14.1.2018

Sävelmä
7. säv.

Sakkeuksen sunnuntai

Teofanian päätösjuhla

ap.v. Nina Georgialainen (+ 335)

Siinailla ja Raithossa surmatut pyhittäjäisät: Aadam, Benjamin ja kk:t (+ 300–400-l.)

m. piispa Platon Tallinnalainen (+ 1919)

Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa (1923–1960) Hermanin (Aav, 1878–1961) kuolinpäivä.

Polyeleon evankeliumi
Joh. 21:1–14
Joh. 21:1–14

 Siihen aikaan 1 Jeesus taas ilmestyi opetuslapsilleen, nyt Tiberiaanjärvellä. Se tapahtui näin: 2 Siellä olivat yhdessä Simon Pietari, Tuomas eli Didymos, Natanael Galilean Kaanasta, Sebedeuksen pojat ja kaksi muuta Jeesuksen opetuslasta. 3 Simon Pietari sanoi: "Minä lähden kalaan." "Me tulemme mukaan", sanoivat toiset. He nousivat veneeseen ja lähtivät järvelle, mutta eivät saaneet sinä yönä mitään. 4 Aamun koittaessa Jeesus seisoi rannalla, mutta opetuslapset eivät tunteneet häntä. 5 Jeesus huusi heille: "Kuulkaa, miehet! Onko teillä mitään syötävää?" "Ei ole", he vastasivat. 6 Jeesus sanoi: "Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte." He heittivät verkon, ja kalaa tuli niin paljon, etteivät he jaksaneet vetää verkkoa ylös. 7 Silloin se opetuslapsi, joka oli Jeesukselle rakkain, sanoi Pietarille: "Se on Herra!" Kun Simon Pietari kuuli, että se oli Herra, hän kietaisi ylleen viittansa, jonka oli riisunut, ja hyppäsi veteen. 8 Muut opetuslapset tulivat veneellä ja vetivät kalojen täyttämää verkkoa perässään, sillä rantaan ei ollut paljonkaan matkaa, vain parisataa kyynärää*. 9 Rannalle noustessaan opetuslapset näkivät, että siellä oli hiilloksella paistumassa kalaa sekä leipää. 10 Jeesus sanoi heille: "Tuokaa tänne niitä kaloja, joita äsken saitte." 11 Simon Pietari meni veneeseen ja veti verkon maihin. Se oli täynnä isoja kaloja, mutta vaikka kaloja oli paljon -- kaikkiaan sataviisikymmentäkolme -- verkko ei revennyt. 12 Jeesus sanoi: "Tulkaa syömään." Kukaan opetuslapsista ei rohjennut kysyä: "Kuka sinä olet?", sillä he tiesivät, että se oli Herra. 13 Jeesus tuli, otti leivän ja antoi heille, samoin hän antoi kalaa. 14 Tämä oli jo kolmas kerta, kun Jeesus kuolleista noustuaan ilmestyi opetuslapsilleen.

Epistola
1. Tim. 4:9–15

9 Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen. 10 Siksihän me näemme vaivaa ja kilvoittelemme, että olemme panneet toivomme elävään Jumalaan, joka on kaikkien ihmisten pelastaja, varsinkin uskovien. 11 Neuvo ja opeta tällä tavoin. 12 Kenenkään ei pidä väheksyä sinua nuoruutesi vuoksi. Näytä sinä uskoville hyvää esimerkkiä puheissasi ja elämäntavoissasi, rakkaudessa, uskossa ja puhtaudessa. 13 Lue seurakunnalle pyhiä kirjoituksia, kehota ja opeta ahkerasti siihen saakka, kun tulen. 14 Älä lyö laimin armolahjaa, jonka sait silloin, kun vanhimmat profeettain sanojen perusteella panivat kätensä sinun päällesi. 15 Huolehdi tästä kaikesta ja toimi näin, jotta kaikki näkisivät sinun edistymisesi.

Luuk. 19:1–10
Luuk. 19:1–10

Siihen aikaan 1 Jeesus tuli Jerikoon ja kulki kaupungin halki. 2 Siellä asui mies, jonka nimi oli Sakkeus. Hän oli publikaanien esimies ja hyvin rikas. 3 Hän halusi nähdä, mikä mies Jeesus oli, mutta ei pienikokoisena ylettynyt kurkistamaan väkijoukon takaa. 4 Niinpä hän juoksi jonkin matkaa edemmäs ja kiipesi metsäviikunapuuhun nähdäkseen Jeesuksen, joka oli tulossa sitä tietä. 5 Mutta tultuaan sille kohtaa Jeesus katsoi ylös ja sanoi: "Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi." 6 Sakkeus tuli kiireesti alas ja otti iloiten Jeesuksen vieraakseen. 7 Kun ihmiset näkivät tämän, he sanoivat paheksuen: "Syntisen miehen talon hän otti majapaikakseen." 8 Mutta Sakkeus sanoi Herralle kaikkien kuullen: "Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin." 9 Sen kuultuaan Jeesus sanoi häneen viitaten: "Tänään on pelastus tullut tämän perheen osaksi. Onhan hänkin Abrahamin poika. 10 Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan."

