14.4.2018

Sävelmä
1. säv.

p. Martinus I, Rooman piispa (+ 655)

ptm. Kristoforos pyhän Sabbaksen luostarista (+700-l.)

Epistola
Ap. t. 5:21–32

Ap. t. 5:21–32

21 Ylipappi ja hänen lähimmät miehensä kutsuivat heti aamulla koolle Suuren neuvoston, kaikki Israelin kansan vanhimmat, ja lähettivät noutamaan apostoleja vankilasta. 22 Sinne tultuaan palvelijat eivät kuitenkaan löytäneet heitä. He palasivat ja kertoivat: 23 "Me näimme omin silmin, että vankila oli tarkoin lukittu ja vartijat seisoivat ovilla, mutta kun avasimme oven, emme löytäneet sieltä ketään." 24 Tämän kuultuaan temppelivartioston päällikkö ja ylipapit olivat ymmällä eivätkä voineet käsittää, mitä oikein oli tapahtunut. 25 Silloin tuli joku sanomaan: "Ne miehet, jotka te panitte vankilaan, ovat täällä temppelissä ja opettavat kansaa." 26 Vartioston päällikkö lähti miehineen noutamaan apostoleita ja toi heidät paikalle. Väkivaltaa he eivät käyttäneet, sillä he pelkäsivät, että kansa voisi kivittää heidät. 27 Apostolit tuotiin neuvoston eteen, ja ylipappi alkoi kuulustella heitä. 28 Hän sanoi: "Me kielsimme jyrkästi teitä opettamasta sen miehen nimessä. Mutta nyt koko Jerusalem on täynnä teidän oppianne ja te yritätte panna sen miehen kuoleman meidän syyksemme." 29 Tähän Pietari ja muut apostolit vastasivat: "Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä. 30 Meidän isiemme Jumala on herättänyt kuolleista Jeesuksen, jonka te ripustitte ristinpuulle ja murhasitte. 31 Jumala on korottanut hänet oikealle puolelleen Ruhtinaaksi ja Pelastajaksi johdattaakseen Israelin kääntymykseen ja antaakseen sille synnit anteeksi. 32 Me olemme kaiken tämän todistajat -- samoin Pyhä Henki, jonka Jumala on antanut niille jotka häntä tottelevat."

Joh. 6:14–27

14.4.2018

Joh. 6:14–27

14 Kun ihmiset näkivät, minkä tunnusteon Jeesus teki, he sanoivat: "Tämä on todella se profeetta, jonka oli määrä tulla maailmaan." 15 Mutta Jeesus tiesi, että ihmiset aikoivat väkisin tehdä hänestä kuninkaan, ja siksi hän vetäytyi taas vuorelle. Hän meni sinne yksin. 16 Kun tuli ilta, opetuslapset menivät alas rantaan, 17 nousivat veneeseen ja lähtivät kohti Kapernaumia, toiselle puolen järveä. Oli jo pimeä, eikä Jeesus vielä ollut palannut heidän luokseen. 18 Tuuli puhalsi ankarasti, ja järvellä kävivät vaahtopäiset aallot. 19 Kun he olivat soutaneet kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen stadionmitan verran, he näkivät Jeesuksen kävelevän järven aalloilla ja lähestyvän venettä. He pelästyivät. 20 Mutta Jeesus sanoi: "Minä tässä olen, älkää pelätkö." 21 He aikoivat ottaa hänet veneeseen, mutta samassa vene jo tuli siihen rantaan, jonne he olivat menossa. 22 Seuraavana päivänä väkijoukko oli yhä toisella puolen järveä. Ihmiset olivat nähneet, että siellä oli ollut yksi ainoa vene ja että Jeesus ei ollut noussut siihen yhdessä opetuslasten kanssa vaan nämä olivat lähteneet ilman häntä. 23 Tiberiaasta tuli kuitenkin veneitä lähelle sitä paikkaa, missä Herra oli kiittänyt Jumalaa ja ruokkinut kansan. 24 Nähtyään nyt, ettei Jeesus ollut siellä eivätkä hänen opetuslapsensakaan, ihmiset nousivat veneisiin ja lähtivät Kapernaumiin etsimään Jeesusta. 25 He löysivät Jeesuksen järven toiselta puolelta ja kysyivät häneltä: "Rabbi, milloin sinä olet tullut tänne?" 26 Jeesus vastasi: "Totisesti, totisesti: ette te minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan siksi, että saitte leipää ja söitte itsenne kylläisiksi. 27 Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä, joka antaa ikuisen elämän. Sitä teille antaa Ihmisen Poika, sillä Isä, Jumala itse, on merkinnyt hänet sinetillään."

Päivän synaksario

Pyhä Ardalion Näyttelijä

Pyhän Ardalionin tarina sijoittuu 300-luvun alkuvuosiin. Hänen asuinpaikastaan ei ole tietoa, mutta se sijaitsi ilmeisesti kristikunnan itäosissa. Ardalion oli ammatiltaan näyttelijä. Hän esiintyi pakanallisissa teattereissa ja näytteli sekä tragedioissa että komedioissa. Näytelmissään hän parodioi kristittyjen elämää. Hän teki erityisesti pilaa siitä, kuinka pyhät marttyyrit vastustivat keisarillisia määräyksiä uhrata jumalille.

