1.9.2017

Sävelmä
3. säv.
Paasto
Öljy sallittu

Kirkkovuoden alku ✱

pt. Simeon Pylväskilvoittelija (+ 459)

40 pyhää neitsytmarttyyria ja heidän opettajansa diakoni Ammon (+ n. 310)

p. vanhurskas Joosua Nunin poika (+ n. 1200 eKr.)

Ekumeenisen patriarkan siunaama päivä luonnon puolesta

Parimia
  1. Jes. 61:1–9
  2. 3. Moos. 26:3–12, 14–17, 19–20, 22, 33, 40–41

(Kirkkovuoden alku)

  1. Viis. 4:7–15

(pyhittäjä Simeon)

Jes. 61:1–9

1 Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista, 2 julistamaan Herran riemuvuotta, päivää, jona Jumalamme antaa palkan. Hän on lähettänyt minut lohduttamaan kaikkia murheellisia, 3 antamaan Siionin sureville kyynelten sijaan ilon öljyä, hiuksille tuhkan sijaan juhlapäähineen, murheisen hengen sijaan ylistyksen viitan. Heitä kutsutaan Vanhurskauden tammiksi, Herran tarhaksi, jonka hän itse on istuttanut osoittaakseen kirkkautensa. 4 He rakentavat jälleen ammoin raunioituneet asumukset, isiensä autioituneet tilat he ottavat käyttöön, pystyttävät hävitetyt kaupungit uudelleen ja ottavat viljelykseen kauan autioina olleet maat. 5 Vieraat joutuvat paimentamaan teidän lampaitanne ja vuohianne, muukalaiset hoitamaan teidän peltojanne ja viinitarhojanne, 6 mutta teitä kutsutaan Herran papeiksi ja sanotaan meidän Jumalamme palvelusväeksi. Te saatte käyttää kaikkea, mitä kansat omistavat, saatte nauttia niiden rikkauksista. 7 Teillä on ollut häpeää kaksin verroin, teitä on syljetty ja pilkattu, mutta nyt te saatte omassa maassanne kaksinkertaisen perinnön ja teillä on oleva ikuinen ilo. 8 -- Minä, Herra, rakastan oikeutta ja vihaan riistoa ja vääryyttä. Minä maksan kansalleni palkan oikeuden mukaan ja teen sen kanssa ikuisen liiton. 9 Silloin sen siemen tunnetaan kansojen keskellä, sen jälkeläiset kansakuntien joukossa. Kaikki, jotka heidät näkevät, ymmärtävät, että Herra on siunannut tämän sukukunnan.

3. Moos. 26:3–12, 14–17, 19–20, 22, 33, 40–41

3 "Jos te elätte minun säädöksieni mukaan ja noudatatte minun käskyjäni, 4 minä annan teille sateet ajallaan, ja maa tuottaa niin paljon satoa ja puut niin paljon hedelmää, 5 että teillä riittää puitavaa viininkorjuuseen asti ja viininkorjuuta kestää kylvämiseen saakka. Teillä on syötävää yllin kyllin, ja te saatte asua turvallisesti maassanne. 6 Minä annan maahanne rauhan, ja te saatte nukkua yönne minkään häiritsemättä. Minä hävitän maastanne petoeläimet, eivätkä viholliset pääse tuhoamaan maata, 7 vaan te ajatte heidät pakosalle ja kukistatte heidät. 8 Viisi teistä ajaa pakoon sata vihollista, sata teistä ajaa pakoon kymmenentuhatta, ja he kaatuvat teidän miekkaanne. 9 Minä katson teidän puoleenne, teen teidät hedelmällisiksi ja annan teidän saada suuren joukon jälkeläisiä. Minä pidän voimassa teille antamani lupaukset. 10 Satoa riittää teillä syötäväksi uuden sadon kypsymiseen saakka, niin että joudutte vielä heittämään vanhaa viljaa pois uuden tieltä. 11 Minä pystytän asumukseni teidän keskellenne enkä väsy teihin, 12 vaan vaellan teidän mukananne ja olen teidän Jumalanne, ja te olette minun kansani. 14 "Jos ette kuuntele minua ettekä noudata kaikkia näitä säädöksiä 15 ja jos te halveksitte minun käskyjäni ja ylenkatsotte minun lakejani ettekä noudata kaikkia minun säädöksiäni, vaan rikotte liiton, 16 niin minä rankaisen teitä. Minä lähetän teille varoitukseksi hivuttavan taudin ja kuumeen, jotka riuduttavat silmänne ja kuluttavat elinvoimanne. Te kylvätte turhaan, sillä teidän vihollisenne syövät sadon. 17 Minä käännyn teitä vastaan, niin että viholliset lyövät teidät taistelussa. Teidän vihamiehenne hallitsevat teitä, ja lopulta te pakenette silloinkin, kun kukaan ei aja teitä takaa. 19 Minä murskaan teidän voimanne ja ylpeytenne, taivas teidän yllänne tulee raudankovaksi ja maa teidän allanne pronssin kaltaiseksi. 20 Teidän voimanne kuluvat hukkaan, kun maa ei tuota satoa eivätkä puut kanna hedelmää. 22 Minä lähetän teidän kimppuunne villipetoja, ja ne riistävät teiltä teidän lapsenne, raatelevat karjanne ja tappavat teidät niin vähiin, että tiet tulevat autioiksi. 40 "Sitten he tunnustavat omat syntinsä ja isiensä synnit, luopumuksensa ja niskoittelunsa, 41 joiden takia minä asetuin heitä vastaan ja vein heidät vihollismaahan.

Viis. 4:7–15

7 Mutta oikeamielinen pääsee lepoon, vaikka kuolisikin ennen aikojaan. 8 Ei vanhuuden arvo ole pitkässä iässä, ei sitä mitata vuosien mukaan. 9 Ymmärrys on harmaiden hapsien vertaista, nuhteettomuus vastaa korkeaa ikää. 10 Jumala mieltyi oikeamieliseen ja rakkaudessaan otti hänet luokseen syntisten keskeltä. 11 Jumala otti hänet pois, ettei pahuus olisi pilannut hänen ymmärrystään eikä vilppi vietellyt hänen sieluaan, 12 sillä synnin houkutus hämärtää hyvyyden ja himon pyörrytys horjuttaa vilpitöntä mieltä. 13 Hänen elämänsä täyttyi jo varhain − hän eli pitkän elämän. 14 Herra oli häneen mieltynyt ja joudutti hänen pääsyään pahan keskeltä. Ihmiset näkivät sen mutta eivät ymmärtäneet, he eivät osanneet ajatella niin. 15 Herran pyhien osaksi tulee armo ja laupeus, hän pitää valituistaan huolen.  

Epistola
1. Tim. 2:1–7 (Kirkkovuoden alku)
Kol. 3:12–16 (pyhittäjä Simeon)
2. Kor. 11:5–21a

1. Tim. 2:1–7

[Poikani Timoteus,] 1 Kehotan ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, 2 kuninkaiden ja kaikkien vallanpitäjien puolesta, jotta saisimme viettää tyyntä ja rauhallista elämää, kaikin tavoin hurskaasti ja arvokkaasti. 3 Tällainen rukous on oikea ja mieluisa Jumalalle, meidän pelastajallemme, 4 joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden. 5 Jumala on yksi, ja yksi on välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus. 6 Hän antoi itsensä lunnaiksi kaikkien puolesta, todistukseksi Jumalan tarkoituksesta, kun oikea aika oli tullut. 7 Tämän sanoman julistajaksi ja apostoliksi minut on asetettu. Puhun totta, en valehtele. Minut on pantu kansojen opettajaksi, opettamaan niille uskon totuutta.

Kol. 3:12–16

12 Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. 13 Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. 14 Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi. 15 Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidät on yhden ja saman ruumiin jäseninä kutsuttu. Olkaa myös kiitollisia. 16 Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne. Opettakaa ja neuvokaa toisianne kaikella viisaudella ja laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja.

