4.3.2018

Sävelmä
6. säv.
Paasto
Öljy sallittu

Ristinkumartamisen sunnuntai

pt. Gerasimos Jordanilainen (+ 475)

Polyeleon evankeliumi
Luuk. 24:36–53

VI ylösnousemusevankeliumi

Luuk. 24:36–53

Kun Jeesus oli noussut kuolleista, 36 yhtäkkiä hän itse seisoi heidän keskellään ja sanoi: "Rauha teille." 37 He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. 38 Mutta Jeesus sanoi heille: "Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? 39 Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan." 40 Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. 41 Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: "Onko teillä täällä mitään syötävää?" 42 He antoivat hänelle palan paistettua kalaa 43 ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi. 44 Jeesus sanoi heille: "Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu." 45 Nyt hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. 46 Hän sanoi heille: "Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, 47 ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. 48 Te olette tämän todistajat. 49 Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta." 50 Jeesus vei opetuslapset ulos kaupungista, lähelle Betaniaa, ja siellä hän kohotti kätensä ja siunasi heidät. 51 Siunatessaan hän erkani heistä, ja hänet otettiin ylös taivaaseen. 52 He kumartuivat maahan asti ja osoittivat hänelle kunnioitustaan, ja sitten he riemua täynnä palasivat Jerusalemiin. 53 He olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa.

Epistola
Hepr. 4:14–5:6

Hepr. 4:14–5:6

14 Koska meillä siis on suuri ylipappi, joka on kulkenut läpi taivaiden, Jeesus, Jumalan Poika, pysykäämme tässä tunnustuksessa. 15 Meidän ylipappimmehan jos kukaan kykenee ymmärtämään vajavuuksiamme, sillä häntä on koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan hän vain ei langennut syntiin. 16 Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme. 5:1 Jokainen ylipappi valitaan ihmisten joukosta, ja ihmisiä hänet myös asetetaan edustamaan, tuomaan Jumalalle lahjoja ja uhreja syntien sovittamiseksi. 2 Koska hän itsekin on heikko, hän osaa kohdella ymmärtävästi tietämättömiä ja erehtyviä, 3 ja heikkoutensa tähden hänellä on myös velvollisuus uhrata syntiuhreja yhtä lailla itsensä kuin kansan puolesta. 4 Kukaan ei itse ota tätä arvoa itselleen, vaan ylipapin kutsuu Jumala, joka kutsui jo Aaronin. 5 Siten ei Kristuskaan itse korottanut itseään ylipapin arvoon, vaan hänet korotti se, joka sanoi hänelle: -- Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin, 6 ja toisessa paikassa: -- Sinä olet pappi ikuisesti, sinun pappeutesi on Melkisedekin pappeutta.

Mark. 8:34–9:1

4.3.2018

Mark. 8:34–9:1

Herra sanoi: 34 "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. 35 Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava. 36 Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? 37 Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? 38 Joka tämän uskottoman ja syntisen sukupolven keskellä häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa." 9:1 Hän sanoi vielä: "Totisesti: tässä joukossa on muutamia, jotka eivät kohtaa kuolemaa ennen kuin näkevät, että Jumalan valtakunta on tullut voimassaan."

Päivän synaksario

Pyhät marttyyrit Paavali, hänen sisarensa Juliana ja heidän kanssakärsijänsä Kodratos, Akakios ja Stratonikos

Nuori Paavali oli lukijana eräässä kirkossa Ptolemaisin kaupungissa Syyriassa keisari Aurelianuksen (270–275) aikana. Kun kristittyjä vainoava keisari saapui kaupunkiin, Paavali teki julkisesti ristinmerkin. Pakanat näkivät tämän ja Paavali pidätettiin heti ja tuotiin keisarin eteen.

Keisarin edessä Paavali julisti, ettei pelännyt mitään muuta kuin Jumalan rangaistusta, helvetin ikuisia kärsimyksiä. Hän myös ilmoitti, ettei mikään saisi häntä luopumaan uskosta, joka tarjosi iankaikkisen elämän. Niinpä Paavalia alettiin kiduttaa. Kun Paavalin sisar Juliana näki veljensä kärsimykset, hän meni keisarin eteen ja sanoi tätä epäoikeudenmukaiseksi ja julmaksi. Sotilaat ottivat hänetkin kiinni, ja häntä kidutettiin samoin kuin veljeään. Sisarusten uskoa ei kuitenkaan saatu murretuksi. Vankityrmäkään ei saanut heitä muuttamaan mieltään: Jumalan armo suojeli sisaruksia pimeässä.