Päivän synaksario

Armeijassa elämäntyönsä tehnyt Hermias-niminen syyrialaismies vetäytyi 200-luvun alkupuolella viettämään eläkepäiviään Napolin lähistölle Nolaan, jossa hänelle syntyi kaksi poikaa. Hermiaksen kuoltua pojista nuorempi lähti seuraamaan isäänsä ja palvelemaan keisaria sotaväkeen, mutta vanhempi veli Felix sai nimensä mukaisesti ”onnellisen” osan, sillä hän lähti taivaallisen Isän tielle, Kristuksen sotilaaksi ja palvelijaksi.

Pyhä Felix luopui omaisuudestaan ja jakoi perintönsä pois. Nolan iäkäs piispa Maximus vihki hänet papiksi ja teki hänestä oman työtoverinsa. Kun keisari Decius (249–251) aloitti kristittyjen vainon, Maximus nimitti Felixin seuraajakseen ja pakeni kukkuloille. Kun vainoojat eivät löytäneet piispa Maximusta, he pidättivät Felixin ja heittivät hänet vankilaan. Felix virui jonkin aikaa vankilassa, ja häntä kidutettiin julmasti. Lopulta hänelle ilmestyi enkeli, joka auttoi häntä ihmeellisesti pakenemaan.

Felix lähti vuorille etsimään Maximusta, joka kärsi nälkää ja vilua. Pitkään patikoituaan Felix löysi sairauden heikentämän piispan yksin, avuttomana ja huonokuntoisena. Annettuaan piispalle ruokaa ja viiniä Felix kantoi hänet selässään erään hurskaan kristityn naisen kotiin, ja tämä alkoi pitää huolta piispasta. Felix pysytteli maan alla. Kerran hän pääsi onnekkaasti pakoon etsijöiden nenän edestä, kun nämä eivät tunnistaneet häntä. Tämän jälkeen Felix piiloutui raunioihin. Siellä hänen henkensä pelasti kerran hämähäkki, joka kutoi verkon hänen kammionsa pienen oviaukon eteen, eivätkä etsijät kiinnittäneet paikkaan huomiota. Felix piileskeli kuukausikaupalla raunioissa, jossa hänen turvallisin majapaikkansa oli käyttämätön kaivo.

Kun kristittyjen vaino taukosi Deciuksen kuollessa vuonna 251 ja piispa Maximus oli menehtynyt, Nolan kristityt tahtoivat Felixin piispakseen. Hän kuitenkin kieltäytyi nöyrästi ja suostutteli heidät valitsemaan Quintus-nimisen papin, jota piti parempana. Felixin mukaan piispuus kuului Quintukselle, koska tämä oli pappina vanhempi – seitsemällä päivällä. Jalomielinen Felix keskittyi elämänsä viimeiset vuodet kilvoittelemaan tavallisena pappina eläen köyhänä sielujen opettajana ja hoitajana. Häntä kunnioitettiin suuresti sekä vainossa kokemiensa kärsimysten että lempeän luonteensa tähden. Hän elätti itseään vuokraamalla vajaan puoli hehtaaria karua maata, jonka hän muokkasi hedelmälliseksi ja kasvatti kasveja omiin tarpeisiinsa sekä köyhille jaettavaksi.

Pyhä Felix eli korkeaan ikään ja nukkui pois vuoden 260 tienoilla. Kärsimiensä kidutusten tähden hänet on toisinaan luettu marttyyrien joukkoon. Pyhän Felixin haudasta tuli heti kristittyjen kunnioittama paikka, ja jo 300-luvulla se oli merkittävä pyhiinvaelluskohde. Yksi haudalla parantuneista oli pyhä Paulinus (22.6.), joka ihmeen vaikutuksesta kääntyi kristityksi ja myöhemmin rakennutti Pyhän Felixin kunniaksi kirkon ja kirjoitti tämän elämäkerran.

