7.4.2018

Kirkas lauantai

m. Kalliopios ja hänen äitinsä Teokleia (+ 300-l.)

p. Georgios Merkinkantaja, Mytilenen metropoliitta (+ 821)

Epistola
Ap. t. 3:11–16

Ap. t. 3:11–16

11 Mies pysytteli yhä Pietarin ja Johanneksen seurassa, ja kaikki riensivät ihmeissään heidän luokseen niin sanottuun Salomon pylväikköön. 12 Tämän nähdessään Pietari alkoi puhua kansalle: "Israelilaiset, miksi te tätä ihmettelette? Miksi te tuijotatte meitä, aivan kuin me omalla voimallamme tai hurskaudellamme olisimme saaneet tämän miehen kävelemään? 13 Ei -- Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, meidän isiemme Jumala, on korottanut kirkkauteen palvelijansa Jeesuksen, hänet, jonka te luovutitte tuomittavaksi ja kielsitte Pilatuksen edessä, vaikka Pilatus oli päättänyt vapauttaa hänet. 14 Hänet te kielsitte, pyhän ja vanhurskaan, ja pyysitte vapaaksi murhamiehen. 15 Te surmasitte elämän ruhtinaan! Mutta Jumala herätti hänet kuolleista me olemme sen todistajia. 16 Jeesuksen nimi ja usko siihen antoi voimaa tälle miehelle, jonka te näette ja tunnette. Usko, jonka Jeesus antaa, on tehnyt tästä miehestä terveen, niin kuin te kaikki näette.

Joh. 3:22–33

7.4.2018

Joh. 3:22–33

22 Tämän jälkeen Jeesus lähti opetuslapsineen Juudeaan. Hän viipyi siellä heidän kanssaan jonkin aikaa ja kastoi ihmisiä. 23 Myös Johannes kastoi edelleen hän oli Ainonissa, Salimin lähellä, missä oli runsaasti vettä, ja ihmisiä tuli sinne kastettaviksi. 24 Johannes ei näet vielä ollut joutunut vankilaan. 25 Kerran Johanneksen opetuslapset kiistelivät erään juutalaisen kanssa puhdistautumisesta. 26 Opetuslapset menivät Johanneksen luo ja sanoivat: "Rabbi, nyt on ruvennut kastamaan myös se mies, joka oli kanssasi Jordanin toisella puolen ja josta annoit hyvän todistuksen. Kaikki menevät hänen luokseen." 27 Johannes vastasi: "Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta. 28 Te voitte itse todistaa, että minä sanoin: 'En minä ole Messias. Minut on lähetetty kulkemaan hänen edellään.' 29 Sulhanen on se, jolla on morsian. Mutta sulhasen ystävä seisoo hänen vieressään ja kuuntelee, mitä hän puhuu, ja iloitsee suuresti sulhasta kuunnellessaan. Niin iloitsen minäkin, ja iloni on nyt täydellinen. 30 Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi." 31 Hän, joka tulee ylhäältä, on kaikkien yläpuolella. Joka on maasta, on maan tomua ja puhuu tämän maailman asioista. Hän, joka tulee taivaasta, 32 todistaa siitä, mitä on nähnyt ja kuullut, mutta kukaan ei ota vastaan hänen todistustaan. 33 Joka ottaa hänen todistuksensa vastaan, tunnustaa, että Jumala puhuu totta

Päivän synaksario

Pyhä Hegesippos Jerusalemilainen

Jerusalemilainen pyhä Hegesippos eli 100-luvulla ja oli mahdollisesti syntynyt jo ensimmäisen vuosisadan lopulla. Hän oli syntyperältään juutalainen, mutta kääntyi kristityksi. Kääntymyksensä jälkeen Hegesippos matkusti Jerusalemista Roomaan, jossa hän eli lähes kaksikymmentä vuotta.

Vuoden 177 tienoilla Hegesippos palasi synnyinseuduilleen. Matkalla Roomasta Jerusalemiin hän vieraili kaikissa merkittävimmissä kirkollisissa keskuksissa, jotka sattuivat hänen tielleen. Hegesippos iloitsi siitä, että kaikkialla hän kohtasi uskon yhteyttä. Pyhä Hegesippos nukkui kuolonuneen korkeassa iässä vuoden 180 tienoilla.

