3.9.2018

Sävelmä
6. säv.

m. piispa Anthimos Nikomedialainen (+ 302)

p. diakonissa Foibe (+ 1. vs.)

p. Vassian Krestomirilainen, Karjalan valistaja (+ 1300- tai 1500-l.)

Epistola
Hepr. 13:7–16 (Anthimos)
Gal. 4:28–5:10

28 Me saamme valtakunnan, joka ei järky. Olkaamme sen vuoksi kiitollisia, kiittäkäämme Jumalaa ja palvelkaamme häntä hänen tahtonsa mukaisesti, kunnioituksen ja pyhän pelon tuntein, 29 sillä meidän Jumalamme on tuhkaksi polttava tuli. 13:1 Pysyköön veljesrakkautenne elävänä. 2 Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä. 3 Muistakaa vankeja, niin kuin olisitte itse kahleissa heidän kanssaan, muistakaa kidutettuja, tunteehan teidänkin ruumiinne kivun. 4 Pitäkää avioliitto kaikin tavoin kunniassa älkääkä häpäiskö aviovuodettanne, sillä Jumala tuomitsee siveettömät ja avionrikkojat. 5 Älkää juosko rahan perässä, vaan tyytykää siihen, mitä teillä on. Jumala on itse sanonut: -- Minä en sinua jätä, en koskaan sinua hylkää. 6 Sen tähden me voimme turvallisin mielin sanoa: -- Herra on minun auttajani, siksi en pelkää. Mitä voisi ihminen minulle tehdä? 7 Muistakaa johtajianne, niitä, jotka julistivat teille Jumalan sanaa. Pitäkää mielessänne, miten he elämänsä elivät, ja ottakaa heidän uskonsa esikuvaksenne. 8 Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti.

28 Veljet, te olette lupauksen lapsia, niin kuin Iisak oli. 29 Niin kuin luonnonjärjestyksen mukaisesti syntynyt silloin vainosi Hengen vaikutuksesta syntynyttä, niin on laita nytkin. 30 Mutta mitä pyhät kirjoitukset sanovatkaan? "Aja pois orjatar ja hänen poikansa, sillä orjattaren poika ei saa jakaa perintöä vapaan naisen pojan kanssa." 31 Me emme siis, veljet, ole orjattaren vaan vapaan naisen lapsia. 5:1 Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen. 2 Minä, Paavali, sanon teille: jos annatte ympärileikata itsenne, teille ei ole Kristuksesta mitään hyötyä. 3 Vakuutan vielä kerran jokaiselle, joka antaa ympärileikata itsensä, että hän on velvollinen noudattamaan lain kaikkia määräyksiä. 4 Te, jotka pyritte vanhurskauteen lakia noudattamalla, olette joutuneet eroon Kristuksesta, armon ulkopuolelle. 5 Koska me uskosta olemme saaneet Hengen, odotamme hartaasti, että toivomme toteutuisi ja me saavuttaisimme vanhurskauden. 6 Kristuksessa Jeesuksessa on yhdentekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ei. Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko. 7 Te etenitte jo hyvää vauhtia. Kuka teidät on pysäyttänyt? Tehän ette enää tottele totuutta. 8 Tämä ei ole lähtöisin ainakaan hänestä, joka teitä kutsuu. 9 Pieni määrä hapatetta hapattaa koko taikinan. 10 Herraan luottaen minä olen varma siitä, että te tulette ajattelemaan samoin kuin minä. Mutta se, joka on hämmentänyt teidän ajatuksenne, tulee saamaan rangaistuksensa, olipa hän kuka tahansa.

Joh. 10:9–16 (Pyhä marttyyripiispa Anthimos Nikomedialainen (+ 302))
Mark. 6:54–7:8
Joh. 10:9–16

Herra sanoi: 9 Minä olen portti. Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen. 10 Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän. 11 "Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta. 12 Palkkarenki ei ole oikea paimen eivätkä lampaat hänen omiaan, ja niinpä hän nähdessään suden tulevan jättää lauman ja pakenee. Susi saa lampaat saaliikseen ja hajottaa lauman, 13 koska palkkapaimen ei välitä lampaista. 14 "Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, 15 niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. 16 Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.