Pyhää Felixiä kunnioitetaan kotieläinten suojelijana ja silmäsairauksissa auttajana. Kirkkotaiteessa hänet on kuvattu nuorena pappina rypäletertun, hämähäkin tai kahleet avaavan enkelin kanssa tai kantamassa olkapäillään vanhusta. Rooman martyrologiassa on peräti 66 Felix-nimistä pyhää, ja monet heihin liittyvät tarinat ja teemat ovat sittemmin sekoittuneet keskenään.

Vanhimman kertomuksen iberialaisten eli georgialaisten kääntymisestä kristinuskoon on kirjoittanut Rufinus Aquileialainen 300-luvulla. Hänen latinankielisessä kertomuksessaan ei mainita lähetystyötä tehneen naisen nimeä. Kertomuksen georgialaisessa versiossa, joka on vasta 900-luvulta, hänen nimekseen mainitaan Nina (Nino), joka tulee mahdollisesti latinan sanasta nonna eli nunna. Koptilaisessa, arabialaisessa ja syyrialaisessa perinteessä Georgian pyhä nainen sen sijaan tunnetaan nimellä Teognosta. Eräissä armenialaisissa lähteissä Ninan esitetään olleen pyhien Gaianan ja Ripsimian (30.9.) yhteisön ainoa marttyyrikuolemalta välttynyt jäsen. Alla esitetään georgialaiseen perinteeseen pohjautuva elämäkerta, joka on periytynyt myös slaavilaisiin elämäkertakokoelmiin.

Pyhä Nina syntyi Kappadokiassa noin vuonna 280. Hänen isänsä oli sukua pyhälle suurmarttyyri Georgiokselle (23.4.) ja hänen äitinsä Susanna oli Jerusalemin patriarkan sisar. Ninan ollessa 12-vuotias vanhemmat muuttivat Jerusalemiin. Yhteisestä sopimuksesta isä vetäytyi erakoksi Jordanin erämaahan ja äiti vihkiytyi diakonissaksi. Nina jäi hurskaan vanhus Nymfodoran kasvatettavaksi. Lukiessaan Raamattua hän kiinnostui Herran viitan kohtalosta ja sai kuulla sen olevan Iberiassa eli Georgiassa, jonka asukkaat olivat vielä pakanoita. Nina alkoi rukoilla, että hän saisi nähdä Georgian kristinuskoon kääntyneenä ja että Herran viitta vielä löytyisi. Unessa hänelle ilmestyi Jumalanäiti, joka ojensi hänelle viiniköynnöksen oksista punotun ristin. Toisen kerran hänelle ilmestyi Vapahtaja ojentaen kirjakäärön, johon oli kirjoitettu sanat: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” (Matt. 28:19).

Eräiden tietojen mukaan Nina lähti omasta aloitteestaan valistamaan Georgiaa kristinuskon valolla. Toisten lähteiden mukaan georgialaiset ottivat hänet vangiksi ja veivät omaan maahansa. Monista koettelemuksista huolimatta Nina pysyi lujana uskossaan ja julisti kansalle evankeliumia. Georgian pääkaupungissa Mtšetassa hän asui pienessä mökissä, jonka kuninkaan puutarhuri luovutti hänen käyttöönsä. Puutarhurin vaimo Anastasia vapautui hedelmättömyydestään pyhän Ninan rukouksilla ja alkoi uskoa Kristukseen. Puutarhassa Nina vietti yöt ja päivät rukoillen suuren setrin alla. Georgialaisen legendan mukaan Kristuksen viitta oli kätketty puun juurelle. Eräänä yönä Nina näki, miten parvi mustia lintuja lensi puutarhaan. Setrin vieressä virtaavassa purossa kylvettyään ne muuttuivat äkkiä lumivalkoisiksi ja lennähtivät setrin oksille. Pian puutarha täyttyi suloisesta viserryksestä. Tällä merkillä Jumala ilmaisi, että Georgian pakanallinen kansa kääntyisi kristinuskoon ja että tuolle pyhälle paikalle rakennettaisiin kirkko.

Pian yksi kaupungin vaikutusvaltaisista naisista tuli suuren surun vallassa pyhän Ninan luo. Hänen lapsensa oli kuolemansairas eikä kukaan pystynyt parantamaan sitä. Lapsi tuotiin Ninan luo ja asetettiin hänen vuoteelleen. Kun hän kohotti kätensä taivasta kohti anoakseen Jumalalta armoa, kaikkien suureksi ihmeeksi lapsi nousi heti ylös terveenä. Sana Ninan ihmeellisestä voimasta tuli pian Georgian kuningattaren tietoon. Hän oli innokas epäjumalien palvelija ja vaikeasti sairas. Koska kukaan ei pystynyt lievittämään hänen kärsimyksiään, hän antoi kantaa itsensä puutarhaan Ninan pieneen mökkiin. Nina siunasi hänet Jumalanäidiltä saamallaan ristillä, jolloin hän parani ja julisti heti uskovansa Kristukseen.

