9.3.2018

Sävelmä
6. säv.
Paasto
Öljy sallittu

Sebasteian 40 pyhää marttyyria (+ 320)

p. Pacianus, Barcelonan piispa (+ 390)

Parimia
  1. Jes. 43:9–14
  2. Viis. 3:1–9
  3. Viis. 5:15–24, 6:1–3

(Sebasteian 40 pyhää marttyyria (+ 320))

VI:

  1. Jes. 29:13–23

Eht:

  1. 1. Moos. 12:1–7
  2. Sananl. 14:15–26

Jes. 43:9–14

9 Kaikki kansat kokoontukoot,
kerääntykööt kansakunnat yhteen:
voiko joku siitä joukosta ilmoittaa meille,
mitä minä ilmoitan,
ja kertoa meille, mitä tapahtui ennen?
Asettakoon siis luotettavat todistajat
ja osoittakoon olevansa oikeassa,
niin että toiset voivat kuulla ja myöntää: "Totta
on."
10 Minun todistajani, sanoo Herra, olette te
-- Israel, sinä jonka olen valinnut
palvelijakseni --
ja teidän tulee tuntea minut ja uskoa minuun,
ymmärtää, kuka minä olen.
Ennen minua ei ole jumalaa syntynyt eikä ollut
eikä minun jälkeeni tullut eikä tule.
11 Minä, minä yksin olen Herra,
ei ole muuta pelastajaa kuin minä.
12 Minä olen puhunut,
minä olen pelastanut,
olen ilmaissut teille tahtoni,
minä itse, ei kukaan muu.
Te olette minun todistajani, sanoo Herra.
Minä olen Jumala,
13 olen nyt ja aina. Kukaan ei voi väistää minun kättäni. Kuka voi tehdä tyhjäksi minun tekoni?

14 Näin sanoo Herra,
teidän lunastajanne, Israelin Pyhä:
-- Minkä teen Babylonille, teen teidän tähtenne.
Minä murran kaikki sen portit,
ja valitukseksi muuttuvat kaldealaisten ilohuudot.

Viis. 3:1–9

1 Mutta oikeamielisten sielut ovat Jumalan kämmenellä,
eikä mikään kärsimys enää ulotu heihin.
2 Ymmärtämättömien silmissä he ovat kuolleita,
ja heidän poismenoaan pidetään onnettomuutena,
3 heidän lähtöään täältä perikatona,
mutta he ovat päässeet rauhaan.
4 Ihmisten mielestä kuolema oli heille rangaistus,
mutta he olivat eläneet toivossa,
ja heidän toivossaan oli jo kuolemattomuus.
5 Heitä kuritettiin, mutta vain vähän − paljon suurempaa on hyvyys, jota he nyt saavat osakseen.
Jumala pani heidät kokeeseen
ja havaitsi heidät kelvollisiksi.
6 Niin kuin kultaa sulatusuunissa
hän tutki ja koetteli heitä,
niin kuin alttarilla poltettavan uhrilahjan
hän otti heidät vastaan.
7 Kun tilinteon hetki koittaa,
he loistavat kirkkaasti,
leimahtavat kuin kipinä olkilyhteessä.
8 He saavat hallintaansa maailman kansat,
he jakavat niille oikeutta,
ja Herra on iäti heidän kuninkaansa.
9 Ne, jotka turvaavat Herraan,
ymmärtävät totuuden,
ne, jotka luottavat hänen rakkauteensa,
saavat sijansa hänen luonaan.
Hänen pyhiensä osaksi tulee armo ja laupeus,
hän pitää valituistaan huolen.

Viis. 5:15–24, 6:1–3

15 Mutta oikeamieliset elävät ikuisesti.
Herran luona he saavat palkkansa,
ja Korkein pitää heistä huolen.
16 Herra laskee heidän päähänsä kimmeltävän kruunun,
heidän kuninkuutensa kauniin tunnuksen.
Oikealla kädellään hän suojaa heitä,
hänen käsivartensa on heidän kilpenään.
17 Hän pukeutuu kiivautensa sotisopaan
ja tekee luomakunnastaan aseen,
jolla torjuu viholliset.
18 Hän pukee haarniskakseen vanhurskauden
ja kypäräkseen tinkimättömän tuomion.
19 Hän ottaa kilvekseen vankkumattoman pyhyytensä
20 ja teroittaa leppymättömän vihansa miekakseen,
ja koko maailmankaikkeus seuraa häntä
taisteluun mielettömiä vastaan.
21 Salamat singahtavat kuin tarkkaan suunnatut keihäät,
pilvistä ne iskevät maaliinsa
kuin kireälle jännitetyn jousen lähettämät nuolet,
22 ja rakeet pieksevät vihaisesti kohteitaan
kuin heittokoneesta lähtevä kivisade.
Meren vedet syöksyvät raivokkaasti jumalattomia kohti,
virrat tempaavat säälimättä heidät mukaansa.
23 Herran tuuli nousee, se iskee heihin
ja myrskyn voimalla lakaisee heidät pois.
Näin maailma autioituu laittomuuden tähden
ja pahuus kaataa mahtajien valtaistuimet.
6:1 Kuulkaa siis, kuninkaat,
kuulkaa ja ymmärtäkää!
Ottakaa opiksenne, vallanpitäjät,
te, joiden mahti ulottuu maan ääriin!
2 Kuunnelkaa, ihmisjoukkojen hallitsijat,
te, jotka kerskailette kansojenne paljoudella!
3 Tietäkää tämä:
Herralta te olette valtanne saaneet,
teidän mahtinne on peräisin Korkeimmalta.
Hän myös tutkii teidän tekonne
ja punnitsee päätöksenne.
 