Kun kaksi kiduttajaa näki sisarusten uskon kestävyyden, he kääntyivät kristityiksi. He tunnustivat uskonsa Kristukseen ja heidät teloitettiin heti. Näiden sotilaiden nimet olivat Kodratos (Quadratus) ja Akakios. Myöhemmin heidän joukkoonsa liittyi myös Stratonikos. Tämä alkoi uskoa Kristukseen, kun kuuli nuoren Julianan julistavan, ettei pelännyt mitään, koska Kristus oli hänen kanssaan. Stratonikos heitti kidutusvälineet keisarin eteen ja ilmoitti kristittyjen Jumalan olevan suuri. Näin Stratonikoskin sai marttyyrien kruunun.

Keisari kuitenkin jatkoi yrityksiään saada sisarukset luopumaan pois uskostaan. Hän lupasi jopa avioitua Julianan kanssa, jos neito kieltäisi Kristuksen. Juliana kieltäytyi tarjouksesta ja pysyi vahvana. Keisarin käskystä neito vietiin ilotaloon. Jumalan armo kuitenkin varjeli häntä. Kerrotaan, että jokainen, joka yritti koskea häneen, sokeutui.

Lopulta keisari määräsi, että Paavali ja Juliana tulisi polttaa. Kun marttyyrit olivat jo palavassa roviossa, paikallaolijat alkoivat protestoida. Silloin Aurelianus käski mestata sisarukset. Pyhät marttyyrit antoivat iloiten sielunsa Herralle. Aurelianus määräsi, että marttyyrien ruumiit oli annettava ruuaksi eläimille. Mikään peto ei kuitenkaan lähestynyt pyhiä reliikkejä. Viikon lopulla kristityt tulivat paikalle ja hautasivat pyhien marttyyrien ruumiit kunniallisesti.

Pyhittäjä Gerasimos Jordanilainen

Pyhittäjä Gerasimos syntyi rikkaaseen perheeseen Lyykian provinssissa Vähässä-Aasiassa 300-luvun loppupuolella. Hyvin nuorena hän meni yhteiselämäluostariin. Munkkivihkimyksensä jälkeen hän vetäytyi Thebaiksen erämaahan Egyptiin. Hieman myöhemmin, noin vuonna 450, hän siirtyi Palestiinan alueelle. Hän asettui Jordanin rannalle, jonne hän perusti luostarin. Sen alueelle nousi pian 70 erakkomajaa.

Vuonna 451 pidettiin Khalkedonissa kirkolliskokous, joka tuomitsi monofysitismin harhaopiksi. Monofysiittinen opetus korosti Kristuksen jumaluutta hänen ihmisluontonsa kustannuksella. Hieman kirkolliskokouksen päätöksen jälkeen munkki Teodosios kuitenkin levitti näitä harhaoppisia ajatuksia Palestiinan alueella. Teodosios juonitteli myös itselleen Jerusalemin piispanistuimen pyhältä Juvenalikselta (2.7.), joka ajettiin pois Jerusalemista.

Sekavassa tilanteessa kymmenisentuhatta erämaaisää seurasi jonkin aikaa monofysiittistä piispaa ja hänen opetustaan. Heidän joukossaan oli myös Gerasimos ja monia muita kuuluisia erämaakilvoittelijoita. Tilanne ei kuitenkaan jäänyt pitkäaikaiseksi. Vuoden 453 tienoilla Gerasimos vieraili Euthymios Suuren (20.1.) luona Ruban erämaassa. Pyhä Euthymios ohjasi hänet takaisin ortodoksiseen uskoon, ja Gerasimos katui lankeemustaan harhaoppiin.

Ensitapaamisensa jälkeen Gerasimos piti säännöllisesti yhteyttä pyhään Euthymiokseen. Pyhä Euthymios arvosti Gerasimosta niin paljon, että lähetti myöhemmin hänen luokseen nuoren korinttolaispojan, josta tuli sittemmin pyhä Kyriakos (29.9.). Kyriakos tahtoi elää luostarielämää, mutta Euthymios ei itse halunnut häntä omaan luostariinsa kilvoittelijaksi, sillä Kyriakos oli vielä varsin nuori ja parraton.

Erakkojen kilvoituselämä Gerasimoksen luostariyhteisössä oli ankaraa. Viisi päivää viikosta munkit viettivät yksinäisyydessä käsitöitä tehden ja rukoillen. Arkisin erakot eivät syöneet keitettyä ruokaa eivätkä sytyttäneet tulta, vaan heidän ruokanaan oli ainoastaan kuiva leipä, juuret ja vesi. Lauantaisin ja sunnuntaisin kaikki kerääntyivät luostariin viettämään yhdessä pyhää liturgiaa ja osallistumaan ehtoollisen mysteerioon. Iltapäivällä erakot palasivat omiin keljoihinsa.

