14.11.2017

Sävelmä
6. säv.

p. ap. Filippus (+ 71) ✜

p. Gregorios Palamas, Tessalonikan arkkipiispa (+ 1359)

Parimia
  1. 1. Piet. 1:3–9
  2. 1. Piet. 1:13–19
  3. 1. Piet. 2:11–24

(Filippus)

1. Piet. 1:3–9

3 Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä! Suuressa laupeudessaan hän on synnyttänyt meidät uuteen elämään ja antanut meille elävän toivon herättämällä Jeesuksen Kristuksen kuolleista. 4 Häneltä me saamme perinnön, joka ei turmellu, ei tahraannu eikä kuihdu. Se on varattuna teille taivaissa, 5 ja voimallaan Jumala varjelee teidät uskossa, niin että te saavutatte pelastuksen, joka on valmiina saatettavaksi ilmi lopunaikana. 6 Siksi te riemuitsette, vaikka nyt jouduttekin jonkin aikaa kärsimään monenlaisissa koettelemuksissa. 7 Kultakin koetellaan tulessa, ja onhan teidän uskonne paljon arvokkaampaa kuin katoava kulta. Koettelemuksissa teidän uskonne todetaan aidoksi, ja siitä koituu Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä ylistystä, kirkkautta ja kunniaa. 8 Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe, ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa, 9 sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen.

1. Piet. 1:13–19

13 Vyöttäytykää siis, olkaa raittiit. Pitäkää ajatuksenne kirkkaina ja pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille annetaan Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä. 14 Olkaa kuuliaisia lapsia älkääkä taipuko noudattamaan himoja, joiden vallassa ennen, tietämättömyytenne aikana, elitte. 15 Niin kuin hän, joka teidät on kutsunut, on pyhä, niin tulkaa tekin pyhiksi kaikessa mitä teette. 16 Onhan kirjoitettu: "Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä." 17 Ja jos kerran te rukoillessanne kutsutte Isäksi häntä, joka puolueettomasti tuomitsee kunkin hänen tekojensa mukaan, niin eläkää jumalanpelossa tämä muukalaisuutenne aika. 18 Tiedättehän, ettei teitä ole lunastettu isiltä perimästänne tyhjänpäiväisestä elämästä millään katoavalla tavaralla, hopealla tai kullalla, 19 vaan Kristuksen, tuon virheettömän ja tahrattoman karitsan, kalliilla verellä.

1. Piet. 2:11–24

11 Rakkaat ystävät, te jotka asutte muukalaisina vieraassa maassa. Minä kehotan teitä pysymään erossa tämän maailman himoista, jotka sotivat sielua vastaan. 12 Eläkää moitteettomasti pakanoiden keskellä, jotta he teitä pahantekijöiksi panetellessaan havaitsisivatkin hyvät tekonne ja ylistäisivät Jumalaa sinä päivänä, jona hän kohtaa heidät. 13 Taipukaa Herran vuoksi kaiken maallisen järjestyksen alaisuuteen: keisarin, koska hän on kaikkien yläpuolella, 14 ja yhtä lailla käskynhaltijoiden, koska keisari on valtuuttanut heidät rankaisemaan pahantekijöitä ja palkitsemaan niitä, jotka tekevät hyvää. 15 Jumalan tahto näet on, että te hyvää tekemällä panette sulun ymmärtämättömien ihmisten typerille puheille. 16 Ja näin tehkää vapaiden tavoin -- älkää niin kuin ne, joilla vapaus on pahuuden verhona, vaan niin kuin Jumalan orjat. 17 Osoittakaa kaikille arvonantoa, rakastakaa uskonveljiä, pelätkää Jumalaa, kunnioittakaa keisaria. 18 Palvelijat, kunnioittakaa isäntiänne ja olkaa heille kuuliaisia, ei ainoastaan hyville ja lempeille, vaan myös epäoikeudenmukaisille. 19 Armoahan se on, jos joku omassatunnossaan Jumalaan sidottuna joutuu syyttömästi kestämään kärsimyksiä. 20 Mitä erinomaista siinä on, jos te kestätte silloin, kun teitä kuritetaan tehtyänne väärin? Jos te sen sijaan kestätte silloin, kun joudutte kärsimään tehtyänne oikein, se on Jumalalta teille tulevaa armoa. 21 Sillä siihen teidät on kutsuttu. Kärsihän Kristuskin teidän puolestanne ja jätti teille esikuvan, jotta seuraisitte hänen jälkiään. 22 -- Hän ei syntiä tehnyt, hänen suustaan ei valhetta kuultu. 23 Häntä herjattiin, mutta hän ei vastannut herjauksella, hän kärsi, mutta ei uhkaillut, vaan uskoi itsensä oikeamielisen tuomarin haltuun. 24 Itse, omassa ruumiissaan, hän "kantoi meidän syntimme" ristinpuulle, jotta me kuolisimme pois synneistä ja eläisimme vanhurskaudelle. "Hänen haavansa ovat teidät parantaneet."

