9.4.2018

Sävelmä
1. säv.

m. Eupsykhios Kesarealainen (+ 300-l.)

p:t Rafael, Nikolaos ja Irene (+ 1463)

Mikael Agricolan päivä, suomen kielen päivä

Epistola
Ap. t. 3:19–26

Ap. t. 3:19–26

Niinä päivinä Pietari sanoi kansalle: "19 Katukaa siis syntejänne, jotta ne pyyhittäisiin pois, 20 kääntykää, jotta Herra antaisi tulla virvoituksen ajan ja lähettäisi Jeesuksen, teille ennalta valitsemansa Voidellun. 21 "Taivas oli oleva hänen asuinsijansa siihen aikaan saakka, jolloin kaikki pannaan kohdalleen, niin kuin Jumala ikiajoista asti on luvannut pyhien profeettojensa suulla. 22 Mooses on sanonut: 'Herra, teidän Jumalanne, on veljienne joukosta nostava esiin profeetan, minun kaltaiseni. Kuulkaa häntä, tehkää kaikessa niin kuin hän teille sanoo. 23 Jokainen, joka ei tätä profeettaa kuule, poistetaan kansansa parista ja tuhotaan.' 24 Samoin ovat muut profeetat, niin Samuel kuin kaikki myöhemmätkin, kansalle puhuessaan myös ennustaneet näistä päivistä. 25 Te olette profeettojen lapsia, te olette perineet sen liiton, jonka Jumala teki isienne kanssa sanoessaan Abrahamille: 'Sinun jälkeläisesi kautta tulee siunaus kaikille sukukunnille maan päällä.' 26 Teitä varten ennen muita Jumala on nostanut kuolleista palvelijansa. Hänet Jumala on lähettänyt siunaamaan teitä kaikkia, kun käännytte pois pahuudestanne."

Joh. 2:1–11

9.4.2018

Joh. 2:1–11

Siihen aikaan 1 viikon kolmantena päivänä vietettiin Galilean Kaanassa häitä. Jeesuksen äiti oli siellä, 2 ja myös Jeesus ja hänen opetuslapsensa kutsuttiin häihin. 3 Viini loppui kesken, ja äiti sanoi Jeesukselle: "Heillä ei ole viiniä." 4 Mutta Jeesus vastasi: "Anna minun olla, nainen. Minun aikani ei ole vielä tullut." 5 Hänen äitinsä sanoi palvelijoille: "Mitä hän teille sanookin, tehkää se." 6 Siellä oli kuusi kivistä vesiastiaa juutalaisten tapojen mukaisia pesuja varten ne olivat parin kolmen mitan* vetoisia. 7 Jeesus sanoi palvelijoille: "Täyttäkää astiat vedellä", ja he täyttivät ne reunoja myöten. 8 Sitten hän sanoi: "Ottakaa nyt siitä ja viekää pitojen valvojalle", ja he veivät. 9 Valvoja maistoi vettä: se oli muuttunut viiniksi. Toisin kuin palvelijat, jotka olivat veden astiasta ottaneet, hän ei tiennyt, mistä viini oli peräisin. Hän kutsui sulhasen luokseen 10 ja sanoi: "Kaikki tarjoavat ensiksi hyvän viinin ja sitten, kun vieraat alkavat juopua, huonompaa. Mutta sinä olet säästänyt hyvän viinin tähän asti." 11 Tämä oli Jeesuksen tunnusteoista ensimmäinen, ja hän teki sen Galilean Kaanassa. Hän ilmaisi sillä kirkkautensa, ja hänen opetuslapsensa uskoivat häneen.

Päivän synaksario

Pyhä martyyri Eupsykhios Kesarealainen

Pyhä Eupsykhios eli 300-luvulla. Hän oli kristitty ja asui Kappadokian Kesareassa keisari Julianus Luopion hallituskaudella (361–363). Eupsykhioksen vaikutuksesta kaupungin kristityt tuhosivat Fortunan temppelin, joka oli rakennettu Kesareaan.

