19.10.2018

Sävelmä
4. säv.
Paasto
Paastopäivä

p. profeetta Joel (+ 800-l. eKr.)

m. Varus ja kuusi ptm. a (+ 304), p. Kleopatra (+ n. 325) ja hänen poikansa Johannes (+ n. 315)

pt. Johannes Rilalainen (+ 946)

Epistola
Kol. 4:10–18

Kol. 4:10–18

10 Teille lähettää terveisiä vankitoverini Aristarkos, samoin myös Markus, Barnabaksen serkku, josta olette saaneet ohjeet. Ottakaa hänet vastaan, jos hän tulee luoksenne. 11 Terveisiä Jeesukselta, jota sanotaan myös Justukseksi. He ovat niitä juutalaisia, jotka ovat tehneet kanssani työtä Jumalan valtakunnan hyväksi, ja heistä ainoat, joilta olen saanut todellista tukea. 12 Terveisiä lähettää teikäläinen Epafras, Kristuksen Jeesuksen palvelija, joka aina taistelee rukouksin teidän puolestanne, jotta pysyisitte lujina ja nuhteettomina ja vankkumatta noudattaisitte kaikessa Jumalan tahtoa. 13 Voin todistaa, että hän näkee paljon vaivaa teidän vuoksenne sekä Laodikean ja Hierapoliin seurakuntien vuoksi. 14 Teille lähettävät terveisiä myös rakas veljemme lääkäri Luukas sekä Demas. 15 Sanokaa terveisiä Laodikeassa oleville veljille sekä Nymfalle ja hänen kodissaan kokoontuvalle seurakunnalle. 16 Kun tämä kirje on luettu teidän keskuudessanne, pitäkää huoli siitä, että se luetaan myös Laodikean seurakunnassa ja että te puolestanne luette Laodikeaan lähettämäni kirjeen. 17 Sanokaa Arkippokselle: "Muista hoitaa hyvin se tehtävä, jonka olet Herralta saanut." 18 Omakätinen tervehdys minulta, Paavalilta. Muistakaa minun kahleitani. Armo olkoon teidän kanssanne.

Luuk. 10:1–15

19.10.2018

Luuk. 10:1–5

Siihen aikaan 1 Herra valitsi vielä seitsemänkymmentäkaksi opetuslasta ja lähetti heidät kaksittain edellään jokaiseen kaupunkiin ja kylään, johon hän aikoi itse mennä. 2 Hän sanoi heille: "Satoa on paljon, mutta sadonkorjaajia vähän. Pyytäkää siis herraa, jolle sato kuuluu, lähettämään väkeä elonkorjuuseen. 3 "Menkää, minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle. 4 Älkää ottako mukaanne rahakukkaroa, älkää laukkua älkääkä jalkineita. Älkää matkan varrella pysähtykö tervehtimään ketään. 5 Ja kun tulette johonkin taloon, sanokaa ensiksi: 'Rauha tälle kodille.' 6 Jos siellä on joku, joka on rauhan arvoinen, hän saa teidän toivottamanne rauhan. Ellei ole, toivotuksenne palaa teille. 7 Jääkää siihen taloon ja syökää ja juokaa mitä teille tarjotaan, sillä työmies on palkkansa ansainnut. Älkää siirtykö talosta toiseen. 8 "Kun tulette kaupunkiin ja teidät otetaan siellä vastaan, syökää mitä teille tarjotaan, 9 parantakaa kaupungin sairaat ja kertokaa kaikille: 'Jumalan valtakunta on tullut teitä lähelle.' 10 Mutta jos teitä johonkin kaupunkiin tultuanne ei oteta vastaan, menkää sen kaduille ja julistakaa: 11 'Me pyyhimme pois pölynkin, joka teidän kaupungistanne on jalkoihimme tarttunut -- pitäkää hyvänänne! Mutta tietäkää, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle!' 12 Minä sanon teille: Sodomakin pääsee tuomiopäivänä vähemmällä kuin sellainen kaupunki. 13 "Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Betsaida! Jos teidän kaduillanne tehdyt voimateot olisi tehty Tyroksessa tai Sidonissa, niiden asukkaat olisivat jo aikoja sitten verhoutuneet säkkiin, istuneet tuhkassa ja katuneet. 14 Tuomiopäivänä Tyros ja Sidon pääsevätkin vähemmällä kuin te. 15 Entä sinä, Kapernaum, korotetaanko sinut muka taivaaseen? Alas sinut syöstään, alas tuonelaan saakka!