Polyeleon evankeliumi
Joh. 21:15–25 (Filippus)

Pyhä apostoli Filippus (+ 71)

Joh. 21:15–25

Siihen aikaan, kun Jeesus kuolleista noustuaan ilmestyi opetuslapsilleen, 15 hän sanoi Simon Pietarille: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun karitsoitani." 16 Sitten hän kysyi toistamiseen: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Kaitse minun lampaitani." 17 Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: "Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?" Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: "Olenko minä sinulle rakas?", ja hän vastasi: "Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun lampaitani. 18 Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo." 19 Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: "Seuraa minua." 20 Pietari kääntyi katsomaan taakseen ja näki, että heidän perässään tuli Jeesuksen rakkain opetuslapsi, se, joka aterialla oli nojannut hänen rintaansa vasten ja kysynyt: "Herra, kuka se on? Kuka sinut kavaltaa?" 21 Hänet nähdessään Pietari kysyi Jeesukselta: "Entä hän, Herra?" 22 Jeesus vastasi: "Mitä se sinulle kuuluu, vaikka tahtoisin hänen jäävän tänne aina siihen asti kun tulen? Seuraa sinä minua." 23 Tästä sai veljien keskuudessa alkunsa käsitys, ettei se opetuslapsi kuole. Jeesus ei kuitenkaan sanonut Pietarille, ettei tämä opetuslapsi kuole. Hän sanoi: "Mitä se sinulle kuuluu, vaikka tahtoisin hänen jäävän tänne aina siihen asti kun tulen?" 24 Juuri tämä opetuslapsi todistaa kaikesta tästä. Hän on tämän kirjoittanut, ja me tiedämme, että hänen todistuksensa on luotettava. 25 Paljon muutakin Jeesus teki. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta kirjaan, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa.

Epistola
1. Kor. 4:9–16 (Filippus)
1. Tess. 3:8b–13

1. Kor. 4:9–16

9 Jumala näyttää asettaneen meidät apostolit vihoviimeisiksi: olemme kuin kuolemaantuomitut areenalla, koko maailman katseltavina, enkelien ja ihmisten. 10 Me olemme hulluja Kristuksen tähden, te viisaita Kristuksessa. Me olemme heikkoja, te voimakkaita teitä kunnioitetaan, meitä halveksitaan. 11 Yhä edelleen me kärsimme nälkää ja janoa ja kuljemme puolialastomina, meitä pahoinpidellään, me vaellamme paikasta toiseen 12 ja hankimme toimeentulomme omin käsin kovalla työllä. Meitä herjataan, mutta me siunaamme. Meitä vainotaan, mutta me kestämme. 13 Meistä puhutaan pahaa, mutta me puhumme hyvää. Tähän päivään saakka olemme olleet koko maailman kaatopaikka, ihmiskunnan pohjasakkaa. 14 En kirjoita tätä tuottaakseni teille häpeää vaan ojentaakseni teitä kuin rakkaita lapsiani. 15 Vaikka teillä Kristukseen uskovina olisi tuhansia kasvattajia, teillä on vain yksi isä. Minähän teidät olen evankeliumia julistamalla synnyttänyt Kristukseen Jeesukseen uskoviksi. 16 Kehotan teitä siis noudattamaan omaa esimerkkiäni.

1. Tess. 3:9–13

9 Miten voimme kylliksi kiittää Jumalaa teistä ja kaikesta siitä ilosta, jota saamme hänen edessään tuntea teidän tähtenne? 10 Yötä päivää me rukoilemme kaikesta sydämestämme, että pääsisimme tapaamaan teitä ja voisimme antaa teille sen, mitä uskostanne vielä puuttuu. 11 Itse Jumala, meidän Isämme, ja Herramme Jeesus tasoittakoot meille tien teidän luoksenne. 12 Lisätköön Herra runsain määrin teidän rakkauttanne toisianne ja kaikkia ihmisiä kohtaan -- niin kuin mekin rakastamme teitä -- 13 ja vahvistakoon näin sydämenne, että ne olisivat pyhät ja moitteettomat Jumalamme ja Isämme edessä, kun Herramme Jeesus saapuu kaikkien pyhiensä kanssa.

Joh. 1:43–51 (Filippus)
Luuk. 14:25–35

Pyhä apostoli Filippus (+ 71)

Joh. 1:43–51

Siihen aikaan 43 ollessaan lähdössä Galileaan Jeesus tapasi Filippuksen ja sanoi hänelle: "Seuraa minua." 44 Filippus oli kotoisin Betsaidasta, samasta kaupungista kuin Andreas ja Pietari. 45 Filippus tapasi Natanaelin ja sanoi hänelle: "Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat! Hän on Jeesus, Joosefin poika Nasaretista." 46 "Nasaretistako?" Natanael kysyi. "Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?" "Tule, niin näet", sanoi Filippus. 47 Kun Jeesus näki Natanaelin tulevan, hän sanoi: "Siinä on oikea israelilainen, mies vailla vilppiä!" 48 "Mistä sinä minut tunnet?" kysyi Natanael. Jeesus vastasi hänelle: "Jo ennen kuin Filippus kutsui sinua, näin sinut viikunapuun alla." 49 Natanael sanoi: "Rabbi, sinä olet Jumalan Poika, sinä olet Israelin kuningas!" 50 Jeesus sanoi hänelle: "Uskotko jo sen perusteella, että sanoin nähneeni sinut viikunapuun alla? Paljon suurempaakin saat vielä nähdä." 51 Ja hän jatkoi: "Totisesti, totisesti: te saatte nähdä taivaan avoinna, ja te näette Jumalan enkelien kulkevan ylös ja alas siinä, missä Ihmisen Poika* on." *) Ihmisen Poika on Jeesuksen messiaaninen arvonimi. Lähtökohtansa Dan. 7:13 mukaisesti nimi kuuluu ennen muuta viimeisten tapahtumien yhteyteen, mutta se liittyy myös Jeesuksen kärsimysennustuksiin sekä hänen ilmoituksiinsa jo tässä ajassa saamistaan toimintavaltuuksista.

