28.9.2017

Sävelmä
7. säv.

pt. Hariton Tunnustaja (+ n. 305 tai 275)

pr. Baruk (+ n. 595 eKr.)

pt. Irodion Ilojärveläinen (+ 1541)

Epistola
Ef. 6:10–17 (Hariton)
Ef. 4:14–19

Ef. 6:10–17

10 Lopuksi: vahvistukaa Herrassa, ottakaa voimaksenne hänen väkevyytensä. 11 Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus, jotta voisitte pitää puolianne Paholaisen juonia vastaan. 12 Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan. 13 Ottakaa siis yllenne Jumalan taisteluvarustus, niin että kykenette pahan päivän tullen tekemään vastarintaa ja selviytymään taistelusta pystyssä pysyen. 14 Seiskää lujina! Kiinnittäkää vyöksenne totuus, pukeutukaa vanhurskauden haarniskaan 15 ja sitokaa jalkineiksenne alttius julistaa rauhan evankeliumia. 16 Ottakaa kaikessa suojaksenne uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa pahan palavat nuolet. 17 Ottakaa myös pelastuksen kypärä, ottakaa Hengen miekka, Jumalan sana.

Ef. 4:14–19

14 Emme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä ja ovat kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloita. 15 Silloin me noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää. 16 Hän liittää yhteen koko ruumiin ja pitää sitä koossa kaikkien jänteiden avulla, kunkin jäsenen toimiessa oman tehtävänsä mukaan, ja näin ruumis kasvaa ja rakentuu rakkaudessa. 17 Minä varoitan teitä vakavasti Herran nimeen: älkää enää eläkö niin kuin pakanat! Heidän ajatuksensa ovat turhanpäiväisiä, 18 heidän ymmärryksensä on hämärtynyt, ja se elämä, jonka Jumala antaa, on heille vieras, sillä he ovat tietämättömiä ja sydämeltään paatuneita. 19 Heidän tuntonsa on turtunut, ja he ovat heittäytyneet irstailuihin sekä kaikenlaiseen saastaisuuteen ja ahneuteen.

Luuk. 6:17–23a (Hariton)
Luuk. 6:12–19

Pyhittäjä Hariton Tunnustaja (+ n. 305 tai 275)

Luuk. 6:17–23

Siihen aikaan 17 Jeesus laskeutui vuorelta yhdessä apostoliensa kanssa ja pysähtyi tasaiselle paikalle. Siellä oli suuri joukko hänen opetuslapsiaan ja paljon kansaa kaikkialta Juudeasta, Jerusalemista ja rannikolta Tyroksen ja Sidonin seudulta. 18 Kaikki he olivat tulleet kuulemaan Jeesusta ja hakemaan parannusta tauteihinsa. Myös saastaisten henkien vaivaamat tulivat terveiksi. 19 Jokainen yritti väentungoksessa päästä koskettamaan häntä, sillä hänestä lähti voimaa, joka paransi kaikki. 20 Jeesus katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi:     "Autuaita olette te köyhät,     sillä teidän on Jumalan valtakunta.     21 Autuaita te, jotka nyt olette nälissänne: teidät ravitaan. Autuaita te, jotka nyt itkette: te saatte nauraa. 22 "Autuaita olette te, kun teitä Ihmisen Pojan tähden vihataan ja herjataan, kun ihmiset erottavat teidät keskuudestaan ja inhoavat teidän nimeännekin. 23 Iloitkaa silloin, hyppikää riemusta, sillä palkka, jonka te taivaassa saatte, on suuri.

