4.9.2017

Sävelmä
4. säv.

pm. Babylas Antiokialainen ja hänen opetuslapsensa Urban, Pridillian ja Epolonios (+ n. 250)

pr. Mooses, Jumalan näkijä (+ n. 1200 eKr.)

Epistola
Hepr. 11:33–12:2 (marttyyrit)
2. Kor. 12:10–19

Hepr. 11:33–12:2a

33 Uskon voimalla esi-isät kukistivat valtakuntia, pitivät yllä oikeutta ja pääsivät näkemään lupausten täyttymisen. He tukkivat leijonien kidat, 34 sammuttivat roihuavan tulen ja välttivät miekaniskut. He olivat heikkoja, mutta he voimistuivat, heistä tuli väkeviä sotureita, he työnsivät takaisin vihollisen joukot. 35 Jotkut naiset saivat kuolleet omaisensa elävinä takaisin. Monet kidutettiin hengiltä. He olivat torjuneet heille tarjotun vapautuksen, koska halusivat parempaan ylösnousemukseen. 36 Toiset saivat osakseen pilkkaa ja ruoskaniskuja, jopa kahleet ja vankeuden. 37 Heitä kivitettiin kuoliaaksi, heitä sahattiin kahtia ja surmattiin miekalla lyöden. He joutuivat kuljeksimaan lampaan- ja vuohennahat vaatteinaan, he kärsivät puutetta, heitä ahdistettiin ja piestiin. 38 He olivat liian hyviä tähän maailmaan, ja niin heidän oli harhailtava autiomaassa ja vuorilla ja asuttava luolissa ja maakuopissa. 39 Kaikista näistä on heidän uskonsa perusteella annettu kirjoituksissa hyvä todistus, mutta sitä, mikä on luvattu, he eivät vielä saaneet. 40 Jumalalla oli näet meitä varten varattuna vielä parempaa, eivätkä he siksi voineet päästä täydellisyyteen ilman meitä. 12:1 Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi, pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, 2 katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään.

2. Kor. 12:10–19

10 Siksi iloitsen heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden. Juuri heikkona olen voimakas. 11 Olen nyt ollut mieletön, mutta te olette pakottaneet minut siihen. Teidänhän olisi tullut pitää minun puoltani. Vaikka en mitään olekaan, en silti ole ollut millään tavoin noita mainioita apostoleja huonompi. 12 Olenhan teidän keskuudessanne todistanut olevani oikea apostoli, kun olen tehnyt tunnustekoja, ihmeitä ja voimatöitä yhden toisensa jälkeen. 13 Missä suhteessa te olette jääneet muita seurakuntia vähemmälle? Enintään siinä, että minä en ole ollut teille rasituksena. Suokaa tämä vääryys minulle anteeksi! 14 Olen nyt valmis tulemaan luoksenne jo kolmannen kerran enkä nytkään aio rasittaa teitä. En kaipaa teidän varojanne vaan teitä itseänne. Eihän lasten velvollisuus ole kerätä omaisuutta vanhemmilleen, vaan vanhempien lapsilleen. 15 Pelastaakseni teidät uhraan mielihyvin omat varani, uhraan vaikka itsenikin. Rakastatteko te minua vähemmän siksi, että minä rakastan teitä niin suuresti? 16 Vaikka niinkin, mutta rasituksena en ole teille ollut. Mutta ehkäpä olen petkuttanut teitä, viekas kun olen? 17 Kukaties olen hyötynyt teistä jonkun työtoverini avulla, jonka olen lähettänyt luoksenne? 18 Kehotin Titusta lähtemään matkaan ja lähetin tuon toisen veljen hänen mukaansa. Onko Titus ehkä käyttänyt teitä hyväkseen? Emmekö me ole toimineet samassa hengessä ja kulkeneet samoja jälkiä? 19 Olette varmaan jo ehtineet ajatella, että me esitämme teille puolusteluja. Ei, me puhumme Jumalan edessä Kristuksen palvelijoina. Rakkaat ystävät, tällä kaikella pyrimme lujittamaan teidän seurakuntaanne.

Luuk. 12:32–40 (marttyyrit)
Mark. 4:10–23

Pyhä marttyyripiispa Babylas Antiokialainen ja hänen opetuslapsensa Urban, Pridillian ja Epolonios (+ n. 250)

Luuk. 12:32–40

Herra sanoi opetuslapsilleen:  32 "Älä pelkää, pieni laumani. Teidän Isänne on päättänyt antaa teille valtakunnan. 33 "Myykää, mitä teillä on, ja antakaa köyhille. Hankkikaa kukkarot, jotka eivät tyhjene, kootkaa taivaisiin aarre, joka ei ehdy. Siellä ei varas pääse siihen käsiksi eikä koi tee tuhojaan. 34 Missä on aarteenne, siellä on myös sydämenne. 35 "Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa. 36 Olkaa niin kuin palvelijat, jotka odottavat isäntäänsä häistä valmiina heti avaamaan oven, kun hän tulee ja kolkuttaa. 37 Autuaita ne palvelijat, jotka heidän herransa palatessaan tapaa valvomasta! Totisesti: hän vyöttäytyy, kutsuu heidät pöytään ja jää itse palvelemaan heitä. 38 Autuaita nuo palvelijat, jos hän tapaa heidät näin valvomasta, tulipa hän ennen sydänyötä tai sen jälkeen!* 39 "Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, minä yön tuntina varas tulee, hän ei antaisi murtautua taloonsa. 40 Olkaa tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista." *) Alkutekstissä "toisen tai kolmannen yövartion aikaan". Juutalaisen käytännön mukaan yö jaettiin kolmeen yövartioon.