Hegesippos kirjoitti viisi kirjaa kirkon historiasta. Teokset käsittelivät kristillisen kirkon elämää Kristuksen kuolemasta aina pyhän Eleutherioksen piispankauteen Roomassa (171–185). Muun muassa pyhä Hieronymus (15.6.) suositteli Hegesippoksen teosten lukemista. Myös kirkkohistorioitsija Eusebios käytti runsaasti Hegesippoksen kirjoituksia omassa Kirkkohistoriassaan. Valitettavasti ainostaan muutama luku Hegesippoksen viidestä kirjasta on säilynyt meidän päiviimme.

Hegesippoksen nimissä kirjoitettiin pari sataa vuotta myöhemmin Jerusalemin hävitystä käsittelevä historiikki, joka oli mukaelma historioitsija Josefuksen kirjoituksista.

Pyhä marttyyri Kalliopios ja hänen äitinsä Teokleia

Pyhä Kalliopios syntyi ylhäiseen perheeseen Pamfylian Pergessä. Hänen äitinsä Teokleia oli kristitty. Kun keisari Diocletianuksen edikti kristittyjen vainoista julistettiin vuonna 304, Kalliopios meni äitinsä rohkaisemana Galatian Pompeiopolikseen, missä maaherra Maximianus oleskeli. Nähdessään orgiat, joita maaherra vietti epäjumalien kunniaksi, nuori kristitty kieltäytyi osallistumasta niihin. Hän ilmoitti: “Olen kristitty, ja kunnioitan Kristusta paastoamalla.” Hänet vangittiin välittömästi ja vietiin maaherran eteen. Tämä alkoi houkutella häntä luopumaan Kristuksesta luvaten hänelle jopa oman tyttärensä vaimoksi, jos hän suostuisi. Kalliopios teki kuitenkin maaherralle täysin selväksi, että hän kuuluu kokonaan Kristukselle. “Tahdon tuoda Hänelle myös ruumiini uhriksi tahrattomana ja neitseellisenä”, hän sanoi. Maximianus pelotteli häntä pitkäaikaisella kidutuksella, joka päättyisi liekkeihin. Tähän Kalliopios totesi: “Pitkälliset kidutukset vain tekevät kruunustani kirkkaamman.”

Kalliopioksen kidutukset aloitettiin ruoskimalla häntä rautalangoilla, joiden päät oli kastettu lyijyyn, lyömistä jatkettiin häränjänteillä ja lopulta hänet pantiin makaamaan ristikolle, jonka alle oli sytytetty tuli. Mutta Jumalan enkeli puuttui asiaan ja sammutti tulen. Tämän jälkeen marttyyri heitettiin vankilan perimmäiseen tyrmään.

Kun Teokleia sai tietää, mitä hänen pojalleen oli tapahtunut, hän vapautti kaikki 550 orjaansa ja luovutti omaisuutensa köyhille ja kirkolle. Sen jälkeen hän lähti poikansa luo. Äidin tullessa vankilaan Kalliopios oli niin heikossa kunnossa, ettei jaksanut nousta pystyyn, sanoi vain sammuneella äänellä: “Tervetuloa, äiti, todistamaan Kristuksen kärsimyksistä minussa!” Teokleia rohkaisi häntä sanoen: “Olen onnellinen, että osakseni on tullut pyhittää sinut Herralle. Olet kallisarvoisin uhri, minkä voin Hänelle antaa.” Äiti ja poika valvoivat yhdessä koko yön rukoillen ja ylistäen Jumalaa. Keskiyöllä vankilassa leimahti taivaallinen valo ja kuului ääni, joka ylisti Kalliopioksen rohkeutta.

Aamulla Kalliopios vietiin uudelleen kuulusteltavaksi. Yöllinen näky oli vahvistanut häntä entisestäänkin ja hän huusi kovalla äänellä: “Minulla on kiire päästä kärsimään yhdessä Herrani ja Jumalani kanssa!” Oli suuren viikon torstai (kiirastorstai), mitä pakanat eivät tienneet. Teokleia antoi vainoojille viisi kultarahaa ja pyysi, että hänen poikansa kuolemantuomio toteutettaisiin ristiinnaulitsemalla, vieläpä pää alaspäin kuten apostoli Pietari. Teokleian toivomus toteutui, ja rangaistus pantiin toimeen suurena perjantaina (pitkäperjantai). Täsmälleen samaan aikaan kuin Kristus aikoinaan Kalliopios antoi ristillä riippuen henkensä Jumalan käsiin. Kun ruumis laskettiin alas ristiltä, Teokleia syöksyi syleilemään sitä. Se sylissään hän menetti tajuntansa ja kuoli. Paikalliset kristityt hautasivat äidin ja pojan samaan hautaan.

