2.12.2017

Sävelmä
8. säv.
Paasto
Kala sallittu

pr. Habakuk (+ n. 540 eKr.)

m. Myrope (+ 251)

pt. Porfyrios Kausokalivialainen (+ 1991)

Karjalan ja koko Suomen arkkipiispan (1960–1987) Paavalin (Yrjö Olmari, 1914–1988) kuolinpäivä.

Epistola
Gal. 3:8–12

8 Pyhät kirjoitukset tiesivät jo edeltäpäin, että Jumala tekee vanhurskaiksi kansat, kun ne uskovat. Jumala näet ilmoitti edeltäpäin Abrahamille hyvän sanoman: sinun kanssasi saavat kaikki kansat siunauksen. 9 Näin ne, joilla on usko, saavat siunauksen yhdessä Abrahamin kanssa, joka uskoi. 10 Ne taas, jotka luottavat lain noudattamiseen, ovat kirouksen alaisia. Onhan kirjoitettu: "Kirottu on jokainen, joka ei tee kaikkea, mitä lain kirja käskee." 11 On selvää, ettei kukaan tule Jumalan silmissä vanhurskaaksi lakia noudattamalla, sillä "uskosta vanhurskas saa elää". 12 Mutta laki ei rakenna mitään uskon varaan, vaan: "Joka tekee mitä laki vaatii, saa siitä elämän."

Luuk. 12:32–40
Luuk. 12:32–40

Herra sanoi opetuslapsilleen:  32 "Älä pelkää, pieni laumani. Teidän Isänne on päättänyt antaa teille valtakunnan. 33 "Myykää, mitä teillä on, ja antakaa köyhille. Hankkikaa kukkarot, jotka eivät tyhjene, kootkaa taivaisiin aarre, joka ei ehdy. Siellä ei varas pääse siihen käsiksi eikä koi tee tuhojaan. 34 Missä on aarteenne, siellä on myös sydämenne. 35 "Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa. 36 Olkaa niin kuin palvelijat, jotka odottavat isäntäänsä häistä valmiina heti avaamaan oven, kun hän tulee ja kolkuttaa. 37 Autuaita ne palvelijat, jotka heidän herransa palatessaan tapaa valvomasta! Totisesti: hän vyöttäytyy, kutsuu heidät pöytään ja jää itse palvelemaan heitä. 38 Autuaita nuo palvelijat, jos hän tapaa heidät näin valvomasta, tulipa hän ennen sydänyötä tai sen jälkeen!* 39 "Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, minä yön tuntina varas tulee, hän ei antaisi murtautua taloonsa. 40 Olkaa tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista." *) Alkutekstissä "toisen tai kolmannen yövartion aikaan". Juutalaisen käytännön mukaan yö jaettiin kolmeen yövartioon.

Päivän synaksario

Profeetta Habakuk syntyi patriarkka Simeonin sukukuntaan 600-luvulla eKr. Hänen nimensä on hepreaa ja merkitsee syleilemistä. Septuagintassa nimi on muodossa Abbakum, jonka on tulkittu merkitsevän ”nousemisen isää”. Pyhän Hieronymuksen mukaan nimi sen sijaan tarkoittaisi kamppailijaa, koska Habakuk kamppaili Jumalan kanssa.

Pyhän Hengen innoittamana Habakuk profetoi Jerusalemin joutuvan kaldealaisten valtaamaksi ja kansan lähtevän pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan. Tämä toteutui maaliskuussa 597 eKr. Nähdessään ennalta Jerusalemin ja temppelin hävityksen Habakuk itki katkerasti. Kun Nebukadnessar tuli piirittämään Jerusalemia, profeetta pakeni erämaahan ja eli arabiheimojen alueilla. Hän palasi Pyhään maahan vasta kun kaldealaiset olivat vieneet jerusalemilaisia ja egyptiläisiä suurin joukoin Babyloniaan.

