18.4.2018

Sävelmä
2. säv.
Paasto
Öljy sallittu

pt. Johannes Isaurialainen (+ 700-l.)

Pyhittäjä-äiti Athanasia Ihmeidentekijä (+ 800-l.)

pt:t Eufimi, Antoni ja Feliks Karjalanrantalaiset,
Karjalan pyhät (+ 1400-l.)

Epistola
Ap. t. 8:18–25

18 Kun Simon näki, että ne, joiden päälle apostolit panivat kätensä, saivat Hengen, hän tarjosi heille rahaa 19 ja sanoi: "Antakaa minullekin tuollainen valta, että kenen päälle panen käteni, se saa Pyhän Hengen." 20 Mutta Pietari sanoi hänelle: "Kadotukseen joudut rahoinesi, kun luulet, että Jumalan lahja on rahalla ostettavissa! 21 Sinulla ei ole tässä osaa eikä arpaa, sillä sinä et ole vilpitön Jumalan edessä. 22 Käänny siis tästä pahuudestasi ja rukoile Herraa! Kenties hän antaa ajatuksesi anteeksi. 23 Minä näen, että sinä olet myrkkyä täynnä ja vääryys pitää sinua kahleissaan." 24 Silloin Simon sanoi: "Rukoilkaa minun puolestani Herraa, ettei minulle tapahtuisi mitään tuollaista, mitä sanoitte!" 25 Kun apostolit olivat puhuneet Herran sanaa ja todistaneet hänestä, he lähtivät takaisin Jerusalemiin ja julistivat matkalla evankeliumia monissa Samarian kylissä.

Joh. 6:35–39
Joh. 6:35–39

35 Jeesus sanoi: "Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan. 36 Mutta te, niin kuin olen teille sanonut, olette nähneet minut ettekä kuitenkaan usko. 37 Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni, ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois. 38 Enhän minä ole tullut taivaasta tekemään oman tahtoni mukaan, vaan täyttämään lähettäjäni tahdon. 39 Ja lähettäjäni tahto on, etten minä anna yhdenkään niistä, jotka hän on uskonut haltuuni, joutua hukkaan, vaan viimeisenä päivänä herätän heidät kaikki.

Päivän synaksario

Pyhä Sabbas oli syntyperältään gootti ja eli Krimin alueella keisariveljesten Valentiuksen (364–375) ja Valensin (364–378) aikana. Gootit olivat 300-luvun alusta lähtien levittäytyneet Krimiltä länteen, erityisesti Tonavan varrelle Traakiaan ja Moosiaan, jossa areiolainen piispa Wulfila julisti kristinuskoa. Monet ottivat vastaan kasteen; heidän joukossaan myös pyhä Sabbas, joka omaksui kristinuskon jo nuorena ja loisti kirkkaana tähtenä kehittymättömän kansan keskellä. Hän oli lempeä, sävyisä ja nöyrä mutta uskonasioissa ehdoton. Sabbas puhui rohkeasti totuuden puolesta eikä hyväksynyt minkäänlaisia kompromisseja pakanallisten tapojen kanssa. Jumalanpalvelukset olivat hänen voimanlähteensä ja rukouksen avulla hän pyrki jatkuvasti ylläpitämään tuntoa Jumalan läsnäolosta. Hän ylenkatsoi rikkautta, paastosi ja kannusti kaikkia Jumalan mieleiseen elämään.

Kun goottien johtomiehet näkivät kristinuskon leviävän, he alkoivat pakanallisten uhripappien yllyttäminä vainota kristittyjä. Goottiruhtinas Athanarik aloitti vainon kristittyjä alamaisiaan vastaan vuonna 370. Kristittyjä painostettiin syömään epäjumalille uhrattua lihaa. Sabbaksen kotikylässä muutamat pakanat halusivat pelastaa kristinuskoon kääntyneiden läheistensä hengen ja kehottivat heitä syömään tavallista lihaa uhrilihan asemasta. Kun pyhä Sabbas kuuli tästä, hän meni kansan keskelle ja julisti: “Jos joku syö tuota lihaa, hän lakkaa heti olemasta kristitty!” Hänet karkotettiin vähäksi aikaa kylästä.

Kun Sabbas jonkin ajan kuluttua palasi takaisin kotikyläänsä, uusi vainoaalto puhkesi entistä ankarampana. Pakanakyläläiset päättivät mennä tuomarin luo vannomaan, ettei heidän kylässään ollut ainoatakaan kristittyä. Silloin Sabbas huusi kovalla äänellä: “Älkää vannoko puolestani, sillä minä olen kristitty!” Niinpä kyläläiset vannoivat tuomarille, ettei heidän kylässään ollut kuin yksi kristitty. Tuomari käski tuoda Sabbaksen kuulusteltavaksi, mutta todettuaan hänet köyhäksi mieheksi hän sanoi halveksuen: “Antakaa hänen mennä. Jos hän on noin köyhä, hänestä ei ole sen enempää hyötyä kuin haittaakaan.”

