7.12.2017

Sävelmä
1. säv.
Paasto
Kala sallittu

p. Ambrosius Milanolainen (+ 397)

pt. Nil Stolobnojelainen (+ 1554)

pt. Antoni Siijalainen, Karjalan valistaja (+ 1556)

Epistola
1. Tim. 6:17–21

1. Tim. 6:17–21

17 Varoita niitä, jotka tässä maailmassa ovat rikkaita, etteivät he ylpeilisi eivätkä panisi toivoaan epävarmaan rikkauteen, vaan Jumalaan, joka antaa kaikkea runsain mitoin nautittavaksemme. 18 Kehota heitä tekemään hyvää, keräämään rikkaudekseen hyviä tekoja ja jakamaan anteliaasti omastaan muille. 19 Näin he kokoavat itselleen aarteen, hyvän perustuksen tulevaisuutta varten, niin että voittavat omakseen todellisen elämän. 20 Pidä tallessa, Timoteus, se mikä on uskottu sinun haltuusi! Torju jumalattomat tyhjät puheet ja vastaväitteet, joita tiedon nimellä kulkeva valhetieto keksii. 21 Muutamat ovat ryhtyneet sen tunnustajiksi ja ovat eksyneet pois uskosta. Armo teille!

Luuk. 21:28–33

7.12.2017

Luuk. 21:28–33

[Jeesus sanoi opetuslapsilleen:]  28 Kun nuo tapahtumat alkavat, nostakaa rohkeasti päänne pystyyn, sillä teidän vapautuksenne on lähellä." 29 Hän esitti heille myös vertauksen: "Katsokaa viikunapuuta, tai mitä puuta tahansa. 30 Kun näette sen puhkeavan lehteen, te tiedätte ilman muuta, että kesä on jo lähellä. 31 Samalla tavoin te nähdessänne tämän tapahtuvan tiedätte, että Jumalan valtakunta on lähellä. 32 Totisesti: tämä sukupolvi ei katoa ennen kuin kaikki tämä tapahtuu. 33 Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa.

Päivän synaksario

Pyhittäjämarttyyri Athenodoros

Athenodoros oli mesopotamialainen kilvoittelija, joka oli jo nuoruudessaan omistautunut puhtaaseen elämään ja Jumalan palvelemiseen. Keisari Diocletianuksen vainon aikana hänet ilmiannettiin viranomaisille. Athenodoros tunnusti uskoaan Kristukseen taipumattomasti, minkä tähden hänet tuomittiin kidutettavaksi. Hänet sidottiin kahden pylvään väliin ja häntä poltettiin soihduilla. Sitten hänet nostettiin sieraimistaan rautakoukulla ja vedettiin kuumennetun rautaritilän päälle. Tapa, jolla Athenodoros kesti kidutukset, innoitti kymmeniä pakanoita uskomaan Kristukseen, kuoleman voittajaan, joka antaa omilleen voiman voittaa kuolemanpelon. Henkihieverissä ollut pyhä marttyyri Athenodoros tuomittiin kuolemaan mestaamalla, mutta hän antoi sielunsa Jumalalle ennen kuin rangaistus ehdittiin panna toimeen. Tämä tapahtui vuonna 304.

Pyhä Ambrosius Milanolainen

Luomattoman valon loimuava soihtu, pyhä Ambrosius on yksi kaikkien aikojen suurimmista kirkkoisistä ja loisteliaimmista totuuden opettajista. Hänen nimensä viittaa osuvasti kuolemattomuuden ruokaan, sillä kreikkalaisessa mytologiassa ambrosia oli ruokaa, joka teki Olympoksen jumalat kuolemattomiksi.

Ambrosius syntyi vuoden 340 tienoilla vanhaan roomalaiseen ylimyssukuun, joka oli omaksunut kristinuskon jo hyvin varhain. Suvussa oli sekä marttyyreita että korkea-arvoisia valtionhallinnon työntekijöitä. Ambrosiuksen isä oli Gallian prefekti, joka käytännössä toimi nykyisen Britannian, Ranskan, Espanjan ja Pohjois-Marokon alueiden hallitsijana. Ambrosiuksella oli Satyrus-niminen veli sekä kymmenen vuotta vanhempi sisar Marcellina, joka vihkiytyi nunnaksi mutta asui kotonaan. Ambrosiusta ei kastettu pienokaisena, vaan hänen odotettiin menevän kasteelle omasta aloitteestaan. Tämä oli tapana varhaisessa kirkossa, jonka suhtautuminen kasteen jälkeen tehtyihin synteihin oli varsin ankara. Ambrosiuksen lapsuudessa tapahtui kerran, että mehiläisparvi ympäröi hänet lennellen hänen ympärillään ja mehiläisiä kävi hänen suussaankin, kunnes parvi nousi ja katosi taivaalle. Tapahtuma osoittautui profeetalliseksi enteeksi, sillä hänen suustaan alkoi sittemmin vuotaa taivaallista hunajaa.

Isän kuoltua vuonna 354 perhe muutti takaisin Roomaan. Ambrosius omaksui sisareltaan rakkauden neitseelliseen kilvoituselämään, mutta samalla hän opiskeli innokkaasti lakitiedettä ja muita aineita saavuttaen muun muassa loistavan kreikan taidon. Hän osoittautui terävä-älyiseksi ja lahjakkaaksi puhujaksi ja runoilijaksi. Ambrosiuksen toimittua menestyksekkäästi asianajajana keisari Valentinianus I (364–375) nimitti hänet Aemilian ja Ligurian kuvernööriksi, jonka residenssi oli Milanossa. Hän sai prefekti Probukselta profeetalliseksi osoittautuneen ohjeen: ”Hallitse mieluummin piispan kuin tuomarin tavoin.” Ambrosiuksen viisaus ja hyveellisyys saivat ihmiset nopeasti kiintymään häneen ja arvostamaan häntä.

Kirkkoa jakoi tuohon aikaan Areioksen harhaoppi, jonka mukaan Kristus oli vain Jumalan luoma pelastaja eikä samaa olemusta Isän kanssa. Milanon piispa Auxentius oli areiolainen, ja hänen kuollessaan vuonna 373 kaupungissa alettiin riidellä hänen seuraajastaan. Asiasta väiteltiin kaikkialla ja kaduilla oli kahakoita. Kuvernööri Ambrosius pyydettiin paikalle rauhoittamaan tilannetta. Hän puhui rauhallisesti ja viisaasti kehottaen kristittyjä tekemään valintansa rauhan hengessä. Jostain kuului lapsen huuto: ”Ambrosius piispaksi!” Koko seurakunta alkoi huutaa yhteen ääneen: ”Ambrosius piispaksi!” Hämmästynyt Ambrosius perääntyi ja totesi olevansa kastamaton, pelkkä katekumeeni, joka ei tavoitellut kirkollista uraa. Hän vetäytyi palatsiinsa kansan seuratessa häntä samaa lausetta huutaen.

