16.9.2018

Sävelmä
8. säv.

17. helluntainjälkeinen sunnuntai

Ristin ylentämisen jälkeinen sunnuntai

Kunniallisen ja eläväksitekevän ristin ylentämisen jälkijuhla (15.–21.9.)

sm. Eufemia (+ 303)

m. Ludmila, tšekkien valistaja, Tšekinmaan ruhtinatar (+ 920)

Polyeleon evankeliumi
Luuk. 24:36–53

VI ylösnousemusevankeliumi

Luuk. 24:36–53

Kun Jeesus oli noussut kuolleista, 36 yhtäkkiä hän itse seisoi heidän keskellään ja sanoi: "Rauha teille." 37 He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. 38 Mutta Jeesus sanoi heille: "Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? 39 Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan." 40 Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. 41 Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: "Onko teillä täällä mitään syötävää?" 42 He antoivat hänelle palan paistettua kalaa 43 ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi. 44 Jeesus sanoi heille: "Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu." 45 Nyt hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. 46 Hän sanoi heille: "Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, 47 ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. 48 Te olette tämän todistajat. 49 Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta." 50 Jeesus vei opetuslapset ulos kaupungista, lähelle Betaniaa, ja siellä hän kohotti kätensä ja siunasi heidät. 51 Siunatessaan hän erkani heistä, ja hänet otettiin ylös taivaaseen. 52 He kumartuivat maahan asti ja osoittivat hänelle kunnioitustaan, ja sitten he riemua täynnä palasivat Jerusalemiin. 53 He olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa.

Epistola
Gal. 2:16–20 (Ristin ylentämisen jälkeinen sunnuntai)
2. Kor. 6:16–7:1

Gal. 2:16–20

16 Kun kuitenkin tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä lain vaatimia tekoja vaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen, olemme mekin uskoneet Jeesukseen Kristukseen, jotta tulisimme vanhurskaiksi häneen uskomalla emmekä tekemällä lain vaatimia tekoja. Eihän kukaan ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä mitä laki vaatii. 17 Mutta jos meidätkin, jotka tahdomme tulla vanhurskaiksi Kristuksessa, havaitaan syntisiksi, onko Kristus siis synnin palveluksessa? Ei toki! 18 Vasta jos alan uudelleen rakentaa sitä minkä olen hajottanut, osoitan olevani lainrikkoja. 19 Lain vaikutuksesta minä kuolin, mutta kuolin vapaaksi laista elääkseni Jumalalle. Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. 20 Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani.

2. Kor. 6:16–7:1

16 Miten jumalien kuvat soveltuvat Jumalan temppeliin? Mehän olemme elävän Jumalan temppeli, niin kuin Jumala on sanonut: -- Minä asetun heidän keskelleen ja vaellan heidän mukanaan. Minä olen oleva heidän Jumalansa ja he minun kansani. 17 Siksi Herra sanoo: -- Lähtekää pois heidän joukostaan ja erotkaa heistä älkääkä koskeko mihinkään saastaiseen, niin otan teidät vastaan 18 ja olen oleva teidän Isänne, ja te olette minun poikiani ja tyttäriäni. Näin sanoo Herra, Kaikkivaltias. 7:1 Rakkaat ystävät! Kun kerran olemme saaneet tällaiset lupaukset, meidän tulee puhdistautua kaikesta ruumiin ja hengen saastaisuudesta ja Jumalaa peläten pyhittää elämämme kokonaan hänelle.

Mark. 8:34–9:1 (Ristin ylentämisen jälkeinen sunnuntai)
Matt. 15:21–28

16.9.2018

Mark. 8:34–9:1

Herra sanoi: 34 "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. 35 Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava. 36 Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? 37 Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? 38 Joka tämän uskottoman ja syntisen sukupolven keskellä häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa." 9:1 Hän sanoi vielä: "Totisesti: tässä joukossa on muutamia, jotka eivät kohtaa kuolemaa ennen kuin näkevät, että Jumalan valtakunta on tullut voimassaan."