Kuningas Mirian hämmästyi kuullessaan vaimonsa ihmeellisestä parantumisesta. Pakanapapit kuitenkin yllyttivät häntä luovuttamaan Ninan kidutettavaksi. Kun kuningas oli metsästysretkellä, hänet ympäröi äkisti musta pilvi ja hän menetti näkönsä. Pyydettyään ensin turhaan apua pakanajumalilta hän lopulta kääntyi hoviväkensä kanssa pyhän Ninan julistaman Jumalan puoleen. Hänen näkönsä palautui heti. Samalla uskon valo valisti hänen sielunsa. Hän palasi kaupunkiin ja heittäytyi kiitollisena pyhän Ninan jalkoihin.

Ninan kehotuksesta kuningas Mirian pyysi Bysantin keisari Konstantinosta lähettämään Georgiaan piispan ja pappeja. Kuningas Mirian, kuningatar Nina (1.10.) ja suuri joukko Georgian kansaa kastettiin Kurajoessa vuonna 324 (toisten tietojen mukaan vuonna 326). Kuninkaalliseen puutarhaan suuren setrin luo rakennettiin kirkko.

Pyhän innon vallassa Nina jatkoi evankeliumin julistamista. Pappi Jaakobin kanssa hän meni Aragvajoen yläjuoksulle, jossa he käännyttivät monia vuoristolaisia kristinuskoon. Sieltä Nina siirtyi Kahetiaan (Itä-Georgiaan). Hän asui pienessä kojussa kallion kupeessa Bodben kylässä kilvoitellen ja rukoillen lakkaamatta. Jumalan sanan voimalla ja monien ihmeiden avulla hän taivutti ihmiset luopumaan epäjumalistaan ja sai heidät ottamaan kasteen. Kääntyneiden joukossa oli myös kuningatar Sofia.

Kun pyhä Nina oli lopettanut apostolisen työnsä Georgiassa, hän sai tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Hän kirjoitti kuningas Mirianille ja pyysi tätä lähettämään luokseen piispa Johanneksen, jotta tämä valmistaisi hänet viimeiselle matkalle. Piispan lisäksi itse kuningas lähti pappien ja hoviväkensä kanssa Kahetiaan Ninan kuolinvuoteen äärelle, missä he saivat nähdä monia ihmeitä. Nina opetti kansaa, joka oli kokoontunut hyvästelemään häntä, ja kertoi elämästään. Osallistuttuaan Herran pyhään ehtoolliseen hän antoi sielunsa rauhassa Herralle vuonna 335 (tai 347).

Pyhä Nina haudattiin omasta toivomuksestaan Kahetiaan Bodben kylään, jossa hän oli kilvoitellut. Kuningas Mirian ja hänen poikansa Bakur (342–364) rakennuttivat paikalle kirkon, joka pyhitettiin Ninan sukulaisen pyhän suurmarttyyri Georgioksen muistolle. Myöhemmin paikalle perustettiin pyhän Ninan nimeä kantava naisluostari.

Neljännen vuosisadan alusta lähtien yhä enemmän kilvoittelijoita levittäytyi asumaan Siinain erämaahan, jossa Jumala oli vanhan liiton aikana 40 vuoden ajan koetellut kansaansa ja näyttänyt sille monia ihmeitä ja tunnustekoja. Monet hyveet koristivat näitä pyhiä munkkeja, jotka olivat askeesilla vapautuneet lihan taakasta ja tulleet enkelten kaltaisiksi lakkaamattomassa rukouksessaan. He olivat antaneet itsensä kokonaan Jumalan kaitselmuksen haltuun eläessään erämaassa ryöstelevien arabiheimojen armoilla.

Kerran1 eräs arabipäällikkö sattui kuolemaan, kun hänen rosvojoukkonsa oli leiriytynyt lähelle kirkkoa, jossa erakot viettivät yhdessä liturgiaa sunnuntaisin. Beduiinit purkivat raivonsa munkkeihin ja teurastivat raakalaismaisesti yhteisön johtajan Dulaksen ja kaikki ympärillä olleissa keljoissa eläneet isät. Kuiva maa oli jo heidän verensä kostuttama, kun valtaisa tulen leimahdus löi yhtäkkiä taivasta kohti Siinain vuoren huipulta, niin että koko Jumalan vuori alkoi näyttää tuli- ja savupatsaalta. Arabit joutuivat paniikkiin ja pakenivat jättäen taakseen neljänkymmenen askeetin runnellut ruumiit. Monien kaulat oli katkaistu kokonaan tai muita ruumiinosia oli hakattu irti. Joidenkin päitä ei ollut leikattu kokonaan irti, vaan ne roikkuivat nahanriekaleen varassa.

