12.7.2018

Sävelmä
6. säv.

m:t Proklos ja Hilarios (+ 112)

p. Veronika, verenvuototautinen nainen (+ 1. vs.)

pt. Paisios Athosvuorelainen (+ 1994)

Epistola
1. Kor. 10:28–11:7

1. Kor. 10:28–11:7

1 Seuratkaa minun esimerkkiäni, niin kuin minäkin seuraan Kristusta. 2 Kiitän teitä siitä, että aina muistatte ja noudatatte niitä opetuksia, jotka olen välittänyt teille. 3 Teidän tulee kuitenkin tietää, että jokaisen miehen pää on Kristus, naisen pää on mies ja Kristuksen pää on Jumala. 4 Jos miehellä on päähine päässään, kun hän rukoilee tai profetoi, hän häpäisee päänsä. 5 Sen sijaan jos nainen on avopäin, kun hän rukoilee tai profetoi, hän häpäisee päänsä, sillä sehän on samaa kuin hän olisi antanut ajaa hiuksensa pois. 6 Ellei nainen peitä päätään, hän voi yhtä hyvin leikkauttaa hiuksensa. Mutta jos kerran hiusten leikkaaminen tai pois ajaminen on naiselle häpeällistä, hänen tulee peittää päänsä. 7 Miehen ei pidä peittää päätään, koska hän on Jumalan kuva ja heijastaa hänen kunniaansa. Nainen taas heijastaa miehen kunniaa.

Matt. 16:24–28

12.7.2018

Matt. 16:24–28

24 Herra sanoi opetuslapsilleen: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. 25 Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä. 26 Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? 27 Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan. 28 Totisesti: tässä joukossa on muutamia, jotka eivät kohtaa kuolemaa ennen kuin näkevät Ihmisen Pojan tulevan valtakuntansa kuninkaana."

Päivän synaksario

Pyhä Veronika, verenvuototautinen nainen

Jeesus Kristus paransi Filippin Kesareasta kotoisin olevan pyhän Veronikan verenvuototaudista, joka oli vaivannut naista vuosikausia. (Matt. 9:20) Kiitokseksi siitä Veronika teetti pronssisen patsaan, joka esitti Kristusta ojentamassa kättään Hänen edessään polvistuvaa naista kohden. Veronika sijoitti patsaan talonsa eteen, jotta kaikki ohikulki- jat voisivat kunnioittaa sitä ja muistaa sydämessään sen mallia, jumalihmistä. Patsaan jalustalle oli kirjoitettu sanat ”Jumalalle, maailman Vapahtajalle”. Kristuksen jalkojen juuresta nousi esiin kasvi, jonka avulla parannettiin kaikkia sairauksia.

Tämä Eusebiuksen Kirkkohistoriaansa 300-luvun alussa tallentama kertomus on varhaisin kuvaus patsaan kunnioittamisesta kristillisessä perinteessä – ja idässä myös lähestulkoon viimeinen. Vietettyään lopun ikäänsä pyhyydessä Jumalaa miellyttävällä tavalla pyhä Veronika nukkui pois rauhassa riemuitakseen ikuisesti Herran kasvojen edessä.

Latinalaisessa perinteessä pyhä Veronika muistetaan naisena, joka pyyhki Herran verta vuotavat kasvot, kun Hän kantoi ristiään Golgatalle. Kristuksen kuva painautui liinaan, jota siksi pidettiin yhtenä Kristuksen käsittätehdyistä kuvista. Apokryfisessa kirjoituksessa Pilatuksen asiakirjat Veronika (Berenice) oli Raamatun mainitsema verenvuototautinen nainen, joka antoi omistamansa Kristuksen muotokuvan Roomassa keisari Tiberiukselle. Keisarin kuoltua kallisarvoinen kuva päätyi pyhälle Clemens Roomalaiselle (24.11.).

Pyhät marttyyrit Proklos ja Hilarios Kalliposlaiset

Keisari Trajanus määräsi noin vuonna 112, että kaikki, jotka tunnustivat olevansa kristittyjä ja kieltäytyivät uhraamasta epäjumalille, on tuomittava kuolemaan roviolla. Vakoojia lähetettiin kaikkialle valtakuntaan ilmiantamaan kristittyjä palkkion toivossa. Kristittyjä kavallettiin niin keisarin pelosta kuin vanhojen uskontojen puolesta kiivaillen. Jotkut matkustivat Galatian Ankyraan (nykyinen Ankara Turkissa) etsiäkseen sieltä kristittyjä ja luovuttaakseen heidät kuvernööri Maksimoksen käsiin. He saivat pidätettyä Prokloksen, joka asui Kallipoksen kylässä Ankyran lähellä, ja veivät hänet keisarin kaupunkiin.

Kun Proklosta vietiin oikeuden eteen kahlittuna, hän lauloi: ”Johdata minun askeleeni, Herra, rauhan tiellä ja avaa minun huuleni julistamaan Sinun kiitostasi.” Hänen käskettiin uhrata epäjumalille uhaten heittää hänet villieläinten eteen, mutta hän vastasi: ”Kun Herra on minun kanssani, en minä mitään pelkää. Mitä voisivat ihmiset silloin?” (Ps. 118:6) Proklos vietiin takaisin vankilaan.

Kolme päivää myöhemmin kuvernööri haetutti Prokloksen kuulusteltavaksi, mutta kun tämä vastasi pelottomasti, kuvernööri hankki keisarilta luvan alistaa Proklos mitä julmimpiin kidutuksiin. Hän muistutti Proklosta, että uhraaminen jumalille oli keisarin määräys, mutta Proklos vastasi, että sellaiset ovat huonoja lakeja. Maksimos huusi: ”Sinä loukkaat keisareita arvostelemalla lakeja, joita he ovat säätäneet meidän hyväksemme.” Kun hän uhkasi Proklosta, tämä vastasi: ”En pelkää sinun kidutuksiasi, sillä on kirjoitettu: ’ Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua.’ (Matt. 10:28) Pelkää mieluummin Jumalaa kuin kuolevaisia!”