Kullakin munkilla oli vain yksi vanha vaatekerta ja matto, jonka päällä hän nukkui. Kun he lähtivät ulos keljoistaan, he jättivät ovet auki, jotta kuka tahansa saattoi mennä sisään lepäämään tai ottaa keljasta, mitä tarvitsi. Joka vuosi suuren paaston ajaksi Gerasimos meni rakkaimman oppilaansa Kyriakoksen kanssa erämaahan. Siellä he kilvoittelivat palmusunnuntaihin asti. Joka sunnuntai pyhittäjä Euthymios antoi heille pyhää ehtoollista.

Kun pyhä Euthymios nukkui kuolonuneen vuonna 473, Gerasimos näki hänen sielunsa kohoavan taivaaseen pyhien enkelien saattamana. Gerasimos osallistui pyhittäjä Euthymioksen hautajaisiin oppilaansa Kyriakoksen kanssa.

Johannes Moskoksen kirjoittamassa teoksessa Niitty on pyhään Gerasimokseen liittyvä tunnettu kertomus.[1] Kerran kävellessään Jordanin rannalla Gerasimos kohtasi leijonan, joka karjui kivusta. Peto kohotti turvonnutta käpäläänsä ja näytti sitä pyhälle. Sen käpälään oli mennyt piikkipensaan oka. Gerasimos sääli leijonaa ja veti piikin pois sen käpälästä. Hän puhdisti haavan, laittoi siihen siteen ja lähetti leijonan matkoihinsa. Peto oli kuitenkin niin kiitollinen, ettei halunnut lähteä pois pyhittäjän luota. Se alkoi seurata Gerasimosta kaikkialle, minne tämä meni. Gerasimos alkoi ruokkia leijonaa antamalla sille leipää ja vihanneksia. Hän antoi sille jopa kuuliaisuustehtävän. Leijonan piti paimentaa aasia, joka kulki laurasta Jordanin rantaan hakemaan juomavettä.

Eräällä tällaisella vedenhakumatkalla aasi ja leijona joutuivat kuitenkin erille toisistaan, ja alueella kameleillaan liikkuneet arabit löysivät aasin. He ottivat aasin kiinni ja veivät sen mukanaan. Leijona palasi vanhuksensa luo ilman aasia, silminnähden allapäin. Gerasimos luuli, että se oli syönyt aasin. Niinpä hän laittoi leijonan tekemään aasin työn, kantamaan juomavettä. Myöhemmin samainen kamelinajaja tuli eräänä päivänä takaisin alueelle aasi mukanaan ja sattumalta törmäsi leijonaan. Leijona tunnisti aasin, tarrasi kiinni sen ohjaksiin ja toi aasin Gerasimoksen luo. Näin leijonan viattomuus tuli todistetuksi ja se sai jäädä luostariin pysyvästi. Tämän tapauksen jälkeen sitä alettiin sanoa Jordaniksi.

Pyhittäjä Gerasimos nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 475. Hänen kuolemansa hetkellä leijona ei ollut luostarissa. Kun se palasi, se etsiskeli pyhää kaikkialta. Gerasimoksen oppilaat yrittivät selittää leijonalle, että pyhä oli kuollut. Leijona ei kuitenkaan rauhoittunut: se karjui surkeasti ja kieltäytyi syömästä. Munkit eivät millään kyenneet lohduttamaan sitä. Niinpä yksi heistä, Sabbatios kehotti leijonaa tulemaan perässään. Hän johti leijonan pyhän Gerasimoksen haudalle, joka oli muutaman sadan metrin päässä kirkosta. Nähdessään vanhuksen haudan leijona hakkasi päätään maahan. Se karjahti ja kuoli haudalle. Tämän uskollisen leijonan muistoksi pyhittäjä Gerasimos kuvataan ikoneissa yleensä leijonan kanssa.


[1] Johannes Moskos: Niitty, 67–68.