Muutamia päiviä sen jälkeen, kun Eupsykhios oli viettänyt hääjuhliaan, keisari Julianus joukkoineen ratsasti Kesarean kaupungin läpi. Keisari oli matkalla Antiokiaan. Nähdessään suurimman osan kaupunkilaisista olevan kristittyjä Julianus Luopio järkyttyi. Erityisesti hän tyrmistyi nähdessään, mitä Fortunan temppelille oli tapahtunut. Hän näet palvoi itse kyseistä epäjumalatarta ja uhrasi sille päivittäin. Julmistunut keisari määräsi, että temppelin tuhoaja pitäisi mestata ja kaikkia hänen apulaisiaan tulisi kiduttaa ja lähettää sitten maanpakoon. Pyhä Eupsykhios pidätettiin ja mestattiin, ja niin hän sai Herralta marttyyrien kruunun.

Eupsykhioksen kuoleman jälkeen kostonhimoinen keisari Julianus Luopio nosti Kesarean kaupunkilaisten verotusta. Hän jopa muutti kaupungin nimen Kesareasta, “keisarillinen”, takaisin Mazaksi, joka oli kaupungin alkuperäinen nimi. Tämän lisäksi Julianus määräsi, että kaupunkilaisten tulisi korjata tuhottu temppeli entiseen loistoonsa.

Kristityt asukkaat eivät kuitenkaan noudattaneet annettua määräystä. Sen sijaan että he olisivat pystyttäneet epäjumalanpalveluspaikan, he alkoivat rakentaa kirkkoa pyhän marttyyri Eupsykhioksen kunniaksi. Keisari Julianus Luopion toimet kirkkoa vastaan päättyivät, kun hän menehtyi sotaretkellä persialaisia vastaan. Vain muutamia vuosia myöhemmin pyhä kirkkoisä Basileios Suuri (1.1.) toimitti jumalanpalveluksen Eupsykhiokselle omistetussa kirkossa pyhän marttyyrin muistopäivänä.

Pyhä marttyyripiispa Heliodoros, pappismarttyyrit Desan ja Mariabos sekä 270 heidän kanssaan kärsinyttä

Vuoden 362 tienoilla Persian hallitsija Šapur II (309–379) valloitti Tigrisjoen rannalla sijaitsevan Bet-Zabden linnakkeen. Bet-Zabden vartiopaikan kautta avautui pääsy Pohjois-Mesopotamiaan ja Armeniaan, joten sen valloitus oli suuri sotilaallinen saavutus. Valloituksen aikana Šapurin joukot surmasivat useita ihmisiä. Sotilaat ottivat myös yhteensä noin yhdeksäntuhatta vankia. Näiden joukossa oli pyhä piispa Heliodoros sekä kaksi iäkästä pappia, Desan ja Mariabos. Lisäksi vagiksi joutui lukuisia muita pappeja sekä luostariväkeä.

Sotajoukko lähti kuljettamaan vankeja maanpakolaisuuteen. Matkalla piispa Heliodoros sairastui erittäin vakavasti. Heliodoros vihki Desanista seuraajansa siltä varalta että itse kuolisi. Raskaan matkan aikana kristityt vangit myös toimittivat päivittäin jumalanpalveluksia sekä lauloivat psalmeja.

Persialainen maagi huomasi, että kristityt jatkoivat jumalanpalvelusten toimittamista vangittuinakin. Hän meni kuninkaan luo ja ilmiantoi Desanin Šapurille sanoen, että kristityt halveksivat teoillaan kuninkaan valtaa sekä valtakunnan jumalia. Tämän kuultuaan kuningas antoi määräyksen, että kaikkien vankien tulisi palvoa aurinkoa ja kuuta. Vankien tuli myös kieltää kristittyjen Jumala, jota Rooman valtakunnassa oli alettu palvoa. Šapur lupasi, että hänen määräyksiään tottelevat saisivat asettua valitsemaansa kylään asumaan. Kieltäytyjät tultaisiin tappamaan miekalla.