Viis. 5:15–24, 6:1–3

15 Mutta oikeamieliset elävät ikuisesti. Herran luona he saavat palkkansa, ja Korkein pitää heistä huolen. 16 Herra laskee heidän päähänsä kimmeltävän kruunun, heidän kuninkuutensa kauniin tunnuksen. Oikealla kädellään hän suojaa heitä, hänen käsivartensa on heidän kilpenään. 17 Hän pukeutuu kiivautensa sotisopaan ja tekee luomakunnastaan aseen, jolla torjuu viholliset. 18 Hän pukee haarniskakseen vanhurskauden ja kypäräkseen tinkimättömän tuomion. 19 Hän ottaa kilvekseen vankkumattoman pyhyytensä 20 ja teroittaa leppymättömän vihansa miekakseen, ja koko maailmankaikkeus seuraa häntä taisteluun mielettömiä vastaan. 21 Salamat singahtavat kuin tarkkaan suunnatut keihäät, pilvistä ne iskevät maaliinsa kuin kireälle jännitetyn jousen lähettämät nuolet, 22 ja rakeet pieksevät vihaisesti kohteitaan kuin heittokoneesta lähtevä kivisade. Meren vedet syöksyvät raivokkaasti jumalattomia kohti, virrat tempaavat säälimättä heidät mukaansa. 23 Herran tuuli nousee, se iskee heihin ja myrskyn voimalla lakaisee heidät pois. Näin maailma autioituu laittomuuden tähden ja pahuus kaataa mahtajien valtaistuimet. 6:1 Kuulkaa siis, kuninkaat, kuulkaa ja ymmärtäkää! Ottakaa opiksenne, vallanpitäjät, te, joiden mahti ulottuu maan ääriin! 2 Kuunnelkaa, ihmisjoukkojen hallitsijat, te, jotka kerskailette kansojenne paljoudella! 3 Tietäkää tämä: Herralta te olette valtanne saaneet, teidän mahtinne on peräisin Korkeimmalta. Hän myös tutkii teidän tekonne ja punnitsee päätöksenne.  

Jes. 29:13–23

13 Herra sanoi: -- Koska tämä kansa lähestyy minua vain suullaan ja kunnioittaa minua vain huulillaan, koska sen sydän on vetäytynyt minusta kauas ja koska sen kuuliaisuus minua kohtaan on vain opittujen ihmiskäskyjen noudattamista, 14 niin minä teen uudelleen tälle kansalle ihmeellisiä, hämmästyttäviä ihmetekoja, ja sen viisaiden viisaus häviää ja sen ymmärtäväisten ymmärrys katoaa. 15 Voi niitä, jotka kätkeytyvät Herralta salatakseen suunnitelmansa, niitä, joiden teot piilevät pimeydessä ja jotka sanovat: "Kukapa meidät näkisi, kukapa meidät tuntisi!" 16 Voi teidän kieroutuneita ajatuksianne! Eikö savenvalaja muka ole saveaan kummempi? Sanooko teos tekijästään: "Ei hän ole minua tehnyt"? Sanooko luomus luojastaan: "Ei hän mitään ymmärrä"? 17 Vain lyhyt aika enää, ja Libanonin vuoret muuttuvat hedelmätarhaksi, ja tarhat ovat laajoja kuin metsät. 18 Sinä päivänä kuurot kuulevat kirjan sanat, sokeat pääsevät synkästä pimeydestä ja heidän silmänsä näkevät. 19 Kurjat riemuitsevat jälleen Herrasta ja köyhimmät iloitsevat Israelin Pyhästä, 20 sillä sortajat ovat hävinneet ja pilkkaajat ovat poissa ja väärintekijät revitään juurineen maasta, 21 nuo, jotka sanoillaan leimaavat viattoman syylliseksi ja puheillaan virittävät ansoja kaupunginportin tuomarille, nuo, joiden väärä todistus tuo syyttömälle tuomion. 22 Sen tähden Herra, joka lunasti omakseen Abrahamin, sanoo Jaakobin suvulle näin: -- Nyt ei Jaakobin enää tarvitse olla häpeissään, enää eivät hänen kasvonsa kalpene. 23 Sillä kun he näkevät keskuudessaan minun kätteni luomuksen -- omat lapsensa -- he jälleen pitävät pyhänä minun nimeni, pitävät pyhänä Jaakobin Pyhän ja vapisevat kunnioituksesta Israelin Jumalan edessä.

1. Moos. 12:1–7

1 Herra sanoi Abramille: "Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan. 2 Minä teen sinusta suuren kansan ja siunaan sinua, ja sinun nimesi on oleva suuri ja siinä on oleva siunaus. 3 Minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille." 4 Niin Abram lähti Herran käskyn mukaan, ja Loot lähti hänen kanssaan. Harranista lähtiessään Abram oli seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen. 5 Abram otti mukaan vaimonsa Sarain ja veljenpoikansa Lootin sekä perheiden koko omaisuuden, myös Harranissa hankitut orjat. Sitten he lähtivät kulkemaan kohti Kanaaninmaata ja saapuivat sinne. 6 Abram kulki Kanaaninmaan halki Sikemin seudulle, Moren tammelle asti. Siihen aikaan maassa asuivat kanaanilaiset. 7 Herra ilmestyi Abramille ja sanoi: "Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan." Ja Abram rakensi sinne alttarin Herralle, joka oli ilmestynyt hänelle.

Sananl. 14:15–26

15 Tyhmä uskoo kaiken minkä kuulee, järkevä harkitsee mitä tekee. 16 Viisas pelkää pahaa ja karttaa sitä, tyhmä on hillitön ja itsevarma. 17 Äkkipikainen tekee hullun töitä, juonien punojaa vihataan. 18 Tyhmyys on narrien koristus, viisaiden päässä on tiedon seppele. 19 Pahat pannaan kumartamaan hyvien edessä, jumalattomat oikeamielisten porteilla. 20 Köyhästä ei välitä edes toinen köyhä, mutta rikkaalla on paljon ystäviä. 21 Syntiä tekee, joka lähimmäistään halveksii, autuas se, joka köyhää säälii. 22 Joka pahaan pyrkii, kulkee harhaan, joka pyrkii hyvään, saa rakkautta. 23 Kaikesta vaivannäöstä on jotakin hyötyä, tyhjästä puheesta vain vahinkoa. 24 Viisaat seppelöidään rikkaudella, tyhmien otsaripana on tyhmyys. 25 Luotettava todistaja pelastaa ihmishenkiä, valehtelija johtaa oikeuden harhaan. 26 Herran pelko on vankka varustus, jälkipolvillekin se suo turvan.