2. Kor. 11:5–21a

5 En minä kuitenkaan katso olevani mitenkään huonompi kuin nuo mainiot apostolit. 6 Puhetaitoni on ehkä kehno, mutta tietoni ei, ja tietoni olen kaikin tavoin, kaikissa asioissa saattanut teidän nähtäväksenne. 7 Olenkohan tehnyt suurenkin synnin, kun auttaakseni teitä nousemaan olen alentanut itseni julistamalla teille Jumalan evankeliumia ilman korvausta? 8 Voidakseni auttaa teitä olen riistänyt muita seurakuntia ottamalla niiltä vastaan rahaa. 9 Teidän luonanne en ollut kenellekään rasituksena, vaikka jouduinkin puutteeseen, sillä Makedoniasta tulleet veljet antoivat minulle kaiken mitä tarvitsin. Olen varonut olemasta teille millään tavoin rasitukseksi ja varon vastedeskin. 10 Niin totta kuin Kristuksen totuus on minussa, tätä ylpeilemisen aihetta ei minulta Akhaian maakunnassa riistetä! 11 Kuinka niin? Enkö muka rakasta teitä? Sen tietää Jumala. 12 Näin minä toimin nyt ja edelleenkin, jotta en antaisi halukkaille tilaisuutta ylpeilemiseen eivät he ole hiukkaakaan meitä parempia. 13 Semmoiset ovat vääriä apostoleja, petollisia työntekijöitä, he vain tekeytyvät Kristuksen apostoleiksi. 14 Eikä ihme, tekeytyyhän itse Saatanakin valon enkeliksi. 15 Ei siis ole mitenkään merkillistä, että hänen palvelijansa esiintyvät Jumalan asian palvelijoina. He saavat tekojensa mukaisen lopun. 16 Toistan vielä: älkää pitäkö minua järjettömänä. Mutta vaikka olisinkin hullu, niin antakaa minun olla hullu, jotta minäkin voisin hiukan kerskailla. 17 Mitä nyt puhun, sitä en puhu Herran mielen mukaan. Puhun kuin järjetön, kun nyt kerran kerskailen. 18 Koska niin monet kerskuvat ihmisten tavoin, kerskun minäkin. 19 Mielellännehän te siedätte järjettömiä, te jotka itse olette niin järkeviä. 20 Tehän siedätte sen, että teidät orjuutetaan, teitä riistetään, teidät alistetaan, teitä kohdellaan tylysti ja lyödään kasvoihin. 21 Häpeäkseni totean, että olemme olleet heikkoja.

Luuk. 4:16–22 (Kirkkovuoden alku)
Matt. 11:27–30 (pyhittäjä Simeon)
Mark. 4:1–9

Kirkkovuoden alku eli indiktion ja päivä luomakunnan puolesta

Luuk. 4:16–22

Siihen aikaan 16 Jeesus tuli Nasaretiin, missä hän oli kasvanut, ja meni sapattina tapansa mukaan synagogaan. Hän nousi lukemaan, 17 ja hänelle ojennettiin profeetta Jesajan kirja. Hän avasi kirjakäärön ja löysi sen kohdan, jossa sanotaan:     18 -- Herran henki on minun ylläni,     sillä hän on voidellut minut.     Hän on lähettänyt minut     ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,     julistamaan vangituille vapautusta     ja sokeille näkönsä saamista,     päästämään sorretut vapauteen     19 ja julistamaan Herran riemuvuotta. 20 Hän kääri kirjan kokoon, antoi sen avustajalle ja istuutui. Kaikki, jotka synagogassa olivat, katsoivat tarkkaavasti häneen. 21 Hän alkoi puhua heille: "Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen." 22 Kaikki kiittelivät häntä ja ihmettelivät niitä armon sanoja, joita hänen huuliltaan lähti.

Pyhittäjä Simeon Pylväskilvoittelija (+ 459)

Matt. 11:27–30

Herra sanoi opetuslapsilleen: 27 "Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. 28 "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. 29 Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. 30 Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt."

Jumalan lihaksitulemisen ensimmäinen ja lähin todistaja, vanhurskas Joosef tuli Juudan sukukunnasta ja oli Daavidin jälkeläisiä. Hän oli Jaakobin poika ja Eelin vävy.[1] Joosef työskenteli puuseppänä Nasaretissa. Hänellä oli ensimmäisestä avioliitostaan neljä poikaa Jaakob, Joosef, Juuda ja Simeon sekä kolme tytärtä Ester, Martta ja Salome, josta tuli Sebedeuksen vaimo ja apostolien Jaakobien ja Johanneksen äiti.[2] Joosef oli jäänyt leskeksi keski-ikäisenä. Hänet valittiin nuoren Marian suojelijaksi, ja ihmisten silmissä hän oli tavallinen aviomies.

Kihlausaikana Maria tuli raskaaksi Pyhän Hengen vaikutuksesta. Kun Maria palasi Nasaretiin vietettyään kolme kuukautta Elisabetin luona Ein Keremissä, ensimmäiset äitiyden merkit alkoivat jo näkyä hänessä. Hurskas ja oikeamielinen Joosef ei voinut ymmärtää, kuinka Herralle omistettu Neitsyt olisi voinut syyllistyä salaiseen suhteeseen. Joosefin olisi pitänyt erota morsiamestaan, mutta oikeudenmukaisena ja myötätuntoisena hän ei halunnut häpäistä nuorta tyttöä julkisesti. Rukoiltuaan hän päätti lähettää Marian pois luotaan kaikessa hiljaisuudessa.

Silloin Herran enkeli ilmestyi hänelle unessa ja kertoi, että sikiäminen oli tapahtunut Pyhästä Hengestä ja että Joosefista oli määrä tulla lapsen huoltaja ja kasvattaja. Vanhurskas Joosef vei Marian kotiinsa, ja heidän hääjuhlaansa vietettiin juutalaisin menoin. Joosef vaikeni hänelle uskotusta suuresta salaisuudesta ja piti sen salassa. Hän sai olla maailmankaikkeuden suurimman ihmeen, Jumalan ihmiseksi syntymisen läheisin todistaja. Joosef sai myös antaa lapselle nimen Jeesus.

Paimenten ja tietäjien vierailun jälkeen Herran enkeli ilmestyi jälleen Joosefille unessa ja käski hänen paeta lapsen ja äidin kanssa Egyptiin. Kun vaara oli ohi, he palasivat Nasaretiin ja Joosef jatkoi ammattinsa harjoittamista. Hän opetti Jeesukselle niin puusepän työtä kuin Jumalan lain tuntemusta. Kaiken luova Sana ja Lainantaja oli tullut rajoittuneeksi ja oppimattomaksi opettaakseen meille todellista tietoa. Vapahtajan lapsuusvuodet kuluivat rauhallisesti. Hän teki työtä kuuliaisena maallisille vanhemmilleen. Joosef säilytti salaisuutensa vaieten ja myös Maria piti syntymään liittyneet ihmeet sydämessään mietiskellen tapahtunutta.

Kun Jeesuksen julkisen toiminnan aloittamisen aika lähestyi, Joosef antoi sielunsa Jumalan haltuun Jeesuksen ja Marian läsnä ollessa. Joosef oli täyttänyt oman tehtävänsä kuuliaisesti. Hänen kerrotaan lausuneen viimeisinä sanoinaan: ”Kuoleman tuskat ja pelot saartavat minua, mutta sieluni on jälleen tyynni, sillä olen kuullut Sinun äänesi, Jeesus puolustajani, Jeesus Vapahtajani, Jeesus turvapaikkani, Jeesus jonka nimi on makea minun suussani ja kaikkien Sinua rakastavien sydämissä.”

Joulun jälkeisenä sunnuntaina muistellaan Joosefin ja Daavidin lisäksi myös Joosefin poikaa ja Jeesuksen veljeä Jaakob[3] Vanhurskasta (ks. 23.10.). Hän on Kristuksen suvun huipentuma kahdessa mielessä: häneen päättyy Kristuksen maanpäällisen sukupuun yksi haara ja hänestä alkaa kirkon hengellinen sukupuu, sillä hänestä tuli Jerusalemin ensimmäinen piispa.