Tämän jälkeen kristityt vangit koottiin yhteen. Heidät vietiin erään kukkulan rinteelle ja heille osoitettiin laaksossa sijaitsevaa vaurasta kylää. Kristittyjen seistessä katselemassa alaspäin heille kerrottiin hallitsijan määräys. Piispa Desan vastasi persialaisille, ettei hän itse eivätkä hänen laumansa jäsenet aikoneet luopua uskostaan. “Me emme menetä isänmaatamme, sillä se on taivaissa, emmekä me kuole vankeina”, Desan sanoi. Tämän jälkeen hän huudahti, että persialaiset voisivat jo tappaa heidät. “Kukaan meistä ei tule palvomaan aurinkoa ja kuuta, jotka Jumala on luonut. Me menemme kuolemaamme laulu huulillamme”, piispa päätti puheensa.

Kuultuaan Desanin sanat persialaisten uskonnollinen johtaja määräsi, että kristityt tulisi tappaa viidenkymmenen ryhmissä. Teloitushetken koittaessa kahteenkymmeneenviiteen kristittyyn iski sellainen pelko, että he pettivät Kristuksen ja palvoivat aurinkoa ja kuuta. Toiset pysyivät kuitenkin uskollisina ja saivat Jumalalta marttyyrien kruunut.

Mestattujen joukossa oli Abdisho-niminen[1] diakoni, jonka haavat eivät olleet kuolettavia. Hän säilyi hengissä verilöylystä ja löysi turvapaikan läheisestä kylästä. Seuraavana päivänä hän palasi marttyyrien ruumiiden luo mukanaan joukko miehiä. Näiden avulla hän löysi Desanin, Mariabuksen sekä muiden pappien ruumiit. Yhdessä miehet hautasivat pyhien marttyyrien jäännökset luolaan.

Kahden persialaisen paimenen lampaat laidunsivat lähellä luolaa. Kolmena peräkkäisenä yönä paimenet näkivät erikoisen näyn. Joukko laulavia enkeleitä liikkui alas ja ylös sen paikan yllä, jonne pyhät marttyyrit oli haudattu. Paimenet kertoivat tästä tapauksesta monille, ja kääntyivät itsekin kristityiksi.

              Diakoni Abdisho julisti kristinuskoa samalla alueella. Hän ei tahtonut lähteä pois seudulta, koska halusi pysytellä lähellä pyhien marttyyrien reliikkejä. Kun paikalliset asukkaat kuulivat Abdishon puhuvan Jumalasta, heitä alkoi kääntyä kristityiksi. Kun kyläpäällikkö näki kyläläistensä jättävän pakanalliset tavat ja alkavan pitää Kristusta Jumalana, hän alkoi kadehtia Abdishoa. Hänen kateutensa kasvoi niin suureksi, että hän lopulta palkkasi erään paimenen tappamaan Abdishon. Kristuksen palvelija Abdisho murhattiin samalla paikalla, jossa muut Bet-Zabden pyhät marttyyrit olivat aiemmin suurin joukoin kohonneet Kristuksen luo. Näin pyhä Abdisho liittyi marttyyrien kuoroon.

Abdishon murhaajaa ja tämän perhettä kohtasivat pian tämän jälkeen suuret vastoinkäymiset. Koko kylä joutui kuivuuden vitsaamaksi ja asukkaat hylkäsivät sen. Kaksikymmentä vuotta alue pysyi asumattomana. Tämän jälkeen paikalle saapui pyhien marttyyrien ruumiita aikanaan hautaamassa olleen miehen poika, joka rakensi itselleen talon lähelle hautaluolaa. Kristittynä hän myös alkoi kunnioittaa pyhiä. Pian paikalla alkoi tapahtua ihmeitä. Kristityt rakensivat sinne kirkon, johon pyhien marttyyrien reliikit siirrettiin.


[1] Nimi merkitsee “Jeesuksen palvelijaa”.