Pyhät marttyyrit Rufinos Diakoni ja Aquilina sekä Sinopen 200 sotilasmarttyyria

Pyhä Rufinos eli keisari Maximianus Daian hallituskaudella (305–313). Rufinus toimi diakonina Pontoksessa sijaitsevassa Sinopen kirkossa. Vuoden 307 tienoilla hänet pidätettiin, laitettiin rautoihin ja heitettiin vankilaan. Myös kristitty ylhäisönainen Aquilina pidätettiin. Hän oli avustanut diakoni Rufinosta.

Rufinos ja Aquilina tuotiin yhdessä tuomarin eteen, ja heitä alettiin kiduttaa. Nähdessään pyhien marttyyrien uskon ja kestävyyden kaksisataa sotilasta kääntyi kristityiksi. Kun tuomari sai tietää tästä, hän raivostui. Tuomari käski, että kaikki miehet tulisi mestata. Pyhä Rufinos ja sotilaat saivat marttyyrien kruunun, kun heidän kaulansa katkaistiin miekalla. Myös pyhä Aquilina sai oman kruununsa, kun hänet poltettiin elävältä.

Pyhä Georgios Merkinkantaja, Mytilenen metropoliitta

Pyhä Georgios syntyi vuoden 776 tienoilla. Hänen perheensä asui Vähän-Aasian länsirannikolla ja oli erittäin varakas. Jo lapsena Georgiosta kiinnosti enkelielämä: hän halusi luostariin. Jäätyään orvoksi kaksitoistavuotiaana hän ei viivytellyt luostarikutsumuksensa toteuttamisessa.[1] Georgios antoi pois kaiken omaisuutensa ja meni paikalliseen luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi.

Luostarissa nuori Georgios tuli tunnetuksi nöyrämielisyydestään sekä hyväsydämisyydestään. Vietettyään luostarissa kaksi vuotta hän päätti vetäytyä täydelliseen yksinäisyyteen. Georgios purjehti Lesboksen saarelle ja asettui asumaan luolaan. Erakkona hän vietti aikansa jatkuvasti rukoillen ja paastoten.

Georgioksen asuinsija oli ilmeisesti lähellä saaren pääkaupunkia Mytileneä. Vaikka Georgios yritti pysyä piilossa, hänet löydettiin ja hänestä tuli pian hyvin tunnettu koko saarella. Mytilenen piispan nukuttua kuolouneen hiippakunnan papit ja maallikot vaativat, että Georgios tulisi vihkiä tämän seuraajaksi. Kaikki olivat asiasta yksimielisiä, vaikka Georgios oli tuolloin vasta 28 vuoden ikäinen. Ainoa vihkimystä vastustanut oli Georgios itse, mutta kuuliaisuuttaan hän suostui paimenen tehtävään.

Georgios vihittiin Mytilenen piispaksi keisari Konstantinos Porfyrogenetoksen hallituskaudella. Piispana Georgios tuli kuuluisaksi lempeydestään ja enkelimäisestä elämästään. Hän avusti kaikkia apua tarvitsevia ja ohjasi hengellistä laumaansa rakkaudellisesti.

Georgioksen oltua Mytilenen piispana noin yhdeksän vuotta eräs saarella asuva korkea virkamies nousi vastustamaan kirkkoa ja sen oikeuksia. Georgios matkusti Konstantinopoliin puolustamaan kirkkoaan. Pääkaupungissa hän keskusteli Mytilenen tilanteesta patriarkka Nikeforos I:n (806–815, muistopäivä 2.6.) kanssa.

Nuori piispa Georgios teki suuren vaikutuksen patriarkkaan. Nikeforos I alkoi arvostaa Georgioksen hyveellisyyttä niin paljon, että pidätteli tätä Konstantinopolissa lähes kahden vuoden ajan. Georgios itse olisi halunnut jo palata hengellisen laumansa luo.

Pääkaupungissa ollessaan Georgiokselle tuli ennakkoaavistus, että pian kirkkoa vastaan hyökättäisiin. Tämä hyökkäys toteutui kuvainraastajien päästyä uudelleen valtaan. Kun Leo V Armenialaisesta (813–820) tuli keisari, hän aloitti ankaran ikonien kunnioittajien vainon. Yhdessä patriarkka Nikeforos I:n kanssa Georgios osallistui ikonien puolustamiseen. Tämän vuoksi hän joutui muiden ikonienkunnioittajien tavoin vainon kohteeksi. Georgios hakattiin ja lähetettiin sitten maanpakoon Propontiksen saarelle. Siellä hän jatkoi askeettista elämäänsä aina kuolemaansa asti.