Eräässä näytöksessä Ardalion näytteli jälleen marttyyria, joka oli ripustettu hirsipuulle kidutettavaksi. Hän oli kärsivinään ruoskaniskuista ja haavoista. Teatteriin tulleet katsojat osoittivat suosiotaan Ardalionille, jonka näyttelijätaidot saivat esityksen vaikuttamaan erittäin realistiselta. Ardalionin kuunnellessa suosionosoituksia Jumalan armo kosketti häntä ja valaisi hänen sielunsa. Hän pyysi yleisöään hiljentymään ja ilmoitti uskovansa Kristukseen. “Kaikessa totuudessa, enkä parodioiden”, Ardalion sanoi vakavissaan.

Näytelmää seuraamassa ollut tuomari vaati Ardalionia perumaan sanansa. Tuomari ilmoitti Ardalionin menettävän henkensä, jos tämä ei kieltäisi uskoaan Kristukseen. Ardalion pysyi lujana tuomarin edessä. Hän ilmoitti kaikille, että Kristus oli todellinen Jumala. Tämän vuoksi hänet heitettiin roviolle. Pyhä Ardalion poltettiin elävältä, ja näin hän sai Jumalalta marttyyrien kruunun. Tämä tapahtui vuoden 300 tienoilla.

Pyhä marttyyri Thomais Aleksandrialainen

Eräs Kahdeksantoista mailin luostarin munkki oli käymässä Aleksandriassa ja asui siellä poikansa luona, joka oli kalastaja. Pojalla oli 18-vuotias vaimo nimeltä Thomais, joka vietti siveellistä ja kunniallista elämää. Paholainen sytytti munkin sisimpään himon miniäänsä kohtaan. Usein hän halasi ja suuteli Thomaista, joka sieti tätä ajatellen kyseessä olevan pelkkä isällisen rakkauden osoitus, olihan kyseessä hänen aviomiehensä isä ja vieläpä munkki.

Eräänä yönä toiset kalastajat tulivat hakemaan poikaa kalaan. Pojan lähdettyä munkki kävi käsiksi Thomaikseen. Tämä huudahti: “Mitä tämä on, isä? Tule tuntoihisi. Se, mitä yrität, on saatanallista.” Mutta munkki jatkoi ahdistelujaan miniän taistellessa vastaan. Vuoteen yläpuolella riippui pojan miekka. Hän tarttui siihen ja uhkasi sillä Thomaista: “Jos et tottele minua, leikkaan sinut kappaleiksi.” Tähän miniä vastasi: “Vaikka tekisit minusta hakkelusta, en ikinä suostu tällaiseen laittomuuteen.”

Silloin munkki paholaisen voittamana kohotti raivoissaan miekan ja hakkasi sillä miniänsä kahtia vyötäisten kohdalta. Heti hän menetti näkönsä ja alkoi kulkea ympäriinsä etsien ovea, jota hän ei löytänyt.

Aamun koitteessa toiset kalastajat tulivat pyytämään Thomaiksen miestä kalaan. Miehen isä vastasi: “Hän meni jo. Mutta missä on ovi? En näe sitä.” Miehet huusivat oven takaa: “Ovi on täällä.” Onneton murhaaja avasi sen heille ja he näkivät Thomaiksen ruumiin lattialla. “Pidättäkää minut ja luovuttakaa tuomarille, sillä olen tehnyt murhan”, munkki sanoi heille. He luovuttivat miehen kaupunginjohtajalle, jolle hän itse kertoi koko totuuden. Rangaistukseksi hän joutui kestämään erilaisia kidutuksia.

Skiitan abba Daniel, joka oli pyhän maineessa, oli samaan aikaan käymässä Aleksandriassa. Kuultuaan surullisesta tapahtumasta hän sanoi oppilaalleen: “Mennään katsomaan tuon nuoren naisen hautaa.” Kun he olivat menossa Aleksandrian Kahdeksantoista mailin luostariin, luostarin munkit saivat tietää heidän olevan tulossa ja lähtivät abba Danielia vastaan. Tämä sanoi heille: “Siunatkaa, isät! Tämän nuoren naisen ruumis pitää tulla haudatuksi tänne isien joukkoon.” Jotkut munkeista paheksuivat sitä, että naisen – ja vielä murhatun – ruumis haudattaisiin isien keskelle. Abba Daniel sanoi heille: “Tämä nuori nainen on minun ja teidän ammamme, yhteinen hengellinen äitimme, sillä hän meni kuolemaan säilyttääkseen siveytensä.” Silloin kukaan ei enää vastustanut, ja Thomais haudattiin luostarin hautausmaahan isien joukkoon.

Jonkin ajan kuluttua haureuden henki kiusasi kovasti erästä veljeä. Silloin hän meni ja voiteli itsensä Thomaiksen haudalla palavan lampukan öljyllä. Heti hän vapautui kiusauksesta. Myöhemmin pyhän Thomaiksen reliikit siirrettiin Konstantinopoliin.