28.9.2017

Luuk. 6:12–19

Siihen aikaan 12 Jeesus meni vuorelle rukoilemaan ja vietti siellä koko yön rukoillen Jumalaa. 13 Päivän koittaessa hän kutsui luokseen opetuslapsensa ja valitsi heistä kaksitoista, jotka nimesi apostoleiksi. 14 Nämä olivat Simon, jolle hän antoi myös nimen Pietari, tämän veli Andreas, Jaakob ja Johannes, Filippus, Bartolomeus, 15 Matteus, Tuomas ja Jaakob Alfeuksen poika, Simon, jota kutsuttiin Kiivailijaksi, 16 Juudas Jaakobin poika ja Juudas Iskariot, josta tuli kavaltaja. 17 Jeesus laskeutui vuorelta yhdessä heidän kanssaan ja pysähtyi tasaiselle paikalle. Siellä oli suuri joukko hänen opetuslapsiaan ja paljon kansaa kaikkialta Juudeasta, Jerusalemista ja rannikolta Tyroksen ja Sidonin seudulta. 18 Kaikki he olivat tulleet kuulemaan Jeesusta ja hakemaan parannusta tauteihinsa. Myös saastaisten henkien vaivaamat tulivat terveiksi. 19 Jokainen yritti väentungoksessa päästä koskettamaan häntä, sillä hänestä lähti voimaa, joka paransi kaikki.

Päivän synaksario

Profeetta Baruk

Baruk Nerian poika oli profeetta Jeremian uskottu ystävä ja oppilas. Baruk oli valtion virkamies ja kuului ylimystöön (Jer. 45, 51:59, Bar. 1:1). Pyhä Henki yhdisti Barukin ja Jeremian keskinäisellä rakkaudella niin, että heidän olisi voinut luulla olevan yksi sielu kahdessa ruumiissa. Baruk kirjoitti Jeremian sanelusta profetioita ja luki niitä kansalle Jerusalemin temppelissä, ja Jeremian ääni huokui hänen puheensa läpi.

Profeetallista julistusta kuultuaan johtavat virkamiehet neuvoivat profeettaa ja tämän ääntä Barukia piiloutumaan. Kun kuningas Jojakim (609-598 eKr.) kuuli, että profeetallinen kirjakäärö sisälsi ennustuksen Juudan valtakunnan häviöstä, hän poltti sen. Jeremia kuitenkin kirjoitutti uuden käärön, ja Juudaa kohtasi häviö ennustuksen mukaan. Babylonialaiset valloittivat Jerusalemin Nebukadressarin johdolla vuonna 598 eKr. Jeremia profetoi kansalle kieltäen heitä pakenemasta Egyptiin, mutta väkijoukko syytti Barukia Jeremian sanoman vääristämisestä ja lähti Egyptiin pakottaen molemmat lähtemään mukaansa.

Barukin kirja on kirjoitettu hepreaksi Babylonian pakkosiirtolaisuudessa viidentenä vuonna Jerusalemin hävityksen jälkeen, mutta säilynyt ainoastaan kreikkalaisena käännöksenä. Kirjassaan Baruk profetoi kirkkaan selkeästi Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen lihaksitulemisen. ”Tämä on meidän Jumalamme, kukaan toinen ei ole minkään arvoinen Hänen rinnallaan. Hän on löytänyt kaikki viisauden tiet ja antanut sen palvelijalleen Jaakobille ja rakastetulleen Israelille. Tämän jälkeen Hän ilmestyi maan päälle ja vaelsi ihmisten keskuudessa.” (Bar. 3:36-38)  Barukin nimissä tunnetaan myös epäperäiset 2. ja 3. Barukin kirja sekä Barukin ilmestys, joka on säilynyt ainoastaan syyriaksi.

Pyhä marttyyri Markus Paimen ja veljesmarttyyrit Aleksanteri, Alfios ja Zosimas

Pyhä Markus oli paimen, joka kaitsi laumojaan Pisidian Antiokian alueella. Hänen hiuksensa olivat niin pitkät, että ne ulottuivat jalkoihin saakka. Diocletianuksen vainon aikana vuoden 303 tienoilla hänet ilmiannettiin kristittynä Antiokian prefektille Magnukselle, joka määräsi hänet kidutettavaksi. Sen jälkeen hänet vietiin vankilaan Isaurian Claudiopoliksessa, jossa Markus käännytti 30 sotilasta ja heidän komentajansa. Heidät kaikki mestattiin myöhemmin Nikeassa.

