3.12.2018

Sävelmä
3. säv.
Paasto
Kala sallittu

p. profeetta Sefanja (+ 635 eKr.)

p. Johannes Vaikenija, Kolonian piispa (+ 558)

pt. Savva Storožilainen (+ 1407)

Epistola
Hepr. 3:5–11, 17–19

5 Mooses oli kyllä uskottu "kaikissa hänen huoneensa asioissa", mutta silti vain palvelija, elävä todiste siitä, mitä Jumala oli myöhemmin puhuva. 6 Kristus sen sijaan on Poika, jonka haltuun on uskottu Jumalan koko rakennus. Tämä rakennus olemme me, kunhan loppuun saakka säilytämme rohkeutemme ja luottavaisin ja iloisin mielin tuomme julki toivomme. 7 Sen tähden, niin kuin Pyhä Henki sanoo: -- Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, 8 älkää paaduttako sydäntänne niin kuin silloin, kun nousitte kapinaan, kun koettelitte minua autiomaassa. 9 Siellä isänne panivat minut koetteelle -- ja saivat neljäkymmentä vuotta kokea, mitä heille tein. 10 Minä vihastuin heidän sukupolveensa ja sanoin: "Aina he sydämessään kulkevat harhaan." He eivät tahtoneet seurata minun teitäni, 11 ja niin minä vihassani vannoin: "Ikinä he eivät pääse minun lepopaikkaani." 17 Keille Jumala oli vihoissaan neljäkymmentä vuotta? Niille, jotka lankesivat syntiin ja joiden ruumiit sitten jäivät autiomaahan. 18 Keille hän vannoi, etteivät he pääse hänen lepopaikkaansa? Niille, jotka eivät totelleet. 19 Huomaamme näin, että perillepääsyn esti epäusko.

Luuk. 20:27–44
Luuk. 20:27–44

27 Jeesuksen luo tuli sitten muutamia saddukeuksia*, niitä, jotka kieltävät ylösnousemuksen. He esittivät hänelle kysymyksen: 28 "Opettaja, Mooses on säätänyt näin: 'Jos miehen veli kuolee ja tältä jää vaimo mutta ei lasta, miehen tulee ottaa veljensä vaimo ja hankkia jälkeläinen veljelleen.' 29 Oli seitsemän veljestä. Vanhin heistä otti vaimon ja kuoli lapsettomana. 30 Silloin toinen otti hänet, 31 sitten kolmas, ja vuorollaan kaikki seitsemän. Kaikki he kuolivat jättämättä jälkeensä lapsia. 32 Lopuksi nainenkin kuoli. 33 Kenen vaimo tämä nainen on oleva ylösnousemuksessa? Hänhän on ollut kaikkien seitsemän vaimona." 34 Jeesus vastasi heille: "Tässä maailmassa otetaan vaimo ja mennään vaimoksi. 35 Mutta tulevassa maailmassa ne, jotka on katsottu ylösnousemuksen arvoisiksi, eivät enää mene naimisiin. 36 He eivät enää voi kuolla, sillä he ovat enkelien kaltaisia. He ovat Jumalan lapsia, ylösnousemuksesta osallisia. 37 Ja sen, että kuolleet nousevat ylös, on Mooseskin osoittanut kertomuksessa palavasta pensaasta. Hänhän sanoo, että Herra on Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala. 38 Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien. Hänelle kaikki ovat eläviä." 39 Jotkut lainopettajista sanoivat tähän: "Hyvin vastasit, opettaja." 40 Silloin ei enää kenelläkään ollut rohkeutta kysyä häneltä mitään. 41 Jeesus kysyi heiltä: "Kuinka voidaan sanoa, että Messias on Daavidin poika? 42 Daavid itse sanoo Psalmien kirjassa:     -- Herra sanoi minun herralleni:     Istu oikealle puolelleni.     43 Minä kukistan vihollisesi, panen heidät korokkeeksi jalkojesi alle. 44 Daavid siis kutsuu Messiasta herraksi. Kuinka Messias silloin voi olla hänen poikansa?" *) Fariseukset kuuluivat maallikkoliikkeeseen, jolle olivat tärkeitä puhtaus- ja pyhyyssäädökset. Pappi Sadokin jälkeläisinä saddukeukset olivat korkeimman papiston edustajia, ks. 2. Sam. 8:17.