14.11.2017

Luuk. 14:25–35

25 Jeesuksen mukana kulki suuri joukko ihmisiä. Hän kääntyi ja sanoi heille: 26 "Jos joku tulee minun luokseni mutta ei ole valmis luopumaan isästään ja äidistään, vaimostaan ja lapsistaan, veljistään ja sisaristaan, vieläpä omasta elämästään, hän ei voi olla minun opetuslapseni. 27 Joka ei kanna ristiään ja kulje minun jäljessäni, ei voi olla minun opetuslapseni. 28 Jos joku teistä aikoo rakentaa tornin, niin kai hän ensin istuutuu arvioimaan kustannuksia nähdäkseen, onko hänellä varoja rakentaa se valmiiksi. 29 Muuten voi käydä niin, että hän laskee perustuksen mutta joutuu jättämään työn kesken. Silloin kaikki, jotka tämän näkevät, alkavat pilkata häntä: 30 'On siinäkin mies! Alkoi rakentaa, mutta kesken se jäi.' 31 "Tai jos kuningas on lähdössä taisteluun toista kuningasta vastaan, niin kai hän ensin istuutuu harkitsemaan, pystyykö hän kymmenellätuhannella miehellä kohtaamaan vihollisen, joka on tulossa kahdenkymmenentuhannen miehen voimalla. 32 Ellei hän siihen pysty, hän lähettää rauhanneuvottelijoita, kun vihollinen on vielä kaukana. 33 "Tietäkää siis: yksikään teistä ei voi olla minun opetuslapseni, ellei hän luovu kaikesta, mitä hänellä on. 34 "Suola on tarpeellista. Mutta jos suolakin menettää makunsa, millä se saadaan taas suolaiseksi? 35 Ei sillä ole käyttöä, ei pellossa eikä tunkiossa. Pois se heitetään. Jolla on korvat, se kuulkoon!"

Päivän synaksario

Pyhä apostoli Filippus

Pyhä Filippus tuli apostolien Pietarin ja Andreaksen tavoin Galilean Betsaidasta. Filippus oli lapsuudestaan asti omistautunut kirjoitusten lukemiseen ja mietiskelemiseen. Hän pysyi naimattomana koko elämänsä. Filippus odotti nuoruudessaan kiihkeästi Messiaan tuloa tietämättä tämän jo olevan maan päällä. Kun Jeesus aloitti toimintansa Galileassa, Hän kutsui ensin seuraajakseen Andreaksen, mutta jo seuraavana päivänä Hän kohtasi Filippuksen ja lausui: ”Seuraa minua.” Filippus uskoi Hänen olevan profeettojen lupaama Messias ja lähti seuraamaan Häntä. Messiaan kohtaamisesta innoittuneena Filippus riensi Natanaelin luo ja kertoi hänelle: ”Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat! Hän on Jeesus, Joosefin poika Nasaretista.” Natanael ihmetteli, voiko Nasaretista tulla mitään hyvää. ”Tule, niin näet”, vastasi Filippus. (Joh. 1:43-46)

Tästä lähtien Filippus seurasi Jeesusta kaikkialle ja palveli Häntä uskollisesti. Kerran Herra koetteli Filippusta kysymällä: ”Mistä voisimme ostaa leipää, että kansanjoukko saisi syödäkseen?” Filippuksella ei ollut uskoa ja hän vastasi: ”Kahdensadan denaarin leivistä ei riittäisi heille edes pientä palaa kullekin.” Mutta Jeesus otti viisi leipää ja kaksi kalaa, kiitti Jumalaa ja jakoi ne kansalle. Kaikki tulivat kylläisiksi, ja tähteeksi jäi kaksitoista täyttä korillista syömättä jääneitä ohraleivän palasia. (Joh. 6:5-13)

Kun Jeesus puhui apostoliensa kanssa viimeistä kertaa, Filippus sanoi Hänelle: ”Herra, anna meidän nähdä Isä, niin olemme tyytyväisiä.” Kristus vastasi hänelle surullisesti: ”Etkö sinä, Filippus, vieläkään tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne? Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän.” (Joh. 14:8-9)

Kun Herra oli noussut taivaaseen ja Pyhä Henki laskeutunut alas, Filippus ei enää epäillyt vaan lähti muiden apostolien tavoin julistamaan evankeliumia rohkeasti. Arpaa heittämällä hänen alueekseen valittiin Vähän-Aasian läntiset osat. Filippus lähti matkaan. Galileassa hän kohtasi naisen, joka kantoi sylissään kuollutta poikalasta ja itki katkerasti. Apostolin valtasi sääli; hän ojensi kätensä pienokaisen päälle ja sanoi: ”Nouse! Näin käskee sinua Kristus, jota minä julistan.” Samassa lapsi palasi henkiin. Nähdessään tämän lapsen äiti joutui ilon valtaan, lankesi apostolin jalkojen juureen ja otti kasteen.

Azotoksen kaupungissa monet kääntyivät kristityiksi. Kun apostoli Filippusta pyydettiin parantamaan Kharitina-nimisen tytön silmä, hän sanoi tytölle: ”Kharitina, osoittaakseni, miten ihmeellinen voima pyhässä kasteessa piilee, tahdon sinun parantavan itse sairautesi. Aseta aamulla oikea kätesi silmäsi päälle ja pyydä Herran Kristuksen pelastavaa nimeä avuksi, niin sinä paranet.” Näin tapahtui ja Kharitina kiitti Herraa parantumisestaan.