Polyeleon evankeliumi
Joh. 15:17–16:2 (kr.) tai Luuk. 12:12–19 (sl.) (Sebasteian 40 pyhää marttyyria (+ 320))

Sebasteian 40 pyhää marttyyria (+ 320)

Joh. 16:2–13

[Jeesus sanoi opetuslapsilleen:] 2 Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle. 3 Näin he tekevät, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua. 4 Olen puhunut tämän teille siksi, että kun se aika tulee, te muistaisitte minun sanoneen tämän teille. "En ole aikaisemmin puhunut teille tästä, koska olen itse ollut kanssanne. 5 Mutta nyt minä menen hänen luokseen, joka on minut lähettänyt. Kukaan teistä ei kysy minulta, minne minä menen, 6 vaan sydämenne on täynnä murhetta sen johdosta, mitä teille sanoin. 7 Mutta minä sanon teille totuuden: teille on hyödyksi, että minä menen pois. Ellen mene, ei Puolustaja voi tulla luoksenne. Mutta mentyäni pois minä lähetän hänet luoksenne, 8 ja hän tulee ja paljastaa, että maailma on väärässä, hän paljastaa, mitä on synti, mitä vanhurskaus ja mitä tuomio. 9 Synti on siinä, että ihmiset eivät usko minuun, 10 vanhurskaus tulee julki siinä, että minä menen Isän luo ettekä te enää näe minua, 11 ja tuomio on siinä, että tämän maailman ruhtinas on tuomittu. 12 "Paljon enemmänkin minulla olisi teille puhuttavaa, mutta te ette vielä kykene ottamaan sitä vastaan. 13 Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva.

Epistola
Hepr. 12:1–10

Hepr. 12:1–10

1 Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi, pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, 2 katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään. Edessään olleen ilon tähden hän häpeästä välittämättä kesti ristillä kärsimykset, ja nyt hän istuu Jumalan valtaistuimen oikealla puolella. 3 Ajatelkaa häntä, joka kesti syntisten ankaran vastustuksen, jotta ette menettäisi rohkeuttanne ja antaisi periksi. 4 Vielä te ette ole joutuneet vuodattamaan vertanne taistelussa syntiä vastaan. 5 Te olette unohtaneet tämän sanan, joka rohkaisee teitä kuin isä poikiaan: -- Älä väheksy, poikani, Herran kuritusta, älä masennu, kun hän ojentaa sinua -- 6 jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, hän lyö jokaista, jonka pojakseen ottaa. 7 Teidän kärsimyksenne on kasvatusta: Jumala kohtelee teitä omina poikinaan. Onko sellaista poikaa, jota isä ei kurittaisi? 8 Jos te siis olette jääneet vaille kuritusta, josta kaikki muut ovat osansa saaneet, te olette äpäriä, ette laillisia lapsia. 9 Kun maalliset isämme kurittivat meitä, me emme tohtineet vastustaa. Vielä paljon suurempi syy meillä on alistua taivaallisen Isämme tahtoon, sillä se takaa meille elämän. 10 Isämme kurittivat meitä vain lyhyttä aikaa varten ja niin kuin heistä näytti hyvältä, mutta Jumalan kuritus koituu meidän todelliseksi parhaaksemme: me pääsemme osallisiksi hänen pyhyydestään.

Matt. 20:1–16 (Sebasteian 40 pyhää marttyyria (+ 320))

Sebasteian 40 pyhää marttyyria (+ 320)

Matt. 20:1–16

Herra esitti seuraavan vertauksen: 1 "Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka aamuvarhaisella lähti palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa. 2 Hän sopi miesten kanssa yhden denaarin päiväpalkasta ja lähetti heidät viinitarhaan. 3 Päivän kolmannella tunnilla hän lähti taas ulos ja näki, että torilla seisoi vielä miehiä jouten. 4 'Menkää tekin viinitarhaan', hän sanoi heille, 'minä maksan teille sen, mitä kuuluu maksaa.' 5 Miehet lähtivät. Kuudennen ja yhdeksännen tunnin aikaan isäntä lähti taas ulos ja teki samoin. 6 Kun hän sitten meni ulos yhdennellätoista tunnilla, hän näki vieläkin muutamia joutilaita ja kysyi heiltä: 'Miksi te seisotte täällä kaiken päivää toimettomina?' 7 'Kukaan ei ole palkannut meitä', he vastasivat. Hän sanoi miehille: 'Menkää tekin minun viinitarhaani.' 8 "Kun sitten tuli ilta, viinitarhan omistaja sanoi tilanhoitajalleen: 'Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka, viimeksi tulleille ensin ja ensimmäisille vasta sitten.' 9 Ne, jotka oli palkattu yhdennellätoista tunnilla, tulivat ja saivat kukin denaarinsa. 10 Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain denaarin. 11 Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: 12 'Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.' 13 Mutta isäntä sanoi yhdelle miehistä: 'Ystäväni, enhän minä tee sinulle vääryyttä. Emmekö me sopineet denaarista? 14 Ota omasi ja mene. Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, 15 ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?' 16 "Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi."

Päivän synaksario

Marttyyri Urpasianos

Pyhä Urpasianos eli Itä-Rooman keisari Galerius Maximianuksen (305–311) aikana. Hänellä oli korkea virka keisarin palveluksessa. Kerran keisari kutsui kaikki virkamiehensä ja armeijaväkensä koolle Nikomedeiaan. Hän määräsi, että heidän tuli uhrata jumalille. Jos joku ei uhraisi, hän menettäisi asemansa ja häntä kohdeltaisiin pettureina.