Kuvernööri käski Prokloksen valita, millaisia kidutuksia hän halusi kärsiä. Kun marttyyri vain kirosi epäjumalia, kuvernööri antoi sitoa hänet piinapenkkiin ja hakata häntä armottomasti. Vaikka veri roiskui kiduttajien päälle, kidutettava ei päästänyt ääntäkään, ja Maksimos arveli hänen jo olevan kuolemaisillaan. Proklos vastasi: ”Suokoon Jumala, että sydämeni ei pettäisi, niin että etääntyisin Jumalasta.” Kun hänen oli pakko seurata Maksimosta, joka oli lähdössä Kallipokseen, marttyyri rukoili, että kuvernööri ei pystyisi liikkumaan ennen kuin tunnustaisi ainoan tosi Jumalan. Maksimos pysähtyi yhtäkkiä eikä pystynyt liikahtamaankaan. Kuultuaan Proklokselta, millä ehdolla hän pystyisi jatkamaan matkaansa, hän kirjoitti paperinpalalle: ”Tunnustan, että Prokloksen Jumala on ainoa tosi Jumala eikä ole ketään toista jumalaa.” Silloin hän pääsi heti taas liikkeelle. Heidän saavuttuaan Kallipokseen hän syytti Proklosta taikuudesta, jota tämä oli käyttänyt tehdäkseen hänet liikuntakyvyttömäksi, ja käski avustajiensa polttaa marttyyrin ruumista palavilla soihduilla. Proklos pysyi vaiti. Sitten he ripustivat hänet hirsipuuhun, sitoivat ison kiven hänen jalkoihinsa ja lopulta veivät hänet teloitettavaksi.

Matkalla Proklos kohtasi veljenpoikansa Hilarioksen, joka tervehti ja syleili häntä. Sotilaiden kysymykseen hän vastasi olevansa kristitty, jolloin hänet heitettiin heti vankilaan. Heidän saavuttuaan teloituspaikalle Proklokselle myönnettiin aikaa rukoilla, ja polvistuen hän pyysi Herraa olemaan suosiollinen niitä kohtaan, jotka Häneen turvaavat. Sitten hänet lävistettiin nuolilla ja hänen marttyyriutensa sai täyttymyksensä. Prokloksen luokse tuli enkeli, joka kutsui hänet vastaanottamaan voittajan kruunun taivaissa.

Myös Hilarios tuotiin aikanaan kuvernöörin eteen. Hän toisti tunnustuksensa piittaamatta kidutuksen uhasta. Häntä hakattiin ja raahattiin maata pitkin useamman kilometrin verran. Kun hänen verensä valui maahan, viimeisillä voimillaan hän lauloi psalmia: ”Herra on perustanut oman kaupunkinsa pyhille vuorille. Hän rakastaa Siionia, sen portteja, enemmän kuin mitään muuta Jaakobin kaupunkia.” (Ps. 87:1–2) Kärsimyksiensä jälkeen pyhä Hilarios mestattiin, ja hänkin liittyi marttyyrien joukkoon. Hänen pyhä ruumiinsa haudattiin marttyyri Prokloksen reliikkien viereen.

Pyhä marttyyri Serapion

Pyhä marttyyri Serapion antoi henkensä Kristuksen tähden Rooman keisari Septimius Severuksen (193‒211) valtakauden alkupuolella Aleksandriassa (toisten tietojen mukaan Makedoniassa). Serapion oli hurskas ja hyveellinen mies, jonka paikallisjohtaja Akhilles pidätytti. Kun hänen uskontoaan kysyttiin, hän tunnusti rohkeasti: ”Uskon Kristukseen ja palvon Häntä.” Tämä vastaus riitti hänen heittämisekseen liekkeihin. Näin hän sai Herralta marttyyrin seppeleen.

Pyhä Mikael Maleinoslainen

Pyhä Mikael syntyi vuonna 894 vaikutusvaltaiseen Maleinoksen sukuun Kappadokian Kharsianoksessa. Hänen maallikkonimensä oli Manuel. Suvusta oli aikojen kuluessa noussut Bysantin keisarikuntaan sotapäälliköitä ja valtiomiehiä, ja heillä oli sukulaissiteitä keisariperheenkin kanssa. Jo lapsesta lähtien Manuelia odotti loistava ura keisarin hovissa.

Kun Manuel oli täydentämässä koulutustaan Konstantinopolissa, keisari Leo VI, joka siis oli hänen sukulaisensa, kuoli ja Manuel oli läsnä hautajaisissa. Silloin hän käsitti sekä kuoleman ehdottomuuden, jolta kukaan ihminen ei säästy, samoin kuin maailman ja sen kunnian turhuuden. Hänen sydämeensä syttyi halu luopua kaikesta. Sitä vahvistivat myös psalmin sanat, jotka sattumoisin osuivat hänen silmiinsä: ”Herraan minä turvaan. Kuinka voitte sanoa minulle: Pakene vuorille kuin lintu.” (Ps. 11:1) Iloiten Manuel sulki kirjan vakuuttuneena, että oli saanut merkin Jumalalta. Hän lähti pois kotoaan puhumatta mitään vanhemmilleen, jotka parhaillaan olivat etsimässä hänelle puolisoa.

Vaelluksellaan Manuel saapui Kersenian kylään Kyminosvuoren juurelle. Siellä vaikutti tunnettu ohjaajavanhus Johannes Helladites muutamien oppilaittensa kanssa. Kätkien sukuperänsä Manuel kumartui kyynelsilmin vanhuksen eteen ja pyysi päästä tämän oppilaaksi. Nähdessään nuoren miehen innon ja palavan rakkauden Jumalaan Johannes puki hänet munkin pukuun jo neljän päivän kuluttua ja antoi hänelle nimeksi Mikael.