Hurskas ruhtinas Václav Tšekkiläinen

Pyhä Václav[1] oli tšekkien valistajan pyhän Ludmilan (16.9.) pojanpoika. Hän hallitsi Böömiä vuosina 921–929. Korkeassa asemassaankin hän antoi kristinuskon vaatimusten ja pyhien kilvoittelijoiden esimerkin ohjata elämäänsä. Hän rakasti rauhaa ja vaati, ettei ketään saanut kohdella tuomioistuimessa epäoikeudenmukaisesti. Hänen uskonintonsa ja lähimmäisenrakkautensa oli niin suuri, että hän osti orjiksi myytyjä pakanalapsia ja antoi kastaa heidät ja kasvattaa kristityiksi. Itseään kohtaan hän oli ankara. Jos päivä oli kulunut hallintoasioiden hoitamisessa, hän omisti yön rukoukselle. Usein hän leipoi yöllä kirkkoleipiä ja toi ne itse aamulla kirkkoon liturgian toimittamista varten. Václav käänsi Johanneksen evankeliumin tšekin kielelle. Hän myös vaali pyhien muistoa. Kun Saksan kuningas Otto Suuri (912–973) osoitti hänelle myötämielisyyttä luvaten täyttää jonkin hänen toiveensa, Václav pyysi vain yhtä asiaa: marttyyri Vituksen pyhäinjäännöstä. Kuningas myöntyi pyyntöön. Václav rakennutti Prahaan Pyhän Vituksen kirkon, johon pyhäinjäännös sijoitettiin. Hän myös siirrätti isoäitinsä pyhän Ludmilan reliikit Prahaan Pyhän Georgioksen kirkkoon.

Václavin veli Boleslav kadehti veljeään. Hän kutsui Václavin vieraakseen ja salamurhasi hänet syyskuun 28. päivänä vuonna 929. Anastettuaan vallan Boleslav kutsui Böömiin saksalaisia pappeja. Maassa alettiin toimittaa slaavilaisten jumalanpalvelusten sijaan latinalaisia palveluksia Rooman kirkon järjestyksen mukaan.

Pyhän Václavin muistoa vietetään kahdesti vuodessa, hänen kuolinpäivänään syyskuussa sekä maaliskuun 4. päivänä, jolloin muistellaan hänen pyhäinjäännöstensä siirtämistä Prahaan, jossa ne ovat Pyhän Vituksen kirkossa.


[1] Nimi esiintyy eri kielissä myös muodoissa Vjatšeslav, Venceslaus ja Wenceslas.

Pyhä Gregorios, Assoksen piispa

Pyhä Gregorios syntyi 1100-luvulla huomattavaan perheeseen Lesbos-saarella ja sai isänsä tavoin nimekseen Georgios. Tehdäkseen Lesboksen asukkaista tottelevaisia alamaisiaan keisari Manuel I Komnenos oli määrännyt, että saaren johtavien perheiden poikia piti lähettää Konstantinopoliin pantiksi. Ajatuksena oli, että jos saarelaiset käyttäytyisivät hyvin, pojat palautettaisiin takaisin koteihinsa kolmen vuoden kuluttua ja heidän sijalleen otettaisiin uusia. Näin Georgioskin lähetettiin 14-vuotiaana Konstantinopoliin. Hän eli siellä hurskaasti ja paneutui opintoihin. Keisarin myöntämän elintuen hän jakoi suurimmaksi osaksi köyhille. Opettajana hänellä oli oppinut munkki Agathon.

Kun koitti aika, jolloin Georgioksen olisi pitänyt palata kotiinsa, hän ei tahtonutkaan mennä Lesbokselle vaan seurasi opettajaansa ja hengellistä isäänsä Agathonia, joka oli juuri perustanut luostarin Vähään-Aasiaan. Agathonin siunauksella Georgios vietti kolme noviisivuottaan Kolysmavuorella. Sitten hän tahtoi mennä Pyhälle maalle tutustuakseen siellä suuriin kilvoittelijoihin ja saadakseen munkin vihkimyksen. Agathonin annettua siunauksensa hänen aikeilleen hän lähti iloiten matkaan. Rukoiltuaan Jerusalemin pyhillä paikoilla hän suuntasi kulkunsa Jordanin erämaan askeettien luo. Nähdessään heidän ankaran elämäntapansa hän alkoi epäillä, pystyisikö hän itse elämään samalla tavoin. Eräs viisas ohjaajavanhus, jolle hän tunnusti epäilyksensä, lohdutti häntä ja rohkaisi häntä luottamaan Jumalan armoon. Hän jäi tämän vanhuksen ohjaukseen ja sai toivomansa munkiksi vihkimyksen, jolloin hänen uudeksi nimekseen tuli Gregorios.

Munkki Gregorios alkoi viettää ankaraa kilvoituselämää Jordanin erämaassa. Ravintonaan hänellä olivat villiyrtit. Luopumalla omasta tahdostaan ja panemalla kaiken toivonsa Jumalaan hän selvisi voittajana demonien hyökkäyksistä ja sai maistaa hengellistä iloa ja muita Pyhän Hengen hedelmiä.