Pyhä Lambert, Lyonin piispa

Pyhä Lambert syntyi 600-luvun alkupuolella. Lambertin ollessa vielä nuori hänen vanhempansa lähettivät hänet Ranskan hoviin. Siellä Lambertista tuli pian kuningas Clotaire III:n suosikki. Vietettyään ylellistä hovielämää muutamien vuosien ajan Lambert alkoi tuntea sen turhaksi ja hän alkoi kaivata askeettista elämää.

Jumalallisen rakkauden innoittamana Lambert jätti kuninkaan hovin. Hän meni munkiksi Fontenellen luostariin, jonka johtajana toimi tuohon aikaan pyhä Wandregisilis.[1] Wandregisiliksen kuoleman jälkeen Lambertista tuli luostarin johtaja vuonna 666. Hän toimi tehtävässä hieman yli kymmenen vuotta ohjaten veljestöä viisaasti.

Lyonin piispa Genesiuksen kuoltua vuonna 679 Lambert vihittiin kaupungin uudeksi arkkipiispaksi. Lambertin viimeisistä vuosista ei tiedetä paljoa. Ilmeisesti hän aika ajoin jätti piispalliset tehtävänsä ja vetäytyi hiljaisuuteen Donzèren luostariin, jonka hän oli itse perustanut. Pyhä Lambert nukkui kuolonuneen vuonna 688.


[1] Tunnetaan myös nimellä Wandrille.

Pyhittäjämarttyyri Kristoforos Pyhän Sabbaksen luostarista

700-luvulla elänyt pyhä Kristoforos oli syntyjään persialainen muslimi, mutta hän kääntyi kristityksi ja otti vastaan pyhän kasteen. Tämän jälkeen hän meni munkiksi Pyhälle maalle pyhän Sabbaksen luostariin. Siellä Kristoforos vietti aikansa askeettisessa kilvoituksessa. Jonkin ajan kuluttua eräs luopiokristitty ilmiantoi hänet muslimeille. Kristoforos tunnusti uskonsa Kristukseen muslimiruhtinaan ja tämän joukkojen edessä. Tämä riitti kuolemantuomioon islamilaisen lain mukaan, ja pyhä Kristoforos mestattiin. Hän sai marttyyrien kruunun huhtikuun 14. päivänä vuonna 797. Tämä tapahtui alle kuukausi sen jälkeen, kun beduiinijoukko oli hyökännyt pyhän Sabbaksen luostariin murhaten kaksikymmentä munkkia, joiden muistopäivää vietetään maaliskuun 20. päivänä.

Pyhät marttyyrit Antoni, Johannes ja Eustafi Vilnalaiset

Pyhät marttyyrit Antoni, Johannes ja Eustafi elivät Liettuan suuriruhtinas Olgerdin aikana 1300-luvulla. Olgerd oli kääntynyt pakanuudesta kristinuskoon ja ottanut vastaan ortodoksisen kasteen saadakseen puolisokseen Vitebskin ruhtinattaren Marian. Kristinuskon valo ei kuitenkaan loistanut hänen sydämessään. Marian kuoleman jälkeen hän uhripappien yllytyksestä taipui jälleen kannattamaan pakanallisia kansanuskomuksia.

Marian rippi-isä pappi Nestor käännytti muutamia liettualaisia kristinuskoon. Heidän joukossaan oli kaksi veljestä, Olgerdin suosikkeja, jotka palvelivat hovissa. He saivat kristillisiksi nimikseen Antoni ja Johannes. Pian uhripapit panivat merkille, etteivät Antoni ja Johannes käyneet Perunin temppelissä uhraamassa tulelle ja että he paastosivat tiettyinä päivinä. He kantelivat asiasta Olgerdille, joka heitätti veljekset vankilaan.

Antoni ja Johannes viruivat kosteassa tyrmässä kokonaisen vuoden. Heitä piinattiin nälällä, mutta he pysyivät lujina uskossaan. Toisena vankeusvuotena veljeksistä vanhempi, Johannes, kuitenkin herpaantui ja ilmoitti luopuvansa kristinuskosta. Silloin Olgerd vapautti molemmat veljekset.

Antoni, joka oli pysynyt lujana kristillisessä vakaumuksessaan, noudatti vapauduttuaan avoimesti kristillisiä tapoja ja kieltäytyi pakanallisista menoista. Silloin veljeksiä päätettiin koetella kutsumalla heidät paastopäivänä aterialle ruhtinaan pöytään. Johannes söi tarjottua liharuokaa, mutta Antoni kieltäytyi siitä kiinnittämättä huomiota Olgerdin suostutteluihin. Seurauksena oli, että hänet heitettiin jälleen vankilaan.

