13.1.2018

Sävelmä
6. säv.

Teofanianjälkeinen lauantai

m:t Hermylos ja Stratonikos (+ 315)

pt. Jeleazar Hanhisaarelainen, Karjalan pyhä (+ 1656)

pt. Pahomi Kenjärveläinen, Karjalan pyhä (+ 1515)

Epistola
Room. 8:28–39 (marttyyrit)
Ef. 6:10–17 (Teofanian jälkeinen lauantai)
1. Tess. 5:14–23

Room. 8:28–39

28 Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen. 29 Ne, jotka hän edeltäkäsin on valinnut, hän on myös edeltä määrännyt oman Poikansa kaltaisiksi, niin että hänen Poikansa olisi esikoinen suuressa veljesjoukossa. 30 Ne, jotka Jumala on edeltä määrännyt, hän on myös kutsunut ne, jotka hän on kutsunut, hän on myös tehnyt vanhurskaiksi niille, jotka hän on tehnyt vanhurskaiksi, hän on myös lahjoittanut kirkkautensa.Jumalan rakkaus 31 Mitä voimme tästä päätellä? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? 32 Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin? 33 Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala -- mutta hän julistaa vanhurskaaksi! 34 Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus -- mutta hän on kuollut meidän tähtemme, ja enemmänkin: hänet on herätetty kuolleista, hän istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme! 35 Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka? 36 On kirjoitettu: -- Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken aikaa, meitä kohdellaan teuraslampaina. 37 Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. 38 Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, 39 ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.

Ef. 6:10–17

10 Lopuksi: vahvistukaa Herrassa, ottakaa voimaksenne hänen väkevyytensä. 11 Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus, jotta voisitte pitää puolianne Paholaisen juonia vastaan. 12 Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan. 13 Ottakaa siis yllenne Jumalan taisteluvarustus, niin että kykenette pahan päivän tullen tekemään vastarintaa ja selviytymään taistelusta pystyssä pysyen. 14 Seiskää lujina! Kiinnittäkää vyöksenne totuus, pukeutukaa vanhurskauden haarniskaan 15 ja sitokaa jalkineiksenne alttius julistaa rauhan evankeliumia. 16 Ottakaa kaikessa suojaksenne uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa pahan palavat nuolet. 17 Ottakaa myös pelastuksen kypärä, ottakaa Hengen miekka, Jumalan sana.

1. Tess. 5:14–23

14 Kehotamme teitä, veljet: ojentakaa kurittomia, rohkaiskaa arkoja, tukekaa heikkoja ja olkaa kaikkia kohtaan kärsivällisiä. 15 Katsokaa, ettei kukaan maksa pahaa pahalla. Pyrkikää aina tekemään hyvää toisillenne ja kaikille ihmisille. 16 Iloitkaa aina. 17 Rukoilkaa lakkaamatta. 18 Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta. 19 Älkää sammuttako Henkeä, 20 älkää väheksykö profetoimisen lahjaa. 21 Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää. 22 Pysykää erossa kaikesta pahasta. 23 Itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonaan ja varjelkoon koko olemuksenne, teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne, niin että olette nuhteettomat Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa.

Matt. 10:16–22 (Pyhät marttyyrit Hermylos ja Stratonikos (+ 315))
Matt. 4:1–11 (Teofanian jälkeinen lauantai)
Mark. 9:33–41

Pyhät marttyyrit Hermylos ja Stratonikos (+ 315)

Matt. 10:16–22

Herra sanoi opetuslapsilleen: 16 "Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle. Olkaa siis viisaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset. 17 "Pitäkää varanne, sillä ihmiset vievät teidät oikeuden eteen ja ruoskivat teitä synagogissaan. 18 Maaherrojen ja kuninkaidenkin eteen teitä tullaan viemään minun takiani, todistukseksi heille ja kansoille. 19 Mutta kun teidät luovutetaan viranomaisten käsiin, älkää olko huolissanne siitä, miten tai mitä puhuisitte, sillä teille annetaan tuona hetkenä sanat, jotka teidän tulee puhua. 20 Te ette puhu itse, teissä puhuu Isänne Henki. 21 "Veli antaa veljensä surmattavaksi, isä lapsensa, ja lapset nousevat vanhempiaan vastaan ja tuottavat heille kuoleman. 22 Kaikki tulevat vihaamaan teitä minun nimeni tähden, mutta se, joka kestää loppuun asti, pelastuu.

13.1.2018

Matt. 4:1–11

Siihen aikaan 1 Henki vei Jeesuksen autiomaahan Paholaisen kiusattavaksi. 2 Kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, hänen vihdoin tuli nälkä. 3 Silloin kiusaaja tuli hänen luokseen ja sanoi hänelle: "Jos kerran olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi." 4 Mutta Jeesus vastasi: "On kirjoitettu: 'Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.'" 5 Sitten Paholainen vei Jeesuksen pyhään kaupunkiin ja asetti hänet temppelimuurin harjalle. 6 Hän sanoi Jeesukselle: "Jos kerran olet Jumalan Poika, niin heittäydy alas. Onhan kirjoitettu: 'Hän antaa enkeleilleen käskyn. He kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.'" 7 Jeesus vastasi hänelle: "On myös kirjoitettu: 'Älä kiusaa Herraa, Jumalaasi.'" 8 Vielä Paholainen vei Jeesuksen hyvin korkealle vuorelle, näytti hänelle maailman kaikki valtakunnat ja niiden loiston 9 ja sanoi: "Kaiken tämän minä annan sinulle, jos polvistut eteeni ja kumarrat minua." 10 Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Mene pois, Saatana! On kirjoitettu: 'Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella.'" 11 Silloin Paholainen jätti Jeesuksen rauhaan, ja hänen luokseen tuli enkeleitä, jotka palvelivat häntä.