Mark. 6:54–7:8

Siihen aikaan 54 Jeesuksen noustessa veneestä gennesaretilaiset huomasivat, kuka oli tullut, 55 ja lähtivät kiireesti viemään sanaa joka puolelle. Sairaita alettiin kantaa vuoteillaan sinne, missä Jeesuksen kuultiin olevan. 56 Ja minne hän vain meni, kylään, kaupunkiin tai maaseudun taloon, aina ihmiset toivat sairaita aukioille ja pyysivät, että nämä saisivat edes koskettaa hänen viittansa tupsua. Ja kaikki, jotka koskettivat häntä, paranivat. 7:1 Muutamia lainopettajia tuli Jerusalemista, ja yhdessä fariseusten kanssa he menivät Jeesuksen luo. 2 He panivat merkille, että jotkut hänen opetuslapsensa aterioivat epäpuhtain, pesemättömin käsin. 3 Fariseukset sen paremmin kuin juutalaiset yleensäkään eivät näet käy aterialle ennen kuin ovat pesseet kätensä, vaikkapa vain tilkkasella vettä. Näin he tarkoin noudattavat isien perinnäissääntöä. 4 He eivät myöskään syö mitään torilta tuotua ennen kuin ovat vihmoneet sen. Monia muitakin tapoja he ovat ottaneet noudattaakseen, kuten juomamaljojen, saviruukkujen ja pronssiastioiden pesuja. 5 Niinpä fariseukset ja lainopettajat kysyivät Jeesukselta: "Miksi sinun opetuslapsesi eivät elä isien perinnäissääntöjen mukaan, vaan aterioivat epäpuhtain käsin?" 6 Hän vastasi heille: "Te tekopyhät! Oikein on Jesaja teistä ennustanut. Onhan kirjoitettu:     -- Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan,     mutta sen sydän on kaukana minusta.     7 Turhaan he minua palvelevat, kun opettavat oppejaan, ihmisten tekemiä käskyjä. 8 Te olette hylänneet Jumalan käskyn ja noudatatte ihmisten perinnäissääntöjä."

Päivän synaksario

Ensimmäisellä vuosisadalla elänyt pyhä Foibe oli diakonissa Kenkrean seurakunnassa Korintin tuntumassa. Apostoli Paavali suositteli häntä Rooman seurakunnalle mainiten hänen olleen ”tukena monille, myös minulle” (Room. 16:1-2). Foibe toi kyseisen kirjeen mukanaan Rooman seurakunnalle. Muuta hänestä ei tiedetä.

Pyhä Aristion oli Aleksandrian arkkipiispa. Hänen intomielinen julistuksensa sytytti kristittyjen uskon uuteen liekkiin, kiinnitti heidän toivonsa tulevan maailman hyvyyksiin ja sai heidät rakastamaan Herraamme Jeesusta Kristusta, joka ilmestyi maan päälle meidän pelastuksemme tähden. Aristion rohkaisi heitä halveksimaan tämän maailman turhuuksia, joita epäjumalanpalvelijat seurasivat. Aristion tuotiin Aleksandrian vallanpitäjän eteen. Tämä määräsi piispan poltettavaksi elävältä, ja niin hän sai marttyyrien kruunun. Tämä tapahtui vuonna 167.

Pyhä Anthimos oli Bitynian Nikomedeian piispana keisari Maximianus Herculiuksen (286-305) aikana, jolloin pakanoiden keskuudessa levisi huhu, että kristityt olivat sytyttäneet Nikomedeian hovin rakennuksissa raivonneen tulipalon. Maximianus antoi määräyksen, että Nikomedeian kristittyjen temppeli piti polttaa. Jouluyön palveluksessa kirkkoon oli ahtautunut 20 000 ihmistä, kun sotilaat tulivat paikalle ja ilmoittivat, että kirkosta pääsisivät elävänä ulos vain ne, jotka suostuvat rukoilemaan keisarin jumalia. Kukaan ei suostunut heidän tarjoukseensa. Palvelusta johtanut pyhä piispa rohkaisi uskovia, muistutti heidän mieleensä kolme nuorukaista tulisessa pätsissä, kastoi kaikki opetettavat ja jakoi kaikille pyhää ehtoollista. Näiden 20 000 marttyyrin muistoa vietetään 28.12.

Kun kirkon ulkoseinille kootut puut syttyivät, Anthimos pääsi kuitenkin Jumalan kaitselmuksesta pakoon palavasta kirkosta. Hän pakeni vuorille, asettui asumaan erääseen pieneen kylään ja jatkoi paimentehtäväänsä sieltä käsin. Hän lähetti diakoni Teofilokselle kirjeen, joka kuitenkin joutui vääriin käsiin; Teofilosta kidutettiin, mutta hän ei paljastanut, missä piispa oli.