Pyhä Georgios nukkui kuolonuneen 7. huhtikuuta vuonna 821. Hän oli tuolloin vain 45 vuoden ikäinen. Ikoneita kunnioittaneen Methodioksen noustua Konstantinopolin patriarkanistuimelle (842–846) pyhän Georgioksen reliikit siirrettiin Mytilenen katedraaliin. Hän oli jo elinaikanaan saanut Jumalalta ihmeiden tekemisen armolahjan, ja niin myös hänen reliikkiensä äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Pyhän Georgioksen rukousten voimasta ihmiset parantuivat vakavista sairauksista. Hän myös karkotti demoneita.

Pyhä esipaimen Georgios tunnetaan lisänimellä Merkinkantaja (Seimeioforos). Tämä lisänimi erottaa hänet kahdesta muusta Georgioksesta, jotka myös vaikuttivat Mytilenessä 800-luvulla.


[1] Toisten lähteiden mukaan Georgios jäi orvoksi vasta 18-vuotiaana.

Pyhittäjä Daniel Perejaslavlilainen

Pyhittäjä Daniel, maallikkonimeltään Dimitri, syntyi Perejaslavl-Zalesskissa Vladimirin läänissä noin vuonna 1460. Hän oli hiljainen ja mietteliäs lapsi, joka pysytteli erossa ikätovereidensa leikeistä. Niitä enemmän häntä kiehtoi hengellisten kirjojen ja jumalanpalvelusten maailma. Hän viehättyi kristillisen täydellisyyden ideasta. Kun hän luki erakoista, jotka eivät koskaan peseytyneet, hän lopetti heti saunassa käymisen. Toisen kerran hän kuuli luettavan pyhän Simeon Styliitan (1.9.) elämäkerrasta, miten tämä oli kietonut köyden ruumiinsa ympärille ja pukenut sen päälle jouhipaidan vaivatakseen syntistä ruumistaan. Into jäljitellä pyhän kilvoitusta syttyi heti Dimitrin sielussa. Hän hankki köyden ja kietoi sen ympärilleen ja piti sitä kunnes se syöpyi hänen lihaansa niin, että lopulta märkivistä haavoista lähtevä lemu paljasti salaisen kilvoituksen hänen vanhemmilleen.

Kun Dimitri oli oppinut sujuvasti lukemaan, vanhemmat lähettivät hänet opiskelemaan läheiseen luostariin, jonka johtaja igumeni Joona oli heidän sukulaisensa. Siellä Dimitrin into luostarielämään syveni entisestään. Hän kuuli Pafnuti Borovskilaisen (1.5.) pyhästä elämästä ja paloi halusta päästä tämän oppilaaksi. Toive ei kuitenkaan toteutunut, sillä pyhittäjä Pafnuti siirtyi pian Herran luo. Dimitri kertoi kuitenkin veljelleen Gerasimille toiveestaan mennä Borovskin luostariin ja yhdessä he lähtivät matkaan. Hän oli tuolloin 17-vuotias.

Borovskin luostarissa veljekset vihittiin munkeiksi ja Dimitri sai uuden nimen Daniel. Hän eli kymmenen vuotta erään hurskaan vanhuksen ohjauksessa perehtyen luostarielämän sääntöihin, nöyryyteen ja kuuliaisuuteen. Kilvoituksiin hän heittäytyi nuoren sielunsa koko innolla. Kaikki munkit rakastivat häntä ja ihmettelivät hänen hyveellistä ja puhdasta elämäänsä. Monet toivoivat hänestä luostarille uutta johtajaa.

Daniel kuitenkin lähti Borovskin luostarista, luultavasti paetakseen häneen kohdistettuja odotuksia. Hän kierteli eri luostareissa hakeutuen keskusteluihin hengellisten munkkivanhusten kanssa. Lopulta hän palasi kotiseudulleen Perejaslavl-Zalesskiin ja asettui sitten Goritsin luostariin, jonka igumenina oli hänen sukulaisensa Antoni. Tämä suostutteli Danielin ottamaan vastaan pappisvihkimyksen.