16.9.2018

Matt. 15:21–28

Siihen aikaan 21 Jeesus meni Tyroksen ja Sidonin seudulle. 22 Siellä muuan kanaanilainen nainen, sen seudun asukas, tuli ja huusi: "Herra, Daavidin Poika, armahda minua! Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni." 23 Mutta hän ei vastannut naiselle mitään. Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja pyysivät: "Tee hänelle jotakin. Hän kulkee perässämme ja huutaa." 24 Mutta Jeesus vastasi: "Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten." 25 Silti nainen tuli lähemmäs, heittäytyi maahan Jeesuksen eteen ja sanoi: "Herra, auta minua!" 26 Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille." 27 "Ei olekaan, Herra", vastasi nainen, "mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia." 28 Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot." Siitä hetkestä tytär oli terve.

Päivän synaksario

Marttyyripiispa Cyprianus Karthagolainen

Thascius Caecilius Cyprianus syntyi 200-luvun alkuvuosina Karthagossa, nykyisen Tunisian pääkaupungin tuntumassa, rikkaaseen ei-kristittyyn ylimysperheeseen. Hän osoittautui opinnoissaan poikkeuksellisen lahjakkaaksi, ja sekä pakanat että kristityt tunsivat hänet oikeamielisenä ja taitavana asianajajana. Vuoden 246 tienoilla levisi uutinen, että Cyprianus oli kääntynyt kristityksi. Caecilianus-niminen pappi oli kastanut hänet, ja tämä aiheutti suurta hämmennystä. Katekumeeniaikanaan Cyprianus oli päättänyt omistautua täysin Kristukselle ja sitoutua yksinäiseen kilvoitteluelämään. Heti kasteen saatuaan hän jakoi omaisuutensa köyhille ja siirtyi hiljaiseen paikkaan kaupungin ulkopuolelle, jossa hän saattoi omistautua rukoukseen ja mietiskelemään pyhiä kirjoituksia ja kirkkoisien kirjoitelmia, varsinkin Tertullianuksen, jota hän piti oppi-isänään.

Rauhan ja yksinäisyyden aika jäi kuitenkin lyhyeksi. Jo parin vuoden kuluttua Cyprianus valittiin kansan yksimielisen mielipiteen perusteella Karthagon piispaksi, vaikka ainakin viisi pappia vastusti valintaa. He kadehtivat Cyprianuksen nopeaa nousua piispanistuimelle ja pitivät häntä vielä vastakääntyneenä.

Vuoden 250 alussa keisari Decius käynnisti julman kristittyjen vainon. Pakanalliset karthagolaiset eivät olleet antaneet anteeksi lahjakkaan reetorinsa petturuutta, vaan alkoivat huutamalla vaatia Cyprianusta heitettäväksi leijonille. Mutta Herra ei vielä sallinut tätä. Cyprianus pakeni eräiden muiden johtavien kristittyjen kanssa ja pysytteli piilossa kaupungin lähistöllä yli vuoden ajan pitäen yhteyttä laumaansa kirjeitse. Eräät kristityt, lähinnä piispan vastustajat, paheksuivat hänen menettelyään pitäen pakenemista pelkuruutena.

Deciuksen vainon aikana suuri osa kristityistä pakeni kidutuksia ja marttyyrikuolemaa suostumalla uhraamaan epäjumalille tai pelkästään allekirjoittamalla todistuksen, jonka mukaan he olivat uhranneet. Kun vaino päättyi, nämä luopiot halusivat päästä takaisin kirkkoon, ja tästä muodostui paimenille vakava ongelma. Tunnelmaa kiristivät muutamat erikoiset tapahtumat: eräs uskostaan luopunut mies sai raivokohtauksen ja puri poikki kielensä, jolla oli kieltänyt Kristuksen. Cyprianuksen silmien edessä eräs pieni lapsi sai ehtoollisen jälkeen ankaria kipuja ja oksensi nauttimansa pyhät lahjat – hänen hoitajansa oli vienyt lapsen pakanatemppeliin osallistumaan uhrimenoihin.

Pyhä Cyprianus ei hyväksynyt niiden lempeämielisten uskonsa tunnustaneiden ehdotusta, jotka kannattivat luopuneiden välitöntä armahdusta, mutta hän ei myöskään halunnut riistää heiltä kaikkea pelastuksen toivoa. Pyhä Henki oli näyttänyt Cyprianukselle, että totuus on kuninkaallinen keskitie, jolla kartetaan äärimmäisyyksiä. Cyprianus päätti, että luopuneiden olisi kärsittävä pitkällinen ja ankara rangaistus – elinikäinen, jos he olivat todella uhranneet – mutta mikäli vaino puhkeaisi jälleen, heidät voitaisiin palauttaa kirkon yhteyteen eukaristian kautta, jotta he saisivat siten voimaa tuleviin koetuksiin.