13.1.2018

Mark. 9:33–41

33 He saapuivat Kapernaumiin. Kotiin tultuaan Jeesus kysyi opetuslapsilta: "Mistä te matkalla keskustelitte?" 34 He olivat vaiti, sillä he olivat väitelleet siitä, kuka heistä oli suurin. 35 Jeesus istuutui, kokosi kaksitoista opetuslastaan ympärilleen ja sanoi heille: "Jos joku tahtoo olla ensimmäinen, hänen on oltava viimeinen ja kaikkien palvelija." 36 Sitten hän asetti heidän keskelleen lapsen, otti hänet syliinsä ja sanoi: 37 "Joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Ja joka ottaa minut luokseen, ei ota minua, vaan sen joka on minut lähettänyt." 38 Johannes sanoi hänelle: "Opettaja, me näimme erään miehen ajavan pahoja henkiä ulos sinun nimessäsi. Me yritimme estää häntä, koska hän ei kuulu meihin." 39 Mutta Jeesus vastasi: "Älkää estäkö häntä. Eihän yksikään, joka tekee voimateon minun nimessäni, voi heti perään puhua minusta pahaa. 40 Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme. 41 Totisesti: joka antaa teille maljallisen vettä sen tähden, että te olette Kristuksen omia, ei jää palkkaansa vaille.

Päivän synaksario

Pyhät marttyyrit diakoni Hermylos ja Stratonikos

Pyhä Hermylos oli diakoni Singidumissa, nykyisessä Belgradissa, viimeisen kristittyjä vainonneen keisarin Liciniuksen aikana (308–324). Hänet ilmiannettiin keisarille, joka käski tuoda hänet amfiteatteriin. Hermylos ilmoitti vakaasti palvelevansa ainoastaan Kristusta, ei elottomia kivisiä tai puisia patsaita. Keisari käski lyödä häntä leukaan vaskiaseella ja ruoskia hänet perusteellisesti. Vankilassa enkeli lohdutti ja rohkaisi Hermylosta. Vanginvartija Stratonikos oli Hermyloksen ystävä ja itsekin kristitty, vaikkakaan ei ollut vielä uskaltanut tunnustaa uskoaan.

Kahden päivän kuluttua Hermylos tuotiin uudelleen kuulusteltavaksi. Kuusi miestä pieksi häntä ruokokepeillä hänen rukoillessaan: ”Herra, Sinä, jonka Pilatus luovutti ruoskittavaksi minun pelastukseni tähden, vahvista minua, joka kärsin rakkaudesta Sinuun. Tee minut osalliseksi kärsimyksestäsi ja kirkkaudestasi.” Kidutusten jälkeen Hermylos lähetettiin takaisin vankilaan.

Julmat kidutukset jatkuivat seuraavana päivänä. Hermyloksen vatsaa raastettiin kotkankynsillä. Stratonikos seisoi lähellä katselemassa eikä voinut hillitä itseään vaan purskahti itkuun. Toiset sotilaat alkoivat kysellä häneltä syytä. Stratonikos käsitti, että hänellekin oli koittanut uskonsa tunnustamisen hetki. Hänet pidätettiin heti ja määrättiin ruoskittavaksi. Hän katsoi Hermylokseen ja pyysi tätä rukoilemaan, että Herra antaisi hänelle voiman viedä kilvoituksensa loppuun asti. Heidät molemmat heitettiin vankilaan, ja ääni taivaasta lupasi heille voitonseppeleen seuraavana päivänä.

Aamunkoitteessa kiduttajat ripustivat Hermyloksen riippumaan jaloistaan hirsipuusta tarkoituksenaan pilkkoa hänet palasiksi. Jumalan ääni kuului kuitenkin jälleen ja järkytti niin sotilaita kuin keisariakin. Kun keisari havaitsi, ettei ollut mitään toivoa saada Stratonikostakaan uhraamaan epäjumalille, hän päätti heittää heidät molemmat Tonavaan. Heidät sidottiin ja laskettiin jokeen kannellisessa korissa. Muutaman päivän kuluttua joki, jonka vedet olivat näin pyhittyneet, antoi pyhien ruumiit takaisin. Ne löytyivät molemmat samasta paikasta joenrannalta jonkin matkan päästä kaupungista. Kristityt hautasivat ne juhlallisesti.

Pyhittäjä Jaakob Nisibisläinen

Pyhittäjä Jaakob on Pohjois-Mesopotamian varhaisimpia tunnettuja kristittyjä erakkoja. Hän kilvoitteli Rooman ja Persian raja-alueen vuorilla, Nisibiksen kaupungin lähistöllä. Talvet hän eli luolassa ja muut vuodenajat avoimen taivaan alla. Hän söi vain luonnosta löytämiään kasvia ja juuria, ei koskaan sytyttänyt tulta ja hänellä oli vain yksi vuohenkarvasta tehty karkea vaatekappale. Pyhä Jaakob keskittyi kokonaan sielunsa puhdistamiseen, jotta Pyhä Henki voisi asua ja loistaa niin hänen sisimmässään kuin hänen ruumiissaankin. Kilvoituselämä kirkasti hänen ajatuksensa ja armo asui hänessä rikkaana. Hän alkoi tuntea tulevat tapahtumat ja Jumala vastasi hänen pyyntöihinsä.

Kerrotaan, että eräs persialainen tuomari antoi epäoikeudenmukaisen tuomion, jonka seurauksena syytön joutui kärsimään. Kuullessaan tästä pyhä Jaakob joutui kiivastuksen valtaan, mutta ei halunnut pahaa kenellekään, joten hän kirosi paikalla olleen suuren kiven käskien sitä osoittamaan, oliko tuomio väärä. Ihmisten kauhuksi kivi murskaantui itsestään palasiksi, ja tyrmistynyt tuomari muutti päätöksensä.

Oikeamielinen ja hyväntahtoinen Jaakob sai vähitellen osakseen kaikkien luottamuksen. Kansa rakasti ja ihaili häntä ja tahtoi hänet Nisibiksen piispaksi. Kun häntä hartaasti vaadittiin, hän antoi periksi ja suostui. Karuilta vuorilta vilkkaaseen kaupunkiin muuttaessaan pyhä Jaakob ei muuttanut elämäntapojaan, vaan jatkoi askeettista kilvoitustaan. Piispanakin hän nukkui paljaalla maalla ja jatkoi entistä ruokavaliotaan. Lisäksi hän pyrki huolehtimaan köyhistä, leskistä ja orvoista sekä puolusti sorrettuja. Hänen saarnansa olivat yksinkertaisia mutta lämminhenkisiä.