Päivän synaksario

Pyhä profeetta Joel

Profeetta Joel Petuelin poika oli syntyjään Rubenin sukukuntaa. Hän eli Juudan valtakunnassa ilmeisesti noin 800 eKr., sillä hän mainitsee esimerkiksi Filistean mutta ei pakkosiirtolaisuuden ajan vihollisia Babyloniaa ja Kaldeaa. Vaikka Joelin elämästä ei tiedetä mitään, hänen julistuksensa on sitäkin tärkeämpää. Joelin kirjan tyyli on vaikuttavaa, iskevää ja kaunista.

Joelin kirjan alkupuoli on vaikerointia kuivuuden ja vitsauksien tähden. Joelin kautta Jumala kehottaa katumukseen ja lupaa armahdusta. ”Kääntykää minun puoleeni, tehkää niin koko sydämestänne, paastotkaa, itkekää ja valittakaa. Repikää rikki sydämenne, älkää vaatteitanne. Palatkaa Herran, Jumalanne, luo, sillä Hän on anteeksiantava ja laupias, Hän on kärsivällinen ja Hänen hyvyytensä on suuri.” (2:12-13) Profeetta Joel julistaa, että oikea paasto ei ole ulkonaista näytöstä vaan sisimmän puhdistamista vihasta sekä köyhien auttamista. Joel näkee myös temppelijumalanpalveluksen lopun: ”Ruokauhri ja juomauhri on loppunut Herran temppelistä. Murheissaan ovat papit, Herran palvelijat.” (1:9)

Joelin kirjan jälkimmäinen puoli kertoo Hengen vuodattamisesta ja Herran päivän tulemisesta. Joel kuvaa myös, kuinka Jumala ilmoittaa itsensä ja asuu kansansa keskellä Siionissa (4:17) viitaten näin Sanan lihaksitulemiseen. Profeetta Joel ennustaa selvin sanoin, kuinka Pyhä Henki vuodatetaan ihmisille: ”Tämän jälkeen on tapahtuva, että minä vuodatan henkeni kaikkiin ihmisiin. Ja niin teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuorukaisenne näkevät näkyjä, vanhuksenne ennusunia. Myös orjiin ja orjattariin minä vuodatan henkeni noina päivinä.” (3:1-2) Pyhä Henki ei katso ihmisen ulkonaista asemaa vaan sydämen asennetta. Gregorios Teologi sanoo näitä jakeita selittäessään, että Pyhä Henki pysyy meidän kanssamme ikuisesti niin tässä kuin tulevassa maailmassa eikä hylkää meitä, ellemme me itse luovu Hänestä. Joelin profetian toteutuminen alkoi helluntaina, jatkuu maailman loppuun saakka ja huipentuu tulevassa elämässä.

Profeetta Joel kuvaa myös taivaalla ja maan päällä ilmestyviä merkkejä, verta, tulta ja savupatsaita. (3:3) Nämä toteutuivat ennen muuta Herran lihaksitulemisessa: taivaalla näkyi tähtimerkki, Herran noustessa ristille aurinko pimeni ja taivas synkkeni, ja maan päällä maa järisi, kalliot halkesivat ja haudat aukesivat. Pyhä Bede selittää veren tarkoittavan Herran kyljestä valunutta verta, tulen Pyhää Henkeä, savun murhetta ja kyyneliä. Lisäksi tuli symboloi myös uskovaisten valaisemista ja savu juutalaisten sokaistumista. Sanat voivat kuitenkin viitata myös lopun aikaan. Johannes Krysostomoksen mukaan suuri Herran päivä tarkoittaa sekä Hengen vuodattamisen päivää helluntaita että maailman lopussa koittavaa tuomiopäivää.