Kun Mikaelin isä Eustathios sai kuulla palvelijoiltaan, mitä oli tapahtunut, hän kiiruhti heti Kyminosvuorelle. Luostariin hän saapui aamuyöllä, kun aamupalvelus oli alkamassa. Kuullessaan poikansa enkelimäisen äänen laulavan sanoja ”oi sieluni, kuinka muuttuvaista onkaan kaikki täällä alhaalla, mutta kuinka ikuista ylhäällä” isältä pääsi syvä huokaisu, joka ilmiantoi hänen läsnäolonsa. Kun hänet esiteltiin ohjaajavanhus Johannekselle, hän kävi tähän käsiksi syyttäen vanhusta siitä, että tämä oli pakottanut hänen poikansa jättämään maailman. Tähän igumeni Johannes vastasi lempeästi, että hän oli vain totellut evankeliumin sanoja: ”Sitä, joka minun luokseni tulee, minä en aja pois.” Tämä rauhoitti Eustathiosta eikä hän enää uhannut luostaria ikävillä seurauksilla. Mikaelin hän otti kuitenkin mukaansa.

Kun he saapuivat kotiin, Mikaelin äiti, joka oli puolikuollut surusta, ei juuri saanut lohtua nähdessään hänet munkin asussa. Sehän osoitti, että poika oli todellakin kuollut maailmalle ja sukulaissuhteille. Kun vanhemmat lopulta näkivät, etteivät he pysty saamaan Mikaelia kiinnostumaan maallisista asioista, he antoivat hänen mennä takaisin luostariin.

Mikael sai kuuliaisuustehtäväkseen palvella luostarin trapesassa eli ruokasalissa. Hän, joka oli kasvanut palvelijoiden ympäröimänä, seisoi nyt valmiina tottelemaan pienintäkin viittausta veljestön ruokaillessa. Hän otti vastaan kaikkein vähäarvoisimpia töitä sellaisella nöyryydellä, että sitä ihailivat niin munkkiveljet kuin hänen hengellinen isänsäkin. Nouseminen öisiin jumalanpalveluksiin on usein kova koetus nuorille noviiseille. Voittaakseen uneliaisuuden Mikael päätti talvellakin käyttää vain yhtä viittaa ja kulkea paljain jaloin sekä nukkua vain laudan päällä.

Kilvoiteltuaan kaksi vuotta luostarissa Mikael vihittiin munkiksi. Hänen isänsä oli läsnä toimituksessa. Kotiin päästyään hän sanoi iloiten vaimolleen: ”Jumalanäiti on vain ottanut takaisin lahjansa, jonka hän meille antoi. Pojastamme tulee vielä tuki monille ihmisille ja voimme oikeutetusti olla ylpeitä hänestä.”

Mikaelin isä kuoli äkillisesti vuonna 915. Siihen mennessä äitikin oli tullut toisiin ajatuksiin ja vihkiytyi leskeksi jäätyään nunnaksi. Mikaelin sisar solmi avioliiton ja hänestä tuli tulevan keisari Nikeforos Fokaksen (963‒996) äiti. Keisari Nikeforos tunnetaan muun muassa Athosvuoren Suuren lavran luostarin rakentajana. Mikael peri veljensä kanssa vanhempansa ja antoi itselleen kuuluvan osan hengelliselle isälleen. Varoja käytettiin sekä hyväntekeväisyyteen että luostarin laajentamiseen.

Tämän jälkeen Mikael sai hengelliseltä isältään vuonna 918 siunauksen vetäytyä yksinäisyyteen luostarin läheisyydessä sijaitsevalle kalliolle. Maallisista murheista vapautuneena hän vietti viisi päivää viikossa yksinään askeettisissa kilvoituksissa, rukouksessa ja ruumiil- lisessa työssä. Lauantaina ja sunnuntaina hän meni pääluostariin osallistuen yhteisön elämään. Nautittuaan hiljaisuuden hunajaa neljä vuotta Mikael vetäytyi syvemmälle erämaahan seuranaan sukulaisensa Agapios. He viettivät siellä kaksi vuotta syöden kuivaa leipää, jota joku mies toi heille kylästä.

Kilvoittelijoiden rauha alkoi kuitenkin häiriintyä, ja niin he siirtyivät Prusiaksen kylään itäiseen Bityniaan. Agapios lähti muualle, ja Mikael puolestaan asettui asumaan hyvin rauhaisaan Kserolimne-nimiseen paikkaan. Hän rakensi itselleen pienen majan, missä hän jatkoi alituista taisteluaan pahoja henkiä vastaan. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun hänen maineensa kiiri ympäristöön. Monia tuli hänen luokseen voidakseen jäljitellä hänen elämäänsä. Ensin hän kieltäytyi ottamasta heitä oppilaikseen, mutta lopulta hän myöntyi heidän pyyntöönsä.

Pian alueella asui yli viisikymmentä munkkia, jotka viettivät hesykastista elämää ja tulivat pääasiallisesti toimeen vedellä ja leivällä. Iloiten he jäljittelivät hengellistä isäänsä tämän kilvoituksissa. Heidän joukostaan ei löytynyt ketään, jota olisi vaivannut masennus, pettymys, murhe tai sydämen kovuus. Kaikki Mikaelin luo tulleet liikuttuivat ja tunsivat, kuinka Korkeimman oikea käsi muutti heidät. Hänet tavattuaan he tunsivat olevansa itsekin valmiita kohoamaan korkeuksiin.

Paikka ei kuitenkaan ollut sopiva suurelle määrälle munkkeja, joten Mikael päätti vuonna 925 jättää lavran Agapioksen hoitoon. Itse hän lähti muutamien oppilaittensa kanssa kohti Bityniaa. Kun he saapuivat Kyminoksen vuorelle, missä hän oli aloittanut askeettiset kilvoittelunsa, hän löysi sieltä rauhallisen paikan, jossa oli myös vettä. Sinne hän alkoi rakentaa uutta lavraa. Ensimmäiseksi hän laski perustuksen suurelle kirkolle, joka omistettiin Jumalanäidille. Sen rakentamisesta huolehti omalta osaltaan myös itse keisari.