4.9.2017

Mark. 4:10–23

Siihen aikaan, 10 kun Jeesus oli jäänyt yksin kahdentoista opetuslapsensa ja muiden seuralaistensa kanssa, nämä kyselivät häneltä, mitä vertaukset tarkoittivat. 11 Hän sanoi heille: "Teille on uskottu Jumalan valtakunnan salaisuus, mutta nuo ulkopuoliset kuulevat kaiken vain vertauksina,     12 jotta he nähdessäänkään eivät näkisi eivätkä huomaisi, jotta he kuullessaankaan eivät kuulisi eivätkä ymmärtäisi, eivät kääntyisi eivätkä saisi anteeksi." 13 Sitten Jeesus sanoi: "Jos te ette käsitä tätä vertausta, niin onko teistä ymmärtämään muitakaan vertauksia? 14 Kylvömies kylvää sanan. 15 Tien oheen kylvetty siemen tarkoittaa ihmisiä, jotka kuulevat sanan mutta joilta Saatana, heti kun se on heihin kylvetty, tulee ottamaan sen pois. 16 Kylvö kallioiseen paikkaan taas kuvaa niitä, jotka sanan kuullessaan heti ottavat sen iloiten vastaan 17 mutta jotka kestävät vain hetken, koska heiltä puuttuvat juuret. Kun tulee ahdinko tai vaino sanan tähden, he luopuvat kohta. 18 Sitten on siemen, joka kylvettiin ohdakkeiden sekaan. Se tarkoittaa niitä, jotka kuulevat sanan 19 mutta joissa sana ei tuota satoa, koska tämän maailman huolet ja rikkauden petolliset houkutukset ja muut mielihalut saavat heissä sijan ja tukahduttavat sanan. 20 Mutta kylvö hyvään maahan kuvaa ihmisiä, jotka kuulevat sanan ja ottavat sen vastaan. He tuottavat satoa, kolmekymmentä, kuusikymmentä tai sata jyvää." 21 Jeesus sanoi: "Ei kai lamppua sitä varten tuoda huoneeseen, että se pantaisiin vakan alle tai vuoteen alle? Lampunjalkaanhan se pannaan! 22 Kaikki kätketty on olemassa vain ilmi tuotavaksi, salassa oleva vain siksi että se tulisi julki. 23 Jos jollakin teistä on korvat, hän kuulkoon."

Päivän synaksario

Pyhä profeetta Mooses, Jumalan näkijä

Mooses syntyi Egyptissä Leevin sukuun heprealaisten ollessa vielä orjuudessa. Farao oli käskenyt surmata kaikki poikalapset, koska hän pelkäsi juutalaisten kasvavan egyptiläisiä suuremmaksi kansaksi. Mooseksen äiti tahtoi pelastaa lapsensa, asetti hänet koriin ja jätti sen Niilin rannalle luottaen siihen, että Jumala pitäisi huolen lapsesta. Faraon tytär löysi lapsen ja antoi hänelle nimen Mooses[1], ’vedestä pelastettu’. Hän kasvatti Mooseksen kuin oman lapsensa. Mooses sai parhaan mahdollisen koulutuksen ja oppi kaiken egyptiläisten viisauden ja tiedon.

Neljänkymmenen vuoden ikäisenä Mooses surmasi egyptiläisen nähdessään tämän hakkaavan heprealaista. Mooses joutui pakenemaan Midiatiin, jossa hän meni naimisiin pappi Jetron tyttären Sipporan kanssa. He saivat pojan, jonka nimeksi annettiin Gersom, sillä Mooses oli muukalaisena (hepreaksi ger) vieraassa maassa. Niin Mooses eli kaukana kansastaan paimentaen appensa laumoja erämaassa ja vuortenrinteillä. Puhdistaessaan sydäntään ja henkeään rukouksella ja alituisella Jumalan ihmeellisten tekojen mietiskelyllä hän tietämättään valmistautui tulemaan Herran hengellisen lauman paimeneksi.

Eräänä päivänä Jumala itse ilmestyi Moosekselle siinä määrin kuin ihmisen on mahdollista katsoa Häntä. Mooses oli tuonut laumansa Siinaille Horebin vuorelle, jossa hän sai nähdä pensaan palavan aurinkoa kirkkaampaa tulta mutta kuitenkaan kulumatta. Tämä Mooseksen näky kuvasi ennalta meidän Vapahtajamme lihaksitulemista ja neitseellisen sikiämisen suurta salaisuutta, jossa luonnon lait kumoutuivat vaikka pysyivätkin voimassa.

