24.4.2018

Sävelmä
3. säv.

p. Elisabet Ihmeidentekijä (+ 400-l.)

p. sotilasm. Sabbas Sotajoukkojenjohtaja ja hänen kauttaan uskoon tulleet 70 sotilasta (+ 200-l.)

Epistola
Ap. t. 10:21–33

Ap. t. 10:21–33

21 Pietari meni alas miesten luo ja sanoi: "Minä olen se, jota etsitte. Mikä on asianne?" 22 Miehet vastasivat: "Pyhä enkeli on ilmestynyt sadanpäällikkö Corneliukselle, joka on hurskas ja jumalaapelkäävä mies ja hyvässä maineessa kaikkien juutalaisten keskuudessa. Enkeli käski hänen kutsua sinut kotiinsa ja kuunnella, mitä sinulla on sanottavana." 23 Silloin Pietari pyysi miehet sisään vieraikseen. Seuraavana päivänä Pietari lähti matkaan miesten kanssa, ja muutamat Joppessa asuvat veljet tulivat hänen mukaansa. 24 Sitä seuraavana päivänä hän tuli Kesareaan. Cornelius oli kutsunut koolle sukulaisensa ja lähimmät ystävänsä ja odotti tulijoita. 25 Kun Pietari oli astumassa sisään, Cornelius tuli häntä vastaan ja kumartui hänen edessään maahan saakka. 26 Mutta Pietari sanoi: "Nouse, minä olen vain ihminen niin kuin sinäkin", ja auttoi hänet ylös. 27 Sitten hän Corneliuksen kanssa keskustellen meni sisään ja tapasi siellä suuren joukon ihmisiä. 28 Hän sanoi heille: "Niin kuin tiedätte, juutalaisen ei ole sallittua seurustella toiseen kansaan kuuluvien kanssa eikä mennä heidän luokseen. Jumala on kuitenkin osoittanut minulle, ettei ketään ihmistä saa pitää epäpuhtaana tai saastaisena. 29 Siksi lähdin vastustelematta, kun minua tultiin hakemaan. Nyt tahtoisin tietää, miksi te pyysitte minua tulemaan." 30 Cornelius vastasi: "Kolme päivää sitten olin tähän aikaan, yhdeksännellä tunnilla, täällä kotonani rukoilemassa. Silloin seisoi yhtäkkiä edessäni mies, jolla oli hohtavan valkeat vaatteet, 31 ja hän sanoi: 'Cornelius, Jumala on kuullut rukouksesi ja muistanut almusi. 32 Lähetä sana Joppeen ja kutsu luoksesi Simon, jota sanotaan myös Pietariksi. Hän asuu nahkuri Simonin talossa meren rannalla.' 33 Niinpä lähetin heti noutamaan sinua, ja teit hyvin, kun tulit. Nyt olemme kaikki täällä Jumalan edessä kuullaksemme, mitä Herra on sinun käskenyt puhua."

Joh. 7:1–13

24.4.2018

Joh. 7:1–13

[Siihen aikaan Jeesus kiersi––] 1 Tämän jälkeen Jeesus kiersi eri puolilla Galileaa. Juudeassa hän ei halunnut liikkua, koska juutalaiset etsivät tilaisuutta tappaa hänet. 2 Juutalaisten lehtimajanjuhla oli lähellä. 3 Jeesuksen veljet sanoivat hänelle: "Lähde Juudeaan, niin opetuslapsesikin näkevät, millaisia tekoja sinä teet. 4 Eihän kukaan salaile tekojaan, jos haluaa julkisuutta. Jos kerran pystyt tällaiseen, näytä maailmalle, kuka sinä olet!" 5 Veljetkään eivät näet uskoneet häneen. 6 Jeesus sanoi heille: "Nyt ei ole vielä minun aikani -- teille taas sopii mikä aika hyvänsä. 7 Maailma ei voi vihata teitä, mutta minua se vihaa, koska minä todistan, että sen teot ovat pahat. 8 Menkää te vain juhlille. Minä en tule tähän juhlaan, sillä minun aikani ei ole vielä tullut." 9 Näin hän sanoi ja jäi Galileaan. 10 Mutta kun veljet olivat lähteneet juhlille, myös Jeesus lähti sinne, ei ihmisten tieten vaan salaa. 11 Juhlien alettua juutalaiset etsivät häntä ja kyselivät: "Missä se mies on?" 12 Kansan keskuudessa hän oli yleisen kiistelyn aiheena. Toiset kiittivät: "Hän on hyvä mies", toiset sanoivat: "Kaikkea muuta, hän on kansanvillitsijä." 13 Julkisesti kukaan ei kuitenkaan uskaltanut puhua hänestä, sillä kaikki pelkäsivät juutalaisia.

Päivän synaksario

Pyhät marttyyrit Pasikrates ja Valentinus

Pyhät marttyyrit Pasikrates ja Valentinus olivat kotoisin Moesian valtakunnasta, joka käsitti nykyisen Serbian ja Bulgarian ja oli itsenäistynyt vuonna 44 jKr. Heidän kotikaupunkinsa oli Dorostolos, latinaksi Durostorum, nykyinen Bulgarian Silistra. He palvelivat Rooman armeijassa Diocletianuksen aikana (284–305) erään maanmiehensä johtamassa legioonassa. Kristittyjen vainon alettua he havaitsivat surukseen, että monet kristityt taipuivat kidutusten pelosta uhraamaan epäjumalille. Siksi he päättivät itse mennä rohkeasti tunnustamaan Kristuksen kaikkien edessä. Heillä oli innoittajanaan aikaisemmin marttyyrikuoleman kärsinyt maanmiehensä pyhä Julianus Veteraani (27.5.).

