25.9.2017

Sävelmä
7. säv.

Luukkaan 2. viikko

Pyhittäjä-äiti Eufrosyne Aleksandrialainen(+ n. 440)

pt. Sergei, Radonežin igumeni ja koko Venäjän ihmeidentekijä (+ 1392) ✱

Parimia
  1. Viis. 3:1–9
  2. Viis. 5:15–6:3
  3. Viis. 4:7–15

(Sergei)

Viis. 3:1–9

1 Mutta oikeamielisten sielut ovat Jumalan kämmenellä,
eikä mikään kärsimys enää ulotu heihin.
2 Ymmärtämättömien silmissä he ovat kuolleita,
ja heidän poismenoaan pidetään onnettomuutena,
3 heidän lähtöään täältä perikatona,
mutta he ovat päässeet rauhaan.
4 Ihmisten mielestä kuolema oli heille rangaistus,
mutta he olivat eläneet toivossa,
ja heidän toivossaan oli jo kuolemattomuus.
5 Heitä kuritettiin, mutta vain vähän − paljon suurempaa on hyvyys, jota he nyt saavat osakseen.
Jumala pani heidät kokeeseen
ja havaitsi heidät kelvollisiksi.
6 Niin kuin kultaa sulatusuunissa
hän tutki ja koetteli heitä,
niin kuin alttarilla poltettavan uhrilahjan
hän otti heidät vastaan.
7 Kun tilinteon hetki koittaa,
he loistavat kirkkaasti,
leimahtavat kuin kipinä olkilyhteessä.
8 He saavat hallintaansa maailman kansat,
he jakavat niille oikeutta,
ja Herra on iäti heidän kuninkaansa.
9 Ne, jotka turvaavat Herraan,
ymmärtävät totuuden,
ne, jotka luottavat hänen rakkauteensa,
saavat sijansa hänen luonaan.
Hänen pyhiensä osaksi tulee armo ja laupeus,
hän pitää valituistaan huolen.

Viis. 5:15–6:3

15 Mutta oikeamieliset elävät ikuisesti. Herran luona he saavat palkkansa, ja Korkein pitää heistä huolen. 16 Herra laskee heidän päähänsä kimmeltävän kruunun, heidän kuninkuutensa kauniin tunnuksen. Oikealla kädellään hän suojaa heitä, hänen käsivartensa on heidän kilpenään. 17 Hän pukeutuu kiivautensa sotisopaan ja tekee luomakunnastaan aseen, jolla torjuu viholliset. 18 Hän pukee haarniskakseen vanhurskauden ja kypäräkseen tinkimättömän tuomion. 19 Hän ottaa kilvekseen vankkumattoman pyhyytensä 20 ja teroittaa leppymättömän vihansa miekakseen, ja koko maailmankaikkeus seuraa häntä taisteluun mielettömiä vastaan. 21 Salamat singahtavat kuin tarkkaan suunnatut keihäät, pilvistä ne iskevät maaliinsa kuin kireälle jännitetyn jousen lähettämät nuolet, 22 ja rakeet pieksevät vihaisesti kohteitaan kuin heittokoneesta lähtevä kivisade. Meren vedet syöksyvät raivokkaasti jumalattomia kohti, virrat tempaavat säälimättä heidät mukaansa. 23 Herran tuuli nousee, se iskee heihin ja myrskyn voimalla lakaisee heidät pois. Näin maailma autioituu laittomuuden tähden ja pahuus kaataa mahtajien valtaistuimet. 6:1 Kuulkaa siis, kuninkaat, kuulkaa ja ymmärtäkää! Ottakaa opiksenne, vallanpitäjät, te, joiden mahti ulottuu maan ääriin! 2 Kuunnelkaa, ihmisjoukkojen hallitsijat, te, jotka kerskailette kansojenne paljoudella! 3 Tietäkää tämä: Herralta te olette valtanne saaneet, teidän mahtinne on peräisin Korkeimmalta. Hän myös tutkii teidän tekonne ja punnitsee päätöksenne.

Viis. 4:7–15

7 Mutta oikeamielinen pääsee lepoon, vaikka kuolisikin ennen aikojaan. 8 Ei vanhuuden arvo ole pitkässä iässä, ei sitä mitata vuosien mukaan. 9 Ymmärrys on harmaiden hapsien vertaista, nuhteettomuus vastaa korkeaa ikää. 10 Jumala mieltyi oikeamieliseen ja rakkaudessaan otti hänet luokseen syntisten keskeltä. 11 Jumala otti hänet pois, ettei pahuus olisi pilannut hänen ymmärrystään eikä vilppi vietellyt hänen sieluaan, 12 sillä synnin houkutus hämärtää hyvyyden ja himon pyörrytys horjuttaa vilpitöntä mieltä. 13 Hänen elämänsä täyttyi jo varhain − hän eli pitkän elämän. 14 Herra oli häneen mieltynyt ja joudutti hänen pääsyään pahan keskeltä. Ihmiset näkivät sen mutta eivät ymmärtäneet, he eivät osanneet ajatella niin. 15 Herran pyhien osaksi tulee armo ja laupeus, hän pitää valituistaan huolen.  

Polyeleon evankeliumi
Matt. 11:27–30 (Sergei)

Pyhittäjä Sergei, Radonežin igumeni ja koko Venäjän ihmeidentekijä (+ 1392)

Matt. 11:27–30

Herra sanoi opetuslapsilleen: 27 "Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. 28 "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. 29 Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. 30 Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt."

Epistola
Gal. 5:22–6:2 (Sergei)
Ef. 1:22–2:3

Ef. 1:22–2:3

22 Jumala on alistanut kaiken Kristuksen valtaan ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi. 23 Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää. 2:1 Jumala on tehnyt eläviksi teidät, jotka olitte kuolleita rikkomustenne ja syntienne tähden. 2 Ennen te elitte niiden vallassa tämän maailman menon mukaan, totellen avaruuden henkivaltojen hallitsijaa, sitä henkeä, joka yhä vaikuttaa tottelemattomissa ihmisissä. 3 Heidän joukossaan mekin kaikki ennen elimme noudattaen oman luontomme haluja ja tehden niin kuin ruumiimme ja mielemme tahtoivat, ja näin olimme luonnostamme vihan alaisia niin kuin kaikki muutkin.