Äärimmäisistä kärsimyksistä huolimatta Antoni pysyi vankilassa lujana ja rauhallisena. Hänestä huokuva horjumattomuus ja ilo sai monet vankilassa hakeutumaan hänen luokseen: he tunsivat, että hän julisti taivaallista totuutta. Johannes puolestaan tunsi kadottaneensa Kristuksen myötä kaiken ilon. Olgerdin hoviväki halveksi häntä eikä hänen veljensä Antoni halunnut edes nähdä häntä. Häpeän ja omantunnontuskien piinaamana Johannes avasi sielunsa pappi Nestorille ja pyysi tätä saamaan aikaan sovun hänen ja Antonin välille. Antoni kuitenkin vastasi, ettei hän halua olla missään tekemisissä uskonluopion kanssa. Silloin Johannes päätti vapautua synnistään. Hän ilmoitti Olgerdille palanneensa kristinuskoon. Olgerd raivostui. Hän pieksi itse Johannesta kepeillä ja käski sitten heittää tämän kahlittuna vankilaan.

Antonin riemulla ei ollut rajoja hänen nähdessään Johanneksen, ja Johannes puolestaan tunsi sielussaan suurta helpotusta. Yhdessä he ylistivät Jumalaa ja osallistuivat pyhään ehtoolliseen. Veljesten vankilasta tuli pian uskon opinahjo. Kansa kerääntyi heidän luokseen nähdäkseen uuden uskon horjumattomat tunnustajat. Heidän enkelimäinen rauhallisuutensa ja voimakas julistuksensa sai monet kääntymään kristityiksi.

Kun kansan vaellus Antonin ja Johanneksen luo vankilaan tuli uhripappien tietoon, nämä alkoivat vaatia heille pikaista tuomiota. Ruhtinas Olgerd luovutti veljekset uhripappien käsiin. Heitä kidutettiin ja heidän ruumistaan raastettiin. Huhtikuun 14. päivänä vuonna 1347 Antoni hirtettiin tammeen. Johanneksen kiduttamista jatkettiin toivossa, että saataisiin hänet horjumaan, mutta kymmenen päivän kuluttua hänetkin kuristettiin ja ripustettiin samaan puuhun.

Antonin ja Johanneksen marttyyrikuolema synnytti vielä uuden marttyyrin. Eräs heidän nuori sukulaisensa, joka myös palveli Olgerdin hovissa, vaikuttui veljesten lujuudesta niin suuresti, että kääntyi itsekin kristinuskoon saaden nimekseen Eustafi. Olgerd huomasi hänen kääntymyksensä ja yritti taivuttaa hänet syömään lihaa perjantaina joulupaaston aikaan. Eustafin kieltäytyessä Olgerd käski ankaralla pakkasella kaataa tämän suuhun jääkylmää vettä, niin että Eustafin hengitys salpaantui ja ruumis alkoi sinertää. Kun Eustafi yhä kieltäytyi syömästä kiellettyä ruokaa, Olgerd käski lyödä Eustafin jalat murskaksi rautaketjuilla ja nylkeä hänen päänahkansa. Marttyyri kesti kaiken lohduttaen surevia kristittyjä ikuisen autuuden toivolla. Lopulta hänet hirtettiin samaan tammeen kuin Antoni ja Johannes.

Marttyyrien pyhäinjäännökset haudattiin Pyhän Nikolaoksen kirkkoon. Heidän marttyyrikilvoituksensa paikalle rakennettiin pian Pyhän Kolminaisuuden kirkko ja luostari. Venäjän kirkko alkoi viettää Vilnan marttyyrien muistoa vuonna 1364, vain 17 vuotta heidän kuolemansa jälkeen.

Pyhä uusmarttyyi Demetrios

Pyhän uusmarttyyri Demetrioksen elämäkerran ovat kirjoittaneet hänen kolme rippi-isäänsä: Korintin piispa pyhä Makarios (17.4.), joka tunnetaan Filokalian tekstien kerääjänä, pyhä Nikeforos Khioslainen (1.5.) ja Peloponnesoksella vaikuttanut teologipappi Jesaja.

Demetrios syntyi Peloponnesoksen Arkadiassa Flokan kylässä vuonna 1779. Hänen äitinsä kuoli, kun hän oli vielä pieni. Äitipuoli suhtautui nurjasti häneen ja hänen vanhempaan veljeensä. Pojat lähtivät pois kotoa heti kun kynnelle kykenivät. Demetrios kulki ensin kiertelevien rakennusmiesten mukana, mutta lopulta hän asettui Tripolikseen turkkilaisen parturin perheeseen. Siellä turkkilaisten lasten seura ja isäntäväen kehotukset saivat aikaan, että hän erehtyi hylkäämään kristinuskon ja suostui ympärileikkaukseen saaden uudeksi nimekseen Mehmet. Kun hänen veljensä puuttui asiaan, Demetrios sai houkutelluksi hänetkin samaan lankeemukseen.

Poikien isä Elias sai kauhukseen kuulla, mitä oli tapahtunut. Hän lähti heti pitkälle matkalle Tripolikseen tapaamaan heitä. Kuultuaan isänsä etsivän häntä Demetrios piiloutui ja isä joutui lähtemään pois poikaansa näkemättä. Ei ole tiedossa, kohtasiko isä toisen poikansa ja mitä tälle tapahtui. Isän vierailu pani kuitenkin Demetrioksen ajattelemaan, kuinka suuren surun hän oli tälle tuottanut. Samalla hänelle valkeni, kuinka vakava asia Kristuksesta luopuminen oli. Hän alkoi katua ja murehtia tekoaan.