Välittömästi sen jälkeen kun Pasikrates ja Valentinus olivat tunnustaneet uskovansa Kristukseen, heidät vangittiin ja vietiin maaherra Aulozanoksen eteen, joka yritti pakottaa heidät uhraamaan epäjumalille. Kun Apollon patsas tuotiin Pasikrateksen eteen, tämä sylkäisi sitä sanoen, ettei se ole muuta ansainnut. Hänet heitettiin vankilaan, missä hänen käsiinsä ja jalkoihinsa pantiin raskaat kahleet. Hän kuitenkin suuteli niitä hellästi kuin kallisarvoista koristusta, sillä hän näki ne välineinä, joiden kautta hän osallistui Kristuksen kärsimyksiin.

Kun marttyyrit tuotiin seuraavan kerran tuomioistuimen eteen, Pasikrateksen veli heittäytyi hänen jalkoihinsa ja pyysi häntä seuraamaan omaa esimerkkiään eli teeskentelemään uhraavansa epäjumalille. Pasikrates karkotti veljensä sanoen, että tästä lähtien he olivat vieraita toisilleen, sillä hän ei tahtonut pitää sukulaisenaan ketään, joka oli kieltänyt Kristuksen. Itse hän meni epäjumalien alttarin lähelle ja ojensi kätensä tuleen julistaen, että vaikka tuli tuhoaisi hänen katoavan lihansa, hänen sielunsa säilyisi katoamattomana ja himoista vapaana ja hän saisi periä iankaikkisen elämän.

Tämän jälkeen kuulusteltiin myös Valentinusta, joka osoitti samaa päättäväisyyttä kuin toverinsakin. Näin heidät molemmat tuomittiin mestattavaksi. Pasikrateksen äiti seurasi heitä mestauspaikalle rohkaisten poikaansa pysymään lujana uskossaan loppuun asti. Pasikrates oli marttyyrikuoleman kärsiessään 21- ja Valentinus 29-vuotias. Pian heidän jälkeensä myös kaksi muuta Dorostoloksesta kotoisin olevaa pyhää Nikandros ja Markianos (8.6.) kärsivät marttyyrikuoleman.

Georgios Voittajan esimerkin rohkaisemat pyhät marttyyrit Eusebios, Neon, Leontios, Longinos, Kristoforos, Demetrios, ´ Danabos, Donatos, Therinos, Nestabes ja Nike

Välittömästi pyhän Georgioksen marttyyrikuoleman jälkeen keisari Diocletianus määräsi tapettavaksi kiduttamalla kaikki ne, jotka olivat uskoneet Kristukseen nähtyään pyhän Georgioksen marttyyrikilvoitukseen liittyvät suuret ihmeet ja jotka oli sen tähden vangittu.

Eusebios, Neon, Leontios, Longinos, Kristoforos, Demetrios, Danabos, Donatos, Therinos, Nestabes ja Nike vietiin Diocletianuksen eteen, ja kun he kaikki kieltäytyivät uhraamasta epäjumalille, heidät riisuttiin alasti, ruoskittiin ja heitä pisteltiin keihäillä, niin että sisälmykset tulivat esiin. Lopulta heidät mestattiin, ja heidän kallisarvoisista reliikeistään tuli uskoville parannusten lähde.

Pyhä sotilasmarttyyri Sabbas Sotajoukkojenjohtaja ja hänen kauttaan uskoon tulleet seitsemänkymmentä sotilasta

Pyhä Sabbas oli syntyjään gootti. Hän palveli Rooman keisarillisessa armeijassa, jossa hänet ylennettiin sotajoukon komentajaksi (stratelates). Sabbasta kuvaillaan komeaksi mieheksi, jolla oli kullan kaltaisena hohtaneet hiukset ja parta sekä vahva ja rauhallinen katse.

Tuohon aikaan keisari Aurelianus vainosi kristittyjä (270–275). Sabbas oli itse hurskas kristitty ja auttoi vankilaan raahattuja marttyyreja kaikin mahdollisin keinoin. Hän pyrki muuttamaan rakkautensa Kristukseen hyveellisiksi teoiksi, minkä vuoksi Jumala antoi hänelle armolahjan ajaa pois pahoja henkiä.

Kristittyjä auttavasta Sabbaksesta tehtiin ennen pitkää ilmianto. Hänet tuotiin kuulusteltavaksi keisarin eteen. Urheasti Sabbas repi yltään arvoasemaansa ilmaisevan vyön ja heitti sen maahan keisarin eteen. Tämän jälkeen hän ilmoitti Kristuksen olevan ainoa todellinen Jumala.

Keisari tuomitsi Sabbaksen kidutettavaksi. Ensin hänen ruumistaan poltettiin palavilla soihduilla ja tämän jälkeen hänet heitettiin kuumennettua tervaa sisältävään jättimäiseen pataan. Jumala suojeli kuitenkin pyhää marttyyria, ja Sabbas säilyi koettelemuksista täysin vahingoittumattomana. Tämän ihmeen nähdessään seitsemänkymmentä sotilasta kääntyi heti kristityiksi. Suurella innolla he huusivat uskovansa Kristukseen. Rangaistukseksi keisari käski heti mestata heidät kaikki. Näin sotilaat hylkäsivät maallisen armeijan ja liittyivät pyhien marttyyrien taivaallisiin joukkoihin.

Sabbas sen sijaan heitettiin vankilaan. Tyrmässä itse Vapahtaja ilmestyi hänelle. Kristus rohkaisi häntä ja valoi sotilaaseensa jumalallista rohkeutta. Näyn innoittamana Sabbas tunnusti uskonsa Kristukseen toisen kuulustelun aikana jopa innokkaammin kuin aiemmin. Kun keisari ymmärsi, ettei hän saisi Sabbasta luopumaan uskostaan, hän langetti entiselle sotilaalleen kuolemantuomion. Pyhä Sabbas liittyi marttyyrien taivaallisiin joukkoihin, kun hänet hukutettiin Tiberjokeen vuonna 272.