Profeetta Joel kuoli omassa maassaan. Bysanttilaisissa ikoneissa Joel esitetään parrakkaana lempeänä hahmona, jolla on aaltoilevat pitkät hiukset ja kädessään kirjakäärö.

Pyhät marttyyrit Ptolemaius ja Lucius

Muinainen Rooman kaupunki oli kuuluisa turmeltuneista orgioistaan, joissa harjoitettiin kaikenlaisia säädyttömyyksiä. Hurskas roomalainen kristitty Ptolemaius ohjasi kristinuskoon erään naisen, joka oli viettänyt erityisen paheellista elämää yhdessä aviomiehensä kanssa. Kun mies ei tahtonut muuttaa tapojaan, nainen vaati avioeroa. Naisen kristityt ystävät suostuttelivat kuitenkin naisen jatkamaan liittoa vetoamalla apostoli Paavalin kehotukseen saada ei-uskova aviopuolisokin voitetuksi uskoon. Tilanne kuitenkin paheni entisestään, ja lopulta hän ilmoitti eroavansa kuultuaan miehensä irstailuista Aleksandriassa. Aviomies teki silloin virallisen valituksen vaimostaan ilmoittaen hänen kääntyneen kristityksi ja ilmiantoi samalla myös Ptolemaiuksen.

Ptolemaius tunnusti kuulusteltaessa olevansa kristitty, ja hänet pantiin kahleisiin ja suljettiin vankeuteen vuosikausiksi. Lopulta hänet tuotiin Rooman prefektin Urbicuksen eteen. Ptolemaius tunnusti rohkeasti olevansa kristitty ja nauttivansa täysin siemauksin Kristuksen opin siunauksista. Kun Urbicius määräsi hänet teloitettavaksi, istuntoa seurannut Lucius-niminen kristitty nousi ja huomautti kovalla äänellä, että Ptolemaiusta ei tuomittu aviorikoksesta, irstailusta, murhasta, varastamisesta tai mistään rikoksesta: ”Sinun tuomiosi, Urbicus, ei ole keisari Piuksen, hänen filosofi-poikansa (Marcus Aurelius) tai pyhän senaatin arvoinen.” ”Sinäkin taidat olla yksi heistä”, Urbicus vastasi. ”Kyllä olen”, vastasi Lucius. Niin heidät molemmat surmattiin. Tämä tapahtui 150-luvulla. Heidän kilvoituksensa kirjasi muistiin heidän aikalaisensa, kristitty filosofi Justinos Marttyyri (k. 165).

Pyhä marttyyri Varus, kuusi pyhittäjämarttyyria, pyhä Kleopatra ja hänen poikansa Johannes

Pyhä Varus kuului korkea-arvoiseen sukuun ja palveli sotilaana Egyptissä keisari Maximianuksen (285–305) hallituskaudella. Vuonna 304 Maximianus aloitti laajan kristittyjen vainon. Varus kävi vankilassa huolehtimassa vangituista kristityistä. Hän ihaili heidän urheuttaan ja alkoi itsekin kaivata marttyyrikuolemaa.

Kerran sotilaat kertoivat alueen käskynhaltijalle seitsemästä kristitystä askeetista, jotka he olivat kohdanneet erämaassa ja vanginneet. Käskynhaltija käski tuoda heidät luokseen, mutta yksi heistä oli ehtinyt kuolla jo erämaassa. Kun käskynhaltija ihmetteli, missä seitsemäs askeetti oli, Varus hyppäsi hänen eteensä täyttämään tuon seitsemännen paikan. Käskynhaltija hämmästyi, sillä hän ei tiennyt Varuksen olevan kristitty.