Pyhän Markuksen kahleiden takomista varten tarvittiin seppiä. Tehtävään tarjoutui kolme veljestä Pisidian Kalytoksen kylästä, Aleksanteri, Alfios ja Zosimas. Mutta kun he ryhtyivät takomaan rautaa, se alkoi valua joka puolelle kuin vesi. Heidän kätensä jähmettyivät ja peittyivät vereen. Ollessaan vielä tämän ihmeen lamaannuttamina he kuulivat taivaasta äänen, joka kutsui heitä seuraamaan Markusta marttyyrikilvoituksen tiellä. Epäröimättä veljekset katuivat tietämättömyyttään ja julistivat olevansa kristittyjä. Heitä kidutettiin välittömästi ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Heidät hakattiin kiinni kallioon, heidän kurkkuihinsa kaadettiin sulaa lyijyä, ja niin he antoivat henkensä Jumalan haltuun.

Markus kengitettiin rautasandaalein, hänet piestiin verille ja lävistettiin vartaaseen. Hänen kielensä revittiin irti; kanssakärsijöidensä tavoin hänetkin naulattiin kiinni kallioon, ja lopulta hänen kaulansa lyötiin poikki.

Seuraavana vuonna samana päivänä Nikon, Heliodoros, Neon ja useita heidän kanssaan vangittuja neitoja ja lapsia mestattiin uskonsa tähden Pisidian Filomilionissa. Samana päivänä muistellaan myös marttyyreita Callinicusta ja Eusthatios Roomalaista sekä pyhää marttyyri Aleksanteria ja hänen 30 toveriaan, jotka kaikki surmattiin miekalla.

Pyhittäjä Hariton Tunnustaja

Pyhittäjä Hariton syntyi ja kasvoi Vähän-Aasian Ikonionissa (nyk. Konya) keisari Aureliuksen aikana (270-276). Alun pitäen Marcus Aurelius ei näyttänyt olevan vihamielinen kristittyjä kohtaan. Myöhemmin hän kuitenkin aloitti vainon heitä vastaan.[1] Kun keisarillinen käskykirje saapui Ikonioniin, pakanat vangitsivat Haritonin, joka oli tullut kuuluisaksi hurskaudestaan ja innosta, jolla hän levitti evankeliumia. Häntä lyötiin ja hänen ruumistaan poltettiin soihduilla. Kun hän oli vankilassa ja odotti jo iloiten pääsevänsä kärsimään marttyyrikuoleman Kristuksen tähden, vaino päättyikin ja pian kristinuskosta tuli virallinen valtionuskonto (313).

Kantaen vapaaehtoisesti Kristuksen arpia ruumiissaan Hariton halusi viettää loppuelämänsä askeettina täyttääkseen ruumiissaan sen, mitä Kristuksen kärsimyksistä vielä puuttui. Vapaaehtoisten vaivojen lisäksi, joilla hän rasitti ruumistaan alistaakseen sen hengelle, tuli vielä vastentahtoisia koettelemuksia. Kun Hariton lähti matkaan asettuakseen Jordanin erämaahan, hän joutui ryövärien käsiin, jotka veivät hänet sidottuna piilopaikkaansa, erääseen Faranin erämaan luolaan lähelle Jerusalemia. Jumalan sallimuksesta kyykäärme oli käynyt vuodattamassa myrkkynsä rosvojen viinileiliin, ja myrkytettyä juomaa nautittuaan he kaikki kuolivat. Näin Hariton pelastui heidän käsistään. Päästyään irti köysistään hän alkoi tarkastella luolaa ja havaittuaan sen soveliaaksi vaikenemiskilvoitukseen päättikin jäädä sinne. Rosvojen ryöstämät rahat jäivät nyt hänelle. Hän jakoi niitä köyhille ja myös erakoille, joita asui Punaisenmeren ympäristössä. Lopuilla rahoilla hän muutti luolan kirkoksi ja rakensi ensimmäisen lauran[2] Palestiinan alueelle. Se tunnettiin nimellä Faranin laura. Sen kirkon vihki käyttöön Jerusalemin piispa pyhä Makarios (314-333, muistopäivä 16.8.).