Kilvoiteltuaan viisitoista vuotta erämaassa Gregorios palasi ensimmäisen hengellisen isänsä Agathonin luostariin. Hänen hyveittensä loistosta saivat nauttia sekä munkit että maallikot. Näihin aikoihin Mysian ikivanhan Assoksen (nyk. Beramkoy) kaupungin piispanistuin jäi tyhjilleen. Assos, joka sijaitsee merenrannalla Lesbos-saarta vastapäätä, oli Efesoksen metropoliittakunnan alainen. Keisari ja patriarkka valitsivat Gregorioksen uudeksi Assoksen piispaksi. Gregorios alistui päätökseen ja piti ehdottomana velvollisuutenaan opettaa laumalleen Jumalan sanaa päivittäin. Elävän veden virrat alkoivat kummuta hänen sisimmästään (Joh. 7:38). Hänen ainoana halunaan oli voittaa sieluja Jumalalle. Näin hän moninkertaisti Jumalalta saamansa leiviskän. Pappeja vihkiessään Gregorios tutki ensin tarkasti ehdokkaan elämän, ettei joutuisi vastuuseen toisten synneistä. Itse hän oli kaikille hyvän kristillisen elämän esikuva.

Paholainen ei kuitenkaan kestänyt katsella pyhän Gregorioksen hyödyllistä toimintaa vaan nostatti muutamia riidanhaluisia ja laiskoja pappeja piispaansa vastaan. Eräs rovasti antoi poikansa Leon Gregoriokselle pyytäen tätä huolehtimaan, että poika on tuomiopäivänä pelastuneiden joukossa. Gregorios neuvoi poikaa joka päivä Jumalan pelkoon, ja tämä osoittautuikin joka suhteessa opettajansa arvoiseksi. Pojan varttuessa piispa luovutti hänen vastuulleen yhä enemmän kirkollisia asioita. Tämä herätti kateutta papistossa. Niinpä jotkut papit menivät Konstantinopoliin ja syyttivät Gregoriosta sopimattomasta suhteesta nuoreen poikaan. Hänet kutsuttiin patriarkan synodin eteen ja hän osoitti helposti syyttömyytensä, ja lopulta syyttäjätkin pyysivät häneltä anteeksi.

Myöhemmin kuitenkin jotkut papeista alkoivat uudelleen levitellä panetteluitaan. Silloin piispa Gregorios poistui Leon kanssa hiippakunnastaan ja siirtyi ensin pienelle Tenedoksen saarelle, jossa viipyi saaren suuressa luostarissa pari vuotta. Siellä Leo vihittiin munkiksi nimellä Leontios. Tenedoksesta he muuttivat Gregorioksen kotisaarelle Lesbokselle. Ensiksi Gregorios meni tapaamaan vanhempiaan, jotka eivät tienneet mitään hänen vaiheistaan. Sen jälkeen hän perusti Priantosvuorelle Leukopedi-nimiselle paikalle luostarin. Paikalliset asukkaat luovuttivat hänelle mielellään tuon karun ja viljelykseen sopimattoman alueen, jota kaiken lisäksi pidettiin demonien tyyssijana.

Leontioksen avulla Gregorios raivasi paikan. Demonien hyökkäykset hän torjui rukouksella ja paastolla. Kun alueen entiset omistajat näkivät paikan raivattuna ja kaunistettuna, he alkoivat katua lahjoitustaan. Jotkut heistä olivat lahkolaisia, ja he hyökkäsivät Gregorioksen kimppuun tyrkäten hänet rotkoon. Jumalan avulla hän selvisi vahingoittumattomana. Hänen vihamiestensä hämmästykseksi putoamispaikka kuivettui eikä siihen enää koskaan ilmestynyt kasvillisuutta.

Vahvistaakseen oppilaansa Leontioksen uskoa Gregorios työnsi kerran maahan vanhan pähkinäpuisen sauvansa, jota oli käyttänyt 12 vuotta, ja sanoi tälle: ”Jos Jumala tulee antamaan meille taivaallisen valtakuntansa, tämä sauva alkaa versoa ja tuottaa hedelmää niin kuin muutkin puut.” Niin tapahtuikin: sauvasta työntyi esiin lehtiä ja myöhemmin myös pähkinöitä, joilla oli parantava vaikutus.

Tällaisia ihmeitä nähdessään alueen entiset omistajat muuttivat lopulta mieltään. He pyysivät pyhältä Gregoriokselta anteeksi ja jättivät hänet rauhaan. Hän rakennutti paikalle kirkon Jumalanäidin kunniaksi ja keljat munkeille, joita hänen maineensa hengellisenä ohjaajana veti luostariin.

