23.3.2018

Sävelmä
8. säv.
Paasto
Paastopäivä

m. Nikon ja hänen 199 oppilastaan (+ 251)

pt. Nikon, Kiovan luolaluostarin igumeni (+ 1088)

Parimia

VI:

  1. Jes. 66:19–24

Eht:

  1. 1. Moos. 49:33–50:26
  2. Sananl. 31:8–32

Jes. 66:10–24

10 Iloitkaa Jerusalemin kanssa, riemuitkaa kaupungin tähden, te kaikki, jotka sitä rakastatte! Juhlikaa riemuiten sen kanssa, te kaikki, jotka sitä suritte. 11 Niin te saatte imeä, tulla kylläisiksi lohtua antavista rinnoista, saatte nauttia, juoda yltäkyllin sen voiman ja mahdin nisistä. 12 Näin sanoo Herra: -- Katso, minä ohjaan Siioniin rauhan kuin virran. Kuin uomastaan tulvivan puron minä käännän sen luo kansojen rikkaudet. Sen imeväisiä kannetaan sylissä ja keinutellaan polvien päällä. 13 Niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin minä teitä lohdutan, Jerusalemin onni antaa teille täyden lohdun: 14 kun tämän näette, teidän sydämenne ihastuu, te kukoistatte kuin vehmas niitty. Niin Herran palvelijat saavat tuntea hänen kätensä voiman ja viholliset hänen vihansa. 15 Katso, Herra saapuu tulenlieskassa, hänen vaununsa ovat kuin pyörretuuli. Hänen vihansa purkautuu tulenhehkuna, hänen jyrinänsä liekkeinä. 16 Niin Herra toteuttaa oikeutensa tulella, hänen miekkansa lyö ihmissukua, ja monet kaatuvat sen lävistäminä: 17 nuo, jotka puhdistautuvat ja valmistautuvat palvontatarhojen menoihin johtajansa ympärillä, nuo, jotka syövät kaikkea iljettävää, sian lihaa, rottia -- minä tunnen heidän tekonsa ja ajatuksensa, ja he kaikki saavat loppunsa, sanoo Herra. 18 Minä saavun kokoamaan kaikki kansat ja kielet, ja kaikki tulevat ja näkevät kirkkauteni. 19 Ja heidän keskellään minä teen ihmeen ja heidän joukostaan lähetän eloon jääneitä vieraiden kansojen luo Tarsisiin, Putiin, Ludiin, Mesekiin, Tubaliin ja Javaniin, kaukaisille saarille ja rannikoille, jotka eivät ole kuulleet minusta puhuttavan eivätkä nähneet minun kirkkauttani. Nuo, jotka lähtevät, kertovat vieraiden kansojen keskuudessa minun kirkkaudestani. 20 He tuovat kaikki veljenne kaikkien kansojen keskeltä, lahjaksi Herralle, he tuovat heidät hevosilla ja avovaunuilla ja katetuilla vankkureilla ja muuleilla ja ratsukameleilla Jerusalemiin, minun pyhälle vuorelleni -- sanoo Herra -- samalla tavoin kuin israelilaiset tuovat uhrilahjana ruokaa puhtaissa astioissa Herran huoneeseen. 21 Ja minä otan myös näitä vastatulleita palvelemaan pappeina ja leeviläisinä, sanoo Herra. 22 Niin kuin uusi taivas ja uusi maa, jotka minä luon, pysyvät minun edessäni, sanoo Herra, niin pysyvät minun edessäni teidän sukunne ja teidän nimenne. 23 Ja aina uudenkuun päivänä ja jokaisena sapattina tulee koko ihmissuku, ja kaikki kumartuvat minun eteeni, sanoo Herra. 24 Ja kun he lähtevät ulos, he näkevät niiden ruumiit, jotka ovat minusta luopuneet. Mato, joka niitä kalvaa, ei kuole, liekki, joka niitä nuolee, ei sammu.

1. Moos. 49:33–50:26

33 Kun sitten farao kutsuu teidät luokseen ja kysyy, mikä teidän ammattinne on, 34 niin sanokaa: 'Me, sinun palvelijasi, olemme olleet karjankasvattajia nuoruudestamme tähän päivään saakka, kuten esi-isämmekin.' Silloin saatte jäädä asumaan Goseniin, sillä egyptiläiset eivät siedä keskuudessaan paimentolaisia, joilla on lampaita ja vuohia." 50:1 Joosef meni faraon luo ja sanoi: "Isäni ja veljeni ovat tulleet tänne Kanaaninmaasta ja tuoneet mukanaan lampaansa, vuohensa, nautakarjansa ja koko muun omaisuutensa. He ovat nyt Gosenin maakunnassa." 2 Sitten hän otti mukaansa viisi veljeään ja vei heidät faraon eteen. 3 Farao kysyi hänen veljiltään: "Mikä on teidän ammattinne?" He vastasivat faraolle: "Me, sinun palvelijasi, olemme lammaspaimenia, kuten esi-isämmekin olivat." 4 He sanoivat vielä faraolle: "Me jouduimme tulemaan siirtolaisiksi tähän maahan, sillä lampaillamme ja vuohillamme ei ole Kanaaninmaassa syötävää, kun siellä on kova kuivuus. Sallithan, että me, sinun palvelijasi, asetumme asumaan Gosenin maakuntaan." 5 Farao sanoi Joosefille: "Isäsi ja veljesi ovat tulleet luoksesi. 6 Egyptin maa on sinulle avoinna, sijoita heidät asumaan maan parhaaseen osaan. He saavat asua Gosenin maakunnassa, ja jos heidän joukossaan on kyvykkäitä miehiä, niin pane heidät päällysmiehiksi huolehtimaan minun karjoistani."   7 Sitten Joosef haki isänsä ja toi hänet faraon eteen, ja Jaakob tervehti faraota toivottaen hänelle siunausta. 8 Farao kysyi Jaakobilta: "Paljonko sinulla on ikää?" 9 Jaakob vastasi: "Olen elänyt vaeltajan elämää satakolmekymmentä vuotta. Vähälukuiset ja onnettomat ovat elinvuoteni olleet, eikä niitä ole kertynyt minulle yhtä paljon kuin esi-isilleni heidän vaelluksensa aikana." 10 Sitten Jaakob hyvästeli faraon, toivotti hänelle siunausta ja lähti hänen luotaan. 11 Joosef sijoitti isänsä ja veljensä Egyptiin asumaan ja antoi heille maaomaisuutta maan parhaasta osasta, Ramseksen maakunnasta, kuten farao oli käskenyt. 12 Ja Joosef piti huolen isänsä ja veljiensä ja koko suvun elatuksesta antaen kullekin sen mukaan, montako ruokittavaa hänellä oli. 13 Missään ei ollut syötävää, sillä nälänhätä oli hyvin ankara, ja Egypti ja Kanaaninmaa olivat nääntymässä nälkään. 14 Joosef kokosi Egyptistä ja Kanaaninmaasta kaiken hopean maksuksi siitä viljasta, joka häneltä ostettiin, ja vei hopean faraon palatsiin. 15 Kun hopea oli loppunut Egyptistä ja Kanaaninmaasta, tulivat egyptiläiset Joosefin luo ja sanoivat: "Anna meille leipää! Pitääkö meidän kuolla sinun eteesi, nyt kun hopea on lopussa?" 16 Silloin Joosef vastasi: "Tuokaa tänne karjanne, niin minä annan teille syötävää eläimiänne vastaan, jos kerran hopeanne on lopussa." 17 He toivat karjansa Joosefille, ja hän antoi heille syötävää hevosten, lampaiden ja vuohien, nautakarjan ja aasien hinnalla. Näin hän sinä vuonna piti heidät hengissä ruoalla, jonka he saivat karjaansa vastaan. 18 Niin kului se vuosi. He tulivat hänen luokseen seuraavanakin vuonna ja sanoivat: "Herramme, sinä tiedät varmaan, että kaikki hopea on lopussa, ja myös meidän karjamme ja juhtamme ovat jo joutuneet sinun haltuusi. Meillä ei ole sinulle enää muuta tarjottavaa kuin ruumiimme ja peltomme. 19 Pitääkö meidän peltoinemme tuhoutua sinun edessäsi? Ota meidät ja meidän peltomme ja anna meille leipää, niin me tulemme faraon orjiksi, ja anna meille myös siemenviljaa. Näin me pysymme hengissä eivätkä pellot autioidu." 20 Niin Joosef osti koko Egyptin pellot faraolle, sillä kaikki egyptiläiset myivät hänelle peltonsa, kun nälkä oli käynyt heille ylivoimaiseksi. Näin koko maa tuli faraon omaksi. 21 Joosef teki kansasta faraon orjia kautta koko Egyptin maan. 22 Vain pappien peltoja hän ei ostanut, sillä papit saivat palkkansa faraolta ja pystyivät elämään häneltä saamillaan tuloilla. Siksi heidän ei tarvinnut myydä peltojaan. 23 Joosef sanoi kansalle: "Minä olen nyt ostanut teidät ja teidän peltonne faraolle. Tässä on teille siemenviljaa, kylväkää peltonne. 24 Mutta sadosta teidän on aina annettava viidesosa faraolle. Neljä viidesosaa siitä jääköön teille siemenviljaksi sekä ravinnoksi itsellenne, talonväellenne, vaimoillenne ja lapsillenne." 25 He sanoivat: "Sinä olet pitänyt meidät hengissä. Pidä meistä huolta edelleenkin, niin me olemme faraon orjia." 26 Ja Joosef sääti lain, joka vielä nytkin on voimassa Egyptissä, että faraolle oli annettava viidesosa sadosta. Vain pappien pellot eivät joutuneet faraon omistukseen.