Tämä ratkaisu ei kuitenkaan tyydyttänyt diakoni Felicissimuksen ryhmää, joka vaati välitöntä sovintoa ja ehdotonta lempeyden osoittamista. Yhteistyössä niiden pappien kanssa, jotka olivat vastustaneet Cyprianuksen valitsemista piispaksi, he valitsivat joukostaan erään Fortunatuksen ja tekivät hänestä Karthagoon skismaattisen piispan. Tämän ”lempeiden” ryhmän ensimmäinen johtohahmo Novatus lähti Roomaan, jossa hän kuitenkin vaihtoi puolta liittyen sikäläisen Novatianuksen johtamiin ”leppymättömiin” voidakseen näin paremmin toimia Cyprianusta vastaan. Cyprianus ja Rooman paavi Cornelius (251-253) sen sijaan olivat keskenään samoilla linjoilla. Vuonna 252 Karthagon kirkko oli siis jakautunut kolmeen osaan: Cyprianuksen johtamien ortodoksien ohella alueella toimivat ”leppymättömät”, jotka seurasivat Rooman skismaattista piispaa Novatianusta, ja Fortunatuksen johtamat ”lempeät”. Kyseessä oli kirkon siihenastisen historian suurin hajaannus.

Kiista loppui vasta uuden onnettomuuden koittaessa. Karthagon kaupunkia ja koko valtakuntaa raastoi vuosina 253 ja 254 ruttotauti, jonka takia vaino käynnistettiin uudelleen, koska kristittyjä pidettiin syyllisinä jumalten vihaan. Cyprianuksen pyhyys ja rakkaus omaa kärsivää laumaansa kohtaan tulivat kirkkaasti ilmi näiden koettelemusten aikana. Hän järjesti apua sairaille, lohdutti niitä, jotka menettivät sukulaisia, ja rohkaisi toisia pysymään uskossa ja toivossa.

Kun rauha palasi, Cyprianus kutsui koolle kolme Karthagon synodia vuosina 255-256 selvittääkseen kirkkoa vaivanneita ongelmia. Erityinen kiistakysymys oli, pitäisikö harhaoppiset ottaa kirkon yhteyteen kasteen vai pelkän kätten päällepanemisen kautta, kuten käytäntönä oli Roomassa. Rooman paavin Stefanuksen (254-257) painostuksesta välittämättä pyhä Cyprianus säilytti Afrikan kirkon tavan palauttaa harhaoppiset kirkon yhteyteen kasteen kautta. Vastaava käytäntö oli paikoitellen voimassa myös idässä; sitä noudatti esimerkiksi pyhä Firmilianos Kesarealainen (28.10.). Mutta toisin kuin Rooman paavi, Cyprianus ei kuitenkaan yrittänyt saada tätä käytäntöä voimaan niissä paikalliskirkoissa, joilla oli toisenlainen traditio. Stefanuksen myöntymättömyys johti lopulta Afrikan ja Rooman kirkkojen välien rikkoutumiseen. Tämä kiista ei selvinnyt ennen paavin kuolemaa, vaikka sovintoa yritettiin saada aikaan pyhän Dionysioksen, Aleksandrian piispan (3.10.) johdolla.

Vuonna 256, kun kiista oli edelleen selvittämättä, keisari Valerianus aloitti uuden vainon, jonka kuluessa Cyprianus pidätettiin (30.8.257) ja karkotettiin Curubikseen, Karthagon kaakkoispuolelle, jossa hän ryhtyi toimiin saadakseen apua kristityille vangeille Sigusin pahamaineisilla kaivoksilla. Muutamaa kuukautta myöhemmin hän pääsi palaamaan Karthagoon, mutta hän tiesi, että hänelle oli koittamassa aika tunnustaa Kristus omalla verellään. Cyprianokselle oli näet näytetty unessa, että hänet tultaisiin pian pidättämään. Ja muutaman päivän kuluttua hänet kutsuttiinkin uuden prokonsulin Galerius Maximuksen eteen. Pyhä piispa ei pyrkinyt puolustautumaan vaan kuultuaan, että hänet surmattaisiin miekalla, hän sanoi vain: ”Deo gratias!, Kiitos Jumalalle!” Kun koolle kerääntyneet kristityt kuulivat tuomiosta, syntyi mellakka. Kaikki huusivat: ”Meidät myös! Mestaa meidät hänen kanssaan!” Suuri väenpaljous saattoi marttyyria sinne, missä hänen oli määrä kärsiä.