Vaino kuitenkin jatkui ja voimistui entisestään. Vuonna 372 goottien sotapäälikkö Atarid hyökkäsi kylään kolme päivää pääsiäisen jälkeen. Sabbas ja pääsiäisjuhlaan saapunut pappi Sansala pidätettiin. Sabbas vietiin suoraan vuoteesta, eikä hänelle annettu aikaa edes pukeutua. Häntä kiskottiin armottomasti kovaa piikikästä maata pitkin kaupunkiin, jossa häntä hakattiin kepeillä ja ruoskilla koko päivä. Hänen kärsivällisyytensä sai kuitenkin riemuvoiton pakanoiden julmuudesta, sillä aamulla hänen ruumiissaan ei näkynyt jälkeäkään edellisen päivän ruoskinnasta. Tämän jälkeen pakanat sitoivat Sabbaksen kädet hänen harteilleen pantuun kärrynpyörään ja köyttivät hänet jaloistaan toiseen pyörään ja jättivät hänet tuohon asentoon pilkattavaksi ja piinattavaksi. Keskiyöllä vartijoiden nukahdettua eräs nainen vapautti hänet. Sen sijaan että olisi käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja paennut, Sabbas jäi auttamaan naista taloustöissä.

Kun Atarid sai aamulla tietää tapahtuneesta, hän määräsi pyhän Sabbaksen ripustettavaksi käsistään talon kurkihirteen. Sitten Sabbas ja pappi Sansala yritettiin saada syömään uhrilihaa. He kieltäytyivät päättäväisesti noudattamasta määräystä, ja Sabbas julisti suureen ääneen ruoan olevan saastaista ja epäpuhdasta niin kuin oli sen lähettäjä Ataridkin. Silloin yksi Ataridin palvelijoista tarttui keihääseen ja lävisti sillä pyhän Sabbaksen ruumiin. Kaikkien suureksi hämmästykseksi Sabbas ei huutanut tuskasta, vaan osoitti vahingoittumatonta ruumistaan sanoen: “Minusta tuntui kuin olisit heittänyt minua pelkällä villatupolla!” Silloin Atarid määräsi hänet hukutettavaksi.

Joen rantaan vietäessä pyhä Sabbas rukoili ja kiitti Jumalaa siitä, etteivät kärsimykset täällä maan päällä ole mitään verrattuna siihen ikuiseen kunniaan, jonka Jumala on valmistanut palvelijoilleen. Häntä saattaneet Ataridin sotilaat heltyivät ja sanoivat toisilleen: “Emmekö päästäisi tätä viatonta vapaaksi. Atarid ei saisi tietää siitä mitään.” Mutta pyhä Sabbas sanoi heille: “Älkää puhuko tuollaista, vaan tehkää mitä teidän on käsketty. Minä näen sellaista, mitä te ette näe. Edessäni seisoo olentoja, joiden tehtäväksi on annettu johdattaa minut taivaan kirkkauteen ja kunniaan.” Silloin sotilaat heittivät Sabbaksen Museonjokeen (nyk. Buzăujoki) ja painoivat hänet pinnan alle nojaamalla painavaan puupölkkyyn, jonka he olivat sitoneet hänen kaulaansa. Näin pyhä Sabbas antoi henkensä Herralle puun ja veden kautta, jotka ovat vertauskuvia Vapahtajamme ristin ja kasteen kautta suorittamasta pelastustyöstä. Oli vuosi 372, ja hän oli kuollessaan 38-vuotias.

Sotilaat vetivät Sabbaksen ruumiin ylös vedestä ja jättivät sen hautaamattomana rannalle. Kulkukoirat ja villieläimet eivät koskeneet siihen. Kristityt alkoivat vartioida kallisarvoista reliikkiä, ja lopulta Skyytian maaherra sai sen siirretyksi Rooman valtakunnan alueelle, missä kristinusko oli jo vallitsevana.

Pari vuotta pyhän Sabbaksen marttyyrikuoleman jälkeen Basileios Suuri pyysi Vähä-Skyytian hallitsijalta Junius Soranukselta pyhien reliikkejä. Vastauksena pyyntöön hänelle lähetettiin pyhän Sabbaken reliikit sekä kirje, joka sisälsi Sabbaksen marttyyrikertomuksen. Näin Sabbaksen reliikit siirrettiin Kappadokian Kesareaan, jossa kaupungin piispa Basileios Suuri otti ne koko kristityn kansan kanssa vastaan suurin juhlallisuuksin. Kahdessa piispa Askholiokselle osoittamassaan vastauskirjeessä pyhä Basileios ylistää pyhän Sabbaksen hyveitä ja kutsuu häntä “Kristuksen atleetiksi” ja “totuuden puolesta kärsineeksi marttyyriksi”.

Pyhän Sabbaksen muistoa vietetään Romanian kirkossa 12. huhtikuuta. Venäläisessä perinteessä muistopäivä on 15. huhtikuuta ja kreikkalaisessa kirkkokalenterissa 18. huhtikuuta.

Pyhä Agia[1] eli 600- ja 700-lukujen taitteessa Belgiassa. Hän oli naimisissa Hainaultin kreivin Hidulfuksen (23.6.) kanssa. Yhteisestä sopimuksesta aviopari päätti siirtyä kilvoittelemaan luostareihin. Hidulfus meni Lobbesin munkkiluostarin asukkaaksi, ja hänestäkin tuli sittemmin pyhä. Agia puolestaan vihkiytyi nunnaksi Monsissa sijaitsevassa luostarissa. Pyhä Agia nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 714. Häntä on kunnioittanut erityisesti belgialainen maallikkosääntökunta beguiinit.


[1] Tunnetaan myös nimillä Aye ja Austregildis.

