11.10.2018

Sävelmä
3. säv.

p. ap. Filippos, yksi seitsemästä diakonista (+ 1. vs.)

p. Teofanes Merkitty eli Graptos, kanonirunoilija ja Nikean piispa (+ 845 tai 850)

p:t parantajat Zenais ja Filonilla (+ 1. vs.)

Epistola
Kol. 1:24–2:1

Kol. 2:8–12

8 Pitäkää varanne, ettei kukaan houkuttele teitä harhaan tyhjillä ja pettävillä viisauden opeilla, jotka nojautuvat ihmisten perinnäisiin käsityksiin ja maailman alkuvoimiin eivätkä Kristukseen. 9 Hänessä on jumaluus ruumiillistunut koko täyteydessään, 10 ja hänen yhteydessään myös te olette tulleet tästä täyteydestä osallisiksi. Hän on kaikkien valtojen ja voimien pää. 11 Häneen teidät on yhdistänyt ympärileikkaus, jota ei ole ihmiskäsin tehty, Kristuksen ympärileikkaus, jossa syntinen luonto riisutaan pois. 12 Kasteessa teidät yhdessä hänen kanssaan haudattiin ja herätettiin eloon, kun uskoitte Jumalaan, joka voimallaan herätti Kristuksen kuolleista.

Luuk. 9:7–11

11.10.2018

Luuk. 9:7–11

Siihen aikaan 7 neljännesruhtinas Herodes sai kuulla kaikesta,  mitä Jeesus teki, eikä tiennyt mitä ajatella. Jotkut näet sanoivat, että Johannes oli noussut kuolleista, 8 jotkut arvelivat Elian ilmestyneen maan päälle, ja toisten mukaan joku entisajan profeetoista oli noussut ylös. 9 Herodes sanoi: "Johanneksen minä olen mestauttanut. Kuka sitten on tämä mies, josta minulle kerrotaan tuollaista?" Hän halusi nähdä Jeesuksen ja etsi tilaisuutta siihen. 10 Apostolit palasivat ja kertoivat Jeesukselle, mitä kaikkea olivat tehneet. Jeesus otti heidät mukaansa ja lähti Betsaidan kaupungin lähistölle saadakseen olla siellä kaikessa rauhassa. 11 Ihmiset saivat kuitenkin tietää, missä hän oli, ja lähtivät hänen peräänsä. Jeesus antoi heidän tulla luokseen. Hän puhui heille Jumalan valtakunnasta ja paransi kaikki, jotka olivat avun tarpeessa.

Päivän synaksario

Apostoli Filippos, yksi seitsemästä diakonista

Pyhä Filippos syntyi Palestiinan Kesareassa. Hän on eri henkilö kuin se apostoli Filippus (14.11.), joka kuului kahdentoista apostolin joukkoon. Marraskuun 11. päivänä muisteltava Filippos oli naimisissa ja hänellä oli neljä tytärtä, jotka omistivat neitsyytensä Jumalalle ja saivat profetoimisen lahjan. (Apt. 21:8-9) Pyhä Filippos sai kunnian kuulua kirkon ensimmäisten diakonien joukkoon. Apostolit vihkivät hänet diakoniksi samaan aikaan kuin Stefanoksen. (Ap.t. 6) Heidän tehtävänsä oli vastata käytännön avustustyöstä, erityisesti ruoan jakamisesta, ja huolehtia leskistä, orvoista ja köyhistä.

Apostolien hajaantuessa julistamaan kukin omalle taholleen Filippos lähti levittämään pelastuksen ilosanomaa Samariaan. Kun samarialaiset kuulivat, kuinka Filippos julisti ilosanomaa Kristuksesta, ja näkivät hänen tekemänsä tunnusteot, he tulivat sankoin joukoin kuulemaan häntä. Monet vapautuivat saastaisista hengistä, ja paljon halvaantuneita ja rampoja parani. Filippos julisti hyvää sanomaa Jumalan valtakunnasta ja Jeesuksesta Kristuksesta, ja monet miehet ja naiset ottivat kasteen. Heidän joukossaan oli Simon-niminen noita, joka kuitenkin kääntyi vääristä syistä: hän tahtoi saada samanlaisen Pyhän Hengen jakamisen voiman, mikä apostoleilla oli, ja yritti ostaa sitä rahalla. Hän kuitenkin katui asennettaan apostolien nuhdeltua häntä ankarasti. (Ap.t. 8:4-25)