Kun Mooses oli viettänyt neljäkymmentä vuotta Midianissa, Jumala lähetti hänet takaisin Egyptiin vapahtamaan Israelin lapset faraon alaisuudesta. Hän nimitti veljensä Aaronin auttajakseen ja puhemiehekseen, koska oli itse hidaspuheinen ja pelkäsi, ettei kansa kuuntelisi häntä. Mutta farao oli kovettanut sydämensä juutalaisia vastaan eikä päästänyt heitä vapaaksi vaan piti heitä orjina rakennustyömaallaan. Sen tähden Jumala löi Egyptiä Mooseksen käden kautta kymmenellä vitsauksella. Hän muutti Egyptin vedet vereksi, peitti koko maan sammakoilla aina faraon makuuhuonetta myöten, muutti maan tomun syöpäläisiksi, lähetti paarmoja, karjaruton sekä paiseita, jotka vaivasivat niin ihmisiä kuin eläimiäkin. Hän antoi salamoida, myrskytä ja sataa rakeita niin ankarasti, ”ettei sellaista ole nähty sitä ennen eikä sen jälkeen”. Hän lähetti valtaisia heinäsirkkaparvia, jotka söivät kaiken kasvillisuuden, ja peitti Egyptin pimeydellä kolmeksi päiväksi. Kun farao edelleen kieltäytyi päästämästä heprealaisia, Herra antoi viimeisen vitsauksen. Koko Egyptin maan esikoiset kuolivat yhtenä ja samana yönä. Niin Jumalan voima taivutti faraon pahan tahdon, ja tämä antoi heprealaisten lähteä mukanaan paljon karjaa ja omaisuutta.

Herra kulki heprealaisten edellä päivisin pilvipatsaan ja öisin tulipatsaan muodossa. Herra kuitenkin antoi faraon sydämen paatua vielä kerran, ja tämä lähti sotajoukkoineen ajamaan takaa juutalaisia. Mooseksen sanasta Herra jakoi Punaisenmeren kahtia, jotta kansa pääsi kulkemaan sen yli kuin kuivaa maata myöten. Sitten Herra antoi vesien käydä jälleen yhteen ja peittää alleen faraon sotajoukot.

Neljänkymmenen vuoden ajan Mooses johti kansaansa erämaassa. Kansa sai oppia ja harjoitusta, mikä valmisti heitä luvatun maan perimiseen. Jumala ei ottanut laupeuttaan heiltä pois vaan kesti heidän monet niskurointinsa ja rikkomuksensa palvelijansa Mooseksen esirukouksien tähden. Messiasta, ainoaa välimiestä, ennaltakuvaten Mooses huusi Jumalan puoleen: ”Anna anteeksi heidän syntinsä. Mutta jos et anna, niin pyyhi minun nimeni kirjastasi.” (2. Moos. 32:32)

Herra osoitti rakkautensa ja pitkämielisyytensä moninaisin ihmein. Kun kansa valitti nälkää erämaassa, Hän antoi sataa taivaasta niin paljon mannaa kuin he tahtoivat. Marassa Hän teki kitkerän veden makeaksi. Hän antoi heille voiton amalekilaisista ja muista autiomaan heimoista.

Kun he saapuivat Siinaille, Jumala kutsui Mooseksen vuoren huipulle ja ilmestyi hänelle tulisessa pilvessä ja kovassa pauhussa. Koko Horebin vuori järisi ja peittyi savuun. Siellä Mooses puhui Jumalalle niin kuin ihminen puhuu ystävälleen (2. Moos. 33:11), ja Herra vastasi jylisten. Tämän pelottavan ilmestymisensä aikana Jumala opetti palvelijalleen kaikki pyhän lakinsa käskyt ja säädökset. Mooses pysyi vuorella Jumalan kanssa neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä. Hän sai oppia kaiken mikä on tarpeellista vanhurskautta varten ja tuli tuntemaan jumalallisen tiedon. Mooses vastaanotti yksityiskohtaiset ohjeet maallisen pyhäkön rakentamista varten sekä ohjeet kaikkeuden Luojan palvelemista varten aina siihen saakka, kunnes Hän itse ilmestyisi lihassa.

Kun Mooses oli vastaanottanut taivaalliset ilmestykset pimeydessä, joka oli maallista valoa kirkkaampaa, hän laskeutui vuorelta mukanaan laki, jonka Jumala oli kaivertanut kahteen kivitauluun. Jumalallinen valo oli virrannut hänen sydämeensä niin ylitsevuotavaisesti, että hänen kasvonsakin säteilivät taivaallista kirkkautta. Kansa, joka ei ollut päässyt Jumalan salaisuuksien sisäpuolelle, ei kestänyt katsoa Moosesta, ja siksi tämän oli hunnutettava kasvonsa puhuessaan heille.

Näistä kaikista ihmeistä huolimatta kansa vajosi epäjumalanpalvelukseen. Mooses ei kuitenkaan väsynyt toimimaan heidän välittäjänään. Hänen säälinsä heitä kohtaan oli niin suuri, että Meribassa kansan tarvitessa vettä Mooses sortui epäilemään Jumalan apua ja puhui sanojaan harkitsematta sekä löi sauvallaan kalliota, josta alkoi kyllä virrata vettä Jumalan lupauksen mukaan, vaikka Mooses toimi toisin kuin Herra oli käskenyt. (2. Moos. 17:6;  4. Moos. 20:2-12;  Ps. 106:33) Jumala ilmoitti Moosekselle, että tämä ei pääsisi luvattuun maahan, joka tihkuu maitoa ja hunajaa. Kukaan siitä sukupolvesta, joka oli lähtenyt Egyptistä, ei päässyt astumaan tuohon maahan – niin paljon he olivat erämaataivalluksen aikana epäilleet Herran uskollisuutta.