Luostarissa Daniel aloitti epätavallisen kilvoituksen. Kun köyhiä pyhiinvaeltajia poikkesi luostariin, hän tiedusteli aina, olivatko he nähneet tiellä kuoliaaksi paleltuneita tai murhattuja vainajia. Jos näin oli, hän lähti yöllä salaa luostarista kantaakseen tuntemattomat vainajat selässään läheiselle muukalaisten hautausmaalle. Siellä hän hautasi heidät omalla kustannuksellaan ja toimitti itse ruumiinsiunauksen sekä muisteli näitä tuntemattomia vainajia aina toimittaessaan liturgiaa. Usein yöllä hän näki valon loistavan muukalaisten hautausmaalta ja pohti mielessään, miten paljon sinne haudattujen joukossa mahtoikaan olla todellisia Jumalan palvelijoita, joita maailma oli halveksinut ja joita ei edes ollut haudattu varsinaiselle kirkkomaalle, mutta jotka Jumala oli kohottanut kunniaan. Danielin mielessä kehkeytyi ajatus rakennuttaa hautausmaalle kirkko, jossa muisteltaisiin noita tuntemattomia vainajia. Volgan takaa tulleiden munkkivanhusten neuvosta hän odotti kolme vuotta varmistuakseen, ettei aikomus ollut hänen oma päähänpistonsa, vaan oli lähtöisin Jumalasta.

Kolmen vuoden kuluttua kaksi pajariveljestä, jotka olivat joutuneet suuriruhtinaan epäsuosioon, pyysivät Danielia rukoilemaan puolestaan ja miltei välittömästi he pääsivät takaisin ruhtinaan palvelukseen. Kiitokseksi rukouksellisesta avusta pajarit kutsuivat Danielin Moskovaan ja tarjosivat hänelle monia kunnianosoituksia, mutta tämä torjui ne kaikki. Sen sijaan hän kertoi heille muukalaisten hautausmaasta, jonka vainajia ei koskaan muisteltu liturgioissa, ja pyysi heitä hankkimaan suuriruhtinaalta luvan kirkon rakentamiseen. Pajareiden äitiin Varvaraan Danielin hengellinen puhe teki niin voimakkaan vaikutuksen, että hän meni luostariin ja pyrki koko loppuelämänsä noudattamaan Danielilta saamiaan hengellisen elämän ohjeita.

Danielin aikomuksena oli rakennuttaa hautausmaalle tavallinen seurakuntakirkko. Se pyhitettiin kaikkien pyhien muistolle, niin että paikalle mahdollisesti haudatut tuntemattomat pyhät olisivat kirkon suojelijoina. Kirkkoa rakennettaessa eräs iäkäs kauppias kuitenkin vakuutti Danielille, että paikalle tulisi nousemaan kokonainen luostari. Samalla hän pyysi Danielilta siunauksen rakentaa itselleen keljan kilvoitellakseen munkkina elämänsä viimeiset vuodet. Myös muutamat muut kaupunkilaiset halusivat vetäytyä maailmasta ja ennen pitkää paikalle todella nousi luostari, johon otettiin erityisesti vanhuksia ja sairaita. Daniel valitsi veljestölle igumenin. Hän itse asui entisessä Goritsin luostarissa, mutta kävi joka päivä uudessa luostarissa ohjaten munkkeja tarkkailemaan sielunsa tilaa. Hengellistä harkintaa osoittaen hän määräsi luostarille kevennetyn rukoussäännön ollakseen näännyttämättä vanhuksia.

Jonkin ajan kuluttua Goritsin luostarin arkkimandriitta Jesaja nukkui kuolonuneen. Veljestö toivoi Danielista uutta johtajaa. Vaikutusvaltaisten ihmisten avulla hänet saatiin suostumaan tehtävään, mutta johtaminen ja vallankäyttö rasittivat häntä niin paljon, että jo vajaan vuoden kuluttua hän luopui igumenin virasta. Sen sijaan hän ilmoitti haluavansa elää hiljaista elämää Goritsin luostarissa.

Daniel ei kuitenkaan hylännyt hautausmaalle perustamaansa uutta luostaria, vaan kävi siellä usein. Väsymättä hän ohjasi veljiä säilyttämään keskuudessaan rauhan ja yksimielisyyden. Luostarissa otettiin käyttöön yhteiselämäluostarin säännöt ja sinne rakennettiin uusi kivikirkko Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Kilvoiteltuaan noin 30 vuotta Goritsin luostarissa Daniel suostui suuriruhtinas Vasilin (1479–1533) toivomuksesta ottamaan uuden luostarin johtoonsa.

Jumalan armo oli näkyvällä tavalla Danielin yllä. Se vaikutti hänen hengellisessä harkintakyvyssään ja hänen taidossaan rohkaista intonsa menettäneitä veljiä. Mutta se näkyi myös hänen kauttaan tapahtuneissa yliluonnollisissa ihmeissä. Nälänhädän aikana hän käski antaa köyhille viljaa luostarin varastosta, vaikkei sitä ollut jäljellä edes luostarin omaksi tarpeeksi. Aitta ei kuitenkaan tyhjentynyt ja viljaa riitti ihmeellisesti moneksi kuukaudeksi niin veljestölle, pyhiinvaeltajille kuin kerjäläisille.