Hämmästys vaihtui kuitenkin pian vihaksi ja julmat kidutukset alkoivat. Varusta ruoskittiin niin ankarasti, että hänen luunsakin murtuivat. Kidutusten aikana pyhä pyysi kuutta askeettia rukoilemaan puolestaan, että Jumala vahvistaisi häntä, sillä ”henki on altis mutta liha on heikko.” (Matt. 26:41)

Askeettien kohottaessa kätensä kohti taivasta ja rukoillessa Varus tunsi ikään kuin voimakkaan käden suojelevan itseään ja lyönnit eivät enää tuntuneet. Nähdessään hänen tyyneytensä kiduttajien raivo yltyi. Lopulta häntä raastettiin rautapiikeillä, niin että hänen vatsansa repesi. Viiden tunnin kuluttua hän kuoli. Erakkomunkit heitettiin vankilaan. Seuraavana päivänä heidät mestattiin.

Kleopatra-niminen nainen seurasi läheltä pyhän Varuksen marttyyrikilvoitusta. Murheissaan hän rukoili kyynelin kristittyjen puolesta ja pyysi heille varjelusta puhjenneessa vainossa. Kun ilta tuli, hän meni ainoan poikansa Johanneksen ja muutamien muiden kristittyjen kanssa hakemaan pyhän Varuksen ruumista. Hän hautasi sen salaa maahan oman vuoteensa alle.

Vuosien kuluttua, kun vaino oli jo päättynyt, Kleopatra halusi palata Palestiinaan, mistä hän oli kotoisin. Hän tahtoi ottaa mukaansa pyhän Varuksen jäännökset. Niinpä hän meni käskynhaltijan luo ja pyysi saada ottaa mukaan edesmenneen miehensä, joka oli haudattuna hänen talossaan. Hän sai luvan, mutta miehensä sijaan hän ottikin mukaansa Varuksen pyhäinjäännökset.

Kleopatra asettui asumaan lähelle Taborin vuorta ja hautasi pyhän Varuksen jäännökset suurin kunnianosoituksin. Marttyyrin saapuminen seudulle tuli laajalti tunnetuksi ja monet riensivät hänen haudalleen. Sen äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Niinpä Kleopatra päätti rakennuttaa paikalle kirkon. Kun kaunis kirkko valmistui, hän kutsui paikalliset piispat ja luostarien edustajat sitä vihkimään. Kokoöisen palveluksen jälkeen Kleopatra ja hänen poikansa tarjosivat kaikille läsnäolijoille juhla-aterian. He tahtoivat omakätisesti palvella vieraitaan, niin etteivät itse ehtineet ollenkaan syödä.

Illansuussa vieraiden lähdettyä Johannes sairastui yhtäkkiä kovaan kuumeeseen ja puoliyön aikaan hän kuoli. Kleopatra oli suunniltaan surusta ja laski kuolleen poikansa marttyyrin haudalle. Katkerasti hän valitti marttyyri Varukselle poikansa kuolemaa: ”Tämäkö oli palkkani siitä, että rakensin kunniaksesi kirkon?” Äärimmilleen uuvuttuaan hän lopulta nukahti. Unessa hän näki pyhän Varuksen, joka piti sylissään hänen poikaansa. Varus syytti Kleopatraa uskon puutteesta ja sanoi ottaneensa hänen poikansa suojelukseensa. Poika ei enää missään tapauksessa halunnut palata taivaan ilosta takaisin maan päälle. Kuultuaan tämän äidin mieli keveni ja hän pyysi päästä itsekin heidän luokseen. Tähän pyhä Varus vastasi: ”Huolehdi pelastuksestasi. Kun olet vielä tehnyt jonkin aikaa työtä sielusi hyväksi, pääset tänne.”

Kun Kleopatra heräsi, hän kertoi muillekin näystään. Sitten hän puki poikansa juhlavaatteisiin ja hautasi hänet juhlallisesti marttyyrin viereen. Itse hän jakoi kaiken omaisuutensa köyhille ja vietti koko loppuelämänsä huolehtien pyhän Varuksen kirkosta. Hänen elämänsä oli niin pyhää, että Jumala salli hänen joka sunnuntai nähdä poikansa taivaan kirkkaudessa. Seitsemän vuotta näin kilvoiteltuaan hän antoi sielunsa Jumalan käsiin ja siirtyi pyhän Varuksen ja rakkaan poikansa luo.