Eräänä päivänä Habakuk oli menossa pellolle viedäkseen sadonkorjuumiehille keittoa ja leipää. Silloin hänelle ilmestyi enkeli, joka käski viedä aterian Babyloniaan profeetta Danielille, joka oli leijonien luolassa. Habakuk ei ymmärtänyt, miten se olisi mahdollista, mutta enkeli tarttui hänen hiuksiinsa, nosti hänet ilmaan ja vei hänet salamannopeasti Babyloniaan. Habakuk huudahti: ”Daniel! Ota ateria, jonka Jumala on sinulle lähettänyt!” Daniel kiitti Jumalaa ja söi, ja enkeli vei Habakukin takaisin pellolle ja tämä jatkoi työmiesten palvelemistaan kertomatta heille mitä oli tapahtunut.[1]

Profeetta Habakukin lyhyt kirja on täynnä voimakasta sanomaa. Hän murehti kansansa ja koko ihmiskunnan tilaa, erityisesti vallankäyttäjien epäoikeudenmukaisuutta. Kirja on täynnä messiaanisia salaisuuksia. Erityisesti sen kolmas luku on vaikuttava Jumalan tulemista kuvaava psalmi. Habakuk kuvaa Messiaan tulon lähestymistä: ”Määräaika lähestyy joka hetki, se hetki tulee vääjäämättä. Jos se viipyy, odota, näky toteutuu varmasti ja ajallaan.” (2:3) Tähän profetiaan liittyvän lauseen ”vanhurskas saa elää uskosta” apostoli Paavali lainasi kirjeessään roomalaisille (1:17).

Habakukin julistus ”Jumala tulee Temanista” (3:3) tarkoittaa kirkkoisien mukaan Kristuksen syntymää ja tulemista Jerusalemin eteläpuolelta, Betlehemistä. ”Sinä ajat hevosillasi halki meren” (3:15) viittaa Kristuksen astumiseen veteen kastettavaksi sekä apostolien aloittamaan pelastavaan kastamistoimintaan. Kun profeetta Habakuk julisti: ”Hänen valtansa loiste peittää taivaan, maa on täynnä hänen ylistystään”, hän katseli Kristusta ristillä, sillä risti yhdistää taivaan ja maan ja siihen kätkeytyy kaikki hyve ja voima. Kreikkalaisessa raamatunkäännöksessä Septuagintassa Habakukin kirjan messiaanisuus on monin kohdin vielä runsaampaa ja selvempää kuin heprealaisessa Raamatussa ja siitä tehdyssä suomennoksessa.

Profeetta Habakuk nukkui pois korkealla iällä pari vuotta ennen kuin juutalaisten annettiin palata omaan maahansa pakkosiirtolaisuudesta vuonna 538 eKr. Hänen hautapaikastaan oli vielä kirkkohistorioitsija Eusebiuksen (k. 339) aikana kaksi erilaista traditiota. Eleutheropoliksen piispan Zebennoksen näkemän ilmestyksen perusteella profeetta Habakukin pyhät jäännökset löydettiin Kelan kylästä Eleutheropoliksen lähistöltä keisari Teodosios Suuren (379–395) aikana. Paikalle rakennettiin pyhäkkö ja sen tuntumassa toimi luostari, jossa pyhä Epifanios (k. 403, muistopäivä 12.5.) kilvoitteli.

Ikoneissa profeetta Habakuk esitetään yleensä kauniina parrattomana nuorukaisena. Joskus hänet on kuvattu Danielin ruokaihmeen mukaisesti: enkeli on nostanut hänet hiuksistaan ja hänellä on mukanaan ristillä merkittyjä leipiä. Habakukin kirjakäärössä on teksti ”Herra, minä kuulin sanomasi ja pelästyin.” Tämä kaunis säe on otettu liturgiseen käyttöön sekä synagogassa että kirkossa. Pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen mukaan Habakuk lausui sen nähdessään Kristuksen kirkkauden.