Pyhien sukulaistesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Matt. 1:16,  vrt. Luuk. 3:23.

[2] Varhaiskirkossa tunnettiin toinenkin traditio, jonka mukaan Jaakob ja Johannes olivat Jeesuksen serkkuja, Simeon ja Juuda Joosefin veljen Cleopaksen poikia ja Jaakob ja Joosef Jumalansynnyttäjän sisaren poikia.

[3] Jerusalemin varhaiskirkossa oli tapana muistella Daavidin ja Joosefin rinnalla vanhan liiton patriarkka Jaakobia.

Pyhittäjä Pahomi oli Aleksanteri Oševenilaisen (20.4.) oppilas ja kilvoittelutoveri. Ohjaajansa kuoltua hän lähti luostarista ja asettui Kenjärven itäpuolelle, jossa hän eli yksinäisyydessä ankarasti paastoten ja rukoillen. Ajan myötä paikalliset asukkaat alkoivat käydä hänen luonaan pyytämässä neuvoja ja ohjausta. Vähitellen hänen ympärilleen syntyi luostari Kristuksen kirkastumisen kunniaksi. Vuonna 1508 Pahomi vihki munkiksi kuuluisan Karjalan valistajan Antoni Siijalaisen (7.12), joka ennen erämaahan vetäytymistään kilvoitteli monta vuotta Kenjärven luostarissa Pahomin hengellisessä ohjauksessa.

Pahomi rakennutti luostariinsa sairastuvan heikoille vanhuksille, ja Kenjärven luostari tuli tunnetuksi hyväntekeväisyydestään. Yhdessä munkkiveljien kanssa Pahomi osallistui kaikkiin yhteisön töihin. Heikoille hän oli heikko ja vahvoille hän oli vahva (vrt. 1. Kor. 9: 22). Saavutettuaan korkean iän hän kuoli perustamassaan luostarissa vuoden 1515 tienoilla. Pian hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä, ja hänen muistoaan alettiin viettää jumalanpalveluksin.

Kenjärven luostarin Kristuksen kirkastumisen kirkko tuhoutui tulipalossa vuonna 1800. Ehjinä säilyi ainoastaan kolme pyhittäjän haudan päällä ollutta lautaa.

Ortodoksinen väestö Chełmin kaupungissa Lublinin alueella sekä Podlasien alueella Itä-Puolassa nykyisen Ukrainan ja Valko-Venäjän rajojen tuntumassa on joutunut aikojen saatossa kärsimään paljon. Toisen maailmansodan aikana saksalaiset miehittäjät perustivat seudulle kaksi keskitysleiriä, joissa kuoli yli 90 000 henkeä. Chełm oli myös juutalaisten keskus ja lukemattomien juutalaisten tarinoiden näyttämö. Alueen suuri juutalaisyhteisö tuhottiin kokonaan, mutta myös ortodoksikristityt joutuivat kärsimään. Sodan loppupuolella neuvostoarmeija valloitti alueen ja kristityt joutuivat kommunistipartisaanien julman vainon kohteeksi.

Pappismarttyyri ja rovasti Vasili (Bazyli) Martysz syntyi Teratynissa Podlasien alueella vuonna 1870. Hän vihkiytyi papiksi 30-vuotiaana. Hän oli 12 vuotta lähetystyössä Alaskassa, Kanadassa ja Pennsylvaniassa, jotka kuuluivat Venäjän kirkon Amerikan hiippakuntaan. Palattuaan kotimaahansa hän palveli pappina Sosnowiecin kaupungissa Etelä-Puolassa. Puolan ortodoksisen kirkon saatua autokefalian vuonna 1924 isä Vasili nimitettiin sotilaspapiksi vastaamaan armeijassa palvelevien ortodoksisotilaiden sielunhoidosta. Ennen toisen maailmansodan alkua hän jäi eläkkeelle ja muutti takaisin kotikyläänsä Itä-Puolaan, jossa hän asui nuorimman tyttärensä Lenan perheessä.

Toukokuun 4. päivänä suurena perjantaina vuonna 1945 eräs naapuri tuli varoittamaan isä Vasilia ja kehotti häntä piiloutumaan. Hän oli kuullut joidenkin suunnittelevan papin surmaamista. Isä Vasili kieltäytyi lähtemästä pakoon. Hän sanoi, ettei hän ollut tehnyt pahaa kenellekään ja ettei Kristuskaan ollut paennut kuolemaa. Seuraavana yönä kommunistit tunkeutuivat taloon. He pahoinpitelivät raskaana olevaa Lenaa yläkerran huoneessa ja kiduttivat isä Vasilia alakerrassa neljän tunnin ajan, minkä jälkeen he ampuivat hänet. He aikoivat ampua Lenankin, mutta tämä kääntyi Kristuksen ikoniin päin ja alkoi lukea Isä meidän -rukousta. Silloin bandiitti laski kätensä ja koko joukkio lähti talosta. Lena pakeni neljävuotiaan tyttärensä kanssa naapuritaloon ja sai pian keskenmenon. Kun hänen miehensä palasi kotiin seuraavana päivänä, tämä ei tunnistanut talossaan olevaa ruumista isä Vasiliksi, niin pahoin hänet oli runneltu.

Isä Vasili haudattiin Teratyniin. Myöhemmin hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin Varsovan ortodoksiselle hautausmaalle, jonne hänen vaimonsa oli haudattu. Puolan ortodoksinen kirkko kanonisoi isä Vasilin vuonna 2003. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat Varsovassa Wolan kaupunginosassa hautausmaan Pyhän Johannes Siinailaisen kirkossa.

Rovasti Paavali (Paweł) Szwajko syntyi Volyniassa vuonna 1893. Kolmenkymmenen ikäisenä hän solmi avioliiton Joanna Łotockan kanssa. Seuraavana vuonna hänet vihittiin papiksi. Hän toimi aluksi kirkkoherrana Kaakkois-Puolassa Potok Gornyssa ja muutamilla muilla paikkakunnilla. Myöhemmin isä Paavali teki lähetystyötä uniaattien parissa Puolan Karpaateilla. Vuonna 1938 hän siirtyi Siedliskaan Zamośćin piirikuntaan, jossa hän pyrki kohottamaan paikallisen väestön ortodoksista henkeä.

Sodan aikana isä Paavalia ja hänen vaimoaan pahoinpideltiin monta kertaa ja heidän taloonsa murtauduttiin, mutta hän jatkoi peräänantamattomasti ortodoksista julistustaan. Vuonna 1943 isä Paavali siirrettiin Grabowiecin seurakuntaan Kaakkois-Puolassa. Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhlana puolalaiset kommunistipartisaanit tunkeutuivat hänen kotiinsa ja kiduttivat häntä ja hänen vaimoaan tunnin ajan hirvittävällä tavalla. Joannan kädet ja jalat murrettiin ja hänen vatsansa leikattiin auki. Isä Paavali piestiin ja hänen koko ruumiinsa viilleltiin teräaseilla. Heidän tuskanhuutonsa kantautuivat lähistöllä piileskelevien naapureiden korviin. Lopulta isä Paavali ja Joanna ammuttiin ja he saivat marttyyrien seppeleet.

Pappismarttyyri Nikolai (Mikołaj) Holc syntyi Volyniassa vuonna 1907. Hän opiskeli teologiaa Bulgariassa, meni naimisiin ja vihkiytyi papiksi. Hän palveli ensin Biłgorajn seurakunnassa, mutta siirtyi myöhemmin Volynian hiippakuntaan. Toisen maailmansodan aikana isä Nikolai oli seurakuntapappina Nowosiolkissa Kaakkois-Puolassa. Hänet pidätettiin kirkossaan yhdessä monien seurakuntalaisten kanssa, kun hän oli toimittamassa kasteen sakramenttia. Häntä kidutettiin julmasti ja lopulta hänet surmattiin huhtikuun 2. päivänä vuonna 1944.