Harvat eloonjääneet hautasivat isät kyyneleitä vuodattaen. Ruumiiden joukosta löytyi kaksi munkkia, jotka olivat vielä elossa. Heistäkin toinen kuoli iltaan mennessä. Toinen oli nimeltään Sabbas; hänen haavansa ei näyttänyt vakavalta, mutta hänkin valitti ja itki: ”Voi minua kurjaa ja arvotonta syntistä, joka ainoana olen jäänyt vaille ikuista siunausta, jonka pyhät marttyyrit ovat tänään saaneet!” Herra vastasi hänen kaipaukseensa ja hänkin menehtyi, ja marttyyrien luku täydentyi neljäänkymmeneen.

Keisari Justinianos rakennutti Siinaille vuonna 527 luostarin, jonka muurit tarjosivat kilvoittelijoille paremman suojan beduiinien ryöstöretkiä vastaan.


1 Verilöyly tapahtui eräiden lähteiden mukaan keisari Diocletianuksen hallitusaikana (284–305) pyhän Petroksen (301–311) ollessa Aleksandrian patriarkkana (ks. 24.11.), toisten mukaan vasta keisari Teodosios Suuren aikana (379–392). Jälkimmäinen ajoitus on todennäköisempi.

Yksi varhaisten erakkokilvoittelijoiden suosima alue oli Punaisenmeren lähellä Raithossa, jossa israelilaiset olivat matkallaan Luvattuun maahan löytäneet kaksitoista vesilähdettä ja seitsemänkymmentä palmupuuta (2. Moos. 15:27). Siellä kilvoitteli monia mieleltään taivaallisia isiä kuten pyhittäjä Mooses Faranilainen, joka asui erämaassa 73 vuotta eikä koko aikana syönyt leipää. Joka yö hän ylisti Jumalaa rukouksissaan; hän oli saanut myös suuren vallan vastustaa demoneja. Joosef Ailalaisen taas verhosi hänen rukoillessaan jumalallinen valo päästä varpaisiin.

Kaikki nämä munkit sekä alueella eläneet muut kristityt elivät rauhassa, kunnes rannikolle saapui kolmensadan miehen rosvojoukko. He olivat mahdollisesti berbereitä ja alun alkaen lähtöisin Libyasta. He tappoivat Faranissa 143 kristittyä miestä, jotka olivat yrittäneet puolustaa kaupunkiaan, ja ottivat heidän vaimonsa ja lapsensa vangeiksi. Sitten he hyökkäsivät petojen tavoin Raithon linnoitettuun kirkkoon, jonne erämaasta oli paennut 43 munkkia. Igumeni Paavali rohkaisi heitä kestämään loppuun asti ja iloitsemaan siitä, että pääsisivät kohta liittymään pyhien marttyyrien kuoroon taivaan kirkkaudessa. Olivathan he jo erämaahan tulemisella kieltäneet ajallisen elämänsä, joten siirtymisen siitä pois ei pitäisi olla heille vaikeaa.

Igumeni oli lopettelemassa rukousta, kun rosvojoukkio syöksyi kirkkoon. He tarttuivat Jeremias-nimiseen munkkiin, kantoivat hänet ulos pihalle, riisuivat hänet alastomaksi ja ampuivat nuolilla kuoliaaksi. He kiduttivat igumenia, joka vakuutteli heille, ettei munkeilla ole muuta omaisuutta kuin kuluneet vaatteensa, kunnes hänen päänsä katkaistiin miekaniskulla. Loputkin soturit rynnistivät kirkkoon ja hakkasivat kuoliaiksi kaikki muut isät säästäen vain yhden 15-vuotiaan noviisin. Tämä kuitenkin nappasi yhdeltä tappajalta miekan ja löi sillä toista olkapäähän. Tämän hän teki saadakseen rosvot tappamaan hänet, sillä hän ei tahtonut jäädä heidän seuraansa. Silloin hänetkin surmattiin ja hakattiin kappaleiksi. Nuori marttyyri ylisti kuollessaan Jumalaa, joka näin salli hänenkin päästä toveriensa seuraan. Surmattujen joukossa olivat muun muassa isät Psoes Egyptiläinen, Domnus Roomalainen, Aadam, Mooses, Joosef ja Gelasios.