Pyhä Urpasianos astui keisarin ja senaatin eteen. Hän heitti arvoaseman paljastavan vyönsä ja viittansa maahan heidän eteensä ja huudahti: ”Ota vastaan tämä vyö, hallitsija! Ota takaisin kunniamerkkisi, sillä tänään minä liityn Taivaiden Herran armeijaan!”

Hallitsija mykistyi. Hän ei ollut uskoa korviaan. Hän käski vartijoidensa sitoa Urpasianos puuhun ja ruoskia tätä. Ruoskimisen jälkeen he veivät pyhän marttyyrin vankilaan. Siellä he sulkivat hänet pieneen häkkiin, joka roikkui tulen yläpuolella. Kun pyhä marttyyri paloi, kaikkialle levisi suloinen tuoksu. Pyhä Urpasianos liittyi taivaiden Herran sotajoukkoihin ja sai marttyyrikruunun. Keisarin käskystä pyhän tuhkat kerättiin ja heitettiin mereen.

Sebasteian neljäkymmentä pyhää marttyyria

Sebasteian neljäkymmentä marttyyria kärsivät marttyyrikuoleman pyhän Konstantinus Suuren kanssahallitsijan Liciniuksen aikana (308–323). Licinius oli vuonna 313 allekirjoittanut yhdessä Konstantinus Suuren kanssa Milanon suvaitsevaisuusediktin, joka lopetti kristittyjen vainot. Mutta tultuaan valtakunnan itäisen osan hallitsijaksi ja riitaannuttuaan Konstantinuksen kanssa hän alkoi uudelleen vainota kristittyjä vuonna 320. Vaino päättyi, kun Konstantinus kukisti hänet ja tuli valtakunnan yksinvaltiaaksi vuonna 324. Näin Sebasteian marttyyrit kuuluivat viimeisiin kristittyihin, jotka uhrasivat henkensä uskonsa tähden alkukirkon aikana Rooman valtakunnan alueella.

Sebasteian marttyyrit olivat palkkasotureita, jotka taistelivat Liciniuksen armeijassa tämän sotiessa armenialaisia vastaan. He olivat kotoisin eri puolilta Rooman valtakuntaa, mutta heitä yhdisti se, että he kaikki olivat kristittyjä. He olivat erinomaisia, urheita sotureita, joita heidän aseveljensä kunnioittivat sekä heidän sotasaavutustensa että toverillisen käytöksensä tähden. He palvelivat Rooman valtakunnan 12. legioonassa, joka oli sijoitettu Sebasteian kaupunkiin, päällikkönään Lysias. Kappadokian ja Vähän Armenian maaherra Agricola oli kutsunut legioonan sinne suojelemaan aluettaan.

Kun kristittyjä sotilaita vaadittiin uhraamaan pakanallisille epäjumalille, he kieltäytyivät ja tunnustautuivat avoimesti kristityiksi. Agricola, joka oli tunnettu vihastaan kristittyjä kohtaan, yritti aluksi imarteluin ja lupauksin saada heidät uhraamaan. Yksi heistä vastasi kaikkien puolesta: ”Kun kerran olemme, kuten sanot, saattaneet elämämme vaaraan rakkaudesta maalliseen keisariin, niin sitä suuremmalla innolla meidän on nyt ryhdyttävä taisteluun rakkaudesta maailmankaikkeuden Valtiaaseen. Meille on olemassa vain yksi elämä ja se on kuolema Kristuksen tähden.” Vankilassa, jonne heidät suljettiin odottamaan kuulustelujen jatkumista, he heittäytyivät polvilleen ja rukoilivat Herraa säilyttämään heidän uskonsa ja vahvistamaan heitä taistelussa.

Seuraavana aamuna Agricola jatkoi houkuttelujaan, mutta yksi sotilaista Candidus paljasti hänen teennäisen lempeytensä alle kätketyn petomaisuuden, niin että hän joutui raivoihinsa. Hän ei kuitenkaan voinut tehdä mitään sotilaille, ennen kuin heidän päällikkönsä Lysias tulisi paikalle, ja niin heidät lähetettiin takaisin vankilaan. Siellä yksi heistä, Quirion, rohkaisi toisia muistuttamalla, kuinka he viimeisellä sotaretkellään olivat olleet erottamattomia kuin yksi sielu ja yksi mieli. ”Huolehtikaa, että tämä yksimielisyys säilyy myös nyt, kun olemme Kristuksen tunnustajia”, hän kehotti.

Seitsemäntenä päivänä Lysias saapui ja vangit vietiin hänen eteensä. Matkalla Quirion vielä muistutti heille: ”Meillä on kolme vihollista: Paholainen, Lysias ja maaherra. Mitä he voivat tehdä meille neljällekymmenelle Kristuksen sotilaalle?” Kun Lysias näki heidän lujuutensa, hän määräsi toisia sotilaita murskaamaan kivillä heidän hampaansa. Mutta Jumalan voimasta sotilaat joutuivat hämmennyksiin ja alkoivat jostain syystä mukiloida toisiaan. Silloin raivostunut Lysias tarttui itse kiveen ja yritti heittää sillä heitä, mutta kivi osuikin maaherraan. Kristityt sotilaat palautettiin vankilaan odottamaan päätöstä siitä, millä tavoin heidät kidutettaisiin kuoliaiksi.