Sananl. 31:8–32

8 Avaa sinä suusi hiljaisten puolesta, hanki oikeutta syrjityille. 9 Avaa suusi ja anna oikea tuomio, aja kurjan ja köyhän asiaa. 10 Jos hyvän vaimon löydät, löydät aarteen, kalliimman kuin meren helmet. 11 Häneen voit aina luottaa, hän pitää puutteen loitolla sinusta. 12 Hän toimii miehensä parhaaksi, ei vahingoksi, kaikkina elämänsä päivinä. 13 Hän huolehtii villasta ja pellavasta, hänen kätensä ahkeroivat iloisesti. 14 Hän on kuin laiva, hän hankkii ravintoa etäältäkin. 15 Kun vielä on yö, hän nousee, valmistaa ruoan talonsa väelle ja jakaa ravinnon palvelustytöilleen. 16 Hän löytää hyvän pellon ja ostaa sen, omin varoin hän perustaa viinitarhan. 17 Hän vyöttää itsensä tarmolla ja tarttuu työhönsä riuskoin ottein. 18 Hän näkee työnsä tulokset, hän ei sammuta lamppua yölläkään. 19 Hänen sormensa kulkevat kehräpuulla, hän ei päästä kädestään värttinää. 20 Hän avaa kätensä onnettomalle ja antaa apuaan köyhälle. 21 Pakkanen ja lumi eivät häntä säikytä, sillä hän on varannut perheelleen talvivaatteet. 22 Omin käsin hän valmistaa peitteet, hänen pukunsa ovat pellavaa ja purppuraa. 23 Hänen miehensä saa osakseen kunnioitusta istuessaan vanhinten kokouksessa. 24 Hän tekee pellavapaitoja myytäväksi ja toimittaa vöitä kauppiaille. 25 Häntä seuraa menestys ja kunnia, hän katsoo hymyillen tuleviin päiviin. 26 Kun hän puhuu, hän puhuu viisaasti, antaa neuvoja ystävällisin sanoin. 27 Hän valvoo kaikkea, mitä talossa tehdään, eikä laiskana leipäänsä syö. 28 Hänen poikansa kiittävät häntä, hänen miehensä puhkeaa ylistämään: 29 "Monet naiset ovat uutteria ja taitavia, mutta sinä olet ylitse kaikkien muiden." 30 Kauneus katoaa, viehätys haihtuu, ylivertainen se vaimo, joka pelkää Herraa! 31 Kiittäkää häntä hänen hyvistä töistään, ylistäkää häntä kaikkien kuullen!

Päivän synaksario

Pyhä marttyyri Nikon ja hänen 199 oppilastaan

Pyhä Nikon syntyi Italiassa Napolin alueella 200-luvulla. Hänen isänsä oli pakana ja äitinsä kristitty. Hän meni armeijaan, ja eräänä päivänä hän oli suuressa vaarassa. Silloin Nikon muisti äitinsä opetukset ja huudahti: ”Herra Jeesus Kristus, auta minua!” Lisäksi hän teki ristinmerkin ja syöksyi taisteluun. Hän selvisi hengissä taistosta ja sai osakseen paljon kunniaa.

Kun Nikon palasi kotimaahansa, hän kertoi siellä äidilleen, mitä oli tapahtunut. Hän myös kertoi tälle aikeestaan tulla kristityksi ja mennä kasteelle idässä. Niin hän lähti Khioksen saarelle ja vietti siellä aikaa yksinäisyydessä. Hän paastosi ja rukoili viikon valmistautuen näin pyhään kasteeseen. Nikonille ilmestyi enkeli, joka ojensi hänelle sauvan ja käski hänen mennä alas rantaan. Rannassa oli laiva, joka kuljetti hänet Ganosvuorelle Traakiaan. Siellä Nikon kohtasi piispa Teodoros Kyzikoksen, joka eli erakkoelämää eräässä vuoren luolassa. Piispa opetti Nikonille kristinuskon perusopit ja kastoi hänet.

Nikon päätti jäädä piispan hengelliseksi oppilaaksi. Kolmen vuoden kuluttua Teodoros vihki hänet papiksi. (Joidenkin lähteiden mukaan myös piispaksi.) Ennen siirtymistään tuonilmaisiin Teodoros antoi vielä Nikonin ohjaukseen hengellisen laumansa, joka koostui 190 kilvoittelijasta. Nämä pyhät olivat lähteneet pakoon keisari Deciuksen (249–251) aloittamaa kristittyjen vainoa ja elivät askeettisesti rukoillen.