Luuk. 6:17–23a (Sergei)
Luuk. 4:38–44

Pyhittäjä Sergei, Radonežin igumeni ja koko Venäjän ihmeidentekijä (+ 1392)

Luuk. 6:17–23

Siihen aikaan 17 Jeesus laskeutui vuorelta yhdessä apostoliensa kanssa ja pysähtyi tasaiselle paikalle. Siellä oli suuri joukko hänen opetuslapsiaan ja paljon kansaa kaikkialta Juudeasta, Jerusalemista ja rannikolta Tyroksen ja Sidonin seudulta. 18 Kaikki he olivat tulleet kuulemaan Jeesusta ja hakemaan parannusta tauteihinsa. Myös saastaisten henkien vaivaamat tulivat terveiksi. 19 Jokainen yritti väentungoksessa päästä koskettamaan häntä, sillä hänestä lähti voimaa, joka paransi kaikki. 20 Jeesus katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi:     "Autuaita olette te köyhät,     sillä teidän on Jumalan valtakunta.     21 Autuaita te, jotka nyt olette nälissänne: teidät ravitaan. Autuaita te, jotka nyt itkette: te saatte nauraa. 22 "Autuaita olette te, kun teitä Ihmisen Pojan tähden vihataan ja herjataan, kun ihmiset erottavat teidät keskuudestaan ja inhoavat teidän nimeännekin. 23 Iloitkaa silloin, hyppikää riemusta, sillä palkka, jonka te taivaassa saatte, on suuri.

25.9.2017

Luuk. 4:38–44

Siihen aikaan 38 Jeesus meni Simonin kotiin. Simonin anoppi oli kovassa kuumeessa, ja Jeesusta pyydettiin auttamaan häntä. 39 Jeesus kumartui hänen ylleen ja käski kuumetta, ja se lähti hänestä. Heti paikalla nainen nousi jalkeille ja alkoi palvella vieraitaan. 40 Monien kotona oli joku sairaana, kuka missäkin taudissa. Auringon laskiessa sairaat tuotiin Jeesuksen luo, ja hän pani kätensä jokaisen päälle ja paransi heidät. 41 Monista lähti myös pahoja henkiä, jotka huusivat: "Sinä olet Jumalan Poika!" Mutta Jeesus nuhteli niitä eikä sallinut niiden puhua, koska ne tiesivät, että hän oli Messias. 42 Päivän valjettua Jeesus lähti ulos ja meni paikkaan, jossa hän sai olla yksin. Ihmiset kuitenkin lähtivät etsimään häntä. He tavoittivat hänet ja estelivät häntä lähtemästä luotaan. 43 Mutta Jeesus sanoi: "Minun on vietävä Jumalan valtakunnan ilosanoma myös muihin kaupunkeihin, sitä vartenhan minut on lähetetty." 44 Ja hän saarnasi Juudean synagogissa.

Päivän synaksario

Pyhittäjämarttyyri Pafnutios Erakko

Pyhä Pafnutios oli elänyt erakkoelämää vuosikausia Dentera-nimisen kylän lähistöllä, kun kristittyjen julma vihollinen keisari Diocletianus (284-305) lähetti Arrianuksen hallitsemaan Egyptiä. Arrianus päätti ottaa pyhän munkin kiinni, koska monet pakanat olivat kääntyneet Kristuksen puoleen hänen sanojensa ja esimerkkinsä ansiosta. Kun Pafnutios oli rukoilemassa, Herran enkeli ilmestyi hänelle kertoen, että oli tullut aika saattaa päätökseensä se hyveen rakennelma, jota hän oli rakentanut nuoruudestaan saakka, ja huipentaa se marttyyrikilvoitukseen. ”Riennä nopeasti keljaasi”, sanoi enkeli, ”ja pue yllesi vaatteet, joita käytät toimittaessasi pyhiä salaisuuksia, sillä on koittanut aika uhrata itsesi uhrina elävälle Jumalalle.”

Varoituksen saatuaan pyhä mies kiiruhti ilmoittautumaan tuomioistuimelle omasta aloitteestaan ennen kuin hänen etsimiseensä määrätyt 200 sotilasta olivat ennättäneet suorittaa tehtäväänsä. Kun valtion edustajat näkivät Pafnutioksen rohkeuden, he panivat hänet raskaisiin kahleisiin ja venyttivät häntä kidutuspenkin päällä hakaten häntä niin julmasti, että hänen sisälmyksensä valuivat maahan. Kuvernööri yllättyi nähdessään marttyyrin kasvojen säteilevän iloa lyöntien keskelläkin ja huudahti: ”Mikä hulluus sinua riivaa, kun pidät kidutusta ja kuolemaa parempana kuin uhraamista jumalten kunniaksi?” Pafnutios vastasi: ”Meille kristityille tämänkaltainen kuolema ei ole kuolema vaan pääsy iankaikkiseen elämään.”

Kun pyhä heitettiin vankilaan, hän antautui rukoilemaan lakkaamatta koko kaupungin pelastuksen puolesta kädet kohotettuina ja täynnä sellaista voimaa, että hänen vankikoppinsa täyttyi valosta niin kuin se olisi ollut tulessa. Vanginvartijat juoksivat paikalle ja näkivät hämmästyksekseen Pafnutioksen käsien olevan kuin kaksi liekehtivää soihtua, jotka valaisivat kaiken hänen ympärillään. Hänen ruumiistaan huokui hyvää tuoksua, sillä enkeli oli koskettanut siihen parantavasti, ja kaikki saattoivat nähdä, että Jumalan voima oli todella ilmeisellä tavalla läsnä. Näin ollen pyhä marttyyri johdatti uskoon vartijansa ja kanssavankinsa sekä seuraavana päivänä myös monia pakanoita, jotka alkoivat ylistää kristittyjen Jumalaa, kun Pafnutios ilmestyi kuvernöörin eteen haavat parantuneena.

Pafnutios määrättiin uusiin kidutuksiin. Hänet sidottiin pyörään, joka kääntyessään mursi hänen raajansa, mutta Kristuksen armosta hän parantui jälleen. Tämän nähdessään lisää pakanoita kääntyi ja ilmoittautui halukkaiksi seuraamaan häntä marttyyrikilvoitukseen. Keisari Diocletianuksen pretoriumissa[1] Pafnutioksesta tuli todellinen Kristuksen opetuslapsi, sillä hänet määrättiin ristiinnaulittavaksi palmupuuhun. Riiputtuaan seitsemän tuntia kaikkien nähtävänä hän antoi henkensä Jumalalle.