Uuden Mooseksen tavoin Mikael ohjasi nopeasti kasvavaa luostariaan niin puhein kuin kirjoituksin. Vuoren juurelle rakennettiin vierasmaja pyhiinvaeltajille ja matkustavaisille. Näin erämaa muuttui kaupungiksi. Mikael tutki Raamattua öin ja päivin kohoten sellaisiin mietiskelyn korkeuksiin, että sai profetoimisen ja ihmeidentekemisen armolahjat. Niinpä hän esimerkiksi tiesi ennalta bysanttilaisten tappion taistelussa bulgaarien kanssa keisari Konstantinos VII:n aikana vuonna 913.

Kerran eräs häiriintynyt munkki sai päähänsä tappaa Mikaelin. Kun hän keskellä yötä lähestyi Mikaelin keljaa miekka kädessä, hän näki igumeninsa rukoilemassa valon ympäröimänä. Mikael havaitsi munkin ja lähetti tämän pois. Samalla hän pyysi tätä huolehtimaan sielustaan, sillä hän joutuisi pian tekemään tiliä Jumalan edessä. Munkki kuoli 40 päivän kuluttua.

Kerran ollessaan Konstantinopolissa Mikael kohtasi siellä nuoren Abraamioksen, joka munkiksi ryhdyttyään sai nimen Athanasios (5.7.) ja perusti myöhemmin Athosvuoren Suuren lavran luostarin. Mikaelia ympäröivä pyhyys teki Abraamiokseen niin suuren vaikutuksen, että hän lähti heti hänen kanssaan Kyminosvuoren luostariin, jossa hän sai luostarikasvatuksensa.

Pyhä Mikael ei koskaan 50 vuoden luostarielämänsä aikana muuttanut askeettista käytäntöään. Hänessä toteutuivat apostoli Paavalin sanat: ”Juoksen kohti maalia.” (Fil. 3:14) Hän vietti viisi päivää viikossa ilman ruokaa. Elämänsä loppuvaiheessa hän pidensi suuren paaston aikana oman paastokilvoituksensa kahdentoista päivän mittaiseksi eli söi vain joka kolmastoista päivä. Hän käytti aina samaa viittaa, joka oli kulunut ja nuhjaantunut, ja nukkui tuolilla. Ainoastaan sairastaessaan hän saattoi levätä lattialla.

Pyhä Mikael rakasti erityisesti kirkollisia juhlapäiviä. Silloin hänet voitiin nähdä laulamassa kirkossa veljien kanssa koko yön kasvot ilosta loistaen. Elettyään tällä tavoin todellista enkelielämää pyhä Mikael nukkui kuolonuneen 67-vuotiaana 12.6.961.

Feodor Viikinki ja hänen poikansa Johannes, Venäjän ensimmäiset marttyyrit

Pyhät Feodor ja Johannes olivat varjageja eli viikinkejä, joita oli 900−1000-luvulla Venäjän ruhtinaiden ja Bysantin palveluksessa. Feodor oli ollut pitkään sotilaana Bysantissa ja kääntynyt siellä kristityksi. Palattuaan pakanalliseen Kiovan ruhtinaskuntaan hän säilytti kristinuskon ja opetti sen pojalleen Johannekselle, joka isänsä tavoin uskoi yhteen todelliseen Jumalaan.

Kiovan ruhtinaskuntaa hallitsi ruhtinas Vladimir (15.7.), joka oli vielä pakana. Vuonna 983 hän käski toimittaa ihmisuhrin pakanallisille jumalille ja määräsi, että uhri tuli valita arvalla. Arpa lankesi Feodorin pojalle Johannekselle. Kun ruhtinaan lähetit toivat sanan Feodorille, hän totesi rohkeasti, että pakanoiden palvomat jumalat olivat vain puuta, joka tänään kasvaa mutta huomenna lahoaa, ja kieltäytyi luovuttamasta poikaansa. Tämä oli suora haaste pakanallisille tavoille ja uskomuksille. Lähetit välittivät pyhän Feodorin sanat kansalle, jolloin raivostunut joukko piiritti hänen talonsa syytäen uhkauksiaan. Feodor ja Johannes nousivat talonsa korkealle kuistille, josta he katselivat kuohuvaa väkijoukkoa ja pilkkasivat pakanajumalia. Lopulta väkijoukko hajotti kuistia kannattelevat pylväät ja surmasi Feodorin ja Johanneksen.

Pyhät Feodor ja Johannes olivat Venäjän ensimmäiset kristityt marttyyrit. Heidän hautapaikkansa ei ole tiedossa. Myöhemmin pyhä Vladimir, otettuaan vastaan kristinuskon, rakennutti heidän kuolinpaikalleen Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen eli Kymmenysten kirkon (Desjatinnaja tserkov). Vuonna 1007 hän siirrätti siihen isoäitinsä pyhän Olgan reliikit. Kahdeksan vuotta myöhemmin hän sai tuosta kirkosta myös oman viimeisen leposijansa.

Pyhä Serapion, Vladimirin piispa

Pyhä Serapion oli kotoisin Etelä-Venäjältä ja kilvoitteli 1200-luvulla Kiovan luolaluostarissa. Hän oli oppinut munkki. Häneltä on säilynyt viisi opetuspuhetta. Vuonna 1274 pyhä Serapion vihittiin Vladimirin piispaksi. Jo seuraavana vuonna hän nukkui pois ja hänet haudattiin Vladimiriin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraaliin.