Filippos lähti Herran enkelin käskystä Jerusalemista Gazaan vievälle tielle. Siellä hän kohtasi etiopialaisen hoviherran, joka oli palaamassa Jerusalemista pyhiinvaellusmatkalta ja luki vaunuissaan profeetta Jesajan kirjaa. He alkoivat keskustella, ja Filippos nousi vaunuihin hoviherran viereen. Filippos selitti hoviherralle profeetan salaperäiset sanat, jotka ennalta kuvasivat Kristuksen kärsimystä. Kun he tulivat veden äärelle, hoviherra kysyi: ”Estääkö mikään kastamasta minua?” Filippos vastasi: ”Jos koko sydämestäsi uskot, se on mahdollista.” Hoviherra vastasi: ”Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika.” He astuivat veteen, ja Filippos kastoi hänet. Tämän jälkeen Herran Henki tempasi Filippoksen pois, eikä hoviherra enää nähnyt häntä. (Ap.t. 8:26-39)

Filippos ilmaantui Ašdodiin ja jatkoi kulkuaan kaupungista kaupunkiin evankeliumia julistaen, kunnes tuli Kesareaan. Sieltä hän jatkoi myöhemmin matkaansa Vähään-Aasiaan, Trallian ja Lyydian alueelle, jossa hän sai monet pakanat tuntemaan Jumalan. Rakennettuaan kirkon pyhä apostoli Filippos nukkui pois rauhassa korkean iän saavuttaneena.

Pyhät parantajat Zenais ja Filonilla

Pyhät Zenais (Sinaida) ja Filonilla olivat apostoli Paavalin sukulaisia ja hänen laillaan kotoisin Tarsosta. Zenais oli opiskellut lääkintätaitoa. Ensin hän toimi Tarsossa yhdessä sisarensa Filonillan kanssa. Sitten hän siirtyi Demetriaksen kaupunkiin levittääkseen sinnekin kristinuskoa. Hän asettui asumaan kaupungin lähellä sijaitsevaan luolaan ja vietti siellä aikansa rukoillen ja paastoten. Pian kaupunkilaiset saivat tietää hänestä ja sairaat alkoivat käydä hänen luonaan. Hoitaessaan heitä Zenais samalla puhui heille Kristuksesta ja monet heistä uskoivat. Zenaiksen uskollisten oppilaiden joukossa oli kolme miestä Papas, Pateras ja Filokyros. Epäjumalanpalvelijat ottivat heidät kiinni, mutta Zenaiksen rukousten ansiosta he pelastuivat ihmeellisellä tavalla heidän käsistään. Kerran Zenaiksen lähtiessä luolastaan piikkipensaan oka pisti häntä jalkaan. Hän istuutui vetämään sitä pois ja tätä tehdessään siirtyi yllättäen Herran luo.

Filonilla jäi heidän kotiinsa Tarsokseen ja oli sisarensa tavoin täynnä uskonintoa ja hyveitä. Hän rukoili paljon, ja Jumala soi hänellekin ihmeiden tekemisen armolahjan. Hänen elämänsä päättyi rauhallisesti.

Pyhittäjä Sarmata

Pyhä Sarmata oli pyhän Antonios Suuren oppilas, joka eli erakkomunkkina Egyptissä. Ryöstöretkellä olleet beduiinit surmasivat Sarmatan hänen keljansa lähistöllä vuonna 357.

Pyhät Konstantinopolin patriarkat Nektarios, Arkadios ja Sisinios

Pyhä Nektarios oli kotoisin Kilikian Tarsoksesta arvostetusta perheestä. Hänen isänsä oli senaattori ja hän itse kohosi preettorin arvoon, ylimmäksi oikeusvirkamieheksi. Korkeasta asemastaan huolimatta hän oli helposti lähestyttävä ja käyttäytyi ystävällisesti ja lempeästi alaisiaan kohtaan.

Nektarios sattui olemaan Konstantinopolissa, kun pyhä Gregorios Teologi vuonna 381 erosi arkkipiispan tehtävästä ja jätti seuraajansa valinnan toiseen yleiseen kirkolliskokoukseen kokoontuneiden 150 piispan huoleksi. Ennen kotiin lähtöään Nektarios poikkesi Tarsoksen piispan Diodoroksen luona tiedustelemassa, oliko tällä mahdollisesti postia Tarsokseen vietäväksi. Piispa mietti juuri arkkipiispan vaalia. Nektarioksen nähdessään Diodoroksen mieleen juolahti, että tässä olisi sopiva henkilö arkkipiispaksi. Diodoros veikin Nektarioksen Antiokian patriarkan Meletioksen luo ja alkoi puhua tämän valinnan puolesta. Meletios ei lämmennyt asialle, sillä Nektariosta ei ollut vielä edes kastettu ja oli olemassa paljon muita jo papistoon kuuluvia sopivia henkilöitä. Kuitenkin hän käski Nektarioksen lykätä lähtöään.