Maaherra Agricola keksi, että vangit pitäisi tappaa kylmään. Sebasteia sijaitsee Vähän-Aasian sisäosissa 1300 metrin korkeudessa, ja talvella parinkymmenen asteen pakkanen on siellä tavallista. Kaupungin länsipuolella oli järvi, joka muodostui Alyos-joen vesistä ja varsinkin talvella vesi oli korkealla. (Nykyisin järvi on kuivattu.) Tähän järveen Agricola käski heittää vankinsa alastomina. Kun sotilaat kuulivat maaherran päätöksen, he kilpailivat keskenään, kuka riisuutuisi nopeammin, niin kuin he olivat aiemmin kilpailleet sotasaaliista. ”Talvi on julma mutta paratiisi suloinen”, he toistelivat toisiaan rohkaisten, ”Olkaamme kärsivällisiä, niin saamme yhden lyhyen yön kärsimyksillä osaksemme ikuisen ilon. Sitten saammekin lämmitellä ainaisesti Abrahamin helmassa! Tämä katoava ruumiimme kuolee joka tapauksessa, olkaamme nyt valmiita kuolemaan vapaaehtoisesti elääksemme ikuisesti. Herra, ota vastaan tämä kokonaisuhri, jota ei Sinun eteesi kanna tuli vaan kylmyys.”

Aikalaisten kuvauksista jää epäselväksi, oliko jää niin heikkoa, että marttyyrit vajosivat jäiseen veteen, kuten ikoneissa tavallisesti esitetään, vai joutuivatko he värjöttelemään pakkasessa jään päällä, mitä kuvaustapaa ikoneissa on myös käytetty. Houkutellakseen heitä uhraamaan epäjumalille maaherra oli käskenyt rakentaa rannalle saunan, jonne luopiot voisivat mennä lämmittelemään. Kun kauhea kylmyys hiipi heidän jäseniinsä aiheuttaen sietämätöntä kipua, yksi heistä ei kestänyt vaan syöksyi ylös järvestä ja kiiruhti saunaan. Äkillinen lämpötilan muutos oli kuitenkin niin rankka, että hän menehtyi saunaan.

Loput 39 marttyyria olivat syvästi murheissaan toverinsa periksi antamisesta ja menehtymisestä. He rukoilivat entistä enemmän toistensa puolesta. Yhtäkkiä valo lankesi alas taivaasta lämmittäen pyhiä marttyyreita, ja enkeleitä laskeutui painamaan heidän päähänsä 39 voitonseppelettä. Tämän näki yksi heidän vartijoistaan nimeltä Aglaios, joka oli lämmittelemässä saunan vierellä. Näkyä katsellessaan hänenkin sisimpänsä valaistui. Kun Aglaios näki neljännenkymmenennen seppeleen vielä leijuvan ilmassa ikään kuin odottaen kenen päälle laskeutuisi, hän herätti toiset viittoihinsa kääriytyneinä nukkuvat vartijat ja hyppäsi itse järvelle huutaen: ”Minäkin olen kristitty!” Marttyyrit ilahtuivat suuresti, kun heidän lukumääränsä näin täydentyi.

Kun Agricola tuli aamulla katsomaan, mitä oli tapahtunut, hän hämmästyi ja kiukustui nähdessään Aglaioksen uhriensa joukossa. Hän käski tuoda heidät kaikki järveltä rantaan, missä heidän sääriluunsa katkaistiin. Sen jälkeen heidän ruumiinsa lastattiin vankkureihin ja vietiin poltettaviksi. Nuorin heistä, Meliton oli vielä elossa, ja Agricolan miehet jättivät hänet rannalle toivoen saavansa hänet vielä uhraamaan epäjumalille. Melitonin äiti, hurskas kristitty leski, oli kuitenkin tullut paikalle vahvistamaan poikaansa marttyyrikilvoituksessa, ettei tämä vain kieltäisi Kristusta. Omin käsin hän nosti poikansa vankkureihin muiden joukkoon sanoen: ”Poikani, älä kadota voitonseppelettäsi vaan mene tovereittesi kanssa ikuiseen iloon.” Kasvot loistaen äiti käveli vankkurien vierellä roviolle, jolla marttyyrien ruumiit poltettiin. Tuhka hajotettiin ilmaan ja marttyyrien luut heitettiin jokeen. Näin kaikki jäljet heistä pyrittiin hävittämään. Kolmen päivän kuluttua pyhät marttyyrit kuitenkin ilmestyivät Sebasteian piispalle Pietarille ja kertoivat, missä kohden jokea heidän luunsa olivat. Tämän seurauksena heidän reliikkejään sijoitettiin eri paikkoihin, ja heidän kunnioituksensa levisi laajalle.

Ennen marttyyrikilvoitustaan pyhät olivat sanelleet testamenttinsa nuorelle orjalle nimeltä Eunoikos. Siinä he pyytävät, että samoin kuin he kilvoittelivat yhdessä, myös heidän jäännöksensä sijoitettaisiin samaan paikkaan. He lohduttavat omaisiaan ja esittävät toivomuksen, etteivät nämä surisi heitä vaan ennemminkin heitä muistaen auttaisivat köyhiä. He myös toivovat, että heidän läheisensä saisivat osasia heidän reliikeistään muistoksi ja lohduksi. Eunoikos säilytti testamentin jälkipolville ja huolehti sittemmin pyhäköstä, johon suuri osa heidän reliikeistään sijoitettiin, niin kuin marttyyrit olivat toivoneet.

Testamentin lopussa on mainittu kaikkien neljänkymmenen marttyyrin nimet. Ne ovat Akakios, Aetios, Aleksanteri, Athanasios, Candidus (tai Claudius), Kyrillos, Dometianus, Domnus, Ekdikios, Elias, Eunoikos, Eutykhios, Flavius, Gaios, Gorgonios ja toinen Gorgonios, Helianos, Herakleios, Hesykhios, Johannes, Khudion, Leonikios, Lysimakhos, Meletios, Meliton, Nikolaos, Filoktemon, Priskos, Quirion, Sakerdon, Severinus, Sisinios, Smaragdos, Teodulos, Teofilos, Valens, Valerius, Vivianus, Ksanthias ja Aglaios.