Kun Konstantinus Suuri kutsui koolle ensimmäisen yleisen kirkolliskokouksen Nikeaan vuonna 325, pyhä Jaakob lähti matkaan ja osallistui kokoukseen. Hän puolusti pyhää ortodoksista uskoa ja herätti kunnioitusta pelkällä olemuksellaan. Kotiin palattuaan hän perusti hengellisen koulun, joka keskittyi katekeesiopetukseen ja raamatunselitykseen. Sen johtohahmoksi nousi nopeasti nuori Efraim Syyrialainen (28.1.).

Pyhä Jaakob nukkui pois vuonna 337. Nisibiksen kaupunki oli useaan otteeseen joutunut persialaisten hyökkäysten ja piiritysten kohteeksi, mutta Jaakobin rukousten varjelemana se kesti epätoivoisetkin tilanteet ja välttyi miehitykseltä useita kertoja. Vuonna 363 Rooma kuitenkin luovutti kaupungin rauhansopimuksessa Persialle. Kristityt lähtivät vainojen pelossa evakkoon Rooman puolelle ja ottivat pyhän esipaimenensa Jaakobin jäännökset mukaansa.

Pyhä Hilarion, Poitiers’n piispa

Pyhä Hilarion syntyi vuoden 315 tienoilla varakkaaseen ei-kristittyyn perheeseen Gallian Poitiers’ssä. Hän sai hyvän koulutuksen, ja hänestä tuli reettori. Hänen sielunsa ei kuitenkaan saanut tyydytystä pelkästä maallisesta viisaudesta ja filosofisista ajatuskuvioista. Hilarion kaipasi todellista Jumalaa eikä vakuuttunut filosofien moninaisista mielipiteistä. Totuus alkoi sarastaa hänelle, kun hän alkoi tutkia kristittyjen pyhiä kirjoituksia ja luki Vanhasta testamentista Jumalan olevan ”se, joka on”. Luomakunnassa oleva kauneus puhui hänelle Luojan kauneudesta. Hilarionin etsintä päättyi, kun hän Johanneksen evankeliumin ensimmäisiä lauseita lukiessaan vakuuttui siitä, että Jumalan Sana on tullut lihaksi vapauttaakseen ihmisen kuolemasta. Hilarion alkoi uskoa Pyhään Kolminaisuuteen ja otti kasteen syntyäkseen uudelleen ylhäältä.

Hilarion alkoi julistaa oikeaa uskoa innokkaasti sekä sopivalla että sopimattomalla hetkellä. Hän rohkaisi pakanoita tulemaan kristityiksi ja kristittyjä tulemaan pyhiksi. Ensimmäisten kääntyneiden joukossa oli hänen oma vaimonsa, josta tuli näin hänen hengellinen tyttärensä. Hilarionin innoittamana heidän tyttärensä Afran valitsi mieluummin mystisen liiton Kristuksen kanssa kuin maallisen avioliiton.

Poitiers’n piispan kuollessa kaupungin kristityt valitsivat hänen seuraajakseen Hilarionin, vaikka tämä oli vielä maallikko. Hilarion osoittautui loistavaksi esipaimeneksi, joka innosti laumaansa hyveeseen ja oikeaan uskoon valtaisalla innolla. Laajassa hiippakunnassaan hän hoiti ja kehitti kirkon liturgista, pastoraalista, koulutuksellista, hallinnollista, juridista ja teologista elämää ja toimintaa.

Oppiriidoissa pyhä Hilarion oli Länsi-Euroopan johtava ortodoksisuuden puolustaja. Kun keisari Konstantius II (k. 361) halusi saattaa areiolaisuuden voimaan lännessä, Hilarion nousi puolustamaan totuutta. Yhteistyössä muiden piispojen kanssa hän ekskommunikoi ne, jotka olivat hyväksyneet pyhän Athanasios Suuren viraltapanon. Pyhä Hilarion meni pelottomasti ilmoittamaan keisarille, että Gallia oli Nikean tunnustuksen takana. Keisari rankaisi piispaa karkottamalla hänet Fryygiaan, Vähän-Aasian sisäosiin. ”Sinä kykenet helposti karkottamaan piispoja, mutta voitko karkottaa totuuden?” Hilarion kysyi keisarilta.

Pyhä Hilarion oli karkotettuna idässä neljä vuotta. Käymällä laajaa kirjeenvaihtoa hän työskenteli koko ajan ortodoksisen uskon vahvistumiseksi lännessä ja kirkon yhtenäisyyden säilyttämiseksi idässä. Hän laati 350-luvun lopulla loisteliaan teoksen Kolminaisuudesta, jossa monia kreikkalaisen teologisen ajattelun hienouksia esitellään ensimmäisen kerran latinaksi. Kaiken kaikkiaan pyhä Hilarion onkin hengeltään kenties kaikkein kreikkalaisin latinankielisten isien joukossa. Vuonna 359 hän osallistui Seleukian kirkolliskokoukseen Antiokian eteläpuolella ja vaati avointa väittelyä areiolaisten piispojen kanssa. Harhaoppiset piispat pelästyivät haastetta niin, että pyysivät keisaria palauttamaan hänet Galliaan. Näin hän sai idän hereetikkojen myötävaikutuksella palata laumansa luokse kotikaupunkiinsa, jossa hänellä oli loistelias vastaanotto. Lännen piispat olivat kokoontuneet Riminissä ja vahvistaneet nikealaisen tunnustuksen, mutta areiolaiset jatkoivat juonitteluja oman kantansa puolesta.

Hilarion pyrki korjaamaan areiolaisuuden aiheuttamia tuhoja hiippakunnassaan ja muualla Galliassa osoittamalla harhaopin valtaan joutuneille lempeyttä ja armoa. Näin hän johdatti monia takaisin kirkon yhteyteen. Hilarion matkusti Milanoon saadakseen erotettua areiolaisen piispa Auxentiuksen, mutta tämä tyytyi tunnustamaan ortodoksisuutensa nimellisesti ja Hilarion joutui vetäytymään kaupungista. Paluumatkalla hän ohjasi kaikkialla hengellistä laumaansa viisaasti ja ymmärtäväisesti. Jumalan armo vaikutti hänessä yltäkylläisenä. Kerran hänen jalkoihinsa heittäytyi epätoivoinen nainen, joka puristi sylissään kuollutta, kastamatonta lastaan. Säälin valtaan joutunut Hilarion pudottautui maahan ja rukoili palavasti, kunnes lapsi yhtäkkiä avasi silmänsä ja virkosi.