Kun vaalipäivä koitti, keisari Teodosios Suuri kehotti läsnä olleita esipaimenia tekemään esityksen uudeksi arkkipiispaksi. Diodoroksen mieliksi Meletios lisäsi omiin ehdokkaisiinsa myös Nektarioksen nimen. Kun keisari sitten tutki ehdokkaiden nimiä ja näki siellä kaksi kertaa Nektarioksen, hän pysähtyi mietteissään ja kysyi, kuka tämä Nektarios oli. Kun hän kuuli tämän olevan jalosukuinen preettori ja vielä kastamaton, hän hämmästeli asiaa kovasti kuten kaikki muutkin. Diodoroskaan ei ollut tiennyt, ettei Nektariosta ollut vielä kastettu – muutoin hän ei olisi antanut tälle ääntään. Koko Nektarioksen päätymistä ehdokaslistaan pidettiin ihmeenä, ja keisari näki siinä merkin, joten hän päätti valita tämän. Alussa jotkut piispat vastustivat asiaa, mutta lopulta kaikki hyväksyivät päätöksen. Niinpä Nektarios kastettiin ja pyhän synodin yksimielisellä päätöksellä vihittiin vielä kasteviikollaan valkeassa kastepuvussaan eri pappeuden asteisiin ja nimitettiin arkkipiispaksi. Tämä tapahtui vuonna 381.

Tämän jälkeen uusi arkkipiispa ja muut piispat jatkoivat toista yleistä kirkolliskokousta, jossa vahvistettiin Nikean ensimmäisen yleisen kirkolliskokouksen päätökset. Eräiden harhaoppien takia uskontunnustukseen lisättiin lause ”jonka valtakunnalla ei ole loppua”. Kokouksessa määriteltiin myös Konstantinopolin ja Rooman piispojen välinen suhde: Konstantinopolin eli ”Uuden Rooman” piispa on järjestyksessä toinen Rooman piispan eli paavin jälkeen, mutta molemmat ovat kunniassa samanarvoisia.

Keisari Teodosioksen harras toive oli tuoda harhaoppiset takaisin kirkon piiriin. Patriarkka Nektarios kutsuikin keisarin läsnä ollessa koolle eri hereettisten ryhmittymien johtajia ja pyysi heitä esittämään kirjallisesti oman uskonkäsityksensä. Luettuaan kaikki kirjoitukset keisari moitti hereettisiä käsityksiä ja piti ortodoksisen uskon esitystä oikeana. Tämän jälkeen monet harhaoppisista luopuivat näkemyksistään ja palasivat takaisin kirkon helmaan. Ne, jotka eivät tähän suostuneet, karkotettiin Konstantinopolista.

Oltuaan viisitoista vuotta patriarkkana Nektarios siirtyi rauhassa Jumalan luo vuonna 397, ja hänen seuraajakseen tuli Johannes Krysostomos.

Krysostomoksen jouduttua karkotetuksi hänen tilalleen arkkipiispaksi valittiin Nektarioksen rauhallinen ja nöyrä veli, Tarsoksen piispa Arkadios. Hän toimi patriarkkana vain toista vuotta ja joutui kärsimään juonitteluista, joita tehtiin hänen nimissään. Krysostomoksen kannattajat eivät hyväksyneet häntä, eikä hän pystynyt estämään valtiovallan heihin kohdistamaa vainoa. Arkadios kuoli vuonna 405.

Arkkipiispa Attikoksen kuoleman jälkeen vuonna 425 patriarkan istuin jäi joksikin aikaa tyhjäksi, koska seuraajasta ei päästy yksimielisyyteen. Lopulta yleinen mielipide, joka kannatti hurskaudestaan ja armeliaisuudestaan tunnettua Sisiniosta, pääsi voitolle. Sisinios toimi arkkipiispana pari vuotta ja hänen seuraajansa oli Nestorios, joka aiheutti kirkossa pahan hajaannuksen. Seuraavalla vuosisadalla vakiintui tapa kutsua Konstantinopolin arkkipiispaa patriarkaksi, ja siksi kirkko kunnioittaen muistelee myös 300- ja 400-lukujen Konstantinopolin piispoja ”patriarkkoina”.

Pyhä Canice Kilkennylainen

Pyhä Canice syntyi Irlannin Glengivenissä vuosien 515 ja 527 välisenä aikana. Hänen isänsä oli oppinut mies ja runoilija. Canice oli piktien sukua ja puhui heidän kieltään.