Pyhä Kosmas syntyi 700-luvulla Konstantinopolissa. Nuoruudestaan saakka Kosmas kilvoitteli elääkseen Jumalalle otollista elämää. Hän tuli tunnetuksi askeettisuudestaan ja hurskaudestaan. Vartuttuaan aikuiseksi hän meni luostariin ja hänet vihittiin munkiksi. Hieman myöhemmin Kosmaksesta tuli pappi, ja aikanaan hänet vihittiin Khalkedonin piispaksi.

Kosmas vastusti päättäväisesti kuvainraastajien harhaoppia, joka levisi valtakunnassa. Ikonoklastisen keisari Leo V Armenialaisen (813–820) kannattajat yrittivät saada hänet luopumaan ikonien kunnioittamisesta, mutta hän ei taipunut painostuksen alla. Tämän vuoksi Kosmas lähetettiin maanpakolaisuuteen.

Jonkin ajan kuluttua Kosmas sai palata piispanistuimelleen Khalkedoniin, mutta ikonienraastajat alkoivat taas painostaa häntä. Kosmas joutui kärsimään heidän takiaan monenlaisia vaikeuksia. Hänen hengellisenä toverinaan oli arvostettu kilvoittelija munkki Auksentios, joka jakoi monet kärsimykset piispansa kanssa.

Pyhä Kosmas Tunnustaja taisteli oikeaoppisuuden puolesta maallisen elämänsä loppuun asti. Hän nukkui kuolonuneen joko vuonna 815 tai 816. Pyhä Teodoros Studionilainen (11.11.) mainitsee Kosmaan kuoleman eräässä kirjeessään.[1] Pyhän Kosmaan reliikit asetettiin Pyhien apostolien kirkkoon, Konstantinopoliin. Myöhemmin myös munkki Auksentios nukkui rauhassa kuolonuneen.


[1] Theodoros Studionilainen: Kirje 132. Patrologia Graeca 99.

Pyhittäjä Johannes syntyi 700-luvulla. Jo nuorena hän päätti hylätä maailman turhuudet ja omistautua luostarielämälle. Hänet vihki munkiksi Tessalonikassa pyhä Gregorios Dekapolislainen (20.11.), jonka oppilaaksi hän jäi. Johannes palveli Gregoriosta vuosikaudet, ja tämä piti häntä esimerkillisenä kilvoittelijana. Ikonien kunnioittajien vainon käynnistyessä Gregorios ja Johannes lähtivät yhdessä Konstantinopoliin rohkaisemaan kansaa ja vastustamaan ikonoklasmin harhaoppia. Pääkaupungissa heitä kidutettiin, mutta he kestivät kaikki koettelemukset. Gregorioksen kuoltua Johanneksesta tuli hänen seuraajansa luostarin johtajana. Pyhittäjä Johannes nukkui pois kuitenkin jo nelisen vuotta myöhemmin, vuoden 846 tienoilla. Myöhemmin heidän reliikkinsä asetettiin samaan pyhän Nikolaoksen kirkkoon.

Pyhittäjä Naukratios kilvoitteli 800-luvulla konstantinopolilaisessa Studionin luostarissa, jonka tilanhoitajana hän toimi. Naukratioksen hengellinen ohjaaja oli pyhä Teodoros Studionilainen (11.11.), joka kirjoitti Naukratiokselle useita kirjeitä vuosien 809 ja 821 välisenä aikana.

Kun Teodoros osoitti paheksuntansa keisari Konstantinos VI:n avioeroa kohtaan, Naukratios pyrki tukemaan hengellistä isäänsä. Tämän vuoksi Naukratios ajettiin maanpakoon, jossa hän joutui olemaan vuoteen 811 asti. Muutamia vuosia myöhemmin ikonoklastisen keisari Leo V Armenialaisen vainotessa oikeauskoisia kristittyjä Naukratios ruoskittiin ja hänet heitettiin tyrmään. Hän joutui olemaan vankilassa vuodesta 815 vuoteen 820, jolloin keisari Leo V kuoli. Vankeusaikanaan Naukratios jatkoi kirjoittamista hengelliselle isälleen Teodorokselle. Kirjeiden aiheet vaihtelivat opillisista aina kurinpidollisiin teemoihin.

Vapauduttuaan vankilasta Naukratios palasi Studioniin. Kun pyhä Teodoros oli nukkunut kuolonuneen vuonna 826, Naukratios valittiin luostarin johtajaksi. Naukratios lähetti kaikille karkotetuille munkeille kiertokirjeen, jossa hän kertoi Teodoroksen kuolemasta. Hän kehotti myös maanpakoon ajettuja luostariveljiään pitämään kiinni oikeasta uskosta.

Naukratios toimi luostarinjohtajana myös keisari Teofiloksen ankaran vainon aikana. Lopullisesti ikonien kunnioittajat voittivat ikonoklastit ja heidän väitteensä vuonna 843 pidetyssä kirkolliskokouksessa. Seuraavan vuoden tammikuussa Teodoroksen reliikit palautettiin Studionin luostariin. Pyhittäjä Naukratios nukkui rauhassa kuolonuneen 18. huhtikuuta vuonna 848, ja häntä seurasi Studionin luostarin johtajaksi pyhittäjä Nikolaos Studionilainen (4.2.).