Heti Sebasteian marttyyrien kilvoituksensa jälkeen suuret kirkon opettajat alkoivat kirjoittaa heidän kunniakseen ylistyspuheita. Euodios, josta tuli pyhän Basileioksen seuraaja Kesarean piispanistuimelle, on kirjoittanut ensimmäisen laajemman esityksen heistä. Myös pyhän Efraim Syyrialaisen kirjoituksissa on ylistyspuhe heille. Erityisen läheisiä marttyyrit olivat pyhän Basileios Suuren perheelle. Basileioksen vanhemmat olivat heidän aikalaisiaan, ja heillä oli kotonaan heidän pyhäinjäännöksiään. He rakennuttivat ensimmäisen Sebasteian 40 marttyyrille omistetun kirkon Irisjoen rannalle Pontoksessa sijainneelle maatilalleen. Myös Basileioksen sisar pyhä Makrina omisti perustamansa nunnaluostarin heidän muistolleen.

Sebasteian pyhille marttyyreille on sittemmin omistettu lukuisia kirkkoja kaikkialla ortodoksisessa maailmassa. Athosvuorella Kseropotamoksen luostari on omistettu heille. Heidän muistopäivänään, joka sattuu lähes aina suuren paaston aikaan, öljyn ja viinin käyttö on aina sallittu vastoin tavallista suuren paaston arkipäivien käytäntöä.

Pyhä Kesarios Nazianzoslainen

Pyhän Gregorios Teologin (25.2.) nuorempi veli Kesarios syntyi vuonna 330. Hänen vanhempansa pyhä Gregorios Vanhempi (1.1.) ja pyhä Nonna (5.8.) kasvattivat hänet rakastamaan kristillisiä hyveitä. Hyvinä esikuvina olivat vanhemmat sisarukset – Gregorioksen lisäksi myös sisar Gorgonia (23.2.) on liitetty pyhien joukkoon. Veljensä tavoin myös Kesarios sai hyvän koulutuksen ensin Kappadokian Kesareassa, sitten Palestiinan Kesareassa ja lopuksi Aleksandriassa, missä hän saattoi loppuun matematiikan, astronomian, filosofian ja retoriikan opintonsa. Eniten hän innostui kuitenkin lääketieteestä, jossa tuolloin tutkittiin sekä ruumiillisten sairauksien vaikutusta sieluun että päinvastoin. On todennäköistä, että Kesarios tutustui Aleksandriassa pyhään Athanasios Suureen ja mahdollisesti tapasi myös pyhittäjä Antonioksen. Nämä kirkon tukipilarit epäilemättä hyödyttivät häntä suuresti esimerkillään.

Aleksandriasta Kesarios siirtyi Konstantinopoliin, jossa keisari Konstantios (337–361) otti hänet vastaan kunnianosoituksin ja teki hänestä hovilääkärinsä. Myös tämän seuraaja Julianus Luopio (361–363) arvosti häntä, ja hän olikin keisarin lähipiirissä ainoa kristitty, jota tämä ei lähettänyt karkotukseen. Julianus kohotti hänet arkkiatriksi eli valtakunnan johtavaksi lääkäriksi ja antoi julkiset varat hänen käyttöönsä. Kesarioksen perheenjäsenet olivat jo huolissaan peläten, että Julianuksen vaikutuksesta Kesarioskin luopuisi kristinuskosta. Pyhä Gregorios lähetti veljelleen kirjeen kehottaen häntä jättämään palatsin ja palaamaan kotiseudulleen. Perheen pelko oli kuitenkin turha. Kesarios jäi vielä pääkaupunkiin mutta vain voidakseen tukea vainottuja kristittyjä ja vaikuttaakseen itse keisariin. Mutta pian hän huomasi yrityksensä turhaksi, sillä Julianus etääntyi yhä enemmän kristinuskosta ja vaati lopulta lääkäriänsäkin luopumaan siitä luvaten hänelle palkaksi suuria kunnianosoituksia ja rikkauksia.

Tämän kuultuaan Kesarios tunnusti julkisesti koko hovin edessä, että hän on ja pysyy kristittynä tapahtui mitä tahansa. Sitten hän luopui asemastaan ja palasi Arianzokseen. Siellä hän asui kotitalossaan auttaen sairaita kaupunkilaisia.

Julianuksen kaaduttua sotaretkellä ja Valensin noustua valtaistuimelle (364–378) Kesarios palasi takaisin Konstantinopoliin. Valens nimitti hänet Nikean kaupungin varainhoitajaksi, missä asemassa hän toimi kuolemaansa asti. Hän alkoi heti huolehtia kaupungin puutteessa olevista asukkaista.

Askeettinen elämäntapa, kristittyjen vainon aiheuttamat koettelemukset sekä jatkuva huoli köyhistä ja kärsivistä lähimmäisistä olivat kuitenkin heikentäneet Kesarioksen terveyttä ja hän sairastui vaikeasti. Vähän ennen kuolemaansa hän joutui vielä kokemaan tuhoisan maanjäristyksen, joka raunioitti koko Nikean kaupungin. Hän itse hautautui romahtaneen talon alle, mutta kuin ihmeen kaupalla hänet löydettiin raunioista elävänä. Pelastumistaan hän piti Jumalalta tulleena merkkinä, minkä ansiosta hän päätti ottaa vastaan pappeuden. Kesarios ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa päätöstään, sillä kuolema korjasi hänet pois maaliskuun 10. päivänä vuonna 368.

Lyhyessä mutta sitäkin liikuttavammassa testamentissaan pyhä Kesarios jätti koko omaisuutensa köyhille. Hänet haudattiin Arianzokseen hautaan, joka oli alun perin louhittu hänen vanhempiaan varten. Hautajaisissa pyhä Gregorios piti puheen, jota alettiin myöhemmin pitää hautajaispuheiden esikuvana. Gregorios muisteli ensin edesmenneen veljensä hyviä töitä, osoitti sitten sanansa heidän sureville vanhemmilleen, ja kolmanneksi hän kehotti läsnä olleita ylenkatsomaan tämän katoavaisen maailman turhuuksia ja kilvoittelemaan saadakseen periä iankaikkiset hyvyydet.