Pyhä Elisabet Ihmeidentekijä

Pyhä Elisabet vaikutti mitä ilmeisemmin 400-luvulla. Hänen vanhempansa Eunomianos ja Eufemia asuivat Traakian Herakleiassa ja olivat hurskaita kristittyjä. He olivat kuitenkin lapsettomia, mikä teki heidät surullisiksi. Päivittäin he pyysivät Jumalaa antamaan heille lapsen.

Kuudentenatoista aviovuotenaan Eunomianos ja Eufemia osallistuivat muiden kaupunkilaisten kanssa pyhän marttyyri Glykerian (13.5.) muistopäivän juhlallisuuksiin. Koska Glykeriaa pidettiin erityisesti Herakleian suojeluspyhänä, kokoöiset vigiliat ja ristisaatot jatkuivat alueella kokonaisen viikon ajan. Erään ristisaaton ja jumalanpalveluksen jälkeen Eunomianos ja Eufemia jäivät kahdestaan kirkkoon. He rukoilivat hartaasti toisella vuosisadalla elänyttä pyhää marttyyria vapauttamaan heidät lapsettomuudesta.

Keskiyöllä aviopari lopetti hetkeksi rukouksensa ja päätti levätä kirkon lattialla. Tuolloin Eunomianos näki unessa pyhän Glykerian. Pyhä marttyyri kysyi mieheltä, miksi tämä pyysi häneltä sellaista, mitä vain Jumala saattoi antaa. Marttyyri kuitenkin lupasi, että Jumala siunaisi avioparia lapsella, mikäli aviomies kilvoittelisi nöyryydessä. Glykeria sanoi myös, että avioparin tulisi nimetä tuleva lapsi Elisabetiksi. Eunomianos lupasi toimia Glykerian kehotusten mukaan. Herättyään Eunomianos kertoi heti näystä vaimolleen. Eufemia sanoi nähneensä samanlaisen näyn. Pian tämän jälkeen Eufemia tuli raskaaksi ja yhdeksän kuukauden kuluttua hän synnytti tyttölapsen, jolle vanhemmat antoivat näkynsä mukaan nimeksi Elisabet.

Elisabet oppi lukemaan jo kolmevuotiaana. Hänen isänsä antoi hänelle luettavaksi pyhien elämäkertoja, joista Elisabet piti erityisen paljon. Elisabet jopa opetteli niitä ulkoa, jotta voisi toteuttaa niiden antamaa mallia omissa elämäntilanteissaan.

Elisabetin ollessa kahdentoista hänen äitinsä Eufemia kuoli. Eunomianos alkoi suunnitella tyttärelleen avioliittoa. Elisabet halusi kuitenkin Kristuksen morsiameksi, ja Eunomianos päätti siirtää asian käsittelyä myöhemmäksi. Kolmen vuoden kuluttua Eunomianos kuitenkin kuoli ja Elisabetista tuli orpo viisitoistavuotiaana.

Vihdoin Elisabet saattoi toteuttaa suunnitelmansa. Hän jakoi kaiken omaisuutensa köyhille ja vapautti perhettään palvelleet orjat. Itse hän lähti Herakleiasta ja meni Konstantinopolissa sijaitsevaan Pyhän Georgioksen luostariin, jossa hänen tätinsä kilvoitteli. Täti otti nuoren neidon kaitsettavakseen.

Luostarissa Elisabet kasvoi jatkuvan rukouksen ja kilvoittelun ilmapiirissä. Hänen oma askeettisuutensa oli tinkimätöntä. Hän söi ainoastaan yrttejä ja vihanneksia ja kieltäytyi leivästä, viinistä ja öljystä. Suuren paaston hän saattoi olla kokonaan syömättä nauttien ainoastaan pyhää ehtoollista. Yllään Elisabet piti karkeaa jouhipaitaa ja käveli avojaloin ympäri vuoden. Talvisin hänen ruumistaan kylmäsi, mutta sisäisesti hänessä paloi rakkaus Jumalaan.

Elisabet asetti itselleen myös muunlaisia kilvoittelumuotoja. Kerran hän seurasi kolmen vuoden ajan nöyrän publikaanin esimerkkiä, jonka Vapahtaja antoi kertoessaan fariseuksesta ja publikaanista (Luuk. 18:10–14). Tuona aikana Elisabet ei kertaakaan kohottanut katsettaan taivaaseen. Sisäisillä silmillään hän kuitenkin katseli jatkuvasti Kristusta, ja öisin rukoillessaan hän hohti taivaallista valoa. Kun luostarin igumenia oli kuolemassa, hän valitsi Elisabetin seuraajakseen. Pyhä patriarkka Gennadios (17.11.) siunasi Elisabetin luostarin johtajaksi.

Elisabet teki paljon ihmetekoja. Pyhittyneenä kilvoittelijana hän sai Jumalalta armolahjan parantaa niin ruumiin kuin sielunkin sairauksia. Kristus soi hänelle myös selvänäköisyyden armolahjan. Elisabet varoitti keisari Leoa, että pääkaupunkia uhkasi hirvittävä tuho vuonna 465. Tästä vaarasta oli ennustanut myös pyhä Daniel Styliitta (11.12). Kahden pyhän ansiosta pääkaupunki säästyi täydelliseltä tuholta.