Nikon ja hänen 190 oppilastaan päättivät etsiä itselleen sopivan paikan. He lähtivät Mytileneen, mutta eivät viipyneet siellä kauan, vaan jatkoivat matkaa Italiaan. Kotimaassaan Nikon ehti tavata vielä viimeisen kerran kuolemaisillaan olleen äitinsä ja osallistua tämän hautajaisiin. Italiassa Nikon myös kastoi yhdeksän kaupunkilaista. Nämä liittyivät Nikonin opetuslasten joukkoon.

Tämän jälkeen koko joukko matkasi Sisiliaan.[1] Siellä he asettuivat asumaan vuorelle muinaisen kylpylän raunioihin. Sisilian prefekti Quintinianus[2] sai kuitenkin tietoonsa Nikonin ja hänen kumppaneidensa olinpaikan. Hän käski pidättää heidät kaikki ja tuoda hänen eteensä. Kun pyhä Nikon ja 199 kilvoittelijaa eivät suostuneet kieltämään Kristusta, prefekti määräsi heidät ruoskittaviksi. Sitten heidät mestattiin yksitellen, ja ruumiit heitettiin tuliseen pätsiin. Pyhää Nikonia kidutettiin kaikista rajuimmin: häntä poltettiin, hänet sidottiin härkäparin taakse ja hän raahautui niiden mukana, hänen leukansa murrettiin kivillä ja hänen kielensä leikattiin. Lopulta pyhä Nikon mestattiin.

Pakanat veivät pyhän Nikonin ruumiin pellolle, että petoeläimet söisivät sen. Paikalle, jossa pyhän reliikit olivat, sattui kuitenkin tulemaan eräs demonin kiusaama paimen. Paimen kaatui maahan ja demoni pakeni hänestä. Paimen kertoi kaikille, mitä hänelle oli tapahtunut, ja uutiset ihmeestä levisivät nopeasti. Myös lähellä sijaitsevan Messinan piispa Teodosios kuuli ihmeestä. Hän ja hänen papistonsa menivät paikalle ja löysivät pyhien reliikit. Piispa Teodosios rakennutti kappelin pyhien marttyyrien kunniaksi.


[1] Roomalainen Martyrologia virheellisesti ehdottaa marttyyrien kärsimyspaikaksi Palestiinan Kesareaa.

[2] Sama prefekti tuomitsi myös pyhän Agathan (Synaksarion, Helmikuu, s. 83–84).

Pyhittäjä Nikon, Kiovan luolaluostarin igumeni

Nikon oli pappismunkki jo tullessaan pyhittäjä Antonin perustamaan Kiovan luolaluostariin. Antoni antoi hänen tehtäväkseen vihkiä munkiksi uudet luostariin tulijat, joiden joukossa oli myös nuoria ylimysmiehiä kuten pyhittäjät Jefrem (28.1.) ja Varlaam (19.11.). Näiden nuorten pajarien munkiksi vihkiminen herätti suuriruhtinas Izjaslavin (1054–1078) vihan luostaria ja erityisesti Nikonia kohtaan ja hän haetutti Nikonin luokseen. ”Sinäkö rohkenit minulta lupaa kysymättä vihkiä pajarit munkiksi?” hän kysyi. ”Minä vihin heidät taivaallisen Kuninkaan Jeesuksen Kristuksen käskystä, sillä Hän kutsui heidät tähän kilvoitukseen”, Nikon vastasi. Kiukustunut suuriruhtinas uhkasi vangita hänet ja hajottaa luostarin, mutta Nikon vastasi rauhallisesti: ”Hallitsija, tee niin kuin haluat, mutta on sopimatonta, että käännyttäisin taivaallisen Kuninkaan sotilaita takaisin.” Luolaluostarin munkit hankkiutuivat jo pakenemaan suuriruhtinaan vihaa, mutta ruhtinatar sai puolisonsa rauhoittumaan ja jättämään heidät rauhaan.

Veljestön kasvaessa ja luolien käydessä ahtaaksi Nikon lähti etsimään itselleen uutta kilvoituspaikkaa. Hän vaelsi Asovanmerelle ja asettui yksinäiselle seudulle Tmutorokanin lähistölle. Paikallisilla asukkailla ei ollut käsitystä munkkielämästä, mutta he alkoivat pian kunnioittaa Nikonia ja seurata hänen opetustaan ja kilvoitustaan. Nikon rakennutti Jumalansynnyttäjälle omistetun kirkon. Hänen ympärilleen syntyi Kiovan luolaluostarin kaltainen luostari, joka kasvoi Jumalan armosta ja hänen esirukouksillaan.

Vuonna 1065 Nikon poikkesi eräällä matkallaan Kiovan luolaluostariin tapaamaan pyhittäjä Feodosia (3.5.), jonka hän oli vihkinyt munkiksi ja joka nyt oli luostarin igumeni. Feodosi otti hänet vastaan suurella kunnioituksella ja hengellistä iloa tuntien. He kumarsivat maahan toistensa edessä, syleilivät ja itkivät jälleennäkemisen ilosta. Feodosi pyysi Nikonia jäämään luolaluostariin, ja tämä lupasi palata, kun olisi ensin saanut järjestettyä oman luostarinsa asiat.

Nikonin palattua Kiovan luolaluostariin pyhittäjä Feodosi osoitti hänelle kunnioittavaa rakkautta ja piti häntä hengellisenä isänään. Joutuessaan joskus lähtemään luostarista hän uskoi koko veljestön Nikonin johtoon. Nikonin sitoessa kirjoja pyhittäjä Feodosi istui usein vieressä kehräämässä sidonnassa tarvittavaa lankaa.

Nikonin oli hyvä elää Feodosin kanssa, mutta kun Kiovassa syntyi levottomuuksia, jotka johtivat suuriruhtinas Izjaslavin karkottamiseen, hän palasi Tmutorokaniin saadakseen rauhassa jatkaa rukoustaan. Vuonna 1078 hän palasi jälleen Kiovan luolaluostariin. Pyhittäjä Feodosi oli jo kuollut ja autuas Stefan (27.4.) oli valittu hänen seuraajakseen. Pian veljestö kuitenkin pyysi Nikonia igumeniksi. Hän oli munkeille täydellisten luostarihyveiden elävä esimerkki. Pyhän Nikonin aikana luolaluostarin kirkko sai ihmeellisellä tavalla kaunistuksekseen freskot, kun jo edesmenneet pyhittäjät Antoni ja Feodosi ilmestyivät kreikkalaisille ikonimaalareille kutsuen heidät Kiovaan kaunistamaan luolaluostarin kirkkoa.[1]

Pitkään Jumalan mieleisesti kilvoiteltuaan pyhittäjä Nikon nukkui pois rauhassa maaliskuun 23. päivänä vuonna 1088. Hänen maatumattomien pyhäinjäännöstensä kautta on tapahtunut paljon ihmeitä.


[1] Ks. Synaksarion, Helmikuu, s. 232–234.