Ennen pitkää Maximianukselle selvisi, missä päin Anthimos oleili, ja hän lähetti sotilaitaan etsimään häntä. Piispa tapasi sotilaat tiellä, kutsui heidät mukaansa ja tarjosi heille aterian. Lopuksi hän paljasti olevansa heidän etsimänsä henkilö. Sotilaat joutuivat hämmennyksiin, koska olivat jo ehtineet mieltyä ystävälliseen piispaan, eivätkä tienneet mitä tehdä. He ilmaisivat voivansa lähteä takaisin ja sanoa keisarille, ettei piispaa löytynyt. Anthimos ei kuitenkaan hyväksynyt valhetta, ja niin hänet pidätettiin.

Anthimos vietiin keisarin eteen, joka kuulusteli häntä pitäen samalla näyttävästi esillä kidutusvälineitä. Anthimos tunnusti pelottomasti uskonsa Kristukseen ja otti rangaistukset vastaan iloisin mielin. Saadakseen suuremman voittopalkinnon taivaassa hän ärsytti tunnustuksellaan tyrannia vielä ankarampiin kidutuksiin. Hänen nilkkansa lävistettiin hohtaviksi kuumennetuilla piikeillä, hänet pantiin makaamaan alastomana ruukunsirpaleiden päälle ja sitten häntä ruoskittiin armottomasti. Sen jälkeen hänen jalkoihinsa pantiin hehkuviksi kuumennetut vaskikengät ja hänet pakotettiin kävelemään.

Tämän tuskallisen kidutuksen aikana kuului ääni, joka vahvisti Anthimosta ja lupasi hänelle taivaallisia palkintoja. Hänen kasvoilleen nousi mitä kaunein hymy, joka kuvasti hänen sisimmässään vallinnutta rauhaa ja sydämen iloa. Saadakseen hänen rohkeutensa murtumaan tyranni pani hänet vielä kidutuspyörään ja poltti hänen haavojaan. Mutta tämä kidutus sai marttyyrin vain loistamaan entistä enemmän kuin sulatusuunissa puhdistettu kulta. Kun Maximianus näki piispan tulevan ulos kidutuspyörästä kasvot iloa ja rauhaa säteillen, hän repäisi vihoissaan keisarillisen viittansa. Pyhä piispa profetoi hänelle, että hän menettää pian valtakuntansa, ja Maximianus määräsi hänet mestattavaksi. Tämä tapahtui vuonna 302.

Kun Anthimoksen pää oli katkaistu, siihen kasvoi ihmeellisellä tavalla uusia hiuksia. Nykyisin sitä säilytetään kallisarvoisena pyhäinjäännöksenä Pyhän Panteleimonin luostarissa Athosvuorella.

Pyhä Basilissa (Vasilissa) eli Nikomedeian kaupungin laitamilla keisari Diocletianuksen (284-305) aikana. Kun suuri kristittyjen vaino puhkesi vuonna 303, pyhä Basilissa, joka oli tuolloin yhdeksänvuotias, vangittiin ja hänet vietiin Bitynian käskynhaltijan Aleksanterin eteen. Kuulusteluissa Aleksanteri havaitsi tytön uskon Kristukseen järkkymättömäksi ja käski lyödä häntä kasvoihin, riisua hänet alastomaksi ja ruoskia häntä julmasti. Kidutusten aikana Basilissa huudahti: ”Jumalani, minä kiitän Sinua!” Vihoissaan siitä, että pienen tytön kestävyys pääsi voitolle, käskynhaltija käski lävistää tytön nilkat. Reikiin pujotettiin ketju, josta Basilissa ripustettiin roikkumaan pää alaspäin. Häntä savustettiin paksulla tukahduttavalla rikki- ja tervasavulla. Jumalan suojelus säilytti hänet kuitenkin vaurioitumattomana. Sitten hänet heitettiin tuliseen pätsiin, mutta tulikaan ei vahingoittanut häntä. Lopulta hänet vietiin kahden leijonan eteen, mutta nekään eivät tehneet hänelle pahaa.

Aleksanteri ihmetteli näitä yliluonnollisia tapahtumia. Hän ei enää voinut kieltää kristittyjen Jumalan voimaa. Hartaan liikutuksen vallassa hän pyysi pyhältä anteeksi. Nikomedeian piispa kastoi hänet, entisen vainoojan, ja jonkin ajan kuluttua hän antoi rauhallisesti sielunsa Jumalan haltuun. Kun Basilissa oli yhdessä piispan kanssa haudannut Aleksanterin, hän meni vähän kaupungin ulkopuolelle rukoilemaan. Kivestä, jonka päällä hän seisoi, alkoi vuotaa vettä, jota hän joi kiittäen Jumalaa. Sitten hän pyysi Herralta, että tämä ottaisi hänet luokseen, ja luovutti rauhallisesti henkensä Jumalan käsiin.