Yöllä Ambrosius pakeni kaupungista, mutta pimeydessä hän eksyi ja aamun sarastaessa hän huomasi olevansa ratsastamassa takaisin kohti Milanoa. Hän alkoi aavistaa Jumalan tahdon, mutta kirjoitti vielä keisarille päästäkseen pälkähästä. Valentinianus, joka ei yleensä puuttunut kirkon asioihin, innostui kuitenkin tukemaan Ambrosiuksen valintaa todeten olevansa erittäin tyytyväinen siihen, että oli valinnut kuvernöörin joka kelpasi piispaksi.

Lopulta Ambrosius alistui Jumalan tahtoon ja otti kasteen 34-vuotiaana. Hän katkoi kaikki maailmalliset siteensä. Henkilökohtaisen omaisuutensa Ambrosius antoi köyhille; maansa ja tiluksensa hän luovutti kirkolle jättäen ainoastaan pienen tulonlähteen sisarelleen. Hänet vihittiin piispaksi kahdeksan päivää myöhemmin, 7.12.374. Sekä ortodoksit että areiolaiset olivat tyytyväisiä: edelliset tiesivät hänen uskovan Nikean tunnustuksen mukaisesti ja jälkimmäisten silmissä hän oli puolueeton, koska oli ollut syrjässä teologisista riidoista.

Ambrosius oli tietoinen puutteistaan teologian tuntemuksessa ja alkoi välittömästi opiskella Raamattua ja kirkkoisien kirjoituksia, eritoten Origeneksen ja Basileios Suuren opetuksia. Hänen opettajanaan oli hänen hyvä ystävänsä, oppinut pappi nimeltä Simplicianus (13.8.). Ambrosiuksen veli Satyrus tuli huolehtimaan hänen käytännön asioistaan.

Piispana Ambrosius alkoi elää erittäin askeettisesti. Hän ei käynyt pidoissa ja söi varsinaisen aterian ainoastaan lauantaisin, sunnuntaisin ja kirkollisina juhlapäivinä. Ennen kaikkea hän omistautui täydellisesti työlleen. Hän toimitti joka päivä pyhän liturgian, päivisin hoiti kirkon asioita ja öisin vetäytyi rukoilemaan ja tutkimaan kirjoituksia. Kuka tahansa seurakuntalainen saattoi tulla tapaamaan piispaa ja keskustelemaan hänen kanssaan, mikä sai kansan rakastamaan ja kunnioittamaan häntä. Hänen luonaan kävi kirkkoon liittymisestä kiinnostuneita, syntejään tunnustavia kristittyjä ja valtion virkamiehiä kysymässä neuvoja asioidenhoitoon. Kun joku tunnusti hänelle syntinsä, piispa syleili häntä ja itki yhdessä hänen kanssaan. Seurakuntalaisten kanssa toimiessaan Ambrosius omaksui mahdollisimman puolueettoman linjan ja noudatti kolmea käytännöllistä periaatetta: hän ei koskaan osallistunut avioliittojärjestelyihin, minkä ansiosta hänen ei myöskään tarvinnut sekaantua omaisuuskiistoihin, hän ei kehottanut ketään palvelemaan armeijassa eikä antanut kenellekään suosituksia hovin virkoihin.

Yksi monista pyhän Ambrosiuksen luokse tulleista oli nuori Augustinus, joka vielä tuohon aikaan oli manikealainen. Augustinus kertoi myöhemmin vierailusta tavalla, joka havainnollistaa Ambrosiuksen uutteraa työtahtia. Piispan ympärillä parveili niin paljon kyselijöitä ja hänellä oli niin paljon asioita hoidettavanaan, että Augustinus ei saanut suunvuoroa ja lähti lopulta huoneesta omia aikojaan sanomatta mitään. Kun hän jonkin ajan kuluttua palasi takaisin, kiireinen piispa ei ollut edes huomannut hänen välillä poistuneen. Ambrosiuksen opetuspuheet vaikuttivat Augustinukseen niin voimakkaasti, että tämä kääntyi kristityksi: ”Hän oli yksi niistä, jotka puhuvat totuutta ja puhuvat sen hyvin ja terävästi, kauniilla ja voimakkaalla ilmaisulla.”

Ambrosius ei kirjoittanut saarnojaan vaan puhui kaiken suoraan sydämestään. Hänen oppilaansa tekivät puheista muistiinpanoja, joiden pohjalta hän laati opetuspuheidensa kirjallisen version. Lisäksi hän kävi laajaa kirjeenvaihtoa. Erityisen merkittävää on, että hän välitti kreikkalaisten isien ajatuksia latinankieliselle kristikunnalle. Hän laati useita loisteliaita hymnejä, joita alettiin veisata kirkossa antifonisesti kahdella kuorolla. Nämä olivat vuosisatojen ajan latinankielisen jumalanpalveluselämän kauneimpia osia.

Ambrosius käsitteli usein opetuksissaan täydellisen Jumalalle omistautumisen ja neitseellisen kilvoituselämän autuutta. Sisarensa pyynnöstä hän kokosi tätä aihetta koskevat opetuksensa teokseksi De Virginibus, joka muodostui erittäin suosituksi. Ambrosius vihki neitseelliseen elämään niin monia naisia, että useat äidit alkoivat jo estää tyttäriään menemästä kirkkoon silloin kun Ambrosius oli saarnaamassa. Häntä syytettiin jo koko valtakunnan horjuttamisesta ja väkiluvun laskemisesta. Ambrosius vastasi, että ihmissukua ei tuhoa neitsyys vaan sotiminen. Hän arvioi myös, että siveyden arvostaminen johtaisi itse asiassa väkiluvun kasvuun.

Vähitellen Ambrosius alkoi puheissaan ja kirjoituksissaan yhä voimakkaammin puolustaa ortodoksis-katolista uskoa asettuen areiolaisuutta vastaan. Tämä luonnollisesti sai areiolaiset pettymään häneen. Ambrosiuksen taistelu osoittautui menestyksekkääksi. Saavutettuaan Länsi-Rooman keisarin Gratianuksen (375–383) luottamuksen Ambrosius saattoi kesällä 378 kutsua koolle Sirmiumin kirkolliskokouksen, jossa areiolaisuus kiellettiin lailla.