Pyhittäjämarttyyri Badimos

Pyhä Badimos (Vadim) syntyi varakkaaseen perheeseen 300-luvulla Beth-Lapatin kaupungissa Persiassa. Kristuksen puhdas valo läpäisi Badimoksen sydämen ja mielen jo hänen nuoruudessaan. Hengellistä elämää kaivaten hän antoi kaiken omaisuutensa köyhille ja vetäytyi erämaahan kaupungin ulkopuolelle.

Badimos rakensi itselleen erämaahan pienen luostarin, jonka suojissa hän rukoili yksinäisyydessä. Kerran hänen rukoillessaan hänet ympäröi jumalallinen kirkkaus. Näin hän sai nähdä ja kokea luomattoman valon.

Jumalan armosta Badimos kasvoi pyhyydessä. Pian hänen ympärilleen alkoi kerääntyä toisia kilvoittelijoita. Erämaahan syntyi pieni luostariyhteisö, jonka johtajaksi Badimos vihittiin. Luostariveljien lisäksi Badimoksella riitti aikaa myös maallikkokristityille, joiden hengellisenä ohjaajana hän toimi.

Noihin aikoihin Persian hallitsija Šapur II (309–379) alkoi vainota kristittyjä. Vainoojat pidättivät myös Badimoksen ja hänen seitsemän oppilastaan. Heitä kidutettiin vankilassa. Vainoojat halusivat heidän kieltävän Kristuksen ja palvovan aurinkoa ja tulta. Badimos ja hänen munkkinsa eivät kuitenkaan luopuneet uskostaan.

Tunnustajia pidettiin vangittuina neljä kuukautta. Heidät oli kahlittu ja he kärsivät monia tuskia, mutta mikään ei saanut heitä luopumaan Kristuksesta. Koko tämän ajan Badimos piti huolta oppilaidensa hengellisistä tarpeista. Hän oli myös tukena kaikille muillekin Persiassa asuville kristityille.

Šapurin vainojen seurauksena vankilaan oli suljettu myös Nirsan-niminen kristitty, joka oli kotoisin Arewanin kaupungista. Hän oli kieltäytynyt palvomasta aurinkoa. Tunnustajamunkkien tavoin myös Nirsania kidutettiin. Hänellä ei kuitenkaan ollut samaa kestävyyttä kuin toisilla, ja hän päätyi kieltämään Kristuksen. Uusien kidutusten pelossa Nirsan lupasi Persian hallitsijalle tekevänsä mitä tahansa tämä pyytäisi. Šapur määräsi, että Nirsanin tulisi omin käsin mestata munkki Badimos miekalla. Palkkioksi tästä Nirsanille luvattiin vapaus ja palkinto. Koska Nirsan ei voinut kestää ajatusta uusista kidutuksista, hän suostui.

Kun pyhä Badimos tuotiin Nirsanin luo, tämä otti miekan ja osoitti sillä Badimosta. Tuolla hetkellä Nirsanin omatunto kuitenkin heräsi. Hän alkoi vapista, eikä pystynyt liikkumaan paikaltaan. Pyhä Badimos alkoi nuhdella Nirsania. “Nirsan, sinä olet kieltänyt Jumalan. Aiotko nyt murhata Hänen palvelijansakin?” hän kysyi. Sen jälkeen Badimos alkoi udella Nirsanilta, mitä tämä tekisi tuomiopäivänä. “Minkä vastauksen annat Jumalalle?” Badimos kysyi. “Minä olen valmis kuolemaan Kristuksen tähden. En kuitenkaan haluaisi, että sinä olet minun tappajani”, Badimos sanoi.

Nirsan yritti iskeä Badimosta miekallaan, mutta hänen kätensä vapisivat niin, ettei hän saanut mestattua Badimosta heti. Niinpä tulenpalvojat alkoivat nimitellä Nirsania pelkuriksi. Badimos seisoi hievahtamatta, kun Nirsan sohi häntä miekallaan. Tätä seuranneet pakanat alkoivat kunnioittaa marttyyria, joka seisoi pelottomana kuoleman edessä. Lopulta Nirsan sai pyhän Badimoksen mestattua. Tämä tapahtui vuoden 376 tienoilla.