Kun he saapuivat teloituspaikalle, Cyprianus riisui viittansa, polvistui rukoillakseen Herraa ja antoi dalmatikansa[1] diakoneille, jotka olivat hänen kanssaan. He odottivat rauhallisesti pyövelin saapumista. Piispa käski antaa pyövelille 25 kultakolikkoa tämän vaivannäöstä. Hän pani siteen silmilleen omin käsin, ja sitten hänen kaulansa katkaistiin. Hän lähti iloiten vanhurskaiden majoihin syyskuun 14. vuonna 258. Pyhän Cyprianuksen kirjoitukset, jotka koostuvat lähinnä kirjeistä ja lyhyistä kirjoitelmista, kuuluvat ortodoksisen kirkon tärkeimpään latinankieliseen patristiseen kirjallisuuteen.

 

[1] Dalmatika on lyhyehkö viitta, jollaista Rooman yläluokka käytti yleisesti 100-luvulla. Lännen kirkossa siitä tuli diakonien käyttämä liturginen vaate 300-luvun alussa; 800-luvulla dalmatika alettiin selittää Kristuksen kärsimyksen symboliksi. Muodoltaan dalamatika muistuttaa idän kirkon piispojen käyttämää sakkosta.

Suurmarttyyri Eufemia

Pyhä Eufemia syntyi Diocletianoksen hallituskaudella (284-305). Hän oli varakkaan perheen tytär Khalkedonista. Hänen hurskaat vanhempansa senaattori Filofron ja Teodorosiane opettivat hänet uskomaan Kristukseen. Suuren vainon aikana vuonna 303 Aasian prokonsuli Priskos käski maakunnan kaikkien asukkaiden kokoontua Khalkedoniin uhraamaan Ares-jumalalle (roomalaisten Mars), jota tuon kaupungin kreikkalaiset erityisesti kunnioittivat. Käskyn uhmaamisesta rangaistaisiin kuolemalla. Käskystä kuultuaan kristityt muodostivat pieniä ryhmiä ja piiloutuivat syrjäisiin asumuksiin. Jotkut pakenivat autiomaihin pelastuakseen tyrannin käsistä ja säilyttääkseen uskonsa.

Pyhä Eufemia johti yhtä tällaista ryhmää, jonka muodosti 49 kristittyä. Hänen hyveensä ja viisautensa herättivät kaikkien huomiota. Pian Areksen pappi Apellianos kuitenkin löysi ryhmän ja se vietiin prokonsulin eteen. Tämä yritti alkuun imarteluin ja lupauksin saada heidät uhraamaan. Mutta Eufemian johdolla ja hänen innoittamanaan ryhmän jäsenet vastasivat: “Prokonsuli, Jumala on antanut meille järjen ja ymmärryksen. Siksi on mielestämme suuri häpeä palvoa mykkiä ja kuuroja kuvapatsaita ja kieltää ainoa todellinen Jumala, joka on luonut taivaan ja maan. Uhkaamasi rangaistukset näyttävät meistä keveiltä ja pelkäämme, etteivät ne riitä täydelliseen marttyyrikilvoitukseen. Kokeile kuitenkin, niin saat nähdä Jumalamme voiman.” Nämä sanat sytyttivät tyrannin vihan, ja 19 päivän ajan hän kidutti marttyyreita joka päivä. Koska hän näki heidän pysyvän vankkumattomina uskossaan Kristukseen, hän heitti toiset pyhät vankilaan, mutta antoi Eufemian ryhmän johtajana pyövelien käsiin. Heidän piti murskata hänen ruumiinsa rautapyörässä. Kidutusten alettua Eufemia kutsui Jumalaa avukseen ja heti ilmestyi enkeli, joka vapautti hänet pyörästä ja paransi hänen haavansa.