Kun pyhä Gregorios oli täyttänyt tehtävänsä maan päällä, enkeli ilmestyi hänelle ja kehotti häntä valmistautumaan lähtöön. Enkeli osoitti hänelle myös paikan, johon hänet piti haudata, ja sanoi, että sen lähelle puhkeaa lähde, josta luostari saa tarvitsemansa veden.

Annettuaan viimeiset neuvonsa ja ohjeet hautauksestaan Leontiokselle ja muulle veljestölle pyhä Gregorios keskittyi rukoilemiseen ja siirtyi rukouksen tilassa Herransa luo korkeassa iässä joko vuonna 1155 tai 1185. Hänen hautansa päälle rakennettiin myöhemmin hänelle omistettu kirkko. Kirkon sisällä oli myös haudasta kumpuava lähde, jonka vesi on parantavaa.

Vuonna 1935 pyhän Gregorioksen luostarin raunioilla tehtiin arkeologisia kaivauksia. Niiden yhteydessä löytyi myös pyhän Gregorioksen hauta. Marraskuun 17. päivänä samana vuonna hänen pyhät jäännöksensä siirrettiin ristisaatossa Lesboksen Skopeloksen kylän Pyhän Georgioksen kirkkoon, jossa niitä edelleen säilytetään. Lesboksella vietetään vuosittain juhlallisesti pyhän Gregorioksen jäännösten siirron muistopäivää marraskuun 10. päivän jälkeisenä ensimmäisenä sunnuntaina.

Pyhittäjä Gerasim Vologdalainen

Pyhittäjä Gerasim syntyi Kiovassa 1100-luvun alussa. Nuoruudestaan asti hän kaipasi erakkoelämää. Hän meni kuuliaisuusveljeksi Kiovan lähellä olevaan Gniletsin luostariin, jossa hänet lyhyen koeajan jälkeen puettiin munkiksi. Hengellisesti kokeneiden vanhusten ohjauksessa Gerasim antautui luostarikilvoituksiin. Hän nöyryytti ruumistaan ja harjaantui rukouksessa edistyen päivä päivältä hyveissä. Kun Gerasim oli saavuttanut säädetyn 30 vuoden iän, hänelle ehdotettiin pappisvihkimystä. Nöyryydessään hän yritti kieltäytyä siitä, mutta joutui kuitenkin taipumaan veljestön hartaisiin pyyntöihin. Muistaen Vapahtajan sanoja ”jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan” (Luuk. 12:48), hän ei yrittänyt kätkeä saamaansa talenttia, vaan enensi sitä. Gerasim tapasi toimittaa liturgian joka päivä, ja hän loisti kaikille hyveellisen elämän valoa.

Palaen halusta välittää totuutta lähimmäisilleen ja olla hyödyksi toisille Gerasim lähti pohjoiseen levittämään kristinuskon valoa. Vuoden 1147 elokuussa hän saapui nykyisen Vologdan paikalle, jossa oli tuolloin vain pieni kylä. Hän rakensi metsään keljan ja eli ensin täydessä yksinäisyydessä rukoillen kenenkään häiritsemättä ja laulaen Jumalan ihmeiden kunniaksi yötä päivää.

Vähän kerrallaan ihmiset löysivät Gerasimin keljan ja alkoivat käydä hänen luonaan. Gerasim huomasi, että heidän tietonsa kristinuskosta olivat hyvin vajavaiset ja alkoi opettaa heitä. Hän rakensi kirkon, jonka yhteyteen hän aikoi perustaa luostarin. Maanomistajat ja osa väestöstä suhtautuivat kuitenkin nurjasti kirkon rakentamiseen ja luostarielämään, mutta se ei saanut Gerasimia lannistumaan eikä luopumaan hankkeesta. Hän enensi rukoustaan ja teki työtä väsymättä aamusta iltaan. Samalla hän opetti ihmisiä. Gerasimin isälliset, rakkautta huokuvat opetuspuheet taivuttivat lopulta paikallisten asukkaiden sydämet hänen puolelleen. Monet tulivat tarjoamaan hänelle apuaan ja muutamat halusivat jäädä kilvoittelemaan hänen kanssaan. Näin Vologdan alueelle nousi ensimmäinen luostari, joka pyhitettiin Pyhälle Kolminaisuudelle. Pyhittäjä Gerasimin elämästä luostarin perustamisen jälkeen ei ole säilynyt tietoja. Hän nukkui pois vuonna 1178.