Murhattuaan pyhän Badimoksen Nirsanin omatunto alkoi heti syyttää häntä raskaasti. Niinpä onneton mies otti hengen itseltään heittäytyen omaan miekkaansa.[1] Kolme vuotta myöhemmin Persian hallitsija Šapur kuoli. Tämän jälkeen pyhän Badimoksen seitsemän oppilasta vapautettiin vankilasta, ja he kaikki nukkuivat kuolonuneen rauhassa.


[1] Kertomuksesta on myös versio, jossa mukaan pakanat murhasivat Nirsanin, ja Badimoksen seitsemän oppilasta mestattiin vankeusvuosien jälkeen.

Pyhät Rafael, Nikolaos ja Irene

Pyhät Rafael, Nikolaos ja Irene olivat täysin tuntemattomia viidensadan vuoden ajan, eikä heistä ole säilynyt mitään kirjoitettua tietoa heidän elinajaltaan. Kaikki tieto perustuu hämmästyttäviin ilmestyksiin, joissa he ovat itse kertoneet oman tarinansa ja ilmoittaneet hautansa sijainnin. Näitä ilmestyksiä kokivat useat eri ihmiset Thermin kylässä Lesboksen saarella toisistaan riippumatta vuodesta 1959 alkaen.

Thermissä on öljypuita kasvava kukkula, jota kutsuttiin nimellä Karies. Paikalla oli muutamia vanhoja kivenjärkäleitä, joiden arveltiin joskus olleen kirkko, ja ihmiset kävivät silloin tällöin sytyttämässä kynttilöitä niiden vierelle. Joka vuosi kirkkaan viikon eli pääsiäisviikon tiistaina paikalla käytiin toimittamassa liturgia. Kukaan ei tiennyt, mistä tapa oli saanut alkunsa. Kukkulaa kutsuttiin myös nimellä Kalogeros eli “munkki”. Oli olemassa epämääräinen perimätieto, että paikalla oli joskus ollut luostari, jonka munkit turkkilaiset olivat tappaneet. Liikkui myös kertomuksia siitä, että siellä kummitteli. Jotkut olivat nähneet puiden seassa pitkän munkin hahmon.

Vuonna 1959 maanomistaja, jolle paikka kuului, tahtoi rakennuttaa vanhan kirkon raunioille pienen Jumalanäidille omistetun kirkon. Kun rakennusmies alkoi tutkia paikkaa, hän löysi sieltä haudan. Hän otti vainajan luut pois haudasta ja heitti ne puun juurelle. Pian hän kuitenkin tunsi molempien kättensä menettävän tuntoaan, mikä pani hänet arvelemaan, että vainaja oli ollut joku erityinen henkilö. Hän sai kätensä toimimaan vasta tehtyään ristinmerkin. Mies oli ateisti, ja tämä oli hänen ensimmäinen ristinmerkkinsä 27 vuoteen. Hieman myöhemmin hänelle vielä ilmestyi tuntematon, vaikuttavan näköinen munkki kirkon lähellä. Rakennusmies unohti lopullisesti ateisminsa ja alkoi innoissaan kertoa kaikille tästä uudesta Jumalan armon kantajasta. Hänen vaimonsa oli jo aikaisemmin nähnyt näyssä tuon saman munkin hahmon.

Tämän jälkeen pyhä munkki alkoi ilmestyä sekä unessa että valveilla myös maanomistajan vaimolle ja muille kylän hurskaille naisille kuin myös lapsille ja joillekin aikuisille miehille. Toisille hän ilmestyi mitään puhumatta jumalanpalveluspuku tai munkinviitta yllään. Toisille hän taas ilmoitti nimensä olevan Rafael ja sanoi, että oli koittanut aika, jolloin häntä ja hänen seuralaisiaan aletaan kunnioittaa maan päällä. Hän sanoi, että heistä pitää maalata ikoni ja heidän muistoaan tulee viettää pääsiäisen jälkeisenä tiistaina, koska heidät oli tapettu tuolloin. Tästä kyläläiset ymmärsivät, mistä johtui tuo vanha tapa viettää liturgiaa Karieksen kukkulalla juuri tuona päivänä.