Canice lähti pyhien kilvoittelijoiden matkaan ja vihkiytyi munkiksi. Hänestä tuli pyhän Finnianin (12.12.) oppilas Clonardissa. Canice kulki ensin pyhien Kieranin (9.9.), Columban (9.6.) ja Comgallin (11.5.) mukana näiden vaellellessa julistamassa evankeliumia, ja pian Canice alkoi itsekin levittää evankeliumia Irlannissa. Ruton puhkeaminen johti kuitenkin veljien hajaantumiseen. Canice siirtyi Walesiin, Llancarfaniin, jossa hänet vihittiin pappismunkiksi vuonna 545.

Canice pysyi pyhän Columban läheisenä ystävänä. Kun Columba lähti piktien kuninkaan Bruden luokse, Canice lähti hänen tulkikseen. Yhdessä he levittivät evankeliumia piktien keskuuteen ja perustivat kirkolle uusia tukikohtia laajalle alueelle. 560-luvulla Canice teki työtä Skotlannissa, jossa hänet tunnetaan nimellä Kenneth.[1] Hän perusti Skotlantiin luostarin ja useita kirkkoja. Canice on yksi Skotlannin suosituimpia pyhiä, ja monet maantieteelliset paikat kantavat yhä hänen nimeään.

Vuoden 577 tienoilla Canice palasi Irlantiin ja jatkoi väsymättömästi luostarien ja kirkkojen perustamista. Canice tunnettiin vaikuttavana saarnaajana, jonka Jumala valaisi aika ajoin erityisellä armovaikutuksella. Muiden irlantilaisten kilvoittelijaisien tavoin pyhä Canice eli luonnon keskellä vetäytyen ajoittain erakkoelämän yksinäisyyteen. Pyhä Canice muistetaankin erityisesti siitä, että eläimet tottelivat häntä. Hiiret jättivät erään saaren kokonaan, kun pyhä pyysi niitä lähtemään. Eräänä sunnuntaina Canice oli saarella, joka tunnettiin ”lintusaarena” runsaan lintukantansa takia. Linnut mekastivat niin, että pyhä ei rukoillessaan kuullut enää omaa ääntään. Kun hän nuhteli lintuja, nämä laskeutuivat maahan ja pysyivät hiljaa aina maanantain aamupalveluksen loppuun saakka.

Kerran kun pyhä Canice oli vetäytynyt metsän siimekseen yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen, hänen luokseen tuli hirvi. Canice asetti kirjansa sen sarvien päälle, ja hirvi otti tavakseen pidellä kirjaa, kun pyhä luki sitä. Eräänä päivänä hirvi säikkyi jotakin ja säntäsi karkuun ilman munkkivanhuksen siunausta, ja kirja jäi sarvien päälle avoimena. Myöhemmin hirvi kuitenkin palasi kuin karkulaismunkki igumeninsa luokse, ja kirja oli edelleen sarvien päällä aukinaisena ja ehjänä.

Pyhä Canice kirjoitti evankeliumikommentaarin, joka tunnetaan nimellä Glas-Chainnigh. Hyvän kilvoituksen kilvoiteltuaan hän kuoli vuonna 599. Häntä kunnioitetaan yhtenä Irlannin kahdestatoista apostolista.


[1] Muita Canicen nimestä käytettyjä muotoja ovat Caimnech, Cainnic, Canicus, Cainnech ja Kenny.

Pyhä Gomer Lierreläinen

Gomer (Gummarus, Gommaire) syntyi rikkaaseen ja vaikutusvaltaiseen perheeseen vuoden 717 tienoilla Brabantin Emblehemissä, Belgian ja Hollannin raja-alueella. Hän kohosi huomattavaan asemaan Pipin Pienen hovissa. Gomer tunnettiin hurskaana, jalona, vilpittömänä ja puhdasmielisenä uskovaisena. Hän piti hartautta parempana kuin hovijuhlia ja vietti aikaansa mieluummin viisasten vanhusten kuin kauniiden neitojen kanssa. Ennen pitkää Gomer kuitenkin meni naimisiin Pipin Pienen suositteleman Gwinmarie-nimisen rikkaan ja kauniin naisen kanssa. Aluksi avioliitto vaikutti siunatulta. Miesten karkeudesta kärsinyt Gwinmarie ihaili Gomerin herkkyyttä ja hienoja tapoja. Mutta nuorenparin onni jäi lyhyeksi, kun Gomer kutsuttiin armeijaan, joka oli lähdössä sotaan.