Päivän synaksario

Profeetta Sefanja oli nubialaisen Kusin poika mutta kuului Simeonin sukukuntaan. Hänen nimensä merkitsee ”Jumalan kätkemää” ja esiintyy kreikassa muodossa Sofonias. Nimen on tulkittu viittaavan myös salatun ymmärtämiseen. Sefanja toimi Jerusalemissa kuningas Joosian (640–609 eKr.) aikana. Väärämielisten kuninkaiden Manassen ja tämän pojan Amonin aikana Juudan valtakunta oli suistunut epäjumalanpalvelukseen ja vääryyteen sekä kärsinyt aluemenetyksiä. Ihmiset olivat tottuneet uskontojen sekoittumiseen. Sefanja alkoi julistaa Herran päivän koittamista ja Jumalan vihan nousemista, mikäli kansa ei katuisi. Kuningas Joosian johdolla uskonnonharjoittamista alettiin puhdistaa tähtienpalvonnasta, kanaanilaisista tavoista ja kultillisesta prostituutiosta. Samalla jumalanpalveluselämä keskitettiin Jerusalemiin.

Sefanjan kirja on yhdeksäs Vanhan testamentin kahdestatoista pienestä profeetasta. Hän julisti yhteiskunnallista vääryyttä ja taikauskoa vastaan sekä profetoi Jerusalemin osaksi tulevan pakkosiirtolaisuuden ja Juudaa kohtaavan onnettomuuden. Eräät profeetta Sefanjan ennustuksista toteutuivat Messiaan elinaikana. Kristus tutki Jerusalemin tarkoin (1:12), mutta ei löytänyt sitä mitä olisi tahtonut. Herran ratsastaessa Jerusalemiin täyttyi riemukas julistus ”Herra, Israelin kuningas, on keskelläsi”, joka luetaan palmusunnuntain vigilian parimiatekstinä (3:14-19). Sefanja viittaa myös Kristuksen uhrikuolemaan: ”Hän on valmistanut teurasuhrinsa” (1:7).

Osa Sefanjan profetioista toteutuu kirkossa, mutta osa täyttyy lopullisesti vasta aikojen lopulla. Kaikki maan jumalattomat tuhoutuvat tulessa Herran saapuessa, mutta Israelin nöyräsydäminen jäännös, joka on luottanut Herran nimeen, asetetaan ennalleen Siionin vuorella. He saavat iloita kaikkien kansojen uskovien kanssa, sillä Herra antaa kansoille uuden mielen ja puhtaat huulet. Herra asuu uudessa Siionissa eli kirkossa, Jerusalemin tyttäressä. Rakkaudessaan Hän kokoaa omat valittunsa kaikista kansoista, ja he saavat viettää Hänen ikuista ilojuhlaansa.

Sefanjan kirjan ensimmäisessä luvussa olevan Herran päivän kuvauksen pohjalta lännessä kirjoitettiin vaikuttava kirkollinen hymni Dies irae, ”Vihan päivä”. Ikoneissa Sefanja esitetään valkohiuksisena vanhuksena, joka piirteiltään muistuttaa usein Johannes Teologia.

Pyhä Johannes syntyi Pontoksen Nikopoliksessa kristittyyn perheeseen tammikuun 8. päivänä 454. Jo varhain hänessä syttyi into askeettiseen elämään. Vanhempiensa kuoltua hän perusti 18-vuotiaana pienen luostarin, jossa kilvoitteli yhdessä kahdentoista samanmielisen nuoren miehen kanssa. Hän tuli tunnetuksi hyveellisyydestään, ja niinpä hänet vihittiin jo 28-vuotiaana lähellä Nikopolista sijainneen Kolonian piispaksi. Hän jatkoi entistä askeettista elämäänsä. Yhdeksän vuotta hän teki työtä hiippakuntansa hyväksi, mutta tehtävään liittyvät maalliset huolet alkoivat tuntua hänestä niin raskailta, että hän päätti kenenkään tietämättä lähteä Pyhään maahan ja elää siellä erakkona.