Lopulta Demetrios päätti lähteä pois Tripoliksesta. Hän alkoi etsiä sopivaa rippi-isää, jolle voisi tunnustaa lankeemuksensa ja joka liittäisi hänet takaisin kirkon yhteyteen. Lähellä Vähän-Aasian rannikkoa sijaitsi pienellä saarella Pyhän Johannes Kastajan luostari. Luostarin igumeni otti vastaan Demetrioksen tunnustuksen ja liitti hänet takaisin kirkkoon mirhavoitelun sakramentilla. Sen jälkeen Demetrios siirtyi Moskhonesiaan kahvikauppiaaksi ja myöhemmin parturiksi Vähän-Aasian puolelle Kydoniaan. Työstään saamilla tuloilla hän hankki hopeisen lampukan tarkoituksenaan lahjoittaa se luostariin pyhän Johannes Kastajan ikonin eteen.

Tästä alkaen Demetrioksen sydämessä paloi rakkauden liekki Kristukseen. Eräs tuttu kauppias, jolle hän kertoi elämänvaiheensa, alkoi lukea hänelle pyhän Nikodemos Athosvuorelaisen juuri ilmestynyttä uusmarttyyrien elämäkertakirjaa. Demetrios havaitsi, kuinka toiset Kristuksen kieltäneet ja islamiin kääntyneet olivat pyyhkineet lankeemuksensa pois tunnustamalla Kristuksen julkisesti, vaikka se Osmanien valtakunnassa tiesikin hengenmenetystä. Hänen sydämessään syttynyt rakkauden liekki muuttui roihuksi ja hänkin tahtoi uhrata henkensä Kristusta tunnustamalla. Hän vei lampukan luostariin ja kertoi samalla igumenille aikeestaan. Tämä lähetti hänet Khios-saarelle pyhän piispa Makarioksen luo, jonka turkkilaiset olivat pakottaneet luopumaan piispanvirastaan Korintissa ja joka vietti askeettista elämää saarella toimien samalla hengellisenä ohjaajana.

Pyhä Makarios on kirjoituksissaan kertonut itseään nimeltä mainitsematta, kuinka hän käsitteli tapauksen. Ensin hän sanoi Demetriokselle, ettei meidän todellakaan pidä säästää henkeämme silloin, kun tulee tarve tunnustaa uskomme ja rakkautemme Kristukseen. Näin hän täytti Demetrioksen sydämen hengellisellä ilolla. Kun Makarios sitten näki, että Demetrioksen sydämessä oli syntynyt luottamus ja rakkaus rippi-isään ja hän oli valmis antamaan elämänsä tämän johdettavaksi, hän sanoi: “Demetrios, rakas poikani Herrassa, sinun tulee tietää, ettei ole olemassa mitään syntiä, joka voittaisi Herran ihmisrakkauden ja laupeuden ja jota ei voisi saada anteeksi synnintunnustuksella ja katumuksella. Kirkkomme on täynnä suuria syntisiä, jotka ovat pelastuneet katumuksen kautta. Paras esimerkki heistä on apostoli Pietari, joka katumuksellaan ja kyyneleillään sai anteeksi, että oli kieltänyt Kristuksen kolme kertaa. Niinpä sinäkin voit asettua johonkin rauhalliseen paikkaan ja siellä pyyhkiä katumuksella pois syntisi ja pelastua.”

Pyhä Makarios jatkoi rippilapselleen: “Ehkä sanot minulle, että monet eivät ole tyytyneet pyyhkimään kieltämisen syntiään pois katumuksella vaan ovat antautuneet marttyyrikilvoitukseen ja kuolemaan. Rakas lapseni, tämä johtuu siitä, että katumus on pitkäaikainen prosessi: sen, joka tahtoo pelastua, tulee murehtia ja itkeä lankeemustaan murtunein ja nöyrin sydämin koko elämänsä ajan, vaikka hän onkin saanut syntinsä anteeksi. Niin pyhä Pietarikin teki: kuullessaan kukon laulavan joka aamu koko elämänsä ajan hän itki ja valitti katkerasti. Jotkut taas epäilevät, etteivät he pysty vaadittavaan katumukseen, tai pelkäävät lankeavansa uusiin synteihin ja kiiruhtavat sen vuoksi marttyyrikilvoitukseen päästäkseen nopeammin paratiisiin. Marttyyrius on verikaste. Pyhä Gregorios Teologi sanookin, että marttyyrikasteen saaneen ei tarvitse enää pelätä saastuvansa uudestaan synnistä. Niinpä marttyyrius on kyllä hyvä asia, itse asiassa paljon parempi ja kunniakkaampi kuin pelkkä katumus. Mutta sinä olet vielä nuori ja pelkään puolestasi, kestäisitkö marttyyrikuoleman, ja siksi neuvon sinua luopumaan siitä ja tyytymään katumuksen tekoihin. Sanoohan Herrakin, että henki on altis mutta liha on heikko.”