Gwinmarie opetteli hoitamaan taloutta ja johtamaan perheen asioita yksin osoittautuen hyvin oppimiskykyiseksi. Kun Gomer lopulta palasi takaisin, hän huomasi, että valta perheessä oli vaihtunut. Gwinmarie komenteli ja määräili röyhkeästi niin pienissä kuin isoissa asioissa. Tilanteen tajuttuaan Gomer päätti lähteä takaisin taistelukentälle. Kahdeksan vuoden ajan hän taisteli Lombardiassa, Saxonissa ja Aquitainessa, ja koska hän näki vaimoaan harvoin, muuri heidän välillään kohosi koko ajan korkeammaksi. He ymmärsivät toisiaan yhä huonommin ja kasvoivat eri suuntiin. Gwinmariesta tuli tyly, ankara ja säälimätön, minkä varsinkin hänen työväkensä sai tuta: heitä uhkailtiin ja rankaistiin säälittä tuon tuosta.

Kun Gomer palasi kotiin, hän totesi nähneensä sodassa tarpeeksi epäoikeudenmukaisuutta ja julmuutta. Hän alkoi korjata vaimonsa tekemiä vääryyksiä palauttamalla ihmisille heidän omaisuuttaan ja sovitellen syntyneitä ongelmia. Gomer myös jakoi runsaasti perheensä omaisuutta köyhille almujen muodossa. Gwinmarie puolestaan raivosi, kirkui, kävi päälle ja uhkaili, mutta Gomer ei antanut vaimonsa tulla Jumalan paikalle määräämään siitä, mikä on oikein.

Koska kotiolot olivat niin rauhattomat, Gomer kokosi ryhmän ystäviään ja lähti pyhiinvaellukselle kohti Roomaa toivoen tilanteen kotona rauhoittuvan. Hän ei kuitenkaan päässyt pitkälle, kun tapahtui ihmeellinen käänne, joka muutti hänen elämänsä. Ensin hänen tielleen kaatui puu, jonka Gomer nosti uudelleen pystyyn; pian tämän jälkeen hänelle ilmestyi enkeli, joka neuvoi häntä rakentamaan hallitsemilleen maille luostarin ja kirkon. Gomer totteli enkeliä ja rakennutti luostarin. Sen tuntumaan myöhemmin kasvoi Lierren kaupunki.

Gomer eli luostarissaan, mutta vieraili aika ajoin vaimonsa luona. Gwinmarie kävi koko ajan kiukkuisemmaksi eikä halunnut noudattaa Gomerin antamia ohjeita, mutta tämän rukouksien kautta tapahtuneet ihmeet saivat monta kertaa Gwinmarien pään kääntymään. Vähän ennen kuolemaansa Gwinmarie tuli katumukseen ja kutsui miehensä luokseen kuolemanpelon vallassa. Gomer lohdutti ja rohkaisi häntä, ja he tekivät sovinnon. Gwinmarie kuoli rauhallisesti ja Gomer seurasi häntä pian. Pyhä Gomer nukkui pois vuonna 774.

Värikkään elämänsä takia pyhää Gomeria on kuvattu taiteessa eri tavoin. Joskus hänet kuvataan kädessään kukkiva sauva, mikä muistuttaa kepistä, jonka hän istutti tavatessaan irlantilaisen munkin pyhän Rumoldin. Lierren kaupunki sai nimensä paikalla kasvaneen muratin (ransk. lierre) mukaan. Toisinaan pyhä Gomer on taas kuvattu äveriäästi pukeutuneeksi pyhiinvaeltajaksi, jonka sauvan jäljistä pulppuaa vettä. Puun juurella hänen takanaan on kirves, ja kädessään hänellä on hansikas. Pyhää Gomeria on kunnioitettu kotiseudullaan Lierressä. Hänen esirukouksiaan on pyydetty erityisesti pahatapaisten vaimojen kanssa koettuihin vaikeuksiin.

Pyhä Teofanes Merkitty

Teofanes syntyi Palestiinassa vuonna 778. Hänen vanhempansa olivat hurskaita kristittyjä, jotka tunnettiin vieraanvaraisuudestaan. He opettivat pojilleen kristinoppia ja maallisia tieteitä ja lähettivät heidät Pyhän Sabbaksen luostariin täydentämään opintojaan ja saamaan harjaannusta kilvoituselämässä, ”tieteiden tieteessä”. Teofanes oli yhtä nöyrä ja kuuliainen kuin vanhempi veljensä Teodoros ja yhtä lahjakas veisujen laatija. Heidät molemmat vihittiin papeiksi.

Kun keisari Leo V (813–820) aloitti pyhien kuvien kunnioittajien vainon ja määräsi ikonit ja freskot tuhottaviksi, Jerusalemin patriarkka Tuomas päätti lähettää veljekset Teodoroksen ja Teofaneksen hengellisen isänsä Mikael Synkelloksen (18.12.) kanssa ensin Roomaan ja sieltä Konstantinopoliin, jotta he saisivat taivuteltua keisarin muuttamaan kantaansa. Keisari ihaili veljesten rohkeutta ja oppineisuutta, mutta huomatessaan, ettei saa heitä puolelleen, hän määräsi heidät kidutettavaksi ja karkotettavaksi sekä kielsi ketään auttamasta heitä kuolemanrangaistuksen uhalla. Karkotus jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Leo joutui salamurhan uhriksi. Valtaistuimelle nousi Mikael II (820–829), jonka aikana vaino loppui, mutta ikonien kunnioittamista ei kuitenkaan virallisesti palautettu.