Kun Eufemiaa oltiin heittämässä tuliseen polttouuniin, jonka lieskat kohosivat lähes 30 metrin korkeuteen, pyövelit Sosthenes ja Victor näkivät valkoisiin pukeutuneiden miesten seisovan hänen rinnallaan ja hajottavan liekit. Pyövelit luopuivat heti tehtävästään ja alkoivat julistaa Priskokselle todellisen Jumalan voimaa. Seuraavana päivänä heidät tuomittiin kuolemaan ja vietiin areenalle petojen raadeltaviksi. Kun uudet pyövelit heittivät pyhän Eufemian polttouuniin, tuli leimahti siitä ulos ja poltti heidät, mutta pyhä itse säilyi vahingoittumattomana.

Raivoissaan prokonsuli käski heittää Eufemian suureen vesikuoppaan meripetojen ruoaksi. Pyhä teki ristinmerkin ja hyppäsi itse veteen. Sen sijaan että meripedot olisivat syöneet hänet, ne pitivät häntä veden pinnalla. Vaikka prokonsuli ihmettelikin tapahtumia, hän ei lannistunut. Hän määräsi Eufemialle uusia, yhä kauheampia kidutuksia. Lopulta Priskos eksytyksensä sokaisemana käski viedä Eufemian areenalle ja päästää hänen kimppuunsa neljä leijonaa ja kolme karhua. Pedot lähestyivät häntä ja nuolivat hänen jalkojaan. Yhden karhun pieni puraisu riitti kuitenkin lähettämään marttyyrin Herransa luo, jonne hän jo kaipasikin.

Samalla hetkellä, kun pyhä Eufemia lähti tästä elämästä, suuri maanjäristys vavisutti kaupunkia. Yleisessä hämmingissä hänen vanhempansa käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja ottivat haltuunsa tyttärensä ruumiin, jonka he hautasivat Khalkedoniin. Vainon päätyttyä kristityt siirsivät nämä kunniakkaat pyhäinjäännökset haudasta marmoriarkkuun ja sijoittivat sen mahtavaan basilika-tyyliseen kirkkoon, jonka olivat rakentaneet pyhän Eufemian kunniaksi hänen hautansa päälle. Tässä kirkossa kokoontui vuonna 451 neljäs yleinen kirkolliskokous.

Myös Konstantinopolissa pyhää Eufemiaa kunnioitettiin suuresti. Kun Konstantinus Suuri (306-337) tuli valtaan, hän rakennutti kaupunkiin vuonna 328 suuren kirkon pyhän Eufemian kunniaksi paikalle, missä aikaisemmin oli sijainnut Artemiksen temppeli. Keisari Herakleioksen hallitusaikana (610-641) pyhän Eufemian jäännöksetkin siirrettiin Khalkedonista pääkaupunkiin.

Kuvainraastajien harhaoppiin kuului myös pyhäinjäännösten kunnioituksen kieltäminen. Niinpä ikonoklasmia kannattanut keisari Konstantinos V Kypronymos (741-775) määräsi pyhän Eufemian jäännökset poltettaviksi. Ne ehdittiin kuitenkin pelastaa ja kuljetettiin Lemnoksen saarelle. Myöhemmin Leo IV:n (775-780) puoliso keisarinna Irene Ateenalainen haetutti ne takaisin Konstantinopoliin ja sijoitti ne taas entiselle paikalleen pyhän Eufemian kunniaksi rakennettuun kirkkoon.

Kun ristiretkeläiset valtasivat Konstantinopolin vuonna 1204, pyhän Eufemian reliikit pelastettiin ja vietiin väliaikaisesti säilytettäviksi Silivriaan itäiseen Traakiaan. Osmanivallan aikana niitä säilytettiin monessa eri kirkossa Konstantinopolissa. Kun kirkkoja muutettiin moskeijoiksi, reliikit sijoitettiin lopulta vuonna 1707 patriarkaatin Pyhän Georgioksen kirkkoon, jossa ne ovat tänäkin päivänä.