Pyhä Athanasia oli kotoisin Eginan saarelta ja eli 800-luvun alkupuolella, jolloin muslimit alkoivat tehdä ryöstöretkiä alueen saarilla. Athanasia hyvän ja hurskaan perheen lapsi. Jo seitsemänvuotiaana hän oppi lyhyessä ajassa psalmit ulkoa ja luki mielellään pyhää Raamattua. Istuessaan kerran nuorena tyttönä kangaspuiden äärellä kutomassa hän näki loistavan tähden laskeutuvan rinnalleen ja valaisevan hänet kirkkaalla valolla, minkä jälkeen se katosi. Tämä tapaus valaisi hänen mielensä ja käänsi sen pois kaikesta turhuudesta. Hän tahtoi ryhtyä nunnaksi, mutta hänen vanhempansa pakottivat hänet naimisiin. Avioliitto kesti vain 16 päivää, sillä berberimerirosvojen joukko Pohjois-Afrikasta hyökkäsi ryöstämään Eginaa. Athanasian aviomies kaatui syntyneissä taisteluissa.

Tämän jälkeen Athanasia suunnitteli taas luostariin menoa, mutta silloin saaren asukkaille annettiin keisarillinen määräys, että naimattomien naisten ja leskien oli solmittava avioliitto vierasmaalaisten miesten kanssa.[1] Athanasia alistui määräykseen, mutta jatkoi uudessa avioliitossaankin rukouksellista ja hyvien töiden kaunistamaa elämäänsä. Tuolloin alkaneen nälänhädän aikana hän auttoi kaikkia, myös Vähän-Aasian Amorionista Kreikkaan levittäytyneitä köyhiä harhaoppisia. Athanasian hurskas esimerkki vaikutti hänen mieheensä niin voimakkaasti, että parin avioliittovuoden kuluttua tämä päätti ryhtyä munkiksi. Elettyään muutaman vuoden munkkina mies kuoli rauhassa.

Tämän jälkeen Athanasia toteutti vihdoinkin haaveensa saada omistaa elämänsä kokonaan Jumalalle. Hän liittyi muutamien hurskaitten naisten joukkoon, joilla oli sama päämäärä. Hän jakoi koko omaisuutensa köyhille ja muutti yhdessä näiden naisten kanssa hiljaiseen paikkaan. Eräs pyhä pappi vihki heidät nunniksi ja hänen kehotuksestaan Athanasia suostui muutaman vuoden kuluttua ryhtymään yhteisön johtajaksi. Omissa silmissään hän kuitenkin piti itseään kaikista viimeisenä. Hän ei koskaan suostunut siihen, että sisaret olisivat tavalla tai toisella palvelleet häntä.

Athanasia paastosi ankarasti. Tavallisesti hän söi vain vähän leipää ja joi vettä iltapäivällä klo 15 jälkeen. Suuressa paastossa hänen ravintonaan olivat vain raa’at vihannekset joka toinen päivä. Vettä hän ei silloin juonut ollenkaan. Ainoastaan pääsiäisenä hän söi juustoa. Kivisellä vuoteella päänalusenaan kivinen tyyny hän nukkui lyhyet yöunensa. Hänellä oli kyynelten armolahja, ja ne vuotivat vuolaina psalmilaulun ja rukouksen aikana. Vaateittensa alla hän käytti jouhipaitaa.

Vietettyään neljä vuotta sisarten kanssa Athanasian mielessä kypsyi päätös vetäytyä entistäkin eristäytyneempään elämään. Muut hänen kanssaan luostariin tulleet naiset tahtoivat seurata hänen esimerkkiään. Saatuaan tuekseen hyveellisen ja hurskaan pappismunkin nimeltä Matteus naiset siirtyivät tämän heille osoittamaan kauniiseen, yksinäiseen paikkaan. Siellä oli ikivanha pyhälle ensimmäiselle marttyyrille Stefanokselle omistettu kirkko. Paikallisen piispan siunauksella he asettuivat sinne. Isä Matteus oli itsekin suuri kilvoittelija, joka rukouksillaan paransi sairaita. Erityisesti hän rakasti apostoli Johannesta, joka oli ilmestynyt hänelle muistopäivänsä liturgiassa. Isä Matteus otti huolehtiakseen sisarten aineellisista tarpeista. Joidenkin vuosien kuluttua hänen elämänsä päättyi, kun laiva, jolla hän oli menossa Konstantinopoliin, haaksirikkoutui ja kaikki sen matkustajat hukkuivat. Sisarista alkoi hänen jälkeensä huolehtia pappismunkki Ignatios, joka oli lapsuudestaan lähtien ollut eunukki.

Athanasia jatkoi kilvoitteluaan. Hän oli nöyrä ja erittäin lempeä. Monesti hän sai rukoillessaan nähdä taivaallisia näkyjä. Usein hän näki valoisan pilven ja sen keskellä säteilevän miehen, jonka olemuksessa oli erityistä kauneutta. Mielessään hän ihmetteli, mikä hyve oli kaunistanut tuon miehen. Kerran hän kuuli äänen, joka sanoi: “Hänet on kirkastanut nöyryys ja sävyisyys. Jos sinäkin hankit nämä hyveet, kirkastut samalla tavoin.” Nähdessään päivästä toiseen tämän näyn hän koristi itseään jatkuvasti näillä kahdella hyveellä.