Pyhä Vassian, Rostovin arkkipiispa

Pyhä Vassian oli Joosef Volokolamskilaisen (9.9.) sukulainen ja pyhittäjä Pafnuti Borovskilaisen (1.5.) läheinen oppilas. Pafnuti vihki hänet munkiksi. Vuonna 1455 Vassianista tuli Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarin johtaja, sitten Novospasskin luostarin arkkimandriitta ja vuonna 1467 Rostovin arkkipiispa. Pyhällä Vassianilla oli kyky puhua viisaasti ja opettavaisesti, ja hän toimi usein välittäjänä ruhtinaiden kiistoissa. Hän osoitti kristillistä isänmaanrakkautta kirjoittamalla suuriruhtinas Iivana III:lle (1462–1505) kehottaen tätä tarttumaan toimeen Venäjää valtansa alla pitäneiden tataareiden kukistamiseksi. Vassian kirjoitti myös hengellisen ohjaajansa pyhittäjä Pafnuti Borovskilaisen elämäkerran. Pyhä Vassian saavutti korkean iän ja kuoli vuonna 1481.

Vanhurskas Vasili Mangazejalainen

Pyhä Vasili oli pienkauppiaan poika Jaroslavlista. Hän pääsi kauppa-apulaiseksi Mangazejaan Pohjois-Siperiaan venäläisten uudisasukkaiden pariin 1500-luvun lopulla. Hän oli hurskas ja rehellinen nuorukainen, joka rukoili paljon ja vietti puhdasta elämää. Hänen kauppiasisäntänsä sitä vastoin eli himojensa vallassa ja halusi jopa tehdä syntiä 19-vuotiaan Vasilin kanssa. Tämä kieltäytyi, jolloin isäntä uhkasi kostaa hänelle.

Eräänä pääsiäisviikon aamuna kävi ilmi, että kauppaan oli murtauduttu. Isäntä kutsui Vasilia, mutta tämä oli kirkossa rukoilemassa eikä halunnut lähteä pois kesken jumalanpalveluksen. Silloin kauppias ilmoitti tapauksesta kaupunginjohtajalle sanoen, että Vasili oli osallinen ryöstöön. Vasili haetettiin poliisikonttoriin, jossa kaupunginjohtaja kauppiaan yllyttämänä alkoi kiduttaa häntä yrittäen saada hänet tunnustamaan rikoksen. Vasilia pahoinpideltiin niin, että hän kaatui muutaman kerran puolikuolleena lattialle, mutta virottuaan hän vakuutti olevansa syytön. Lopulta raivostunut kauppias löi häntä suurella avainnipulla ohimoon, jolloin hän kaatui kuolleena maahan. Vasilin ruumis pantiin arkkuun ja upotettiin suohon. Tämä tapahtui noin vuonna 1600.

Viidenkymmenen vuoden kuluttua Vasilin arkku nousi suon pinnalle. Hänen ruumiinsa oli säilynyt maatumattomana, ja monia ihmeitä tapahtui sen äärellä rukoileville. Vuonna 1670 pyhäinjäännökset siirrettiin Turuhanskin Pyhän Kolminaisuuden luostariin, missä ihmeitä tapahtui yhä lisää. Pyhää Vasilia kunnioitetaan hurskaan elämän esikuvana ja ihmeidentekijänä erityisesti Siperiassa.

Pyhä uusmarttyyri Luukas

Pyhä Luukas oli kotoisin Adrianopoliksesta. Kun hän oli kuusivuotias, hänen isänsä kuoli. Silloin eräs hyvä mies Zagorasta otti hänet suojelukseensa keventääkseen hänen monilapsisen leskiäitinsä taakkaa. Mies oli kauppias ja asui jonkin aikaa Venäjällä. Sitten hän palasi Konstantinopoliin, jossa Luukas oli hänen kanssaan.

Kun Luukas oli 13-vuotias, hän joutui tappeluun turkkilaispojan kanssa ja löi tätä. Silloin paikalla olleet turkkilaiset ryntäsivät hänen kimppuunsa ja alkoivat pahoinpidellä häntä. Hädissään hän huusi: ”Päästäkää minut, niin minusta tulee muslimi.” Näin hän sai heidät rauhoittumaan, ja yksi heistä, tunnettu mies, otti hänet kotiinsa. Heti hän käski Luukasta kieltämään Kristuksen, minkä tämä tekikin lausuen samalla islamin uskontunnustuksen. Mutta kun Luukkaan mieli rauhoittui, hän tajusi lankeemuksensa ja alkoi katua sitä. Turkkilainen ei päästänyt häntä ulos talostaan, mutta Luukkaan onnistui kuitenkin lähettää suojelijalleen viesti, että tämä tekisi kaikkensa vapauttaakseen hänet ennen kuin hänet ympärileikataan. Suojelija kääntyi heti Venäjän lähetystön puoleen. Sieltä tehtyyn tiedusteluun turkkilainen vastasi, että poika oli tullut hänen taloonsa vapaaehtoisesti ja kääntynyt omasta tahdostaan islamiin eikä häntä enää voisi luovuttaa takaisin. Heti tämän jälkeen hän varmistaakseen asian sitoi pojan kädet ja ympärileikkasi tämän väkisin. Kun Venäjän lähetystössä saatiin tietää tästä, Luukkaan suojelija sai ohjeet neuvoa poikaa pakenemaan ja tulemaan lähetystöön.

Muutaman päivän kuluttua Luukas sai tilaisuuden paeta, ja hän riensi Venäjän suurlähetystöön. Ensitöikseen hän vaihtoi ylleen kristityn vaatteet. Konsuli lähetti hänet jo samana päivänä Smyrnaan. Siellä hän meni synnintunnustukselle, ja rippi-isä neuvoi häntä menemään Athokselle, missä hän voisi rauhoittua ja välttää uudet vaarat.

Athoksella Luukas kohtasi monia vaikeuksia. Ensinnäkin häntä ei hänen nuoruutensa ja parrattomuutensa tähden haluttu monessa paikassa ottaa lainkaan vastaan. Toisaalta hänessä itsessään oli levottomuutta, ja hänelle sattui joka paikassa erilaisia kiusauksia ja koettelemuksia, jotka saivat hänet vähän väliä siirtymään luostarista tai skiitasta toiseen. Lopulta hän lähti pois Athokselta ryhtyäkseen kirkkovahdiksi johonkin kirkkoon.

Jumala ei kuitenkaan siunannut tätäkään suunnitelmaa. Luukas kävi monissa paikoissa, mutta ei löytänyt mistään haluamaansa suojelusta ja turvaa. Lopulta hän meni Smyrnaan. Siellä riehui ruttoepidemia, ja sen säikäyttämänä Luukas palasi takaisin Athokselle. Pyhällä vuorella hän jatkoi kiertelyään luostarista toiseen, kunnes päätyi Pyhän Johannes Edelläkävijän skiittaan, jossa oli ollut jo aikaisemminkin. Siellä hän taas kertoi rippi-isälle kaikista kiusauksistaan. Tämä lähetti hänet Gregorioksen luostariin, jossa hän sai tehtäväkseen huolehtia kirkosta. Mutta sieltäkin hänet jostakin syystä karkotettiin, vaikka hän itse anelikin kyynelsilmin, että saisi jäädä sinne.

Tämän jälkeen Luukas meni itseensä ja alkoi ajatella, että syynä siihen, ettei hän pystynyt asettumaan aloilleen mihinkään, oli hänen kääntymisensä islamiin. Hän päätteli, että hänen on puhdistettava tämä syntinsä omalla verellään tunnustamalla Kristus julkisesti ja tulemalla hänen marttyyrikseen. Kun hän puhui tästä rippi-isälleen, tämä yritti ensin estellä peläten, kestäisikö hänen rohkeutensa.