Syyriassa Filippuksen seuraan liittyivät hänen sisarensa Mariamne (17.2.) ja apostoli Bartolomeus (11.6.), joiden kanssa hän kulki läpi Lyydian ja Myysian hyvää sanomaa julistaen. He saivat kärsiä pakanoiden käsissä lyöntejä, ruoskintaa, vankeutta ja kivitystä, mutta he eivät menettäneet iloaan ja toivoaan Kristuksessa, joka vahvisti heitä.

Efesoksen seudulla Filippuksen, Bartolomeuksen ja Mariamnen seuraan liittyi Johannes Teologi. He lähtivät yhdessä hänen kanssaan Fryygian Hierapolikseen, jossa palvottiin monia jumalia sekä käärmejumalatarta, jolla oli oma temppelinsä ja jolle tuotiin ruokaa ja uhrattiin uhreja. Apostolien rukoillessa temppelin käärme kuoli. Sen jälkeen apostoli Johannes hyvästeli heidät ja lähti eteenpäin.

Filippus, Bartolomeus ja Mariamne jäivät kaupunkiin. He opettivat Jumalan sanaa yötä päivää ja kastoivat ne, jotka ottivat heidän sanansa uskossa vastaan. He paransivat Stakhys-nimisen miehen näön rukouksillaan ja kastoivat hänet, ja hän kutsui heidät majoittumaan kotiinsa. Ihmiset olivat uteliaita näkemään, oliko Stakhys todella saanut näkönsä, ja väkeä alkoi tulla paikalle runsain määrin. Pyhät apostolit opettivat kansaa ja paransivat monia rukouksillaan. Heidän joukossa oli kaupunginjohtaja Nikanorin vaimo, joka parani silmäsairaudesta ja uskoi Herraan. Kuultuaan vaimonsa kääntymyksestä Nikanor määräsi apostolit pidätettäväksi ja Stakhyksen talon poltettavaksi.

Filippusta, Bartolomeusta ja Mariamnea raahattiin pitkin katuja, pilkattiin, hakattiin ja lopuksi heidät heitettiin vankilaan. Kaupungin papit valittivat, että kolmikon tulon jälkeen heidän alttarinsa olivat tyhjenneet, heidän pyhä käärmeensä oli kuollut ja ihmiset olivat lopettaneet uhraamisen. Kaupunginjohtaja määräsi Filippuksen riisuttavaksi, koska arveli hänen voimiensa piilevän hänen vaatteissaan. Niistä ei kuitenkaan löytynyt mitään, ja hän määräsi heidät ristiinnaulittaviksi.

Pyhä Filippus lävistettiin nilkoista ja ristiinnaulittiin puuhun pää alaspäin käärmeen temppeliä vastapäätä. Pyhä Bartolomeus naulattiin kiinni temppelin seinään. Filippuksen riippuessa puulla häntä kivitettiin, mutta hän rukoili palavasti, että Herra armahtaisi hänen vainoojiaan ja valaisisi heidän mielensä. Yhtäkkiä maa alkoi järistä, ja monia putosi auenneeseen onkaloon. Kauhistunut väki kiiruhti laskemaan Bartolomeuksen alas seinältä, sillä hän oli vielä hengissä. Mutta kun Filippuksen ruumis irrotettiin, hän oli jo antanut sielunsa Jumalan haltuun. Mariamne syleili veljensä pyhää ruumista ja suuteli sitä kunnioittavasti iloiten siitä, että hänen veljensä oli katsottu arvolliseksi kärsimään Kristuksen tähden. Tämä tapahtui vuonna 71. Pyhä Bartolomeus jäi kaupunkiin, kastoi halukkaat ja asetti Stakhyksen seurakunnan kaitsijaksi. Tämän jälkeen Bartolomeus lähti kohti Armeniaa ja Mariamne Lykaoniaan.

Vuoden 560 tienoilla pyhän Filippuksen pyhäinjäännökset siirrettiin Roomaan Kahdentoista apostolin kirkkoon. Toista käsivartta säilytettiin Konstantinopolissa, kunnes keisari Manuel I lahjoitti sen vuonna 1167 Jerusalemin kuninkaalle Amalric I:lle (1163–1174), joka oli menossa naimisiin Manuelin veljentyttären Marian kanssa. Vuonna 1204 apostoli Filippuksen pyhä käsivarsi siirrettiin Firenzeen.

Pyhä marttyyri Serapion Aleksandrialainen

Vuoden 250 tienoilla Aleksandriassa riehui julma kristittyjen vaino. Väkijoukot hyökkäsivät kristittyjen kimppuun surmaten ja kiduttaen heitä. Uhrien joukossa oli pyhä marttyyri Serapion, joka otettiin kiinni hänen omassa kodissaan ja pahoinpideltiin niin, että hänen raajansa murtuivat. Sitten hänet vietiin oman talonsa katolle ja heitettiin alas. Pyhä Serapion menehtyi samantien.