Kun Mooses oli 120 vuoden ikäinen ja israelilaiset valmistautuivat siirtymään Kanaanin maahan, Herra käski häntä nousemaan Abarimin vuorelle (Kuolleenmeren itäpuolella) ja katselemaan etäältä maata, johon hän oli tuonut Israelin lapsia monien koettelemusten kautta. Mooses kuoli ja haudattiin tuolle vuorelle, mutta tarkkaa paikkaa kukaan ei koskaan saanut tietää.


[1] Nimen alkuperäinen muoto mose on egyptin kieltä ja tarkoittaa ’jälkeläistä’. Kyseessä on hyvin tavallinen egyptiläisten nimien osa (esim. Ramose – ’Ran jälkeläinen’). Nimen heprealainen muoto moše puolestaan tarkoittaa kirjaimellisesti ’vetäjä’.

Pyhä Hermione, apostoli Filippoksen tytär

Apostoli ja diakoni Filippoksen (muistopäivä 4.10.) neljästä tyttärestä, jotka Apostolien tekojen mukaan (21:8-9) olivat neitseitä ja profeettoja, Hermione ja Eutykhis menivät Efesokseen tavatakseen pyhän Johannes Teologin. Koska kuitenkin Herran rakastama opetuslapsi oli jo ehtinyt siirtyä taivaaseen, he seurasivat tämän oppilasta Petroniosta. Hermione, joka harjoitti lääkintätaitoa, oppi hänen lähellään parantamaan myös ihmisten sieluja.

Tuohon aikaan keisari Trajanus (98-117), joka kulki Efesoksen kautta sotaretkellään parthialaisia vastaan, kuuli Hermionen ihmeteoista ja profetioista ja käski tuoda tämän luokseen. Aluksi keisari yritti pakottaa hänet kieltämään Kristuksen, mutta kun ei siinä onnistunut, käski lyödä häntä kasvoihin. Pyhä näki Kristuksen istuvan tuomioistuimella Petronioksen hahmossa ja otti lyönnit vastaan iloiten. Kun hän ennusti, että keisari voittaa parthialaiset eikä kruunu joudu pois hänen suvultaan vaan valtaistuimelle nousee hänen jälkeensä hänen vävynsä, Trajanus päästi hänet vapaaksi. Tämän jälkeen Hermione perusti Vähään-Aasiaan köyhille tarkoitetun majatalon, jossa nämä saivat hoivaa sekä ruumiin että sielun vaivoihin.

Kun Hadrianus nousi profetian mukaisesti valtaistuimelle vuonna 117, hän sai kuulla pyhästä Hermionesta ja kutsutti tämän luokseen. Kun Hermionelta tiedusteltiin hänen ikäänsä ja syntyperäänsä, hän vastasi: ”Kristus tietää, kuinka vanha olen ja mistä olen kotoisin.” Hallitsija vihastui hänen rohkeasta vastauksestaan ja käski riisua hänet alasti, lyödä häntä raipoilla ja heittää hänet kiehuvaan tervan, rikin ja lyijyn seokseen. Kun Hermione astui siihen, tuli sammui ja näytti kuin hän olisi seissyt vilpoisessa paikassa. Hadrianus tahtoi päästä selville, mitä nämä oudot tapahtumat oikein olivat, ja hän meni ja kosketti pataa kädellään. Heti hänen ihonsa tarttui pataan ja repesi ja hänen kyntensä irtosivat. Silloin Hermione huusi hänelle padasta: ”Suuri on kristittyjen Jumala!” Noloon tilanteeseen joutunut keisari käski heittää hänet valtavalle, hehkuvalle rautalevylle. Hermionen enkeli suojeli kuitenkin häntä ja hajotti tulen levyn alta, niin että lähellä seisoneet paloivat.

Lopulta Hadrianus luovutti marttyyrin pyövelien Teotimoksen ja Teoduloksen käsiin, että nämä mestaisivat tämän kaupungin ulkopuolella. Kun pyövelit kiiruhtivat toteuttamaan määräystä, heidän kätensä menivät hervottomiksi. Silloin heidän mielensä valaistui, he uskoivat Kristukseen ja heidän kätensä paranivat samalla hetkellä. He pyysivät pyhää Hermionea rukoilemaan puolestaan ja antoivat rauhassa henkensä Jumalan haltuun. Pelastuttuaan kaikista paholaisen juonista pyhä Hermionekin antoi sielunsa Jumalalle ja hänet haudattiin Efesokseen.

Pappismarttyyri Marcellus Lyonilainen

Pyhä Marcellus oli pappi Lyonin kaupungissa. Hänet vangittiin uskonsa tähden, mutta hän pääsi pakenemaan vankilasta. Kun hänet otettiin kiinni toisen kerran, viranomaiset hautasivat hänet vyötäröön asti ja jättivät joen rannalle kuolemaan. Pyhä Marcellus kuoli kolmen päivän kuluttua. Tämä tapahtui vuoden 178 tienoilla. Maalaustaiteessa pyhää Marcellusta kuvataan pappina, joka on puoliksi haudattu elävänä. Häntä on kunnioitettu erityisesti Lyonin alueella.