Pyhä Pacianus, Barcelonan piispa

Pyhä Pacianus syntyi luultavasti 300-luvun alussa Barcelonassa varakkaaseen perheeseen. Hän sai perusteellisen koulutuksen, mikä näkyy hänen latinankielisen kirjallisuuden tuntemuksessaan. Pacianus oli naimissa ja hänelle syntyi poika, Flavius Dexter. Poika työskenteli myöhemmin keisari Teodosioksen hovissa sekä Honorioksen kuninkaallisen henkivartioston päällikkönä. Flavius Dexter myös kirjoitti teoksen Historia Omnimoda. Vaimonsa kuoleman jälkeen, noin vuonna 363, pyhästä Pacianuksesta tuli Barcelonan piispa.

Piispa Pacianus tuli erityisesti tunnetuksi teologisista kirjoituksistaan, joissa hän opetti uskovia varomaan harhaoppeja ja pysymään uskollisena kirkon traditiolle. Hän varoitti laumaansa erityisesti areiolaisuudesta ja novatiolaisuudesta.

Novatiolaisuuden harhaoppia vastaan Pacianus kirjoitti erityisen teoksenkin, mutta häneltä on säilynyt myös kaksi kirjettä, jotka on osoitettu novatiolaiselle nimeltään Sympronian. Sympronian oli aloittanut kirjeenvaihdon Pacianuksen kanssa ja kirjoitti, että kirkon ei tulisi sallia katumusta ja synninpäästöä kasteen jälkeen tehdyille synneille.

Vastauskirjeissään Pacianus oli samaa mieltä Sympronianin kanssa siitä, että kenenkään ei tulisi tehdä syntiä kasteen jälkeen. Pyhä Pacianus kuitenkin painotti Jumalan armeliaisuutta: Herra ottaa vastaan katuvat syntiset. Hän kirjoitti, ettei kirkko ole synnittömien ihmisten elitistinen kokous: kirkkoon kokoontuvat nöyrät. Katumuksesta pyhä Pacianus totesi, että kristityn piti hävetä synnin tekemistä mutta ei katumusharjoituksia.

Kirjoituksissaan Pacianus korosti kirkon katolisuutta, mikä hänelle merkitsi, että kirkko omistaa uskon yhteyden ja on kaikkialla täydellisesti kuuliainen Jumalalle. ”Etunimeni on Kristitty, mutta sukunimeni on Katolinen. Kristitty sijoittaa minut tiettyyn luokkaan, Katolinen antaa minulle tietyn luonteen”, Pacianus kirjoitti. Häneltä on myös säilynyt opetuspuhe kasteesta sekä kirjoitus, joka kehottaa katumukseen. Pyhä Pacianus eli iäkkääksi ja nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 390.

Pyhittäjämarttyyri Abd al-Masih, Siinain luostarin igumeni

Abd al-Masih syntyi Etelä-Arabian Najranissa 600-luvun lopulla, jolloin kyseisellä alueella oli vielä kristittyjä. Nimi on arabiaa ja tarkoittaa ”Kristuksen palvelijaa”. Hän ajautui kuitenkin pois kristittyjen yhteydestä ja liittyi rosvojoukkioon. Abd al-Masih hylkäsi uskontonsa kokonaan ja kääntyi muun joukon tapaan muslimiksi. Kolmetoista vuotta rosvojoukossa liikuttuaan hän kuuli Libanonin Baalbekissä kristityn papin puhuvan Kristuksen sanoista: ”Joka rakastaa isäänsä tai äitiään enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias.”  Armo kosketti Abd al-Masihin sielua, ja hän päätti palata Kristuksen seuraajaksi.

Abd al-Masih lähti kristittynä pyhiinvaeltajana Jerusalemiin. Siellä patriarkka Johanneksen (705–736) kanssa keskusteltuaan hän vihkiytyi munkiksi Pyhän Sabbaksen (Mar Saba) luostarissa. Viiden vuoden kuluttua Abd al-Masih siirtyi jatkamaan kilvoitteluaan Siinain vuorelle.

Kerran Abd al-Masih pistäytyi Ramlan kaupungin moskeijassa ja kertoi olevansa kristitty, joka oli välillä ollut muslimi mutta palannut sitten oikeaan uskoon. Hän sanoi, että hänet löytäisi tarvittaessa Pyhän Georgioksen kirkosta. Raivostuneet muslimit tahtoivat surmata hänet, mutta Jumalan armosta hän katosi heidän näkyvistään, vaikka seisoi koko ajan heidän edessään. Abd al-Masih lähti kohti Edessaa, jossa hän rukoili Kristuksen käsittätehdyn kuvan edessä.

Kun Abd al-Masih palasi Siinaille, luostarin johtaja oli kuollut ja hänet valittiin tämän seuraajaksi. Kun hän myöhemmin igumenina vieraili Ramlassa, eräs hänen entisistä rosvokumppaneistaan tunnisti ja ilmiantoi hänet. Abd al-Masih vietiin kuulusteltavaksi. Hän kertoi täysin avoimesti kääntymyksistään. Abd al-Masihia vaadittiin palaamaan islamiin, mutta hän kieltäytyi ja teki avoimesti pilaa muslimien uskonnosta. Hänet tuomittiin kuolemaan ja surmattiin mestaamalla.

Pyhittäjämarttyyri Abd al-Masihin ruumis heitettiin syvään kaivantoon. Yhdeksän kuukautta myöhemmin kristityt kaivoivat salaa hänen reliikkinsä ylös, jolloin niiden huomattiin hohtavan valkoista valoa. Reliikit asetettiin Pyhän Georgioksen kirkkoon Lyddaan. Pyhän Abd al-Masihin kuolinpäivästä ei ole tietoa, mutta hänen muistoaan alettiin viettää maaliskuun yhdeksäntenä. Hänen muistonsa on säilynyt ainoastaan arabiankielisissä Synaksarioneissa.  