Vanhurskas keisari Justinianos ja keisarinna Teodora

Hurskas keisari Justinianos oli palavasieluinen kristitty ja nerokas mies monella alalla. Hänen pitkä hallituskautensa (527–562) oli suuntaa antavaa aikaa Bysantin keisarikunnan historiassa. Silloin luotiin pohja valtakunnan hallinnolliselle, sotilaalliselle, diplomaattiselle, taloudelliselle ja lainsäädännölliselle toiminnalle. Justinianos oli todellinen kristillisen keisarikunnan perustaja, joka kokosi yhteen barbaarien hyökkäysten repimän vanhan Rooman keisarikunnan. Hän uskoi, että valtakunnan hyvinvoinnin kannalta oli tärkeää säilyttää ortodoksinen usko ja pitää kirkon ja valtion yhteistyö sopusointuisena.

Justinianos oli ensimmäinen keisari, joka oli perehtynyt teologiaan todella syvällisesti ja kirjoitti uskoa käsitteleviä esityksiä. Hän teki kristinuskosta valtionuskonnon ja kielsi kokonaan pakanuuden harjoittamisen. Hän pyrki kaikin tavoin yhdistämään kirkkoa ja yritti saada monofysiitit hyväksymään Khalkedonissa pidetyn neljännen kirkolliskokouksen päätökset.

Kirkkojen koristelu, jonka tarkoituksena oli kuvata taivaan valtakunnan loistoa, saavutti huippunsa hänen aikanaan. Hän rakennutti mahtavan Pyhän Sofian kirkon, jossa toimitettujen jumalanpalvelusten kauneus sai ihmiset tuntemaan, että he eivät enää olleet maan päällä.

Justinianos teki suuria lahjoituksia Egyptin ja Palestiinan luostareille ja rakennutti Siinain erämaahan Pyhän Katariinan luostarin. Kaikissa näissä hankkeissa häntä tuki hänen hurskas puolisonsa Teodora, joka nukkui pois vuonna 548. Keisari itse kuoli marraskuun 14. päivänä vuonna 565. Hän ei ollut onnistunut samaan täyttä yhteyttä aikaan kirkon piirissä, mutta keisarikunnalle hän oli asettanut lujat perustukset, jotka kestivät vuosisatoja.

Pyhä Dyfrig Waleslainen

Pyhä Dyfrig[1] oli syntyjään keltti Etelä-Walesin Herefordin alueelta. Hän ryhtyi munkiksi jo nuorena ja hänen ympärilleen alkoi kerääntyä oppilaita. Hän sai piispanvihkimyksen, ja häntä kutsuttiin isällisesti ”paaviksi” (papa). Dyfrig vaikutti kotiseudullaan, jonne hän seuraajiensa kanssa perusti useita luostareita ja rakennutti kirkkoja. Oppineisuudestaan tunnettu Dyfrig perusti Herefordshireen kirkollisen koulun, jossa oli pari tuhatta oppilasta seitsenvuotisessa opissa. Toimittuaan Caerleonin ja Llandaffin piispana Dyfrig vetäytyi elämänsä lopulla Bardseyn (Ynys Enlli) saarelle ja eli siellä erakkoelämää muutamien oppilaidensa kanssa, kunnes kuoli 500-luvun puolivälin tienoilla (joidenkin lähteiden mukaan vuonna 612).

Pyhä Dyfrig on Walesin tärkeimpiä pyhiä, sillä hän vaikutti suuresti kristinuskon leviämiseen alueella. Häntä on nimitetty ”Britannian kirkon päämieheksi”, ja tarinaperinteessä häntä on pidetty kuningas Arthurin kruunaajana. Hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin Llandaffin katedraaliin 23.5.1120.


[1] Nimi esiintyy eri kielissä muodoissa Dubritius, Dubric, Dyfig, Dubricius, Devereux.

Pyhä Gregorios Palamas, Tessalonikan arkkipiispa

Pyhä Gregorios syntyi vuonna 1296 hurskaaseen konstantinopolilaiseen ylimysperheeseen. Hänen isänsä Konstantinos Palamas oli keisari Andronikos I:n uskottu ja kruununperillisen kasvattaja. Hän oli myös harras rukoilija, jonka rukoukset saivat jopa ihmeitä tapahtumaan. Konstantinos kuoli nuorena jättäen jälkeensä vaimon ja viisi lasta, joista seitsenvuotias Gregorios oli vanhin. Ennen kuolemaansa Konstantinos vihkiytyi munkiksi jättäen lapsensa Jumalanäidin huostaan. Gregorioksella olikin koko elämänsä ajan läheinen suhde Jumalanäitiin, jota hän piti suojelijanaan.

Keisari ei unohtanut ystävänsä lapsia. Gregorios sai opiskella muiden ylimystön lasten kanssa palatsin yhteydessä toimivassa koulussa. Teologiaa hänelle opetti Filadelfian metropoliitta Teoleptos, jonka kirjoituksia päätyi sittemmin Filokaliaan. Häneltä Gregorios sai jo koulupoikana ohjausta hengellisessä raittiudessa ja mielen rukouksessa.

20-vuotiaana Gregorios päätti mennä luostariin, ja koko perhe, palvelijat mukaan luettuina, seurasi hänen esimerkkiään. Gregorioksen äiti Kallone ja hänen kaksi sisartaan menivät erääseen konstantinopolilaiseen naisluostariin, kun taas Gregorios veljiensä Makarioksen ja Teodosioksen kanssa suuntasi kulkunsa Athokselle. Matkalla mesalliaanien[1] harhaopin vallassa olleet Papikioksen vuoren munkit yrittivät myrkyttää Gregorioksen hävittyään hänelle teologisessa väittelyssä.