Ihmeet, joita jumalallinen armo teki pyhän Pafnutioksen kuulustelujen aikana, voittivat uskoon 546 ihmistä. He kaikki kohtasivat marttyyrikuoleman: jotkut jo ennen Pafnutiosta, toiset hänen jälkeensä.

 

[1] Pretorium (latinan prætorium, kreikan praitórion) oli alun perin roomalaisen sotilasleirin kenraalin tai tuomarin (prætor) teltan nimitys. Myöhemmin se tuli merkitsemään tuomiovaltaa harjoittavaa sotilasneuvostoa ja lopulta provinssin kuvernöörin virallista asuntoa, palatsia tai linnaa. Esimerkiksi Kristus tuotiin Pilatuksen eteen pretoriumiin (Matt. 27:27).

Pyhittäjä-äiti Eufrosyne Aleksandrialainen

Pyhittäjä Eufrosyne eli Aleksandriassa keisari Teodosios Pienen aikana (408-450). Hänen isänsä Pafnutios oli varakas ja ylhäinen mies. Perheessä ei kuitenkaan ollut lasta, mitä Pafnutios ja hänen vaimonsa kovasti surivat. He rukoilivat hartaasti Jumalaa suomaan heille lapsen ja vahvistivat rukouksiaan auttamalla runsaskätisesti köyhiä ja tarvitsevia. Pafnutios oli usein nähty vieras eräässä Aleksandrian lähellä sijaitsevassa luostarissa. Sielläkin hän pyysi hartaasti luostarin igumenia ja veljiä rukoilemaan perheeseensä lasta ja toi vaimonsakin isien siunattavaksi. Rukous tuli kuulluksi ja perheeseen syntyi tytär. Vanhemmat iloitsivat suloisesta lapsestaan ja antoivat hänelle nimeksi Eufrosyne, joka merkitsee iloa.

Eufrosynen ollessa 12-vuotias hänen äitinsä kuoli. Isä kasvatti ja koulutti lahjakasta tytärtään huolellisesti. Tyttären täytettyä 18 vuotta isä kihlasi hänet kaupungin ylhäisimmän miehen pojan kanssa.

Ennen suunniteltuja häitä Pafnutios vei Eufrosynen luostariin ja sanoi igumenille: “Toin sinulle nähtäväksi rukoustesi hedelmän, että siunaisit häntä. Olen näet päättänyt antaa hänet naimisiin.” Igumeni käski sijoittaa Eufrosynen luostarin vierasmajaan, siunasi hänet ja puhui hänelle paljon puhtaasta elämästä, myötätunnosta ja Jumalan pelosta, niin että tyttö hyötyi suuresti. Eufrosyne viipyi luostarissa kolme päivää ja osallistui isänsä kanssa kaikkiin jumalanpalveluksiin. Kaikki, mitä hän luostarissa näki, miellytti häntä kovin. Myös heidän kotonaan kävi usein Aleksandriaan asioille tulleita munkkeja.

Kerran kun Pafnutios oli poissa kotoa, eräs munkki tuli kutsumaan Pafnutiosta luostarin perustajan muistopalvelukseen. Isän poissa ollessa Eufrosyne sai tilaisuuden kysellä munkilta yksityiskohtaisesti luostarin elämästä. Lopulta hän huokasi: ”Minäkin tahtoisin valita luostarielämän, mutta pelkään isääni, joka tahtoo, että menisin naimisiin.” Munkki kuitenkin rohkaisi Eufrosynea ja neuvoi, että päivinä, jolloin hänen isänsä on luostarissa muistopalveluksessa, hän kutsuisi jonkun munkin leikkaamaan Eufrosynen hiukset ja vihkimään hänet luostarielämään. Näin kävikin. Muuan Makarios Egyptiläisen skiitan munkki sattui olemaan Aleksandriassa kirkossa, jonne Eufrosyne oli lähettänyt palvelijansa. Hän suostui Eufrosynen pyyntöön ja toimitti vihkimyksen hänen kotonaan. Heti sen jälkeen munkki poistui.

Eufrosyne oli nyt vihitty nunnaksi, mutta mihin hän menisi. Hän oli varma, että hänen isänsä etsisi kaikki naisluostarit läpikotaisin löytääkseen hänet. Niinpä hän pukeutui miesten vaatteisiin ja poistui yömyöhällä kotoaan. Seuraavana aamuna isän jo lähdettyä luostarista Eufrosyne saapui sinne ja pyysi tavata igumenin. Tämä ei tunnistanut häntä miehen asussa ja hiukset leikattuina. Eufrosyne esitteli itsensä Smaragdos-nimiseksi eunukiksi, joka oli tullut keisarin palatsista Konstantinopolista ja tahtoi antautua luostarikilvoitukseen. Hyväntahtoinen igumeni otti hänet mielellään vastaan. Jonkin ajan kuluttua igumeni kuitenkin sijoitti Eufrosynen erakkomajaan luostarin ulkopuolelle, koska hänen hehkeä ulkonäkönsä oli alkanut kiusata joidenkin veljien ajatuksia, ja uskoi hänet vanhus Agapioksen huomaan. Majassaan Eufrosyne paastosi ja rukoili, luki hengellisiä kirjoja ja veisasi psalmeja seisoen Jumalan edessä päivin ja öin niin että Agapios ihmetteli ja kertoi innoissaan veljestölle hänen kilvoittelustaan.

Kun Pafnutios tuli kotiin eikä löytänyt tytärtään, hän alkoi huolestuneena kuulustella palvelijoitaan. Nämä tiesivät vain, että illalla Eufrosyne oli ollut kotona mutta ei enää aamulla. Hän lähetti tiedustelemaan, oliko tämä ehkä kihlattunsa luona. Näin Eufrosynen sulhanenkin sai tietää hänen katoamisestaan ja kiirehti isänsä kanssa Pafnutioksen luo. Heti he lähettivät tiedustelijoita ratsain etsimään Eufrosynea kaikkialta Egyptistä ja Libyasta. Häntä etsittiin tuttavien luota, luostareista, erämaista ja luolista ja jopa laivojakin tutkittiin. Kun häntä ei kuitenkaan löytynyt, kaikki itkivät häntä kuolleena.