Vuonna 1947 Qumranin luolista löydettiin lähes 2000 vuotta vanha Habakukin kirjan kommentaari, joka on yksi merkittävimpiä Kuolleenmeren kääröjä.


[1] Tarina on apokryfisessä tekstissä Lisäyksiä Danielin kirjaan, 33-39.

Kristuksen pyhä marttyyri Myrope syntyi Efesoksessa. Isän kuoltua pian Myropen syntymän jälkeen tytär jäi äitinsä kasvatettavaksi. Saatuaan uudestisyntyä kasteen kautta hän alkoi palvella pyhän Hermionen hautapyhäkössä. Pyhä Hermione (4.9.) oli yksi pyhän apostoli Filippoksen neljästä profetoivasta tyttärestä, ja hänen ruumiistaan vuoti tuoksuvaa mirhaa, jota Myrope jakoi siunaukseksi uskoville. Hänen nimensä Myrope voidaan juontaa juuri tästä palvelutehtävästä.

Kun keisari Decius ryhtyi vainoamaan kristittyjä vuoden 250 tienoilla, äiti ja tytär siirtyivät äidin kotiseudulle Khios-saarelle, missä he elivät maatilallaan rukoillen ja hyviä töitä tehden. Tätä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Keisari lähetti saarelle Numerius-nimisen hallintomiehen vainoamaan kristittyjä. Tämän ensimmäinen uhri oli hurskas kristitty sotilas Isidoros, joka mestattiin ankarien kidutusten jälkeen. Hänen ruumiinsa heitettiin rotkoon petojen syötäväksi. Lähistölle sijoitettiin sotilaita vartioimaan, etteivät kristityt pääsisi ottamaan ruumista.

Yöllä vartijoiden torkkuessa Myropen onnistui kuitenkin palvelijattarensa kanssa saada haltuunsa pyhän marttyyrin ruumis, joka haudattiin sopivaan paikkaan. Numerius raivostui kuullessaan ruumiin katoamisesta. Hän pani sotilaat kahleisiin ja käski heidän etsiä Isidoroksen ruumis, tai muutoin heidätkin mestattaisiin.

Myropea alkoi säälittää, kun hän näki onnettomien sotilaiden raahustavan kahleissa ympäri kaupunkia silminnähden peloissaan. Häntä kauhistutti ajatella, että olisi syyllinen heidän kuolemaansa. Niinpä hän meni heidän luokseen ja kertoi ottaneensa ruumiin. Heti sotilaat pidättivät Myropen ja veivät Numeriuksen luokse. Tämä ruoskitutti hänet puolikuoliaaksi ja käski heittää vankityrmään.

Yöllä vankilan ympärillä leimahti kirkas valo ja pyhä Isidoros ilmestyi enkelten ympäröimänä Myropelle sanoen: ”Rauha sinulle! Jumala on kuullut rukouksesi ja pääset nyt meidän kanssamme vastaanottamaan marttyyrikruunusi.” Heti tämän jälkeen pyhä Myrope jätti sielunsa Jumalan haltuun. Kaiken tämän kertoi Myropea vartioinut sotilas, joka oli omin silmin seurannut tapahtumia. Hänkin kääntyi kristityksi ja kärsi jonkin ajan kuluttua marttyyrikuoleman.

Pyhä Iessei (Ise) syntyi Syyrian Antiokiassa hurskaaseen kristittyyn perheeseen. Tultuaan täysi-ikäiseksi hän meni vanhempiensa siunauksella antiokialaiseen luostariin, jossa tuolloin kilvoitteli pyhittäjä Johannes Zedazenilainen (7.5.). Iessei kuului niiden kahdentoista syyrialaisen isän joukkoon, jotka pyhittäjä Johannes valitsi arvalla lähtemään kanssaan Georgiaan Jumalanäidin käskyn mukaan. Georgiassa Iessei yhdessä muiden pyhien isien kanssa opetti kansaa, näytti pyhän elämän esimerkkiä ja paransi sairaita.