Käytyään kunnioittamassa pyhiä paikkoja Johannes lähti pyhittäjä Sabbaksen lauraan. Kerrotaan, että hänet johti sinne ristinmuotoisena loistanut tähti. Pyhittäjä Sabbas (5.12.), joka toimi tuolloin jo noin 500 erakon johtajana ja hengellisenä ohjaajana, otti Johanneksen vastaan tietämättä hänen piispuudestaan ja nimitti hänet taloudenhoitajan apulaiseksi koetellakseen hänen kuuliaisuuttaan ja kärsivällisyyttään. Myöhemmin Johanneksen tehtäväksi tuli palvella vierastalossa ja keittiössä. Nöyrästi ja iloisesti hän suoritti palvelutehtäviään itseään säästämättä.

Noviisiajan päätyttyä pyhittäjä Sabbas antoi Johannekselle oman keljan, missä tämä eli hiljaisuudessa ja paastossa viisi päivää viikossa. Lauantaisin ja sunnuntaisin hän osallistui yhteisiin jumalanpalveluksiin, nautti pyhän ehtoollisen ja aterioi yhdessä veljien kanssa, jotka saivat hengellistä hyötyä pelkästä hänen hartaan ja hiljaisen olemuksensa näkemisestä. Myöhemmin hänet nimitettiin lauran taloudenhoitajaksi. Nähdessään Johanneksen nuhteettoman elämän pyhittäjä Sabbas tahtoi vihityttää hänet papiksi. Johannes vastusteli, mutta pyhittäjä Sabbas piti sitä vain osoituksena hänen nöyryydestään. Johanneksen ei auttanut muu kuin mennä yhdessä pyhittäjän kanssa patriarkka Eliaksen luo. Hän pyysi audienssia patriarkalta ja vaati tätä lupaamaan, ettei paljasta kenellekään, mitä hän sanoo. Patriarkka suostui arvellen Johanneksen tunnustavan lankeemuksia, jotka muodostavat esteen pappeudelle. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun hän kuuli, että nöyrä munkki olikin Kolonian piispa. Sabbakselle patriarkka sanoi vain, että pappisvihkimys ei käy päinsä ja että tämän piti sallia Johanneksen kilvoitella hiljaisuudessa kenenkään häiritsemättä.

Pyhittäjä Sabbakselle Johanneksen ”kelvottomuus” pappeuteen oli suuri pettymys, mutta myöhemmin Jumala paljasti hänelle näyssä, kuka Johannes todellisuudessa oli. Sabbas ei kuitenkaan kertonut tätä kenellekään vaan salli hänen jatkaa elämäänsä keljassaan. Kun Sabbas neljän vuoden kuluttua lähti luostaristaan muutamien munkkien rettelöinnin takia, Johannes, joka oli tuolloin 50-vuotias, vetäytyi erääseen luolaan Ruban erämaahan. Siellä hän vietti kuusi vuotta täysin eristäytyneenä ihmisistä ja omistautui kokonaan Jumalan katselemiseen.

Kerran erämaassa kävellessään Johannes pyörtyi noin seitsemän kilometrin päässä keljastaan. Tultuaan tajuihinsa hän alkoi rukoilla ja huomasi yhtäkkiä kohoavansa ilmaan ja olevansa takaisin keljassaan. Toisen kerran joukko persialaisia kierteli erämaassa tappamassa erakkoja ja tuhoamassa heidän asumuksiaan. Johannes ei paennut lauran pääluostarin muurien suojaan vaan jäi luolaansa. Kun rosvot tulivat, Jumala lähetti mahtavan leijonan, joka oli Johanneksen vierellä yötä päivää, ja hyökkääjät pysyivät loitolla.