Pappismunkki Bessarion ja rippi-isä Ananias näkivät Luukkaan palavan innostuksen saada kärsiä marttyyrikuolema, ja lopulta he päättivät panna hänet 50 päivän koeajalle, jolloin hänen piti tehdä 800 maahankumarrusta päivässä, lukea paljon rukouksia ja syödä kerran vuorokaudessa vettä ja leipää. Iloissaan Luukas aloitti tämän marttyyriuteen valmistavan kilvoituksensa.

Luukkaalle löytyi kuitenkin hyvä laivakyyti jo 32 päivän jälkeen. Hän tahtoi kärsiä marttyyrikuolemansa Mytilenessä Lesbos-saarella, joka oli kuuluisa monista uusmarttyyreistaan. Rippi-isä Ananias lähetti vanhus Bessarionin hänen mukaansa tukemaan häntä. Kun he saapuivat Lesbokselle, Luukas tunsi ensin marttyyrikutsumuksensa vain vahvistuvan. He jäivät Pamfilan kylään, jonka kirkossa Luukas nähdessään pyhän Barbaran ikonin huomautti ihaillen: ”Kuinka kauheita kidutuksia hän kestikään, vaikka oli nainen. Herra vahvisti häntä.” Luukkaan intoa lisäsi vielä sekin, että paikalliset papit Parthenios ja Gregorios kuvasivat hänelle hartaasti joitakin vuosia aikaisemmin Lesboksella kuolleen pyhän uusmarttyyri Teodoroksen (17.2.) marttyyrikilvoitusta.

Jo seuraavana päivänä Luukas kuitenkin tunnusti isä Bessarionille, että monenlaiset ajatukset ahdistivat häntä: ”Yksi ajatus sanoo minulle: etkö sääli nuoruuttasi, miksi menetät elämäsi turhien toiveiden tähden? Entäpä jos kaikki se mitä sinulle sanotaan onkin valhetta, eikä ole olemassa ylösnousemusta, tuomiota, palkkaa, marttyyreita?” Auttaakseen häntä vapautumaan tällaisista herjaavista ajatuksista isä Bessarion luki hänelle pyhän Basileios Suuren pahan hengen pois häätämiseksi kirjoittamat rukoukset. Seuraavana aamuna Luukas osallistui ennen pyhitettyjen lahjojen liturgiaan. Lähestyessään ehtoollismaljaa hän pyysi kumartaen anteeksi kaikilta kirkossa olevilta. Silloin nämä havaitsivat jotain ennen näkemätöntä: hänen kyyneleensä valuivat niin vuolaina, että kirkon lattia kastui laajalti.

Kun vanhus Bessarion kysyi pyhän ehtoollisen jälkeen Luukkaalta, vieläkö epäuskoiset ajatukset ahdistavat häntä, tämä vastasi iloisena: ”Kunnia Jumalalle, heti ehtoollisen nautittuani ne kaikki hävisivät. Nyt mieleni on rauhallinen, ja meidän pitää mennä nopeasti tekemään se, minkä takia olemme tulleet.” Samaan aikaan levisi tieto, että kahdeksanhenkinen turkkilaisperhe oli paennut saarelta kääntyäkseen kristinuskoon. Tämä ilahdutti kovasti Luukasta. Hän riisui pois munkinasunsa ja pukeutui turkkilaisvaatetukseen. Sen alle pantiin athosvuorelainen kuolinvaate, ja pappi Parthenios voiteli hänet öljyllä, jonka oli tuonut Jerusalemista, Kristuksen pyhältä haudalta. Luukkaan hiuksiin kätkettiin vielä pieni palanen pyhän uusmarttyyri Teodoroksen marttyyriveren tahraamasta paidasta. Sen jälkeen Luukas tukijoineen, joihin kuului myös kaksi lesboslaista pappia, meni Pyhän Barbaran kirkkoon, missä toimitettiin rukouspalvelus ja pyydettiin pyhää Barbaraa vahvistamaan nuorta marttyyria. Sitten olikin jo jäähyväisten aika: he syleilivät toisiaan ja Luukas kiitti heitä kaikkia.

Luukas lähti yksin kulkemaan kohti marttyyriutta, ja isä Bessarion seurasi häntä matkan päästä. Pian Luukas pysähtyi odottamaan häntä ja sanoi hänelle: ”Isä, kirjoita äidilleni ja lohduta häntä. Tee myös kumarrus puolestani rippi-isälleni, piispalle ja kaikille veljille.” Vielä vähän ennen turkkilaisen tuomioistuimen eteen astumistaan hän alkoi epäröidä, mutta vanhus Bessarionin uskoa täynnä olevat sanat rohkaisivat häntä jatkamaan kilvoitustaan, vaikka vanhus jättikin ratkaisun kokonaan hänelle itselleen. Saarelaisetkin olivat huolissaan turkkilaisten mahdollisista kostotoimenpiteistä, kun turkkilaisia oli kääntymässä kristityksi ja samaan aikaan muslimiksi aikoinaan kääntynyt Luukas oli käymässä marttyyrikuolemaan Kristuksen tähden.

Tuomioistuimen eteen mennessään Luukas kohtasi Mytilenen metropoliitan, jota turkkilaiset olivat juuri kuulustelleet kadonneen turkkilaisperheen tähden. Metropoliitta ei kuitenkaan pelännyt vaan lähetti heti kaikkiin kirkkoihin kehotuksen toimittaa rukouspalveluksia Luukkaan puolesta, että Jumalanäiti vahvistaisi häntä.

Luukas kertoi tuomarille lapsena kokemastaan ympärileikkauksesta ja palaamisestaan takaisin kristityksi. Pelko ei enää ahdistanut häntä tuomioistuimen edessä. Mitkään turkkilaisten lupaukset ja uhkaukset eivät saaneet häntä horjumaan. Luukasta kuulusteltiin useaan kertaan, ja hän vietti muutaman päivän vankilassa. Eräs kristitty pääsi sinne tukemaan häntä, ja metropoliitta huolehti, että hänelle lähetettiin pyhää ehtoollista.

Sunnuntaina maaliskuun 23. päivänä 1802 Luukas vietiin hirtettäväksi. Kun hirttosilmukka oli jo kierretty hänen kaulaansa, pyöveli kehotti häntä vielä kerran muuttamaan mielensä, johon hän vastasi: ”Kumarran Kristustani ja uskon vain Häneen.” Silloin joku turkkilaisista sanoi: ”Tulkoon Kristus nyt pelastamaan sinut!” Tähän marttyyri vastasi: ”En tahdo, että hän vapauttaa minut täällä, sillä tahdon kuolla rakkaudesta Häneen.” Sitten köyttä vedettiin ja hyvin rauhallisesti jäsenten nytkähtelemättä hän antoi sielunsa Jumalan käteen.

Pyhän Luukkaan ruumis riippui hirressä kolme vuorokautta. Silmät ja suu olivat kiinni ja näytti kuin hän nukkuisi. Ruumiista lähti ihmeellisen hyvä tuoksu. Vanhus Bessarion kävi moneen kertaan katsomassa sitä juuri tuon tuoksun takia. Hän ylisti koko sydämestään Jumalaa yhdessä toisten kristittyjen kanssa, että Hän oli vahvistanut nuorta poikaa voittamaan niin näkyvät kuin näkymättömätkin viholliset.