Näiden kolmentoista syyrialaisen isän kilvoitusten maine kasvoi niin suureksi, että Georgian katolikos-arkkipiispa Eulampis (552–560) kehotti piispainkokousta valitsemaan vapaille piispanistuimille joitain näistä kilvoittelijoista. Piispat eivät kuitenkaan osanneet nostaa ketään heistä toisten yläpuolelle, sillä kaikki kilvoittelijat olivat yhtä ansiokkaita. Näin ollen piispat päättivät nousta Zedazeninvuorelle kilvoittelijoiden asuinsijoille ja valita ne, jotka olisivat sillä hetkellä toimittamassa jumalallista liturgiaa. Näin valituiksi tulivat pappismunkki Habib (29.11.) ja munkkidiakoni Iessei, joka nimitettiin Tsilkanin piispaksi.

Saavuttuaan hiippakuntaansa Iessei hämmästyi siellä vallitsevia pakanallisia tapoja ja uskomuksia. Hän alkoi täynnä intoa julistaa Jumalan sanaa ja toimittaa jumalanpalveluksia, ja hänen työnsä tuloksena Kristuksen kirkko ja ortodoksinen hurskaus alkoivat juurtua Tsilkanin hiippakuntaan. Samalla Iessei jatkoi askeettisia kilvoituksiaan saaden ihmeiden tekemisen armolahjan. Hänen rukoillessaan Jeesuksen Kristuksen nimeen Ksanjoesta erkani vesivirta, joka kulki hänen sauvansa osoittamaan suuntaan muodostaen kanavan Jumalansynnyttäjän kirkolle Tsilkanin lähellä.

Saatuaan hiippakuntansa elämän hyvään järjestykseen pyhä Iessei lähti julistamaan Jumalan sanaa osseeteille ja muille Kaukasian vuoristokansoille. Evankeliumikirja ja risti kädessään hän kiersi vuoriston solissa ja kalliorinteillä juurruttaen kaikkialle Jumalan ilmoittamaa opetusta.

Pyhä Iessei sai ylhäältä ilmoituksen lähestyvästä kuolemastaan. Annettuaan hengelliselle laumalleen viimeiset ohjeensa ja osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän kohotti kätensä taivasta kohti ja luovutti henkensä Herralle. Tämä tapahtui 500-luvun lopussa. Pyhän Iessein reliikit haudattiin Tsilkanin Jumalansynnyttäjän kirkkoon alttarin ja uhripöydän väliin. Ensimmäinen ihmeellinen parantuminen pyhäinjäännösten äärellä tapahtui jo hautajaisten aikana.

Pyhä Kyrillos syntyi Filean kylässä Itä-Traakiassa lähellä Derkoita vuoden 1015 tienoilla ja sai kasteessa nimen Kyriakos. Hän oli erittäin lahjakas ja omistautui jo lapsuudessaan tutkimaan pyhiä kirjoituksia. Derkoin piispa vihki hänet lukijaksi ja tahtoi tehdä hänestä papin. Kyriakos piti kuitenkin itseään arvottomana ja tahtoi mieluummin pysyä oppilaan asemassa. Niinpä hän solmi avioliiton ja päätti palvella kirkkoa maallikkona tekemällä työtä ja hankkimalla lapsia kirkon uusiksi jäseniksi. Hänen vaimonsa noudatti Jumalan käskyjä yhtä innokkaasti kuin hänkin. He paastosivat ja rukoilivat, elivät pitkiä aikoja pidättyvyydessä ja huolehtivat lastensa hengellisestä kasvatuksesta. Kyriakos paastosi kirkon määräämien keskiviikon ja perjantain lisäksi myös muina arkipäivinä, jolloin hän söi vasta illalla nauttien silloinkin vain vihanneksia ja vettä. Lauantaisin, sunnuntaisin ja juhlapäivinä hän söi kohtuullisesti kaikkea, mutta ei juonut koskaan viiniä. Milloinkaan hän ei sallinut täyden vatsan vetää huomiotaan pois Jumalasta.