Itä-Rooman keisariksi nousi vuonna 379 hurskas ortodoksi Teodosios, joka kunnioitti Ambrosiusta suuresti. Uusi keisari kutsui toisen ekumeenisen kirkolliskokouksen Konstantinopoliin vuonna 381. Näin ortodoksinen usko vahvistettiin virallisesti. Länsi-Rooman keisari muutti samana vuonna Milanoon, ja Milanon piispanistuimen merkitys alkoi kasvaa. Ambrosiuksella oli käytännössä Italian, Pannonian (Unkari), Daakian ja Makedonian hiippakuntien asioiden ylin päätäntävalta. Samana vuonna kutsuttiin vielä koolle Pohjois-Italian Aquileiaan kirkolliskokous, jonka päätökset pysäyttivät areiolaisuuden etenemisen lännessä.

Kun Ambrosius ryhtyi kokoamaan varoja goottien ottamien sotavankien vapaaksi lunastamista varten, hän antoi kirkon pyhiä astioita sulatettaviksi. Areiolaiset syyttivät piispaa pyhäinhäväistyksestä, mutta hän vastasi, että on tärkeämpää pelastaa ihmissieluja kuin kultaa. ”Jos kirkolla on kultaa, se on tarkoitettu käytettäväksi tarpeessa eikä säilöttäväksi.”

Ystävyys ja yhteistyö valtaapitävien kanssa ei kuitenkaan saanut Ambrosiusta alistamaan kirkkoa maalliselle vallalle. Hän tiesi sisimmässään, että tuulen suunta voisi vaihtua. Vuonna 386 astuikin voimaan uusi areiolaisia suosinut laki, jonka taustalla oli keisari Valentinianus II:n (375–392) areiolainen äiti. Kaikkia kiellettiin kuolemanrangaistuksen uhalla olemaan vastustamatta areiolaisia, mikäli nämä tahtoisivat ottaa kirkkoja omaan käyttöönsä. Pian keisarin edustajat vaativat Ambrosiusta luovuttamaan kirkkoja areiolaisille, mutta tämä kieltäytyi antamasta ensimmäistäkään: ”Piispa ei anna pois Jumalan temppeleitä.” Pyhä Ambrosius ja joukko uskovia, jotka olivat valmiita kuolemaan yhdessä hänen kanssaan, lukitsivat itsensä kirkkoon palmusunnuntaina ja pysyivät siellä suureen torstaihin saakka. Psalmeja ja Ambrosiuksen laatimia hymnejä veisaten he pysyivät lujana sotilaiden piirittäessä kirkkoa. Lopulta kaikki päättyi rauhallisesti. Ambrosius totesi painavasti, että ”keisari on kirkossa, ei sen yläpuolella”.

380-luvulla tapahtui, että Tessalonikan maaherra surmattiin mellakassa, ja keisari Teodosios rankaisi kaupunkia verilöylyllä, jossa sai surmansa yli 7 000 asukasta. Kun Teodosios myöhemmin vieraili Milanossa ja tahtoi osallistua jumalanpalvelukseen, pyhä piispa kielsi keisaria astumasta kirkkoon ja julisti erottaneensa hänet ehtoollisyhteydestä kahdeksaksi kuukaudeksi. Keisari vetäytyi synkeänä palatsiin, mutta hyväksyi kirkon rangaistuksen ja alistui lopulta nöyrästi julkiseen katumukseen. Joulupäivänä hän tuli uudelleen Milanon katedraaliin, lankesi Ambrosiuksen jalkoihin ja pyysi liikuttuneena päästä osalliseksi pyhistä salaisuuksista. Keisari sai piispalta anteeksiannon. Kun ehtoollisen jakamisen hetki koitti, keisari meni alttariin papiston kanssa, kuten Konstantinopolissa oli tapana. Tämän nähdessään Ambrosius nöyryytti keisaria vielä kerran sanoen hänelle kaikkien kuullen: ”Mene ulos täältä ja pysy paikallasi maallikkojen joukossa, sillä purppuraviitta ei tee kenestäkään pappeja, ainoastaan keisareita.” Teodosios siirtyi alttarin ulkopuolelle sanomatta sanaakaan, niin suuresti hän kunnioitti Ambrosiusta. Konstantinopoliin palattuaankaan hän ei enää koskaan uskaltanut astua alttariin ehtoolliselle osallistuessaan.

Keisari Teodosios kuoli Milanossa tammikuussa 395. Ambrosius oli hänen kuolinvuoteensa vieressä ja piti ikimuistoisen puheen keisarillisen ystävänsä ja oppilaansa hautajaisissa. ”Minä rakastin häntä, ja olen varma että Herra kuulee rukouksen, jonka lähetin ylöspäin hänen hurskaan sielunsa puolesta.” Keisarin valta ja omaisuus eivät tehneet vaikutusta Ambrosiukseen, mutta hänen katumuksellinen mielenlaatunsa jäi piispan mieleen lähtemättömästi.

Kaksi vuotta myöhemmin pyhä Ambrosius sairastui itse vakavasti. Yksi hänen viimeisistä kirjoituksistaan käsitteli kuoleman hyvyyttä. Vuoteenomana olleen piispan luokse lähetettiin arvovaltainen delegaatio, joka pyysi häntä rukoilemaan Jumalalta lisää elinpäiviä, sillä hänen kuolemansa pelättiin johtavan koko maan hajoamiseen. Ambrosius vastasi, ettei pelkää kuolemaa, ”sillä meillä on hyvä Herra”. Viimeiset tuntinsa pyhä Ambrosius vietti kädet ojennettuna sivuille kuin Herra ristillä ollessaan, ja hänen huulensa liikkuivat rukouksessa. Vercellin piispa Honoratus tuli antamaan hänelle ehtoollisen, minkä jälkeen pyhä Ambrosius hengähti viimeisen kerran. Hän nukkui pois Kristuksen rauhassa suurena perjantaina 4.4.397 paimennettuaan Herran laumaa tunnollisesti 23 vuoden ajan.

Oman toiveensa mukaisesti pyhä Ambrosius sai leposijansa kahden marttyyrin viereltä omassa rakkaassa katedraalissaan Milanossa. Paikalle rakennettiin 400 vuoden kuluttua uusi kirkko, ja kallisarvoiset reliikit siirrettiin sarkofagiin alttarin alle vuonna 835. Reliikit ovat Milanon katedraalissa edelleen. Pyhän Ambrosiuksen muistopäiväksi vakiintui hänen ikimuistoisen piispaksivihkimyksensä vuosipäivä. Roomalaiskatolinen kirkko kunnioittaa häntä yhtenä neljästä suuresta kirkon opettajasta yhdessä Augustinuksen, Hieronymuksen ja Gregorius Suuren rinnalla.

Pyhä Bassa Jerusalemilainen

Keisarinna Eudokian läheinen ystävä Bassa eli 400-luvulla. Hänestä tuli igumenia jerusalemilaiseen luostariin. Hän perusti pyhään kaupunkiin marttyyri Menakselle omistetun pyhäkön, jossa kunnioitettiin erityisesti myös profeetta Jesajan muistoa.