Kolmen päivän kuluttua turkkilaiset ottivat ruumiin alas hirsipuusta, panivat sen veneeseen ja purjehtivat avomerelle. Heillä oli mukanaan noin satakiloinen kivenjärkäle, jonka he sitoivat marttyyrin kaulaan, ja sen jälkeen suurella ponnistuksella työnsivät hänen ruumiinsa mereen. Silloin tapahtui jotakin hyvin erikoista: pyhän marttyyrin ruumis veti perässään kiveä ja kellui meren pinnalla. Yhtäkkiä veneen ympärille puhkesi myrsky, vaikka muuten meri oli rauhallinen. Veneessä oli yksi kristitty, nimeltään Johannes. Operaatiota johtava turkkilainen aliupseeri kysyi tältä, mitä nämä kummalliset ilmiöt ovat. ”Vai et tiedä, mitä ne ovat. Ne ovat Jumalan viha, koska teidän mereen heittämänne mies oli Jumalalle otollinen ja teidän olisi pitänyt antaa kristittyjen haudata hänet”, hän vastasi. Lopulta meri heitti veneen kallioihin. Kaikki kuitenkin pelastuivat. Pyhän marttyyrin ruumis ajautui tuona yönä rannalle, ja kristityt hautasivat sen salaa.

Vanhus Bessarion ei tiennyt näistä tapahtumista mitään. Kyynelsilmin hän kiitti yhä uudelleen Jumalaa, että kaikki oli tapahtunut Hänen kunniakseen, mutta oli kovasti murheissaan, että marttyyrin ruumis oli tuhottu. Silloin juuri tuona samana yönä pyhä Luukas ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Älä ole murheissasi, isä, en ole enää meressä.” Seuraavana päivänä hän sai kuulla, että ruumis oli löytynyt ja se oli haudattu salaiseen paikkaan. On säilynyt tieto, että pyhän Luukkaan reliikkejä säilytettiin vuoteen 1884 Pyhän Simeonin kirkossa.

Edellä mainittu kristitty Johannes oli veneessä ottanut talteen pyhän marttyyrin hiuksia ja hänen vielä eläessään eräitä pyhälle Luukkaalle kuuluneita esineitä kuten liinan, johon hän oli kuivannut jatkuvasti valuneita kyyneliään. Niitä jaettiin eri ihmisille, myös Pamfilan kylän papeille Partheniokselle ja Gregoriokselle. Eräs isä Parthenioksen sukulainen sairastui noina päivinä niin vakavaan mielenhäiriöön, että lääkärit päättelivät hänen jo kuolevan. Silloin isä Parthenios toimitti vedenpyhityksen ja kastoi sitten pyhitettyyn veteen pyhälle Luukkaalle kuuluneita esineitä. Tätä vettä hän juotti sairaalle, joka nousi heti istumaan ja pyysi ruokaa. Hän parani täysin ja ylisti Jumalaa sekä ihmeitätekevää lääkäriään, uusmarttyyri Luukasta. Myös eräs halvaantunut nainen parani heti, kun hänet siunattiin ristinmuotoisesti pyhän Luukkaan hiuksilla ja hänen käyttämillään esineillä.

Pyhittäjämarttyyri Anastasia (Bobkova)

Anastasia Bobkova syntyi talonpoikaisperheeseen vuonna 1890. Vanhempiensa kuoltua hän meni vuonna 1920 Pyhän Kolminaisuuden Aleksanteri Nevskin luostariin, joka sijaitsi Klinskin piirikunnassa Moskovan läänissä. Seitsemän vuoden kuluttua neuvostoviranomaiset sulkivat luostarin ja Anastasia muutti Volokolamskin alueelle. Hän hoiti palvelutehtäviä Šestakovon kylän kirkossa ja kävi ihmisten kodeissa lukemassa psalttaria vainajien puolesta.

Muutaman vuoden kuluttua viranomaiset päättivät sulkea kirkon. Asiaa pohdittiin seurakunnankokouksessa, jonka aikana paikalle tuli kommunistisen nuorisojärjestön naisia. Seurakuntalaiset ryhtyivät tarmokkaasti työntämään heitä ulos, jolloin yksi nainen kaatui. Viisi henkeä, Anastasia mukaan lukien, pidätettiin ”viranomaisten vastustamisesta”. Hänet tuomittiin kolmeksi kuukaudeksi työojennusleirille.

Vapauduttuaan Anastasia palasi kylään. Kiivaimpien vainojen aikana vuonna 1938 viranomaiset kuulustelivat kyläneuvoston puheenjohtaja Šustovaa. Hän kertoi pitäneensä Neuvostoliiton korkeimman neuvoston vaalikampanjaa eräässä talossa, kun Anastasia tuli sisään ja aloitti vastavallankumouksellisen ja neuvostovastaisen kampanjan sanoen: ”Neuvostovalta pidättää syyttä suotta pappeja, jotka tekevät työtä kansan hyväksi ja ovat perustuslain mukaan tasa-arvoisia. Missä tässä on oikeudenmukaisuus? Neuvostovallassa se on vain paperilla.”

Samana päivänä kuulusteltiin kyläneuvoston sihteeriä, joka kertoi, että Anastasialla oli yhteyksiä nunniin ja että heillä oli yhteisiä kokoontumisia, joissa kävi tuntemattomia ihmisiä. ”Mielestäni he harjoittavat vastavallankumouksellista ja neuvostovastaista toimintaa”, sihteeri sanoi.

Anastasia pidätettiin ja häntä kuulusteltiin kolmen päivän ajan. Hän kielsi olleensa mukana neuvostovastaisessa toiminnassa, mutta myönsi kaiken mitä oli sanonut. Hän kertoi myös sanoneensa: ”Me emme tarvitse neuvostovaltaa. Joka tarvitsee, menköön äänestämään. Meillä on oma taivaallinen valtamme.”

Kuuliaisuussisar Anastasia tuomittiin kuolemaan. Hänet teloitettiin ampumalla ja haudattiin tuntemattomaan joukkohautaan Butovon ampumakentälle lähellä Moskovaa.

Pyhittäjä ja tunnustaja Sergei (Srebrjanski)

Pyhittäjä Sergei (Mitrofan Srebrjanski) syntyi vuonna 1870 Voronežin läänissä. Useimpien pappien poikien tapaan hän suoritti pappisseminaarin, mutta ei heti vihkiytynyt papiksi, vaan hakeutui yhteiskunnallisten ajatusten innoittamana opiskelemaan eläinlääketiedettä Varsovaan. Siellä hän tutustui tulevaan vaimoonsa Olga Ispolatovskajaan ja alkoi kiinnostua ortodoksisuudesta vakavammin. Hän alkoi pohtia, oliko hän sittenkään valinnut oikean tien ihmisten palvelemiseksi. Pian avioliiton solmimisen jälkeen vuonna 1893 hän otti vastaan diakoninvihkimyksen, ja vuoden kuluttua hänet vihittiin papiksi.