Surun murtamana isä meni luostariin ja langeten igumenin jalkoihin pyysi häntä: ”Rukoile minun syntisen puolesta, että rukoustesi hedelmä löytyisi. Tyttäreni on kadonnut.” Igumeni oli murheissaan ja pyysi kaikkia veljiä rukoilemaan Eufrosynen löytymistä. Isät ja veljet paastosivat viikon ja rukoilivat, mutta Jumala tahtoi antaa Eufrosynen jatkaa kilvoituselämänsä eikä ilmoittanut hänen olinpaikkaansa kenellekään. Igumeni lohdutti onnetonta isää: ”Jos tyttäresi katoamiseen liittyisi jotakin pahaa, Jumala olisi kyllä ilmaissut asian jollekin meistä. Hänen on täytynyt kadota jotakin hyvää tarkoitusta varten.”

Pafnutios jatkoi vierailujaan luostarissa. Kerran igumeni kysyi häneltä: ”Tahdotko tavata hyvän munkkiveljen, joka on tullut meille keisari Teodosioksen palatsista?” Ja hän käski Agapiosta viemään Pafnutioksen Smaragdoksen luo. Nähdessään isänsä Eufrosyne alkoi itkeä, mutta tämä luuli, että hän itki jostakin hengellisestä syystä. Isän mieleen ei juolahtanutkaan, että hänen edessään oleva laiha askeetti olisi ollut hänen tyttärensä. Eufrosyne puhui isälleen eri hyveistä ja muista sielulle hyödyllisistä asioista ja Pafnutios sanoi igumenille hyötyneensä suuresti tapaamisesta.

Elettyään luostarissa 38 vuotta Eufrosyne sairastui vakavasti. Pafnutios pyysi päästä häntä katsomaan. Sairasvuoteellaan Eufrosyne lohdutti häntä ja lupasi, että hän saa pian tietää jotakin kadonneesta tyttärestään. Hän pyysi Pafnutiosta jäämään luokseen luostariin kolmeksi päiväksi. Kun Eufrosyne tunsi kuoleman hetken lähestyvän, hän sanoi Pafnutiokselle: ”Älä enää sure tytärtäsi, sillä se olen minä. Ole täällä äläkä anna kenenkään muun valmistaa ruumistani hautausta varten.” Tämän sanottuaan hän antoi henkensä Jumalan haltuun.

Kuullessaan odottamattoman uutisen Pafnutios kaatui pyörtyneenä lattialle. Agapios virvoitti hänet tajuihinsa, ja veljestön keskuuteen levisi nopeasti uutinen, että Smaragdos olikin ollut Pafnutioksen kadonnut tytär. Kaikki olivat hämmästyksen lyömiä. Lisäksi eräs silmäsairautta poteva veli parani vaivastaan suudellessaan Eufrosynen pyhää ruumista.

Pafnutios itse jakoi omaisuutensa hyviin tarkoituksiin ja vietti elämänsä viimeiset kymmenen vuotta munkkina luostarissa. Suurena lohtuna hänelle oli, että hän sai käyttää vuoteenaan samaa olkimattoa, jota hänen tyttärensäkin oli käyttänyt. Kun Pafnutios kuoli, hänet haudattiin Eufrosynen viereen.

Trisagion-veisun ihme

Keisari Teodosios II:n hallituskaudella (408-450) armorikas Jumala antoi maan järistä voimakkaasti neljän kuukauden ajan rohkaistakseen kristittyjä olemaan aina valmiina sitä suurta päivää varten, jolloin kuolleet herätetään, taivaat ja maa muutetaan uudenlaisiksi ja jokainen ihminen kutsutaan tuomittavaksi uskonsa vanhurskauden ja elämänsä puhtauden mukaan. Kaupunkilaiset joutuivat pelon valtaan. Koko kansa keisarin ja patriarkka Prokloksen (20.11.) johdolla marssi avojaloin ristisaatossa Hebdomoksen paraatikentälle, jossa kaikki rukoilivat Jumalalta turvaa. Kolmannen hetken vaiheilla maa alkoi jälleen täristä. Yhtäkkiä pieni poika tempaistiin Kaikkivaltiaan väkevällä kädellä ylös taivaisiin kauhistuneiden ihmisten huutaessa entistä pelokkaampina: ”Kyrie eleison! Herra armahda!”

Kun lapsi tuli alas korkeudesta, hän kertoi, että hänet oli temmattu ylös keskelle enkelten kuorojen pauhua. Enkelit olivat veisanneet: ”Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon, armahda meitä!” Ääni oli pyytänyt poikaa kertomaan patriarkalle, että kansan tulisi esittää anomuksensa Jumalalle samalla tavoin, lisäämättä mitään. Patriarkka neuvoi laulajia ja kansaa veisaamaan tätä hymniä, jossa serafien ylistyshuutoon ”Pyhä, Pyhä, Pyhä” (Jes. 6:3) yhdistyy Jumaluuden kolmen persoonan tunnustaminen. Silloin maa lopetti järkkymisen ja lapsi antoi henkensä Jumalalle.

Hurskas keisarinna Pulkheria (10.9.) vaati pyhää Proklosta määräämään tämän ylevän hymnin veisattavaksi liturgiassa. Khalkedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451 Itä-Rooman alueen isät ottivat vastaan oikean uskon julistuksen veisaamalla kolmipyhäveisun eli trisagionin, josta muodostui keskeinen osa ortodoksien yksityisiä ja yhteisiä rukouksia.

Pyhittäjä Jefrosinia Suzdalilainen

Pyhittäjä Jefrosinia Suzdalilainen, maallikkonimeltään Feodulia, eli 1200-luvulla. Hänen isänsä oli Tšernigovin ruhtinas Mikael (20.9.), joka kärsi marttyyrikuoleman ordassa mongolien luona vuonna 1245. Feodulian vanhemmilla ei aluksi ollut jälkeläisiä ja he rukoilivat hartaasti lasta. Jumalansynnyttäjä ilmestyi heille kolme kertaa ja ilmoitti tyttären syntymän. Feoduliasta varttui harvinaisen kaunis nuori nainen, jota monet ruhtinaat tavoittelivat puolisokseen. Mutta Herra valmisti häntä ilmestyksillä kulkemaan toisenlaista, kaitaa tietä. Hän sai nähdä näyssä Herran tuomioistuimella, idässä näkyi paratiisi ja lännessä tulinen järvi. Sitten enkeli johdatti hänet Kiovan luolaluostariin Jumalansynnyttäjälle pyhitettyyn kirkkoon ja osoitti rukoilevia munkkeja. Feodulia hämmästyi ja ajatteli mielessään: “Autuaita ovat nämä ihmiset, sillä he ovat jo tässä elämässä enkelten kaltaisia ja tulevassa heitä odottaa paratiisin nautinto.”