Afrikan pyhät marttyyrit

Espanjasta tuli vuonna 429 Pohjois-Afrikkaan 80 000 vandaalin joukko, joka aloitti silmittömän ryöstämisen, hävittämisen ja murhaamisen. Alle kymmenessä vuodessa he saivat haltuunsa kaikki roomalaisten alueet. Heidän johtajansa Genseric tunnustautui areiolaiseksi, mutta ei sen tähden että olisi halunnut olla kristitty vaan pelkästä vihasta Roomaa kohtaan. Hän aloitti Pohjois-Afrikan ortodoksisten kristittyjen parissa vainon, joka oli pidempi ja julmempi kuin yhdenkään pakanallisen Rooman keisarin.

Genseric ryhtyi kaikkialla ensimmäiseksi ahdistamaan julmasti papistoa. Joitain piispoja hän karkotti ja toisia määräsi kuolemaan ja kidutettavaksi. Hän otti basilikoja areiolaisten käyttöön ja määräsi jousimiehiään ryntäämään ortodoksien kirkkoihin kesken palveluksia ja ampumaan uskovia. Pappeja otettiin kiinni ja kidutettiin, kunnes he luovuttivat kirkon omaisuuden. Niitä pappeja, jotka antoivat periksi, he taasen syyttivät omaisuuden piilottelusta ja kiduttivat lisää. Erityisen inhottavia kidutuksia he keksivät pakottaakseen ortodokseja ottamaan areiolaisen kasteen. Joidenkin suut täytettiin haisevalla liejulla, toisia ruoskittiin kasvoihin. Monille juotettiin väkisin suuria määriä merivettä tai viinietikkaa vuohennahkaisista leileistä, joita painettiin heidän kasvojaan vasten.

Joulukuun 7. päivänä kirkko muistelee erityisesti erästä seurakuntaa, jonka vandaalit polttivat kuoliaaksi. Nämä kristityt olivat vainojen takia paenneet erämaahan, jossa he olivat viettämässä pyhää ehtoollisjumalanpalvelusta kaikessa hiljaisuudessa, kun vandaalit ympäröivät kirkon ja sytyttivät sen palamaan. Sisällä olleet lauloivat ylistystä Herralle viimeiseen hengenvetoonsa asti.

Samana päivänä vietetään myös niiden Karthagon 300 uskovan kunniakasta muistoa, jotka valitsivat mieluummin kuoleman kuin ottivat harhaoppisten kasteen. Heidän pappejaan kidutettiin julmasti: kaksi heistä sahattiin kappaleiksi, ja 60:n kieli revittiin irti, mutta sekään ei estänyt heitä jatkamasta ortodoksisen uskon tunnustamista.

Gensericin kuolema vuonna 454 tarjosi vain lyhyen hengähdystauon, sillä hänen seuraajansa Huneric (477–484) ja Gonthamud (484–497) jatkoivat vainoa entistä raivokkaammin. Papistoa ajettiin erämaahan – heidän lukumääräkseen mainitaan 4970 – ja jätettiin kuolemaan berberien käsissä. Vuonna 485 kaikki alueen 466 ortodoksista piispaa houkuteltiin tulemaan Karthagoon ”teologisiin neuvotteluihin”. Vandaalien johtaja ilmoitti kuitenkin yksipuolisesti, että mikäli piispat eivät kääntyisi areiolaisuuteen, heitä rangaistaisiin ja heidän kirkkonsa takavarikoitaisiin. Piispoilta otettiin kaikki omaisuus mitä heillä oli mukanaan, ja heidät ajettiin ulos kaupungista kuin kerjäläiset. Myös moni maallikko jäi tuolloin barbaarien julmuuden armoille. Kaiken lisäksi samoihin aikoihin puhkesi myös rutto ja nälänhätä.

Kristitty Luoteis-Afrikka eli vandaalien raskaan ikeen alla lähes sata vuotta. Muutamat rauhaisat jaksot toivat helpotusta ortodoksisten kristittyjen elämään. Heillä oli esikuvanaan monien rohkeiden piispojen ja tunnustajien esimerkki. Rauhan alueelle toi vasta keisari Justinianos I, joka valtasi alueet takaisin vuonna 523. Läntisen Pohjois-Afrikan kristillisyys ei kuitenkaan koskaan enää toipunut sellaiseen loistoon, joka vallitsi vandaalien invaasiota edeltäneenä aikana. Vandaalien toimet olivat niin julmia, että nimitystä ”vandalismi” alettiin sittemmin käyttää mistä tahansa järjettömästä pahanteosta.

Tuntematon roomalainen naismarttyyri

Areiolaisuus voimistui uudelleen läntisessä Euroopassa, kun germaaniheimot alkoivat tehdä hyökkäyksiä etelään viidennellä vuosisadalla. Myös Rooman kaupunki joutui osittain harhaoppisten käsiin, ja nämä yrittivät saada puolelleen johtavia kristittyjä. Niinpä he kerran ottivat kiinni roomalaisen aatelisnaisen ja pakottivat tämän ottamaan areiolaisen kasteen. Kastealtaasta noustuaan nainen heitti areiolaiselle piispalle halveksivasti pari lanttia niin kuin oli tapana antaa julkisissa kylpylöissä toimiville palvelijoille. Raivostuneet areiolaiset polttivat naisen kuoliaaksi. Hänen nimensä ei ole säilynyt, mutta kirkko muistaa hänet pyhien joukossa.

Pyhittäjä Paavali, kuuliaisuusveli

Pyhittäjä Paavali meni jo nuorella iällä luostariin kotiseudullaan. Munkkina hän kilvoitteli kaikissa hyveissä, eritoten kuuliaisuudessa. Kerran hän oli työssä veljien kanssa. He ohensivat tervaa kuumentaen sitä kuparipadassa. Yhtäkkiä terva kuumeni niin, että se alkoi kiehua yli. Heillä ei ollut sillä hetkellä käsillä kauhaa tai keppiä, jolla sitä olisi voitu hämmentää. Silloin munkki Paavali hädissään työnsi paljaan kätensä kuumaan tervaan ja hämmensi sitä, niin että kiehuminen lakkasi. Hämmästyneinä muut veljet näkivät, ettei hänen kädelleen tapahtunut mitään – se ei ollut edes mustunut tervasta, puhumattakaan palohaavoista. Jotkut alkoivat pitää Paavalia pyhänä ja jumalankantajana, mutta toiset veljet eivät uskoneet, että hänessä voisi vaikuttaa näin suuri armo. Paavali itse nimitti itseään tomuksi ja tuhkaksi ja vielä houkaksikin.