Kun suuriruhtinas Vasili sai vanhoilla päivillään kauan odottamansa pojan, hän kutsui pyhittäjä Danielin tämän kummiksi. Kasteen jälkeen uteliaita ihmisiä tuli luostariin katsomaan Danielia, joka oli saanut kunnian olla kruununperillisen kummina. Heidän hämmästyksellään ei ollut rajoja, kun he tapasivat Danielin luomasta lantaa tallista tai rakentamasta veljestölle keljoja ja käymälöitä.

Vuoden 1539 alussa pyhittäjä Daniel tunsi heikkenevänsä ja luovutti luostarin johdon toisille. Hän olisi halunnut vetäytyä vanhuudenlepoon pyhittäjä Pafnuti Borovskilaisen luostariin, jossa hänet oli vihitty munkiksi, mutta hän taipui ihmisten pyyntöihin ja pysyi loppuun saakka perustamassaan luostarissa. Kuolemaa odottaen hän vihkiytyi suureen skeemaan. Hän antoi viimeiset ohjeensa munkkiveljille muistuttaen, että he olivat munkiksi vihittäessä lupautuneet kestämään murhetta ja ahdinkoa taivasten valtakunnan tähden, että heidän tuli säilyttää keskinäinen rakkaus ja palvella vanhuksia sekä huolehtia köyhistä. Toisella viikolla pääsiäisen jälkeen vuonna 1540 hän antoi henkensä rauhassa Herralle.

Kuolemansa jälkeen pyhittäjä Daniel on ilmestynyt lukemattomille ihmisille. Hänen pyhäinjäännöksensä löydettiin vuonna 1652 hänen ilmestyttyään eräälle noviisille, ja siitä lähtien häntä on kunnioitettu pyhänä. Monet ovat häntä avuksi kutsuessaan parantuneet sairauksistaan.

Pyhittäjä Gerasimos Bysanttilainen

Pyhä Gerasimos syntyi Konstantinopolissa ilmeisesti 1600-luvulla. Gerasimoksen hengellisenä isänä toimi tunnettu rippi-isä Agapios Bolismas. Vanhus Agapios lähetti hengellisen lapsensa pyhän Makarios Patmoslaisen (17.1.) oppiin. Ankarana askeettina tunnettu Makarios oli perustanut Patmoksen saarelle koulun, jossa noudatettiin samaa opetusohjelmaa kuin Konstantinopolin patriarkaalisessa koulussa.

Gerasimos saapui pyhän Johannes Teologin ilmestysluolan yhteydessä sijaitsevaan kouluun. Pian hänestä ja Makarioksesta tuli läheisiä ystäviä. Aikanaan Gerasimos vihittiin munkiksi ja papiksi. Hän asui pyhän Johannes Teologin luostarissa ja piti huolta ikääntyvästä Makarioksesta kuten isästään. Kun pyhä Makarios nukkui kuolonuneen vuonna 1737, Gerasimos suri häntä suuresti. Hän lähetti ystävilleen kirjeitä, jotka olivat täynnä menetyksen surua.

Gerasimoksen ero hengellisestä ohjaajastaan ei kuitenkaan kestänyt kauan. Johdettuaan kahden vuoden ajan koulua, jossa tuohon aikaan opiskeli noin sata oppilasta, hän nukkui kuolonuneen vuonna 1739. Myöhemmin Gerasimoksen ruumis löydettiin maatumattomana, ja patmoslaiset alkoivat kunnioittaa häntä pyhänä. Ekumeeninen patriarkaatti liitti Gerasimoksen ja tämän opettajan Makarioksen virallisesti pyhien joukkoon vuonna 1993.

Pyhittäjä Sabbas Kalymnoslainen

Pyhittäjä Sabbas, “uusi tähti kirkon taivaalla”, syntyi vuonna 1862 köyhään perheeseen itäisessä Traakiassa eli nykyisen Länsi-Turkin alueella. Jo lapsesta lähtien hän pyhien ihmisten elämäkertojen innostamana haaveili luostarielämästä. Hänen vanhemmillaan oli kuitenkin toiset suunnitelmat. Kun Sabbas lopetti koulunkäyntinsä 12-vuotiaana, hänelle annettiin hoidettavaksi pieni liike. Se ei kuitenkaan häntä pidätellyt, eivät liioin äidin uhkailut tämän sanoessa: “Jos sinusta tulee munkki, minä kuolen.” Hän karkasi kotoaan ja meni Athokselle, jossa hän asettui Pyhän Annan skiittaan. Nuorena noviisina hän osoitti täydellistä kuuliaisuutta ja itsekieltäymystä. Kerran hän noviisitoveriensa houkuttelemana söi muutaman jättiläispavun pyytämättä ensin siunausta hengelliseltä isältään. Silloin hän näki demonin seisovan edessään. Se sanoi voitonriemuisesti: “Onnistuinpas petkuttamaan sinua!”