Kiitollinen keisari lahjoitti Elisabetille maa-alueen luostarin rakentamista varten Hebdomon seudulta. Kyseisessä paikassa oli kuitenkin raunioita, joissa majaili vaarallinen käärme. Peto oli tappanut ja vahingoittanut useita ihmisiä, eikä kukaan uskaltanut kulkea sen pesän lähistöllä. Rohkea kilvoittelija meni kuitenkin paikalle paljasjaloin suojanaan ainoastaan risti. Elisabet murskasi hengenvaarallisen käärmeen tallaamalla sen jalkoihinsa. Näin hän vapautti kaupunkilaiset vitsauksesta.

Kun sana Elisabetin rohkeasta teosta ja muista ihmeistä levisi, yhä useampia konstantinopolilaisia alkoi saapua hänen luokseen. Tulijoiden joukossa oli useita sairaita, jotka toivoivat Elisabetin rukoilevan heidän puolestaan. Elisabetin luo tulivat myös isä ja hänen tyttärensä, joka kärsi verenvuotosairaudesta. Isä oli kuluttanut paljon rahaa lääkäreihin, mutta nämä eivät pystyneet parantamaan tyttöä. Kun isä pyysi apua Elisabetilta, tämä neuvoi isää olemaan armelias köyhille. ”Sinun tyttäresi paranee, jos uskot horjumattomasti ja olet nöyrä”, Elisabet jatkoi. Isän luvattua seurata Elisabetin ohjeita tämä otti öljyä ja voiteli sillä tyttären. Tällä tavalla Elisabet paransi Jumalan voimalla tyttären, aivan niin kuin Kristus itse oli parantanut samasta sairaudesta kärsineen naisen.

Elämänsä loppupuolella Elisabet palasi kotiseudulleen Traakiaan. Siellä hän kävi kunnioittamassa alueen pyhiä paikkoja. Pyhä Glykeria ilmestyi hänelle eräässä Jumalansynnyttäjälle omistetussa kirkossa. Elisabet ei kuitenkaan tiennyt, kuka Glykeria oli, ja kun hän tiedusteli tämän henkilöllisyyttä, marttyyri neuvoi häntä menemään pappismarttyyri Romanoksen kirkkoon. ”Minun taloni on siellä ja siellä näet minut”, Glykeria sanoi.

Kun Elisabet meni näkynsä ohjaamana Pyhän Romanoksen kirkkoon, hän näki siellä pyhän marttyyri Glykerian ikonin, josta hän tunnisti heti pyhän. Tämän jälkeen pyhä Glykeria kertoi Elisabetille ikonin kautta, että tämä saisi pian liittyä hänen seuraansa taivaallisiin esikartanoihin. Glykeria kertoi jopa Elisabetin tulevan kuolinhetken, joka oli pyhän Georgios Voittajan (23.4.) juhlan jälkeinen päivä.

Elisabet palasi luostariinsa ja antoi sisaristolleen vielä viimeiset ohjeet. Määrättynä päivänä hän nautti vielä ennen kuolemaansa pyhän ehtoollisen. Tämän jälkeen hän ojensi kätensä kohti taivasta ja lausui vanhurskaan Simeonin sanat: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, sillä minun silmäni ovat nähneet Sinun pelastuksesi.” Tämän sanottuaan pyhä Elisabet antoi sielunsa Jumalan käsiin.

Pyhän Elisabetin ruumis säilyi turmeltumattomana ja hänen haudallaan tapahtui monia ihmeitä. Sokeat saivat näkönsä ja monet vapautuivat riivaajien vallasta, ja jopa Elisabetin haudalta otettu maa paransi ihmisiä.

Pyhä Wilfrid, Yorkin piispa

Pyhä Wilfrid[1] syntyi vuoden 634 tienoilla Yorkissa ylhäiseen perheeseen. Jumalallinen rakkaus syttyi Wilfridin sydämeen jo hänen lapsuudessaan. Hän meni Lindisfarnen luostariin opiskelemaan vain kolmentoista vuoden ikäisenä. Luostariyhteisön jäsenenä Wilfrid eli erittäin askeettisesti. Hän oli myös innostunut tutkimaan pyhiä kirjoituksia, ja siksi monet ihailivat nuorta kilvoittelijaa. Vietettyään luostarissa muutamia vuosia Wilfrid matkasi ensin Canterburyyn ja lähti sen jälkeen pyhiinvaellusmatkalle Roomaan, jossa hänen suunnitelmissaan oli opiskella kirkollisia perinteitä.

Saavuttuaan Roomaan vuonna 653 Wilfrid kävi kunnioittamassa kaupungin pyhiä paikkoja. Tämän jälkeen hän aloitti teologiset opinnot. Hänen opettajakseen tuli ylidiakoni Bonifatius, joka ohjasi Wilfridiä pyhien evankeliumitekstien tulkinnassa ja pääsiäisen ajankohdan laskemisessa. Pääsiäisen ajankohta oli kiistanaihe roomalaisten ja kelttiläisten kristittyjen välillä.

Kun Wilfrid sai opintonsa päätökseen, hän päätti palata kotimaahansa. Hän sai siunauksen matkaansa Rooman piispalta ja lähti kohti synnyinseutuaan. Matkalla Wilfrid pysähtyi kolmen vuoden ajaksi Lyonsiin, jonka arkkipiispana toimi tuohon aikaan Delfinus. Piispa arvosti suuresti Wilfridia ja toimi hänen opettajanaan sen ajan, jonka hän viipyi Lyonsissa.

Wilfrid palasi Englantiin vuonna 658. Samana vuonna hänet nimitettiin Riponin luostarin johtajaksi. Wilfrid tuki kiihkeästi Roomassa käytettyjen liturgisten tapojen omaksumista kelttien keskuudessa. Vuonna 664 pidettiin Whitbyssa kirkolliskokous, jossa Rooman kanta voitti. Pian tämän jälkeen Wilfrid valittiin Northumbrian kuningaskunnan pääkaupungin Yorkin piispaksi.