Myöhemmin Johannes otti vastaan vierailijoita, jotka tulivat kertomaan hänelle ongelmiaan ja ajatuksiaan. Hän sai heidän mielensä rauhoittumaan ja karkotti rukouksillaan paholaisen aiheuttamat kiusaukset. Vuonna 509 Johannes palasi erämaasta takaisin lauraan. Siellä hän jatkoi erakkoelämäänsä keljassa, jonne pääsi vain yksi hänen oppilaansa. Monta vuotta hän käytti ravintonaan vain ohutta velliä, johon hän salaa sekoitti tuhkaa. Eräänä päivänä oppilas huomasi tämän, jonka jälkeen hän ei enää jatkanut tapaansa, koska pelkäsi saavansa sen johdosta suuren kilvoittelijan maineen.

Kerran Johannes tahtoi saada tietää, avaako Jumala hänelle taivaan valtakunnan. Hän pyysi Jumalalta merkkiä ja työnsi viikunapuun siemenen kuivaan auringon polttamaan kallionhalkeamaan. Ihmeellisellä tavalla siemen alkoi versoa ilman vettä ja maata. Lopulta siitä kasvoi pieni viikunapuu, joka tuotti kolme viikunaa. Kilvoittelija jakoi ne oppilaidensa kanssa ja kiitti kyynelsilmin Jumalaa.

Tästä hetkestä lähtien pyhä Johannes alkoi valmistautua kuolemaansa. Täynnä armoa hän päätti maallisen vaelluksensa 104-vuotiaana.

Paavi Honorius I (625–638) päätti lähettää lombardialaisen benediktiinimunkki Birinuksen (Birin) lähetystyöhön Britanniaan. Matkalla Milanon arkkipiispa Asterius vihki hänet piispaksi Genovassa. Birinuksen tarkoituksena oli mennä sisämaahan alueille, missä ei ollut lainkaan kristittyjä, mutta saavuttuaan vuonna 635 etelärannikon Wessexiin Birinus huomasi uskon olevan sikäläisille niin vierasta, että jäikin opettamaan heitä.

Birinus toimi vaeltelevana julistajana, kunnes länsisaksien kuningas Cynegils päätti hänen vaikutuksestaan kääntyä kristityksi. Birinus kastoi hänet ja hänen perheensä. Tämän jälkeen Birinus sai piispanistuimekseen kukoistavan roomalais-brittiläisen Dorchesterin kaupungin Kaakkois-Englannista. Hän oli sen piispana viisitoista vuotta. Birinus kastoi paljon kansaa ja rakennutti monia kirkkoja. Tunnetuin oli Winchesterissä, josta tuli myöhemmin kuningaskunnan pääkaupunki.

Pyhä Birinus kuoli vuoden 650 tienoilla. Hänen seuraajakseen tuli gallialainen Egelbert, mutta Dorchesterin kaupunki alkoi nopeasti taantua pikkukyläksi ja menetti pian piispanistuimensakin. Birinuksen reliikit siirrettiin vuoden 690 tienoilla Winchesteriin, jossa niille rakennettiin uusi pyhäkkö vuonna 980 ja toinen vuonna 1150. Myös Dorchesterissa on hänen kunniakseen 1300-luvulla rakennettu hautapyhäkkö, jossa on tapahtunut ihmeitä. Pyhää Birinusta kunnioitetaan Wessexin apostolina.

Pyhittäjä Savva oli yksi pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (k. 1392) oppilaista. Nuoresta pitäen hän rakasti puhdasta ja siveää elämää. Maalliset houkutukset hyläten hän meni erämaahan pyhittäjä Sergein luo, joka vihki hänet munkiksi. Savva kilvoitteli hengellisen isänsä ohjauksessa täydellisen kuuliaisena harjoittaen ankaraa pidättyväisyyttä ja valvomista ja vaalien sielun ja ruumiin puhtautta, mikä on munkkielämän kaunistus. Hän tuli jumalanpalveluksiin ensimmäisenä ja rukoili Jumalan pelkoa tuntien voimatta pidätellä kyyneleitään, niin että kaikki munkit ihmettelivät häntä. Hän luki ja lauloi kirkossa ja teki vapaahetkinään käsitöitä peläten joutilaisuutta, paheitten äitiä. Kilvoittelija rakasti vaikenemista. Hän karttoi keskusteluja toisten kanssa, minkä vuoksi monet pitivät häntä yksinkertaisena ja tietämättömänä, vaikka itse asiassa hän oli viisaampi kuin monet itseään järkevänä pitäneet. Pyhittäjä Sergei näki, miten Savva edistyi hengellisessä elämässä, ja nimitti hänet koko veljestön rippi-isäksi.