Marttyyripiispa Sadoth ja 128 marttyyria

Kuningas Šapur II (309-379) aloitti Persian valtakunnassa julman kristittyjen vainon vuonna 342. Kun Seleukia-Ktesifonin piispa pyhä Simeon (17.4.) kärsi marttyyrikuoleman, hänen seuraajakseen tuli hänen diakoninsa Sadoth, joka oli edustanut Simeonia jo Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325. Sadothin nimi merkitsee ”Kuninkaan ystävää”, ja hän todella rakasti taivaan ja maan Kuningasta koko sielullaan ja kaikilla voimillaan. Hengellisen isänsä Simeonin tavoin hän oli valmis kuolemaan mieluummin kuin palvomaan aurinkoa.

Eräänä yönä ollessaan pappiensa kanssa piilopaikassa Sadoth näki näyssä kirkkaat portaat, jotka nousivat taivasta kohti. Portaiden päässä seisoi autuas Simeon, joka sädehtivän kirkkauden ympäröimänä hymyili Sadothille ja sanoi: ”Kapua ylös, Sadothini, älä pelkää. Minä kiipesin eilen, ja sinä kiipeät tänään.” Sadoth ymmärsi, että niin kuin pyhä Simeon oli surmattu edellisenä vuonna, niin hänkin saisi todistaa uskonsa kuluvan vuoden aikana.

Sadoth puhui laumalleen kehottaen heitä jakamaan hänen intonsa: ”Veljet, pysykää lujina Herrassa ja Hänen väkevässä voimassaan. Pukeutukaa Jumalan sota-asuun, niin voitte kestää Paholaisen juonet pahan päivän tullessa. Sillä te olette maailman valo, te olette valon lapsia ja päivän lapsia, ja teitä suojelee elämän sana. Älkää pelätkö kuolemaa, älkää vavisko sen edessä. Se, joka kuolee, taistelkoon voittoisasti, ja se, joka jää eloon, olkoon täynnä rohkeutta. Meidät surmataan Kristuksen tähden ja totuuden tähden. Valvokaa niin kauan kunnes miekka nousee, mutta kun miekka välkehtii, ottakaa sen anti vastaan. Kilvoitelkaamme kohti valtakuntaa, kunnes päivä koittaa ja varjot pakenevat. Meidän tekomme tulevat loistamaan kirkkaasti, ja niin me saamme kunniakkaan ikuisen nimen, jota ei oteta meiltä pois. Rukoilkaa siis, että näkyni täyttyisi pikaisesti.”

Sadoth jatkoi Kristukseen uskovien opettamista ja persialaisten kastamista. Mutta pian pyhä piispa Sadoth pidätettiin kuninkaan nimessä. Alueen kaupungeista ja kylistä kerättiin 128 pappia, diakonia ja erakkokilvoittelijaa, miehiä ja naisia. Sadoth tuotiin Šapurin eteen, ja kuningas vaati häntä osoittamaan kunnioitustaan auringolle, tulelle ja vedelle. Kun pyhä piispa kieltäytyi, häntä hakattiin kepeillä. Sadothin ihoa viilleltiin, ja häneltä revittiin isoilla pihdeillä irti neljä sormea. Häntä ruoskittiin ja pyöriteltiin hehkuvien hiilien päällä. Hänet kiinnitettiin piinapenkkiin, jossa hänen pyhiä luitaan murtui.

Pyhä Herran soturi kesti kaiken kiitollisena. Kun häntä kidutusten aikana kehotettiin tottelemaan kuningasta ja kunnioittamaan aurinkoa, hän totesi: ”Aurinko on Jumalan luoma ja tehty ihmiskuntaa varten. Minä en palvo ketään muuta kuin Luojaa.”