Pyhittäjä Arseni Novgorodilainen

Pyhittäjä Arseni syntyi 1500-luvun alussa hurskaaseen perheeseen Rževissä Tverin alueella. Hän sai nimen Amvrosi ja oppi isältään nahkurin ammatin. Isän kuoleman jälkeen äiti Pelagia pakotti Amvrosin solmimaan avioliiton Maria-nimisen neidon kanssa. Muutaman kuukauden kuluttua kilvoituselämään suuntautunut Amvrosi kuitenkin jätti vaimonsa ja lähti salaa Novgorodiin, jossa hän teki nahkurin töitä harjoittaen salaa paasto- ja rukouskilvoitusta. Vasta viiden vuoden kuluttua hän lähetti vaimolleen ja äidilleen kirjeen, jossa hän ilmoitti itsestään ja lohdutti heitä tulevan palkkion toivolla taivaassa.

Kun kirkkojen ja luostareiden rakennuttaja hurskas Feodor Syrkov kuuli Amvrosin kilvoituselämästä, hän tarjosi tälle varoja luostarin perustamista varten. Hänen tuellaan Amvrosi perusti vuonna 1562 Novgorodiin Olhavanjoen oikealle rannalle Jumalanäidin syntymän luostarin, jossa hän vihkiytyi munkiksi saaden nimen Arseni. Munkkina Arseni jättäytyi kokonaan Jumalan rakkauden valtaan. Hän eli askeettisesti, kantoi kilvoituskahleita ja pukeutui niin nukkavieruihin vaatteisiin, että ihmiset pitivät häntä houkkana. Samalla hän harjoitti sisäistä rukouskilvoitusta ja vuodatti jatkuvasti katumuskyyneleitä. Elämänsä viimeiset vuodet hän eli keljaansa sulkeutuneena.

Vuonna 1570 tsaari Iivana Julma (1533−1584) mestautti tuhansia novgorodilaisia. Kuultuaan pyhästä Arsenista hän tuli tuomaan tälle arvokkaita lahjoja. Arseni ei ottanut lahjoja vastaan, vaan soimasi tsaaria julmuuksista sanoen: ”Olet lähettänyt lukemattomia viattomia sieluja taivasten valtakuntaan.” Jonkin ajan kuluttua Iivana Julma oli lähdössä Pihkovaan ja tuli pyytämään siunausta pyhittäjä Arsenilta. Tämä sanoi hänelle: ”Huomenna minäkin olen valmis lähtemään matkaan.” Tsaari ilahtui luullessaan, että Arseni aikoi lähteä mukaan, mutta tosiasiassa Arseni ennusti oman kuolemansa. Seuraavana aamuna, 12. heinäkuuta 1570 hän osallistui pyhään ehtoolliseen ja antoi rukous huulillaan puhtaan sielunsa Jumalalle.

Pyhittäjämarttyyri Simon Volomilainen

Pyhittäjämarttyyri Simon oli talonpoikaisperheen poika. Hän syntyi vuonna 1586 Volokolamskissa ja sai nimen Simeon. Vartuttuaan hän muutti Moskovaan, jossa hän oppi räätälin ammatin. Hän teki pyhiinvaellusmatkan Solovetskin luostariin, jossa hän oppi lukemaan ja perehtyi kirkkolauluun. Pyhien kirjojen lukeminen ja keskustelut hengellisten vanhusten kanssa ravitsivat hänen sieluaan. Hiljaista elämää kaivaten hän siirtyi Solovetskista pieneen Jumalansynnyttäjän luostariin Pinegajoella, jossa igumeni Makari vihki hänet munkiksi. Simon oli tuolloin 24-vuotias.

Simon kilvoitteli luostarin palvelutehtävissä pitäen rukouksen lakkaamatta mielessään. Kun hänen enkelimäisen elämänsä maine alkoi levitä ympäristöön, hän pyysi igumenilta siunauksen vetäytyä yksinäisyyteen. Kierreltyään jonkin aikaa Novgorodin, Moskovan ja Vologdan alueen luostareissa hän asettui vuonna 1613 asumattomaan Volomin metsään noin 80 kilometrin päähän Ustjugista. Siellä hän kilvoitteli viisi vuotta täydellisessä yksinäisyydessä eläen luonnon ja pienen kasvimaansa antimilla sekä almuksi saamillaan leivänkannikoilla. Lähiseudun asukkaat yrittivät karkottaa hänet, mutta Simon pysyi kilvoituspaikallaan.

Kun Simonin luo alkoi kerääntyä oppilaita, hän päätti perustaa luostarin. Tsaari Mikael (1613−1645) luovutti luostaria varten maa-alueen, jolle Simon rakensi Ristin ylentämisen kirkon. Hänen vastustajansa, jotka pelkäsivät maidensa siirtymistä luostarille, polttivat kirkon. Simon ei kuitenkaan lannistunut, vaan rakensi oppilaidensa kanssa uuden. Kirkon valmistuttua Rostovin arkkipiispa vihki Simonin pappismunkiksi ja määräsi hänet luostarin johtajaksi.

Simonin vastustajat jatkoivat hyökkäyksiään. Kerran Simonin ollessa yksin metsätöissä kolme miestä vieritti tukin hänen päälleen. He uhkasivat tappaa hänet, jos hän ei luovuttaisi heille tsaarin lahjoituskirjaa, ja päästivät hänet vapaaksi vasta hänen luvattuaan etsiä sen. Luostarissa Simon kertoi tapahtuneesta. Pahantekijöitä yritettiin tavoittaa, mutta heitä ei löydetty.