Vaino alkoi uudelleen entistä julmempana keisari Teofiloksen (829–842) aikana. Teodoros ja Teofanes joutuivat jälleen kidutettaviksi. Rakkaudesta ortodoksiseen uskoon he kärsivät nälkää, janoa, pilkkaa, lyöntejä, vankeutta ja karkotuksen Afusian saarelle. Heidät tuotiin keisarin eteen ja kidutettiin hänen läsnä ollessaan neljän päivän ajan, mutta heidän rohkeutensa oli lannistumaton. Lopulta heidän tuomionsa syy polttomerkittiin heidän otsaansa 12-rivisenä runona, joka oli laadittu jambimuotoon. Veljekset karkotettiin Bitynian Apameaan, jossa kaikki ihmettelivät heidän puhdasta uskoaan, askeesiaan ja täydellistä rakkauttaan.

Teodoros antoi henkensä Jumalalle Apameassa pahoinpitelyjen ja korkean ikänsä heikentämänä, mutta häntä ei voitu haudata, sillä keisari oli kieltänyt sen. Teofanes karkotettiin Tessalonikaan, jota hän valaisi ortodoksisella opetuksellaan, kunnes hurskas keisarinna Teodora ja hänen poikansa Mikael kutsuivat hänet yhdessä toisten tunnustajien kanssa pois karkotuksesta.

Konstantinopolin patriarkka pyhä Metodios vihki Teofaneksen vuonna 842 Nikean metropoliitaksi. Siellä hän vietti elämänsä viimeiset vuodet rauhassa ohjaten hengellistä laumaansa viisaasti. Hän laati myös monia kanonirunoelmia ja veisuja, joita kirkossa veisataan edelleen Herran ja Hänen pyhiensä juhlina.

Pyhä Joona, Kyproksen ihmeidentekijä

Pyhä Joona kuului pyhien alemannien ryhmään, johon pyhä Kendeas (6.10.) liittyi Palestiinassa, kun he olivat lähdössä Kyprokselle viettämään kilvoituselämää joskus vuoden 1200 tienoilla tai myöhemmin.

Joona asettui Pergamumin kylään Trashian alueelle. Hän asui luolassa, josta hän poistui lähinnä vain lähtiessään vierailemaan ystävänsä pyhän Kendeaksen luona. Paholainen kadehti Joonan hengellistä edistymistä ja ilmestyi hänelle Kendeaksen hahmossa lähettäen hänet hakemaan vettä ja ahdistaen häntä hellittämättä. Tämä jatkui usean päivän ajan. Lopulta pyhä Joona löi sauvallaan kalliota, josta alkoi kummuta vettä. Vedessä vaikutti ihmeitätekevä voima. Se virtasi aina vuoteen 1912 asti, jolloin turkkilaiset tukkivat lähteen ja tuhosivat sen tuntumaan rakennetun pyhälle Joonalle omistetun kirkon.

Pyhä Filoteos Kokkinos, Konstantinopolin patriarkka

Pyhä Filoteos syntyi Tessalonikassa 1200-luvun lopulla. Hänen äitinsä oli kääntynyt kristityksi juutalaisuudesta. Filoteoksen opintoja ohjasi yksi aikansa suurimmista oppineista. Filoteos osoitti huomattavaa lahjakkuutta niin teologisissa kuin maallisissakin opinnoissa. Hän kuitenkin jätti maailman ja siirtyi luostarielämään, ensin Siinaille ja sieltä Athoksen Suureen lavraan.

Filoteos oli pyhän Gregorios Palamaksen (14.11.) innokas tukija tämän taistellessa niitä vastaan, jotka väheksyivät hesykasteja ja ortodoksista oppia luomattomasta armosta. Hänet valittiin laatimaan kuuluisa Athoksen munkkien julistus, jossa tehtiin ero Jumalan välittymättömän Olemuksen ja Hänen välittyvien ja jumalallistavien energioidensa välillä. Energioiden kautta pyhät tulevat osallisiksi siitä jumalallisesta valosta, jonka kolme apostolia näkivät loistavan konkreettisesti Herran kirkastuessa Taborin vuorella.