Kun Feodulia oli täyttänyt 15 vuotta, vanhemmat päättivät antaa hänet puolisoksi Suzdalin ruhtinaalle, mutta tytär halusi pysyä neitseenä ja rukoili itkien Jumalanäidiltä apua ja lohdutusta. Silloin kaikkein pyhin Neitsyt ilmestyi hänelle ja kehotti häntä pelkäämättä matkustamaan Suzdaliin sulhasensa luo: “Älä vastusta vanhempiasi. Avioliitto ei toteudu, sillä sulhasesi siirtyy Herran luo ja sinä saat asua neitseiden luostarissa.” Jumalanäidin ennustus toteutui. Suzdaliin saavuttuaan Feodulia sai tiedon sulhasensa kuolemasta. Hän ei enää palannut vanhempiensa kotiin vaan meni Suzdalissa sijaitsevaan Jumalanäidin luostariin, missä hänet vihittiin pian nunnaksi nimellä Jefrosinia.

Luostarin vanha igumenia opetti vastavihittyä nunnaa täyttämään tarkkaan luostarilupaukset, pelkäämään Jumalaa, kunnioittamaan sisaria ja tekemään nöyrästi työtä ylpeilemättä korkeasta syntyperästään. Pyhittäjä Jefrosinia noudatti tarkkaan saamiaan ohjeita. Hän vietti aikansa työtä tehden ja rukoillen ja paastosi ankarasti. Suurimman osan päivästä hän oli kirkossa. Öisin hän luki Raamattua ja lauloi psalmeja. Pian hän sai osakseen taivaallisen armon ja sai kerran nähdä näyssä Herran Jeesuksen Kristuksen. Tämän jälkeen hän alkoi kilvoitella entistä ankarammin. Ihmiskunnan vihollinenkaan ei jättänyt nuorta kilvoittelijaa rauhaan vaan lähetti hänelle monia kiusauksia. Mutta hän voitti ne kaikki Jeesuksen nimen ja kokeneen igumenian neuvojen avulla.

Tieto Jefrosinian kilvoitteluelämästä levisi Suzdaliin. Sekä naimisissa olevia naisia että neitseitä alkoi tulla kuuntelemaan hänen opetuksiaan, ja hänen vaikutuksestaan monet jättivät maailman ja jäivät luostariin. Jefrosinia opetti myös luostarin sisaria, ja igumeniakin kuunteli hänen neuvojaan. Hänen pyynnöstään luostari jaettiin kahteen osaan, niin että lesket ja neitseet elivät erillään toisistaan, sillä hän halusi varjella neitseitä maailmaa nähneiden ja kokeneiden leskien vaikutukselta. Hänen aikanaan Venäjällä ei ollut toista naisluostaria, jota olisi voinut verrata Suzdalin Jumalansynnyttäjän luostariin. Pyhittäjä itse kilvoitteli yhä ankarammin. Hän rukoili lakkaamatta, tutki yötä päivää Jumalan lakia ja antautui joksikin aikaa vaikenemiskilvoitukseen. Kun vanha igumenia kuoli, hänen tilalleen valittiin toinen häntä lähellä ollut nunna.

Vuonna 1237 mongolikaani Batu piiritti joukkoineen Suzdalia. Pyhittäjä Jefrosinia ja sisaret sulkeutuivat luostariin. Hyökkääjät tuhosivat kaupungin, mutta pyhittäjän esirukousten tähden Jumala varjeli luostarin lähettämällä sen suojaksi ensin häikäisevän kirkkaan valon ja sitten sellaisen pimeyden, etteivät viholliset löytäneet luostaria.

Muutaman vuoden kuluttua kaani Batu valloitti Kiovan, ja Jefrosinian isä ruhtinas Mikael kutsuttiin muiden Venäjän ruhtinaiden tavoin Kultaiseen ordaan, missä häntä vaadittiin kumartamaan epäjumalia. Kun Jefrosinia sai tietää, että ruhtinas alkoi horjua uskossaan, hän lähetti kirjeen, jossa hän kehotti isäänsä pysymään lujana ja kärsimään niin kuin Kristuksen hyvä sotilas. Marttyyrikuolemansa jälkeen ruhtinas Mikael ilmestyi pajarinsa Feodorin kanssa Jefrosinialle paratiisin asuinsijoista käsin.

Jefrosinia sai jo eläessään Herralta selvänäkemisen ja ihmeidentekemisen lahjan. Kulkutautiepidemioiden aikana hän sääli ihmisiä ja rukoili apua Jumalanäidiltä. Silloin pyhä Neitsyt ilmestyi hänelle ja sanoi: “Rukoilen Poikaani antamaan sinulle vallan parantaa kaikki, jotka sinun kauttasi kutsuvat avukseen Kristusta ja minua, Hänet synnyttänyttä.” Pyhittäjän luokse tuotiin sairaita ja hän paransi heidät Herran nimessä. Jotkut parantuneista jättivät maailman ja menivät luostariin.

Kun pyhittäjä tunsi kuolemansa lähestyvän, hän osallistui pyhään ehtoolliseen ja siirtyi rauhassa ikuiseen elämään. Hän kuoli samana päivänä, jona hänet oli vihitty nunnaksi eli 25.9. Hänen ruumiinsa äärellä tapahtui ihmeitä jo ennen hautaamista.