Yli neljäsataa vuotta myöhemmin vuonna 1612 puolalais-liettualaiset joukot hyökkäsivät Vologdaan ja tuhosivat Gerasimin perustaman luostarin. Hyökkäyksen jälkeen asukkaat jälleenrakensivat kaupunkia mutta unohtivat luostarin. Silloin Gerasim ilmestyi unessa kaksitoista vuotta sokeana olleelle naiselle ja osoitti paikan, jossa hänen pyhäinjäännöksensä olivat, ja pyysi toimittamaan siellä panihidan puolestaan. Muistopalveluksen jälkeen nainen sai näkönsä. Tuon ensimmäisen ihmeen jälkeen pyhittäjä Gerasimin hauta on vuodattanut ihmeitä ja erityisesti lukuisia sokeita on parantunut.

Hurskas ruhtinas Vasili (Vasilko) Rostovilainen

Ruhtinas Vasili syntyi Rostovissa vuonna 1209. Kaikki kutsuivat häntä lempinimellä Vasilko. Hän ei ollut täyttänyt vielä kymmentä vuotta, kun hänen isänsä suuriruhtinas Konstantin kuoli. Ennen kuolemaansa hän jakoi ruhtinaskunnan pojilleen määräten Rostovin Vasilille.

Tataarit hyökkäsivät 1230-luvun lopulla Pohjois-Venäjälle Vladimirin suuriruhtinaskuntaan valloittaen Moskovan ja Kolomnan. Vasili taisteli suuriruhtinaan rinnalla vihollisia vastaan. Hän joutui vangiksi ja tataarit veivät hänet leiriinsä. Nähdessään miten urhea, komea ja miehuullinen Vasili oli, he ryhtyivät taivuttamaan häntä puolelleen houkutellen ja uhkaillen. Vasili oli kuitenkin taipumaton. Hän kieltäytyi koskemasta pakanallisten menojen saastuttamaan ruokaan ja juomaan ja vakuutti, että Jumala rakastaa aina niitä, jotka uskovat Häneen. ”Tänä murheen päivänä Hän on nähnyt hyväksi puhdistaa meidät synneistämme tämän koettelemuksen kautta antaakseen meille tulevassa ajassa ikuisen elämän. Kukaan ei saa minua luopumaan uskostani Kristukseen, vaikka nyt joudunkin kärsimään syntieni tähden. Te taas joudutte vastaamaan Herran edessä kristittyjen surmaamisesta”, hän sanoi. Raivostuneet tataarit päättivät kiduttaa Vasilia.

Nähdessään, mitä oli tapahtumassa, Vasili alkoi valmistautua kuolemaan. Nuoret kasvot nälän ja kärsimysten näännyttäminä hän tunnusti Herralle kaikki syntinsä ja rukoili anteeksiantoa. Hän rukoili kaikkien kristittyjen, rippi-isänsä piispa Kirilin, vaimonsa ja kahden poikansa puolesta. ”Nyt kun ruumiini voima kuihtuu ja sydämeni ajatukset katoavat, kannan Sinulle viimeisen kiitokseni. Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Sinun käsiisi minä annan henkeni, anna minulle sija kunniassasi.”

Tataarit kiduttivat kauan pyhää ruhtinasta. Lopulta he surmasivat hänet maaliskuun 4. päivänä vuonna 1238 ja heittivät ruumiin metsään. Hurskas Maria-niminen kristitty löysi ruumiin. Yhdessä miehensä Adrianin kanssa hän kääri sen liinavaatteeseen ja piilotti sopivaan paikkaan. Kun sana Vasilin ruumiin löytymisestä kiiri Rostoviin, piispa Kiril ja Vasilin vaimo Maria lähettivät miehiä hakemaan ruumiin. Pyhän Vasilin reliikit haudattiin Rostoviin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraaliin.

Pihkovan pyhittäjät Vasili Mirožilainen ja Joasaf Snetogorilainen

Pyhittäjä Vasilin elämästä tiedetään ainoastaan se, että hän oli 1200-luvun lopussa igumenina vanhassa Mirožin luostarissa Pihkovan lähellä.

Pyhittäjä Joasaf oli samaan aikaan igumenina Snetogorin luostarissa, joka niin ikään oli lähellä Pihkovaa. Hän rakennutti luostariin Jumalanäidin syntymän kirkon ja munkkien keljoja. Joasaf ei kuitenkaan huolehtinut pelkästään luostarin ulkoisesta kukoistuksesta ja kasvusta vaan otti käyttöön ankaran yhteiselämään perustuvan ohjesäännön. Munkeilla ei ollut mitään henkilökohtaista omaisuutta ja kaikkien oli tyydyttävä luostarin tarjoamaan ruokaan ja vaatetukseen. Mitään turhaa ylellisyyttä ei sallittu. Rukous, itsehillintä ja työ täyttivät veljestön elämän.