Sanoillaan rippi-isä yhtäältä innosti Demetriosta marttyyrikuolemaan mutta toisaalta pidätteli häntä, ettei hän ajattelemattomasti ryntäisi hänelle ehkä ylivoimaiseen kilvoitukseen. Kunnioituksesta rippi-isää kohtaan Demetrios ei vastustanut häntä, mutta rakkaus Kristukseen leimusi hänen sydämessään yhä palavampana. Hän heittäytyi koko sydämestään erilaisiin kilvoituksiin, alkoi paastota ankarasti, rukoili yökaudet, teki lukemattomia maahankumarruksia, kääntyi Jumalanäidin, syntisten puolustajan, puoleen lukien lämpimin sydämin rukouskanoneja ja akatistosta hänelle. Usein hän kätkeytyi läheiselle vuorelle maanalaiseen käytävään ja löi siellä katumuksen vallassa nyrkillä rintaansa, niin että nenästä vuoti verta, ja hakkasi päätään kallioon. Kylmiä talviöitäkin hän vietti siellä kauheasti palellen. Näin hän valmisti itseään kestämään kipua ja tuskaa.

Tällä välin pyhä Makarios oli vihkiytynyt suureen skeemaan ja toimi enää harvoin rippi-isänä. Hän lähetti Demetrioksen Khioksen saaren virallisen rippi-isän pyhittäjä Nikeforos Khioslaisen luo. Hänkin ehdotti Demetriokselle, että tämä tyytyisi hiljaiseen elämään katumuksessa. Mutta mitkään sanat eivät voineet enää pidätellä tätä. Koska Demetrios itse oli lukutaidoton, hän pyysi jatkuvasti kristiveljiä lukemaan hänelle uusmarttyyrien kärsimyksistä. Lopulta hän ei enää pystynyt pidättelemään intoaan vaan pyysi rippi-isältä siunauksen lähteä takaisin Peloponnesokselle samaan Tripoliksen kaupunkiin, missä hän oli kieltänyt Kristuksen, voidakseen nyt tunnustaa Hänet siellä. Hän kantoi myös syyllisyyttä veljensä kääntymisestä islamiin ja tahtoi löytää hänet johtaakseen hänetkin katumuksen tielle.

Pyhittäjä Nikeforos päästi Demetrioksen lähtemään ja antoi hänen mukaansa suosituskirjeen Argoksen kaupungin oppineelle papille isä Jesajalle, että tämä toimisi hänen tukenaan. Kun Demetrios saapui Argokseen, isä Jesaja ei ollut paikalla. Niinpä hän asettui erään kristityn luo, joka luki hänelle jatkuvasti uusmarttyyreiden elämäkertoja, ja jatkoi siellä katumuskilvoituksiaan. Hän söi vain kerran viikossa, kuten hänen rippi-isänsä myöhemmin todisti, ja vuodatti jatkuvasti kuumia kyyneleitä.

Kun isä Jesajaa ei vain kuulunut, Demetrios ei enää kestänyt vaan lähti Argoksesta Tripolikseen. Hän meni heti turkkilaisen isäntänsä kotiin, ja koska oli pääsiäisaika, hän tervehti perhettä pääsiäistervehdyksellä: “Kristus nousi kuolleista!” He tunnistivat hänet ja kuultuaan hänen aikeistaan kääntyä takaisin kristityksi säikähtivät kovasti.

Jo samana iltana Demetrios tapasi kaupungin pappeja ja kristittyjen johtomiehiä, joille hän ilmoitti aikomuksestaan mennä turkkilaisten eteen tunnustamaan uskonsa. He yrittivät estää häntä peläten, että siitä olisi ikäviä seurauksia koko kaupungin kristitylle väestölle. Hurskas pappi isä Antonios, joka otti hänet siipiensä suojaan, yritti muiden tavoin hillitä hänen marttyyri-intoaan mutta turhaan. Hän ehdotti Demetriokselle, että he viettäisivät kumpikin tahollaan koko yön rukoillen, että Jumala antaisi merkin, kuinka asiassa pitää menetellä. Isä Antonios meni yöksi kirkkoon, ja kun hän rukoillessaan nukahti hetkeksi, hän näki valoa hohtavan miehen Demetrioksen seurassa ja kuuli Demetrioksen sanovan: “Nouse, aika on tullut!” Kävi ilmi, että Demetrios itsekin oli nähnyt näyssä tuon saman kirkkaan miehen, ilmeisesti itsensä Kristuksen, joka oli sanonut hänelle: “ Älä pelkää, kiirehdi rohkeasti marttyyrikilvoitukseesi ja minä olen kanssasi.”