Wilfrid arveli, että hänen vihkimisensä voisi aiheuttaa ristiriitaisuuksia Englannissa, joten hän matkasi piispaksi vihkimistä varten Galliaan. Siellä Pariisin piispanistuimella oli tuohon aikaan Wilfridin ystävä Agilbert. Palattuaan piispaksi vihkimisensä jälkeen Englantiin vuonna 666 Wilfrid koki yllätyksen. Hänen poissa ollessaan piispanistuimelle olikin valittu pyhä Chad (2.3.).[2]

Wilfrid ei halunnut aiheuttaa kirkossa eripuraisuutta, joten hän vetäytyi Riponin luostariin ja aikoi elää siellä hiljaisuudessa kilvoitellen. Hänen suunnitelmansa muuttuivat kuitenkin pian, sillä Mercian hallitsija Wulfer pyysi häntä saapumaan mailleen. Hallitsija halusi, että Wilfrid vakiinnuttaisi kristinuskon aseman Mercian alueella.

Wilfrid suostui hallitsijan pyyntöön. Hän perusti Mercian alueelle useita luostareita ja opetti ihmisille oikeaa uskoa. Tämän jälkeen Kentin hallitsija puolestaan pyysi Wilfridia johtamaan Canterburyn hiippakuntaa, joka oli tuohon aikaan ilman piispaa. Tässä tehtävässä Wilfrid toimi noin kolmen vuoden ajan, kunnes Teodorus vihittiin Canterburyn arkkipiispaksi vuonna 669.

Noustuaan arkkipiispanistuimelle Teodorus halusi oikaista vääryyden, joka oli tehty Wilfridille. Hän pyysi Chadia jättämään piispalliset tehtävät ja vetäytymään kilvoittelijaksi Lastinghamin luostariin. Chad suostui ilomielin, ja tällä tavalla Wilfrid nousi Yorkin piispaksi. Myöhemmin Chadista tehtiin Mercian alueen piispa.

Piispana Wilfrid ohjasi väsymättömästi laumaansa evankeliumin mukaiseen elämään. Hän perusti myös lukuisia luostareita ja rakennutti kirkkoja erityisesti Hexhamin alueelle. Wilfridin esimerkillinen elämä teki moniin syvän vaikutuksen. Näiden joukossa oli Northumbrian hallitsijan Egfridin vaimo, pyhä kuningatar Etheldreda (9.6.). Piispan hengellisyyden innoittamana Etheldreda erosi miehestään ja vihkiytyi nunnaksi. Näiden tapahtumien vuoksi Egfrid vihastui Wilfridille. Katkeroitunut hallitsija päätti tuhota Wilfridin.

Egfrid painosti Canterburyn arkkipiispaa Teodorusta, ja yhdessä hallitsija ja piispa jakoivat Wilfridin hiippakunnan neljään osaan ilman Wilfridin suostumusta. Wilfrid tunsi tulleensa syrjäytetyksi ja vetosi tämän vuoksi Rooman piispaan. Matkallaan Roomaan hän pysähtyi vuoden ajaksi Frisian alueelle, jossa hän teki lähetystyötä.

Rooman piispa tuki Wilfridin palauttamista piispanistuimelle. Hallitsija Egfrid ei kuitenkaan totellut piispojen määräyksiä. Sen sijaan hän heitti Wilfridin yhdeksäksi kuukaudeksi tyrmään. Lopulta Egfrid suostui vapauttamaan Wilfridin sillä ehdolla, että tämä poistuisi hänen valtakuntansa alueelta.

Vankeuden jälkeen Wilfrid suuntasi Sussexin alueelle sekä Wightin saarelle, jossa hän teki lähetystyötä etelä-saksien parissa hyvällä menestyksellä. Englannin viimeiset vahvat pakanalliset alueet sijaitsivat Sussexin seuduilla, ja Wilfrid onnistui kääntäämään eteläsaksit todellisen Jumalan palvelemiseen. Samana päivänä kun Wilfrid kastoi heimojen johtajat, aluetta pitkään vaivannut kuivuus loppui hänen rukoustensa voimasta. Tämän vuoksi monet ihmiset uskoivat Kristukseen ja halusivat Hänen seuraajikseen. Saatuaan hallitsijalta Selseystä maa-alueen Wilfrid perusti sinne luostarin, johon tuli sekä häntä seuranneita munkkeja että juuri kristillisen kasteen saaneita, jotka halusivat kilvoitella luostarissa.

Yorkin hallitsija Egfridin kuoltua vuonna 686 valtaistuimelle nousi hänen veljensä Aldfrid. Hän palautti Wilfridin koko hiippakuntansa johtoon ja kaikki näytti palaavan rauhallisiin uomiin. Pian tuli kuitenkin ongelmia uudenkin hallitsijan kanssa, kun Wilfridin vihamiehet onnistuivat kääntämään tämän häntä vastaan. Wilfrid joutui vetäytymään Merciaan, jossa hän toimi Lichfieldin alueen piispana ja perusti useita luostareita. Näiden joukossa olivat muun muassa Peterboroughin, Brixworthin, Eveshamin ja Wingin luostarit.