Hilarionilla oli tapana käydä hiljentymässä oppilaansa pyhän Martinuksen (11.11.) luostarissa Ligugéssa. Hän noudatti munkkien elämäntapaa ja kieltäymystä, rukoili heidän kanssaan ja ruokki heitä hengellisellä viisaudella. ”Joka ei näe Jeesusta Kristusta samalla todellisena Jumalana ja todellisena ihmisenä, on sokea omalle elämälleen”, hän opetti. Kolminaisuutta ja kristologiaa käsittelevien kysymysten lisäksi hän kirjoitti myös kommentaareja Markuksen evankeliumiin ja Psalmien kirjaan sekä tutkielmaa sakramenteista; kaksi jälkimmäistä tosin jäivät häneltä kesken. Pyhän Hilarionin kirjoituksista on säilynyt poikkeuksellisen vanhoja, jopa viidennen vuosisadan käsikirjoituksia. Vuonna 1887 löytyi käsikirjoitus, jossa oli hänen kesken jäänyt pyhiä salaisuuksia käsittelevä kirjoituksensa sekä runoja ja hymnejä. Näin pyhä Hilarion osoittautui myös varhaisimpien latinankielisten kristillisten hymnien kirjoittajaksi.

Pyhä Hilarion nukkui pois rauhassa 13. tammikuuta vuonna 368.[1] Juuri ennen hänen kuolemaansa huoneen täytti säteilevä valo, joka hälveni vähitellen ja katosi kokonaan samalla kun hän hengähti viimeisen kerran.

Pyhää Hilarionia on kunnioitettu erityisesti Ranskassa, jossa on lukuisia hänelle omistettuja kirkkoja ja hänen mukaansa nimettyjä paikkoja. Idässä häntä on kutsuttu ”lännen Athanasiokseksi”, ja lännessä paavi Pius IX nimitti hänet vuonna 1851 ”kirkon opettajaksi”. Hänen päivänsä on ollut kouluissa perinteinen kevätlukukauden aloituspäivä.

Pyhän Hilarionin haudalla ja reliikeillä on poikkeuksellisen värikäs historia. Haudalle pystytettiin muistomerkki välittömästi hänen kuolemansa jälkeen, ja 70 vuotta myöhemmin se muutettiin pyhäköksi. Irlantilainen munkki nimeltä Fridolin sai kuningas Klodvigilta varat rakennuttaakseen haudan päälle basilikan, joka valmistui 510-luvun alussa mutta paloi Poitiers’n piirityksessä vuonna 635. Kirkko jälleenrakennettiin, mutta muslimit polttivat sen 700-luvulla. Normannit hävittivät kirkon peräti viisi kertaa 800-luvun loppupuolella. Pyhät reliikit tummuivat tulipaloissa, mutta eivät tuhoutuneet tai kadonneet. Vuonna 889 ne siirrettiin salaiseen turvapaikkaan (Puy-en-Vélay), josta ne vuonna 1657 siirrettiin Ludvig XIV:n käskystä takaisin Poitiers’n kirkkoon. Tässä vaiheessa jäljellä oli kuitenkin enää vain osa pääkalloa ja kaksi käsivarren luuta. Kallo katosi Ranskan vallankumouksen aikana.

Reliikkien lisäksi on kunnioitettu marmorista alttarikiveä, jota pyhä Hilarion kuljetti mukanaan toimittaessaan palveluksia maaseudulla. Vuonna 1569 protestantit polttivat kirkon, jossa sitä säilytettiin ja heittivät kiven pellolle. Sieltä sen löysi maanviljelijä, joka palautti sen kirkkoon. Tämä pyhä kivi on yhä suuresti kunnioitettu, ja sen välityksellä on tapahtunut paranemisia.


[1] Toisen tulkinnan mukaan Hilarionin kuolinpäivä oli jo edellisen vuoden puolella, ehkä 1.11.

Pyhä Kentigern Mungo

Thenaw[1]-niminen hallitsijan tytär tuli raskaaksi tuntemattomalle miehelle Skotlannissa vuoden 518 tienoilla ja ajettiin pois kotoaan. Epätoivoisena metsissä harhaillut neito synnytti lapsen, mutta ei tiennyt minne mennä. Serf-niminen kelttiläinen munkki (1.7.) löysi heidät ja otti lapsen suojelukseensa. Lapsi sai nimekseen Kentigern ja jäi munkin huostaan. Tämä alkoi kutsua häntä kelttiläisellä hellittelynimellä Mungo.

Kentigern Mungo varttui munkin kanssa ja siirtyi myöhemmin erakkomunkiksi Glasgown alueelle, jossa monet kääntyivät hänen vaikutuksestaan kristityiksi ja hänen ympärilleen alkoi muodostua seurakuntayhteisö. Kentigerniä pidettiin pyhänä miehenä, ja hänen maineensa levisi nopeasti. Hän ei ollut vielä kolmeakymmentäkään, kun kelttiläinen piispa vihki hänet Strathclyden piispaksi.

Kun alueelle tuli kristinuskoa vastustava hallitsija, pyhä Kentigern joutui lähtemään pois poliittisten levottomuuksien ja juonittelujen seurauksena. Hän vaelteli Cumbriassa, Carlislessa, jossa hän sai monia kääntymään kristityiksi, ja mahdollisesti myös Walesissa, jossa Llanelwyn luostaria pidetään hänen perustamanaan. Lopulta kuningas Rydderch (Rederech) kutsui Kentigernin takaisin pohjoiseen vuoden 553 tienoilla.

Kuuluisin Kentigern Mungoon liittyvä tarina liittyy kuningas Rydderchin puolisoon, joka antoi aviomieheltään saamansa sormuksen eräälle ritarille salarakkauden merkiksi. Päästyään perille asioista kuningas varasti yöllä sormuksen nukkuvan ritarin kädestä ja heitti sen järveen. Seuraavana päivänä kuningas ilmoitti puolisolleen haluavansa sormuksen takaisin antaen kolme päivää aikaa. Kun ritari kertoi kuningattarelle sormuksen kadonneen, kuningatar joutui kauhun valtaan ja lähti pyytämään apua Kentigerniltä. Tämä sanoi, ettei ollut syytä huoleen. Kentigernin kalastamaan lähettämä munkki palasi mukanaan lohi, jonka suussa sormus oli.