Hariton oli Hilarion Suuren aikalainen. Tämä toi Egyptistä Palestiinaan erakkoelämän varhaisen muodon, jossa yksittäisiä keljoja oli siellä täällä erämaassa. Haritonin laurassa erakot sen sijaan elivät yhdessä yhden hallinnon alla, joskin tämä toteutui Palestiinassa vielä alkeellisessa muodossa.

Kilvoitellessaan yksin Faranin luolassa paastoten ja öisissä rukouksissa Hariton tuli alueella kuuluisaksi ihmeistä, joita tapahtui hänen rukoustensa voimalla. Monet tulivat asumaan hänen lauraansa päästäkseen hänen ohjaukseensa. Myös monet juutalaiset ja epäjumalia palvelleet kreikkalaiset kääntyivät hänen vaikutuksestaan kristinuskoon.

Kansanpaljous häiritsi kuitenkin erakon kilvoitusta, ja hän pelkäsi myös osakseen tulevan kunnioituksen vahingoittavaa vaikutusta. Niinpä hän jätti lauralle johtajaksi erään hyveellisen oppilaansa. Sitten hän muistutti veljiä heille antamistaan ohjeista: heidän tuli syödä vain kerran päivässä, rukoilla päivin ja öin hänen heille määrääminään aikoina ja olla armeliaita ja vieraanvaraisia luoksensa tuleville köyhille. Lopuksi hän vielä siunasi heidät ja lähti sitten pois.

Käveltyään yhden päivämatkan pyhittäjä saapui Jerikon alueelle. Siellä hän löysi sopivan luolan Sarantarion vuoren Duk-nimiseltä huipulta. Hän eli luolassa pitkän aikaa piilossa ihmisiltä omistautuen kokonaan kanssakäymiseen Jumalan kanssa. Ravintonaan hän käytti erämaan villiyrttejä. Jumala tahtoi kuitenkin käyttää häntä seudun evankelioimiseen ja salli ihmisten löytää hänet. Monet tahtoivat noudattaa hänen elämäntapaansa ja pyrkivät hänen oppilaikseen.

Näille uusille munkeille Hariton rakensi lauran, joka tunnetaan Dukas-nimellä. Annettuaan veljille ohjeita ja nimitettyään heille hyvän johtajan hän itse lähti taas etsimään hiljaisuutta. Hän meni Thekoen luoliin. Mutta sielläkään ei rauhaa kestänyt pitkään. Munkiksi pyrkiviä alkoi jälleen tungeksia hänen ympärillään ja niin hän perusti Sukan lauran, syyrialaiselta nimeltään šuq (’tori’, ’kokoontumispaikka’). Se tunnetaan myös nimellä Vanha laura erotukseksi Uudesta laurasta, jonka perustivat vähän myöhemmin Sabbas Pyhitetyn Suuresta laurasta lähteneet munkit.

Lauran veljestö kasvoi nopeasti, ja täälläkin suuri joukko pakanoita tuli, kuten edellisissäkin lauroissa, kuulemaan pyhittäjän kaunista opetusta kristinuskosta. Hariton tahtoi kuitenkin viettää edes viimeiset vuotensa täysin omistautuneena yksin Jumalalle. Hän asettui niin sanottuun riippuvaan luolaan, jonne pääsi vain tikapuita myöten. Nimitys johtui siitä, että luola ikään kuin roikkui suuren jyrkänteen reunalla. Jumala salli, että luolan nurkasta alkoi vuotaa vettä, koska iäkäs pyhittäjä ei olisi jaksanut käydä hakemasta sitä kaukaa.

Kun Hariton sai Jumalalta tietää kuolinpäivänsä, hän palasi ensimmäiseen lauraansa Faraniin. Siellä hän kutsui koolle hengelliset oppilaansa ja esitti heille hengellisen testamenttinsa. Siinä hän osoitti varman tien yhdistymiseen Jumalan kanssa. Se koostuu askeesista, johon liittyvät nöyryys ja rakkaus kaikkia kohtaan. Lopuksi hän siunasi munkit ja ilman mitään sairautta antoi rauhassa sielunsa pyhien enkelien käsiin.

 

[1] Marcus Aurelius surmatiin ennen kuin hän ehti aloittaa suunnittelemansa vainon, ja siksi on mahdollista, että pyhittäjä Haritonin martyyrikilvoitus ajoittuukin vasta suuren vainon (303-311) aikaan.

