähtynyt tähän. Hän ymmärsi hyvin, että kirjoitettu Jumalan sana olisi kuin janoisilta kätketty lähde, jos papit eivät kykenisi lukemaan ja opettamaan sitä oikein. Niinpä hän alkoi ensimmäisenä puhua papiston kouluttamisen välttämättömyydestä.

Suoralla ja rohkealla toiminnallaan arkkipiispa Gennadi sai myös monia vihamiehiä. Elämänsä loppupuolella hän hairahtui simoniaan eli ottamaan maksua kirkollisiin virkoihin nimittämisestä, vaikka kirkolliskokous oli nimenomaisesti tuominnut tuon kirkkoon laajalle levinneen käytännön. Hän vetäytyi lepoon rakastamaansa Tšudovin luostariin ja nukkui pois rauhallisesti vuonna 1506 (tai 1504).

Pyhä Serafim oli kotoisin Bezalan vuoristokylästä Keski-Kreikan Thessaliasta. Jo nuorena hän meni munkiksi lähellä Karditsan kaupunkia sijaitsevaan Koronan luostariin. Hän edistyi kilvoituksessaan siinä määrin, että luostarin igumeni antoi vihkiä hänet pappismunkiksi. Pian hänet valittiin Fanarionin ja Neokhorionin piispaksi.

Vuonna 1601 Larissan metropoliitta Dionysios aloitti turkkilaisia vastaan toivottoman kapinan, josta seurasi paljon verenvuodatusta. Piispa Serafim vastusti esimiehensä yritystä ja kierteli hiippakuntansa kylissä rauhoittamassa ihmisiä ja kehottamassa heitä alistumaan turkkilaiselle esivallalle. Tästä huolimatta Fanarionin linnoituksen turkkilaiset syyttivät häntä kapinallisten tukemisesta. Piispa puolustautui rauhallisesti ja sanoi heidän hyvin tietävän, että he esittävät häntä vastaan vääriä syytöksiä. Tästä ei kuitenkaan ollut apua, ja niin hänelle tarjottiin kaksi vaihtoehtoa: kääntyminen islamiin tai kuolema. Pyhä piispa kauhistui pelkkää ajatustakin Kristuksen kieltämisestä. Hän oli itse asiassa nuoresta pitäen toivonut osakseen marttyyrikilvoitusta. Hänen rangaistuksekseen määrättiin seivästäminen.

Piispa Serafim vietiin Fanarionin torille siellä olevan sypressin luo, missä hänet tapettiin työntämällä seiväs hänen ruumiinsa läpi. Hänen päänsä vietiin Trikalan kaupunkiin, missä se oli näytteillä yhdessä muiden tapettujen kapinallisten päiden kanssa pelotukseksi kristityille. Erään kristityn onnistui yöllä varastaa pää, mutta kun turkkilaiset ajoivat häntä takaa, hän heitti sen Pineosjokeen. Siellä se tarttui kalastajien verkkoihin. Lopulta se päätyi Koronan luostariin, jossa pyhä oli aloittanut kilvoituksensa, ja on siellä kunnioitettavana tänäkin päivänä. 1900-luvun jälkipuoliskolla Fanarionin kylään rakennettiin kylän oman pojan, Stagoin ja Meteoran metropoliitta Serafimin johdolla suuri kaunis kirkko pyhän marttyyripiispa Serafimin kunniaksi.

Pappismarttyyri Aleksander Hotovitski syntyi 11.2.1872 Ukrainan Kremenetsissa. Vanhemmat antoivat hänelle hyvän kristillisen kasvatuksen sytyttäen hänessä rakkauden kirkkoa ja kansaa kohtaan. Hän opiskeli ensin Volynian hengellisessä seminaarissa, jossa hänen isänsä toimi rehtorina, ja sitten Pietarin hengellisessä akatemiassa, josta hän valmistui vuonna 1895.

Opintojen päätyttyä Aleksander nimitettiin lukijaksi New Yorkissa toimineeseen venäläiseen seurakuntaan. Pian hän solmi avioliiton. Seuraavana vuonna (1896) hänet vihittiin papiksi hiippakunnan katedraalissa San Franciscossa. Pitämässään puheessa vihkimyksen toimittanut piispa Nikolai kertoi kiinnittäneensä huomiota Aleksanderiin jo tämän opiskellessa Pietarissa ja panneensa merkille tämän hyvän käytöksen sekä vilpittömän uskonnollisuuden ja hartauden.