Tapahtuman jälkeen luostarin johtaja lähetti Paavalin suorittamaan jotakin kuuliaisuustehtävää luostarin ulkopuolelle ja kutsui koolle hartaimmat veljet. Hän ehdotti, että he kaikki rukoilisivat muutaman päivän ankarasti paastoten, että Jumala näyttäisi heille, mille pyhyyden asteelle Paavali oli kohonnut. Eräänä yönä Jumala tempasi heidät kaikki heidän nukkuessaan ihanaan puutarhaan. Siellä he kohtasivat munkki Paavalin, joka kumartaen tervehti heitä. Paavali jakoi kukkia ja oksia puutarhasta ja hyvästeli heidät. He heräsivät kaikki täynnä iloa ja kertoivat toisilleen, mitä heille oli unessa tapahtunut.

Paavali ei kuitenkaan tämän jälkeen enää palannut luostariin vaan lähti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Kierreltyään pyhillä paikoilla hän siirtyi Kyprokselle, missä hän asui joitakin vuosia korkealla vuorella. Sielläkin hän tuli tunnetuksi, ja paljon väkeä alkoi käydä hänen luonaan. Niinpä hän siirtyi uuteen paikkaan Konstantinopolin tuntumassa. Elettyään siellä jonkin aikaa hän kuuli äänen, joka sanoi hänelle kuten aikoinaan Moosekselle: ”Nouse vuorelle kuolemaan!” Niinpä hän nousi lähistöllä olevalle Paregorian vuorelle, kumarsi Jumalaa ja jonkin ajan kuluttua nukkui pois Herrassa.

Pyhä lapsimarttyyri Filotea Uusi

Pyhä marttyyri Filotea syntyi Turnovossa Bulgariassa 1300-luvun puolivälin tienoilla. Hänen vanhempansa olivat tavallisia maanviljelijöitä. Hurskas äiti oli tuskin ehtinyt istuttaa tyttärensä sieluun ensimmäiset hyveellisen elämän periaatteet, kun hänet jo kutsuttiin pois tästä elämästä. Filotean isä solmi pian uuden avioliiton ja tyttönen sai kestää monia hankaluuksia äitipuolensa taholta. Filotea oli kuitenkin kärsivällinen ja edistyi hurskaudessa.

Filotean ollessa 12-vuotias äitipuoli lähetti hänet viemään evästä isälle, joka oli töissä pellolla. Matkalla Filotea tapasi köyhiä ihmisiä ja jakoi heille suurimman osan mukanaan olleesta ruoasta. Illalla isä tuli kotiin nälkäisenä ja kysyi vaimoltaan, miksi tämä oli lähettänyt niin vähän syötävää. Vaimo vastasi kyllä lähettäneensä tarpeeksi ruokaa ja syytti Filoteaa. Kun sama toistui seuraavina päivinä, isä asettui lopulta väijyksiin nähdäkseen mitä todella tapahtui. Nähdessään tyttärensä jakavan hänelle tarkoitettuja eväitä köyhille, jotka selvästikin olivat jo odottamassa, hän raivostui. Hän syöksyi Filotean kimppuun, sitoi hänet köydellä ja löi häntä vyössään olleella työkalulla. Filotean jalasta alkoi vuotaa verta ja hän menehtyi. Isä aikoi piilottaa ruumiin mutta ei saanut sitä siirrettyä, sillä se oli muuttunut käsittämättömän painavaksi ja sitä ympäröi kirkas hohde. Tajuttuaan, mitä oli tehnyt, isä meni itse Turnovoon ilmoittautumaan viranomaisille.

Tapahtuneesta ilmoitettiin metropoliitalle, joka tuli papiston ja kansan seuraamana paikalle aikoen siirtää ruumiin katedraaliin, mutta kaikki yritykset Filotean ruumiin nostamiseksi epäonnistuivat. Lopulta päätettiin lausua ääneen Bulgarian ja koko kristikunnan kuuluisimpien pyhien paikkojen nimiä toivoen, että pyhä itse antaisi jonkin merkin. Kun ruumista ei vieläkään saatu liikutettua, ryhdyttiin lausumaan Romanian pyhien paikkojen nimiä. Kun mainittiin äskettäin perustettu Curtea de Argetsin kirkko Valakiassa, pyhän ruumis muuttui heti kevyemmäksi ja tästä merkistä ymmärrettiin, että hän tahtoi tulla siirretyksi sinne. Asiasta ilmoitettiin heti kirjeellä ruhtinas Radu I:lle, joka saapui viivyttelemättä Tonavan rannalle ottamaan vastaan pyhän ruumiin. Kirkosta tuli heti yksi Romanian tärkeimmistä pyhiinvaelluspaikoista, ja se on sitä tänäkin päivänä pyhän Filotean tekemien ihmeiden ansiosta.

Pyhittäjä Gregorios Hesykasti

Pyhittäjä Gregorios syntyi todennäköisesti Serbiassa 1300-luvun alkuvuosina. Jo hyvin nuorena hänestä tuli pyhittäjä Gregorios Siinailaisen (6.4.) oppilas. Siinailta tullut pyhä Gregorios toi hesykastisen tradition Athokselle ja oppilaittensa välityksellä koko Balkanin ja jopa Venäjänkin alueelle. Opettajansa kuoleman jälkeen (n. 1350) nuorempi Gregorios siirtyi Konstantinopolista Traakian Paroriaan Bysantin keisarikunnan ja Bulgarian raja-alueelle, minne hän asettui asumaan hengellisen veljensä pyhän Romuluksen kanssa. Pian heidän oli kuitenkin pakko lähteä erakkomajastaan turkkilaisten hyökkäysten takia.

Yhdessä hengellisen isänsä Hilarionin kanssa veljet siirtyivät Zagoraan. Pian tämän jälkeen Romulus lähti Athokselle, jonne Gregorios seurasi häntä Hilarionin kuoleman jälkeen. Yhdessä he kilvoittelivat hiljaisuudessa, rukouksessa ja paastossa Athoksen eteläosan erämaassa Suuren lavran lähellä. Heidän luonaan alkoi kuitenkin käydä niin paljon munkkeja ja vierailijoita, että he siirtyivät yksinäisempään paikkaan.

Kun Serbian hallitsija Jovan Uglješ kuoli vuonna 1371, Pyhä vuori menetti voimakkaan suojelijansa. Pelko turkkilaisten hyökkäyksistä levisi munkkien keskuuteen ja monet heistä, joukossa myös Romulus, lähtivät pois Athokselta. Gregorios kuitenkin jäi ja perusti keljansa lähettyville Pyhän Nikolaoksen luostarin, joka tunnetaan nykyisin perustajansa mukaan Gregorioksen luostarina.