           Piispansa taistelua seuranneet 128 muuta marttyyria sanoivat: ”Jos me kestämme, saamme hallita yhdessä hänen kanssaan. Saamme hallita iankaikkisesta iankaikkiseen Herran kanssa.” Heidät kaikki pantiin kahleisiin ja heitettiin vankityrmiin, joissa he joutuivat kärsimään viiden kuukauden ajan. Heidät haettiin kuulusteltaviksi kolme kertaa, ja kuulustelujen jälkeen kuninkaan sotilaat kiduttivat heitä kaikilla niillä keinoilla, joita Paholainen vain voi ihmismielelle esittää. Kun he olivat piinapenkissä, murtuvien luiden ritinä kuulosti samalta kuin olisi katkottu kuivia risuja ja keppejä. Mutta kukaan heistä ei luopunut uskostaan. Kun heille tarjottiin vapautta, Sadoth lähetti kuninkaalle sanan: ”Meillä on yksi voima, yksi totuus ja yksi tahto ja se on meidän yhdessä uskossamme. Me julistamme yhtä ainoaa Jumalaa ja palvelemme häntä koko sielullamme. Aurinko ja tuli ovat Hänen tekojaan. Tämä on meidän lakimme, emmekä me riko sitä. Uhkauksistasi huolimatta me emme tottele käskyänne. Teillä on miekka, katkaiskaa kaulamme. Teillä on kuolema ja meillä on elämä. Älkää lykätkö tappamistamme päivääkään, älköön mikään viivyttäkö veremme vuodattamista.”

Kun marttyyrien kärsimysten malja oli täyttynyt, heidät määrättiin teloitettavaksi miekalla. Kun heitä vietiin teloituspaikalle, he ylistivät Jumalaa: ”Ylistetty olkoon Jumala, joka on valmistanut kruunun, jonka näemme edessämme, sillä Hän ei ole viivytellyt kaipaamamme perinnön antamisessa. Ylistetty olkoon Kristus, joka ei ole jättänyt meitä tähän maailmaan, vaan kutsuu meitä ja yhdistää meidät itseensä verikasteella.” Heidät surmattiin yksi toisensa jälkeen. Ainoastaan pyhä Sadoth vietiin kahleissa Bet Lafatin kaupunkiin, jossa hänen kaulansa katkaistiin. Tämä tapahtui vuoden 342 tienoilla. Hän ei ehtinyt olla piispana vuottakaan.

Pyhä Ethbin Kildarelainen

Pyhä Ethbin syntyi Britanniassa 500-luvulla. Kun hän oli 15-vuotias, hänen isänsä kuoli, ja äiti uskoi hänet luostariin munkkien koulutettavaksi. Kerran hän kuuli jumalanpalveluksessa evankeliumin sanat: ”Yksikään teistä ei voi olla minun opetuslapseni, ellei hän luovu kaikesta, mitä hänellä on.” Ethbin päätti välittömästi hylätä maailman. Koska hän oli jo diakoni, hän tarvitsi siihen piispansa siunauksen. Sen saatuaan Ethbin vetäytyi Tauracin luostariin vuonna 554. Frankkien ryöstöretken seurauksena yhteisö joutui hajalle vuonna 556, ja Ethbinin ohjaaja pyhä Winwaloë kuoli pian tämän jälkeen. Ethbin purjehti meren yli Irlantiin, jossa hän eli erakkona Kildaren metsissä 20 vuotta. Pyhä Ethbin kuoli vuoden 600 tienoilla. Hänen reliikkejään on Ranskan Montreuil’ssä ja Pont-Mortissa.

Pyhä Frideswide Oxfordilainen

Pyhä Frideswide (Fredeswinda, Frevisse) oli prinsessa, jonka isä ruhtinas Dida (Didian) Eynshamilainen omisti Thamesjoen yläjuoksun maat. Frideswide teki luostarilupauksen, mutta paikallinen prinssi ei uskonut, että neito ei haluaisi naimisiin hänen kanssaan. Frideswide pakeni syrjäiseen paikkaan kolmeksi vuodeksi. Sitten prinssi menetti näkönsä ja sai sen takaisin vasta kun oli luvannut luopua Frideswiden tavoittelusta.

Pyhästä Frideswidestä tuli Pyhän Marian benediktiniluostarin ensimmäinen johtajatar. Luostari kukoisti hänen johdollaan. Frideswidellä oli tapana sanoa: ”Mikä ei ole Jumalaa, ei ole mitään.”