Pappismarttyyri Leo (Lew) Korobczuk syntyi vuonna 1919 Venäjällä Jaroslavlissa, jonne hänen vanhempansa olivat paenneet Chełmin alueelta Puolasta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Pian Leon syntymän jälkeen perhe kuitenkin palasi Puolaan. Leo opiskeli Jablecznassa Pyhän Onufrioksen luostarin ylläpitämässä kanttorikoulussa. Päätettyään opintonsa vuonna 1939 hän toimi kanttorina Werbkowicessa Kaakkois-Puolassa, jossa hän myös solmi avioliiton Vera-nimisen neidon kanssa. Vuonna 1942 Leo vihittiin papiksi Laskówin seurakuntaan.

Maaliskuun 10. päivänä vuonna 1944 alueen ukrainalainen siviiliväestö joutui talonpoikaispataljoonan väkivallan uhriksi. Isä Leo piiloutui noin 200 seurakuntalaisen kanssa maanalaiseen bunkkeriin. Heidät kuitenkin löydettiin, heitä kidutettiin ja lopulta heidät murhattiin. Isä Leon sisar löysi hänen ruumiinsa ruumiskasasta ja hautasi sen yhdessä muutamien miesten kanssa kylän hautausmaalle. Pappismarttyyri Leo oli kuollessaan 25-vuotias.

Pappismarttyyri Pietari (Piotr) Ochryzko syntyi vuonna 1891 Tarnawatkan kylässä Kaakkois-Puolassa. Hän opiskeli ensin maatalousopistossa ja työskenteli vähän aikaa opettajana. Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä hän meni pappisseminaariin, solmi avioliiton ja vihkiytyi papiksi. Hän palveli Volynian hiippakunnassa Ukrainassa. Neuvostojoukkojen miehitettyä Ukrainan isä Pietari palasi kotiseudulleen Chełmiin. Moreszynin kylän kirkkoherrana hän teki työtä erityisesti nuorten parissa. Kommunistijoukot ahdistelivat ja vainosivat tuohon aikaan kaikkia ortodoksisia pappeja, ja isä Pietarinkin kimppuun käytiin monta kertaa.

Isä Pietari kohtasi kuolemansa suurena maanantaina 10.4.1944 ollessaan Czartowiecin kylässä toimittamassa ennen pyhitettyjen lahjojen liturgiaa kirkossa, joka kuului hänen seurakuntaansa. Kommunistit tunkeutuivat kirkkoon kesken palveluksen ja raahasivat isä Pietarin kylän läpi läheiselle suolle, jossa he repivät liturgiset vaatteet hänen päältään. He heittivät hänet mutaan ja ajoivat hevosilla hänen ylitseen. Nostettuaan hänet mudasta he kaivoivat silmät hänen päästään ja leikkasivat irti hänen korvansa, nenänsä ja kielensä. Hänen ruumiinsa on todennäköisesti haudattu murhapaikalle.

Pappismarttyyri Sergius Zacharczuk syntyi vuonna 1915 Szychowicen kylässä Kaakkois-Puolassa. Hänen isänsä oli diakoni ja tunnettu kirkkomuusikko, joka johti kirkkokuoroja. Sergius opiskeli pappisseminaarissa sekä Jablecznan luostarin kanttorikoulussa. Vähän ennen toisen maailmansodan alkua hänet vihittiin papiksi Vilnassa ja lähetettiin Nabrozin seurakuntaan. Hän eli siellä jatkuvassa vaarassa.

Toukokuun 6. päivänä vuonna 1943 Sergius Zacharczuk murhattiin vain 28 vuoden ikäisenä. Kommunistit kaatoivat hänet maahan lyömällä häntä kiväärinperällä. He pieksivät ja potkivat häntä, kunnes hän menetti tajuntansa. Kommunistit häpäisivät talossa olevan kirkon ja alttarin ja heittivät evankeliumikirjan ja ikonit lattialle. Lopuksi he ampuivat isä Sergiusta päähän. Pyhä marttyyri Sergius haudattiin kotikylänsä Szychowicen ortodoksiseen hautausmaahan. Vuonna 2003 hauta avattiin ja pyhäinjäännökset sijoitettiin Chełmin Pyhän Johannes Teologin kirkkoon.

Pyhittäjämarttyyri Ignati (Ignacy) vihkiytyi nuorena munkiksi Jablecznan Pyhän Onufrioksen luostarissa. Maailmansotien välisenä aikana hän oli yksi luostarin vanhimmista munkeista, jota lähiseudun ortodoksit kunnioittivat. Toisen maailmansodan ja saksalaismiehityksen aikana luostari eli puutteessa. Elokuun 9. päivän vastaisena yönä vuonna 1942 sotilasjoukko hyökkäsi luostariin ja alkoi ryöstää ja polttaa sitä. Sotilaat eivät antaneet munkkien sammuttaa tulipaloa uhaten heitä teloituksella. Muutamat munkit, pyhä Ignati heidän joukossaan, piiloutuivat luostarin puutarhaan. Pian Ignati kuitenkin lähti piilostaan ja nousi kellotorniin soittamaan hälytyssoittoa. Sotilaat ottivat hänet kiinni ja löivät hänet kuoliaaksi, vaikka hän oli jo yli 80-vuotias vanhus. Näin hän sai marttyyrien seppeleen. Pyhittäjämarttyyri Ignati haudattiin luostarin hautausmaalle. Vuonna 2003 hauta avattiin ja reliikit siirrettiin Pyhän Onufrios Suuren kirkkoon.

Puolan autokefaalinen ortodoksinen kirkko kanonisoi Chełmin ja Podlasien marttyyrit vuonna 2003.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Karjalan valistajien ja pyhittäjäisien yhteinen muistopäivä on Suomen ortodoksisen kirkon paikallisjuhla, jota vietetään lokakuun 31. ja marraskuun 6. päivän välisenä lauantaina. Päätöksen juhlan viettämisestä teki Suomen piispainkokous vuonna 1957, ja ekumeeninen patriarkaatti siunasi hankkeen. Jumalanpalvelustekstit laati apulaispiispa Paavali.

Suomen kirkossa yleisesti muisteltavia ja rakastettuja Karjalan valistajia ovat Sergei ja Herman Valamolaiset (28.6.), Arseni Konevitsalainen (12.6.), Aleksanteri Syväriläinen (30.8.) ja Trifon Petsamolainen (15.12.). Heidän lisäkseen tunnetaan noin 60 pyhää kilvoittelijaa, jotka ovat levittäneet ja vahvistaneet ortodoksista uskoa Karjalassa, Lapissa, Vepsän, Inkerin ja Äänisjoen sekä Vienajoen alajuoksun seuduilla. Monet heistä perustivat pieniä luostariyhteisöjä, joita toimi eri aikoina Karjalassa ja sen lähialueilla muutamia kymmeniä. Toisia näistä Karjalan alueen pyhistä on kunnioitettu vain paikallisesti eikä heistä ole säilynyt elämäkertatietoja. Toiset taas, esimerkiksi Zosima (17.4.), Savvati (27.9.) ja Herman Solovetskilaiset (30.7.), ovat yleisesti tunnettuja.

1300-luvulla Karjalan alueella kilvoittelivat ainakin Kiril Tšelmogorilainen (8.12.), Kornili Paleostrovilainen (19.5.), Lazar Muromilainen (8.3.) ja Vassian Krestomirilainen (3.9.). Myös Sergei ja Herman Valamolaiset perustivat Valamon luostarin viimeistään 1300-luvulla.

1400-luvun kilvoittelijoista tunnetaan Arseni Konevitsalaisen lisäksi Aleksanteri Oševenilainen (20.4.), Afanasi Muromilainen (8.3.) sekä Jeleazar, Nazari ja Jevmeni Muromilaiset (4.6.), Zosima, Savvati ja Herman Solovetskilaiset, Eufimi (Jefimi), Antoni ja Feliks Karjalanrantalaiset (Korelski, 18.4.), Avraami Paleostrovilainen (21.8.), Varlaam Vagalainen (19.6.) ja Kiriak Syrjäläinen (28.4.).