Pyhittäjä Sergei, Radonežin igumeni ja koko Venäjän ihmeidentekijä

Pyhittäjä Sergei Radonežilainen syntyi Varnitsan kylässä Rostovin lähellä vuonna 1314. Hänen vanhempansa Kiril ja Maria (28.9.) olivat hyviä ja Jumalalle otollisia ihmisiä, jotka noudattivat kirkon perinnäistapoja ja auttoivat köyhiä. Eräänä sunnuntaipäivänä, kun Maria raskausaikanaan oli kirkossa liturgiassa, lapsi huudahti kolme kertaa hänen kohdussaan ja antoi näin jo ennen syntymäänsä ennusmerkin siitä, että hänestä tulee Pyhän Kolminaisuuden palvelija. Kun poika syntyi, hän sai nimen Bartolomeus. Pian kävi ilmi, että lapsi ei imenyt rintaa, jos äiti oli sattunut syömään lihaa, eikä keskiviikkona ja perjantaina suostunut syömään mitään. Kun äiti jätti pois liharuoan, pienokainen imi äidin maitoa normaalisti keskiviikkoa ja perjantaita lukuun ottamatta.

Kun Bartolomeus oli seitsemän vuoden ikäinen, hänet lähetettiin kouluun. Tuohon aikaan lukutaidon opettelua pidettiin pyhänä asiana, sillä se antoi avaimen pyhien kirjoitusten lukemiseen ja ymmärtämiseen. Lukeminen ei kuitenkaan ottanut sujuakseen, mikä suretti sekä vanhempia että lasta. He rukoilivat apua Jumalalta, ja Herra oli armahtavainen. Bartolomeus tapasi kerran pellolla tammen alla munkkivanhuksen ja kertoi hänelle vaikeuksistaan koulunkäynnissä. Vanhus rukoili hänen puolestaan ja antoi hänelle palasen kirkkoleipää. Hänen siunauksensa ansiosta Bartolomeus oppi lukemaan sujuvasti Psalttaria ja sai Jumalalta viisautta ja ymmärrystä. Hän karttoi lasten meluisia leikkejä ja noudatti ankaraa paastoa. Hän rukoili mielellään öiseen aikaan ja anoi: “Herra, suo minun pienestä asti rakastaa Sinua koko sydämestäni ja koko sielustani.”

Pian Bartolomeuksen perhe muutti Radonežiin. Poika pyysi usein vanhemmiltaan siunausta mennä luostariin, mutta nämä pyysivät häntä saattamaan ensin vanhempansa hautaan, minkä jälkeen hän olisi vapaa toteuttamaan toiveensa. Munkkilaisuuden henki välittyi pojalta vanhemmille. Elämänsä loppupuolella Kiril ja Maria menivät Hotkovon Jumalanäidin suojeluksen luostariin, missä he kuolivat suureen skeemaan vihittyinä vuonna 1339. Tämän jälkeen Bartolomeus jätti maailman ja meni vanhemman veljensä, munkki Stefanin, kanssa erämaahan. Kilvoittelupaikakseen he valitsivat synkän metsän, jonne he rakensivat kirkon ja keljan. Kirkko pyhitettiin vuonna 1340 Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Stefan lähti pian moskovalaiseen luostariin, ja Bartolomeus jäi yksin kilvoittelemaan erämaahan. Hän tottui nopeasti enkelielämään, ja muutaman vuoden kuluttua igumeni Mitrofan tuli vihkimään hänet munkiksi nimellä Sergei. Seitsemänä päivänä igumeni toimitti vaatimattomassa kirkossa liturgian ja antoi ehtoollista Sergeille, jonka sielu riemuitsi ja paloi jumalallista tulta.

Erämaan yksinäisyydessä nuori munkki alkoi käydä hengellistä taistelua sielunvihollista vastaan. Siinä ajatukset eivät tottele järkeä vaan vaeltavat sinne tänne, rukous ei toimi sydämessä ja sielu pyrkii kiihkeästi pakenemaan kilvoituksia. Liha ja maailma yllyttävät kilvoittelijaa luopumaan yksinäisyydestä. Tarvitaan kyyneliä, sydämen itkua, valvomista, maahankumarruksia ja puutteen kestämistä. Tämä maailma on monille tuntematon, mutta pyhittäjä kulki tuota kapeaa tietä iloiten ja halukkaasti. Kun pahat henget ottivat villipetojen ja matelijoiden muodon ja kävivät hänen kimppuunsa, hän turvautui rukoukseen ja voitti ne Jeesuksen nimen avulla. Jumalalta hän sai vallan hallita pahoja henkiä. Hän ei enää pelännyt villipetoja vaan seurusteli niiden kanssa niin kuin Aadam ja Eeva paratiisissa. Sillä kun ihminen nöyrtyy Jumalan edessä, alkavat eläimetkin totella häntä tunnistaessaan hänessä Jumalan kuvan. Näin hän täytti ensimmäisen käskyn, joka kehottaa rakastamaan Jumalaa.

Koitti lähimmäisenrakkauden aika. Ensin pyhittäjän luokse alkoi tulla ihmisiä keskustelemaan sielulle hyödyllisistä asioista, sitten löytyi niitäkin, jotka halusivat asettua asumaan hänen luokseen ja jotka olivat valmiit kestämään kaikkea ahdinkoa “mennäkseen Jumalan valtakuntaan” (Ap.t. 14:22). Näin sai alkunsa pyhittäjä Sergein lavra. Aluksi oppilaita oli kaksitoista. He noudattivat tarkkaan päivittäistä jumalanpalveluskiertoa ja rukoilivat lakkaamatta. Pyhittäjä Sergei palveli veljiä nöyrästi. Hän rakensi keljoja, pilkkoi puita, jauhoi viljaa, keitti ruokaa ja ompeli vaatteita. Veljestön keskuudessa vallitsi evankeliumin mukainen rauha ja rakkaus. Vuonna 1354 Sergei vihittiin pappismunkiksi ja asetettiin luostarin igumeniksi. Tämä oli veljien toivomus, sillä he halusivat tunnustaa syntinsä omalle igumenille ja saada häneltä pyhän ehtoollisen. Eräässä heille pitämässään opetuspuheessa pyhittäjä kehottaa: “Veljet, pyydän teitä kaikkia tarkkailemaan itseänne. Säilyttäkää ennen kaikkea Jumalan pelko, sielun puhtaus ja teeskentelemätön rakkaus. Olkaa myös vieraanvaraisia ja nöyriä, paastotkaa ja rukoilkaa. Ruokaa ja juomaa käyttäkää kohtuullisesti. Älkää rakastako mainetta ja kunniaa, vaan ennemminkin pelätkää niitä. Muistakaa kuoleman hetkeä ja Kristuksen toista tulemista.”