Noihin aikoihin Moskovan ruhtinas Dimitri Donskoi (19.5.) voitti mongolikaani Mamain joukot suuressa taistelussa Kulikovon kentällä. Kiitokseksi hän halusi rakennuttaa luostarin Jumalanäidin kunniaksi ja pyysi apua pyhittäjä Sergeiltä. Tämän valitsemalle kauniille paikalle Dubenkajoen varrelle rakennettiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumiselle pyhitetty luostari, jonka johtajaksi pyhittäjä Sergei valitsi Savvan.

Pyhän vanhuksen siunauksella Savva alkoi johtaa luostaria ja vietti samalla itse puhdasta ja enkelimäistä elämää. Hän murehti aina syntisyyttään, näännytti itseään paastoamalla ja valvomalla, kieltäytyi täyttävistä ja maukkaista ruoista eikä koskaan pitänyt pehmeitä vaatteita. Veljestön lukumäärän kasvaessa hän opetti kaikkia nöyrästi ja sävyisästi. Näin hän eli Dubenkan luostarissa kymmenen vuotta.

Pyhittäjä Sergei nukkui kuolonuneen syyskuun 25. päivänä vuonna 1392. Jo puoli vuotta aiemmin hän oli siirtänyt luostarin johdon oppilaalleen pyhittäjä Nikonille (17.11.), joka kuitenkin kaipasi täydellistä vaikenemista ja pian vanhuksen kuoltua sulkeutui keljaansa. Silloin Kolminaisuuden luostarin veljestö kutsui johtajakseen pyhän Savvan. Hengellisen isänsä ja lavran perustajan pyhittäjä Sergein esirukousten avulla Savva johti luostaria kuusi vuotta, minkä jälkeen hänkin vetäytyi hiljaisuuteen jättäen luostarin johtamisen jälleen pyhittäjä Nikonille.

Pian tämän jälkeen hurskas ruhtinas Georgi Dimitrinpoika kutsui pyhittäjä Savvan perustamaan luostarin Zvenigorodin ruhtinaskuntaan Storožamäelle. Paikka oli Savvasta kuin taivaallinen paratiisi täynnä tuoksuvia kukkia. Rukoiltuaan mukanaan tuomansa Jumalansynnyttäjän ikonin edessä ja pantuaan kaiken toivonsa Jumalanäitiin hän asettui mäelle, rakennutti sinne pienen puukirkon Jumalanäidin syntymän kunniaksi sekä keljan omaksi asunnokseen ja omistautui paasto- ja vaikenemiskilvoitukseen. Pian Savvan pyhän elämän maine alkoi tuoda hänen luokseen hiljaisuuselämää kaipaavia. Hän otti kaikki vastaan rakkaudella ja oli kaikille nöyryyden ja munkkikilvoituksen esikuva. Kaikki antamansa käskyt ja määräykset hän vahvisti omalla esimerkillään. Jumalan armosta ja pyhittäjä Savvan esirukouksilla luostari laajeni, ja Savva järjesti sen yhteiselämäluostariksi Pyhän Kolminaisuuden luostarin esikuvan mukaan. Pieneksi käyneen puukirkon tilalle rakennettiin suuri kivikirkko ruhtinas Georgin avustuksella.

Luostari kukoisti ja Savvan nimi tuli tunnetuksi kaikkialla ympäristössä. Lopulta hän pakeni maallista kunniaa vetäytymällä metsään noin kilometrin päähän luostarista. Siellä hän kilvoitteli itse kaivamassaan luolassa mutta teki jatkuvasti työtä luostarin hyväksi.