1500-luvun pyhistä merkittävin oli Aleksanteri Syväriläinen. Monet hänen aikanaan kilvoitelleet pyhät olivat joko hänen varsinaisia oppilaitaan tai muuten hänen vaikutuksensa alaisia. Heitä olivat Afanasi Säntämäläinen (18.1.), Adrian Ondrusovalainen (26.8.), Gennadi ja Nikifor Vasojärveläiset (9.2.), Makari Roomalainen (19.1.), Kornili Padanilainen (30.8.), Dionisi ja Ferapont Sermaksilaiset (30.8.), Kassian Solomannilainen (30.8.), Joona Jaasjärveläinen (22.9.), Joasaf Maasjärveläinen sekä Ojattijoella kilvoitelleet Ignati, Leonid ja Feodor (30.8.). Myös Aleksanteri Syväriläisen vanhempia Varvaraa ja Sergeitä (30.8.) kunnioitetaan pyhinä.

Muita 1500-luvun pyhiä ovat Antoni Siijokelainen (7.12.), Artemi Verkolalainen (20.10.) ja hänen sisarensa Paraskeva Piriminiläinen (28.10.), Joona Kliimolainen (6.6.), Pahomi Kenjärveläinen (teofanian jälkeisenä lauantaina), Varlaam Kierettiläinen (6.11.), Kassian Komelilainen (16.5.) ja Kiprian Storoževilainen (2.11.). Lapissa vaikuttivat Trifon Petsamolainen ja Feodorit Kuolalainen (17.8.) sekä Trifonin oppilas Joona (15.12.). Solovetskin luostarissa kilvoittelivat Jelisei Sumalainen (14.6.), Johannes ja Longin Jarengalaiset (3.7.) sekä Vassian ja Joona Pertominskilaiset (5.6.). Myös Moskovan metropoliitta pyhä Filip (9.1.) oli Solovetskin luostarin munkki. Novgorodin arkkipiispa Gennadi (4.12.) oli puolestaan kilvoitellut jonkin aikaa Valamon luostarissa.

1600-luvun pyhistä tunnetaan Joona Tuuheatukkainen (17.2.), Solovetskin munkit Jeleazar Anzerilainen (13.1.) ja Irinark Solovetskilainen (17.7.), Diodor Jurjemäkeläinen (27.11.), Avraami Keniläinen (7.6.), Jefrosin Sinozerilainen (20.3.) ja Makari Korkeajärveläinen (19.9.).

Karjalan pyhiin kuuluvaksi voidaan lukea myös Aleksanteri Nevski (23.11.), joka pysäytti roomalaiskatolisen kirkon etenemispyrkimykset 1200-luvulla. Laajemmassa mielessä suomensukuisten kansojen valistajiksi voidaan lisäksi lukea muun muassa komien eli syrjäänien valistaja Stefan Permiläinen (26.4.) ja hänen seuraajaansa Gerasim, Pitirim ja Joona (29.1.) sekä hantien eli ostjakkien keskuudessa vaikuttanut pyhittäjä Trifon Vjatkalainen (8.10.). Venäjän ja samalla myös Karjalan apostolina kunnioitetaan pyhää apostoli Andreasta (30.11.).

Karjalan pyhittäjäisät ja -äidit ovat vuosisadasta toiseen tulleet osallisiksi Jumalan valtakunnan ikuisesta pyhyydestä ja välittäneet sitä eteenpäin. Heidän elämäntyönsä hedelmänä Karjalaan nousi lukemattomia tsasounoita, kirkkoja ja luostareita. Ne ovat suomalaisen ortodoksisuuden synnyinsija, ja siksi Karjalalla on aina erityinen sija Suomen ortodoksien sydämessä.

Kristuksen syntymäjuhlaa edeltävänä sunnuntaina (18–24.12.) ortodoksinen kirkko muistelee Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen esi-isiä sekä kaikkia vanhurskaita ja profeettoja, jotka sanoillaan tai teoillaan ovat ennalta kuvanneet Jumalan Pojan lihaksi tulemista.

Jumalan ainoa Poika ja Sana on syntynyt Isästä ajattomassa ikuisuudessa selittämättömällä tavalla ja tullut lihaksi ihmiskunnan pelastuksen tähden. Jumalallisen luontonsa puolesta Hänellä ei ole esi-isiä eikä sukua, mutta ihmisyytensä puolesta Jeesus Kristus, Ihmisen Poika, on osa ihmissukua ja Daavidin jälkeläinen (Room. 1:3). Hän ilmestyi maan päälle, kun Jumala oli valmistanut kyllin puhtaan ja pyhän astian vastaanottamaan Hänet: kaikkeinpyhimmän Neitseen Marian. Kristuksen syntymä oli pitkän valmistautumisen kauden täyttymys. Taivas ja maa, kansat ja aikakaudet, lukemattomat ilot ja surut – kaiken tämän Jumala saattoi olevaksi määrätyssä järjestyksessä ennalta valottaen ja valmistaen Pojan tulemista maailmaan. Aina ensimmäisestä ihmisestä Aadamista Jumalansynnyttäjään saakka sukupolvet seurasivat toisiaan Jumalan hyvän tahdon ja valinnan saattamina, kunnes aikojen täyttyessä, Jumalan ikuisuudesta ennalta näkemänä hetkenä, kaikkien vanhurskaiden toivon täyttymyksenä syntyi pieni lapsi, joka oli samalla sekä ikuinen Jumala, ”Hän joka on” (2. Moos. 3:14), että kuolemanalainen ihminen.

Kristuksen vanhimpina esi-isinä kirkko kunnioittaa vanhan liiton pyhiä alkaen ensinluoduista Aadamista ja Eevasta. Aadam luotiin luomakunnan kuninkaaksi ja papiksi, ja hänestä olisi voinut tulla Jumalan poika Pyhän Hengen armosta, mutta hän suistui kuoleman vallan alaisuuteen niskoiteltuaan Jumalan tahtoa vastaan. Hänen poikansa vanhurskas Abel oli arvollinen saamaan osakseen Jumalan armon, mutta joutui sen tähden veljensä Kainin surmaamaksi. Näin Abel sai olla ensimmäinen, joka ennalta kuvasi kärsimyksellään Kristusta, viatonta uhria. Vanhurskas Set oli Aadamin uusi poika ja uuden suvun kantaisä, joka ennalta kuvasi Kristusta, uuden suvun eli ylösnousemusten lasten kantaisää (1. Moos. 4:24). Setin poika vanhurskas Enos oli ensimmäinen, joka kutsui avuksi Herran nimeä (1. Moos. 4:26).

Muita Kristuksen esi-isinä kunnioitettuja ovat vanhurskas Kenan, Enoksen poika; vanhurskas Mahalalel, Kenanin poika; vanhurskas Jered, Mahalalelin poika; vanhurskas Henok, Jeredin poika, joka ei kuollut tavallista kuolemaa vaan siirtyi tuntemattomaan paikkaan odottamaan ylösnousemusta (1. Moos. 5:21); vanhurskas Metuselah, Henokin poika; vanhurskas Lemek, Metuselahin poika; vanhurskas Nooa, Lemekin poika, joka Jumalan valitsemana ihmiskunnan pelastajana kuvasi ennalta Kristuksen pelastustyötä ja jonka arkki on kirkon esikuva (1. Moos. 6–9); vanhurskas Seem, Nooan poika, josta tuli Abrahamin ja israelilaisten esi-isä; vanhurskas Jafet, Nooan poika, joka symboloi pakanakansojen tuloa kirkkoon, pelastuksen arkkiin; vanhurskas Arpaksad, Seemin poika; vanhurskas Kenan, Arpaksadin poika; vanhurskas Selah, Kenanin poika; vanhurskas Eber, Selahin poika; vanhurskas Peleg, Eberin poika; vanhurskas Reu, Pelegin poika; vanhurskas Serug, Reun poika; vanhurskas Nahor, Serugin poika; vanhurskas Terah, Nahorin poika.