Pyhä Frideswide kuoli vuonna 727. Hänen luostarinsa ympärille kasvoi Oxfordin kaupunki, eikä Frideswiden muisto unohtunut. Häntä kunnioitetaan sekä Oxfordin kaupungin että Oxfordin yliopiston suojelijana. Hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin uuteen kappeliin vuonna 1180; siirron juhlaa vietetään helmikuun 12. päivänä. Protestantit häpäisivät jäännökset 1500-luvulla.

Pyhä marttyyri Teofrid Carmerylainen

Pyhä Teofrid (Theofroy, Chaffre) syntyi Etelä-Ranskan Orangessa 600-luvulla. Hän kilvoitteli munkkina ja apottina Carmery-en-Velayssa, joka myöhemmin nimettiin hänen mukaansa Pyhän Teofridin luostariksi (Monastier-Saint-Chaffre). Hän kuoli vuonna 728 vammoihin, jotka hän oli saanut alueelle hyökänneiden muslimien pahoinpideltyä häntä. Häntä on siitä lähtien kunnioitettu marttyyrina.

Pyhä marttyyri Laura Cordobalainen

Pyhä Laura syntyi Espanjan Cordobassa. Jäätyään leskeksi hän lähti Cuteclaran luostariin, jossa hänestä tuli ensin nunna ja sitten luostarin johtaja. Hän kärsi marttyyrikuoleman maurilaisten valloittajien käsissä, jotka heittivät hänet kiehuvaa pikeä täynnä olevaan pataan. Tämä tapahtui vuonna 864.

Pyhittäjä Johannes Rilalainen

Pyhittäjä Johannes syntyi vuonna 876 Sredican eli nykyisen Sofian lähistöllä. Hänen vanhempansa olivat hurskaita bulgarialaisia. Nuoruudestaan asti Johannes rakasti Jumalaa. Vanhempiensa kuoltua hän jakoi saamansa perinnön köyhille ja sairaille, vihkiytyi itse munkiksi ja lähti kotiseudultaan pelkkään vuohennahkavaatteeseen pukeutuneena. Noustuaan korkealle ja paljaalle vuorelle hän alkoi kilvoitella käyttäen ravinnokseen vain villikasveja ja asuen oksista kyhätyssä majassa. Jonkin ajan kuluttua rosvot hyökkäsivät yöllä hänen kimppuunsa, pieksivät hänet ja karkottivat paikalta.

Uudeksi asuinpaikakseen Johannes valitsi syvän luolan. Sinne hän sai seurakseen sisarenpoikansa Luukkaan, joka oli paennut isänsä kodista ja onnistui vain vaivoin löytämään enonsa asumattomilta kallioilta. Johanneksen asuinpaikka oli niin piilossa maailmalta, että hän itsekin piti pojan ilmestymistä ensin unennäkönä. Hän otti tämän vastaan rakkaudella ja ilahtui kuullessaan, että tämä janosi sielun pelastusta. He alkoivat kilvoitella yhdessä.

Kun Luukkaan isä sai tietää poikansa piileskelevän enonsa luona, hänen sielussaan leimahti viha ja kiukku Johannesta kohtaan. Hän etsi kilvoittelijoiden luolan, haukkui Johannesta kaikin mahdollisin tavoin ja uhkasi heittää häntä kivellä, mutta Johannes pysyi vaiti. Lopulta isä raahasi pojan mukaansa. Jäätyään yksin Johannes heittäytyi maahan ja anoi itkien Herraa pitämään huolta pojan pelastuksesta ja varjelemaan häntä maailman kiusauksilta. Matkalla poika kuoli käärmeenpuremaan. Lapsensa odottamatta menettänyt isä tunsi itsensä syylliseksi ja palasi lankonsa luo kertomaan onnettomuudesta. Johannes käski hänen haudata vainajan. Sittemmin Johannes kävi usein pojan haudalla, josta tuli hänelle rakas levähdyspaikka.