Kentigern tapasi pyhän Columban vähän ennen tämän kuolemaa (9.6.597), ja veljeyden merkiksi he vaihtoivat sauvoja keskenään. Pyhä Kentigern Mungo nukkui pois ollessaan kylpemässä. Tämä tapahtui vuosien 603–612 välillä. Hänet haudattiin Glasgow’hun, jonka ensimmäisenä piispana ja suojelijana häntä kunnioitetaan. Kentigern Mungon elämäkerta on peräisin vasta puoli vuosituhatta myöhemmältä ajalta ja sisältää runsaasti tarunomaisia legendoja, mutta Kentigernin historiallisuutta ei sinänsä ole syytä epäillä.

Taiteessa pyhä Kentigern Mungo on esitetty piispana istuimellaan; hänen jalkojensa juuressa ovat kuningas miekkoineen ja munkki mukanaan lohi, jolla on suussaan sormus. Hänet on kuvattu myös mulperinlehtiä pitelevänä tai pyhän Columban kanssa tulipatsas yläpuolellaan. Sormus ja kala päätyivät myös Glasgown vaakunaan.


[1] Nimi esiintyy myös muodoissa Thaney, Thenog ja Theneva.

Pyhittäjä Maksimos Majanpolttaja

Pyhä Maksimos syntyi Lampsakoksessa noin vuonna 1270 hurskaaseen aatelisperheeseen ja sai kasteessa nimen Manuel. Hän tunsi pienestä pitäen erityistä rakkautta Jumalanäitiin, jonka suojelukseen hänen vanhempansa olivat hänet omistaneet. Hän vieraili usein alueen hurskaiden munkkien luona ja hänessä syttyi palava halu ryhtyä itsekin munkiksi. 17-vuotiaana hän lähti Ganosvuorelle ja vihkiytyi siellä munkiksi saaden nimekseen Maksimos. Ohjaajavanhuksena hänellä oli kokenut munkki Markos, joka johdatti häntä luostarikilvoitukseen. Maksimos oli kuitenkin jo lähes koko pienen ikänsä elänyt munkin tavoin, joten paastoaminen, valvominen, rukoileminen ja kaiken maallisen, jopa oman ruumiinsakin, halveksiminen oli hänelle ennestään tuttua. Ohjaajavanhus joutuikin hillitsemään hänen intoaan heittäytyä ylivoimaisiin ruumiillisiin kilvoituksiin. Pitkään ei Maksimos saanut nauttia vanhuksensa opetuksista, sillä tämä koko Traakiassa ja Makedoniassa kunnioitettu munkki kuoli pian hänen saapumisensa jälkeen.

Ohjaajansa kuoleman jälkeen Maksimos lähti Ganosvuorelta etsimään itselleen uusia esikuvia. Niitä hän löysikin Papekeionvuorelta, jonka munkkien hyveisiin hän tutustui. Sieltä hän meni Konstantinopoliin, jossa hän oleskeli Blahernan Jumalanäidin kirkon pihalla. Ajatellessaan Jumalanäidin kunniaa taivaissa hän joutui monta kertaa hurmoksiin. Kätkeäkseen ihmeelliset hengelliset tilansa hän alkoi teeskennellä houkkaa. Kaikki kuitenkin ymmärsivät, ettei hän ollut oikeasti mielisairas vaan houkka Kristuksen tähden. Itse keisari kiinnostui hänestä ja kutsui hänet keskustelemaan kanssaan. Vastauksissaan pyhä Maksimos siteerasi Raamatun lisäksi pyhää Gregorios Teologia, jonka kirjoituksia hän suuresti arvosti. Maksimos kunnioitti patriarkka Athanasiosta (28.5.) ja kävi usein kuuntelemassa tämän saarnoja. Patriarkka yritti sijoittaa hänet luostariin, mutta Maksimos ei tahtonut lähteä pois Blahernan kirkosta.

Vietettyään pitkähkön aikaa Konstantinopolissa Maksimos lähti Tessalonikaan kumartaakseen pyhän Demetrioksen mirhaa vuotavia reliikkejä. Sieltä hän siirtyi Athokselle ja meni munkiksi Suuren lavran luostariin. Kun häntä oli ensin koeteltu erilaisissa ruumiillisissa töissä, hänet määrättiin laulamaan jumalanpalveluksissa. Maksimoksella ei ollut edes omaa keljaa vaan hän vietti yönsä kirkon eteisessä. Jumalanpalveluksissa hänen mielensä kohosi ylistyksensä kohteen, Jumalan luo ja hän vuodatti kuumia kyyneleitä. Hänen sydämensä liekehti Jumalan rakkaudesta, ja monien ihmisten keskellä suuressa luostarissa asuessaankin hän toisti jatkuvasti Jeesuksen rukousta: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua.” Jo lapsuudesta lähtien hän oli saanut rukouksen armolahjan hyveellisen elämänsä ja Jumalanäitiä kohtaan osoittamansa hartaan kunnioituksen tähden.

Kerran pyhien isien sunnuntaina helatorstain jälkeen Jumalanäiti näyttäytyi Maksimokselle kehottaen häntä nousemaan Athosvuoren huipulle, jossa hän saisi Pyhän Hengen armon. Helluntaita edeltävänä lauantaina Maksimos lähti Suuren lavran luostarista ja nousi Athokselle. Kolme vuorokautta hän rukoili siellä jatkuvasti, vaikka kiusaajahenget tekivät kaikkensa karkottaakseen hänet sieltä pois. Lopulta Jumalanäiti ilmestyi hänelle taivaallisen hovinsa kanssa säteillen jumalallista kirkkautta, joka valaisi koko Athoksen huipun. Pyhä Maksimos ymmärsi, ettei tämä ollut pahojen henkien aiheuttama petos vaan Jumalanäidin todellinen ilmestyminen. Jumalanäiti antoi hänelle ravinnoksi ihmeellisen leivän, soi voiman kukistaa demonit ja käski hänen tästedes elää yksinäisyydessä Athosvuoren alarinteillä. ”Poikani tahto on, että kohoat korkealle hyveissä ja tulet monien opettajaksi ja ohjaajaksi auttaaksesi heidät pelastukseen”, hän sanoi lopuksi. Sitten Jumalanäiti poistui enkelten laulun kaikuessa. Valonhohde ja hyvä tuoksu säilyivät huipulla vielä pitkään.