Kyriakos kunnioitti suuresti munkkeja, jotka elävät maan päällä kuin enkelit ja antautuvat vapaaehtoiseen kuolemaan luopumalla maailmasta ja omasta tahdostaan. Hän yritti jäljitellä heitä kaikin tavoin, eikä ainoastaan askeesissa vaan myös kuuliaisuudessa. Hän pestautui erään laivan miehistöön päättäen totella sen kapteenia ja merimiehiä kaikessa. Hän joutui kestämään monenlaisia huomautuksia, pilkkaa, epäoikeudenmukaisuutta ja lyöntejäkin, mutta ei koskaan menettänyt hengellistä iloaan. Laivassakin hän noudatti paastosääntöään.

Palattuaan kolmen vuoden kuluttua kotiinsa Kyriakos sanoi vaimolleen tahtovansa joko mennä luostariin tai elää eristäytyneenä kotonaan ilman maallisia huolia. Vaimon kyyneleet saivat Kyriakoksen pysymään kotona, missä hän asettui kilvoittelemaan pieneen huoneeseen. Siellä hän vietti monta vuotta paastoten, psalmeja veisaten ja jatkuvasti rukoillen. Käsityönään hän paikkasi naapureidensa verkkoja. Toisinaan hän vetäytyi muutamaksi päiväksi läheisen järven rantaan saadakseen siellä luonnon keskellä syventyä kokonaan taivaallisiin asioihin. Näiltä retkiltään hän palasi kasvot säteillen ja antautui palvelemaan lähimmäisiään. Perheenisän kokonaisvaltainen omistautuminen hengelliseen kilvoitukseen ei kuitenkaan jättänyt perhettä puutteeseen, sillä heillä oli omaisuutta, jonka turvin he elivät. Välillä Kyriakos vieraili sairaiden luona ja antoi almuksi jopa kotinsa välttämättömiä taloustavaroita. Perhe oli myös hyvin vieraanvarainen ja matkustavaiset saivat heidän kotonaan aina yösijan ja ruokaa.

Joka perjantai Kyriakoksen oli tapana kävellä 32 kilometriä Konstantinopoliin kunnioittamaan Jumalanäidin viittaa Blahernan kirkossa, jossa toimitettiin aina perjantai-iltaisin kokoöinen jumalanpalvelus. Kerran tällaisella matkalla hänet vangittiin vakoojana, koska hän ei tahtonut keskeyttää tuolloin harjoittamaansa täydellistä vaikenemista kertomalla nimeään virkamiehelle, joka sitä häneltä tiedusteli. Eräs hänen ystävänsä sattui kuitenkin näkemään hänet tyrmässä ja huolehti siitä, että hänet vapautettiin.

Kurittaakseen lihaansa Kyriakos alkoi käyttää raskaita kahleita, jotka repivät hänet haavoille. Kerran hän vieraili Konstantinopolissa erään hurskaan munkin ja hengellisen isän luona ja esitti hänelle elämäntapansa saadakseen sille hänen siunauksensa. Munkki siunasikin kaiken muun, mutta kehotti Kyriakosta luopumaan kahleiden kannosta. Hän sanoi, että kyseinen kilvoitus ei voi pysyä salassa ja on omiaan herättämään vain ylpeyttä ja turhamaisuutta. Kyriakos totteli ja riisui kahleet pois. Hän sai siunauksen kietoa vain köyden vyötäisilleen.

Kyriakos teki pidempiäkin pyhiinvaelluksia. Hän kävi Fryygian Khonaissa ylienkeli Mikaelin kirkossa (ks. 6.9.). Hänen raskain matkansa oli vaellus Roomaan apostolien Pietarin ja Paavalin haudoille, jonne hän lähti yhdessä veljensä kanssa. Matkalla hän sairastui kuumetautiin, mutta Jumalan avulla hän parani ja selvisi lopulta kotiin.