[2] Laura tarkoittaa alun perin Palestiinassa kehittynyttä kilvoittelumuotoa, jossa munkit eli omissa majassaan samalla alueella. Vain lauantaisin ja sunnuntaisin he kokoontuivat yhteiseen jumalanpalvelukseen ja yhteiselle aterialle. Myöhemmin laurat muuttuivat tavallisiksi yhteiselämäluostareiksi ja näin “laura” ja “luostari” alkoivat tarkoittaa samaa asiaa. Tekstissä muoto laura viittaa alkuperäiseen kilvoittelumuotoon, kun taas muotoa lavra käytetään luostareista. Lavroiksi kutsutaan nykyisin yleensä vanhoja, historiallisesti merkittäviä luostareita.

Pyhä Faustus, Riezin esipaimen

Britannialaissyntyinen Faustus opiskeli nuorena filosofiaa ja lakitiedettä, mutta päätti kuitenkin keskittyä tavoittelemaan todellista viisautta. Hänet vihittiin munkiksi kuuluisassa Lérinsin luostarissa. Hänen hengellisinä ohjaajinaan olivat pyhät Honoratus (16.1.) ja pyhä Caprasius. Luostarissa hän erottui nopeasti muista sekä oppineisuutensa että hengellisen intonsa, nöyryytensä ja sävyisyytensä ansiosta. Luostarin apotti pyhä Maximus ja toiset veljet pitivät häntä suuressa arvossa. Kun Maximus nimitettiin Provencen Riezin (latinaksi Regium, Marseillen koillispuolella) piispaksi vuonna 433, Faustus valittiin hänen seuraajakseen, vaikkei ollut vielä kolmeakymmentäkään.

Pyhä Faustus johti luostaria 27 vuoden ajan ja ylläpiti hyvää järjestystä pitäen ohjenuoranaan erityisesti idän isien opetuksia. Puolustaessaan luostarinsa oikeutta vapauteen ja riippumattomuuteen hän joutui ristiriitaan esipaimentensa kanssa. Fréjusin piispa Teodor erotti Faustuksen ja kutsui vuonna 453 koolle Arles’n kirkolliskokouksen saadakseen toimilleen kanonisen hyväksynnän. Kokous kuitenkin asetti Faustuksen takaisin virkaansa ja määräsi, että Fréjusin piispan olisi kunnioitettava luostarin itsenäisyyttä ja tyydyttävä hoitamaan oman hiippakuntansa sisäisiä asioita.

Pyhä Faustus palasi luostariinsa. Hän tuli kuuluisaksi saarnoista, joita hän saattoi pitää valmistelematta niitä etukäteen. Kun piispa Maximus kuoli vuonna 461, Faustus sai jälleen periä hengellisen isänsä tehtävän. Faustus tosin yritti nöyrästi vastustella, mutta monien muiden pyhien tavoin hänet suorastaan pakotettiin nousemaan Riezin piispanistuimelle.

Uusi piispa ei muuttanut elämäntapaansa piispallisen loiston keskelläkään; hän ei hylännyt luostarissa oppimiaan askeettisia ihanteita, vaan oli ankarimpien erakkojen vertainen paasto- ja valvomiskilvoituksissaan. Faustus perusti hiippakuntaansa useita luostareita, pysytteli läheisessä kosketuksessa kaikkien luostarien kanssa ja vetäytyi usein rukoilemaan niihin. Omassa katedraalissaan hän otti käyttöön itselleen tutut ja rakkaat Lérinsin luostarin jumalanpalveluskäytännön. Faustus ei koskaan väsynyt ohjaamasta kansaa ja innoittamasta heitä luopumaan pakanallisista tavoista ja elämään Jumalan käskyjen mukaan. Hän voitti puolelleen kaikkien kohtaamiensa ihmisten sydämet sävyisyydellään ja ystävällisyydellään.