Aamulla Demetrios osallistui runsaita kyyneleitä vuodattaen pyhään ehtoolliseen ja sen vahvistamana meni kaupungille. Isä Antonios oli kieltänyt häntä hakeutumasta oma-aloitteisesti tuomarin eteen. Niinpä hän kierteli kaupunkia kristityn vaatteissa toivoen, että turkkilaiset tunnistaisivat hänessä entisen muslimin. Kukaan ei kuitenkaan tunnistanut häntä. Silloin hän meni turkkilaisen isäntänsä parturiliikkeeseen, jossa hän oli ollut töissä, ja tervehti siellä entisiä työtovereitaan sanomalla “Kristus nousi kuolleista!” Hekään eivät heti tunnistaneet häntä, ja kun yksi heistä kysyi, kuka hän oli, hän vastasi: “Olen Demetrios ja tässä kirotussa liikkeessä kielsin Kristukseni, joka on todellinen Jumala. Nyt tulin taas tänne tunnustamaan Hänet tässä samassa paikassa, jossa Hänet kielsinkin.”

Kristityt asiakkaat säikähtivät ja kaikkosivat paikalta. Turkkilaispoika, joka oli ollut Demetrioksen koulutoveri, hämmästeli: “Oletko tullut hulluksi, Mehmet? Sinähän menetät henkesi. Heti kun tämä tulee tietoon, sinut tapetaan.” Tähän Demetrios vastasi: “Sitä varten olen tänne tullutkin.” Myös hänen entinen isäntänsä yritti niin lupauksin kuin uhkauksinkin saada hänet luopumaan aikeistaan. Kun isäntä huomasi, ettei Demetrios missään tapauksessa palaa muslimiksi, hän jopa lupasi antaa hänelle rahaa, niin että hän voisi lähteä muualle ja elää siellä rauhassa kristittynä. Mutta Demetrios vain toisteli: “Olen kristitty, en lähde mihinkään. Tulin tunnustamaan uskoni ja vuodattamaan vereni ristiinnaulitun Kristukseni tähden.”

Tieto entisen muslimin kääntymisestä takaisin kristityksi levisi ja väkeä alkoi kertyä paikalle. Eräs isokasvuinen mies tempasi Demetrioksen mukaansa viedäkseen hänet maaherran eteen. Matkalla hän poikkesi erääseen työpajaan, koska tahtoi etsiä, olisiko Demetrioksella vaatteisiin piilotettuna rahaa. Työpajan kristitty omistaja tarjoutui maksamaan miehelle, jos tämä vapauttaisi Demetrioksen. Mutta Demetrios keskeytti miehen: “Kiitän sinua, mutta älä turhaan menetä rahojasi. Tätä varten olen tänne tullut.” Maaherran valtuutettu yritti matkalla sekä mielistellen että uhkaillen saada Demetrioksen palaamaan islamiin. Mutta kun hän huomasi, ettei se onnistunut, hän lähetti Demetrioksen tuomioistuimen eteen.

Matkalla tuomarin luo yksi turkkilaisista piti Demetrioksen oikeaa kättä lujassa otteessa, ettei hän voisi tehdä ristinmerkkiä. Demetrios sanoi hänelle: “Olen tullut vapaaehtoisesti. Älkää pelätkö, en karkaa.” Silloin mies irrotti otteensa ja Demetrios kulki vartijoidensa keskellä vapaana ja saattoi tehdä ristinmerkkejä. Samaan aikaan kaupungin kristittyjen keskuuteen alkoi levitä tieto, että eräs kristiveli oli menossa tunnustamaan uskonsa. Silloin he toiset kotonaan, toiset kaupoissaan ja työpajoissaan hiljentyivät rukoilemaan ikonien edessä ja pyysivät kyynelsilmin Herraa vahvistamaan marttyyria hänen tunnustuksessaan.

Tuomarin eteen jouduttuaan Demetrios vastasi kaikkiin kysymyksiin kreikaksi: “Kristitty olin ja olen, ja kumarran ja kunnioitan Kristustani Jumalana.” Demetrios osasi kyllä turkkia mutta ei tahtonut käyttää sitä. Joku turkkilainen käänsi hänen vastauksensa tuomarille tahallaan väärin: “Hän sanoo, että hän oli ja on muslimi.” Silloin Demetrios alkoi huutaa turkiksi: “Ei, ei, ei! He valehtelevat. Minä synnyin kristityksi, olen kristitty ja kristittynä tahdon myös kuolla.” Tuomari hämmästyi hänen rohkeuttaan. Nähtyään hänen lujuutensa tuomari ei julistanut hänelle kuolemantuomiota, vaan lähetti hänet maaherran luo.

Maaherra kysyi Demetriokselta, miksi hän oli luopunut heidän uskostaan, ja lupaili hänelle upeita ratsuhevosia, kultaa ja hopeaa. Mutta kaikkiin niihin kahteentoista kysymykseen, jotka maaherra, hänen vävynsä ja joku toinen sukulaisensa hänelle esittivät, Demetrios vastasi vain: “Olen kristitty ja kumarran ristiinnaulittua Kristustani todellisena Jumalana. Kumarran Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä, samaa olemusta olevaa ja jakaantumatonta Kolminaisuutta.” Näin hän kirkkaalla äänellä tunnusti saman Kolmiyhteisen Jumalan, jonka oli kerran kieltänyt. Kun maaherra näki hänen taipumattomuutensa, hän määräsi hänet heti mestattavaksi. Kuultuaan päätöksen Demetrios ilahtui. Valoisin kasvoin hän vaelsi mestauspaikalle pyytäen samalla anteeksi matkan varella tapaamiltaan kristityiltä. Hän kiiruhti kohti marttyyriutta “niin kuin peura halajaa vesipuroille” (Ps. 41:1).