Vain yksi munkki pääsi pakoon ja hän toi uutiset tapahtuneesta Siinaille. Joukkomurha tapahtui 22. joulukuuta, mutta sen muistoa on tapana viettää yhdessä Siinain pyhien kilvoittelijoiden joukkosurman päivänä.

Ryöstäjien tarina päättyi onnettomasti. Satamaan päästyään barbaarit näkivät, että heidän laivastaan oli irrotettu kiinnitysköydet ja se oli ajautunut kallioille. Tämän oli tehnyt laivaan jäänyt kristitty, joka oli paennut. Kun paluutie oli näin sulkeutunut, he tappoivat ensin kaikki sotavankinsa, niin naiset kuin lapsetkin, ja sytyttivät sitten Faranin keitaan kaikki palmut palamaan. Kristityt saivat vähitellen kokoon kuusisataa aseistettua miestä, joista monet olivat lähialueiden arabeja. He hyökkäsivät barbaarien kimppuun, joilla ei ollut enää pakomahdollisuutta, ja surmasivat heidät kaikki. Tässä taistelussa kuoli myös 84 faranilaista ja monia haavoittui.

Kun entinen Konstantinopolin prefekti pyhä Neilos (12.11.) lähti 300-luvun lopulla viettämään askeettista elämää Siinaille, hän otti mukaansa poikansa Teoduloksen, joka tuolloin oli vielä pieni lapsi. He elivät rauhassa majassaan monia vuosia. Usein he vierailivat toisten erakkojen luona saadakseen heiltä hengellistä hyötyä. Nuoresta iästään huolimatta myös Teodulos kilvoitteli innokkaasti munkkielämässä, mitä hänen isänsäkin ihmetteli.

Kerran ryöstöretkelle lähteneet beduiinit hyökkäsivät puolustuskyvyttömien munkkien kimppuun. He tappoivat heidän pappinsa, jonka nimi oli myöskin Teodulos, ja muutamia muita isiä. Vangittuaan nuoremmat heidän joukostaan he laskivat loput munkeista menemään, kun olivat ensin riisuneet vaatteet heidän päältään sotasaaliiksi. Vangittujen joukossa oli Neiloksen poika Teodulos. Neilos itse tahtoi rynnätä barbaarien luo neuvotellakseen poikansa vapaaksi tai tullakseen itsekin surmatuksi yhdessä hänen kanssaan, mutta Teodulos antoi silmillään hänelle merkin paeta.

Vietettyään loppupäivän tappaen ja ryöstellen eri paikoissa arabit palasivat illaksi leiriinsä. Heidän suunnitelmissaan oli uhrata Teodulos ja eräs toinen nuori vanki seuraavana aamuna aamutähdelle, Venukselle. Jo illasta he tekivät valmiiksi alttarin polttopuineen. Sitten he alkoivat juhlia voittojaan juoden ja remuten aamuyöhön asti. Juhlinnan aikana Teoduloksen kumppanin onnistui paeta. Teodulos itse ei lähtenyt hänen mukaansa vaan pani kaiken toivonsa Jumalaan rukoillen läpi yön. Rankka juhlinta oli käynyt arabien voimille, ja kun he heräsivät, aamutähti oli jo kadonnut, joten uhraamisesta ei enää tullut mitään. He päättivät myydä Teoduloksen orjaksi.

Lähdettyään liikkeelle he ryhtyivät kauppaamaan Teodulosta erään kylän torilla. Ihmisten heiveröisestä askeetista tarjoama hinta oli kuitenkin niin pieni, että barbaarit päättivät mieluummin tappaa hänet. He olivat jo lävistämässä hänen kurkkuaan miekalla, kun eräs kyläläinen kuullessaan hänen kyyneleiset vetoomuksensa sääli häntä ja osti hänet. Myöhemmin pappi lähikaupungista osti hänet kyläläiseltä ja alkoi pitää huolta hänestä kuin omasta pojastaan.

Pyhä Neilos alkoi epätoivoissaan etsiä tietoja pojastaan omantunnon syyttäessä häntä siitä, että oli tuonut tämän erämaahan. Monien vaiheiden jälkeen hän saikin suureksi helpotuksekseen kuulla, että poika oli elossa. Neilos kiiruhti kaupunkiin, jossa Teodulos oli. Nähdessään poikansa hän pyörtyi mielenliikutuksesta. Kaupungin piispa lunasti pojan vapaaksi, piti isää ja poikaa vierainaan muutaman päivän, vihki molemmat papeiksi ja päästi heidät sitten erämaahan jatkamaan kilvoituselämäänsä. Tiedot tapahtumista ovat säilyneet Neiloksen itsensä kirjoittamana.