Keväällä vuonna 1317 Gregorios saapui veljineen Athokselle. Hän ryhtyi hesykastimunkki Nikodemoksen oppilaaksi. Tuntikausia hän vietti keljassaan tuskaisessa rukouksessa hokien Jumalanäidille: ”Valaise pimeyteni!” Kerran Gregoriokselle ilmestyi apostoli Johannes, joka sanoi Jumalanäidin lähettäneen hänet kysymään, miksi hän huusi jatkuvasti ”Valaise pimeyteni!”

Ohjaajansa kuoleman jälkeen Gregorios vietti kolme vuotta Suuren lavran luostarissa. Sieltä hän siirtyi takaisin Athoksen erämaahan Glossian alueelle, missä hän tutustui tunnettuihin hesykasteihin Ignatiokseen ja Kallistokseen, tulevaan Konstantinopolin patriarkkaan. Kaksi vuotta Glossian erämaassa olivat Gregoriokselle hengellisen kasvun aikaa: hänet valtasi syvä nöyryys ja vilpitön rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin. Hän sai myös kyynelten armolahjan.

Merirosvojen tiheät hyökkäykset vaaransivat kuitenkin noihin aikoihin Athoksella etenkin luostarien muurien ulkopuolella asuvien erakkojen elämän. Monien muiden tavoin Gregorioskin joutui lähtemään heitä pakoon. Vuonna 1325 hän siirtyi kahdentoista munkkiveljensä kanssa Tessalonikaan, missä hänet vihittiin papiksi. Itse Tessalonikan suojeluspyhä Demetrios (26.10.) ilmestyi Gregoriokselle sanoen Kristus-kuninkaan käskyn olevan, että hän pitää Gregorioksen itsellään. Ilmestys sai Gregorioksen luopumaan alkuperäisestä suunnitelmastaan siirtyä veljiensä kanssa Jerusalemiin.

Vuoden kuluttua Gregorios muutti rauhalliseen skiittaan Beroian (nykyinen Veria) kaupungin lähistölle. Siellä hän vietti arkipäivät täydellisessä hiljaisuudessa ja tapasi munkkejaan vain lauantaisin ja sunnuntaisin. Jumalan armo alkoi yhä selvemmin heijastua hänen olemuksessaan. Liturgian jälkeen, tai joskus kun hän astui ulos keljansa yksinäisyydestä, hänen kasvoillaan nähtiin usein erityinen hohde. Näihin aikoihin Gregorioksen äiti kuoli, ja hän haki molemmat sisarensakin Beroiaan. Toinen heistä, Epikharis, kuoli pian ja ennusti sitä ennen, että Gregorios ja toinen veli Makarios palaisivat Athosvuorelle.

Viiden vuoden kuluttua ennustus toteutui. Rosvojoukot alkoivat ahdistella Beroian aluetta ja Gregorios veljestöineen siirtyi Athokselle. Siellä Gregorioksen hengellinen kokemus yhä kasvoi. Kerran suurena torstaina hän sai Suuren lavran kirkossa nähdä luomattoman valon. Jumala alkoi myös valmistaa häntä toimimaan uskovan kansan hyödyksi. Hän näki näyn, jossa hänen kantamansa maitoastia alkoi valua yli ja maito muuttui tuoksuvaksi viiniksi. Gregorios käsitti, ettei hän enää saanut pitää ajatuksiaan ja kokemuksiaan vain itsellään. Tästä tapauksesta alkoi hänen uransa hengellisenä kirjailijana.

Vuonna 1333 Gregorios valittiin Athoksella Esfigmenoksen luostarin johtajaksi. Hän ei kuitenkaan viihtynyt tehtävässä kuin vajaan vuoden ja palasi takaisin erakkomajaansa.

Noihin aikoihin alkoi Bysantin alueella vaikuttaa salaperäinen munkki Barlaam, jonka henkilöllisyyttä ei vieläkään ole pystytty täysin selvittämään. Hän oli Kalabrian kreikkalaisia ja todennäköisesti uniaatti, mutta Bysantissa hän esiintyi ortodoksisena munkkina. Hänestä tuli Konstantinopolin yliopiston professori. Hänen todellinen päämääränsä lienee ollut ortodoksisen kirkon alistaminen paavin valtaan, vaikka tätäkään ei ole voitu varmasti todistaa.

Barlaam vieraili myös Athoksella. Siellä hän tutustui joihinkin oppimattomiin hesykastimunkkeihin ja alkoi kutsua heitä ”napaansa tuijottajiksi”. Skolastisen koulutuksen saanut Barlaam ei voinut ymmärtää hesykasmia ja hänestä tuli sen kiivas vastustaja ja pilkkaaja. Athosvuoren munkit pyysivät Gregoriosta vastaamaan Barlaamin pilkkakirjoituksiin. Gregorios kirjoittikin teoksen nimeltä ”Pyhää vaikenemista harjoittavien puolustus”. Teoksen kolmas osa käsittelee jumalallista valoa. Gregorios paneutuu siinä Luojan ja luotujen väliseen suhteeseen. Kaikki teologit ovat yhtä mieltä siitä, että Jumalan olemus on ”lähestymätön”, siis luotujen saavuttamattomissa. Ortodoksisen käsityksen mukaan Jumala on yhteydessä luomakuntaan jumalallisten energioidensa välityksellä. Nekin kuuluvat Jumalaan ja ovat siksi luomattomia, vaikka eivät olekaan Jumalan olemusta. Barlaamin filosofisen käsityksen mukaan Taaborilla Kristuksen kirkastumisen yhteydessä näyttäytynyt valo oli vain ”jumaluuden symboli”, kun taas pyhä Gregorios selitti, että se oli itse jumaluutta, Jumalan luomatonta valoa – sitä samaa joka joskus näyttäytyy rukoilijoille. Barlaamin edustama läntinen skolastinen näkemys johtaa itse asiassa siihen, että yhteys Luojan ja luomakunnan välillä, ihminen mukaan luettuna, osoittautuu mahdottomaksi, koska luotu ei voi kommunikoida Jumalan todellisen olemuksen kanssa.