Lopulta aseellisten hyökkäysten uhka kasvoi niin suureksi, että Gregorioskin joutui poistumaan Athokselta. Hän meni kilvoittelemaan Serbiaan, missä luostarielämä kukoisti hurskaan ruhtinas Lazarin (15.6.) rakennuttaessa jatkuvasti uusia luostareita. Siellä Athoksen pakolaiset, heidän joukossaan myös Romulus, ottivat hänet lämpimästi vastaan. Heitä alettiin kutsua ”siinailaisiksi”, koska he noudattivat uskollisesti oppi-isänsä pyhän Gregorios Siinailaisen opetuksia. Ruhtinas osoitti heille asuinpaikaksi kauniin rauhallisen paikan Braniševon alueelta. Gregorios asettui luolaan, jonka hän pian muutti pyhälle Nikolaokselle omistetuksi kirkoksi. Oppilaitaan varten hän perusti Gorniakin luostarin. Sieltä käsin ”siinailaiset” perustivat useita luostareita eri puolille Serbiaa levittäen serbialaisten keskuuteen Athokselta ja Siinailta lähtöisin olevaa sydämen rukouksen traditiota.

Jotkut arvelevat, että vähän ennen kuolemaansa (n. 1405) pyhä Gregorios palasi luostariinsa Athokselle. Hänen reliikkejään säilytettiin Gregorioksen luostarissa aina vuoden 1761 tulipaloon saakka, minkä jälkeen ne siirrettiin Serbiaan. Lopulta ne sijoitettiin Gorniakin luostariin. Osa reliikeistä on palautettu Gregorioksen luostarille.

Pyhittäjä Nil Stolobnojelainen

Pyhittäjä Nil syntyi 1400-luvun lopulla Novgorodin alueella. Jo nuorena hänen sielussaan syttyi rakkaus Jumalaan. Kilvoiteltuaan ensin jonkin aikaa Pihkovan alueella Krypetskin luostarissa hän vetäytyi noin vuonna 1515 erämaahan Rževin seudulle. Hän eli yrteillä ja tammenterhoilla ja vahvisti sieluaan lakkaamattomalla hengellisellä mietiskelyllä, paastolla, valvomisella ja rukouksella. Nähdessään hänen pyhän elämänsä Paholainen hyökkäsi häntä vastaan ja yritti karkottaa hänet erämaasta tekeytymällä villipedoiksi, käärmeiksi ja muiksi matelijoiksi, mutta pyhittäjä Nil torjui demoniset hyökkäykset ristinmerkillä ja rukouksella. Sielunvihollisen yllytyksestä joukko rosvoja tuli surmaamaan Nilin, mutta hekin muuttuivat aroiksi ja sävyisiksi, kun pyhittäjä tuli heitä vastaan Jumalanäidin ikonia kantaen.

Lähiseudun asukkaat alkoivat käydä Nilin luona kysymässä neuvoa ja pyytämässä esirukouksia saaden häneltä suurta lohdutusta. Ihmisiltä tuleva maine ja kunnioitus sai kuitenkin Nilin pelkäämään, että hän voisi maallisen maineen tähden menettää taivaallisen palkinnon, ja hän alkoi yötä päivää rukoilla apua ja johdatusta Jumalanäidiltä. Kerran rukoillessaan hän kuuli äänen, joka kehotti häntä lähtemään Stolobnojen saarelle. Iloiten ja Jumalanäitiä kiittäen hän jätti erämaan, jossa oli kilvoitellut kolmetoista vuotta, ja siirtyi Seligerin järvelle Stolobnojen saareen. Siellä hän jatkoi täydessä yksinäisyydessä entisiä kilvoituksiaan iloiten hengessään, kohoten taivaallisten asioiden katseluun ja pitäen kuoleman hetken aina mielessään.

Paholainen hyökkäsi jälleen Niliä vastaan demonien joukon kanssa, mutta Nil karkotti ne kaikki ristinmerkillä ja Jumalaan turvautuen. Myös lähiseudun asukkaat aiheuttivat Nilille paljon kärsimyksiä. He yrittivät karkottaa hänet sytyttämällä saarella kasvaneen metsän tuleen. Tulipalo kuitenkin sammui aivan kuin Jumalan viittauksesta edettyään jo mäelle, jolla hänen keljansa oli. Mitä useamman tappion Paholainen koki, sen raivokkaammin se hyökkäsi Niliä vastaan. Sen yllyttäminä rosvot tulivat taas ahdistelemaan Niliä vaatien häntä luovuttamaan aarteensa. Nil vastasi, että kaikki hänen aarteensa ovat keljan nurkassa. Rosvojen rynnättyä keljaan ikonista loistava valo sokaisi heidät. He katuivat heti syntejään ja Nilin rukousten tähden Jumala palautti heille näön.

Puhdistuttuaan erakkokilvoitusten ja kärsivällisyyden kautta himoista pyhittäjä Nil sai selvänäkemisen ja hengellisen viisauden lahjan. Hänestä tuli tietämättömyyden pimeydessä vaeltavalle kansalle kirkas valo, jolta monet tulivat pyytämään neuvoa, opetusta, lohdutusta ja esirukouksia.

Vietettyään elämänsä hellittämättömässä paasto-, valvomis- ja rukouskilvoituksessa Nil sai Herralta tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Hän rukoili hartaasti Jumalaa, että saisi ennen lähtöään vielä osallistua pyhiin Kristuksen salaisuuksiin. Jumalan sallimuksesta hänen rippi-isänsä, igumeni Sergei tulikin saarelle pyhät ehtoollislahjat mukanaan. Täynnä hengellistä iloa pyhä Nil osallistui ehtoolliseen. Sitten hän profeetallisen hengen innoittamana ennusti, että hänen kilvoittelupaikalleen tulee syntymään luostari. Tämä toteutui 40 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Kun igumeni Sergei kahden päivän kuluttua palasi saarelle, hän löysi Nilin kuolleena. Tämän kasvot olivat valoisat kuin elävällä ihmisellä ja kelja oli täynnä hyvää tuoksua. Pyhittäjä Nil nukkui Herrassa vuonna 1554 vietettyään erämaassa 40 vuotta, joista 27 vuotta Stolobnojen saarella. Koko tuon ajan hän eli erämaassa käymättä kertaakaan missään kaupungissa tai kylässä ja rukoili lakkaamatta Jumalaa, jota hän oli rakastanut äitinsä kohdusta asti.