Savva saavutti korkean iän. Jätettyään kerran maailman hän ei enää koskaan huolehtinut maailmallisista tai turhista asioista. Hän ei milloinkaan pukeutunut pehmeisiin vaatteisiin eikä tavoitellut ruumiillista lepoa vaan piti parempana kapeaa ja murheiden täyttämää tietä. Sairastuttuaan ja tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän kutsui munkkiveljet luokseen ja alkoi opettaa heitä vielä kerran pyhän Raamatun pohjalta. Hän kehotti heitä varjelemaan sielunsa ja ruumiinsa puhtaina, säilyttämään keskinäisen rakkauden, hankkimaan kaunistuksekseen nöyryyden ja kilvoittelemaan paastoten ja rukoillen. Nimitettyään itselleen seuraajan, toivotettuaan rauhaa ja annettuaan kaikille viimeisen suudelman hän jätti sielunsa Herran käsiin joulukuun 3. päivänä vuonna 1407 (tai 1406).

Monta vuotta pyhittäjä Savvan kuoleman jälkeen luostarin igumeni Dionisi tavanomaisen rukoussääntönsä luettuaan asettui levolle. Unessa hänelle ilmestyi kunnioitusta herättävä harmaahapsinen munkkivanhus, joka sanoi: ”Dionisi, nouse pian ja maalaa kasvoni ikoniin”. ”Kuka olet, mikä on nimesi?” Dionisi kysyi hämmästyneenä. ”Olen tämän luostarin johtaja Savva”, vanhus vastasi. Herättyään igumeni Dionisi tiedusteli pyhittäjä Savvan ulkonäköä eräältä tämän vielä elossa olleelta oppilaalta ja tunnisti kuvauksesta hänelle ilmestyneen vanhuksen. Taitavana ikonimaalarina hän maalasi itse pyhittäjä Savvan ikonin. Siitä lähtien pyhittäjän haudalla on tapahtunut ihmeitä.

Turkkilaiset hirttivät patriarkka Parthenios III:n (24.4.) Lasaruksen lauantaina vuonna 1657, ja hänelle tarvittiin seuraaja. Gabriel oli tuohon aikaan Ganoksen ja Khoran piispa Traakiassa. Omasta tahdostaan tai mahdollisesti turkkilaisten tukemana hän nousi patriarkan istuimelle laittomasti ilman kirkollisia vaaleja ja otti nimekseen Gabriel II. Toiset piispat alkoivat kuitenkin protestoida, ja jo kahdentoista päivän kuluttua hänet syrjäytettiin. Tilalle valittiin kanonisella äänestyksellä Prusan metropoliitta, josta tuli patriarkka Parthenios IV. Gabriel siirrettiin hoitamaan Prusan hiippakuntaa. Vaikkakin Gabriel menetteli väärin käyttäessään turkkilaisten valtaa päästäkseen patriarkaksi, hänen myöhempi urhea marttyyrikilvoituksensa pyyhki pois tämän synnin.

Kahden vuoden kuluttua Gabriel kastoi kristityksi kääntyneen juutalaisen. Muut juutalaiset suuttuivat tästä ja ilmoittivat visiirille, että piispa Gabriel oli kastanut muslimin. Visiiri muistutti piispaa, että muslimin käännyttämisestä kristinuskoon seuraa kuolemanrangaistus, jonka voi välttää ainoastaan kääntymällä islamiin. Gabriel puolustautui sanoen, ettei hänen kastamansa henkilö ollut muslimi, ja lisäsi: ”En koskaan käänny islamiin vain pelastaakseni henkeni. Ikinä en kiellä Herraa Jeesusta Kristusta vaan olen valmis kuolemaan Hänen nimensä tähden, en vain kerran vaan mikäli mahdollista vaikka sata kertaa.”

Visiiri luovutti piispa Gabrielin kidutettavaksi, mutta hän kesti kärsimykset iloiten ja rukoili Jumalaa vahvistamaan häntä loppuun saakka. Kun kidutukset eivät tuottaneet toivottua tulosta, visiiri antoi käskyn hirttää hänet. Näin piispa Gabriel sai marttyyrikruunun. Tämä tapahtui vuonna 1659.