Pyhittäjä Teoktistos rakasti Jumalaa lapsesta lähtien. Hän jätti isänmaansa ja sukulaisensa päästäkseen Pyhään maahan, jossa hän vetäytyi erämaahan. Saavuttuaan pyhittäjä Haritonin (muistopäivä 28.9.) lauraan[1], joka sijaitsi Faranissa noin kahdeksan kilometriä Jerusalemista koilliseen, hän asettui asumaan erakkomajaan lauran ulkopuolelle ja taisteli siellä himoja ja pahoja henkiä vastaan.

Samoihin aikoihin myös suuri Euthymios (20.1.) lähti kotimaastaan Armeniasta ja tuli hänkin asumaan Faraniin. Rakkaus hyveeseen ja yhteiset askeettiset kilvoitukset liittivät Euthymioksen ja Teoktistoksen yhteen niin voimakkaalla hengellisellä rakkaudella, että sekä heidän ajattelu- että elämäntapansa olivat yhtenevät – he olivat kuin yksi sielu kahdessa ruumiissa. Yhteisen tavoitteen yhdistäminä he vetäytyivät joka vuosi teofanian juhlakauden päätyttyä (14.1.) Kutilaan autiomaahan Kuolleenmeren seuduille kauaksi ihmisten ilmoilta. Heidän ainoa halunsa oli saada olla erämaan hiljaisuudessa ja yhdistyä Jumalaan rukouksen kautta. He viipyivät siellä aina palmusunnuntaihin saakka. Samalla kun he taltuttivat jatkuvasti ruumistaan ankaralla askeesilla, he ruokkivat sieluaan hengellisellä ravinnolla.

Kun Euthymios ja Teoktistos olivat kilvoitelleet yhdessä Faranissa viisi vuotta, he lähtivät tapansa mukaan jälleen Kutilaan erämaahan. Jumalan ohjaamina he saapuivat syvän ja vaikeakulkuisen rotkon reunalle, jonka pohjoissivustalta he löysivät suuren luolan. Iloissaan kilvoittelijat asettuivat tähän Jumalan rakentamaan asumukseen. Ainoana ravintonaan heillä oli alueella kasvaneet villiruohot. Luolasta, joka oli aikaisemmin ollut villieläinten turvapaikka, tuli nyt Jumalan huone pyhittäjien veisatessa ja rukoillessa siellä lakkaamatta.

Jonkin ajan kuluttua Jumala paljasti heidän olinpaikkansa betanialaisille paimenille. Kaksikon pyhästä elämäntavasta viehättyneinä monet kiiruhtivat asumaan heidän lähettyvilleen. Koska Euthymios rakasti kovasti hiljaisuutta, hän uskoi tulijat autuaan Teoktistoksen haltuun ja pyysi tätä huolehtimaan heistä. Ja Teoktistos, jonka mieleenkään ei juolahtanut olla tottelematon, otti heidät vastaan. Kaikista asioista hän kuitenkin neuvotteli Euthymioksen kanssa.

Vähitellen erakkoyhdyskunnasta kehittyi yhteiselämää noudattava luostari, jonka kirkkona luola oli ja jota Teoktistos johti. Pyhittäjä Euthymios poistui muutamaksi vuodeksi yhdessä Dometianuksen kanssa etelään Hebroniin ulottuvaan erämaahan, mutta palasi sitten Teoktistoksen luo ja vietti hesykastista elämää ylempänä pienessä luolassa. Siitä kehittyi hänen nimeään kantava laura, neljän kilometrin päähän Teoktistoksen luostarista. Ja Euthymioksen edistyessä hesykastisessa elämässä Teoktistos puolestaan kunnostautui yhteiselämän hyveissä.

Kun Euthymios Suuri oli saavuttanut 90 vuoden iän, Teoktistos, joka oli myös jo vanhus, sairastui vaikeasti. Euthymios, joka oli tullut häntä tervehtimään, viipyi hänen luonaan loppuun saakka. Teoktistos nukkui rauhassa kuolonuneen syyskuun 3. päivänä vuonna 468. Pyhittäjä Euthymios sekä Jerusalemin patriarkka Anastasios I (458-478) hautasivat hänet.