Pappismarttyyri Sergei (Lebedev)

Pappismarttyyri Sergei syntyi diakoni Pavel Lebedevin perheeseen Moskovassa vuonna 1875. Perheellä oli tiivis hengellinen yhteys diakoni Feodor Solovjeviin, tulevaan Zosimovin luostarin skeemapappismunkki Aleksiin (19.9.). Sergei opiskeli pappisseminaarissa, meni naimisiin ja vuonna 1898 hänet vihittiin papiksi Novodevitšin nunnaluostarin kirkkoon. Papintyön ohella hän toimi pyhäkoulun opettajana. Vuonna 1901 hänen vaimonsa Sofia kuoli äkillisesti ja isä Sergei jäi kolmevuotiaan poikansa Boriksen huoltajaksi. Hänen kaksi sisartaan ja hänen äitinsä Maria muuttivat asumaan hänen luokseen ottaen tehtäväkseen pojan kasvattamisen.

Vaimonsa kuoleman jälkeen isä Sergei meni Zosimovin luostariin kysymään rippi-isältään Aleksilta, voisiko hän jatkaa pappina naisluostarissa, joissa tuohon aikaan palveli etupäässä naimisissa olevia pappeja, vai olisiko hänen parempi siirtyä muualle. Isä Aleksi sanoi hänelle: ”Jää luostariin. On parempi elää kyyhkysten kuin susien parissa.”

Pappismunkki Aleksi auttoi isä Sergeitä muutenkin selviytymään vaimon menetyksestä. Kerran he sattuivat olemaan yhtä aikaa Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavrassa. Pitkän keskustelun päätteeksi he jäivät yöksi rukoilemaan luostarin pääkirkkoon. Aamun koittaessa vähän ennen puoliyöpalveluksen alkua isä Aleksi avasi pyhittäjä Sergei Radonežilaisen pyhäinjäännösarkun ja antoi Sergein suudella pyhäinjäännöksiä. Tämä kunnioitti niitä kyyneleet silmissä ja väistyi sivummalle hartaan rukoustunteen vallassa. Isä Aleksi kysyi, mitä hän oli tuntenut suudellessaan reliikkejä, mihin Sergei vastasi: ”Minusta tuntui, kuin olisin painanut kasvoni kukkivaan ruusupensaaseen, ja ilo täytti sieluni.” ”Saat olla onnellinen”, isä Aleksi sanoi, ”sillä vain harvat saavat kokea jotain sellaista”.

Tuon tapauksen jälkeen isä Sergein elämässä alkoi uusi vaihe. Hengellinen työskentely, jumalanpalvelukset, rukous, kirkkoisien kirjoitusten tutkiminen sekä papintehtävät ja uskonnonopetus täyttivät hänen päivänsä. Äitinsä pyynnöstä hän lupasi olla vihkiytymättä munkiksi niin pitkään kuin tämä eläisi. Isä Sergein hengellisyys ja harras palvelutapa pantiin merkille. Hän sai tehtäväkseen opettaa vastavihittyjä pappeja, joita lähetettiin Novodevitšin luostariin harjoittelemaan hänen ohjauksessaan. Hänen saarnansa ja opetuspuheensa kokosivat suurin joukoin kuulijoita. Vuonna 1920 hän sai rovastin arvon.

Keväällä 1922 isä Sergei pidätettiin ensimmäisen kerran kirkon kalleuksien takavarikoinnin vastustamiseen liittyvässä oikeusjutussa. Häntä syytettiin kuulumisesta rikolliseen, patriarkka Tiihonin johtamaan yhteisöön ja kansan kiihottamisesta neuvostovaltaa vastaan. Seuraavana vuonna hänet vapautettiin. Novodevitšin luostari oli suljettu ja hän alkoi palvella seurakuntapappina.

Vuonna 1931 seurasi toinen pidätys. Isä Sergeitä syytettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta sillä perusteella, että hänen kuvansa oli julkaistu New York Times -lehdessä. Kuvassa isä Sergei oli Novodevitšin luostarin pihalla siunaamassa seurakuntalaisia. Kuvatekstissä hänen todettiin olevan yksi velvollisuutensa rehellisesti suorittavista papeista. Hänet tuomittiin kolmeksi vuodeksi karkotukseen. Ensimmäisessä karkotuspaikassa Velikij Ustjugissa elämä ei ollut kohtuuttoman raskasta. Sieltä hänet kuitenkin siirrettiin toisten pappien kanssa erääseen kylään ja lopulta aivan syrjäseudulle. Omaisilleen lähettämässään kirjeessä hän nimitti viimeistä siirtoa ”kävelyksi, johon liittyi täydellinen pidättyminen ruoasta ja levosta”. Joutilaisuutta välttääkseen isä Sergei kirjoitti karkotuspaikastaan paljon kirjeitä. Yhdessä toisten karkotettujen pappien kanssa hän toimitti jumalanpalveluksia talossa, jossa asui, ja tutki jatkuvasti Raamattua.

Karkotusajan päätyttyä isä Sergei palasi Moskovaan. Hän toimi jonkin aikaa patriarkan viranhoitajan sijaisen metropoliitta Sergein sihteerinä, minkä toimen hän sai pystyäkseen elättämään äitinsä ja kaksi sisartaan. Samalla hän palveli pappina eräässä Moskovan alueen kirkossa.

Tammikuussa 1938 häntä tultiin jälleen pidättämään. Hän hyvästeli äitinsä kumartumalla maahan tämän edessä ja sanoi: ”Äiti, emme enää tapaa tässä elämässä.” Oikeudenkäynnissä häntä syytettiin väärien todisteiden nojalla vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja tuomittiin kuolemaan. Tuomio pantiin toimeen Butovon ampumakentällä Moskovan lähellä. Isä Sergei haudattiin tuntemattomaan joukkohautaan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.