Oltuaan 12 vuotta Athoksella Sabbas lähti vuonna 1887 pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle. Käytyään pyhillä paikoilla hän asettui Georgios Khozebalaisen luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi vuonna 1890. Hän palasi kuitenkin takaisin Athokselle Pyhän Annan skiittaan oppiakseen ikonimaalausta. Sitten hän lähti uudelleen Jerusalemiin, missä hänet vihittiin papiksi ja hän palveli vuoden patriarkaatin koulun kirkossa. Vuonna 1907 hän vetäytyi Khozeban luostarin skiittaan ja asettui asumaan kallioluolaan. Hänen ainoana työnään oli rukous ja ikonimaalaus. Hän söi vain kerran päivässä liotettuja vehnänjyviä ja joi vettä läheisestä vuoripurosta.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Palestiinassa oli levotonta, ja muslimit ryöstelivät kristittyjen asuttamia paikkoja. Sabbas joutui palaamaan Kreikkaan vuonna 1916 ja viivyttyään jonkin aikaa Patmoksella ja muissa paikoissa hän meni lopulta takaisin Athokselle. Kerran kun hän oli Ateenassa tekemässä ostoksia, hän sai kuulla, että Pentapoliksen piispa pyhä Nektarios (9.11.) tahtoi tavata hänet. Hän lähti heti Eginan saarelle ja jäi piispa Nektarioksen palvelukseen aina tämän autuaaseen kuolemaan saakka vuonna 1920. Tämän aikamme suuren pyhän seura vaikutti syvästi askeetti Sabbaksen hengelliseen kehitykseen. Hän sai nähdä pyhän piispan nöyryyden ja kärsivällisyyden koettelemuksissa, kuulla hänen isällistä opetustaan ja olla läsnä hänen kuolinhetkellään. Kun isä Sabbas puki pyhän Nektarioksen ruumista papilliseen asuun, hän havaitsi syvästi liikuttuneena, että vainaja häntä auttaakseen kohotti päätään, niin että hän sai pujotettua epitrakiilin tämän kaulaan.

Pyhän Nektarioksen kuoleman jälkeen isä Sabbaksesta tuli tämän perustaman Pyhän Kolminaisuuden nunnaluostarin pappi. Papillisten tehtäviensä ohessa hän opetti sisarille ikonimaalausta ja bysanttilaista laulua. Kerran hän vetäytyi 40 päiväksi hiljaisuuteen ja tuli sen jälkeen ulos keljastaan kantaen maalaamaansa pyhän Nektarioksen ikonia. Hän vaati luostarin igumenia panemaan sen kirkkoon pyhiinvaeltajien kunnioitettavaksi, vaikka pyhää Nektariosta ei vielä ollut virallisesti julistettu pyhäksi. Myöhemmin kun pyhä Nektarios tuli laajemmalti tunnetuksi kuolemanjälkeisten ihmeittensä ansiosta ja luostari täyttyi tungokseen saakka pyhiinvaeltajista, hiljaisuutta rakastava isä Sabbas päätti siirtyä muualle.

Vuonna 1926 Sabbas asettui Kalymnoksen saarelle. Hän rakennutti itselleen pienen keljamajan jonkin matkan päähän Kalymnoksen Kaikkien Pyhien nunnaluostarista. Luostarin edesmennyt perustaja oli joitakin vuosia aikaisemmin sanonut, että sille paikalle vielä rakennetaan jotakin merkittävää.