Terahin pojasta vanhurskaasta Abrahamista (muistopäivä 9.10.) pelastushistoriassa alkoi uudentyyppinen vaihe. Hän oli juutalaisten esi-isä lihan mukaan ja kristityille ”uskon isä”. Abrahamista saivat alkunsa Israelin kansan patriarkat Iisak ja Jaakob. Vanhurskas patriarkka Iisak sai ennalta kuvata Kristuksen kuolemaa viattomana uhrina (1. Moos. 22). Vanhurskas patriarkka Jaakob, Iisakin poika, työskenteli kärsivällisesti vuosikausia, paini Jumalan kanssa ja sai nähdä taivaaseen johtavat portaat sekä ”Jumalan kasvoista kasvoihin” (1. Moos. 29–32).

Jaakobista tuli Israelin kahdentoista sukukunnan päämiesten isä. Heistä vanhurskas patriarkka Ruuben oli Jaakobin esikoinen mutta menetti asemansa syntinsä takia. Jaakobin toinen poika oli vanhurskas patriarkka Simeon, jonka jälkeläiset asuivat Negevin autiomaan suunnalla. Jaakobin kolmas poika oli vanhurskas patriarkka Leevi, jonka jälkeläiset Jumala valitsi papilliseen palvelukseen (4. Moos. 18). Vanhurskaasta patriarkka Juudasta, jonka jälkeläiset asuivat Jerusalemin eteläpuolella, tuli Daavidin kuninkaallisen suvun isä. Vanhurskaan patriarkka Sebulonin jälkeläisten asuinalue oli Gennesaretinjärven länsipuolella. Vanhurskaan patriarkka Isaskarin alueeksi tulivat Palestiinan keskiosat, missä asui paljon kanaanilaisia. Vanhurskaan patriarkka Danin jälkeläisistä tuli Israelin tuomareita. Vanhurskaan patriarkka Gadin sukukunta asettui Jordanvirran itäpuolelle ja taisteli siellä ryöstöretkiä tehneiden paimentolaisheimojen kanssa. Vanhurskaan patriarkka Asserin sukukunta asui vauraalla ja hedelmällisellä rannikkoalueella Karmelin vuoren pohjoispuolella. Vanhurskas patriarkka Naftali sai sukunsa alueeksi Gennesaretinjärven seudun. Jaakobin rakkain poika oli vanhurskas patriarkka Joosef, jonka hänen veljensä myivät orjaksi Egyptiin mutta josta tuli kansansa pelastaja – tällä hän symboloi Kristuksen pelastustyötä, joka tapahtui Hänen uskottunsa petoksen välityksellä. Joosefin pojat Efraim ja Manasse tulivat kantaisiksi suurille heimoille, jotka asuivat Palestiinan keskiosissa Jordanvirran molemmin puolin. Jaakobin nuorimman pojan, vanhurskaan patriarkka Benjaminin alue oli Jerusalemin ympäristössä. Hänestä tuli soturiheimon ja Israelin ensimmäisen kuninkaan Saulin kantaisä (1. Sam. 9).

Patriarkkojen jälkeen eläneinä Kristuksen esi-isinä kunnioitetaan seuraavia: Peres ja Serah, patriarkka Juudan kaksospojat; Hesron, Peresin poika; Ram, Hesronin poika; Amminadab, Arnin poika; Nahson, Amminadabin poika; Salma (Salmon), Nahsonin poika; Boas, joka oli Salman (Salmonin) ja portto Rahabin poika; Obed, Boasin ja Ruutin poika, joka edeltä kuvaa kahden kansan, juutalaisten ja pakanoiden, tulemista yhdeksi uudessa Israelissa; Iisai, Obedin poika, joka oli ihmisten silmissä vähäisin, mutta Jumala valitsi hänet kuningas Daavidin isäksi (1. Sam. 16).

Iisain jälkeen Kristuksen sukupuuta jatkavat muinaisen Israelin kuninkaalliset. Iisain poika kuningas Daavid (n.1002–965 eKr.) oli sävyisä, oikeamielinen ja nöyrä. Vaikka hän lankesi raskaisiin synteihin, haureuteen ja murhaan, hän kääntyi Jumalan puoleen katkerasti katuen. Daavidin psalmit on maailmanhistorian luetuinta kirjallisuutta. Monissa psalmeissa on vahva messiaaninen henki. Kirkko muistelee Daavidia myös joulun jälkeisenä sunnuntaina (ks. s. XXX).

Daavidin poika kuningas Salomo (965–928 eKr.) sai Jumalalta ylenpalttisesti viisautta ja ymmärrystä. Hänen hallituskautensa oli täynnä siunauksia, ja hän sai kunnian saattaa Jerusalemin temppelin rakentaminen päätökseensä. Temppeli oli Jumalan asuinsija maan päällä, ja se teki maanpäällisen Jerusalemin ikään kuin taivaallisen Jerusalemin heijastukseksi (1. Kun. 8).

Seuraavien sukupolvien aikana kuninkuuden perivät vuorollaan kuningas Rehabeam, Salomon poika, joka salli epäjumalien palvelemisen ja jonka aikana valtakunta jakautui kahtia pohjoisen Israeliin ja etelän Juudaan; kuningas Abia, Rehabeamin poika, joka jatkoi isänsä syntejä mutta jota Herra ei hylännyt; Juudan kuningas Asa, Abian poika; Juudan kuningas Josafat, Asan poika, joka teki sitä mikä on oikein Herran silmissä ja yritti korjata kansansa hairahduksia (2. Aik. 17–20); Juudan kuningas Joram, Josafatin poika, joka antautui epäjumalanpalvelukseen (2. Aik. 21); Juudan kuningas Ussia, Joramin poika, joka toimi Jumalaa miellyttäen mutta sairasti vaikeaa lepraa kuolemaansa saakka (2. Kun 15:13, 2. Aik. 26); Juudan kuningas Jotam, Ussian poika; Juudan kuningas Ahas, Jotamin poika, joka palveli demoneita; Juudan kuningas Hiskia, Ahaksen poika, joka puhdisti temppelin ja palautti jumalanpalveluksen (2. Aik. 31); Juudan kuningas Manasse, Hiskian poika, joka harjoitti noituutta ja toi epäjumalien kultin Jumalan temppeliin mutta katui elämänsä lopulla ja sai anteeksi (2. Aik. 33); Juudan kuningas Amon, Manassen poika, joka jatkoi epäjumalanpalvelusta; Juudan kuningas Josia, Amoksen poika, joka puhdisti temppelin ja palautti jumalanpalveluksen; Juudan kuningas Jekonja, Jojakimin poika, joka vietiin Babyloniaan pakkosiirtolaisuuteen; Juudan kuningas Sealtiel, Jekonjan poika, joka eli Babyloniassa pakkosiirtolaisena; Juudan kuningas Serubbabel, Sealtielin poika, joka johti kansansa takaisin Jerusalemiin ja jälleenrakensi temppelin; Abihud, Serubbabelin poika; Eljakim, Abihudin poika; Asur, Eljakimin poika; Sadok, Asurin poika; Jakin, Sadokin poika; Elihud, Jakinin poika; Eleasar, Elihudin poika; Mattan, Eleasarin poika; Jaakob, Mattanin poika, sekä Joosef Jumalansynnyttäjän kihlaaja, Jaakobin poika.

Tämä pyhien evankelistojen antama sukuluettelo on juutalaisen tavan mukaan isänpuoleinen linja, mutta kirkon tradition mukaan myös Jumalansynnyttäjä Maria (ks. 8.9.) oli Juudan sukukuntaa ja kuningas Daavidin jälkeläisiä.