Pyhän Gregorioksen ja Barlaamin laajaksi paisunut kiista johti kirkolliskokouksen koollekutsumiseen Konstantinopoliin vuonna 1341. Gregorios oli henkilökohtaisesti kuultavana, ja kokous vahvisti hänen opetuksensa ortodoksisuuden. Barlaam pakeni takaisin Italiaan ja siirtyi siellä kokonaan roomalaiskatolisuuteen. Lopulta paavi Clemens VI (1342–1352) vihki hänet piispaksi, ja hänestä tuli kardinaali.

Kirkolliskokouksen päätöksestä huolimatta kiistely kuitenkin jatkui. Barlaamin sijaan Gregoriosta alkoi nyt vastustaa Akyndinos-niminen munkki. Jopa patriarkka Johannes Kokkas asettui Gregoriosta vastaan. Tilanne kehittyi niin pitkälle, että Gregorios vangittiin. Siihen oli tosin olemassa myös poliittisia syitä. Gregorios näet kannatti uudeksi keisariksi valtakunnankansleri Johannes Kantakuzenosta ja vastusti keisarinna Annan holhoojahallitusta. Vankilassakin Gregorios jatkoi kirjoitustöitään.

Uusi kirkolliskokous, joka kutsuttiin koolle 1347, teki lopulta oikeutta Gregoriokselle. Hänet vapautettiin ja samana vuonna hänet valittiin Tessalonikan arkkipiispaksi. Poliittisista syistä Kantakuzenoksen vastustajat kieltäytyivät kuitenkin ottamasta Gregoriosta vastaan. Hän vetäytyi Athokselle ja sieltä Lemnos-saarelle (nyk. Limnos).Vasta 1350 hän pääsi hoitamaan virkaansa Tessalonikaan, ja nyt kaupunki järjesti hänelle loistavan vastaanoton.

Vuoden kuluttua teologiset väittelyt alkoivat kuitenkin uudestaan, ja Gregorios joutui lähtemään Konstantinopoliin. Paluumatkalla oli kauhea myrsky, ja laiva pelastui täpärästi haaksirikolta. Tessalonikassa olivat sillä välin valtasuhteet muuttuneet, ja keisarinna Annan ja hänen poikansa Johannes Paleologoksen kannattajat estivät arkkipiispan paluun kaupunkiin. Kolmen kuukauden kuluttua keisarinna kuitenkin katui päätöstään ja kutsui Gregorioksen takaisin piispanistuimelleen.

Yhdeksän vuotta pyhä Gregorios sai nyt paimentaa Bysantin toiseksi tärkeimmän kaupungin kristikansaa. Hedelmällinen kaitsijantehtävä keskeytyi kahdesti. Ensin terveydellisistä syistä: vuonna 1352 Gregorios sairastui vakavasti mutta toipui – hänen parantumistaan pidettiin yleisesti ihmeenä. Toinen keskeytys sai alkunsa, kun Gregorios kutsuttiin 1354 Konstantinopoliin Johannes Kantakuzenoksen ja Johannes Paleologoksen kiistan sovittelijaksi. Laiva, jolla hän matkusti, joutui kuitenkin hakemaan suojaa vähän aiemmin turkkilaisten valtaan joutuneen Kalliopoliksen satamasta. Turkkilaiset vangitsivat Gregorioksen ja hänen matkatoverinsa. Vankeusaikanaan Gregorioksesta tuli monen sotavangiksi joutuneen kristityn lohduttaja ja rohkaisija useissa Vähän-Aasian kaupungeissa. Hän aloitti myös teologiset keskustelut islaminuskoisten kanssa. Lopulta kristityt maksoivat turkkilaisten Gregorioksesta vaatimat lunnaat, ja vuoden kuluttua hän pääsi palaamaan Tessalonikaan.

Vuoden 1359 lopulla Gregorios sairastui johonkin sisäelintautiin. Hän ilmoitti etukäteen kuolinpäiväkseen pyhän Johannes Krysostomoksen juhlan jälkeisen päivän, 14. marraskuuta. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Taivaalliset, taivaalliset!” Hänen kasvoilleen levisi erityinen valoisuus, jonka kaikki saattoivat nähdä aina hautajaisiin saakka. Pyhän Gregorioksen jäännöksiä säilytetään hänen muistolleen pyhitetyssä katedraalissa Tessalonikassa.

Pyhä Gregorios oli taistellut ortodoksisen hesykastisen teologisen näkemyksen puolesta 23 vuotta. Kansa piti häntä pyhänä jo hänen eläessään. Vuonna 1368, siis vain yhdeksän vuotta hänen kuolemansa jälkeen, hänen muistopäiväkseen määrättiin kuolinpäivän lisäksi suuren paaston toinen sunnuntai. Paaston ensimmäisenä sunnuntaina juhlitaan kuvainraastajien harhaopin päättymistä. Toinen sunnuntai on ikään kuin sen jatkoa: pyhä Gregorios toimi Jumalan aseena puolustaessaan kristillistä jumalakuvaa ja siihen perustuvaa kilvoituselämää skolastista jumalakäsitystä vastaan.