Kyriakoksen veli Mikael oli perustanut pienen luostarin tiluksillaan olevan vanhan Kristus Vapahtajan kirkon yhteyteen ja tahtoi veljensä tulevan sinne munkkien ohjaajaksi. Tämä suostuikin. Noihin aikoihin Bysantin valtakunnassa oli kuitenkin valtataisteluja, joissa turvauduttiin myös vierasheimoisten apuun. Niinpä munkit joutuivat pian pakenemaan barbaarien hyökkäyksiä Derkoin linnoitettuun kaupunkiin. Kyriakos palasi entiseen kilvoittelupaikkaansa järven rannalle.

Olojen rauhoituttua Kyriakos palasi takaisin Kristus Vapahtajan luostariin eikä enää mennyt kotiinsa. Hänet vihittiin luostarissa munkiksi nimellä Kyrillos. Hänelle rakennettiin oma pieni maja, josta hän kävi yhteisissä jumalanpalveluksissa ja toimi luostarin trapesassa lukijana aterioiden aikana. Näin jatkui kolme vuotta. Sen jälkeen Kyrillos alkoi viettää täysin eristäytynyttä elämää. Käsityönään hänellä oli villamyssyjen neulominen. Kolmen vuoden yksinäisyyden jälkeen rakkaus lähimmäisiin pääsi voitolle ja hän alkoi vastaanottaa niin veljiä kuin pyhiinvaeltajiakin.

Opetuksessaan Kyrillos korosti erityisesti vieraanvaraisuuden ja lähimmäisenrakkauden merkitystä. Itse hän oli niin armelias, että antoi eräänä päivänä ainoan Psalttarinsa köyhälle munkille. Illalla hän luki puoli Psalttaria, jonka osasi ulkoa, ja suri sitä, ettei kirjan puutteessa voinut ylistää Herraa enempää. Silloin Kyrillokselle ilmestyi kirkas olento, joka opetti hänelle loputkin psalmit ulkoa. Tämän jälkeen Kyrillos pystyi tarvittaessa antamaan psalmeista Jumalan Hengen innoittamia tulkintoja.

Kun Kyrillos meni luostariin, hänellä oli 14-vuotias poika, joka tahtoi jäädä isänsä luo. Koeteltuaan poikansa päätöksen lujuutta pyhittäjä otti hänet luokseen. Poika vihittiin munkiksi eikä hän enää poistunut luostarista. Hän alkoi kilvoitella paastossa ja rukouksessa muiden munkkien tavoin. Mutta vain 18 kuukautta luostarissa elettyään poika sairastui ja antoi puhtaan sielunsa Jumalan käsiin.

Noihin aikoihin skyytit tekivät jälleen valloitusretkiään alueelle, ja Kyrillos siirtyi toiseen, turvallisempaan luostariin Marmaranmeren rannalle. Hän tuli siellä hyvin tunnetuksi ja paljon ihmisiä saapui luostariin saamaan häneltä hengellistä ohjausta. Tämä herätti igumenin kateuden. Hän alkoi moittia pyhittäjää tämän ankarasta kilvoituselämästä teeskennellen huolta, että se johtaisi ylpeyteen. Pyhittäjä kuitenkin suhtautui moitteisiin niin nöyrästi, että igumeni tuli omantunnontuskiin ja lopulta pyysi häneltä anteeksi.

Palattuaan kotikyläänsä Fileaan Kyrillos asettui jälleen entiseen luostariinsa. Hän oli saanut kyynelten armolahjan, joka kirkasti koko hänen olemuksensa. Jopa itse keisari Aleksios Komnenos (1081–1118) perheineen kävi tapaamassa Kyrillosta. Pyhittäjä sanoi hänelle, että todellinen keisari ei vain hallitse alamaisiaan vaan ennen kaikkea alistaa omat himonsa Jumalan valaiseman henkensä hallintaan. Keisari sai paljon hyötyä keskustelusta pyhittäjän kanssa ja antoi luostarille suuren lahjoituksen, jonka pyhittäjä käytti ruokkiakseen puutteessa olevia seutua koetelleen nälänhädän aikana. Kyrilloksen anteliaisuuden johdosta veljet joutuivat itse hätään, mutta hän luotti Jumalaan. Pian luostariin tulikin toinen hyväntekijä Georgios Paleologos, jonka antamilla varoilla puute voitettiin ja luostari saattoi jatkaa myös kärsivän kansan auttamista.