Munkki Georgios (rom. Gheorghe) kilvoitteli transilvanialaisessa luostarissa nuoruudestaan saakka. Kun häntä painostettiin 1750-luvulla liittymään uniaatteihin, hän päätti lähteä Athoksen pyhälle vuorelle. Siellä hän pääsi pyhän Paisi Velitškovskin (15.11.) oppilaaksi Profeetta Elian skiitassa kilvoitelleeseen palavahenkiseen yhteisöön. Georgios vihittiin pian papiksi.

Kymmenen vuoden kuluttua Paisin veljestö siirtyi Moldavian Dragomirnaan, jossa Georgios toimi kaksitoista vuotta pappina, rippi-isänä ja kasvavan yhteisön taloudenhoitajana. Sen jälkeen hän lähti 200 munkin kanssa Secuun ja vietti pari vuotta Neamtsissa, jonne isä Paisin ohjauksessa muodostui kukoistava monikansallinen luostari. Georgios lähti kuitenkin takaisin Athokselle Profeetta Elian skiittaan vielä muutamaksi vuodeksi.

Vuonna 1781 Georgios palasi Neamtsiin, ja Unkari-Valakian metropoliitta Georgios antoi hänen tehtäväkseen jälleenrakentaa Cernican raunioituneen luostarin, joka sijaitsi saarella lähellä Bukarestia. Pyhän Nikolaoksen ihmeellisen avun myötävaikutuksella Georgios uurasti kahden oppilaansa kanssa raivaten maaperää puhtaaksi ja tehden jälleenrakennustöitä. He työskentelivät päivät, rukoilivat öisin ja söivät vain vähän leipää ja villiyrttejä, mitä sattuivat löytämään.

Georgioksen hyveiden maineen houkuttelemana paikalle alkoi tulla oppilaita, ja jo neljän vuoden kuluttua veljestössä oli 54 munkkia. He elivät Paisin elvyttämien yhteiselämäsääntöjen mukaan ja noudattivat Pyhän vuoren tapoja. Luostarilla oli valtaisa vaikutus koko Valakian alueella, jonka oma luostarielämä oli taantunut ja hiipunut. (Valakia on nyky-Romanian eteläinen osa.)

Georgios ohjasi oppilaitaan kantamaan huolta ainoastaan Jumalan kunniasta ja lähimmäistensä hyvinvoinnista. Hän opetti luostarielämän koostuvan neljästä peruskäskystä: munkin on tehtävä kaikki hengellisen isänsä siunauksella, tunnustettava syntinsä säännöllisesti, saavutettava oikea arvostelukyky suhteessa omiin tekoihinsa ja pyrittävä nöyryyteen. Georgios toteutti uskollisesti opetuksia, jotka isä Paisi oli johtanut pyhien isien kirjoituksista sisäistettyään ne hengellisellä ymmärryksellään. Georgios ei kuitenkaan nähnyt hyväksi noudattaa kaikkia Paisin yhteisön elämän yksityiskohtia, koska hänen luostarinsa ja veljestönsä oli pienempi eikä yhtä monikansallinen kuin Paisin.

Kun vanhus Georgios sairastui vakavasti, hän kirjoitti oppilaidensa pyynnöstä muistiin opetuksiaan jättäen näin heille kallisarvoisen hengellisen testamentin. Georgios kuitenkin toipui sairaudestaan ja johti vielä 22 vuotta hengellistä perhettään, johon kuului myös Caldarusanin luostari.

Pyhä Georgios nukkui pois rauhassa joulukuun 3. päivänä vuonna 1806. Hän jätti jälkeensä suuren joukon oppilaita, jotka jatkoivat hänen työtään Romanian luostarielämän elvyttämiseksi.

Pyhien joukossa Angelis on varsin omalaatuinen henkilö. Hän oli kotoisin Peloponnesoksen Argoksesta ja toimi 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa lääkärinä lähellä Efesosta sijaitsevassa Kusadasissa. Hän oli intomielinen kristitty, ja kun hän kerran kuuli ranskalaisen ateistin puhuvan ortodoksisesta uskosta pilkallisesti, hän haastoi tämän kaksintaisteluun. Taistelusta tehtiin jopa virallinen sopimus Ranskan konsulin virastossa. Angelis sanoi tulevansa ranskalaista vastaan vain keppi kädessään näyttääkseen uskonsa voiman, ranskalainen taas oli aseistettu. Kaksintaistelupaikalla ranskalainen kuitenkin kieltäytyi taistelusta – joko pelosta tai koska ei tahtonut tappaa aseistautumatonta miestä – ja Angelis julistettiin voittajaksi.