Turkkilaiset tuhosivat vuonna 1555 alkuperäisen Pyhän Eufemian kirkon ja rakensivat paikalle moskeijan. Kristityt kuljettivat kirkosta pelastamansa ikonit ja muut pyhät esineet Pyhän Vassan luostariin Khalkedonin lähelle. Luostarin nimikin muuttui Pyhän Eufemian luostariksi.

Vuoteen 1870 saakka pyhän Eufemian reliikeistä vuoti hänen juhlapäivänään veren sekaista mirhaa. Patriarkka, papisto ja kansa ja bysanttilaisena aikana myös keisari kerääntyivät vuosittain todistamaan tätä ihmettä. Patriarkka kastoi varren päässä olevan sienen mirhaan ja sitä jaettiin uskoville pienissä pulloissa. Näitä mirhaa sisältäviä pulloja on säilynyt meidän aikoihimme asti.

Pyhä Ninian, Whithornin piispa ja piktien apostoli

Pyhä Ninian oli britannialainen piispa, joka oli saanut perusteellisen uskon opetuksen Roomassa, jossa hänet oli vihitty totuuden salaisuuksiin. Hän saarnasi Jumalan sanaa eteläpiktien keskuudessa 400-luvun alussa. Hänen istuimensa oli Whithornissa Lounais-Skotlannissa, jonne hän rakennutti kauniin valkaistun kivikirkon. Tämä pyhälle Martin Toursilaiselle (k. 397) omistettu kirkko tunnettiin laajalti Valkoisen talon (Candida casa) nimellä. Luostari, joka myöhemmin lisättiin tähän kirkkoon, muodostui keskiajalla walesilaisten ja irlantilaisten munkkien tärkeäksi oppikeskukseksi.

Kun pyhä Ninian kiersi ympäri maata, hänen julistamansa Jumalan sana sai vahvistuksen monista ihmeistä, joita Jumala teki hänen kauttaan. Pyhä piispa vihki papistoa ja järjesti seurakuntaelämää, ja hänen apostolisen lähetysintonsa ansiosta usko juurtui etelän piktien parissa jo kauan ennen kuin pyhä Columba (muistopäivä 9.6.) tuli Irlannista käännyttämään pohjoisen piktejä.

Pyhä Ninian teki jatkuvasti hyvin vaivalloisia matkoja, mutta matkatessaankin hän kohotti sielunsa toistuvasti taivaallisten asioiden puoleen rukoillen, lukien tai psalmeja laulaen. Hän nukkui kuolonuneen rauhassa vuoden 432 tienoilla, ja hänen pyhä ruumiinsa asetettiin lepoon hänen kirkkoonsa Whithornissa, joka pysyi suosittuna pyhiinvaelluskohteena aina 1500-luvulle saakka.

Pyhät marttyyriveljekset Joosef ja Iisak Georgialainen

Marttyyriveljekset Iisak ja Joosef olivat kotoisin Teodosiopolin eli Karinin kaupungista (nyk. Erzurum Itä-Turkissa). Heidän isänsä oli ylhäistä sukua oleva muslimi, mutta äiti oli harras kristitty. Hän kasvatti kaikki kolme poikaansa kristityiksi (esikoisen nimeä ei tiedetä). Kun pojat olivat kasvaneet aikuisiksi, he halusivat muuttaa pois muslimi-isänsä luota voidakseen esteettä tunnustaa uskonsa Jeesukseen Kristukseen. Heistä yksi, Joosef, oli jo solminut avioliiton. He kirjoittivat keisari Nikeforos I:lle (802-811) ja pyysivät häneltä lupaa muuttaa Konstantinopoliin hänen hovinsa palvelukseen. Saatuaan myönteisen vastauksen veljekset alkoivat hankkiutua matkalle. Vanhin veli pääsi nopeasti matkaan, mutta Joosefin ja Iisakin lähtöä viivytettiin Teodosiopolin emiirin käskystä.