Ilmestyksissä munkki ilmoitti myös, että heidän kauttaan tulee tapahtumaan paljon ihmeitä. Eräitä kertoja pyhä Rafael ilmestyi yhdessä Jumalanäidin ja pyhän Paraskevan kanssa ja kertoi yksityiskohtaisesti omasta marttyyrikilvoituksestaan. Näitä ilmestyksiä saivat monet henkilöt. Verratessaan saamiaan tietoja he havaitsivat niiden vastaavan toisiaan yksityiskohtia myöten. Esimerkiksi nimensä hän paljasti samana yönä unessa kahdelle eri henkilölle.

Näiden ilmestysten perusteella pyhän Rafaelin elämä on opittu tuntemaan hämmästyttävän tarkasti. Hän eli niihin aikoihin, jolloin turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin (1453). Hän oli syntyisin Ithaken saarelta ja oli saanut kasteessa nimen Georgios. Nuorena hän sai erittäin hyvän niin kristillisen kuin maallisenkin koulutuksen. Munkkina hänen nimekseen tuli Rafael ja hänet vihittiin papiksi ja korotettiin arkkimandriitan arvoon. Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan lähettiläänä hän vieraili Ranskan läntisimmässä kolkassa, Morlaixin kaupungissa. Tästä hän kertoi ilmestyksessä eräälle oppimattomalle naiselle, joka herättyään kiiruhti kylän opettajan luo toistellen koko ajan kaupungin nimeä, ettei vain unohtaisi sitä. Historiasta saatiin selville, että patriarkka oli todella lähettänyt Konstantinopolin kukistumisen jälkeen lähettiläitä Ranskaan ja juuri Morlaixiin. Tällä matkalla Rafael tutustui diakoni Nikolaokseen, josta tuli hänen oppilaansa ja työtoverinsa. Nikolaos oli syntynyt Vähässä-Aasiassa Median Rhagaissa mutta oli kasvanut Tessalonikassa.

Konstantinopolin kukistumisen jälkeen Rafael ja Nikolaos pakenivat Makedoniaan. Kun turkkilaiset valloittivat Traakian vuonna 1454, he purjehtivat vielä vapaana olleelle Lesbos-saarelle. Siellä he asettuivat Thermiin vanhaan raunioituneeseen Jumalanäidille omistettuun luostariin, ja Rafaelista tuli luostarin igumeni. Suuren viikon (piinaviikko) tiistaina 1463 turkkilaiset, jotka olivat valloittaneet saaren edellisenä vuonna, piirittivät luostarin. He ottivat kiinni igumeni Rafaelin ja alkoivat julmasti kiduttaa häntä. He epäilivät hänen johtavan kreikkalaisten kapinahanketta. Kidutusta kesti viikon. Kirkkaan viikon tiistaina[1] häntä lyötiin ensin nuijalla ja raahattiin sitten parrasta vetäen pitkin maata kukkulan laelta sen juurelle. Siellä hänet hirtettiin puunoksaan, hänen kylkensä lävistettiin keihäällä ja hänen leukansa sahattiin irti. Työmiehen löytämästä luurangosta puuttuikin leukaluu, joka löytyi vasta kun pyhä Rafael ilmestyi ja kertoi missä se oli.

Myös pyhä diakoni Nikolaos ilmestyi ja paljasti useammalle henkilölle paikan, mihin hänet oli haudattu. Hän oli pienikokoinen ja hentorakenteinen. Hän oli kuollut kidutusten aikana sydänkohtaukseen. Heinäkuussa 1960 hänen hautansa löytyi kaivauksissa kesäisen rankkasateen aikana, kuten hän oli ilmestyksessä sanonut.