Vuonna 703 kokoontunut kirkolliskokous päätti, että Wilfridin tulisi luopua piispanistuimestaan Yorkissa, luovuttaa luostariensa hallinta toisten käsiin sekä lähteä jälleen maanpakoon. Jälleen kerran Wilfrid vetosi Roomaan. Hän kulki jalan Englannista Roomaan Frisian, Neustrian, Austrasian ja Lombardian seutujen läpi. Tutkittuaan asiaa Rooman piispa Johannes VI päätti, ettei kellään ollut oikeutta viedä Wilfridiltä hänen piispanistuintaan

Kun Wilfrid palasi Englantiin vuonna 705, Canterburyn arkkipiispa teki hänen kanssaan sovinnon. Myös Mercian hallitsija ilmoitti alistuvansa Roomassa tehtyyn päätökseen ja kunnioittavansa Wilfridin arvovaltaa. Yorkin hallitsija Aldfrid ei kuitenkaan halunnut totella piispojen päätöksiä. Pian tämän jälkeen hän sairastui vakavasti. Kuolinvuoteellaan Aldfrid tunnusti syntinsä ja pyysi seuraajaansa noudattamaan piispallisia määräyksiä.

Aldfridin seuraaja ei kuitenkaan halunnut tehdä sovintoa Wilfridin kanssa. Sen sijaan hän ilmoitti, että jollei Wilfrid lähtisi Yorkista kuuden päivän aikana, kaikki Wilfridin tukijat tapettaisiin. Kuuden kuukauden karkotusajan jälkeen Wilfrid saattoi kuitenkin palata, sillä uusi hallitsija syrjäytettiin valtaistuimelta. Yorkin uudeksi piispaksi valittu Johannes Beverleylainen pysyi piispanistuimellaan. Wilfrid puolestaan sai johdettavakseen Hexhamin hiippakunnan sekä Riponin luostarin.

Elämänsä viimeiset neljä vuotta Wilfrid vietti Hexhamissa sijaitsevassa luostarissa, jossa hän käytti aikansa valmistautuen Herran kohtaamiseen. Vuonna 709 hän nukkui rauhassa kuolonuneen. Hänen Riponissa olevalla haudallaan tapahtui monia ihmeitä. Myöhemmin Wilfridin pyhäinjäännökset siirrettiin Canterburyn katedraaliin. Roomalaiskatolisessa kirkossa Wilfridin muistopäivä on 12. lokakuuta.


[1] Tunnetaan myös nimellä Wilfrith.

[2] Ks. Synaksarion, Maaliskuu, s. 41–42.

Pyhä uusmarttyyri Dukas Räätäli

Pyhä Dukas eli 1500-luvulla. Hän oli kotoisin Mytilenestä, jossa hän oppi räätälin ammatin. Nuoruusvuosinaan Dukas muutti Konstantinopoliin. Siellä hän menestyi hyvin yksityisompelijana, joka valmisti rikkaille muslimeille vaatteita.

Kerran Dukaksen asiakkaana ollut korkea-arvoisen muslimivirkamiehen vaimo ihastui komeaan nuorukaiseen. Nainen yritti houkutella Dukasta haureuteen kanssaan, mutta hurskas nuorukainen kieltäytyi ja pakeni talosta päättäen, ettei koskaan palaisi sinne. Musliminainen ei kuitenkaan hyväksynyt tappiotaan. Hän seurasi Dukasta tämän työpajalle ja yritti jälleen viekoitella tätä syntiin. ”Nuorukainen, tule talooni kuten ennenkin. Mieheni on armeijassa, eikä hän välttämättä palaa”, virkamiehen vaimo sanoi Dukakselle. ”Menen kanssasi naimisiin, jos käännyt muslimiksi. Mutta tule kuitenkin talooni, vaikka pysyisitkin kristittynä”, hän jatkoi. Tämän jälkeen nainen uhkasi, että Dukas saisi maksaa hengellään, jos ei tottelisi häntä.

Kun siveellinen Dukas edelleen kieltäytyi antautumasta synnintekoon naisen kanssa, tämä vihastui nuorukaiseen. Nainen meni visiirin luo ja valehteli tälle, että kristitty Dukas oli tehnyt hänelle sopimattomia ehdotuksia. Visiiri lupasi naiselle, että Dukas joutuisi maksamaan teoistaan, koska nainen oli arvostetun sotilaan vaimo. Tämän vuoksi Dukas pidätettiin. Koska nuorukainen kieltäytyi vaihtamasta uskoaan pelastaakseen henkensä, hänet tuomittiin kuolemaan. Muslimit hakkasivat hänen ruumiinjäsenensä poikki ja jättivät hänet kuolemaan rautapiikkeihin lävistettynä. Näin pyhä Dukas siirtyi marttyyrien joukkoon. Tämä tapahtui vuonna 1564.

Pyhät tunnustajat Iorest-Elias ja Sava, Transilvanian metropoliitat

Transilvanian metropoliitta Iorest-Elias syntyi talonpoikaisperheeseen Transilvaniassa 1500–1600-lukujen vaihteessa. Hän meni nuorena Putnan luostariin Moldaviassa ja kilvoitteli siellä esimerkillisenä munkkina ja hyvänä ikonimaalarina. Hyveellisen elämänsä tähden hänet vihittiin pappismunkiksi. Hänen loistavat opetuspuheensa tekivät vaikutuksen niin luostarin veljestöön kuin pyhiinvaeltajiin.

Vuonna 1640 isä Iorest valittiin Moldavian ruhtinas Vasile Lupun suosituksesta Transilvanian metropoliitaksi. Kolmen vuoden ajan hän johti Transilvanian kirkkoa. Hän vihki pappeja ja kirkkoja sekä opetti kansaa ja teki parhaansa varjellakseen ortodokseja lännestä leviävältä Calvinin harhaopilta. Vuonna 1643 metropoliitta Iorest-Elias vangittiin, koska hän vastusti aktiivisesti ortodoksien käännyttämistä kalvinismiin. Yhdeksän kuukauden ajan häntä pahoinpideltiin vankilassa, kunnes hänet lopulta vapautettiin lunnaita vastaan. Pyhä Iorest-Elias joutui pakenemaan Moldaviaan, jossa hänet sittemmin nimitettiin Huşin piispaksi. Palveltuaan hyvin kirkkoa hän antoi henkensä Herralle vuonna 1657 (tai 1678).