Vuonna 1340 Filoteos nimettiin tessalonikalaisen Filokaloksen luostarin igumeniksi, mutta jo neljän vuoden kuluttua hänet kutsuttiin takaisin Athokselle johtamaan Suurta lavraa. Vuonna 1347 patriarkka Isidoros I (1347–1349) nimitti Filoteoksen Herakleian metropoliitaksi Traakiaan tunnustuksena hänen ansioistaan hesykasmia käsitelleessä teologisessa keskustelussa. Filoteos kuitenkin pysyi Konstantinopolissa voidakseen jatkaa dogmaattista taistelua. Hän osallistui vuonna 1351 hesykasmia käsitelleeseen kirkolliskokoukseen ja laati sen pöytäkirjan. Hänen poissaollessaan Herakleian kaupunki joutui genovalaisten ja venetsialaisten ryöstöretken saaliiksi, ja pyhän piispan väliintulon ansiosta suuri määrä genovalaisten vangitsemia kaupunkilaisia vapautettiin.

Kun Johannes Kantakuzenoksen poika Matteus nousi valtaan vuonna 1354, patriarkka Kallistos I (20.6.) luopui virastaan. Oppineisuudestaan ja ortodoksisuudestaan tunnettu Filoteos valittiin Konstantinopolin patriarkan istuimelle. Mutta jo seuraavana vuonna keisariksi nousi Johannes V Paleologos, jolloin Kallistos palasi patriarkaksi ja Filoteos siirtyi takaisin Herakleian piispaksi. Kallistoksen kuollessa vuonna 1364 Filoteos kutsuttiin takaisin Konstantinopoliin.

Filoteoksen toinen kausi patriarkkana oli merkittävä siksi, että hän pyrki aloittamaan keskustelut roomalaiskatolisen kirkon kanssa skisman lopettamiseksi. Hänen motiivinsa eivät olleet diplomaattisia ja poliittisia kuten Johannes V:llä, joka oli luopunut ortodoksisuudestaan ja vaihtanut sen latinalaiseen uskoon. Filoteos toimi rakkaudesta totuuteen. Hänen tavoitteenaan oli saada koolle ekumeeninen kirkolliskokous, mutta keskustelut eivät johtaneet mihinkään Rooman lähettiläiden vastustettua hänen ehdotustaan.

Pyhä Filoteos laati näihin aikoihin lukuisia kirjoituksia, joissa hän esitteli luomattomien energioiden teologiaa. Hän väitteli menestyksellisesti lännen skolastikkojen ja humanisti-teologien kanssa, joiden ajattelu oli lähinnä antiikin filosofiaa pinnallisesti kristillistettynä.

Pyhä Filoteos laati myös lukuisia jumalanpalvelustekstejä, yhden niistä Greogorios Palamaksen kunniaksi, ja kokosi pyhien elämäkertoja. Kun keisariksi nousi vuonna 1376 Andronikos IV Paleologos, pyhä patriarkka Filoteos erotettiin ja karkotettiin. Kärsimiensä vääryyksien ja pitkällisen sairauden murtamana hän antoi sielunsa Jumalalle vuonna 1379.

Pyhittäjä Leo Optinalainen

Pyhittäjä Leo (Lev Nagolkin, ennen suureen skeemaan vihkimistä Leonid) syntyi vuonna 1768. Ennen luostariin menoaan hän toimi kauppa-apulaisena ja matkusteli ympäri Venäjää hankkien arvokasta elämänkokemusta ja ihmistuntemusta. 29 vuoden ikäisenä hän meni Optinaan, mutta siirtyi sieltä muutaman vuoden kuluttua Beloberegin luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi ja papiksi. Tutustuttuaan pyhittäjä Paisi Velitškovskin (15.11.) oppilaaseen skeemamunkki Feodoriin hän ryhtyi tämän uskolliseksi seuraajaksi. Vanhus Feodor oli asunut Moldaviassa pyhittäjä Paisin johtamassa Neamtsin luostarissa, mutta palasi pyhittäjän kuoleman jälkeen Venäjälle, missä hän joutui jatkuvan panettelun ja kateuden takia viettämään kiertelevää elämää. Hän opetti isä Leolle tieteiden tiedettä ja taiteiden taidetta, lakkaamatonta Jeesuksen rukousta, joka vähitellen puhdistaa sydämen himoista.