Askeettisen piispan ihailtavin hyve oli kuitenkin hänen rakkautensa köyhiä kohtaan. Iltarukouksensa päätettyään hän lähti tavallisen papin puvussa ulos auttaakseen köyhiä ja puutteenalaisia sekä vieraillakseen vankien luona. Hän ei pitänyt itseään liian arvokkaana kantamaan omilla käsivarsillaan köyhien ruumiita, joita oli jätetty makaamaan teitten varsille. Piispa kantoi heidät omin käsin hautausmaalle ja hautasi heidät. Nälänhädän aikana Faustus teki parhaansa laumansa eteen: hän määräsi kolmen päivän ajaksi rukouspalveluksia ja ristisaattoja, jakoi omaisuutensa kansalle ja pyysi ystäviään lähettämään vehnää Lyonin varastoista.

Kolmekymmentä vuotta kestäneen piispuutensa aikana pyhä Faustus oli tarmokkaasti mukana Gallian kirkon asioiden hoidossa ja teologisissa keskusteluissa. Häntä pidettiin aikansa johtavana piispana ja voimakkaimpana sananjulistajana. Faustus jätti jälkeensä saarnoja, kirjeitä ja teologisia teoksia, joiden henki on samankaltainen kuin idän isien kirjoituksissa. Hän käsitteli erityisesti Pyhän Hengen jumaluutta sekä Jumalan armon ja vapaan tahdon välisen suhteen ongelmia.

Eräät teologit olivat kehitelleet pyhän Augustinuksen (15.6.) ajatusten pohjalta oppia, jossa Jumalan armon asema korostui niin, että vapaan tahdon toiminnalle ei jäänyt enää sijaa. Tällöin näyttää syntyvän ongelma, että armo vaikuttaa ennalta määrätyltä. Faustus torjui tällaisen opin julistaen sen olevan ”erheellinen, pilkkaava, pakanallinen, fatalistinen ja moraalittomuutta lietsova”. Hän painotti, että Jumalan kuvaksi luotuna ihminen on kutsuttu vapaaseen ja elävään suhteeseen Luojansa kanssa, jotta hän vapaiden valintojensa kautta kaunistuisi ja kirkastuisi Jumalan kaltaisuuteen. Gallian piispat vahvistivat Faustuksen opin Arles’n ja Lyonin kirkolliskokouksissa 470-luvulla.[1]

Kun länsigootit valloittivat Gallian kaakkoisosan, pyhä Faustus oli yksi neljästä piispasta, jotka yrittivät neuvotella rauhanehdoista. Piispat eivät kuitenkaan kyenneet hillitsemään ryöstöretkien makuun päässeitä gootteja, jotka olivat uskonnoltaan areiolaisia. Pyhä Faustus rukoili ja paastosi sekä tapasi kansaa ja papistoa päivittäin vaatien kaikkia pysymään ortodoksisessa uskossa vaikka oman verensä vuodattamisen uhalla.

Faustus vangittiin ja karkotettiin Limogesiin vuonna 477. Kun länsigoottien johtaja Euric kuoli (485), Faustus sai palata hiippakuntaansa kahdeksan vuoden eron jälkeen. Hänen hengelliset lapsensa ottivat hänet iloiten vastaan huutaen riemusta ja itkien ilosta. Pyhä Faustus kuoli rauhaisasti vuonna 495 lähes sadan vuoden iässä. Häntä pidettiin heti pyhänä, ja hänen kunniakseen rakennettiin basilika. Pyhä Faustus oli yksi kirkon historian esikuvallisimmista esipaimenista, sillä hänessä yhdistyivät maallinen viisaus, hengellinen into, nöyrä askeesi ja käytännöllinen ihmisrakkaus.


[1] Jo seuraavalla vuosisadalla läntiset teologit alkoivat painottaa enemmän jumalallisen armon toiminnan osuutta, jolloin Faustuksen linja julistettiin ns. semipelagiolaisuudeksi.