Vihkimyksen jälkeen Aleksander palasi New Yorkiin palvellakseen pappina ja kirkkoherrana samassa seurakunnassa, jossa oli aiemmin toiminut lukijana. Vuosina 1898–1907 hänen esimiehenään oli Venäjän tuleva patriarkka pyhä Tiihon (26.9.), joka arvosti korkealle Aleksanderin sydämestä lähtevän hurskauden, pastoraalisen rakkauden ja monipuolisen teologisen tietämyksen. Aleksanderin työkenttä Amerikassa oli laaja. Hän teki menestyksellistä valistustyötä nykyisen Länsi-Ukrainan alueelta muuttaneiden uniaattien parissa johtaen heitä takaisin ortodoksisuuteen ja vaikutti uusien seurakuntien perustamiseen muun muassa Philadelphiaan ja Yonkersiin. Lisäksi hän edusti ortodoksista kirkkoa erilaisissa uskonnollisissa ja yhteiskunnallisissa järjestöissä ja kokouksissa. Julkaisutyön saralla hän teki merkittävää työtä toimittamalla aikakauslehteä The American Orthodox Messenger, jota julkaistiin sekä englanniksi että venäjäksi. Isä Aleksanderin määrätietoisella työllä New Yorkiin rakennettiin uusi Pyhän Nikolaoksen kirkko, josta heti valmistuttuaan tuli hiippakunnan katedraali.

Palveltuaan Pohjois-Amerikassa 18 vuotta isä Aleksander hakeutui Uspenskin katedraalin kirkkoherraksi Helsinkiin, jossa hän palveli vuosina 1914–1917. Samalla hän toimi kaupungin kaikkien ortodoksisten kirkkojen piirinvalvojana. Papillisten ja hallinnollisten tehtävien ohella hän toimitti perustamaansa seurakuntalehteä Gelsingforskij Prihodskij Listok, jota ilmestyi hänen Helsingissä ollessaan yhteensä 20 numeroa. Lehdessä oli runsaasti hänen itsensä kirjoittamia saarnoja, runoja ja kuvauksia kirkollisista tapahtumista. Seurakuntalaiset ovat sittemmin muistelleet isä Aleksanderia kunnioituksella ja rakkaudella. Heidän mieleensä ovat jääneet erityisesti hänen hyvät saarnansa sekä hänen ystävällisyytensä lapsia kohtaan.

Elokuussa 1917 isä Aleksander nimitettiin Moskovan Kristus Vapahtajan katedraalin kalustonhoitajaksi. Vuosina 1917–1918 hän osallistui Venäjän ortodoksien kirkolliskokoukseen, joka päätti kirkon hallinnonuudistuksesta ja patriarkan viran uudelleen perustamisesta, mitä isä Aleksander kannatti lämpimästi. Vaikeina kansalaissodan vuosina hän oli yksi patriarkka Tiihonin lähimmistä apulaisista.

Papin työhön liittyi 1920-luvun Venäjällä monia vaaroja. Aleksanderkin pidätettiin pari kertaa lyhyiksi ajoiksi. Häntä syytettiin siitä, että hän lasten pyhäkoulua pitämällä rikkoi asetusta, joka koski koulun eroa kirkosta. Vuonna 1922 Aleksander pidätettiin laajoissa kirkonmiesten vainoissa, jotka käynnistyivät valtion vaadittua kirkon esineistön takavarikointia nälkäänäkevien auttamiseksi. Patriarkan kehotuksesta seurakunnat kanoneihin vedoten kieltäytyivät luovuttamasta sakraalikäytössä olevia esineitä, mikä johti laajoihin pidätyksiin ja oikeudenkäynteihin. Oikeudessa isä Aleksander yritti ennen kaikkea puolustaa muita syytettyinä olevia pappeja. Vuoden vankilassaolon jälkeen hänet vapautettiin, mutta pian seurasi uusi pidätys ja karkotus Turuhanin seudulle Siperiaan kolmeksi vuodeksi. Viranomaisten raportissa häntä luonnehdittiin oppineeksi, aktiiviseksi ja intomieliseksi papiksi, jolla oli vaikutusvaltaa patriarkka Tiihonin kannattajien parissa. Näkemyksiltään häntä pidettiin neuvostovastaisena.

1930-luvulla isä Aleksander palveli Donskajakadulla Jumalansynnyttäjän viitan kirkossa Moskovassa. Syksyllä 1937 hänet jälleen pidätettiin. Dokumentoidut lähteet eivät kerro enempää hänen kohtalostaan, mutta useiden suullisten lausuntojen mukaan hän kärsi marttyyrikuoleman yhdessä lukemattomien muiden samana syksynä teloitettujen marttyyrien kanssa. Hänen hautapaikkansa on tuntematon. Venäjän kirkko kanonisoi pappismarttyyri Aleksanderin vuonna 1994 ja viettää hänen muistoaan elokuun 7. päivänä. Amerikan ja Suomen ortodoksisissa kirkoissa häntä juhlitaan joulukuun 4. päivänä, joka on hänen kanonisointipäivänsä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.