Veljeksiltä kysyttiin, miksi he haluavat muuttaa Konstantinopoliin, jolloin he vastasivat kaikkien läsnäolijoiden, myös oman isänsä, hämmästykseksi, että he ovat syntymästään saakka olleet kristittyjä ja että he haluavat vapaasti tunnustaa omaa uskoaan. Eivät mitkään suostuttelut eivätkä uhkaukset saaneet heitä horjumaan. Emiiri kutsui ylimyksensä neuvotteluun ja langetti veljeksille kuolemantuomion. Mestauspaikalla pyhät Iisak ja Joosef polvistuivat rukoilemaan Herraa, minkä jälkeen heidät mestattiin miekalla. Tämä tapahtui vuonna 808. Yöllä marttyyrien hautaamattomien ruumiiden ylle ilmestyi valopatsas. Näyn hämmästyttämät muslimit pyysivät aamulla kristittyjä hautaamaan ruumiit. Myöhemmin hautapaikalle rakennettiin kirkko Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi.

Pyhä marttyyri Ludmila, tšekkien valistaja, Tšekinmaan ruhtinatar

Pyhä Ludmila oli tšekkiläisen ruhtinas Borivojin vaimo. Slaavien valistaja piispa Metodios (11.5.) kastoi heidät molemmat. Ruhtinas ja ruhtinatar tekivät kaikkensa saadakseen kansansakin tulemaan kristityiksi. He rakensivat kirkkoja kaikkialle maahan ja huolehtivat niissä palvelevan papiston elinkustannuksista.

Kerran ollessaan metsästämässä Borivoj tutustui metsässä Ivan-nimiseen erakkoon, jonka olemassaolosta kukaan ei ollut tiennyt mitään. Ludmila halusi kovasti tavata erakon, joka vierailikin heidän luonaan muutamia kertoja. Erakon kuoltua Borivoj rakennutti kirkon hänen haudalleen. Ruhtinas Borivoj kuoli 36-vuotiaana. Ludmila otti lesken osan vastaan Jumalan tahtona kestäen menetyksensä tyynesti. Heillä oli kolme poikaa ja yksi tytär.

Ludmila jakoi omaisuutensa köyhille ja hylkäsi kaikki maalliset tavoitteet. Valtaistuimelle nousi hänen poikansa Vratislav, joka hallitsi Tšekin maata 33 vuotta. Vrastislavin jälkeen vallan peri hänen poikansa Wenceslas, joka oli saanut oppia isoäidiltään kristillisen uskon, rakkauden evankeliumiin ja sen mukaisen elämäntavan. Wenceslasin vaimo ei kuitenkaan voinut sietää pyhää Ludmilaa vaan palkkasi kaksi pajaria surmaamaan hänet.

Illan koittaessa Ludmila oli lepäämässä, kun miehet rikkoivat oven ja murtautuivat sisään. Ludmila ei nähnyt pimeässä mitään, mutta tunsi kuoleman lähestyvän ja pyysi, että saisi rukoilla. Kuolema odotti vielä hetken ja Ludmila rukoili. Sitten Ludmila lausui: ”Jos minun on kuoltava, katkaiskaa kaulani”, sillä hän tahtoi vuodattaa verensä marttyyrien tapaan. Tätä hänelle ei kuitenkaan suotu; miehet kietoivat köyden Ludmilan kaulan ympärille ja kuristivat hänet.

Pyhä Ludmila kuoli 61 vuoden iässä vuonna 920. Hänen hautansa alkoi huokua suloista tuoksua, ja öisin sen yllä hehkui selittämätöntä valoa. Ruhtinas Weceslas siirrätti hänen reliikkinsä Prahaan, jossa ne ovat nykyäänkin Pyhän Georgioksen kirkossa.

Pyhä Prokopios Sazavalainen

Pyhä Prokopios syntyi Chotunissa, Böömissä vuonna 987. Hän siirtyi Prahaan, jossa hän sai slaavinkielisen koulutuksen. Hän meni naimisiin ja hänet vihittiin papiksi. Prokopios palveli toimittaen jumalallisia salaisuuksia ja vietti siveää ja kunniallista elämää. Hänen rakkautensa Kristukseen oli niin palava, että hän hylkäsi maailmalliset siteensä ja otti munkin vihkimyksen Brevnovin benediktiiniluostarissa. Jonkin ajan kuluttua hän sai luvan palata kotimaahansa päästäkseen kilvoittelemaan uskon sankarien tavoin sikäläisissä erämaissa. Hänen valitsemansa luola oli yksinäinen paikka Sazavajoen yläpuolella.