Isä Mitrofan palveli rakuunarykmentin pappina Orjolin kaupungissa. Hän osoittautui vakavaksi ja erinomaiseksi opetuspuheiden pitäjäksi, jonka sanoja kuulijat imivät itseensä kuin kuiva maa sadetta. Hänen ympärilleen muodostui vahva seurakunta.

Pyhittäjä Serafim Sarovilaisen kanonisointijuhlassa vuonna 1903 isä Mitrofan esiteltiin suuriruhtinatar Elisabet Feodorovnalle (5.7.), johon hänen vilpitön uskonsa, nöyryytensä ja mutkattomuutensa teki myönteisen vaikutuksen.

Japanin sodan alettua vuonna 1904 isä Mitrofanin rakuunarykmentti lähti kohti rintamaa. Hän itse ei epäillyt hetkeäkään seurata laumaansa, vaan jakoi sen kanssa kaikki sodan vaikeudet. Hänen ansioluettelossaan todetaan hänen osallistuneen viiteen taisteluun. Vihollisen tulituksen kestäessä hän toimitti jumalanpalveluksia, ripitti haavoittuneita ja hautasi kaatuneita. Sodan päätyttyä hän palasi rykmentin mukana Orjoliin.

Vuonna 1908 suuriruhtinatar Elisabet suunnitteli Martan ja Marian luostarin perustamista Moskovaan. Muutamat henkilöt, isä Mitrofan mukaan lukien, tekivät suunnitelmia yhteisön elämän järjestämiseksi. Suuriruhtinatar mieltyi isä Mitrofanin ehdotukseen, valitsi sen hankkeensa perustaksi ja kutsui isä Mitrofanin luostarin papiksi ja rippi-isäksi.

Rohkenematta kieltäytyä tarjotusta tehtävästä isä Mitrofan lupasi ajatella asiaa ja antaa vastauksensa myöhemmin. Paluumatkalla Moskovasta hän ajatteli rakasta seurakuntaansa Orjolissa, joutui hämmennyksiin ja päätti kieltäytyä suuriruhtinattaren tarjouksesta. Samassa hän tunsi oikean kätensä halvaantuvan: hän ei pystynyt liikuttamaan sormiaan eikä taivuttamaan kättään. Hän ymmärsi, että Jumala rankaisi häntä tahtonsa vastustamisesta, ja lupasi lähteä Moskovaan, jos vain paranisi. Vähän kerrassaan tunto palasi käteen ja parin tunnin kuluttua se oli entisellään.

Kun isä Mitrofan ilmoitti seurakuntalaisilleen aikovansa muuttaa Moskovaan, nämä alkoivat itkeä ja anoivat häntä jäämään Orjoliin. Hän lykkäsi lähtöään ja päätti lopulta luopua muutosta. Pian hänen oikea kätensä alkoi ilman mitään selvää syytä turvota niin, että se haittasi jumalanpalvelusten toimittamista. Lääkäri ei osannut sanoa, mistä vaiva johtui. Samaan aikaan Orjoliin tuotiin Moskovasta Jumalanäidin ihmeitä tekevä Ivironilainen ikoni. Sen edessä rukoillessaan isä Mitrofan päätti toistamiseen suostua suuriruhtinatar Elisabetin ehdotukseen ja lähteä Moskovaan. Harrasta pelkoa tuntien hän suuteli ikonia ja tunsi pian kätensä tervehtyvän. Siitä hän ymmärsi, että hänen muutollaan oli Jumalan siunaus ja että hänen oli nöyrryttävä seuraamaan Jumalan tahtoa.

Saadakseen asialle ohjaajavanhusten siunauksen isä Mitrofan matkusti Zosimovin luostariin tapaamaan skeemapappismunkki Aleksia (19.9.) ja muita vanhuksia. Hän kertoi heille epäilyksistään. Miten hän seurakuntapappina pystyisi toimimaan luostarin rippi-isänä? Oliko hän ryhtymässä tehtävään, joka ylitti hänen voimansa? Mutta vanhukset siunasivat hänet tarttumaan toimeen.

Syyskuussa 1908 isä Mitrofan nimitettiin Martan ja Marian yhteisön papiksi. Suuriruhtinatar Elisabet piti hänen tuloaan Jumalan erityisen siunauksen merkkinä ja kirjoitti hänestä muistiinpanoihinsa: ”Isä Mitrofan opettaa sisaria. Kolmesti viikossa meillä on hienoja luentoja, joita vieraatkin tulevat kuuntelemaan. Aamurukousten yhteydessä hän lukee evankeliumia ja pitää lyhyen opetuspuheen. Teetä juomme yhdessä papin ja hänen vaimonsa kanssa ja lopuksi puhutaan uskonnosta. Isä Mitrofanin luennot ovat hyvin mielenkiintoisia. Hän on paitsi syvällisen uskova ihminen myös suunnattoman oppinut. Hän aloittaa puheensa Raamatusta ja lopettaa kirkkohistoriaan ja osoittaa koko ajan, mitä ja miten sisaret voivat puhua auttaakseen kärsiviä sieluja. Hän on avara ihminen, jossa ei ole mitään ahtaan fanaattista.”

Isä Mitrofan puolestaan kirjoitti luostarin toimintaa suunnitellessaan, että Kristuksen palvelemiseen antautuneita ihmisiä on kahta laatua, ja he ovat seuranneet kahta tietä, munkkilaisuutta ja diakoniaa. Munkkilaisuus pelastaa ihmisiä sisäiseen kirkastumiseen johtavan kilvoituksen kautta, diakonissat taas palvelevat Jumalaa ja pelastavat lähimmäisiään ja omankin sielunsa toimeliaan rakkauden voimalla.

Vaikeuksista huolimatta luostari laajeni. Vuonna 1914 siihen kuului 96 sisarta ja sen yhteydessä toimi sairaala ja poliklinikka köyhiä varten, orpotyttöjen lastenkoti, pyhäkoulu, kirjasto, köyhien naisten ja perheiden ruokala sekä käsityökerho. Tunnustukseksi toiminnastaan isä Mitrofan sai vuonna 1916 mitran kanto-oikeuden.

Vallankumouksen jälkeen luostarin johtaja suuriruhtinatar Elisabet pidätettiin. Hän kuoli marttyyrina Siperiassa Alapajevskissa kesällä 1918.

Luostari jäi isä Mitrofanin vastuulle. Vuoden 1919 lopussa hän vihkiytyi vaimonsa Olgan kanssa luostarielämään. Avioliittovuosinaan he olivat kasvattaneet kolme orpoa sukulaistyttöä ja toivoneet kovasti omaa lasta, mutta Herra ei ollut antanut toiveen täyttyä. Martan ja Marian luostariin muutettuaan he olivat tehneet lupauksen pidättäytyä avioelämästä ymmärtäen, että Jumala kutsui heitä uudenlaiseen palvelutehtävään. Vallankumouksen jälkeen uskonvainojen alettua he vihkiytyivät patriarkka Tiihonin siunauksella munkiksi ja nunnaksi nimillä Sergei ja Elisabet. Pian patriarkka Tiihon korotti isä Sergein arkkimandriitaksi.