Aluksi veljestö eli köyhästi. Kirkossa luettiin päreen valossa ja ruoasta oli puutetta. “Murheet ovat ankaria mutta paratiisi on suloinen, vaivannäkö on tuskallista mutta palkkio ikuinen”, pyhittäjä opetti. Kun puute oli suurimmillaan, luostariin tuli ihmeellisellä tavalla elintarvikelähetys. Kun oli pula vedestä, pyhittäjä meni itse metsäiseen notkelmaan, rukoili ja siunasi paikan, jolloin maasta puhkesi lähde. Sen vedellä oli parantava vaikutus ja sitä riitti kaikille.

Maailma tuli yhä lähemmäksi erämaata. Rakennettiin teitä ja kyliä, ja luostarissa kävi entistä enemmän pyhiinvaeltajia. Pyhittäjä paransi rukouksillaan vaikeasti sairaita. Kerran rukoillessaan hän näki suuren lintuparven ja kuuli äänen sanovan: “Näin suuri tulee olemaan oppilaidesi joukko.” Tiedetään, että jo hänen eläessään hänen vaikutuksestaan syntyi 25 luostaria, myöhemmin niiden määrä kohosi 70:ään. Nämä luostarit olivat hänen itsensä, hänen oppilaidensa tai näiden oppilaiden perustamia.

Kun pyhittäjä halusi kitkeä veljestön keskuudesta kaiken kateuden, oman edun tavoittelun ja kehuskelun, hän päätti ottaa luostarissaan käyttöön yhteiselämän säännöt. Konstantinopolin patriarkka Filoteos oli lähettänyt hänelle siunauskirjeen kinobialuostarin perustamiseksi, ja myös metropoliitta Aleksi (12.2.) siunasi aikeen. Rakennettiin yhteinen trapesa ja varastot eikä kukaan saanut enää sanoa mitään omakseen, vaan kaikki oli yhteistä. Luostari kasvoi ja puutteen sijasta koitti runsauden aika. Ylimääräisiä varoja alettiin käyttää pyhiinvaeltajien hyväksi. Kaikki veljet eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä kinobiaan. Muutamat lähtivät luostarista, toiset taas eivät enää halunneet pitää Sergeitä igumenina. Silloin pyhittäjä poistui joksikin aikaa luostarista ja asettui asumaan yksikseen erään joen varrelle, missä hänen ympärilleen syntyi nopeasti uusi yhteisö ja luostari. Pyhittäjä itse palasi pian omaan Pyhän Kolminaisuuden luostariinsa, josta metropoliitta oli karkottanut Sergein vastustajat. Näin luostariin palasi rauha.

Metropoliitta Aleksi toivoi pyhittäjä Sergeistä itselleen seuraajaa, mutta tämä kieltäytyi nöyrästi piispanvirasta sanoen, että se on hänen voimansa ylittävä tehtävä. Luostaristaan käsin hän vaikutti Venäjän vapautumiseen aasialaisten kaanien ikeestä ja edisti kotimaansa hengellistä uudistumista.

1300-luvun lopulla mongolikaani Mamai eteni joukkoineen Venäjälle. Moskovan suuriruhtinas Dimitri Donskoi (ks. 19.5.) kävi sotapäällikköineen Pyhän Kolminaisuuden luostarissa, missä pyhittäjä Sergei siunasi hänet taisteluun, vihmoi hänet pyhällä vedellä ja ennusti hänelle voittoa vihollisesta. Taistelu käytiin Donin varrella Kulikovon kentällä 8.9.1380. Sen kestäessä pyhittäjä kutsui koko veljestön luostarikirkkoon, jossa hän uppoutui rukoukseen. Ruumiissaan hän oli kirkossa rukoilemassa mutta hengessään Kulikovon kentällä. Hän mainitsi nimeltä kaatuneita sotilaita ja rukoili heidän sieluilleen lepoa ja lopulta ilmoitti vihollisen tappiosta. Taistelun jälkeen suuriruhtinas Dimitri tuli uudelleen Pyhän Kolminaisuuden luostariin kiittämään Jumalaa saavutetusta voitosta. Hän kertoi, että mongolit olivat taistelussa surmanneet suuren joukon kristittyjä sotilaita, ja pyysi pyhittäjää muistamaan heitä esirukouksissaan. Siitä sai alkunsa tapa toimittaa panihidoja ja vainajien muistoliturgioita lokakuun 26. päivää edeltävänä Dimitrin (Demetrioksen) lauantaina.

Kulikovon taistelu yhdisti venäläisiä ruhtinaita, mutta vielä sen jälkeenkin pyhittäjä Sergei joutui sovittelemaan heidän keskinäisiä riitojaan ja oli siten edistämässä Venäjän ruhtinaskuntien yhdistymistä Moskovan johdolla.

Elämänsä loppupuolella pyhittäjä Sergei tuli osalliseksi ihmeellisistä ilmestyksistä. Jumalan enkeli palveli hänen kanssaan aina hänen toimittaessaan liturgiaa. Jotkut näkivät, miten taivaallinen tuli laskeutui pyhien lahjojen päälle hänen siunatessaan niitä ja miten tuli valaisi koko alttarin ja ympäröi palvelusta toimittavan Sergein. Kerran rukoillessaan taivaan Valtiatarta pyhittäjä sai nähdä Jumalansynnyttäjän yhdessä apostolien Pietarin ja Johanneksen kanssa. Tämä hänen valveilla ollessaan tapahtunut ilmestys kruunasi kaikki hänen maanpäälliset kilvoituksensa. Jumalasynnyttäjä sanoi Sergeille, että tämän rukoukset veljestön ja luostarin puolesta on kuultu, ja lupasi aina suojella luostaria pyhällä peitteellään.