Kristuksen tulemista ja pelastusjärjestyksen yksityiskohtia ovat sanoillaan ja teoillaan ennalta julistaneet vanhan liiton profeetalliset hahmot. Heistä ensimmäinen on vanhurskas Melkisedek, rauhan ruhtinas ja Korkeimman pappi, joka uhrasi leipää ja viiniä ja siunasi patriarkka Abrahamin. Hänen pappeutensa on mystinen Jumalan antama esikuva Kristuksesta. (1. Moos. 14, Hepr. 5-7). Muita tänään muisteltavia ovat vanhurskas Job (6.5.), joka joutui kärsimään paljon mutta ei menettänyt uskoaan; profeetta ja Jumalan näkijä Mooses (4.9.) sekä hänen pappinsa Aaron ja Hur, jotka pitivät Mooseksen käsiä ylhäällä kuvaten ennalta kuoleman voittanutta Kristuksen kärsimystä; vanhurskas Joosua Nunin poika (1.9.); profeetta Samuel (20.8.); profeetta Natan, jonka Jumala lähetti nuhtelemaan kuningas Daavidia ja saattamaan tämän katumaan (2. Sam. 12); profeetta Daniel, joka tulkitsi jumalallisia salaisuuksia ja julisti Messiaan kahta tulemista, sekä tuliseen pätsiin heitetyt kolme nuorukaista Hananja, Asarja ja Misael (17.12.).

Pyhien isien sunnuntaina muistellaan myös vanhan liiton naispyhiä. Heihin luetaan Abrahamin vaimo Saara, joka synnytti vanhalla iällä (1. Moos. 12); Iisakin vaimo Rebekka (1. Moos. 24); Jaakobin ensimmäinen vaimo Lea, jonka Jumala teki hedelmälliseksi ja joka siksi symboloi hyvien tekojen ja käskyjen noudattamisen hedelmällistä polkua; Jaakobin toinen vaimo kaunis Raakel, joka symboloi hengellisen mietiskelyn kauneutta; patriarkka Joosefin vaimo vanhurskas Asenat Egyptiläinen, joka oli egyptiläisen Onin papin Poti-Feran tytär (1. Moos. 41:45) ja joka siksi symboloi kaikkien kansojen Kristuksen ruumiiseen kutsumista; Jumalansynnyttäjän kanssa samaa nimeä kantanut naisprofeetta Mirjam[1], Mooseksen sisar, joka johti naiskuorojen ylistystä Punaisenmeren ylittämisen aikana; vanhurskas Debora, naisprofeetta ja Israelin tuomari, jonka kautta Jumala osoitti kutsuvansa ihmisiä Pyhän Hengen osallisuuteen sukupuoleen katsomatta (Tuom. 4); vanhurskas Ruut Moabilainen, jota Jumala siunasi suuresti hänen uskollisuutensa ja nöyryytensä tähden; vanhurskas Hanna (9.12.); vanhurskas Sarpatin leski, joka antoi viimeiset jauhonsa ja öljynsä profeetta Elialle (1. Kun 17); vanhurskas sunemilainen nainen, joka palveli profeetta Elisaa ja sai palkkioksi pojan jonka Elisa myöhemmin herätti kuolleista (2. Kun. 4); vanhurskas Judit, joka pelasti Israelin kansan (Judit 13); vanhurskas Ester, jonka kauneus ja viisaus pelasti juutalaiset joukkomurhalta; sekä vanhurskas ja siveä Susanna, joka piti kuolemaa parempana kuin siveytensä tahraamista.

Kristuksen sukulaisia eivät ole ainoastaan ne, jotka ovat Hänen sukuaan lihan mukaan. Vanhan liiton profeettojen ja vanhurskaiden tavoin kuka tahansa voi päästä Kristuksen sukulaiseksi tekemällä Hänen tahtonsa (Matt. 12:50). Veden ja Hengen kautta ihmisistä tulee Jumalan lapsia, Jumalasta syntyneitä Kristuksen veljiä ja sisaria. Seuraamalla Kristusta ja Hänen käskyjään meistä tulee Herran oppilaita, ja oman elämämme esimerkillä sekä sanojemme siementen kautta meistä voi vuorollamme tulla Herran uusien oppilaiden hengellisiä isiä ja äitejä.

Esi-isiesi ja -äitiesi sekä profeettojesi rukouksien tähden

Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Maria-nimen alkuperäinen muoto on heprean Mirjam, aramean Marjam. Luukkaan evankeliumissa ja eräissä Johanneksen evankeliumin käsikirjoituksissa nimi onkin muodossa Mariam.

Joulupäivän jälkeisenä sunnuntaina kirkossa muistellaan Kristuksen suvun kolmea merkittävää edustajaa, kuningas Daavidia, vanhurskasta Joosefia ja Herran veljeä Jaakobia. 

Kuningas ja profeetta Daavid eli tuhat vuotta ennen Kristusta. Nuorena hän oli kauniskasvoinen ja luonteeltaan harras, viisas, nöyrä ja sävyisä, mutta herkän pintansa alla hänessä oli myös rohkea soturi. Kun Jumala oli hylännyt kuningas Saulin, Hän lähetti profeetta Samuelin voitelemaan seuraavaksi kuninkaaksi Daavidin, joka oli veljessarjan nuorin ja ihmisten silmissä pelkkä mitätön paimenpoika. Voitelun hetkellä Jumalan Henki jätti Saulin ja asettui nuoren Daavidin ylle.

Daavid oli lahjakas laulaja ja lauluntekijä. Saulin joutuessa sisäisen tuskan riivaamaksi Daavid lähetettiin laulamaan hänelle lyyransa säestyksellä kauniita säveliä, jotka helpottivat Saulin oloa.

Kun filistealaiset kävivät sotaan Israelia vastaan, Daavid otti vastaan haasteen kohdata kaksinkamppailussa heidän mahtavin soturinsa Goljat. Jumalaansa luottaen Daavid astui voittamattoman jätin eteen pelkkä kivilinko kädessään. Hän sinkosi kiven, joka osui suoraan Goljatin otsaan, niin että tämä pökertyi. Surmattuaan Goljatin Daavidista tuli Saulin luottomies ja sotapäällikkö, joka eteni voitosta voittoon. Daavidin maineen kasvaessa Saul alkoi kadehtia häntä ja yritti lopulta surmata entisen suosikkinsa, vaikka oli antanut tälle tyttärensä Mikalin vaimoksi. Daavid lähetettiin vaarallisiin tehtäviin ja hänen odotettiin kuolevan taistelussa, mutta hän palasi aina voittajana, mikä sai Saulin kadehtimaan häntä entistäkin kovemmin.

Daavidin rakkain ystävä oli Saulin vanhin poika Jonatan, jonka avulla Daavid onnistui välttämään Saulin murhanhimoiset juonet. Daavidin oli kuitenkin lähdettävä pakoon Saulin vihaa. Hän ryhtyi viettämään kiertelevää leirielämää 400 miehensä kanssa. Saul ja hänen sotilaansa ajoivat heitä takaa ja surmasivat heidän auttajiaan. Daavid sai kaksikin kertaa tilaisuuden surmata Saulin, mutta hän säästi vainoojansa hengen, koska kunnioitti Herran voideltua ja piti tätä lainmukaisena kuninkaana.

Lopulta Daavid sai suojapaikan filistealaisten kuninkaan Akisin luota Gatissa. Kun filistealaisten ja Israelin välille puhkesi sota, Daavid joutui taas lähtemään liikkeelle. Käänne tapahtui Israelin kärsittyä murskatappion ja menetettyä johtajansa Gilboan taistelussa. Daavid itki katkerasti ystävänsä Jonatanin kuolemaa ja suri Saulin menehtymistä laatien valitusrunon heidän kunniakseen. Sitten Jumala käski Daavidin siirtyä Hebroniin, jossa hänet tunnustettiin Juudan kuninkaaksi. Pohjoisempana sen sijaan Saulin pojasta Isbosetista tuli Israelin kuningas. Kahden kuningaskunnan välille puhkesi sota, ja Saulin suvun johtama pohjoinen kukistui seitsemän vuotta myöhemmin. Silloin Daavid tunnustettiin koko Israelin kansan kuninkaaksi ja hän perusti pääkaupunkinsa Jerusalemiin, jonka hän oli voittanut jebusilaisilta.