Vuonna 1923 isä Sergei pidätettiin, koska hän oli lukenut kirkossa patriarkan paimenkirjeen, jossa tämä kehotti vastustamaan kirkon kalleuksien takavarikointia. Viisi kuukautta hän virui vankilassa ilman, että häntä vastaan nostettiin syytettä ja lopulta hänet karkotettiin vuodeksi Tobolskiin.

Helmikuussa 1925 isä Sergei palasi Martan ja Marian luostariin. Ei kuitenkaan mennyt montakaan viikkoa, kun viranomaiset päättivät sulkea luostarin ja karkottaa sisaret. Isä Sergeitä vastaan tehtiin ilmianto, jonka perusteella häntä syytettiin neuvostovastaisesta agitaatiosta sisarten parissa, ja hänet vietiin Butyrkan vankilaan. Kun äiti Elisabet sai tietää syytteestä, hän alkoi ajaa isä Sergein vapauttamista. Kesällä valtiollinen poliisi (OGPU) keskeytti oikeusjutun, ja isä Sergei vapautettiin.

Tällä välin luostari oli lopullisesti suljettu ja sisaret karkotettu. Isä Sergei ja äiti Elisabet muuttivat Tverin alueelle Vladytšnjan kylään ja asettuivat hirsitaloon, jossa oli aiemmin asunut Elisabetin isä rovasti Vladimir Ispolatovski. Isä Sergei kävi rukoilemassa Jumalanäidin suojeluksen (Pokrovan) kirkossa ja vuonna 1927 hän alkoi toimittaa siinä jumalanpalveluksia. Hengelliset lapset alkoivat käydä hänen luonaan. Vainoista välittämättä isä Sergei jatkoi rippi-isän ja sananjulistajan kilvoitustaan. Ihmiset pyysivät häneltä apua ja muutamat paranivat uskonsa mukaan hänen rukoustensa kautta sairauksistaan.

Muutamat kyläläiset suhtautuivat vihamielisesti kirkkoon ja isä Sergein avoimeen julistustyöhön. Vuonna 1931 he ilmoittivat viranomaisille, että Sergeillä oli uskonnollisesti huumaava vaikutus kansaan; hän piti hyviä opetuspuheita, joissa kehotti ihmisiä tukemaan kirkkoa ja uskonnollisia päämääriä; hän oli poliittisesti vahingollinen henkilö, joka oli pikaisesti poistettava. Kyläläisiltä koottua todistusaineistoa vääristeltiin, mutta silti siitä käy ilmi, että kansa piti häntä aitona ohjaajavanhuksena ja kilvoittelijana, jonka rukoukset auttoivat monia sairaita.

Isä Sergei tuomittiin neuvostovastaisesta toiminnasta viideksi vuodeksi karkotukseen pohjoiseen Pinegajoen varrelle. Hän oli kuusikymmenvuotias ja sairasti edellisten vankila- ja karkotustuomioiden jälkeen vaikeaa sydänlihastulehdusta. Pinegalla hänet sijoitettiin kylään, jossa oli paljon karkotettua papistoa. Hänen mukanaan seurasivat äiti Elisabet ja Maria Zamorina, joka tunsi isä Sergein jo tämän Orjolin vuosilta. He asuivat yhdessä kuin pienenä luostariyhteisönä. Maria vihkiytyi sittemmin nunnaksi nimellä Militsa.

Karkotetut papit olivat metsätöissä ja tukinuitossa. Isä Sergein tehtävänä oli ohjastaa tukkikuormaa vetävää hevosta ja raivata kantoja. Jumalan avulla hän suoriutui kaikista töistä. Hän oli hyvissä väleissä esimiesten kanssa; kaikki rakastivat väsymätöntä vanhusta, joka tyytyi nöyrästi karkotusvangin osaansa.

Kahden karkotusvuoden jälkeen isä Sergei vapautettiin korkean ikänsä ja hyvin täytettyjen työtehtävien perusteella. Hän kävi Moskovassa hyvästelemässä lopullisesti Martan ja Marian hajotetun luostarin ja asettui jälleen asumaan Vladytšnjan kylään hengellisten lasten hänelle ostamaan taloon. Jumalanäidin suojeluksen kirkko oli suljettu, ja hän kävi rukoilemassa naapurikylän Profeetta Elian kirkossa. Paikallisten viranomaisten vastustus pakotti hänet myöhemmin lopettamaan kirkossa käynnin ja rukoilemaan kotona.

Isä Sergei omisti loppuelämänsä hengellisten lastensa ja kärsivien kristittyjen hengelliselle ohjaukselle aikana, jolloin suurin osa kirkoista oli suljettu ja monet papit pidätetty. Herra palkitsi hänen kilvoituselämänsä ja nöyryytensä antamalla hänelle selvänäköisyyden ja parantamisen lahjan.

Sodan aikana saksalaiset valloittivat Tverin. Venäläinen joukko-osasto sijoittui Vladytšnjan kylään, jossa oli odotettavissa suuri taistelu. Siviiliväestöä kehotettiin siirtymään kauemmas eturintamasta, mutta isä Sergei ja nunnat Elisabet ja Militsa pysyivät paikoillaan. Saksalaiset koneet lensivät päivittäin ylitse, mutta yksikään pommi ei pudonnut kylään. Myös sotilaat ihmettelivät asiaa, ja hekin uskoivat jonkun suojelevan kylää rukouksillaan.

Isä Sergein viimeinen rippi-isä rovasti Kvintilian Veršinski asui Tverissä ja kävi usein hänen luonaan. ”Joka kerta keskustellessani hänen kanssaan ja kuunnellessani hänen lämminsydämistä puhettaan näin edessäni entisaikojen erämaakilvoittelijan hahmon. Hän oli kokonaan jumalallisen kaipauksen vallassa. Se tuntui erityisesti hänen puhuessaan. Hänen lempiaiheitaan olivat rukous ja hengellinen raittius. Kaikki hänessä oli epätavallista ja herätti minussa ihmetystä. Kerran hän sanoi minulle: ’Pahoja ihmisiä ei ole; on vain ihmisiä, joiden puolesta pitää erityisesti rukoilla.’ Hänen puheissaan ei ollut jälkeäkään kaunasta ihmisiä kohtaan, vaikka hän oli joutunut kärsimään paljon. Hän suhtautui ihmisiin tavattoman sävyisästi ja lämpimästi. Hän löysi nopeasti keskustelukumppanin sielusta kipeän kohdan ja paransi sen. Epäilemättä hänellä oli myös kyky lohduttaa ihmisiä.”

Pyhittäjä ja tunnustaja Sergei nukkui kuolonuneen maaliskuun 23. päivänä vuonna 1948. Hautajaisissa niin miehet kuin naisetkin itkivät. Monet ottivat taskuistaan pieniä valkoisia liinoja tai ikoneita, ja painettuaan ne vainajan ruumista vasten kätkivät ne taas taskuihinsa. Hautausmaalla kiuru laskeutui taivaan korkeuksista ja lenteli haudan yllä laulaen sointuvaa lauluaan. Näin luomakuntakin ylisti Jumalaa, joka on ihmeellinen pyhissään. Pyhittäjä Sergein kunnioitus ei vähentynyt vaan kasvoi hänen kuolemansa jälkeen. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.