Marttyyripiispa Babylas Antiokialainen ja hänen opetuslapsensa Urban, Pridillian ja Epolonios

Pyhä Babylas (Babilas) tuli Zebinoksen seuraajaksi Antiokian piispanistuimelle vuoden 237 tienoilla ja johti viisaasti tätä Syyrian pääkaupungin seurakuntaa muutamien vuosien ajan. Hänen kaudellaan valtakunnan keisari vaihtui useita kertoja ja kristittyjen kohtelu riippui paikallisista hallitusmiehistä. Pyhän Babylaksen kilvoituksen lähetessä loppuaan hallitsijana oli julma tyranni Decius (249-251), joka muiden pahuuksiensa ohella uhrasi panttivankinaan pitämänsä Persian kuninkaan pojan epäjumalille. Hän päätti nousta kristittyjä vastaan häpäisemällä heidän kirkkojaan.

Antiokian vierailunsa yhteydessä keisari yritti tunkeutua kirkkoon kesken pääsiäisvigilian, mutta pyhä Babylas piispallisessa puvussaan ja täynnä jumalallista voimaa esti vartijoita tulemasta kirkkoon. Levittäen kätensä suoraksi hän kielsi keisaria astumasta Jumalan temppeliin ja käski hänen seistä muiden julkisynnintekijöiden kanssa narteksissa eli kirkon eteistilassa. Hämmästynyt keisari siirtyi syrjään sanomatta sanaakaan. Keisari kunnioitti piispan käskyä, koska ei halunnut aiheuttaa mellakkaa kristittyjen kokouksessa, mutta seuraavana päivänä piispa pidätettiin ja tuotiin tuomioistuimen eteen. Uhkaukset ja imartelutkaan eivät kuitenkaan horjuttaneet Babylaksen uskoa. Syyttäjilleen vastatessaan hän osoitti kristittyjen ylivertaisuuden: Kristus päämiehenään he ovat voittaneet koko maailman. Tyranni määräsi pyhän miehen vietäväksi kadulle; hänen kaulaansa ja jalkoihinsa laitettiin raskaat kahleet, jotta hän näyttäisi häpeälliseltä ihmisten silmissä. Mutta Babylas lausui täynnä arvokkuutta: ”Nämä kahleet, joita sinä luulet minun häpeäkseni, ovat minulle arvokkaampi koristus kuin sinun purppuraviittasi ja diadeemisi.”

Pyhän Babylaksen oppilaiden joukossa oli kolme veljestä, Urban, Pridilian ja Epolonios, jotka olivat niin kiintyneet isäänsä Kristuksessa, että seurasivat tätä vankilaan. Heidätkin tuotiin keisarin eteen ja heitä vaadittiin kieltämään Kristus. Mutta he, vaikka olivatkin nuoria, olivat viisaudessa vanhojen vertaisia ja alkoivat tehdä pilaa maallisen vallan mitättömyydestä. Myös heidän äitinsä osoitti samanlaista päättäväisyyttä. Keisari lyötätti äitiä kasvoille ja määräsi jokaiselle kolmesta pojasta niin monta ruoskaniskua kuin kullakin oli ikävuosia. Sitten Babylas tuotiin vielä kerran pretoriumiin[1] ja hänelle kerrottiin, että hänen opetuslapsensa olivat kieltäneet uskonsa ja olivat valmiita uhraamaan epäjumalille, mutta pyhä oli varma heidän uskostaan paljastaen keisarin helposti valehtelijaksi. Tämä riitti sytyttämään voimattomaksi osoittautuneen valtiaan täyteen vihaan ja hän määräsi heidät kuolemaan.

Kirkkohistorioitsija Eusebius Kesarealaisen mukaan Babylas kuoli vankityrmässä ollessaan kahlehdittuna odottamassa teloitustaan. Hänen kolme oppilastaan mestattiin, ja niin he pääsivät taivaalliseen valtakuntaan nopeinta tietä. Pyhä Babylas haudattiin Antiokiaan ja hänestä tuli kaupungin tärkein suojelija.

Noin sata vuotta myöhemmin keisari Gallus (351-354) siirrätti hänen jäännöksensä Dafnen esikaupunkialueelle, jonne hän rakennutti kirkon hänen kunniakseen. Tämä oli kirkon historian ensimmäinen virallinen pyhäinjäännösten siirto. Uusi kirkko ei sijainnut kovin kaukana kuuluisasta Apollon temppelistä.

Kun Julianus Luopio (361-363) halusi tehdä kyseisestä Apollon temppelistä tärkeän keskuksen palauttamalleen pakanauskonnolle, hän sai huomata sen oraakkelin pysyvän monista uhreista huolimatta mykkänä. Tämän arveltiin johtuvan pyhästä Babylaksesta, ja keisari määräsi hänen leposijansa siirrettäväksi pois hautakappelistaan. Kristityt nostivat pyhän ruumiin vaunuihin ja riemukkaassa kulkueessa veisasivat psalmeja toistaen säettä: ”Punastukoot häpeästä ne, jotka koristelevat epäjumalia ja ylistävät vääriä jumalia.” Näin Babylas tuotiin takaisin kaupunkiin ja asetettiin alkuperäiseen hautaansa. Seuraavana yönä Jumalan viha näyttäytyi hurjana myrskynä, joka salamaniskulla hajotti Apollon kuvan tuhkaksi ja luhisti Dafnen temppelin rauniokasaksi. Luopiokeisari määräsi vihassaan Antiokian suurkirkon suljettavaksi ja kristityt kidutettaviksi, mutta ei uskaltanut koskea Babylaksen jäännöksiin. Pyhä piispa siis jatkoi hengellisen laumansa vartioimista vielä kuolemansa jälkeenkin.