Kun Demetrios pyövelin saattamana saapui kaupungin torille, hän kohotti kasvonsa kohti taivasta ja huusi: “Kunnia olkoon Sinulle, ristiinnaulittu Kristukseni, että olet sallinut minun saavuttaa tämä pyhä hetki, jolloin saan vuodattaa syntisen vereni Sinun pyhän nimesi tähden.” Tämän kuultuaan pyöveli löi häntä ja käski hänen polvistua ja kumartaa päänsä. Mutta kuoliniskua ei tullutkaan, vaan pyöveli nosti hänet uudelleen pystyyn. Sama toistui hänen turkkilaisen isäntänsä parturiliikkeen edessä. Myös kalatorilla pyöveli käski hänen polvistua ja marttyyri pyysi tätä toteuttamaan saamansa käskyn. Turkkilaisetkin nähdessään Demetrioksen joka kertaa tarjoavan päänsä katkaistavaksi ilman pelon häivääkään, tunnustivat, etteivät olleet koskaan nähneet sellaista rohkeutta.

Lopulta pyöveli katkaisi Demetrioksen pään kolmella miekaniskulla, niin kuin maaherra oli määrännyt. Ensimmäisen iskun saatuaan marttyyri lauloi: “Muista minua, Herra, kun tulet valtakuntaasi.” Toisella iskulla hän sanoi vain: “Muista minua, Herraa!” Kolmannella iskulla hänen päänsä putosi.

Suuri joukko kristittyjä, jotka olivat seuranneet tätä erikoista näytelmää, ryntäsi pelkäämättä mestauspaikalle. Kuka kastoi kangaspalan hänen vereensä, kuka otti hänen hiuksiaan, kuka repi kappaleen hänen paidastaan. Kun näillä pyhäinjäännöksillä siveltiin sairaita, monet paranivat. Turkkilaiset menivät hämilleen eikä kukaan uskaltanut millään tavoin pilkata Demetriosta. Kristityt sen sijaan valtasi ennen kokematon ilo Demetrioksen voittoisan tunnustuksen takia. Sitä kasvatti sekin, että marttyyrin ruumiista alkoi heti levitä ihana tuoksu, jonka turkkilaisetkin aistivat.

Vähän ajan kuluttua mestauksesta marttyyrin silmät katkaistussa päässä avautuivat, ja pää näytti aivan kuin elävältä. Kasvot olivat punertavat, valoisat ja niin kauniit, että ne katselijoista näyttivät aivan kuin juuri kylvystä tulleen ihmisen kasvoilta. Seuraavana yönä jotkut kristityt näkivät valkeaviittaisten kunniakkaiden miesten kiertävän Demetrioksen pyhän ruumiin ympäri maata koskettamatta ja kauniisti laulaen. Kristityt vakuuttivat valalla vannoen nähneensä hahmot omin silmin. Ruumis jätettiin mestauspaikalle kolmeksi vuorokaudeksi. Sen jälkeen eräs islamilaisten hengenmiesten, suufien ryhmä päätti, että ruumis pitäisi polttaa. Antamalla heille paljon rahaa kristityt saivat kuitenkin sovituksi, että ruumis heitettiin kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jossa hirttorangaistukset toteutettiin. Sieltä kristityt kävivät sen yöllä hakemassa ja hautasivat juhlallisesti.

Isä Antonios haki samana yönä vaaroja uhmaten marttyyrin kunniakkaan pään ja sijoitti sen Tripoliksen Pyhän Demetrios Mirhanvuodattajan (26.10.) kirkkoon alttaripöydän alle. Hän kävi usein katsomassa tätä aarrettaan ja havaitsi, että päästä alkoi tihkua jotakin öljymäistä ihanasti tuoksuvaa ainetta. Näin uusmarttyyri Demetrios sai Jumalalta saman armolahjan kuin tessalonikalainen kaimansa suurmarttyyri Demetrios Mirhanvuodattaja (26.10.). Mutta koska kirkkokansakin alkoi tuntea alttarista tulevan hyvän tuoksun eikä isä Antonios turkkilaisten pelosta tahtonut, että pyhän pään säilytyspaikka tulisi yleiseen tietoon, hän siirsi sen eräänä yönä jonnekin muualle. Myös pyhän marttyyrin ruumis vietiin öiseen aikaan pois ja sijoitettiin Barsonin Pyhän Nikolaoksen luostariin, jossa se on kunnioitettavana vielä tänäkin päivänä.

Pyhä uusmarttyyri Demetrios kärsi marttyyrikuoleman huhtikuun 14. päivänä 1803. Päivä oli Apostoli Tuomaan viikon tiistai. Hänen muistoaan vietetään Kreikan Tripolissa Mirhantuojanaisten sunnuntaina (toinen sunnuntai pääsiäisen jälkeen) ja hänen kotikylässään Flokassa hänen kuolinpäivänään.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.