Maksimos vietti vuorenhuipulla vielä toiset kolme päivää tuntien olevansa paratiisissa. Sitten hän laskeutui vuorenrinnettä alemmaksi, Jumalanäidin kirkkoon. Hän ei kuitenkaan malttanut lähteä vielä pois, vaan kiipesi uudelleen huipulle pyytäen Jumalanäitiä ilmestymään vielä kerran. Hän näki kuitenkin ainoastaan valon ja tunsi tuoksun. Sitten hän laskeutui kertomaan tapahtumasta hengelliselle isälleen. Tämä ei ollut koskaan itse kokenut vastaavia asioita, ja siksi hän luuli Maksimoksen joutuneen eksytyksen uhriksi. Maksimos ei yrittänyt puolustella itseään vaan näki nöyrästi ohjaajansa sanoissa Jumalan antaman merkin, että hänen tulisi ihmisten edessä hyväksyä harhautuneen munkin rooli.

Tästä lähtien Maksimos alkoi elää erämaassa suuressa köyhyydessä. Hän kulki paljain jaloin vailla tarpeellista vaatetusta, alttiina niin helteelle kuin talven kylmyydellekin ja eli vain satunnaisen ravinnon varassa. Vaeltaessaan eri tahoilla Athosvuorta hän kyhäsi oksista itselleen pieniä kojuja, jotka sitten pian poltti siirtyen taas uuteen paikkaan. Tästä hän sai lisänimensä Kapsokalybites eli Majanpolttaja.

Kaikilta Maksimos ei kuitenkaan voinut kätkeytyä. Athosvuorella asui tuolloin muitakin suuria kilvoittelijoita ja hesykasteja, jotka ihmettelivät Maksimoksen ankaraa askeesia. Tavattuaan hänet jotkut heistä tunnistivat hänessä asuvan armon ja alkoivat epäillä, ettei hän olekaan eksytyksen vallassa niin kuin yleisesti luultiin. Noihin aikoihin Athoksella vieraili Siinailta tullut kuuluisa hesykasmin ja sydämen rukouksen opettaja Gregorios Siinailainen. Hän kiinnostui Maksimoksesta ja kutsui hänet luokseen. Nämä kaksi pyhää kävivät mielenkiintoisen keskustelun.[1]

Pyhä Maksimos ei voinut olla vastaamatta Gregorioksen osuviin kysymyksiin, vaikka yrittikin välillä näytellä houkkaa sanoen Gregoriokselle: ”Anna minulle jotain syötävää äläkä tutki eksytyksiäni.” Gregoriosta hänen tahallisesti omituinen käyttäytymisensä ei hämännyt vaan hän vastasi: ”Olisipa minullakin sinun eksytyksesi, pyhä isä!” Maksimos kertoi Gregoriokselle, kuinka hän oli jo nuorena saanut Jumalanäidiltä lakkaamattoman sydämen rukouksen armon. Se tuli hänen sydämeensä lämpönä ja liekkinä Jumalanäidin ikonista, jonka edessä hän rukoili. Erämaahan hän tunnusti lähteneensä juuri saadakseen nauttia rakkaudesta Jumalaan ja mielen tempautumisesta Herran luo.

Pyhät miehet keskustelivat sellaisista korkeista tiloista, jolloin rukouskin lakkaa, koska Pyhän Hengen armo on kokonaan vallannut mielen. Pyhä Henki johdattaa mielen minne tahtoo, jumalallisen valon aineettomaan ilmapiiriin, sanoin selittämättömään hengelliseen näkemiseen tai keskusteluun Jumalan kanssa. Henki näyttää ihmiselle jotain sellaista, mitä hän ei ole koskaan nähnyt eikä edes kuvitellut. Gregorioksen kysymykseen, kuinka eksytyksen merkit eroavat armon merkeistä, Maksimos vastasi, että eksytyksen hengen lähestyminen hämmentää ihmisen mielen, raaistaa, kovettaa ja pimentää hänet. Se saa silmät leiskumaan suuttumuksesta ja hämmentää aivot. Nöyryys ja synninmurhe ovat eksytyksen vallassa oleville täysin tuntemattomia. Armo sen sijaan kokoaa mielen ja tekee ihmisestä tarkkaavaisen ja nöyrän. Mitä enemmän armo lähestyy ihmistä, sitä lempeämmäksi hän tulee.

Kun Gregorios kuuli Maksimoksen sanat, hän vaikeni hämmästyneenä eikä enää kutsunut tätä ihmiseksi vaan maanpäälliseksi enkeliksi. Hän pyysi Maksimosta lopettamaan kiertelevän elämänsä ja asettumaan yhteen paikkaan, niin että hän voisi hyödyttää ihmisiä kokemuksellaan. Maksimos asettuikin erääseen ahtaaseen luolaan, jonka hän ympäröi oksilla ja ruo’oilla, ja asui siellä pysyvästi polttamatta enää asumustaan.

Tunnetaan monia tapauksia, jolloin Maksimoksen luokse tulleet munkit näkivät hänen rukoilevan ilmassa maanpintaa koskettamatta tai luulivat hänen asumuksensa syttyneen tuleen, koska majasta hohti suuri kirkkaus. Kerran munkki, joka sittemmin kirjoitti hänen elämäkertansa, odotti häntä hänen majallaan ja näki yhtäkkiä hänen saapuvan paikalle metsän yli ilman halki lentäen.