Pyhän Babylaksen jäännökset vietiin ristiretkien aikana Italian Cremonaan. Italiassa, Ranskassa ja Espanjassa on useita pyhälle Babylakselle omistettuja kirkkoja.


[1] Pretorium (latinan prætorium, kreikan praitórion) oli alun perin roomalaisen sotilasleirin kenraalin tai tuomarin (prætor) teltan nimitys. Myöhemmin se tuli merkitsemään tuomiovaltaa harjoittavaa sotilasneuvostoa ja lopulta provinssin kuvernöörin virallista asuntoa, palatsia tai linnaa. Esimerkiksi Kristus tuotiin Pilatuksen eteen pretoriumiin (Matt. 27:27).

Pyhä Joasaf, Belgorodin piispa

Pyhä esipaimen Joasaf (Joakim Gorlenkov) syntyi Ukrainassa Poltavan läänissä vuonna 1705. Kun hän oli täyttänyt seitsemän vuotta, isä vei hänet oppilaaksi Kiovan hengelliseen kouluun, jossa hän alkoi tuntea kutsumusta luostarielämään. Seitsemän vuoden ajan hän koetteli itseään ennen kuin kertoi kutsumuksesta vanhemmilleen. Nämä pyysivät, ettei esikoispoika lähtisi luostaritielle, mutta vuonna 1725 Joakim heiltä salaa otti vastaan viitankantajamunkin vihkimyksen. Kahden vuoden kuluttua hänet vihittiin munkiksi nimellä Joasaf. Samaan aikaan hän päätti opintonsa hengellisessä akatemiassa.

Kiovan arkkipiispa Rafael huomasi nuoren kilvoittelijan kyvyt ja nimitti hänet Kiovan arkkihiippakunnan tarkastajaksi ja hengellisen konsistorin jäseneksi. Joasaf antautui kaikin voimin palvelemaan kirkkoa ja hoitamaan hänelle uskottuja kuuliaisuustehtäviä. Samalla hän harjoitti sisäistä kilvoittelua ja nousi nopeasti hengellisiä portaita, mistä todistaa hänen kirjoittamansa teos Seitsemän kunniallisen hyveen taistelu seitsemää kuolemansyntiä vastaan.

Vuonna 1737 pappismunkki Joasaf nimitettiin igumeniksi Kristuksen kirkastumisen luostariin Mgarissa, joka on pikkupaikka Kiovan ja Poltavan puolivälissä. Hän pyrki voimiaan säästämättä saattamaan hyvään kuntoon luostarin, joka oli ennen ollut ortodoksisuuden tukikohta taistelussa uniaatteja[1] vastaan. Luostarissa olivat Konstantinopolin patriarkan ja Lubnyn kaupungin ihmeidentekijän Athanasioksen (muistopäivä 2.5.) pyhäinjäännökset. Muutaman kerran pyhä patriarkka ilmestyi Joasafille todistaen suojeluksestaan. Mgarin luostarista Joasaf siirrettiin pyhän synodin päätöksellä Moskovan lähelle Pyhän Kolminaisuuden luostarin (lavran) varajohtajaksi. Sielläkin hän hoiti uhrautuvasti saamaansa kuuliaisuustehtävää.

Vuonna 1748 Joasaf vihittiin Belgorodin piispaksi. Hiippakunnassaan hän kiinnitti huomiota pappien koulutukseen ja vaati heitä noudattamaan jumalanpalvelusjärjestystä ja kirkollisia perinteitä. Hän seurasi myös kansan elämäntapaa ja moraalia, joissa oli toivomisen varaa. Entiseen tapaansa hän käytti kaikki voimansa palvelutehtävänsä hoitamiseen eikä säästänyt omaa terveyttään. Hän kuoli todennäköisesti keuhkotautiin joulukuun 10. päivänä vuonna 1754 vain 49 vuoden ikäisenä. Pyhä Joasaf kanonisoitiin 4.9.1911.

 

[1] Venäjän uniaattikirkko sai alkunsa Brestin kirkolliskokouksesta vuonna 1596, jolloin Puola-Liettuan valtakunnan alueen ortodoksit liitettiin Rooman kirkon yhteyteen. Uniaatit noudattavat ortodoksisen kirkon jumalanpalvelusperinnettä, mutta kuuluvat hallinnollisesti roomalaiskatoliseen kirkkoon.

Pyhittäjä Anthimos Sokea

Pyhittäjä Anthimos Sokea syntyi vuonna 1727 Kefallonian saarella nykyisen Kreikan alueella. Kasteessa hän sai nimekseen Athanasios. Seitsemänvuotiaana hän menetti näkönsä sairastuttuaan isorokkoon. Hänen äitinsä hartaiden rukousten ansiosta oikean silmän näkö palautui kuitenkin osittain, niin että lapsi saattoi opetella lukemaan.