Transilvanian metropoliitta Sava (Brankovič) syntyi noin vuonna 1615 perheeseen, joka polveutui keskiaikaisesta serbialaisesta hallitsijasuvusta. Vanhemmat olivat kotoisin Hertzegovinasta, mutta 1500-luvun loppupuolella he olivat paenneet sieltä Transilvaniaan. Poika sai kasteessa nimen Simeon. Hänen syntymänsä jälkeen perhe asettui Belgradin pohjoispuolelle Baanaatin alueelle. Nuori Simeon sai parhaan mahdollisen koulutuksen. Vartuttuaan hän lähti jatkamaan opintojaan ulkomaille. Hän matkusteli Unkarissa, Serbiassa ja Bulgariassa. Opintonsa Simeon kuitenkin vei päätökseen kotimaassaan. Hän sai olla setänsä metropoliitta Longinin opissa Comanan luostarissa Bukarestin eteläpuolella.

Päätettyään opintonsa Simeon palasi takaisin kotiseudulleen. 30-vuotiaana hän solmi avioliiton, ja hänet vihittiin papiksi. Pian hänen vaimonsa kuitenkin kuoli. Nuoren miniänsä kuoleman jälkeen Simeonin äiti Maria vihkiytyi nunnaksi.

Leskeksi jäänyt Simeon toimi pappina kymmenen vuotta. Hän käännytti monia muslimeja kristinuskoon ja sai islamiin kääntyneitä kristittyjä palaamaan takaisin ortodoksisen kirkon helmaan. Hänen hengellinen vaikutuksensa alueella oli niin suuri, että vuonna 1656 papiston ja maallikoiden edustajien muodostama kirkolliskokous valitsi hänet yksimielisesti Alba Iulian ja Transilvanian metropoliitaksi. Hänet vihittiin Valakiassa munkiksi ja pian sen jälkeen piispaksi. Nimekseen hän sai Sava serbien suuren valistajan pyhän Savvan (12.1.) mukaan.

Metropoliitta Savan tehtäväksi tuli puolustaa ortodoksisuutta Transilvaniassa, jossa kalvinistit tekivät voimakkaasti lähetystyötä. Alueen ruhtinaat suosivat kalvinisteja toivoen hyötyvänsä suhteista länteen. Ennen pitkää Sava ajautuikin konfliktiin maallisen vallan kanssa. Hänet karkotettiin piispanistuimeltaan: hän oli vuodet 1660–1662 pakolaisena eikä voinut hoitaa piispallisia tehtäviään.

Palattuaan piispanistuimelleen Sava ei edelleenkään suostunut yhteistyöhön kalvinistien ja paikallisen ruhtinaan kanssa. Sen takia hänen työtään vaikeutettiin kerta toisensa jälkeen, ja hänen laumansa joutui edelleenkin elämään vahvan kalvinistisen käännytyspainostuksen alaisena. Vuonna 1668 Sava matkusti Venäjälle etsien sieltä tukea ja pyrkien vahvistamaan alueen uskonnollisia siteitä Venäjään. Tämä sai ruhtinas Mikaelin ja protestantit aloittamaan suoranaisen vainon häntä vastaan.

Vaikeuksista huolimatta pyhä Sava taisteli väsymättä ortodoksisen uskon puolesta yli kahdenkymmenen vuoden ajan käyttäen kaikkia mahdollisia keinoja laumansa uskon vahvistamiseksi. Hän perusti hiippakuntakeskukseen kirjapainon, joka julkaisi jumalanpalveluskirjoja, oppikirjoja papistolle ja maallikoille sekä katekismuksen. Sava laati kirjoja ja artikkeleita sekä julisti määrätietoisesti ortodoksista uskoa kalvinisteja vastaan. Vuonna 1675 hän kutsui Alba Iuliaan kirkolliskokouksen, joka päätti ryhtyä käyttämään romaniaa liturgisena kielenä slaavin sijaan. Hän yritti myös kohentaa papistonsa hengellistä ja moraalista tilaa.

Todellisena uskontunnustajana pyhä Sava joutui myös kärsimään julistustyönsä tähden. Kalvinisteihin kuulunut Transilvanian ylitarkastaja alkoi esittää vääriä syytöksiä häntä vastaan. Näiden syytösten vuoksi Sava joutui oikeuteen ja hänet heitettiin vankilaan vuonna 1680.

Pyhä Sava virui vankilassa kolme vuotta, joiden aikana häntä kidutettiin ja herjattiin toistuvasti. Vuonna 1683 hänet viimein vapautettiin Valakian ruhtinas Šerbanin myötävaikutuksella. Julmat kidutukset olivat kuitenkin tuhonneet pyhän Savan terveyden niin, että hän menehtyi samana vuonna, huhtikuun 24. päivänä. Romanian kirkko kanonisoi pyhän Savan 21.10.1955. Myös Serbian kirkko kunnioittaa häntä pyhänä.

Pyhä Joosef, Maramureşin piispa

Joosef Stoica syntyi pienessä kylässä Nǎsǎudin alueella nykyisessä Pohjois-Romaniassa. Hänen vanhempansa olivat hurskaita ortodokseja. Joosef perehtyi ortodoksisuuteen pappien ja munkkien opastuksella Maramureşin kirkoissa ja skiitoissa. Hän alkoi jo varhain tuntea kutsumusta kirkon työhön. Hänet vihittiin papiksi ja muutaman vuoden kuluttua vuonna 1660 Moldavian metropoliitta Dosoftei vihki hänet Maramureşin piispaksi. Joosef sai tehtäväkseen vaalia kirkkokansassaan uskon puhtautta. Tämä ei ollut helppoa, sillä ortodoksisuuteen vihamielisesti suhtautuvat tahot vaikeuttivat ortodoksipiispojen toimintaa, niin että heidät usein karkotettiin piispaistuimeltaan jo parin vuoden kuluttua.