Pyhittäjä Antoni Siijalainen, Karjalan valistaja

Pyhittäjä Antonin vanhemmat olivat vienalaisia Kehtan kylän asukkaita, jotka elivät hurskaasti, kävivät usein kirkossa ja pyrkivät noudattamaan evankeliumin käskyjä. Vuonna 1478 heille syntyi hartaiden rukousten hedelmänä esikoispoika, jolle he antoivat nimeksi Andrei. Hänestä varttui hyveellinen, puhdassydäminen ja sävyisä lapsi, jota kaikki rakastivat. Seitsemän vuoden ikäisenä hän alkoi lukutaidon ohella opetella ikonimaalausta. Hän kävi usein kirkossa eikä tuntenut sielussaan kiinnostusta vanhempiensa maanviljelystöihin vaan halusi palvella Jumalaa.

Vanhempiensa kuoltua Andrei, joka oli tuolloin 25-vuotias, muutti Novgorodiin erään pajarin palvelukseen. Isäntänsä neuvosta hän solmi avioliiton, mutta vuoden kuluttua vaimo kuoli. Andrei piti sitä Jumalan tahtona. Hän palasi synnyinseudulleen ja myytyään osansa vanhempiensa omaisuudesta hän jakoi rahat köyhille ja suuntasi kulkunsa pyhittäjä Pahomin perustamaan Kenojärven luostariin ottamatta mukaansa edes vaihtovaatekertaa. Viisi kilometriä ennen luostaria yö yllätti hänet. Rukoiltuaan hän asettui levolle ja näki unessa valkoasuisen miehen, jolla oli risti kädessään. Tämä sanoi: ”Ota ristisi äläkä pelkää aloittaa kilvoitustasi. Älä pelkää Paholaisen juonia, sillä sinusta tulee hengellisten pyrkimysten mies ja monien munkkien ohjaaja.” Andrei heräsi sydän tulvillaan hengellistä iloa ja vietti loppuyön rukoillen. Aamulla hän saapui Kenojärven luostariin ja lankesi nöyrästi pyhittäjä Pahomin jalkoihin pyytäen päästä munkkien joukkoon. Pahomi puki hänet munkinviittaan ja antoi hänelle nimen Antoni pyhittäjä Antonios Suuren mukaan. Tämä tapahtui vuonna 1508 Antonin ollessa 30 vuoden ikäinen.

Pyhittäjä Pahomi alkoi itse ohjata uutta munkkia. Antoni tuli kirkkoon ennen kaikkia muita ja säilytti koko ajan sydämessään ajatuksen viimeisestä tuomiosta ja tulevasta lahjomattomasta palkasta. Hänellä oli hyvä terveys ja hän teki mielellään raskaita maanviljelys- ja keittiötöitä veljestön yhteiseksi hyväksi. Fyysisellä työllä hän kuoletti ruumistaan ja puhdisti sieluaan. Hän taisteli sitkeästi pahojen henkien aiheuttamia kiusauksia vastaan ja voitti ne aina. Hän nukkui äärimmäisen vähän ja paastosi ankarasti. Koko veljestö rakasti ja kunnioitti häntä.

Tuohon aikaan luostarissa ei ollut pappismunkkia. Pyhittäjä Pahomin ja veljien pyynnöstä Antoni matkusti Novgorodiin, missä arkkipiispa vihki hänet papiksi. Luostariin palattuaan hän enensi kilvoituksiaan. Vapaa-aikanaan hän hoiti sairaita luostarin sairastalossa valmistaen itseään uusiin kilvoituksiin. Lopulta hän pyysi pyhittäjä Pahomilta siunauksen erakkoelämän aloittamiseen.

Yhdessä kahden hurskaan munkin Aleksanterin ja Joakimin kanssa Antoni purjehti Äänisjokea pitkin kunnes saapui pienelle Jemtsajoelle. Sen varrelle he rakensivat kirkon ja keljat. Pian heidän joukkoonsa liittyi neljä muuta munkkia. Yhdessä he kilvoittelivat kaukana ihmisasumuksista, missä erämaan hiljaisuuden rikkoi vain munkkien palava rukous ja linnunlaulu. Ihmiskunnan vihollinen ei kuitenkaan voinut sietää heidän hurskasta elämäänsä. Se herätti lähiseudun asukkaissa epäluuloja heitä kohtaan ja pakotti heidät lopulta jatkamaan vaellustaan metsien ja soiden läpi kohti pohjoista.

Kerran Antonin rukoillessa veljien kanssa kädet kohotettuina heidän luokseen tuli Samuel-niminen kalastaja. Pyhittäjä siunasi hänet ja keskusteli pitkään hänen kanssaan pyytäen häntä osoittamaan heille sopivan kilvoittelupaikan. Samuel vei heidät Mikaelinjärvelle, josta Siijajoki saa alkunsa. Paikka sijaitsi noin 80 kilometrin päässä Holmogorysta[1] ja sitä ympäröivät aarniometsät, tiheiköt, sammalta kasvavat suot ja syvät järvet. Ihmisasumuksia siellä ei ollut, vain metsästäjät kävivät siellä joskus. Heidän kertomansa mukaan paikalta kuului usein kellojen soittoa ja munkkien laulua, ja siitä sai alkunsa käsitys, että Jumala oli tarkoittanut paikan luostaria varten. Tuolle paikalle pyhittäjä veljestöineen rakensi rukoushuoneen ja keljat, ja niin sai alkunsa kuuluisa Siijajoen luostari. Tämä tapahtui vuonna 1520 Antonin ollessa 42 vuoden ikäinen.

Munkit saivat niukan ravintonsa raivaamastaan kasvimaasta ja söivät lisäksi metsän antimia: marjoja, kasvien juuria ja sieniä. Öljystä, leivästä ja suolasta oli usein puutetta ja he näkivät nälkää. Kerran puute kasvoi niin suureksi, että veljet alkoivat napista ja aikoivat lähteä erämaasta, mutta Herra auttoi pyhää Antonia. Tuntematon Kristusta rakastava kulkija toi heille jauhoja, öljyä ja leipää ja lahjoitti vielä rahaakin luostarin rakentamista varten luvaten tulla myöhemmin uudelleen. Kulkija ei kuitenkaan enää koskaan palannut.

Samoihin aikoihin Novgorodin arkkipiispan lähettämä veronkerääjä Vasili Bebr alkoi kuvitella, että Antonilla oli paljon rahaa, ja yllytti rosvojoukon ryöstämään luostarin. Herra kuitenkin suojeli uskollisia palvelijoitaan. Munkkien asuinsijaa lähestyessään rosvot näkivät aseistautuneiden miesten vartioivan paikkaa eivätkä odottelustaan huolimatta löytäneet sopivaa tilaisuutta ryöstöretkelle. Lopulta he pakenivat peloissaan ja kertoivat näkemästään Bebrille. Tämä ymmärsi, että Herra itse suojelee munkkeja, ja tuli katuvaisena tunnustamaan syntinsä pyhittäjä Antonille.