Heinäkuun 12. päivänä 1641, kun suurin osa luostarin veljestöstä oli mennyt Ustjugiin autuaan Prokopin juhlaan (8.7.), pahantekijät tunkeutuivat luostariin ja vaativat jälleen Simonia luovuttamaan lahjoituskirjan. Pyhittäjä pyysi päästä kirkkoon etsimään sitä. Kirkossa hän rukoili Jumalanäidin ikonin edessä, nautti pyhän ehtoollisen ja astui sitten ulos pahantekijöiden eteen lausuen: ”Tehkää nyt mitä tahdotte, minä en luovuta lahjoituskirjaa.” Silloin he kävivät hänen kimppuunsa, pahoinpitelivät hänet ja lopulta leikkasivat irti hänen päänsä. Palattuaan Ustjugista munkit löysivät pyhän Simonin ruumiin ja hautasivat sen kirkon viereen. Haudalla alkoi heti tapahtua sairaiden paranemisia. Simonin kunnioitus pyhänä alkoi vain viisi vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Pyhittäjä Paisios Athosvuorelainen

Pyhittäjä Paisios, maallikkonimeltään Arsenios Eznepidis, syntyi Kappadokian Farasassa Vähässä-Aasiassa vuonna 1924 aivan kreikkalais-turkkilaisen väestönsiirron aattohetkinä. Hänen isänsä Prodromos oli Farasan kyläpäällikkö, ja hänen hurskas äitinsä oli nimeltään Eulampia. Vanhemmat saivat kaikkiaan yhdeksän lasta, joista toiseksi nuorin isä Paisios kastettiin vain viikkoa ennen kuin farasalaisten siirto Kreikkaan alkoi. Kasteen toimitti Farasassa elänyt ja suuresti kunnioitettu pappismunkki Arsenios, jonka kirkko julisti pyhäksi vuonna 1986. Hän antoi lapselle oman nimensä sanoen: ”Minäkin tahdon jättää jälkeeni munkin.”

Eznepidiksen perhe saapui muiden pakolaisten kanssa Pireukseen. Erinäisten vaiheiden jälkeen he päätyivät lopulta Pohjois-Kreikan Konitsaan. Siellä Arsenios suoritti kansakoulun. Lapsuudesta lähtien hänellä oli aina mukanaan lehtiö, johon hän kirjoitti muistiin muilta kuulemiaan pyhän Arsenioksen ihmeitä. Jo pienestä pitäen Arsenios tunsi erityistä vetoa munkkeuteen. Hänen vanhempansa sanoivat hänelle leikitellen: ”Kasvata ensin parta ja sen jälkeen päästämme sinut!”

Ennen asevelvollisuuttaan Arsenios työskenteli puuseppänä. Hänen myötätuntoinen lähimmäisen rakkautensa ilmeni monin tavoin jo tuolloin. Kun häneltä esimerkiksi tilattiin ruumisarkku, hän ei ottanut työstään maksua perheen tunteman surun ja ajan yleisen köyhyyden vuoksi. Vuonna 1945 hän joutui armeijaan ja palveli radiosähköttäjänä Kreikan sisällissodassa. Kun sähköttäjiä ei tarvittu, hän tarjoutui taistelemaan eturivissä jonkun perheellisen sotilaan asemesta, etteivät tämän lapset jäisi orvoiksi. Tämän tehtävänsä vuoksi häntä on joskus tavattu kutsuakin ”Jumalan radiosähköttäjäksi”. Isä Paisios käytti tätä vertausta itsekin ja sanoi joillekuille, jotka epäilivät munkkien elämäntavasta koituvaa hyötyä, että he ovat ”Jumalan radiosähköttäjiä”. Tällä hän tarkoitti heidän palavaa rukoustaan ja mahdollisuuttaan auttaa ihmisiä vetoamalla hartaasti Jumalaan.

Athosvuorelle Arsenios meni ensimmäisen kerran vuonna 1949 heti armeijasta päästyään. Hän palasi sieltä kuitenkin vielä kerran kotiinsa kootakseen myötäjäisiä nuorimmalle sisarelleen, sillä myötäjäisillä on Kreikassa tärkeä osuus avioliittoa solmittaessa. Vuonna 1953 hän hakeutui takaisin Athokselle ja moninaisten vaiheiden jälkeen asettui Esfigmenoksen luostariin, joka tuohon aikaan oli Pyhän vuoren parhaan yhteiselämäluostarin maineessa. Siellä hän erottui työteliäisyydellään, ymmärtäväisellä rakkaudellaan veljiä kohtaan ja kuuliaisuudellaan vanhukselleen. Hän oli innokas rukoilija ja piti itseään kaikkia muita munkkeja huonompana. Esfigmenoksessa hänet vihittiin viitankantajaksi ja hän sai nimekseen Averkios. Siellä eläessään hän tutustui ensi kertaa pyhän Iisak Syyrialaisen askeettisiin teoksiin, joista tuli hänen rakkain kirjansa.

Vuonna 1954 hän lähti igumenin siunauksella Esfigmenoksen luostarista ja siirtyi idiorytmiseen Filotheoksen luostariin, jossa eli hänen setänsä pappismunkki Simeon. Hänen hengellisenä isänään toimi tänä aikana kuitenkin Pyhän Panteleimonin skiitalla asuva pappismunkki Kyrillos, josta myöhemmin tuli Kutlumusionin luostarin igumeni. Munkki Averkios arvosti häntä kovasti ja olisi halunnut ryhtyä hänen kuuliaisuusveljekseen, mutta käytännön syyt estivät sen. Kahden vuoden kuluttua hänet vihittiin Filoteoksessa pienen skeeman munkiksi nimellä Paisios Kappadokian Farasasta kotoisin olevan pyhän ja urhoollisuudestaan tunnetun samannimisen piispan mukaan.

Vaikka isä Paisios Filoteoksen luostarissa asuessaan kaipasi kovasti erakkoelämää ja suunnitteli muuttavansa Katunakiaan, hän joutuikin yllättäen lähtemään vuonna 1958 kokonaan pois Athokselta Konitsan Stomiokseen saatuaan asiasta ”sisäisen tiedon”, kuten hän sanoi. Siellä hän työskenteli ortodoksisesta kirkosta eronneiden maanmiestensä parissa saattaen heidät takaisin kirkon helmaan. Samalla hän auttoi vaikeuksissa olevia köyhiä maanmiehiään joko konkreettisesti tai lohduttaen ja vahvistaen heitä evankeliumin sanoilla. Alueen väki rakasti häntä hänen heille antamansa avun tähden ja hänen vaatimattoman luonteensa takia.