[1] Laura tarkoittaa alun perin Palestiinassa kehittynyttä kilvoittelumuotoa, jossa munkit eli omissa majassaan samalla alueella. Vain lauantaisin ja sunnuntaisin he kokoontuivat yhteiseen jumalanpalvelukseen ja yhteiselle aterialle. Myöhemmin laurat muuttuivat tavallisiksi yhteiselämäluostareiksi ja näin “laura” ja “luostari” alkoivat tarkoittaa samaa asiaa. Tekstissä muoto laura viittaa alkuperäiseen kilvoittelumuotoon, kun taas muotoa lavra käytetään luostareista. Lavroiksi kutsutaan nykyisin yleensä vanhoja, historiallisesti merkittäviä luostareita.

Macanisius on latinalainen muoto nimestä Aengus McNisse. Hänet kastoi itse Irlannin valistaja pyhä Patrik (muistopäivä 17.3.). Macanisius oli erakkomunkki, jonka kerrotaan kantaneen evankeliumikirjaa aina olkapäillään eikä nyytissä niin kuin muut irlantilaiset erakot. Pyhä Macanisius teki monia ihmeitä. Hänen rukouksensa voimasta joen virtaussuunta muuttui. Muuan lapsi oli tuomittu kuolemaan isänsä rikoksesta, ja Macanisiuksen rukoillessa tuulenpyörre tarttui lapseen ja vei hänet turvaan teloittajiensa luota.

Macanisius teki pyhiinvaelluksen Palestiinaan. Roomassa hänet vihittiin luostarin johtajaksi ja piispaksi Kellsiin, josta tuli Connorin hiippakunnan keskus Irlannissa. Pyhä Macanisius kuoli viimeistään vuonna 514.

Pyhittäjä Vassian perusti Krestomirin Kristuksen kirkastumisen luostarin Äänisjoelle 1300-luvun alkupuolella (tai toisen ajoituksen mukaan 1500-luvulla). Hänen pyhäinjäännöksensä lepäsivät luostarin kirkossa, joka myöhemmin muutettiin seurakuntakirkoksi.

Autuaan Johanneksen lyhyestä käsin kirjoitetusta elämäkerrasta ei käy ilmi, kuka hän oli ja mistä hän oli tullut Rostoviin. Moskovan metropoliitta Filaret (virassa 1821-1867) on olettanut, että Johannes oli oppinut ja ylhäistä sukua. Todennäköisesti hän pakeni Moskovasta tsaari Iivana IV Julman hallintokauden hirmutekoja saadakseen palvella Jumalaa tuntemattomana ja kaikessa hiljaisuudessa. Rostovissa autuas Johannes aloitti houkan kilvoituksen ja sai kestää paljon puutetta ja murhetta. Hänellä ei ollut vakinaista asuinpaikkaa. Vain harvoin hän kävi levähtämässä rippi-isänsä kodissa tai erään vanhan leskivaimon luona. Hänellä oli tuuhea tukka ja parta, mistä syystä hän sai lisänimen Karvainen. Johannes eli nöyränä, kärsivällisenä ja lakkaamatta rukoillen ja ohjasi hengellisesti monia ihmisiä, muun muassa pyhittäjä Irinark Rostovilaista (muistopäivä 13.1.).

Kilvoiteltuaan pitkään ja kestettyään monia murheita autuas Johannes kuoli hyvin vanhana 3.9.1580. Heti hautajaisten jälkeen hurskaat ihmiset alkoivat käydä hänen haudallaan ja ottaa sieltä hiekkaa mukaansa. Monet paranivat sairauksistaan, minkä johdosta Johannesta alettiin kutsua “laupiaaksi” taivaallisen esirukoilijansa Aleksandrian patriarkan pyhän Johannes Laupiaan mukaan.

Pyhä pappismarttyyri Rafael Momcilovic toimi maailmansotien välisenä aikana Sisotovacin luostarin igumenina Sremin alueella, joka vastaa suunnilleen nykyistä Länsi-Vojvodinaa ja joka kuului toisen maailmansodan aikana Kroatialle. Hän oli myös lahjakas ikonimaalari. Saksalaisten miehittäessä alueen vuonna 1941 Kroatiasta tuli fasistinen valtio. Ustašit[1] pidättivät isä Rafaelin saman vuoden elokuussa ja lähettivät hänet Slavonska Pozenkan keskitysleirille. Siellä hänet surmattiin syyskuun 3. päivänä vuonna 1941 kuten niin monet muutkin viattomat. Serbian kirkko julisti hänet pyhäksi syyskuussa 1999.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

 

[1] Ustašit olivat A. Pavelicin johtama fasistityyppinen liike.