Pyhän Antonin ja hänen kilvoittelutovereidensa maine levisi ympäristöön ja monet alkoivat käydä heidän luonaan. Muutamat jäivät yhteisöön ja vihkiytyivät munkeiksi. Veljestön kasvaessa Antoni lähetti kaksi oppilastaan Aleksanterin ja Jesajan Moskovaan suuriruhtinaan luo pyytämään luvan luostarin rakentamiseen. Saamillaan lahjoituksilla he rakensivat suuren puukirkon Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Perimätiedon mukaan Antoni itse maalasi ikonostaasiin Pyhän Kolminaisuuden ikonin. Uusi kirkko kuitenkin tuhoutui tulipalossa, joka sai alkunsa palamaan jääneestä tuohuksesta, mutta Pyhän Kolminaisuuden ikoni säilyi vahingoittumattomana. Myöhemmin monet sairaat paranivat ihmeellisesti sen äärellä. Antoni rakennutti luostariin uuden kirkon sekä vielä kaksi muuta kirkkoa, toisen Jumalansynnyttäjän ilmestymisen ja toisen pyhittäjä Sergei Radonežilaisen kunniaksi. Veljestön pyynnöstä hän otti vastaan nimityksen igumeniksi.

Muutaman vuoden ajan pyhittäjä Antoni johti luostaria ollen kaikille hyvänä esimerkkinä. Joka päivä hän seisoi kirkossa palvelukset alusta loppuun nojaamatta sauvaan tai seinään. Rukouksen jälkeen hän ryhtyi työhön näyttäen siinäkin veljille esimerkkiä. Hän rakasti myös lukemista ja kokosi luostariin pyhien isien teoksia. Hänen ruokansa oli niukkaa ja vaatteet niin kuluneet ja paikatut, ettei kukaan sivullinen olisi tuntenut häntä luostarin johtajaksi. Jatkuvasti hän rohkaisi ja kannusti raskaissa kuuliaisuustehtävissä olevia veljiä. Erityistä rakkautta hän osoitti sairastaville veljille opettaen heitä kärsivällisesti kestämään sairautensa, rukoilemaan lakkaamatta ja pitämään mielessään lähestyvä kuoleman hetki. Sairaiden hoidosta vastaaville veljille hän määräsi oman valvojan.

Luostarissa noudatettiin ankaria yhteiselämän periaatteita ja väkijuomien hallussapito oli ehdottomasti kielletty. Luostarissa kävi pyhiinvaeltajia ja munkkien lukumäärä nousi 70:een. Monet veljistä elivät pyhää ja hengellisten kilvoitusten täyttämää elämää. Eräs heistä, Joona, kirjoitti myöhemmin muistiin pyhittäjä Antonin elämäkerran.

Ihmisten osoittama kunnioitus kiusasi kuitenkin Antonia. Johdettuaan luostaria muutaman vuoden ajan hän nimitti seuraajakseen hengellisessä elämässä kokeneen munkki Feognostin ja vetäytyi erään toisen veljen kanssa yksinäiseen paikkaan Dubnitskijärven saarelle Siijajoen yläjuoksulle. Sinne hän rakensi pienen majan ja rukoushuoneen ja raivasi kasvimaan. Elantonsa hän hankki omalla työllään ja lähetti ylimääräisen sadon luostariin.

Jonkin ajan kuluttua Antoni siirtyi toiseen asumattomaan paikkaan Padunjärvelle, pystytti itselleen keljan ja keskittyi rukoukseen. Paikka oli ihanteellinen hengelliseen mietiskelyyn. Sitä ympäröivät korkeat mäet, joilla kasvava metsä tuntui alhaalta katsoen ulottuvan taivaaseen. Näin hän kilvoitteli kaksi vuotta erämaassa luostarin ulkopuolella.

Sillä välin igumeni Feognost luopui tehtävästään, ja veljestön pyynnöstä pyhittäjä Antoni palasi luostarin johtajaksi. Korkean ikänsä vuoksi hän ei enää jaksanut tehdä raskaita töitä mutta paasto- ja rukouskilvoituksiaan hän jatkoi hellittämättä. Pyhän elämänsä palkkioksi hän sai selvänäkemisen ja ihmeiden tekemisen lahjan.

Ankarat kilvoitukset ja ikä kuivettivat Antonin ruumiin. Hän painui kumaraan ja heikkeni niin, ettei päässyt kävelemään ilman apua. Rukoussääntönsä hän luki istualtaan. Veljestön pyynnöstä hän nimitti itselleen seuraajan ja kehotti tätä noudattamaan tarkasti luostarisääntöjä niin jumalanpalvelusten kuin ruokailunkin suhteen, rakastamaan kaikkia yhtäläisesti ja olemaan kaikkien palvelija. Lisäksi pyhittäjä neuvoi johtajaa keskustelemaan ja neuvottelemaan kaikista luostarin asioista veljien kanssa tyytymättömyyden välttämiseksi. Veljiä hän kehotti olemaan kestäviä rukouksessa, elämään yksimielisesti keskinäisessä rakkaudessa, karttamaan vihaa ja viekkaita puheita, alistumaan vanhempien veljien tahtoon ja vaalimaan sielun ja ruumiin puhtautta. Veljien pyynnöstä Antoni laati heille myös kirjalliset munkkielämän ohjeet.

Munkkien kysyessä, minne pyhittäjä Antoni halusi tulla haudatuksi, hän vastasi: ”Sitokaa jalkani ja raahatkaa syntinen ruumiini korpeen, upottakaa se sammaleeseen ja suohon villieläinten ja matelijoiden raadeltavaksi tai ripustakaa puuhun lintujen syötäväksi tai heittäkää se kiveen köytettynä järveen”. Mutta munkit vastasivat suoraan, etteivät he tee niin vaan hautaavat hänet kunniallisesti. Kuolemaansa edeltävänä päivänä Antoni osallistui pyhään ehtoolliseen ja seuraavana päivänä, 7. joulukuuta vuonna 1556 ennen aamupalvelusta hän antoi sielunsa rauhassa Herralle. Hän oli kuollessaan 79 vuoden ikäinen ja oli elänyt Siijajoen seudulla luostarissa ja erämaassa yhteensä 37 vuotta. Veljet hautasivat hänet Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon.

Pyhittäjä Antonin pyhäinjäännösten luona tapahtuneiden monien ihmeiden johdosta hänet kanonisoitiin vuonna 1579 vain 23 vuotta kuolemansa jälkeen. Hänen muistoaan on alusta lähtien vietetty koko Venäjän kirkossa. Häntä kunnioitetaan erityisesti ikonimaalareiden suojelijana.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Nykyisen Arkangelin lähellä.