Kaksikymmentä kaksi vuotta pyhä Sabbas toimitti säännöllisesti jumalanpalvelukset luostarissa, toimi sisarten ja saaren asukkaiden rippi-isänä ja opettajana. Rippi-isänä hän oli lempeä ja lohduttava, mutta kahta asiaa hän ei voinut sietää: kiroilemista ja toisten tuomitsemista. “Kiroiletko? Herjaatko Jumalan nimeä? Pure kielesi poikki!” hänen oli tapana sanoa. “Mitä, tuomitsetko veljeäsi?” hän kysyi huolestuneena. Näistä kahdesta synnistä hän antoi aina ankaran epitimian eli katumusrangaistuksen. Tuntikausia hän kuunteli synnintunnustuksia, itki hengellisten lastensa syntien tähden ja johdatti heidät pelastuksen iloon. Vaikka hän rakastikin hiljaisuutta, hän oli aina valmis viemään Jumalan lohdutusta vaikeuksissa oleville ja välittämään heille jotakin omasta palavasta rakkaudestaan Kristukseen. Hän huolehti erityisesti saaren leskistä, orvoista ja köyhistä. Rahat, jotka hän ansaitsi ikonimaalauksella tai joita uskovat hänelle lahjoittivat, hän jakoi pois samana päivänä. Hän ei tahtonut pitää rahaa hallussaan auringonlaskun jälkeen.

Pyhää liturgiaa toimittaessaan isä Sabbas oli aina täysin keskittynyt. Sen aikana hän sai jo esimakua taivaallisesta kauneudesta. Enkelit ympäröivät häntä, pyhät palvelivat hänen kanssaan ja hänen saatettiin kuulla keskustelevan heidän kanssaan. Monesti hänen kanssaan palvelevat papit ja alttariapulaiset näkivät pyhän ehtoollisen kuohahtavan ehtoolliskalkissa, kuitenkin niin ettei se kuohunut yli.

Ravinnokseen isä Sabbas söi yksinomaan kirkkoleivän palasia, joita hän kastoi jälkiviiniin tai rosmariiniteehen. Kun ilta tuli ja hän oli koko päivän maalannut tai ottanut ihmisiä synnintunnustukselle, hän tarttui rautakankeen ja alkoi hakata sillä kalliota. Hän sanoi, että ei pidä syödä, jos ei ole ensin tehnyt jotakin työtä! Isä Sabbas nukkui vain pari tuntia vuorokaudessa torkkuen selkänojattomalla tuolilla. Kaiken muun ajan hän omisti Jumalalle ja lähimmäisilleen. Toisen maailmansodan aikana hän saattoi seistä rukouksessa yöt läpeensä. Kun viholliskoneet lensivät saaren yli, hän suojasi sitä tekemällä ristinmerkin niitä kohden.

Elämänsä loppuajan pyhä Sabbas vietti syvän keskittyneisyyden tilassa. Hän vetäytyi täydelliseen yksinäisyyteen kolmeksi päiväksi. Sitten hän kutsui luostarin sisaret luokseen, antoi heille viimeiset neuvonsa korostaen rakkautta Kristukseen ja kuuliaisuutta Hänen käskyilleen. Oli huhtikuun 7. päivä 1948. Kuoleman lähestyessä hän alkoi hengittää koristen, mitä kesti pitkään. Yhtäkkiä hän sai voimia, alkoi taputtaa käsiään ja hänen huuliltaan purkautuivat sanat: “Herra, Herra, Herra, Herra…!” Sitten hän antoi sielunsa rakkaan Herransa käsiin. Yksi nunnista näki hänen kohoavan kultaisessa pilvessä kohti taivasta.

Vuonna 1957 pyhän Sabbaksen hauta avattiin Kalymnoksen metropoliitan Isidoroksen läsnä ollessa ja sieltä kohosi hyvä tuoksu, joka tuntui koko alueella aina saaren satamakaupungin laitamia myöten. Jo isä Sabbaksen eläessä hänen ympärillään oli leijaillut hyvä tuoksu. Hänen rukoillessaan keljassaan tai kirkossa tuoksu oli levinnyt ulos asti. Metropoliitta antoi käskyn sulkea hauta toistaiseksi. Haudalla tapahtui tuolloin monta ihmettä. Ne jatkuivat, kun Kalymnoksen asukkaat ja pyhiinvaeltajat kaukaakin tulivat pyytämään isä Sabbaksen apua.

Pyhä Sabbas oli munkin esikuva: nöyrä, mutkaton ja askeettinen rukouksen mies. Häneltä on säilynyt vain vähän kirjallista jäämistöä. Yhdessä kirjoituksessaan hän luonnehtii todellista munkkia seuraavasti: “Munkki on se, joka kärsii ja itkee omia syntejään eikä kiinnitä mitään huomiota toisten synteihin. Hän ei tuomitse eikä vihastu, vaan kestää kärsivällisesti ja mielellään kaikenlaista vääryyttä ja halveksuntaa päästäkseen läheiseen yhteyteen Jumalan, kaikkien ihmisten taivaallisen Tuomarin ja Isän kanssa.”

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.