Kun pyhä Athanasia oli kohonnut tällaisiin korkeuksiin, ei ole hämmästyttävää, että Jumala antoi hänelle ihmeiden tekemisen armolahjan. Kerran hänen istuessaan ulkona mieli suunnattuna Jumalaan hänen luokseen tuli joku, jonka silmiä särki, ja pyysi häntä rukoilemaan puolestaan. Athanasia sanoi hänelle nöyrästi lohdutukseksi: “Minullakin on ollut tuo vaiva. Ole kärsivällinen ja Herra parantaa sinut.” Sairas ei kuitenkaan poistunut vaan pyysi luottavaisesti Athanasiaa parantamaan hänet. Silloin hän pani kätensä miehen silmille ja sanoi: “Kristus, joka paransi syntymästä saakka sokean, parantakoon sinutkin, veli.” Sairas otti uskoen vastaan nämä sanat ja parani heti vaivastaan.

Pyhän ensimmäisen marttyyrin Stefanoksen kirkon viereen Athanasia rakennutti kirkot myös Jumalanäidille, Johannes Kastajalle ja pyhälle Nikolaokselle. Sen jälkeen hän lähti jostakin syystä Konstantinopoliin ja viipyi siellä eräässä kaupungin luostarissa kuusi tai seitsemän vuotta. Konstantinopolissa hän murehti mielessään: “Olen kuin maanpaossa, kun lähdin pois Jumalanäidin kirkosta.” Lopulta hän sai jumalallisen näyn ja rohkaistui sanomaan kanssaan oleville sisarille: “On tullut aika, jolloin meidän on palattava siihen paikkaan, jossa olimme aikaisemmin. Näin näyssä Valtiattaremme Jumalansynnyttäjän kirkon ovet avoinna, ikään kuin ne olisivat pyytäneet meitä palaamaan sinne.” Tämän sanottuaan hän lähti Konstantinopolista ja palasi erakkoluostariinsa Eginan saarelle. Saavuttuaan sinne hän muutaman päivän kuluttua sairastui vakavasti.

Athanasia sai tietää kuolinpäivänsä 12 päivää etukäteen. Hän näki kaksi valkopukuista miestä, jotka ojensivat hänelle paperin sanoen: “Katso, vapautuskirjasi. Ota se ja riemuitse.” Nuo elämänsä viimeiset kaksitoista päivää hän vietti hengellisen näkemisen tilassa syömättä ja juomatta mitään. Sisarille hän toisteli koko ajan: “Laulakaa, sisaret, laulakaa ja ylistäkää Jumalaa jatkuvasti, että Hän armahtaisi meitä ja antaisi syntimme anteeksi.” Kahdentenatoista päivänä hän pyysi sisaria menemään kirkkoon ja lukemaan psalmeja hänen puolestaan: “En itse jaksa, olen kokonaan halvaantunut.” Athanasia oli mielessään lausunut ulkoa oppimiaan psalmeja aina psalmiin 90 asti. Sisaret menivät kirkkoon ja lukivat loput psalmit hänen puolestaan. Hän ehti vielä siunata sisaret. Kaksi heistä hän sulki syliinsä ja sanoi sisaristolle: “Tänään eroamme toisistamme, mutta Herra yhdistää meidät jälleen. Suokoon Hän teille rauhan, rakkauden ja yksimielisyyden.” Sen jälkeen hänen kasvonsa valaistuivat. Vielä hän antoi ohjeita hautaamisestaan ja varoitti sisaria, etteivät he hautajaisten takia jättäisi mitään pois lähestyvän Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen juhlan jumalanpalveluksista. “Kun olette toimittaneet kaiken niin kuin pitääkin, sen jälkeen saattakaa minun alhainen ruumiini maahan”, hän sanoi.

Heti tämän jälkeen Athanasia nukkui rauhallisesti pois nuo kaksi läheisintä sisarta sylissään. Neljäntenäkymmenentenä päivänä Athanasian kuoleman jälkeen kaksi sisarta näki enkelien pukevan hänet kuningattaren asuun. Athanasian elämäkerta kirjoitettiin pian hänen kuolemansa jälkeen.

Athanasian kuoleman vuosipäivänä kaksi riivattua miestä ja yksi nuori nainen ryntäsivät käsin kaivamaan hänen arkkunsa esiin mullasta ja vetivät sen maan pinnalle. Paikalla olleet papit näkivät arkusta vuotavan hyväntuoksuista mirhaa. He aukaisivat arkun kannen ja löysivät pyhän Athanasian ruumiin turmeltumattomana aivan kuin hän olisi juuri kuollut. Se siirrettiin pyhäinjäännösarkkuun, jonka äärellä alkoi tapahtua paljon ihmeitä. Lapset ja aikuiset saivat apua vaivoihinsa. Eräälle naiselle pyhä Athanasia ilmestyi unessa ja sanoi: “Sinä petit miehesi ja olet siten tappanut sielusi. Mene synnintunnustukselle ja kadu, niin minä vapautan sinut sinua ahdistavasta demonista.” Monelle muullekin hän on ilmestynyt ja antanut pelastavaisia ohjeita.


[1] Ilmaisulla (ethnikoí) tarkoitetaan ei-kreikkalaisia miehiä, jotka saattoivat olla kristittyjä (esimerkiksi armenialaisia tai syyrialaisia) tai pakanoita.