Vuonna 1961 isä Paisios palasi Filoteoksen luostariin, koska hänelle poissaoloon myönnetty aika oli täyttynyt. Niin paljon Stomioksen asukkaat kuitenkin kaipasivat häntä, että he kirjoittivat Filoteoksen luostarin igumenille kirjeen pyytäen tätä lähettämään hänet takaisin. Luostarin vanhustenneuvosto antoi isä Paisiokselle itselleen mahdollisuuden ratkaista asian, ja paljon rukoiltuaan hän päätti palata Stomiokseen ja pyysi luostarista vapautuskirjan. Stomioksessa hän oli tällä kertaa enää vain vuoden. Kaikki siellä viettämänsä vuodet isä Paisios asui saksalaisten tuhoamassa Jumalansynnyttäjän syntymän luostarissa, jonka hän samalla kunnosti ankarin ponnistuksin. Näin hän tuli lunastaneeksi sisällissodassa Jumalanäidille antamansa lupauksen tämän luostarin kunnostamisesta selvittyään hänen avullaan varmalta näyttäneestä sotavankeudesta. Kun luostarikin oli kunnostettu, hän koki olevansa lopullisesti vapaa lähtemään.

Vuonna 1962 isä Paisios lähti Siinain luostariin, jonne hänet kutsui siellä kilvoitteleva munkkidiakoni ja luostarin tuleva igumeni Damaskinos vieraillessaan Stomioksen luostarissa. Siinailla isä Paisios viipyi kaksi vuotta eläen Pyhien Galaktionin ja Epistimen keljassa, joka on korkealla luostarin yläpuolella. Hän piti kovasti erakkolastaan, jossa hänellä oli monia hengellisiä kokemuksia. Hän olisi halunnut jäädä sinne pysyvästi, mutta Siinain ankara ilmasto oli hänen keuhkoilleen vahingollinen. Hengellisten kilvoitustensa lisäksi hän auttoi köyhiä myymällä pyhiinvaeltajille valmistamiaan puisia ristejä ja saamillaan rahoilla osti beduiineille ruokatarvikkeita ja muuta tarpeellista. Beduiinit rakastivat häntä paljon hänen aidon rakkautensa tähden.

Vuonna 1964 isä Paisios palasi lopullisesti Athokselle. Hän asettui Ivironin luostarin alaiseen Pyhän Johannes Kastajan skiittaan ja ryhtyi Pyhän ristin keljassa kilvoittelevan venäläisen pappismunkki Tihonin kuuliaisuusveljeksi. Isä Paisios kunnioitti suuresti vanhustaan ja puhui hänestä aina liikuttunein mielin.

Vuonna 1966 isä Paisios sairastui vakavasti ja joutui Papanikolaoksen sairaalaan. Hänelle tehtiin 11 tuntia kestänyt vaikea leikkaus, jossa suuri osa hänen keuhkoistaan poistettiin. Leikkauksen aikana hän tarvitsi paljon verta, jonka sairas tuon ajan Kreikassa joutui itse hankkimaan. Veren hän sai joiltakin luostarielämää suunnittelevilta tytöiltä, joiden rippi-isään hän oli tutustunut vähän ennen sairaalaan menoaan. Koska hän tunsi olevansa heille suuressa kiitollisuuden velassa, hän auttoi heitä luostarin perustamisessa, kun asiaan oli ilmaantunut ylitsepääsemättömiltä tuntuneita esteitä. Isä Paisioksen ansiosta kaikki kuitenkin järjestyi vain muutamassa kuukaudessa, ja niin pyhälle Johannes Evankelistalle omistettu nunnaluostari alkoi kohota Tessalonikan ulkopuolelle Surotiin.

Tervehdyttyään riittävästi isä Paisios palasi Athokselle vuonna 1967. Leikkauksen jälkeen hän ei voinut enää asua Ivironin skiitalla olevassa majassaan, joka oli rakennettu kosteaan notkelmaan, vaan hakeutui Katunakiaan, Ipatioksen keljaan. Katunakiassa hän vietti kuitenkin vain vuoden, sillä isä Tihonin kuoltua 1968 hän muutti tämän pyynnöstä Pyhän ristin keljaan. Muuttoon oli toinenkin syy. Athosvuoren Pyhä neuvosto oli näet pyytänyt hänen Ivironin skiitalla kilvoittelevia kuuliaisuusveljiään pappismunkki Basileios Kondikakiksen johdolla asettumaan Pyhän ristin keljan läheisyydessä sijaitsevaan Stavronikitan luostariin muuntaakseen sen idiorytmisestä koinobioksi. Tässä työssä isä Paisios halusi tukea oppilaitaan kaikin mahdollisin tavoin vaivojaan laskematta. Näin tapahtunut Stavronikitan paluu yhteiselämäluostariksi oli yksi merkkipaalu Athosvuoren munkkilaisuuden uudistumisessa, sillä pian monet muutkin idiorytmiset luostarit seurasivat sen esimerkkiä.

Pyhän ristin keljalla isä Paisios asui yksitoista vuotta. Tänä aikana hänellä oli monia poikkeuksellisia hengellisiä kokemuksia ja hänen nimensä alkoi tulla yhä tunnetummaksi myös Athosvuoren ulkopuolella. Kuultuaan karismaattisesta munkista monenlaisten murheiden rasittamat ihmiset suuntasivat askeleensa hänen luokseen.