Maksimoksen palava rukous karkotti kuin tulinen nuoli kaikki demonien hyökkäykset ja vapautti monia riivattuja. Hänellä oli sekä selvänäkemisen että ennalta näkemisen armolahja. Kun kanssahallitsijat Johannes IV Kantakuzenos (1347–1354) ja Johannes V Paleologos (1341–1376) vierailivat yhdessä hänen luonaan, hän ennusti sisällissodan erottavan heidät, niin kuin tapahtuikin vuosina 1347–1352. Patriarkka Kallistos I poikkesi Maksimoksen luona matkallaan Serbiaan. Maksimos sanoi hänelle leikkisästi: ”Tuo ukko on menettänyt eukkonsa”, viitaten siihen, ettei patriarkka tule enää näkemään hiippakuntaansa. Varmemmaksi vakuudeksi hän vielä lauloi hautajaisveisuja saattaessaan patriarkkaa. Jonkin ajan kuluttua patriarkka Kallistos ja kaikki hänen seurueensa papit kuolivat Serbiassa, mahdollisesti myrkytykseen. Heidät myös haudattiin Serbiaan.

Vietettyään 14 vuotta luolamajassaan pyhä Maksimos siirtyi lähelle Suuren lavran luostaria. Sinne hän rakensi pienen majan, jossa asui elämänsä loppuun saakka. Hän antoi rauhassa sielunsa Herran haltuun 95 vuoden ikäisenä tammikuun 13. päivänä noin vuonna 1365. Hänet haudattiin hiljaisesti hautaan, jonka hän oli itse kaivanut lähelle majaansa. Kaikki Athoksen munkit surivat häntä kuin isäänsä ja häntä alettiin välittömästi kunnioittaa pyhänä. Hänen elämäkertansa kirjoittanut munkki parantui monien muiden lailla vaikeasta sairaudestaan pyhän Maksimoksen ilmestyttyä hänelle.


[1] Keskustelun kirjallinen versio löytyy suomennettuna Filokalian IV osassa (s. 337–341).

Pyhittäjä Irinark Rostovilainen

Pyhittäjä Irinark syntyi vuonna 1548 Kondakovon kylässä noin 40 kilometrin päässä Rostovista. Kuusivuotiaana hän sanoi äidilleen haluavansa isona munkiksi. Isän kuoleman jälkeen perhe muutti Rostoviin, jossa he harjoittivat kaupankäyntiä. Maalliset askareet tuntuivat kuitenkin Irinarkista rasitteelta, ja kolmenkymmenen vuoden ikäisenä hän meni kaupungin lähellä olevaan Pyhien Boriksen ja Glebin luostariin, jossa igumeni vihki hänet munkiksi.

Irinark eli luostarissa kokeneen vanhuksen ohjauksessa ja teki työtä leipomossa. Tavattuaan kerran luostarin pihalla paljasjalkaisen pyhiinvaeltajan hän antoi tälle omat saappaansa eikä siitä lähtien enää käyttänyt kenkiä. Kirkollisen viitan sijaan hän piti pitkää paitaa, mistä häntä pilkattiin. Kun igumeni lähetti hänet kuuliaisuustyöhön luostarin ulkopuolelle, hän siirtyi Rostoviin pyhittäjä Avrami Rostovilaisen perustamaan Herran kasteen luostariin. Kerran hän puhkesi itkemään kerubiveisun aikana. Syytä kysyttäessä hän sanoi: ”Äitini on nukkunut pois!” Pyhittäjä Avramin luostarista Irinark siirtyi toiseen rostovilaiseen luostariin, jossa hän kilvoitteli kolme ja puoli vuotta ahtaassa keljassa puhdistaen sieluaan kyynelillä, rukouksella ja ankaralla paastolla.

Saatuaan unessa kehotuksen pyhiltä Borikselta ja Glebiltä Irinark palasi takaisin ensimmäisen luostariinsa. Hän alkoi kantaa päällään vaskisia ristejä, joita kertyi koko ajan lisää. Päässään hän piti raskasta vannetta. Hän nukkui paljaalla lattialla korkeintaan kolme tuntia vuorokaudessa ja omisti muun ajan rukoukselle ja käsityölle. Huolettomasti elävät munkit panettelivat häntä igumenille väittäen hänen opettavan veljiä karttamaan luostarin töitä ja elämään niin kuin hän. Igumeni uskoi panettelijoita ja karkotti Irinarkin luostarista, mutta vuoden kuluttua hän katui tekoaan ja kutsui tämän takaisin.

Raskaat ja pitkäaikaiset kilvoitukset puhdistivat Irinarkin hengelliset silmät näkemään jumalallisia ilmoituksia. Hän profetoi liettualaisten hyökkäyksen Moskovaan ja varoitti siitä tsaaria. Tuona aikana, jota Venäjän historiassa kutsutaan ”sekasorron ajaksi”, puolalainen sotapäällikkö halusi nähdä Boriksen ja Glebin luostarissa kahleita kantavan munkin. Keskustelu Irinarkin kanssa teki häneen vaikutuksen ja hän ihmetteli tämän kilvoitusta. Lähtiessään hän käski joukkojaan olemaan tuhoamatta luostaria.

Irinark sai tietää ennalta kuolinpäivänsä. Hän kehotti oppilaitaan Aleksanteria ja Kornilia elämään työtä tehden, rukoillen, paastoten ja valvoen, säilyttämään keskinäisen rakkauden ja olemaan kaikille kuuliaisia. Hyvästeltyään kaikki veljet hän antoi sielunsa rauhassa Herralle vuonna 1616 ja siirtyi ikuiseen lepoon. Pyhä Irinark jätti jälkeensä 142 vaskiristiä, seitsemät kilvoituskahleet, 40 metriä pitkän ketjun, jota hän oli kantanut kaulassaan, sekä lukuisia rautaisia käsi- ja jalkavanteita. Hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä. Monet sairaat ja riivatut paranivat, kun heidän päälleen pantiin pyhittäjä Irinarkin kantamia ristejä tai kahleita. Irinarkin oppilas munkki Aleksanteri, joka oli kilvoitellut hänen kanssaan 30 vuotta, kirjoitti hänen elämäkertansa.