Pyhä Datius valittiin Milanon piispaksi 530-luvulla. Hän oli hyvä hengellinen paimen, jota esimerkiksi Rooman paavi Gregorius Suuri kehui vuolaasti. Kun areiolaiset itägootit hyökkäsivät hänen hiippakuntansa alueelle, Datius pyysi apua Itä-Roomasta, mutta turhaan. Itägootit valtasivat Milanon, ja Datius joutui vangiksi. Munkki Cassiodoruksen ja muiden kristittyjen esirukousten tähden hän kuitenkin pääsi vapaaksi. Datius pakeni Konstantinopoliin, jossa hän vietti loppuelämänsä. Hän oli mukana valmistelemassa viidettä yleistä kirkolliskokousta, mutta nukkui pois kokousta edeltävänä vuonna 552. Hänen reliikkinsä siirrettiin myöhemmin Milanoon.

Pyhä Stefanos jätti kotinsa itäisessä Anatoliassa ja lähti vaeltamaan kohti Pyhää maata. Palestiinassa hän tutustui Euthymioksen, Teodosioksen ja Sabbaksen luostareihin ja alkoi itsekin kilvoitella munkkina. 710-luvun lopulla hän matkasi Konstantinopoliin, jossa patriarkka Germanos (12.5.) otti hänet ystävällisesti vastaan. Noin vuoden kuluttua patriarkka lähetti Stefanoksen perustamaan luostarin Bitynian Khenolakkokseen (”Hanhilampi”). Luostariin tuli pian suuri joukko kilvoittelijoita, joita pyhä Stefanos ohjasi kohti taivasten valtakuntaa. Veljestöllä oli aina ikoneita ja se tuki voimakkaasti ikonien kunnioittamisen palauttamista vuoden 787 kirkolliskokouksen yhteydessä.

Kun pyhä Stefanos oli kilvoitellut Jumalaa miellyttäen ja kasvanut Kristuksen tuntemisen täyteen mittaan, hän nukkui pois ja siirtyi tulevan autuuden alueelle. Eräät hänen oppilaansa näkivät, kuinka hänen sielunsa nousi kirkkaudessa kohti taivaallisia asuinsijoja.

Piispa Platon, maallikkonimeltään Paul Kulbusch, syntyi vuonna 1869 Virossa Pärnun läänissä. Hän opiskeli Riian hengellisessä seminaarissa, josta hänet lähetettiin stipendiaattina harjoittamaan jatko-opintoja Pietarin hengelliseen akatemiaan. Pappisvihkimyksen jälkeen hänet nimitettiin vuonna 1894 Pietarin virolaisen seurakunnan kirkkoherraksi. Tuota tehtävää hän hoiti 23 vuoden ajan, Venäjän vallankumoukseen asti. Hän rakennutti seurakunnalle oman kirkon ja seurakuntatalon sekä perusti seurakuntakoulun. Isä Paul toimi itse koulun johtajana ja opettajana ilman erillistä korvausta. Seurakunnan kaksikerroksinen kirkko, jossa jumalanpalvelukset toimitettiin viroksi, vihittiin käyttöön vuonna 1907. Kaikissa seurakunnan rakennushankkeissa isä Paul sai niin aineellista kuin henkistäkin tukea pyhältä Johannes Kronstadtilaiselta (20.12.), joka myös osallistui kirkon vihkimiseen.

Isä Paul oli erittäin sivistynyt. Seurustellessaan ihmisten kanssa hän oli herkkä ja ystävällinen. Avarakatseisuus ja huumorintaju yhdistyivät hänessä aitoon hengelliseen kiinnostukseen ja uskonnolliseen intoon. Isä Paulin aloitteesta Pietariin perustettiin pyhän Isidor Tarttolaisen (8.1.) nimeä kantava veljestö, joka pyrki vahvistamaan virolaisten hengellistä elämää muun muassa julkaisemalla vironkielistä ortodoksista kirjallisuutta.

Isä Paulin monipuolinen toiminta ulottui laajalle oman seurakunnan ja virolaisen veljestön ulkopuolelle. Hän oli arvostettu saarnaaja, jonka opetuspuheita julkaistiin säännöllisesti Pietarin kirkollisissa lehdissä. Hänellä oli useita hallinnollisia tehtäviä Pietarin hiippakunnassa ja hänelle tarjottiin piispanvihkimystä ja paikkaa Venäjän eri hiippakunnissa, mutta hän kieltäytyi niistä kaikista, koska halusi palvella omaa kansaansa.