Tämän tapauksen jälkeen Angelis luopui kaikesta toiminnasta yhteiskunnassa ja sulkeutui kotiinsa. Vain kaksi hänen ystäväänsä tapasi häntä ja kävi viemässä hänelle ruokaa. He arvelivat hänen kärsivän masennuksesta ja pyrkivät eri tavoin piristämään häntä, mutta Angelis sanoi heille: ”Älkää turhaan yrittäkö muuttaa mieltäni, sillä olen ehdottomasti päättänyt kärsiä marttyyrikuoleman Kristuksen tähden.”

Sitten tapahtui jotakin varsin odottamatonta. Angelis kääntyi yhtäkkiä islamin uskoon. Kenties Jumalan armo hylkäsi hänet, kun hän yksinäisyydessä alkoi ylpeillä ranskalaisesta uskon voimalla saamastaan voitosta. Tai mahdollisesti hän toimi näin tietoisesti, jotta pääsisi kärsimään marttyyrikuoleman kääntymällä takaisin kristityksi. Turkkilaiset eivät kuitenkaan olisi tahtoneet joukkoonsa tällaista eriskummallista henkilöä, ja Angeliksen täytyi itsepintaisesti toistaa pyyntöään, kunnes hänet lopulta suostuttiin liittämään islamiin. Näin hän kielsi Kristuksen ja pukeutui muslimin vaatteisiin.

Pian alkoi näyttää siltä, että Angelis etsi tilaisuutta tulla vangituksi. Kerran hän laukaisi pistoolinsa kristittyä ystäväänsä kohti tätä kuitenkaan vahingoittamatta, minkä seurauksena häntä pidettiin mielisairaana ja hänet karkotettiin Kusadasista Khioksen saarelle.

Khioksella Angelis alkoi vierailla eri kirkoissa rukoilemassa. Hän ryhtyi myös tahallaan ärsyttämään turkkilaisia ruokailemalla muslimien paastokuukauden ramadanin aikana moskeijan vieressä keskellä kirkasta päivää vastoin kaikkia islamin periaatteita. Turkkilaiset eivät kuitenkaan kiinnittäneet häneen huomiota, koska häntä ei pidetty täysjärkisenä.

Angelis kävi usein rukoilemassa vuonna 1805 edesmenneen pyhän Makarios Korinttolaisen (17.4.) haudalla ja pyysi siellä kaikkia uusmarttyyreja avukseen, että hänkin pystyisi heidän laillaan tunnustamaan Kristuksen ja kärsimään kuoleman Hänen nimensä tähden. Samalla hän jatkoi houkkamaista kilvoitustaan tekemällä monenlaisia kummallisuuksia.

Lopulta Angelis meni turkkilaisten tullirakennukseen ja ilmoitti olevansa kristitty. Häntä yritettiin viedä moskeijaan, mutta hän teki vastarintaa kaikin voimin. Kun kansa näki sen, he ryntäsivät hänen kimppuunsa, mutta hän huusi: ”Tappakaa minut mieluummin nyt heti, mutta moskeijaan en mene!” Lopulta hänet suljettiin vankilaan, jossa häntä kidutettiin eri tavoin.

Seuraavana aamuna Angelis vietiin oikeuteen, mutta tuomari ei pystynyt muuttamaan hänen mieltään. Silloin hänet kuljetettiin mestauspaikalle, missä hänen kaulansa katkaistiin. Kristityt tahtoivat saada hänen jäännöksensä itselleen, mutta turkkilaiset heittivät ne yhdessä hänen verensä kostuttaman maan kanssa syvälle mereen, mistä niitä ei yrityksistä huolimatta pystytty löytämään. Hänen veren tahraamia vaatteitaan jäi kuitenkin saaren kristittyjen haltuun. Pyhä Angelis kärsi marttyyrikuoleman joulukuun 3. päivänä vuonna 1813.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.