Puoli vuotta ennen kuolemaansa pyhittäjä Sergei sai Herralta tiedon kuolinpäivästään. Hän luovutti luostarin johdon oppilaalleen Nikonille (muistopäivä 17.11.) ja alkoi itse vaieten ja hiljaisuudessa valmistautua lähtöönsä. Vähän ennen kuolemaansa hän kutsui veljet luokseen, antoi heille viimeiset isällisen rakkauden täyttämät ohjeensa, osallistui pyhiin Kristuksen salaisuuksiin ja siirtyi hiljaa Herran luo lausuen viimeisinä sanoinaan: “Sinun käsiisi, Herra, annan henkeni”. Taivaallinen autuus loisti pyhittäjän kasvoilla ja keljan täytti ihmeellisen hyvä tuoksu. Tämä tapahtui syyskuun 25. päivänä vuonna 1392.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1422 Sergein maatumattomat pyhäinjäännökset nostettiin haudasta ja hänet kanonisoitiin pyhäksi. Hänen esirukoustensa kautta tapahtuneiden lukemattomien ihmeiden johdosta häntä kutsutaan koko Venäjän ihmeidentekijäksi.

Pyhittäjä Dosifeja, Kitajevon luostarin erakko

Pyhittäjä ja erakko Dosifeja (Darja Tjapkina) syntyi vuonna 1721 Rjazanin alueella rikkaan tilanomistajan tyttärenä. Kahden vuoden ikäisenä hän pääsi vanhempiensa mukana vierailulle Moskovaan Herran taivaaseenastumisen luostariin, missä Darjan isoäiti oli nunnana. Tämän pyynnöstä vanhemmat jättivät hänet luostariin kasvatettavaksi. Kun hän yhdeksän vuoden ikäisenä palasi vanhempiensa kotiin, hän oli hengeltään täysi nunna. Hän noudatti tarkkaan paastoja, pidättäytyi keskiviikkoisin ja perjantaisin kokonaan ruoasta, nukkui paljaalla laudalla sekä kutsui huoneeseensa köyhiä ja kestitsi ja palveli heitä parhaansa mukaan. Tämä ei miellyttänyt vanhempia, jotka halusivat mahdollisimman nopeasti antaa hänet avioliittoon. Viidentoista vuoden ikäisenä Darja karkasi kotoaan. Hän hankki itselleen talonpojan vaatteet ja meni Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostariin, missä hän sanoi olevansa karannut talonpoika Dosifei. Koska hän oli kookas ja kasvonpiirteiltään miehekäs, häntä uskottiin ja hän sai jäädä toistaiseksi luostariin kuuliaisuustöihin.

Kolmen vuoden kuluttua Darjan äiti ja vanhempi sisar tulivat pyhiinvaellusmatkalle lavraan. Darja oli kirkossa sammuttamassa kynttilöitä, kun hän huomasi omaistensa tarkkailevan itseään. Hän piiloutui nopeasti kirkkokansan joukkoon, lähti salaa lavrasta ja meni Kiovaan. Koska passitonta talonpoikaa ei siellä haluttu ottaa luostariin, hän päätti elää erakkona. Hän kaivoi itselleen luolan lähelle Kitajevon luostaria ja alkoi kilvoitella. Ruoaksi hän käytti pelkkää leipää ja vettä, joita eräs munkki toi hänelle. Suuren paaston aikana hän söi vain sammalta ja raakoja juuria. Ankara kilvoittelu muutti hänen kasvonpiirteensä karuiksi ja tuntemattomiksi.

Kilvoittelija tuli pian kuuluisaksi Kiovassa. Vuonna 1744 hänen luonaan vieraili itse keisarinna Elisabet (1741-1761), jonka toivomuksesta Dosifei vihittiin viitankantajaksi keisarinnan läsnä ollessa. Kansanihmisille Dosifei antoi viisaita neuvoja ja keskusteli heidän kanssaan pienestä ikkuna-aukosta. Hänen luonaan vierailevien joukossa oli myös hänen oma sisarensa, joka kertoi perheensä kohtalosta ja rakkaan sisarensa katoamisesta. Vanhus ei näyttänyt hänelle kasvojaan ja neuvoi häntä olemaan etsimättä omaisiaan, jotka ovat piiloutuneet Jumalan tähden.

Kun erakkolaisuus kiellettiin Venäjällä, Dosifei asettui Kiovan luolaluostariin, missä hän asui kosteassa maanalaisessa keljassa ja paransi sairaita. Neljän vuoden aikana hänen luonaan kävi niin paljon ihmisiä, että hän uupui ja sairastui. Metropoliitan siunauksella hän muutti Kitajevon luostariin. Dosifein läheisin oppilas oli munkki Feofan, jolle tämä antoi siunauksen käydä Moldaviassa ohjaajavanhus Paisi Velitškovskin (15.11.) luona. Myöhemmin hän lähetti isä Feofanin Solovetskin luostariin, jossa tämä otti käyttöön vanhat Venäjällä unohduksiin painuneet luostarisäännöt. Ne koskevat sisäistä rukousta, vanhusten antamaa ohjausta ja ajatusten kertomista.

Vähän ennen vanhus Dosifein kuolemaa hänen luonaan kävi nuori luostarielämän etsijä Prohor Mošnin, tuleva pyhittäjäisä Serafim Sarovilainen (2.1.). Erakko näki hänen hengellisen mielenlaatunsa ja sanoi hänelle: “Jumalan lapsi, mene Sarovin luostariin ja pysy siellä. Se paikka koituu sinulle pelastukseksi, ja Jumalan avulla päätät siellä maallisen vaelluksesi. Yritä oppia lakkaamatta muistamaan Jumalaa ja kutsumaan avuksi Hänen nimeään rukoillen: ’Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.’ Olkoon tuo rukous lakkaamatta huulillasi. Siten löydät rauhan ja saavutat sielun ja ruumiin puhtauden. Pyhä Henki asettuu sinuun ja saat viettää elämäsi hurskaana ja puhtaana.”

Vuonna 1776 tuntiessaan kuolemansa lähestyvän vanhus Dosifei kävi hiljaa maahan kumartaen pyytämässä anteeksi luostarin jokaiselta veljeltä. Aamulla hänet löydettiin keljastaan kuolleena rukoukseen polvistuneena. Kädessään hänellä oli lappu, johon oli kirjoitettu: “Ruumiini on valmistettu hautausta varten. Pyydän teitä, veljet, olemaan koskematta siihen.” Hänen salaisuutensa paljastui vasta, kun hänen sisarensa tuli toistamiseen Kiovaan ja tunnisti muotokuvasta kadonneen sisarensa. Ukrainan ortodoksinen kirkko kanonisoi pyhittäjä Dosifejan vuonna 1999.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.