Prokopioksen maine alkoi pian levitä alueella. Hänen armontäyteiset sanansa olivat kuin raikasta sadetta sydänten kuivuneille pelloille. Hän otti iloiten vastaan köyhiä ja kerjäläisiä, jotka näkivät hänessä Jumalan hyvän tahdon ilmentymän. Monet tahtoivat jättää maailman ja tulla Prokopioksen seuraajiksi, ja hän otti heidät siipiensä suojiin. Oppilaiden joukossa oli hänen poikansa Germanos ja veljenpoikansa Vitus. He alkoivat elää luostarielämää pyhän Benediktuksen säännön mukaan. Prokopios perusti heitä varten Jumalanäidille ja Johannes Edelläkävijälle omistetun kirkon. Toiset taas jatkoivat erakkoelämäänsä.

Kun Prokopios oli yksin, demonit hyökkäsivät häntä vastaan. Ne joutuivat kuitenkin pakenemaan huutaen. Prokopioksen kautta tapahtuneet ihmeet herättivät Böömin herttuan Oldrichin huomion, ja hän alkoi tukea luostaria. Hänen poikansa ja seuraajansa Bretislav I (1037-55) valitsi pyhän Prokopioksen hengelliseksi isäkseen. Bretislav tahtoi ottaa etäisyyttä saksalaisiin vaikutteisiin ja palata pyhien Kyrilloksen ja Metodioksen perintöön. Hän sai suostuteltua Prokopioksen luostarin johtajaksi ja Sazavastan luostarista tehtiin slaavinkielisen ortodoksisen jumalanpalveluselämän elpymisen keskuspaikka.

Jumalalta saamansa profetoimisen lahjan avulla Prokopios ennusti oman kuolinpäivänsä ja kertoi, että hänen lähdettyään tästä maailmasta veljestö joutuisi Bretislavin seuraajan vainottavaksi ja hajaantuisi, mutta kuuden vuoden jälkeen he saisivat palata rauhassa luostariinsa. Pyhä Prokopios nukkui kuolonuneen 25. maaliskuuta 1053. Hänet haudattiin perustamansa luostariin kirkkoon. Jo hautajaisten yhteydessä sokea sai näkönsä, ja Prokopioksen kunnioittaminen pyhänä levisi nopeasti koko Böömissä.

Prokopioksen ennustukset alkoivat toteutua kahden vuoden kuluttua Vituksen ollessa luostarin johtajana. Slaavin kielen käytön takia heitä syytettiin lahkolaisuudesta ja vaadittiin käyttämään latinaa. Veljestö pakeni Unkariin, mutta heti seuraavan hallitsijan noustessa valtaan vuonna 1061 heidät kutsuttiin takaisin. Paavi Gregorius VII (1073-1085) tosin ei suostunut antamaan siunaustaan asialle, ja pian tämän jälkeen slaavin käytöstä luovuttiin. Pyhä Prokopios kuitenkin säilytti asemansa rakastettuna pyhänä ja ihmeidentekijänä ja hänestä tuli lopulta koko Böömin suojelija. Roomalaiskatolinen kirkko viettää hänen muistopäiväänsä 14. (aiemmin 4.) heinäkuuta. Prokopioksen pyhäinjäännökset ovat nykyään Prahassa.

Pyhä Kiprian, Moskovan metropoliitta ja koko Venäjän ihmeidentekijä

Pyhä Kiprian oli syntyperältään serbi (eräiden lähteiden mukaan bulgaari), joka kilvoitteli ensin munkkina Athosvuorella. Konstantinopolin patriarkka Filoteos vihki hänet vuonna 1375 (1376) Kiovan metropoliitaksi. Myöhemmin hänet siirrettiin Moskovaan, mutta jouduttuaan ruhtinas Dimitri Donskoin epäsuosioon hän poistui kaupungista ja oleskeli muun muassa Liettuassa ja Konstantinopolissa. Vasta suuriruhtinas Vasili I:n hallituskaudella vuonna 1390 hänet kutsuttiin takaisin Moskovaan johtamaan koko Venäjän kirkkoa.

Esipaimen Kiprian harrasti kirjallisia töitä. Hän kirjoitti jumalanpalvelusohjeita ja käänsi kreikasta papin käsikirjan. Hän kuoli 16.9.1406, ja hänen pyhäinjäännöksensä on haudattu Moskovaan Uspenien eli Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraalin lattian alle.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.