Hibatullah oli hyveellinen ja lahjakas ortodoksikristitty, joka eli 1200-luvun alun Damaskoksessa. Nimi Hibatullah on arabiaa ja tarkoittaa ”Jumalan lahjaa”. Vaikka aika oli kristityille vaikea, hän onnistui nousemaan korkeaan asemaan valtionhallinnossa. Hän vastasi talousasioista ja oli hyvissä väleissä Ayyubid-sulttaanin kanssa.[1]

Vaikutusvaltansa avulla Hibatullah onnistui vahvistamaan kristittyjen asemaa ja auttamaan kirkkoa. Hän järjesti Pyhän Neitsyen katedraalin kunnostustyöt. Kirkon eteen muun muassa rakennettiin uusi porttirakennus. Hibatullah kunnostautui myös kirjallisissa töissä. Hän laati kanonisen lain kokoelman, josta tuli Syyrian ja Palestiinan alueen ortodoksien ohjenuora vuosisadoiksi.

Hibatullahin toimet kirkon hyväksi nostattivat kuitenkin kateutta ja vihaa muslimien keskuudessa. Pian nämä onnistuivat järjestämään hänelle potkut työstään, ja Hibatullah heitettiin vankilaan. Huhtikuun 29. päivänä vuonna 1229 kansanjoukko vei hänet vankilasta ja vei hänet katedraalin eteen. Hibatullah sidottiin oikeasta kädestään riippumaan porttiin ja hänen jalkoihinsa laitettiin paino. Sitten väkijoukko alkoi vaatia riutuvalta Hibatullahilta valtavia rahasummia. Pyhä Hibatullah pääsi marttyyrien joukkoon, mutta hänen kuolintavastaan ei ole säilynyt tarkempaa tietoa. Kidutuksen jälkeen sulttaani al-Kamil määräsi kristityt hajottamaan kaikki, mitä pyhä marttyyri oli rakennuttanut kirkkoon. Tieto näistä tapahtumista on säilynyt myös damaskolaisen muslimin Abu Shaman (k. 1267) historiikissa.


[1] Ayyubidit olivat taustaltaan kurdeja ja hallitsivat Lähi-itää ristiretkien jälkeisinä aikoina. He pitivät päämaajaansa vuoroin Kairossa (1171–1174 ja 1218–1250) ja Damaskoksessa (1174–1218 ja 1250–1260).

Athoksen Ivironin luostarissa kilvoitteli 1200-luvulla georgialainen munkki Basili Ratišvili, jonka veljenpojasta tuli Georgian kirkon ylin johtaja, katolikos Ekvtime III (1310–1325). Athoksella Basili näki ilmestyksessä Jumalanäidin varoittavan häntä georgialaisten kohtalosta. Basili matkasi kotimaahansa, jossa hän nuhteli kuningasta ja ylimyksiä näiden jumalattomuuksista ja varoitti heitä Georgian kansaa kohtaavista onnettomuuksista. Hoviväki nauroi munkille, joka tehtävänsä suoritettuaan palasi Athokselle ja kilvoitteli elämänsä loppuun kaikessa rauhassa. Georgia sen sijaan joutui vihollisten valloittamaksi: kuningas surmattiin ja hänen poikansa hajaantuivat eri tahoille.

Pyhä Johannes eli 1500-luvulla. Hän oli kotoisin Joanninan kaupungista Keski-Kreikan länsiosasta. Johanneksen vanhemmat olivat hurskaita ja he opettivat pojalleen kristillisen elämän hyveet. Hän eli hurskasta ja Jumalalle otollista elämää. Johanneksella oli tapana jakaa ansionsa kolmeen osaan. Ensimmäisen osan hän antoi köyhille, toisen vanhemmilleen ja kolmannen käytti omiin tarpeisiinsa.

Vanhempiensa kuoleman jälkeen Johannes muutti Konstantinopoliin. Muutto ajoittui patriarkka Jeremias I:n hallituskaudelle (1522–1545). Johannes perusti kaupunkiin pienen räätäliliikkeen. Nuori räätäli Johannes oli ulkonäöltään komea ja käytökseltään erittäin ystävällinen. Hän oli myös suorapuheinen ja peloton.

Johanneksen luonteenpiirteet ja ulkonäkö herättivät kateutta hänen musliminaapureissaan. Tämän vuoksi he usein kiusoittelivat ja koettelivat Johannesta. “Onpa harmi, että tuollainen nuori komea mies on kristitty”, he sanoivat Johannekselle. “Jos hylkäisit oman uskosi ja omaksuisit meidän uskomme, sinusta tulisi erittäin varakas ja arvostettu”, he jatkoivat vihjailuaan. Hänen turkkilaiset naapurinsa alkoivat painostaa häntä kääntymään islamiin. He sanoivat, että oli sääli, että noin komea ja vahva nuori mies pysyi kristittynä, kun muslimina häntä odottaisi loistava tulevaisuus.

Johannes piti turkkilaisten puheita mielettöminä. Hän ei aikonut luopua uskostaan Kristukseen. Kun muslimit kuitenkin jatkoivat painostustaan, hartaan nuorukaisen mielessä alkoi kypsyä ajatus, että tässä hänellä on tilaisuus osoittaa rakkautensa Kristukseen kärsimällä marttyyrikuolema. Hän halusi päästä vuodattamaan omaa vertaan Kristuksen tähden.