Nuorena Athanasios oli jonkin aikaa merillä, mutta omistautui sitten kokonaan Jumalalle. Hänet vihittiin munkiksi ja sai nimekseen Anthimos. Näihin aikoihin hän menetti uudestaan näkönsä lähes kokonaan. Jumalanäiti ilmestyi hänelle ja selitti, että tämä tapahtui hänen hengelliseksi hyödykseen. Siitä lähtien hän oli täynnä hengen palavuutta, ja ruumiillinen sokeus muuttui hänessä hengelliseksi näkemiseksi.

Ensin Anthimos oli munkkina Athosvuorella. Myöhemmin hän alkoi tehdä työtä kansan hengellisen tilan kohottamiseksi Aigeianmeren saarilla. Hän saarnasi muun muassa Khioksella ja Naksoksella. Hänen elämänsä oli hyvin askeettista ja hänen rukouksensa saivat aikaan ihmeitä.

Käytyään pyhiinvaelluksella Pyhässä maassa Anthimos asettui pienelle Kastelorizonin saarelle Vähän-Aasian etelärannikolla, jonne hän rakennutti Pyhälle Georgiokselle omistetun luostarin. Saaren asukkaat osallistuivat innokkaasti hankkeeseen, koska Anthimos oli rukouksillaan vapauttanut saaren pitkäaikaisesta kuivuudesta. Seuraavana vuonna Astipalean saarella (Kosin länsipuolella) hän osoitti selvänäkemisen lahjallaan paikan, mistä asukkaat saattoivat löytää rakennusaineita naisluostaria varten. Näin syntyneen luostarin hän omisti Jumalanäidin Portaitissa-ikonille. Tätä luostaria Anthimos rakasti erityisesti ja olisi halunnut itsekin jäädä sinne. Mutta paholainen sai aikaan ikäviä panetteluja, olihan kyse naisluostarista. Syytökset olivat perättömiä, mutta pyhittäjä poistui saarelta, jonka asukkaita hän oli paljon auttanut ihmeitä tekevillä rukouksillaan, ja palasi kotisaareensa Kefalloniaan. Siellä hän seitsemän nunnan avustuksella rakensi uudestaan Pyhän Paraskevan luostarin, joka oli tuhoutunut maanjäristyksessä vuonna 1766. Anthimos itse asui pienessä luolassa luostarin kirkon lähettyvillä.

Kefalloniasta käsin Anthimos kävi myös Kreetalla ja opetti siellä raakuudestaan tunnettuja Sfakian alueen asukkaita. Hän vapautti heidät erinäisistä taikauskoisista käsityksistä, paransi sokean naisen ja sai aikaan monia muita ihmeitä, jotka tekivät suuren vaikutuksen niin kristittyihin kuin muslimeihinkin. Rauhoittuneet sfakialaiset auttoivat häntä rakentamaan Pyhän Antonioksen luostarin (1770).

Anthimos saarnasi myös Kytheran saarella, jonne hän rakennutti Pyhän Johannes Kastajan luostarin (1773). Sikinoksen saarelle hän rakennutti viimeisen luostarinsa, jonka hän omisti Jumalanäidin Elävöittävän lähteen juhlalle (1775). Sieltä hän jatkoi saarnatoimintaansa Peloponnesoksen niemimaalla.

Palattuaan Kefalloniaan Anthimos sai kutsun Peloponnesokselta verisistä riidoistaan tunnetuilta Manin asukkailta tulla rakentamaan rauhaa heidän välilleen. Myrskyn takia hänen laivansa joutui etsimään suojaa rannikolta, jonka asukkaat harjoittivat merirosvousta. Kaksi rosvoa Kelpesioksen kylästä hyppäsi laivaan tarkoituksena tappaa sen matkustajat. Mutta kun sokea pyhittäjä, joka ei ollut koskaan tavannut heitä, kutsui heitä nimeltä ja moitti heidän syntistä elämäänsä, he liikuttuivat, katuivat ja pyysivät anteeksi. Pyhittäjä nuhteli välinpitämättömyydestä kylän pappia, joka oli saapunut paikalle maallikoksi pukeutuneena muiden kyläläisten kanssa. Opetettuaan kaikille evankeliumin hyveitä Anthimos jatkoi matkaansa.

Ennen kuin laiva saapui Maniin, Jumala paljasti Anthimokselle, että tämän piti palata luostariinsa, jossa hän pian kuolisi. Saavuttuaan Lepedaan hän todellakin sairastui maksatautiin ja alkoi valmistautua lähtöönsä. Hän antoi nunnilleen viimeiset ohjeet. Syyskuun 4. päivänä vuonna 1781 sokea pyhittäjä, joka oli elämänsä aikana rakennuttanut kokonaista kuusi luostaria, nukkui rauhassa kuolonuneen 55-vuotiaana. Ekumeeninen patriarkaatti julisti hänet virallisesti pyhäksi vuonna 1974.

Pyhittäjämarttyyri Parfeni, Kiziltasin igumeni

Kiziltasin luostarin igumeni pyhittäjämarttyyri Parfeni eli hyveellisesti ja teki työtä kirkon hyväksi. Hän kärsi marttyyrikuoleman islaminuskoisten tataarien surmaamana vuonna 1867. Hänen muistoaan vaalitaan erityisesti Krimin hiippakunnassa. Pyhittäjämarttyyri Parfeni oli kuollessaan 51 vuoden ikäinen. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2000.