Johannes kilvoitteli kaikkiaan kaksitoista vuotta autiossa luolassaan taistellen pahojen henkien hyökkäyksiä ja lihan heikkoutta vastaan. Pian sisarenpoikansa kuoleman jälkeen hän siirtyi Rilan vuorelle, missä hän kilvoitteli asuen ontossa puussa. Hän paastosi, rukoili ja itki jatkuvasti. Ravinnokseen hän käytti villiä palkokasvia, jota kasvoi seudulla. Hän ei nähnyt koskaan ihmiskasvoja vaan eli ainoastaan villieläimet seuranaan.

Lopulta paimenet löysivät erakon etsiessään kadonneita lampaita. He hämmästyivät odottamatonta kohtaamista erämaassa, mutta pyhä mies otti heidät vastaan ja kehotti heitä syömään nälkäänsä palkokasvin papuja. Paimenet söivät itsensä kylläiseksi, mutta yksi heistä kätki papuja taskuihinsa ilman erakon siunausta. Kun hän kotimatkalla antoi niitä tovereilleen, ei varastetuissa paloissa ollut siemeniä. Paimenet palasivat katuvaisina pyhän Johanneksen luo. Tämä antoi heille anteeksi ja selitti hymyillen, että Jumala oli tarkoittanut hedelmät vain erämaan asukkaiden ravinnoksi.

Paimenten kautta sana ihmeellisestä kilvoittelijasta levisi kaikkialle. Ne, jotka olivat tunteneet hänet maailmassa, pitivät häntä järjettömänä ja tyhjänpäiväisenä ihmisenä, joka ei sen vuoksi elänyt niin kuin muut. Mutta toiset alkoivat käydä hänen luonaan ja toivat mukanaan sairaita, jotka paranivat Johanneksen rukousten avulla. Eräs pahan hengen riivaama mies näki ihmisten menevän pyhän Johanneksen luo ja hän lähti seuraamaan heitä. Jonkin matkan päässä Rilan erämaasta hän kaatui maahan huutaen: ”En voi mennä edemmäs, tuli polttaa minua!” Matkatoverit sitoivat riivatun, raahasivat hänet pyhittäjän luo ja pyysivät tätä parantamaan hänet. Johannes sanoi: ”Lapseni, se ylittää voimani. Olen heikko ihminen niin kuin tekin. Vain Jumala voi hänet parantaa.” Mutta miesten hellittämättömien pyyntöjen taivuttamana Johannes lopulta rukoili riivatun puolesta, joka parani heti, ja kaikki ylistivät Jumalaa.

Inhimillistä mainetta karttaakseen Johannes jätti lopulta onton tammensa ja vetäytyi korkealle vuorelle asettuen asumaan hädin tuskin pääsykelpoiselle kalliolle. Siellä hän vietti seitsemän vuotta taivasalla kestäen säiden vaihtelut ja rukoillen milloin seisten, milloin polvistuneena. Sana suuresta kilvoittelijasta kantautui Bulgarian kuninkaan Pietarin korviin. Hurskas hallitsija halusi kovasti nähdä erakon ja lähetti yhdeksän metsästäjää etsimään häntä. Viiden päivän kuluttua he löysivät hänet kalliolta. Hän antoi heille ruokaa, mutta torjui tapaamisen kuninkaan kanssa ja ilmoitti tälle kirjeessä sen, mikä oli tarpeen.

Pyhän Johanneksen hyveellinen elämä innosti monia, jotka halusivat elää hänen lähellään. He rakensivat luostarin ja pitivät Johannesta johtajanaan, ja hän paimensi viisaasti laumaansa. Luolaan, jossa pyhittäjä oli aiemmin elänyt, rakennettiin kirkko. Saavutettuaan korkean iän pyhittäjä jätti henkensä Jumalan käsiin elokuun 18. päivänä vuonna 946. Hän oli tuolloin 70 vuoden ikäinen.

Lokakuun 19. päivänä muistellaan hänen pyhäinjäännöstensä siirtoa Turnovoon vuonna 1238. Turkkilaisten vallattua Turnovon reliikit siirrettiin Rilan luostariin, jossa ne ovat nykyäänkin.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.