Johannes ei kuitenkaan halunnut joutua oman tahtonsa viettelemäksi, joten hän meni rippi-isänsä luo ja kysyi tämän neuvoa. Rippi-isä varoitti Johannesta, ettei kristittyjen tulisi etsiä marttyyrikuolemaa omasta tahdostaan, koska lopputuloksesta ei voi olla varma etukäteen. Rippi-isän mukaan marttyyriajatus saattoi olla paholaisen keksintöä, jonka tarkoitus oli saattaa kristitty kieltämään Kristus kidutuksien aikana. Rippi-isä kehotti häntä rukoillen ja paastoten kyselemään Jumalan tahtoa. Johannes tuli surulliseksi rippi-isänsä sanoista, mutta oli tälle kuuliainen.

Suuren paaston aikaan vuonna 1526 Johanneksen turkkilaisnaapurit ahdistelivat kristittyä nuorukaista tavallistakin enemmän yrittäen käännyttää hänet islamiin. Vakaumus kärsiä marttyyrikuolema kasvoi Johanneksen sisimmässä päivä päivältä. Eräänä yönä hän näki unen, jossa hän itse tanssi ja ylisti Jumalaa palavassa pätsissä niin kuin kolme nuorukaista Babyloniassa vuosituhansia aiemmin. Johannes kiiruhti hengellisen isänsä luo ja toisti tälle ajatuksensa marttyyrikuolemasta. Ensin Johanneksen rippi-isä vastusteli, mutta Johanneksen kerrottua unestaan hän antoi lopulta rippilapselleen siunauksen osallistua Kristuksen kärsimyksiin. Pappi antoi Johannekselle pyhän ehtoollisen ja lähetti tämän sitten lähtemään siunauksen kanssa.

Johanneksen palattua räätäliliikkeeseensä muslimit saapuivat pian kiusoittelemaan häntä. Tällä kertaa Johannes vastasi heidän ärsytykseensä pyhän kiivastuksen vallassa. Johannes sanoi heille suorat sanat ja puolusti kristinuskoa islamia vastaan. Hän jopa ivasi islamin profeettaa sanomalla, että Muhammed oli ollut oppimaton mies ja valehtelija. Tämän kuullessaan muslimit hyökkäsivät Johanneksen kimppuun ja hakkasivat häntä kivillä ja kepeillä. Sitten turkkilaiset raahasivat kristityn nuorukaisen paikallisen tuomarin (kadi) eteen.

Johannes pysyi lujasti mielipiteissään kutsuen kristinuskoa ainoaksi todelliseksi uskoksi. Tuomari määräsi oikeudenpalvelijan lyömään häntä suulle, sitten kaatamaan hänet katuun ja pieksämään häntä armotta. Marttyyri kesti kaiken mielellään ja rukoili Jumalalta voimaa viedä kilvoituksensa loppuun. Kidutusten jälkeen hän julisti kirkkaalla äänellä, ettei mikään voi erottaa häntä Kristuksen rakkaudesta.

Koska Johannes ilmoitti kidutusten keskelläkin pitävänsä kiinni uskostaan, tuomari määräsi hänet poltettavaksi. Kun patriarkka Jeremias I (1522–1545) kuuli uutiset Johanneksen tuomiosta, hän lähetti rahaa muslimituomarille pyytäen tätä lykkäämään tuomion toimeenpanoa kristittyjen pääsiäisen jälkeiselle ajalle.

Tuomari otti rahat vastaan ja siirsi Johanneksen teloituspäivää. Tuomio päätettiin panna toimeen kirkkaan viikon perjantaina. Tuona pyhän pääsiäisen jälkeisenä perjantaina, 18. huhtikuuta 1526, Johannes tuotiin jälleen tuomarin eteen. Sen sijaan että pyhä Johannes olisi kieltänyt Kristuksen, hän alkoikin riemukkaasti laulaa turkkilaisten keskellä pääsiäistroparia: “Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudassa oleville elämän antoi.” Samantien islaminuskoinen kansanjoukko juoksi hakemaan puita ja sytykkeitä, koska he katsoivat kristityn polttamisen koituvan heille siunaukseksi. Pyhä marttyyri Johannes ei lakannut laulamasta, vaikka suuri väkijoukko raahasi häntä kohti suurta roviota aikoen polttaa hänet hengiltä. Tuli oli sytytetty eräälle aukiolle, ja Johannes heitettiin siihen. Aukion laidalla olevan talon asukkaat eivät kuitenkaan pitäneet siitä, että heidän kotinsa edessä poltettaisiin ihminen. Isäntänsä käskystä talon palvelijat ryntäsivät sammuttamaan tulen ja karkottivat ihmisjoukon pois.

Väkijoukko sieppasi jo osittain palaneen Johanneksen mukaansa ja vei hänet kaupungin ulkopuolelle. Vimmaantuneet muslimit sytyttivät uuden, entistä suuremman roihun. Johannes hyppäsi tuleen itse ennen kuin kukaan ehti heittää häntä. Tulen keskellä hän alkoi tanssahdella ja laulaa “Kristus nousi kuolleista” jäljitellen kolmea nuorukaista. Paikalla olleet kristityt eivät kestäneet nähdä Johanneksen kitumista tulessa. He tarjosivat turkkilaisille rahaa, jotta nämä vetäisivät puut tulesta ja joku heistä menisi katkaisemaan marttyyrin pään miekalla. Turkkilaiset suostuivat, ja näin pyhä Johannes sai Jumalalta marttyyrien kruunun.