Vuonna 1979 isä Paisios jätti Pyhän ristin keljan ja asettui autioituneeseen Panagudan keljaan, jonka Kutlumusionin luostari omisti. Hän joutui työskentelemään lujasti rapistuneen asumuksensa kunnostamiseksi saadakseen sen hyväksytyksi Athoksen virallisten keljamajojen joukkoon. Tässä majassa hän sitten viipyi aina kuolemaansa saakka. Hänen aikanaan ihmisiä vieraili alueella niin suurin joukoin, että hänen majaansa piti laittaa opasviitat, jotta häntä tapaamaan tulleet eivät häiritsisi alueen muissa majoissa asuneita munkkeja.
Isä Paisios kävi myös laajaa kirjeenvaihtoa. Enimmäkseen kirjeet täyttivät hänet murheella, kuten hän itse sanoi, sillä niiden sisältönä olivat pääasiallisesti avioerot, psyykkiset vaikeudet ja ruumiilliset sairaudet. Myötätunto kärsiviä kohtaan saikin hänet pyytämään Jumalalta itselleen syöpää.

Työntäyteisestä ulkonaisesta ohjelmastaan huolimatta isä Paisios jatkoi edelleen voimallista askeettista kilvoitteluaan. Hän nukkui vain 2–3 tuntia ja söi äärimmäisen vähän. Lisäksi hän valmisti prässäämällä tehtäviä pieniä ikoneita ja ristejä, joita hän jakoi siunaukseksi luokseen tulleille. Joutuessaan tässä työssä käyttämään paljon voimia vaativaa puristinta hän sai pahan tyrän, joka vaikeutti sekä hänen kilvoitteluaan että vieraiden vastaanottamista. Hänen kärsittyään tyrästä kovia tuskia neljän-viiden vuoden ajan eräät hänen lääkärituttavansa lopulta kirjaimellisesti sieppasivat hänet sairaalaan, jossa hänelle tehtiin leikkaus vuonna 1987. Lääkäreiden vastustuksesta huolimatta isä Paisios jatkoi kuitenkin entistä ankaraa elämäntapaansa.

1990-luvun alussa isä Paisioksen terveys huononi entisestään. Hänellä alkoi olla kiusallisia suolistoperäisiä verenvuotoja, jotka eivät sallineet hänen keskittyä mihinkään. Hän kuitenkin kieltäytyi hoitamasta niitä sanoen, että ”kaikki järjestyy maan sisällä”. Vuoden 1993 lokakuun lopussa hän lähti viimeisen kerran Athokselta ja meni Surotiin Pyhän Johannes Teologin luostariin viettämään oman pyhänsä isä Arsenioksen muistoa marraskuun 10. päivänä, kuten hänellä oli tapana. Siellä hän viipyi muutaman päivän. Kun hän oli valmistautumassa lähtöön, hän sairastui ja hänet vietiin sairaalaan. Diagnoosi oli paksusuolen syöpä. Hänet leikattiin helmikuussa 1994. Hän piti syöpää Jumalalle esittämänsä pyynnön täyttymyksenä ja hyödyllisenä omalle hengelliselle terveydelleen. Lääkärin mukaan hän suorastaan iloitsi kuullessaan, ettei mitään ole enää tehtävissä, sillä hän ymmärsi elämäntyönsä olevan päättymässä ja pääsevänsä Kristuksen luo ja pyhän Arsenios Kappadokialaisen seuraan.

Vaikka tauti jatkui ja syöpäkasvaimet levisivät keuhkoihin, vanhus Paisios tahtoi palata Athokselle 13. kesäkuuta. Korkea kuume ja hengitysvaikeudet pakottivat hänet kuitenkin jäämään sairaalaan.

Heinäkuun lopussa lääkärit ilmoittivat, että hänellä oli elinaikaa kaksi tai korkeintaan kolme viikkoa. Maanantaina, joka oli hänelle Pyhän ristin keljalla ilmestyneen ja rakkaaksi tulleen pyhän Eufemian muistopäivä, hän nautti pyhän ehtoollisen viimeistä kertaa vuoteensa päällä polvillaan. Loppuaikana hän päätti olla ottamatta lääkkeitä, edes kipulääkkeitä, vaikka syöpä aiheutti hänelle kauheita tuskia. Vielä vähän ennen kuolemaansa hän otti vastaan Surotin luostarissa kokoöisen jumalanpalveluksen aikana tuhansia ihmisiä antaen heille siunauksensa, vieläpä seisten kunnioituksesta heitä kohtaan.

Isä Paisios kuoli heinäkuun 12. päivänä 1994 ja hänet haudattiin Surotin luostariin. Joka vuosi hänen kuolemansa jälkeen luostarissa on toimitettu hänen kuolinpäivänään kokoöinen jumalanpalvelus, johon kokoontuu aina tuhatmäärin ihmisiä.

Jo isä Paisioksen eläessä hänestä alettiin puhua pyhänä. Oli tosin myös niitä, etenkin Athosvuorella, jotka kritisoivat hänen ympärilleen kehittynyttä kunnioitusta. Kansa oli kuitenkin vakuuttunut isä Paisioksen pyhyydestä. Hänen ennustuksiaan on kirjoitettu muistiin suuret määrät, ja niitä seurataan edelleen suurella kiinnostuksella ja hartaudella.

Tammikuun 13. päivänä 2015 patriarkka Bartolomeus julisti Konstantinopolissa munkki Paisioksen pyhäksi. Niin Kreikka kuin muukin ortodoksinen maailma otti vastaan tämän tiedon todellisena ilosanomana.

Mainittakoon, että ensimmäinen isä Paisiosta käsittelevä seminaari koko maailmassa pidettiin Uuden Valamon luostarissa 17.9.2004, toistakymmentä vuotta ennen hänen kanonisointiaan. Siinä yhteydessä moni kertoi liikuttuneena, kuinka isä Paisios oli parantanut hänet tai antanut toisesta maailmasta käsin ratkaisun hänen ongelmiinsa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.