Neljän vuoden ajan isä Leo toimi Beloberegin luostarin johtajana, mutta vuonna 1808 hän jätti tehtävänsä ja siirtyi isä Feodorin ja tämän toisen oppilaan, myös Moldaviasta tulleen skeemapappismunkki Kleopan kanssa yksinäisyyttä ja hiljaisuutta etsien Valamoon. Kuuden vuoden ajan vanhukset asuivat Kaikkien pyhien skiitassa. Heidän hengellinen viisautensa ja nöyryytensä veti puoleensa munkkiveljiä ja pyhiinvaeltajia, mutta herätti monissa myös kateutta. Lopulta isät Feodor ja Leo lähtivät Valamosta Syvärin luostariin. Ohjaajansa kuoleman jälkeen vanhus Leo palasi vuonna 1829 takaisin Optinaan ja toi sinne ohjaajavanhusperinteen, jonka oli itse omaksunut isä Feodorilta. Igumeni Moisei uskoi heti koko veljestön ja vieraat hänen hengelliseen ohjaukseensa.

Vanhus Leoa oli koeteltu ja puhdistettu 30-vuotisen kilvoituselämän sulatusuunissa kuin kultaa, ja hän oli Jumalan kaitselmuksesta valmis ottamaan vastaan kaikki luokseen tulevat. Leon opetukset olivat täynnä hengellistä viisautta, jonka hän verhosi äärimmäisen yksinkertaiseen ja joskus leikilliseenkin puhetapaan. Hän tunsi suurta rakkautta ja sääliä koko ihmiskuntaa kohtaan, mutta saattoi olla puheissaan jyrkkäsanainen. Kooltaan hän oli suuri, suorastaan majesteettinen hahmo ja oli nuorena ollut kuulu ruumiinvoimistaan. Hän oli syntyisin alemmasta säädystä eikä omannut ulkonaista sivistystä, mutta osasi arvostaa ja ohjata myös älymystöä.

Koko elämänsä ajan vanhus Leo joutui kokemaan vainoa. Muutamat munkkiveljet, jotka eivät ymmärtäneet sisäistä hengellistä elämää vaan harjoittivat pelkkää ruumiillista kilvoittelua, alkoivat kadehtia häntä ja tekivät kantelun hiippakunnan piispalle. Vanhusta kiellettiin ottamasta vastaan ihmisiä, mutta pyhiinvaeltajia tuli jatkuvana virtana. Hänet siirrettiin skiitasta luostarin muurien sisälle, mutta kansa alkoi vaeltaa sinne. Kielloista huolimatta vanhus otti tulijat vastaan. ”En kutsu ketään luokseni, mutta en myöskään voi ajaa pois niitä jotka tulevat”, hän sanoi.

Vanhuksen ei kuultu edes elämänsä vaikeimpina päivinä lausuvan ainuttakaan kärsimätöntä tai valittavaa sanaa. Kukaan ei koskaan nähnyt häntä alakuloisena. Rauhallisuus, evankeliumin mukainen lapsenomaisuus ja kristillinen ilo olivat hänen pysyviä piirteitään. Kysyttäessä, miten hän oli saanut tuollaiset hengelliset lahjat, hän vastasi: ”Elä yksinkertaisemmin, niin Jumala ei jätä sinuakaan vaan osoittaa laupeuttaan.”

Pyhittäjä lausui lakkaamatta Jeesuksen rukousta. Ulkonaisesti hän eli ihmisten parissa, mutta oli sisimmässään Jumalan kanssa. Hänen hengellinen ohjauksensa vaikutti skiitan veljestöön, niin että he olivat kuin yhtä perhettä ja varoivat katseellakaan loukkaamasta toisiaan. Päivittäin he kävivät tunnustamassa ajatuksensa vanhukselle.

Syyskuussa 1841 vanhus sairastui ja tunsi kuolemansa lähestyvän. Lokakuun 11. päivänä hän osallistui pyhään ehtoolliseen ja kovista kivuistaan huolimatta hän lähti Herran luo ilosta loistaen. Pyhittäjä Leo toimi Optinan luostarin ohjaajavanhuksena 12 vuoden ajan (1829–1841) ja siirsi kokemuksensa seuraajilleen vanhus Makarille ja Amvrosille, jotka olivat hänen uskollisia oppilaitaan.

Optinan luostarin ohjaajavanhusten ja pyhittäjäisien juhla

Lokakuun 11. vietetään myös Optinan luostarin ohjaajavanhusten ja pyhittäjäisien yhteistä juhlaa. Nämä 14 vanhusta ovat pyhittäjät Leo, Makari (7.9.), Moisei (16.6.), Antoni (7.8.), Ilarion (18.9.), Amvrosi (10.10.), Anatoli ”vanhempi” (25.1.), Isaaki I (22.8.), Joosef (9.5.), Varsonofi (1.4.), Anatoli ”nuorempi” (30.7.) ja Nektari (29.4.) sekä pyhittäjä ja tunnustaja Nikon (25.6.) ja pyhittäjämarttyyri Isaaki II (26.12). Heidän elämäkertansa löytyvät heidän omien muistopäiviensä kohdalta.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.