Maaliskuun 4. päivänä vuonna 1299 saksalaiset hyökkäsivät molempiin kaupungin muurien ulkopuolella oleviin luostareihin. Pyhät Vasili ja Joasaf poltettiin elävältä luostariensa kirkossa yhdessä monien muiden munkkien kanssa. Heidän muistojuhlaansa alettiin viettää Pihkovassa pian heidän kuolemansa jälkeen.

Hurskas ruhtinas Daniel Moskovalainen

Pyhä ruhtinas Daniel oli Aleksanteri Nevskin (23.11.) neljäs poika. Hän syntyi vuonna 1261 ja jäi kaksivuotiaana orvoksi. Jumala varjeli häntä, niin ettei kukaan pyrkinyt raivaamaan häntä pois tieltä. Perinnöksi hän sai tuolloin vielä vähäisen Moskovan ruhtinaskunnan, jonka merkitys kuitenkin kasvoi hänen hallitusaikanaan. Daniel oli luonteeltaan nöyrä ja rauhaa rakastava. Kun ruhtinasveljesten ja sukulaisten kesken syttyi sisällissota ja joukot lähestyivät Moskovaa, hän lähti rohkeasti niitä vastaan. Taistelulta kuitenkin vältyttiin, kun hän sai lempeillä sanoillaan vihamielisyydet ratkeamaan ilman verenvuodatusta.

Danielin veli ruhtinas Andrei tavoitteli johtavaa asemaa ja Vladimirin suuriruhtinaskuntaa. Vuonna 1292 hän johdatti tataarien joukot Venäjälle. Pystymättä puolustamaan Moskovaa Daniel päästi hyökkääjät rauhanomaisesti kaupunkiin. Muutaman vuoden kuluttua Andreista tuli suuriruhtinas, ja sisällissota syttyi uudelleen ruhtinaiden kesken. Jälleen Daniel osoittautui rauhantekijäksi ja sovitti keskenään riitaantuneet ruhtinaat. Hän ei tavoitellut kunniaa itselleen eikä havitellut valtaa eikä suurempia maa-alueita, vaan hallitsi Jumalaa kiittäen perinnöksi saamaansa Moskovaa. Sen tähden hänen hallintonsa oli siunausten täyttämä. Ilman mitään juonitteluja hän sai perinnöksi merkittävän Perejaslavl-Zalesskin ruhtinaskunnan Moskovasta pohjoiseen. Se lisäsi Moskovan ruhtinaan vaikutusvaltaa niin paljon, että Danielin poika Georgi sai jo suuriruhtinaan arvon. Näin Venäjän hallitsijanvaltikka siirtyi ilman taistelua Danielin sukuhaaralle.

Tästä huolimatta vallanhimo ei saanut Danielia valtaansa. Hän säilytti sydämessään Jumalan pelon ja veljesrakkauden. Hän rakennutti Moskovajoen rannalle luostarin taivaallisen suojelijansa pyhittäjä Daniel pylväskilvoittelijan kunniaksi. Elämänsä lopulla hän vihkiytyi siellä munkiksi. Nöyryydessään hän toivoi, ettei häntä haudattaisi ruhtinaiden tavoin kirkkoon vaan luostarin hautausmaalle niin kuin muutkin munkit. Hän siirtyi rauhassa Herransa luo maaliskuun 4. päivänä vuonna 1303.

Myöhemmin Pyhän Danielin (Danilovin) luostari siirrettiin toiseen paikkaan. Vanha luostari ränsistyi ja ruhtinas Danielin muisto painui unohduksiin. Eräänä päivänä Daniel kuitenkin ilmestyi suuriruhtinas Iivana III:n seurueeseen kuuluvalle nuorukaiselle ja pyysi tätä viemään hallitsijalle seuraavan viestin: ”Miksi olet jättänyt minut unohduksiin? Mutta vaikka olisitkin unohtanut minut, niin Jumalani ei unohda minua koskaan.” Siitä lähtien suuriruhtinas käski toimittaa muistopalveluksia, jakaa almuja ja tarjota aterioita köyhille edesmenneiden sukulaistensa muistoksi. Danielia alettiin yleisesti kunnioittaa pyhänä 1500-luvulla, kun erään Kolomnassa asuvan kauppiaan poika parani ihmeellisesti hänen haudallaan. Kunnioitus sai virallisen vahvistuksen Danielin pyhäinjäännösten löydyttyä maatumattomina vuonna 1652. Pyhäinjäännökset ovat nykyisin Pyhän Danielin (Danilovin) luostarissa, joka kunnostettiin Venäjän kasteen 1000-vuotisjuhlaksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.