Marttyyripiispa Gorazd

Matej Pavlik, tuleva piispa Gorazd, syntyi 20.5.1879 roomalaiskatoliseen perheeseen ammoisen Suur-Määrin keisarikunnan alueella. Hän opiskeli katolisessa koulussa ja valmistui vuonna 1902 Olomoucin teologisesta tiedekunnasta ilmentäen jo tuolloin erityistä kiinnostusta idän kirkon historiaan ja ajatteluun. Hänet vihittiin roomalaiskatoliseksi papiksi vuonna 1906. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän omaksui voimakkaan sodanvastaisen elämänasenteen, mutta tuki silti tšekkiläistä kansallisuusaatetta ja kannatti maan vapautumista Itävalta-Unkarin herruudesta. Hän oli myös mukana katolisen kirkon uudistumista ajaneessa liikkeessä, joka vaati kansankielisiä jumalanpalveluksia, pappien naimattomuuden palauttamista vapaaehtoiseksi ja maallikkojen oikeuksien lisäämistä kirkossa.

Vatikaani suhtautui vaatimuksiin kielteisesti, ja liikkeen papisto päätti isä Matejin johdolla lähestyä Serbian ortodoksista patriarkaattia. Tästä sai alkunsa Tšekkoslovakian kansallinen ortodoksinen kirkko. Serbian patriarkka Dimitrije vihki Matejin piispaksi 25.9.1921. Tämä sai uudeksi nimekseen Gorazd pyhän Metodioksen oppilaan (muistopäivä 27.7.) mukaan. Piispa Gorazd oli ensimmäinen tšekkiläinen esipaimen yli tuhanteen vuoteen. Monipuolisesti sivistynyt esipaimen ilmensi ortodoksisen piispuuden ihannetta: palavaa uskoa ja uskon mukaista käytäntöä.

Pyhät esikuvansa mielessään pitäen piispa Gorazd pyrki kaikin voimin kasvattamaan ja ohjaamaan laumaansa hengellisesti. Hän vieraili pienissäkin seurakunnissa toimittamassa palveluksia ja opettamassa kansaa. Hän näki kirkon olevan lähetyksellinen yhteisö, jonka hengellinen kasvu tukahtuu, ellei se levitä evankeliumia ulospäin. Gorazdin johdolla perustettiin 11 seurakuntaa, joiden kirkot rakennettiin pääasiassa ortodoksien omin varoin. Gorazd käänsi jumalanpalvelustekstejä tšekiksi ja julkaisi rukouskirjan, katekismuksen ja hartauskirjoja. Lisäksi Gorazd oli ekumenian edelläkävijä, joka solmi hyviä suhteita niin idän kuin lännen kirkkoihin.

Pyhällä piispalla riitti myös vastustajia ja kadehtijoita. Osa uudistusliikkeessä mukana olleesta papistosta käänsi selkänsä havaittuaan ortodoksisuuden ”liian rasittavaksi”. Gorazdilla riitti myös runsaasti arvostelijoita, syyttelijöitä ja panettelijoita, joihin hän kuitenkin suhtautui kärsivällisesti.

Natsit miehittivät Tšekkoslovakian vuonna 1938. He asennoituivat alusta asti epäluuloisesti tähän tarmokkaaseen, kansallismieliseen ja rauhaa rakastavaan piispaan. Hänen kirkolliset yhteytensä Amerikkaan ja Englantiin olivat omiaan lisäämään epäilyksiä.

Asiat kärjistyivät sen jälkeen, kun ”Prahan teurastajana” tunnettu entinen Gestapon päällikkö, satojen tšekkien teloituksesta vastannut valtakunnanprotektori Reinhard Heydrich murhattiin attentaatissa Prahassa kesällä 1942. Surman takana olleet vapaustaistelijat piiloutuivat ortodoksiseen Pyhien Kyrilloksen ja Metodioksen kirkon kryptaan, jossa ortodoksit piilottelivat heitä henkensä uhalla. Kirkko piiritettiin, jolloin yksi seitsemästä vastarintamiehestä kuoli kranaatinsirpaleesta ja kuusi teki itsemurhan. Kirkon papeista kaksi pidätettiin, ja natsit suunnittelivat toimenpiteitä koko ortodoksista kirkkoa vastaan.

Silloin piispa Gorazd toimi jaloimmalla mahdollisella tavalla osoittaen olevansa todellinen Kristuksen opetuslapsi. Hän kirjoitti uusille valtaapitäville ilmoittaen ottavansa täyden vastuun kaikesta tapahtuneesta ja tarjoutuen uhraamaan oman elämänsä pelastaakseen pappinsa ja kirkkonsa. Hänet pidätettiin 25.6.1942. Gorazd joutui kolmen papin kanssa julmasti kidutettavaksi kahden kuukauden ajaksi, kunnes heidät lopulta ammuttiin 4. syyskuuta vuonna 1942. Näin hän sinetöi Tšekin ja Slovakian autonomisen kirkon perustuksen omalla verellään. Hänen uhrauksestaan huolimatta kirkko tuomittiin yhteisönä, sen toiminta tukahdutettiin ja papistoa lähetettiin keskitysleireihin.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.