Pyhittäjä Auksentios Alamanilainen

Pyhittäjä Auksentios[1] oli niiden kreikkalaisten palkkasoturien päällikkö, jotka pyhän innon ajamina kiiruhtivat ottamaan osaa ristiretkiin, joiden tarkoituksena oli vapauttaa Pyhä maa islaminuskoisten käsistä. Sotatoimien päätyttyä he olivat valmiit vetäytymään Jordanin erämaahan ja viettämään siellä askeettista elämää. Mutta latinalaisten[2] painostus ja arabien aiheuttamat levottomuudet pakottivat heidät siirtymään Pafokseen, josta he hajaantuivat pieninä joukkoina koko Kyproksen saarelle rauhallisiin paikkoihin, jotka soveltuivat Jumalan etsimiseen.

Pyhittäjä Auksentios vetäytyi luolaan Karpasian alueelle, saaren itäisimpään kärkeen. Vuosikausia hän kävi ankaraa taistelua pahojen henkien esittämiä ajatuksia vastaan ja kilvoitteli säilyttääkseen sydämensä puhtaana. Jatkuva Jumalan muistaminen oli hänen päämääränsä. Vuosien kilvoittelun jälkeen hän siirtyi rauhassa Herran luo.

Monen vuoden kuluttua kahden lähellä sijaitsevan kylän, Komi-Kepirin ja Eptakomin, asukkaat löysivät hänen luolansa ja hänen siellä olleet pyhät jäännöksensä. Kylien välillä syntyi riita, kumpi niistä saisi kirkkoonsa nämä pyhäinjäännökset. Päätettiin, että jäännökset pantaisiin rattaille ja niitä vetämään asetettaisiin kaksi härkää, yksi kummastakin kylästä. Pyhä itse saisi näkymättömästi ohjata härät siihen paikkaan, johon tahtoisi. Härät pysähtyivät lähelle Komi-Kepirin kylää. Sinne pyhittäjä haudattiin ja haudan päälle rakennettiin kirkko hänen kunniakseen.


[1] Kyproksella elävän tradition mukaan noin 300 munkkia, jotka on tunnettu nimellä ”alamanilaiset”, tuli saarelle tarkemmin määrittelemättömänä ajankohtana. He elivät eri puolilla Kyprosta ja suurinta osaa heistä kunnioitetaan pyhinä. Heidän elämäkertansa, sikäli kuin niitä on, pohjautuvat suulliseen traditioon. Nykytutkimus on esittänyt erilaisia teorioita heidän alkuperästään. Yksi hieman yksinkertaistettu näkemys on, että he olisivat olleet kotoisin Saksasta (Alamania) ja tulleet Kyprokselle 1200-luvulla neljännen ristiretken aikana.

[2] Latinalaisilla tarkoitetaan yleensä läntisen Euroopan ja etenkin lännen kirkon edustajia.

Pyhittäjät skeemamunkki Kiril ja skeemanunna Maria

Sergei Radonežilaisen (25.9.) vanhemmat Kiril ja Maria olivat hurskaita pajareita, jotka asuivat Rostovin ruhtinaskunnassa. He karttoivat ruhtinashovin turhuutta ja pysyttelivät mieluummin maaseudulla, jossa he viettivät kirkollista elämää ja harjoittivat hyväntekeväisyyttä. Myöhemmin he köyhtyivät ja joutuivat muuttamaan Moskovan alueelle Radonežin kaupunkiin. Heidän kolmesta pojastaan kaksi solmi avioliiton, mutta keskimmäinen, Bartolomeus, tuleva pyhittäjä Sergei Radonežilainen, pyysi vanhemmiltaan siunausta mennä luostariin. Elämänsä loppupuolella myös Kiril ja Maria päättivät vanhan venäläisen tavan mukaan vihkiytyä enkelielämään. He menivät Hotkovon luostariin, joka käsitti tuohon aikaan kaksi erillistä luostaria, toinen iäkkäille miehille ja toinen naisille. Siellä he alkoivat katuen valmistautua kuolemaansa. Heidät vihittiin ensin munkiksi ja nunnaksi ja sitten suureen skeemaan. Heidän vanhin poikansa Stefan, joka oli jäänyt leskeksi, tuli myös Hotkovoon ja alkoi munkiksi vihittynä huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Pyhittäjät Kiril ja Maria siirtyivät rauhassa Herran luo noin vuonna 1337.