[1] Monista lahkoista ja liikkeistä käytetty yleisnimitys, jolla yleensä viitataan ensisijaisesti niihin 300–600-lukujen karismaattisiin liikkeisiin, joissa korostettiin ihmisen olevan demonien vallassa siihen asti kunnes on rukous- ja kilvoituselämällä puhdistunut himoista (syyr. mesallejane – ’rukoilevat’). Mesalliaanit kieltäytyivät työnteosta ja suhtautuivat kirkollisiin auktoriteetteihin yliolkaisesti.

Pyhittäjä Filip Irapilainen

Irapin luostarin perustaja pyhittäjä Filip syntyi vuonna 1482. Hän jäi jo pienenä täysorvoksi eikä saanut nauttia lapsuuden iloista. Kahdentoista vuoden ikäisenä hän asettui asumaan lähelle Komelin luostaria ja eli almuilla. Pyhittäjä Kornili (19.5.) sääli turvatonta mutta hurskasta orpoa, otti hänet luostariin ja vihki kolmen vuoden kuluttua munkiksi. Myöhemmin nöyrä ja työteliäs Filip vihittiin veljestön pyynnöstä pappeuteen. Palveltuaan Kornilin luostarissa viisitoista vuotta Filip vetäytyi yksinäistä elämää kaivaten Valgetjärven (Belozerskin) alueelle. Hän rakensi Irapjoen läheisyyteen 45 kilometrin päähän Tšerepovetsista rukoushuoneen Pyhälle Kolminaisuudelle ja keljan sen yhteyteen.

Erämaassa Filip sai kestää monia murheita ja pahojen henkien hyökkäyksiä, kun ne yrittivät karkottaa hänet keljastaan, mutta hän rukoili hellittämättä Jumalaa. Sana hänen pyhästä elämästään levisi ympäristöön, ja ihmiset tulivat kuulemaan hänen sielulle hyödyllisiä opetuksiaan. Munkeille hän puhui kolmesta hyveestä: omistamattomuudesta, valvomisesta ja rukouksesta, jotka antavat sielulle vallan pahojen henkien yli. Maallikoille hän opetti lähimmäisenrakkautta, kärsivällisyyttä ja omien ajatusten tarkkailemista. Kysymykseen, miksi ihmiset tuomitsevat toisiaan, hän vastasi: ”Joka tuomitsee toisia, ei ole vielä saavuttanut itsetuntemusta eikä alkanut taistella omia himojaan vastaan.”

Kerran hurskas talonpoika Meleti tuli Filipin luo keskustelemaan sielun pelastuksesta ja jäi hänen luokseen yöksi. Herättyään keskiyöllä ja vilkaistessaan ulos ikkunasta hän näki Filipin seisovan kirkon luona rukoilemassa, ja hänen taivasta kohti kohotetut kätensä loistivat kuin kynttilät.

Filip kilvoitteli erakkolassaan viisitoista vuotta aina kuolemaansa asti. Kun hänen jalkansa heikkenivät niin, ettei hän enää kyennyt kulkemaan kirkkoon, hänelle entuudestaan tuttu munkki Herman tuli asumaan hänen kanssaan. Herman kyseli vanhukselta tämän elämästä ja kirjoitti kaiken salaa muistiin tulevia sukupolvia varten. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän Filip osallistui pyhään ehtoolliseen ja myöhään samana iltana marraskuun 14. päivänä 1527 hän antoi henkensä Jumalalle. Hänen kasvonsa loistivat valoa ja kelja tuli täyteen hyvää tuoksua.

Pyhä uusmarttyyri Konstantinos Hydralainen

Pyhä Konstantinos syntyi 1700-luvun loppupuolella Hydran saarella (nykyinen Idra). 18-vuotiaana hän muutti Rhodokselle sikäläisen turkkilaisen maaherran palvelukseen. Hän suostui kääntymään islamiin, minkä vuoksi hän oli isäntänsä erikoisessa suosiossa. Omatunto ei kuitenkaan antanut hänelle rauhaa. Hän katui katkerasti luopumistaan ja päätti palata takaisin kristinuskoon. Hän tahtoi myös uudistaa kieltämänsä kasteen marttyyrikilvoituksen verikasteella, mutta hänen rippi-isänsä ei kuitenkaan pitänyt häntä vielä kypsänä siihen.

Niinpä Konstantinos lähti Krimille ja sieltä Konstantinopoliin, missä hyötyi suuresti pyhän patriarkka Gregorios V:n (10.4.) opetuksista. Patriarkan neuvosta hän meni Athosvuorelle, jossa kilvoitteli jonkin aikaa Ivironin luostarissa. Sieltä hän palasi Rhodokselle ja julisti rohkeasti hylänneensä islamin ja palanneensa takaisin kristinuskoon. Hänet heitettiin vankilaan. Kaikissa kohtaamissaan kidutuksissa hän huusi vain: ”Herra, muista minua valtakunnassasi!” Kun häntä oli kidutettu kolmeen otteeseen ja hän oli joutunut kestämään nälkää ja janoa, hänet lopulta hirtettiin marraskuun 14. päivänä 1800. Hänen äitinsä toi hänen pyhät jäännöksensä Hydran saarelle, missä häntä kunnioitetaan saaren suojeluspyhänä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.