Ankarasta askeesistaan huolimatta Kyrillos pysyi terveenä koko elämänsä. Hän sairastui vasta vuonna 1105, ollessaan jo yli 90-vuotias. Tämän jälkeen hän antoi hiukan periksi ruokavaliossaan. Pyhittäjä Kyrillos kuoli 96-vuotiaana joulukuun 2. päivänä vuonna 1110. Hänen reliikkiensä ääressä alkoi tapahtua ihmeitä.

Pyhittäjä Afanasi oli yksinkertainen ja nöyrä munkki, joka vietti Jumalalle otollista elämää. Sen tähden hänessä toteutuivat Herran sanat: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin.” (Joh. 11:25) Sairastettuaan pitkään Afanasi kuoli ja hänet pantiin arkkuun. Kun igumeni tuli kolmantena päivänä munkkiveljien kanssa toimittamaan hautauspalvelusta, he löysivät Afanasin istumasta kyynelehtien. Hämmästyneinä hänen ylösnousemuksestaan he alkoivat kysellä, miten hän oli vironnut henkiin ja mitä hän oli nähnyt ja kuullut. Kaikkiin kysymyksiin Afanasi vastasi vain: ”Kilvoitelkaa pelastuaksenne, olkaa kaikessa kuuliaisia igumenille, katukaa joka hetki ja rukoilkaa Herraamme Jeesusta Kristusta, Hänen puhtainta Äitiään sekä pyhittäjäisiä Antonia ja Feodosia, että saisitte päättää hyvin tämän elämänne. Enempää älkää kyselkö.”

Tämän jälkeen Afanasi eli vielä kaksitoista vuotta keljaansa sulkeutuneena käyttäen ravinnokseen pelkkää leipää ja vettä ja näkemättä auringonvaloa. Kuolemansa edellä hän kutsui veljet luokseen, toisti heille aiemmin sanomansa sanat ja siirtyi rauhassa Herran luo. Tämä tapahtui noin vuonna 1176. Pyhittäjä Afanasi haudattiin luostarin lähempiin luoliin. Hänen esirukoustensa tähden Herra antaa hänen pyhäinjäännöstensä äärellä hartaasti rukoileville aidon katumuksen.

Samana päivänä muistellaan myös toista pyhittäjä Afanasi Erakkoa, joka kilvoitteli 1200-luvulla. Välttyäkseen näkemästä tämän maailman turhuutta ja viettelyksiä hän sulkeutui luolaan ja palveli siellä Jumalaa harjoittaen vaikenemista ja rukoillen lakkaamatta. Hän ei tarvinnut luolassa kynttilää, sillä häntä valaisi taivaallinen valo. Monien hengellisten kilvoitusten jälkeen hän antoi sielunsa Jumalalle ja hänet haudattiin Kiovan luolaluostarin kaukaisempiin luoliin.

Pyhä Stefan Uroš, kuningas Stefan Dušanin poika ja perillinen, hallitsi Serbian kuningaskunnan sortumisen levottomina vuosina. Hän oli hurskas ja sävyisä, rakasti kirkkoa ja suhtautui suopeasti luostareihin. Hän ei halunnut käyttää väkivaltaa kapinallisia ylimyksiä vastaan ja kuoli salamurhaajien uhrina vain 31-vuotiaana joulukuun 2. päivänä 1367 (tai 1371). Hänen ihmeitä tekevät, Serbian kansan suuresti kunnioittamat pyhäinjäännöksensä ovat nykyisin Belgradissa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.