Pyhittäjä Hariton Sjanžemilainen

Venäläisen pyhittäjä Haritonin elämästä tiedetään hyvin vähän. Hän oli pyhittäjä Eufimi Sjanžemilaisen (20.1.) oppilas ja jäljitteli opettajaansa kaikessa: rukouksessa, paastossa ja työssä. Pyhittäjä Eufimin kuoleman jälkeen Haritonista tuli luostarin johtaja. Hän jatkoi edeltäjänsä työtä noin 40 vuoden ajan ja kuoli rauhallisesti vuonna 1509.

Pyhittäjä Irodion Ilojärveläinen

Pyhittäjä Irodion Ilojärveläinen oli pyhittäjä Kornili Komelilaisen (19.5.) oppilas ja kilvoitteli aluksi tämän perustamassa luostarissa. Ohjaajansa kuoltua hän lähti vuonna 1538 Komelin luostarista ja asettui Valgetjärven läheisyyteen, missä hän kilvoitteli vähän aikaa aivan yksin. Eräänä yönä pitkän valvomisen jälkeen hänelle ilmestyi unessa Herran enkeli, joka sanoi: “Vanhus, nouse! Mene Ilojärvelle ja rakenna sinne kirkko Jumalanäidin syntymän kunniaksi, sillä Herra on valmistanut sinne sinulle paikan.” Herättyään pyhittäjä rukoili ja lähti matkaan. Erään joen varrella hän pysähtyi taas rukoilemaan ja näki unessa asumattoman niemimaan, josta kuului kirkonkellojen soittoa. Näin hänelle ilmoitettiin uusi kilvoittelupaikka. Pian hän saapui Ilojärven niemelle, mieltyi asumattomaan metsäerämaahan ja rakennutti sinne kirkon Jumalanäidin syntymän kunniaksi niin kuin enkeli oli käskenyt.

Kun paikalliset asukkaat kuulivat Irodionin hyveellisestä elämästä, he alkoivat käydä hänen luonaan pyytämässä neuvoja ja ohjausta. Kirkossa ryhdyttiin toimittamaan kasteita, avioliittoon vihkimisiä ja hautajaisia, mikä niihin liittyvine juhlineen häiritsi hiljaisuutta rakastavaa kilvoittelijaa. Hän lisäsi kilvoituksiaan ja vietti yöt läpeensä rukoillen. Joka lauantai hän osallistui Kristuksen pyhiin salaisuuksiin.

Pian Herran enkeli ilmoitti Irodionille siirtymisestä uuteen, parempaan elämään. Hänen kanssaan asuva pappismunkki Jesaja antoi hänelle vielä kerran pyhän ehtoollisen, ja seuraavana yönä pyhittäjä nukkui rauhassa kuolonuneen. Aamulla hänet löydettiin keljastaan kuolleena skeemaan pukeutuneena ja kädet ristissä rinnalla. Koko kelja oli täynnä hyvää tuoksua. Pappismunkki Jesaja yhdessä muutamien hurskaiden miesten kanssa hautasi pyhittäjän ruumiin kirkon vierellä olevaan rukoushuoneeseen. Pyhittäjä kuoli vuonna 1541 vain kolme vuotta Komelin luostarista lähtönsä jälkeen.

Kiovan luolaluostarin lähempiin luoliin haudattujen pyhittäjien yhteinen juhla

Kiovan luolaluostarin luolat jaetaan lähempiin pyhittäjä Antonin kaivamiin ja kaukaisempiin pyhittäjä Feodosin luoliin, joihin molempiin on haudattu luostarin kilvoittelijoita. Lähemmissä eli Antonin luolissa lepää noin 100 kirkon pyhänä kunnioittamaa kilvoittelijaa. Heidän yhteiselle muistolleen omistetussa jumalanpalvelustekstissä veisataan: “Kuka voisi yksitellen ylistää pyhiäsi, oi Hyvä, sillä jos lasken, heitä on enemmän kuin meren hiekkaa. Mutta Sinä Valtias Kristus, joka lasket taivaan tähdet ja tiedät kaikkien nimet, ohjaa rukouksemme heidän puoleensa.”

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.