Vuonna 1917 Tartossa pidetyssä Riian hiippakunnan kokouksessa ehdotettiin perustettavaksi Tallinnan apulaispiispan virka, ja piispaksi toivottiin isä Paul Kulbuschia. Ehdotus sai Venäjän kirkolliskokouksen ja vastavalitun patriarkka Tiihonin (26.9.) hyväksynnän. Patriarkka tunsi isä Paulin henkilökohtaisesti ja sanoi hänestä: ”Ainakaan häntä ei kukaan voi pakottaa luopumaan uskosta tänä pimeänä jumalattomien vallanpitäjien aikana.” Sanat osoittautuivat profeetallisiksi.

Isä Paulin piispallinen palvelutehtävä alkoi kommunistisen vallankumouksen aikana. Ensin hänet vihittiin munkiksi, ja hän sai uuden nimen Platon. Piispaksi vihkiminen toimitettiin Tallinnassa Pyhän Aleksanteri Nevskin katedraalissa 31.12.1917. Heti ensimmäisessä uuden vuoden päivän liturgiassa hän käytti lahjaksi saamaansa Viron kansallisvärein koristeltua valko-sini-mustaa felonia.

Uusi piispa sai heti johtaakseen koko Riian hiippakunnan. Parin kuukauden kuluttua saksalaiset miehittivät Viron. Miehitysjoukkojen asettamista matkustusrajoituksista huolimatta piispa Platon vieraili kesän mittaan useimmissa Viron ja Latvian seurakunnissa. Matkat tehtiin hevosvaunuilla. Platonin toimittamat innoittuneet jumalanpalvelukset ja opetuspuheet valoivat uskoa ja rohkeutta seurakuntalaisten sydämiin. Tarvittaessa hän puolusti horjumatta hiippakuntansa etuja miehitysvallan edessä. Rakkaus omaan kansaan yhdistyi Platonissa syvälliseen ortodoksisuuden tuntemukseen. Piispana hän huolehti yhtäläisellä rakkaudella niin virolaisista, latvialaisista kuin venäläisistäkin. Saksalaisten miehittäjien ja uhkaavan kommunistivallan puristuksessa hän tuki Viron väliaikaista hallitusta, joka toimi tuolloin maan alla. Marraskuussa 1918 Platon sairastui espanjankuumeeseen, mutta otti sairaana ollessaankin vastaan ekumeenisen valtuuskunnan, jota yhdisti yhteinen vihollinen, ateistinen kommunismi.

Joulukuussa 1918 kommunistit valtasivat Tarton. Piispa Platon pidätettiin tammikuun 2. päivänä suoraan kadulta ja teljettiin yhdessä muiden pidätettyjen kanssa vankilaksi muutettuun pankkiin. Pidätettyjen olot olivat ankeat. Erityisen alentavasti ja nöyryyttävästi kohdeltiin Platonia, joka ei ollut vielä kokonaan toipunut sairaudestaan. Kuulusteluissa komissaari vaati häntä lopettamaan evankeliumin julistamisen. Hän vastasi: ”Heti kun vain pääsen vapaaksi, alan taas ylistää Jumalaa kaikkialla.”

Piispa Platonin vankeusaika kesti kaksitoista päivää. Ahdistavista oloista huolimatta hän rohkaisi ja lohdutti toisia vankeja. Piispallisen riipuksensa, panagian, hän kätki paitansa alle, jotta hänet voitaisiin tunnistaa mahdollisen ampumisen ja pahoinpitelyn jälkeen. Vankilapäivinään hän luki kreikankielistä evankeliumia. Tammikuun 14. ja 15. päivän välisenä yönä vuonna 1919 valkoiset virolaiset joukot valloittivat Tarton. Ennen vetäytymistä kommunistit veivät kaksikymmentä vankia, heidän joukossaan piispa Platonin, kellariin ja surmasivat heidät mitä julmimmalla tavalla. Muutamia vankeja oli pahoinpidelty niin ettei heitä voinut enää tunnistaa. Platonin ruumiissa oli seitsemän pistimellä tehtyä ruhjetta ja neljä ampumahaavaa. Yksi luoti oli ammuttu suoraan oikeaan silmään. Takaraivo oli murskattu kiväärin perällä. Häntä oli selvästi kidutettu ennen ampumista.

Piispa Platonin ruumiinsiunaus toimitettiin Tartossa, mutta hänet haudattiin Tallinnaan, Kristuksen kirkastumisen katedraaliin. Sekä ekumeeninen patriarkaatti että Venäjän kirkko kanonisoivat piispa Platonin vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.