Vähän ennen pyhän Nikolaoksen haudan löytymistä eräs vanha nainen oli nähnyt unessa mustuneita luita tietyssä paikassa Karieksessa. Heti aamulla kaivauksissa löytyi tuolta paikalta iso saviruukku, jossa oli hiilten seassa puolittain palaneita lapsenluita. Samoihin aikoihin ilmestyksissä alkoi esiintyä kaunis vaaleahiuksinen noin 12-vuotias tyttö. Eri henkilöiden saamista ilmestyksistä kävi ilmi, että hänen nimensä oli Irene.

Irenen elämäntarina osoittautui seuraavanlaiseksi. Hän oli ollut Thermin kyläpäällikön ainoa lapsi. Turkkilaisten hyökätessä alueelle Thermin kyläläiset olivat paenneet luostariin. Siellä Irenen isä vangittiin. Saadakseen hänet tunnustamaan, missä oletetut kreikkalaiset sissit piileskelivät, turkkilaiset leikkasivat irti Irenen molemmat kädet ja panivat hänet suureen saviruukkuun, jonka alle sytytettiin tuli. Näin Irene kärventyi kuoliaaksi. Hänen äitinsä, joka joutui seuraamaan lapsensa kidutusta, kuoli sydänkohtaukseen jo ennen tytärtään. Ruukku, missä oli Irenen palaneita luita, löytyi läheltä Rafaelin ja Nikolaoksen hautaa.

Hautojen läheltä löytyi myös muiden marttyyrikuoleman kärsineiden jäännöksiä. Pyhä Rafael kertoi yhdessä ilmestyksessään, että ne kuuluivat nunnille, jotka olivat asuneet luostarissa noin 150 vuotta ennen heitä. Merirosvot olivat hyökänneet luostariin toukokuun 11. päivänä 1235 ja tappaneet igumenia Olympiaksen ja nunna Eufrosynen.

Paikalta on löydetty myös Kristuksen ikoni ja pyhä lähde. Pyhä Rafael on sanonut, että jossain on myös Jumalanäidin ikoni, mutta sitä ei ole vielä löytynyt. Kylässä uskotaan, että Jumalanäiti paljastaa aikanaan sen tarkan sijaintipaikan, kunhan kristityiltä löytyy kyllin uskoa, kilvoitusta ja rukousta.

Karieksen kukkulalla on nykyisin suuri nunnaluostari, jonka pääkirkossa pyhien Rafaelin, Nikolaoksen ja Irenen reliikkejä säilytetään. Luostari on tänä päivänä jo Kreikan tärkeimpiä pyhiinvaelluspaikkoja. Karies-kukkulan pyhille omistettuja luostareita ja kirkkoja on perustettu ympäri Kreikkaa ja myös muualle maailmaan. Pyhät Rafael, Nikolaos ja Irene tekevät jatkuvasti suuria ihmeitä. Pyhä Rafael on usein ilmestynyt sairaaloissa. Ilmestyksissä hän on sanonut olevansa paras lääkäri ja on toisinaan jopa vaihtanut munkinviittansa lääkärin takkiin. Irene, jota hän puhuttelee lempinimellä Rinula, on monta kertaa ollut hänen kanssaan hänen pienenä sairaanhoitajanaan. Ihmeistä on kirjoitettu jo nelisenkymmentä kirjaa ja niitä julkaistaan jatkuvasti lisää. Jumala on antanut ihmeellisellä tavalla nämä pyhät, jotka olivat tuntemattomia puoli vuosituhatta, Hänen kunniansa todistajiksi epäuskoisessa ajassamme.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Kirkas tiistai oli heidän kuolinvuonnaan (1463) huhtikuun yhdeksäntenä. Rafaelin, Nikolaoksen ja Irenen muistoa tavataan kuitenkin viettää pääsiäisen jälkeisenä kirkkaana tiistaina.