Joosef perusti piispanistuimensa ensiksi Pyhän Mikaelin luostarin yhteyteen Periin. Kun luostarin toiminta lakkasi, hän siirtyi Hustin kaupunkiin. Piispuutensa loppuajan hän piti piispanistuintaan Giulestin ja Budestin luostareissa Maramureşin alueella. Pyhä Joosef tunsi suurta rakkautta ja myötätuntoa kaittaviaan kohtaan. Hän puolusti väsymättä ortodoksista oppia katolisia vastaan aikana, jolloin romanialaisten uskonnollinen yhtenäisyys Transilvaniassa oli rikkoutunut. Voimiaan säästämättä hän vieraili seurakunnissa. Hän pyrki vahvistamaan kansan yhteyttä ortodoksisiin pappeihin opettamalla uskovia niin kirjallisesti kuin suullisesti. Hänen ansiostaan alueen ortodoksit pysyivät uskollisina omalle uskolleen ja perinteelleen.

Vuonna 1701 Joosef kutsuttiin Wieniin, missä häntä painostettiin luopumaan ortodoksisesta uskosta. Hän torjui ehdotuksen esittäen vastalauseensa niille, jotka olivat petollisesti käännyttäneet Transilvanian ortodokseja pois isiensä perinteestä. Hän vaati oikeutta häpeällisten syytösten edessä, jotka oli nostettu hänen karkottamisekseen piispanistuimeltaan. Pian hänestä kuitenkin levitettiin uusia syytöksiä, joiden tarkoituksena oli tahrata hänen maineensa. Hänet kutsuttiin valtionoikeuden eteen Sibiun kaupunkiin Transilvaniaan. Pyhä Joosef esiintyi oikeuden edessä arvokkaasti ja rohkeasti. Hänet vangittiin, mutta Maramureşin kansan ja papiston vaatimuksesta hänet päästettiin vapaaksi.

Maaliskuussa 1715 Joosefin viholliset turvautuivat samoihin valheellisiin syytöksiin, joita he olivat aiemmin käyttäneet pyhiä piispoja Iorest-Eliasta ja Savasta vastaan. Hänet vangittiin ilman oikeudenkäyntiä Hustissa. Maramureşin kristityt nousivat välittömästi vaatimaan piispansa vapauttamista. Vuoden loppuun mennessä pyhä Joosef vapautettiin, mutta hänelle ei annettu lupaa toimittaa jumalanpalveluksia eikä hoitaa piispallisia tehtäviä. Vuonna 1711 hän pääsi palaamaan piispanistuimelleen, mutta menehtyi pian siirtyen monien koettelemusten ja kärsimysten keskeltä pyhien kuoroihin. Romanian kirkko kanonisoi pyhän Joosefin, Maramureşin piispan vuonna 1992.

Pyhä uusmarttyyri Nikolaos Magnesialainen

Pyhä Nikolaos syntyi kristittyyn perheeseen pienessä Vähän-Aasian kaupungissa vuonna 1752. Hänen isänsä oli kuuluisan turkkilaisen johtomiehen aga Kara Osmanologlun tilanhoitaja. Nikolaos meni 22-vuotiaana kihloihin erään kotiseutunsa kristityn neidon kanssa saatuaan aikeelleen isänsä siunauksen. Häät oli suunniteltu pidettäväksi pääsiäisen jälkeisenä apostoli Tuomaan sunnuntaina. Sitä ennen Nikolaos lähti suorittamaan jotakin tehtävää Magnesian kaupungissa. Kaikkien tunteman turkkilaisen ylimyksen lähettinä hän sonnustautui matkaa varten komeasti punaiseen fetsiin ja turkkilaisiin jalkineisiin, jollaisia kristityt eivät periaatteessa olisi saaneet käyttää. Hänellä oli siihen kuitenkin lupa isännältään.

Kun Magnesian oikeudenpalvelijat näkivät Nikolaoksen pukeutuneen kristityiltä kiellettyihin vaatteisiin, he pidättivät hänet ja veivät tuomarin eteen, vaikka tiesivätkin sekä hänen että hänen isänsä olevan suuren agan palveluksessa. Tuomari alkoi kysellä häneltä, tahtoiko hän ehkä kääntyä islamiin käyttäessään vain muslimeille sallittua vaatetusta. Nikolaos vastasi rohkeasti: “Jumala varjelkoon, että koskaan kieltäisin uskoni. Käytän näitä vaatteita teidän muslimien luvalla, koska isäni on teidän palveluksessanne.” Tuomariin tämä ei kuitenkaan tehnyt vaikutusta, vaan hän määräsi Nikolaoksen ruoskittavaksi. Ensin häntä ruoskittiin kevyesti, mutta koska hän ei muuttanut mieltään, häntä lyötiin kerta kerralta yhä kovemmin. Pyhä Henki verhosi hänet niin suurella voimalla, että hän unohti kaiken maallisen, oman lihansa, vanhempansa, kihlattunsa. Toisen ruoskintakerran jälkeen hän julisti olevansa valmis kestämään kaikkein kauheimmankin kuoleman rakkaudesta Kristukseen. Kolmannella ja neljännellä ruoskintakerralla häntä lyötiin jo vatsaan, ja lopulta hänet heitettiin puolikuolleena vankilaan. Parin päivän kuluttua Nikolaos jätti sielunsa Luojansa käsiin ylistäen Herraa, joka oli tehnyt hänet otolliseksi kärsimään pyhän nimensä tähden.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.