Turkkilaiset heittivät kuitenkin sekä Johanneksen pään että ruumiin takaisin tuleen. Jälleen kristityt maksoivat suuren summan, sata kultafloriinia, että heidän sallittiin kerätä marttyyrin jäännökset talteen tulen keskeltä. Kristityt toivat pyhäinjäännökset patriarkaatin kirkkoon, missä useat ihmiset kunnioittivat niitä ja hetimiten toimitettiin kokoöinen kiitospalvelus. Uusmarttyyri Johanneksen pyhäinjäännösten äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Pyhitetty vesi, johon reliikit oli kastettu, toimi parannuksen lähteenä.

Pappi Nikolaos Malaksios (n. 1500–1594) alkoi kirjata ylös näitä ihmeitä. Hän myös laati pyhän uusmarttyyri Johanneksen elämäkerran. Isä Nikolaos oli kotoisin Peloponnesoksen niemimaalla sijaitsevasta Nauplionista. Eräs hänen ystävänsä, eksarkki Gregorios saapui Konstantinopolista Nauplioniin tuoden mukanaan pienen palasen uusmarttyyri Johanneksen pyhäinjäännöstä. Nikolaos pyysi ystäväänsä antamaan osan siitä itselleen, ja Gregorios suostui. Gregorios antoi isä Nikolaokselle myös pyhän marttyyrin muistoksi laaditut jumalanpalvelustekstit, jotka oli kirjoittanut munkki Antonios.

Isä Nikolaoksella oli neljävuotias lapsi nimeltään Johannes, joka sairastui vakavasti ja oli jo kuolemaisillaan. Lapsen isä toimitti pyhän uusmarttyyrin kunniaksi rukouspalveluksen ja pyysi pyhää Johannesta auttamaan poikaansa. Tämän jälkeen Nikolaos otti reliikkipalan ja laittoi sen vesilasiin. Hän antoi vesilasin pojalleen pyytäen tätä juomaan veden. Heti juotuaan poika nousi sängystään ja alkoi kävellä huoneessa. Johannes-lapsukainen oli täysin parantunut sairaudestaan pyhän uusmarttyyri Johanneksen reliikin kautta.

Samanlaisia paranemisihmeitä tapahtui myös muualla. Kun rutto iski Nauplioniin vuonna 1553, isä Nikolaos itse, hänen vaimonsa ja yksi lapsensa parantuivat tällä samalla tavalla.

Kun turkkilaiset valloittivat Nauplionin, rovasti perheineen pakeni Venetsiaan, ja pyhäinjäännös seurasi mukana. Siellä Espanjan lähettiläs oli yllättäen sairastunut vakavasti. Hän oli kuullut pyhän Johanneksen reliikkien parantavasta voimasta. Kun isä Nikolaos antoi lähettiläälle pyhäinjäännöksen pyhittämää vettä, tämä parantui heti.

Venetsiassa isä Nikolaos kohtasi myös hurskaan Maria-nimisen kristityn, josta tuli hänen hengellinen lapsensa. Iäkäs Maria kantoi suurta huolta lapsenlapsestaan, punatautia sairastavasta pojasta, jota lääkärit eivät kyenneet parantamaan. Maria pyysi isä Nikolaokselta vettä, johon pyhän uusmarttyyrin reliikki oli kastettu. Luottaen reliikin parantavaan voimaan Maria antoi veden juotavaksi lapsenlapselleen. Poika parani heti sukulaisten ihmetellessä ja ylistäessä Jumalaa.

Tämän ihmeparantumisen jälkeen isä Nikolaos ja pyhän Johanneksen reliikki olivat tervetulleempia vieraita sairastavien venetsialaisten koteihin kuin lääkärit konsanaan. Niiden seitsemän vuoden ajan, jotka isä Nikolaos vietti Venetsiassa, monet sairaat kaupunkilaiset paranivat uusmarttyyrin pyhäinjäännöksen kautta. Venetsiasta isä Nikolaos siirtyi Kreetalle ja ihmeet jatkuivat sielläkin.

Pyhittäjä Eufimi perusti Vienanmeren läheisyyteen Karjalarantaan Pyhän Nikolaoksen luostarin noin vuonna 1410. Yhdeksän vuoden kuluttua norjalaiset tuhosivat luostarin, mutta Eufimi aloitti heti sen jälleenrakentamisen. Samoihin aikoihin vaikutusvaltaisen novgorodilaisen naisen Marfa Boretskajan  kaksi poikaa Antoni ja Feliks hukkuivat Vienanjokeen ollessaan tarkastamassa äitinsä omistamia laajoja maa-alueita. Murheen murtama äiti antoi pyhittäjä Eufimille suuren lahjoituksen, jotta tämä jälleenrakentaisi luostarin hänen poikiensa hautapaikalle.

Edesmenneet Antoni ja Feliks olivat olleet tunnettuja hurskaasta elämästään ja hyväntekeväisyydestään. Karjalanrannan luostarin kalenterissa heidän nimensä merkittiin pyhien joukkoon. Heidän haudalleen rakennettiin ensin rukoushuone ja 1700-luvulla Herran temppeliintuomisen kirkko.

Pyhittäjä Eufimi teki elämäntyönsä karjalaisten valistajana. Hän antoi sielunsa Herralle noin vuonna 1435.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.