Pyhittäjä Jeleazar Hanhisaarelainen, Karjalan pyhä

Pyhittäjä Jeleazar oli kotoisin Kozelskin kaupungista. Jo nuorena hän meni Solovetskin luostariin, jossa hän kilvoitteli paastoten ja rukoillen lakkaamatta. Taitavana puunleikkaajana hän oli mukana koristelemassa uuden pääkirkon ikonostaasia. Munkkivihkimyksen jälkeen hän enensi kilvoituksiaan ja sai osakseen igumeni Irinarkin (17.7.) ja koko veljestön kunnioituksen ja rakkauden. Jonkin ajan kuluttua hän vetäytyi igumenin siunauksella Anzerin saarelle (Hanhisaarelle[1]) neljän kilometrin päähän Solovetskista pohjoiseen. Hän asettui asumaan Golgata-nimiselle vuorelle, josta saattoi kirkkaana päivänä nähdä koko saaren ja Vienanmeren sen ympärillä. Sinne hän pystytti ristin ja rakensi itselleen keljan.

Demonit yrittivät saada Jeleazarin jättämään uuden kilvoituspaikkansa. Ne ilmestyivät hänelle ihmishahmossa ja vaativat häntä lähtemään väittäen, että paikka kuului heille. ”Ei se kuulu teille vaan Kristukselle Jumalalleni, ja Hän haluaa, että asun täällä”, Jeleazar vastaisi. Sitten hän karkotti demonit lukemalla rukouksen ”Nouskoon Jumala niin Hänen vihollisensa hajotetaan”. Käsityönään hän valmisti puuastioita, jotka hän jätti saaren rantaan. Satunnaiset merenkulkijat ja kalastajat veivät ne mukanaan ja jättivät hänelle korvaukseksi leipää ja välttämättömiä elintarvikkeita.

Vuonna 1616 erakkona elävä pappismunkki Firs vihki Jeleazarin suureen skeemaan. Neljä vuotta myöhemmin Jeleazar siirtyi Golgatavuorelta lähemmäs rantaa vanhan Pyhän Nikolaoksen kirkon tuntumaan. Siellä hänen luonaan kävi ihmisiä kuulemassa hänen opetuksiaan. Vähitellen hänen ympärilleen muodostui kahdentoista erakon yhteisö. He kilvoittelivat kaikessa hiljaisuudessa omissa keljoissaan noin kilometrin päässä toisistaan ja kokoontuivat yhteisiin jumalanpalveluksiin vain sunnuntaisin ja juhlapäivinä. Jeleazar toimi erakkojen hengellisenä ohjaajana. Tervettä ja vahvaa ruumistaan hän nöyryytti kantamalla rautaisia kilvoituskahleita. Joskus hän rukoili polvillaan pitkiä aikoja yötä päivää. Ruumiillisten ja hengellisten kilvoitustensa ohella hän jäljensi ja kirjoitti kirjoja. Jeleazarin oppilaista tunnetaan Nikodim, joka toimi skiitan johtajana Jeleazarin kuoleman jälkeen, sekä Nikon, josta tuli sittemmin Venäjän patriarkka (1652–1666).

Kerran paaston aikaan Jeleazarissa heräsi hillitön halu syödä kalaa. Hän valmisti kala-aterian, asetti sen eteensä, mutta ei koskenut siihen vaan soimasi hellittämättä itseään, kunnes kala lopulta pilaantui ja alkoi haista. Silloin hän sanoi itselleen: ”Haluatko nyt syödä kalaa, sinä nautinnonhaluinen sielu?” Näin kilvoitellen hän Jumalan armosta voitti himojen hyökkäykset.

Kun Paholainen näki, miten Jeleazar voitti kiusaukset, se hyökkäsi entistä kiivaammin häntä vastaan. Se tekeytyi kuuliaisuusveljeksi, jonka igumeni Irinark oli lähettänyt hakemaan häntä luokseen keskustelemaan hengellisistä asioista. Jeleazar alkoi hankkiutua matkaan, mutta ennen lähtöä hän halusi vielä lukea hetkipalveluksen. Hänen päästyään Isä meidän -rukouksen sanoihin ”äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta” valeveli haihtui savuna ilmaan.

Vähitellen pyhittäjä Jeleazar vapautui kokonaan Paholaisen juonista. Lakkaamatta kilvoitellen hän saavutti puhtauden ja himottomuuden ja sai osakseen Jumalan laupeuden. Kerran Jeleazarin istuessa keljassaan rukoilemassa Jumalanäiti ilmestyi hänelle ja lausui: ”Pysy lujana ja rohkeana, Herra on sinun kanssasi.” Hän sai nähdä ilmestyksissä myös Herran ja pyhiä ihmisiä. Kerran murheen aikana hän näki itsensä ikään kuin seisomassa ihanassa laaksossa. Joku tuli hänen luokseen kehottaen häntä katsomaan ylös taivaaseen. Kohottaessaan katseensa hän näki sanoin kuvaamattomassa valossa Kristuksen, Jumalanäidin, Johannes Kastajan ja kaksi apostolia. Toisen kerran hän rukoukseen uppoutuneena kuuli Kristuksen äänen, joka kehotti häntä maalaamaan Hänestä ikonin. Tämä ikoni sijoitettiin myöhemmin pyhittäjä Jeleazarin haudalle ja sen kautta tapahtui monia ihmeitä.

Tieto pyhittäjä Jeleazarin kilvoituksista kantautui Moskovaan tsaarin hoviin, josta Anzerin erakot saivat lahjoituksia kirkon ja skiitan rakentamiseksi. Tsaari Mikael Romanovin (1613–1645) kutsusta Jeleazar kävi itsekin Moskovassa, jossa hän tsaarin pyynnöstä rukoili kruununperillisen syntymää, mikä myös toteutui.

Pyhittäjä Jeleazar kilvoitteli Anzerin saarella 40 vuotta. Tuntiessaan kuoleman lähestyvän hän kutsui veljet luokseen. Vielä kerran hän antoi heille opastusta pelastukseen ja luovutti heille kirjalliset luostarielämän säännöt. Osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän antoi sielunsa rauhassa Herralle tammikuun 13. päivänä vuonna 1656. Pyhittäjä Jeleazaria kunnioitetaan Solovetskin luostariin kuuluvan Anzerin skiitan perustajana ja rakentajana.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Anzerin saari (tulee latinan sanasta ānser, hanhi) tunnetaan myös suomalaisella nimellä Hanhisaari.