Kuningas Daavid laajensi huomattavasti valta-aluettaan, joka ulottui pian Välimereltä Eufratvirtaan ja Libanonista Arabian aavikkoon. Hänen johdollaan Jerusalemista tuli paitsi maallisen valtakunnan myös hengellisen elämän ja jumalanpalveluksen keskus. Daavid oli vannonut, ettei lepäisi ennen kuin löytäisi asuinpaikan Jaakobin Jumalalle (Ps. 131:3-5). Hän lähti hakemaan kaupunkiinsa liitonarkkua, Jumalan asuinsijaa, joka tuotiin Jerusalemiin musiikin, riemulaulujen ja kiitosveisujen säestämänä. Kuningas karkeloi kulkueen edellä laulaen ja tanssien täysin rinnoin, hengellisestä ilosta hurmaantuneena. Näin Jerusalemista tuli pyhä kaupunki, jossa valittua kansaa johti Jumalan valitsema kuningas ja jossa Jumala kunniassaan asui. Samalla kaupungista tuli profeetallinen esikuva siitä taivaallisesta Jerusalemista, joka on aikojen lopulla laskeutuva Jumalan omien asuinsijaksi.

Daavid piti huolen siitä, että lainmukaiset uhrit, rituaalit ja seremoniat suoritettiin asianmukaisesti Herran palvelukseen vihkiytyneiden pappien ja leeviläisten johdolla. Kuningas itse laati Pyhän Hengen inspiroimana Jumalan ylistämistä ja jumalanpalveluselämää varten psalmeja, joista muodostui Vanhan testamentin Psalttarin runko. Daavidin psalmit ilmaisevat mitä erilaisimpia tunteita ja tilanteita, joita ihminen voi elämässään ja jumalasuhteessaan kohdata. Siksi niistä tuli sekä yksityisen että yhteisen rukouselämän ydin niin juutalaisuudessa kuin kristillisessä kirkossakin.

Hyveellisine tekoineen ja viisaine sanoineen Israelin kuningas Daavid oli messiaaninen hahmo, jonka elämä esikuvallisesti heijasti Messiaan tulemista. Kun Jumala lupasi asettaa Messiaan hallitsemaan kansaansa, tämän oli määrä kantaa Daavidin nimeä (Hes. 34:23-24). Jumalan Daavidille antamat lupaukset täyttyivät Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksessa (Ap.t. 13:34-37). Lisäksi Jeesus oli lihan puolesta Daavidin jälkeläinen; siksi Häntä kutsuttiin Daavidin pojaksi. Vastaavasti Daavidin valtakunta oli symbolinen esikuva siitä, kuinka Kristuksessa maan päälle perustettiin hengellinen valtakunta, joka ei ole tästä maailmasta.

Daavid oli Jumalan suosima, täynnä armoa ja hyveitä, mutta hän jäi kauaksi jälkeläisensä Jeesuksen täydellisyydestä. Daavidin unelma oli rakentaa Jerusalemiin temppeli, jossa Jumalan kirkkaus voisi asua ikuisesti maan päällä. Mutta koska Daavid oli sotamies ja oli vuodattanut verta, Jumala ei sallinut hänen ryhtyä toteuttamaan tätä pyhää hanketta. Kyseisen kunnian sai vasta Daavidin poika, viisaudestaan tunnettu Salomo. Daavid sai ainoastaan koota rakennustöissä tarvittavia materiaaleja.

Daavid sai tunnolleen pahoja epäonnistumisia taistelussaan himoja ja syntiä vastaan. Hänellä oli kaksikymmentä vaimoa, mutta se ei riittänyt hänelle. Kun hänen silmiinsä osui eräänä päivänä kaunis Batseba, hän joutui sellaisen himon valtaan, että lähetti tämän heettiläisen aviomiehen Urian kuolemaan erään piirityksen yhteydessä. Heti suruajan päätyttyä Daavid kutsui Batseban luokseen, otti hänet vaimokseen ja pian heille syntyi poika. Jumalan silmissä Daavid oli kuitenkin menetellyt pahoin. Herra lähetti Daavidin luokse profeetta Natanin, joka puhui kuninkaalle kauniisti ja viisaasti mutta myös suorasanaisesti (2. Sam. 12). Pian tämän jälkeen Daavidin ja Batseban poika menehtyi, kuten Natan oli ilmoittanut.

Profeetta Natanin ansiosta Daavid ymmärsi tekonsa luonteen ja alkoi katua koko sydämestään. Hän tunnusti tehneensä väärin ja menetelleensä julmasti. Daavid purki tuskaisat tuntonsa laatimalla kuuluisan psalmin 51, jota sekä juutalaiset että kristityt ovat lausuneet lukemattomia kertoja katumuksellisena rukouksena. Eikä Jumala hylännyt valittuaan vaan kuuli hänen rukouksensa, antoi hänelle anteeksi ja siunasi häntä. Batseba synnytti Daavidille Salomon, josta tuli jopa isäänsäkin suurempi kuningas. Daavidin toinen poika Absalom sen sijaan nousi kapinaan ja Daavid joutui jälleen lähtemään pakosalle. Seuranneissa taisteluissa Absalom menetti henkensä, minkä jälkeen Daavid suri katkerasti poikansa kuolemaa.

Vakiinnutettuaan rauhan valtakunnassaan Daavid asetti poikansa Salomon seuraajakseen. Kun Salomo oli voideltu kuninkaaksi, Daavid antoi hänelle viimeiset ohjeensa kehottaen nuorta kuningasta pitämään mielessään Jumalan käskyt ja noudattamaan Hänen lakiaan. Kiitettyään Jumalaa kaikesta ja kehotettuaan kaikkia ylistämään Herran nimeä Daavid kuoli rauhallisesti Jerusalemissa 70 vuoden ikäisenä hallittuaan 40 vuotta: ensin Juudaa seitsemän vuotta Hebronissa ja sen jälkeen koko Israelia 33 vuotta Jerusalemissa.

Päivän synaksario

Kirkkovuoden alku

Pyhä ortodoksinen kirkko aloittaa kirkkovuoden syyskuun ensimmäisestä päivästä. Käytäntö juontuu roomalaisesta kalenterista. Rooman keisarit tapasivat kerätä veron armeijan ylläpitämiseksi syyskuun ensimmäisenä; keisari Augustuksesta (vallassa 30 eKr.–14 jKr.) lähtien vero asetettiin virallisella julistuksella – latinaksi indictio – aina viidentoista vuoden jaksoksi, jota käytettiin laajalti ajanlaskun perusyksikkönä. Indictio-nimitystä käytettiin kyseisistä viidentoista vuoden jaksoista ja myöhemmin myös uuden kirkkovuoden alun julistamisesta.

Syksyinen ajankohta merkitsee uuden alkua myös sikäli, että kyseessä on sadonkorjuujuhlien aika, jolloin on sopivaa osoittaa Jumalalle kiitollisuutta Hänen rakkaudestaan ja huolenpidostaan luomakuntaa kohtaan. Vanhan liiton aikana juutalaiset viettivät syyskuuta vastaavan tišri-kuun ensimmäisenä päivänä lepopäivää ja uudenvuodenjuhlaa. (3. Moos. 23:23-25) Juhlan alkamisesta annettiin merkki puhaltamalla torveen, ja ihmiset kokoontuivat ylistämään Jumalaa ja uhraamaan hänelle polttouhreja.

Jumalan Poika ja Sana, ajan ja tilan luoja, kaikkien aikakausien kuningas Jeesus Kristus pukeutui lihaan sovittaakseen koko ihmiskunnan, niin juutalaiset kuin pakanatkin, ja palauttaakseen kaikki yhteyteensä yhdessä ainoassa kirkossa. Hän on myös tahtonut koota luokseen kaiken, mikä on luonnonlakien alaisuudessa ja mitä Hän on kirjoitetussa laissa määrännyt. Siksi tänä päivänä, jolloin luonto on aloittamassa uutta vuodenaikojen kiertoa, me muistelemme hetkeä, jolloin Herra Jeesus Kristus aloitti toimintansa astuen synagogaan ja avaten Jesajan kirjan lukeakseen kohdasta, jossa profeetta sanoo Hänen nimessään: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.” (Luuk. 4:18-19)

Näin ollen kaikki kirkot ylistävät tänä päivänä yksimielisesti ja yhteen ääneen Häntä, joka on luonnoltaan yksi ja persooniltaan kolme, joka ylläpitää kaikkea ja siunaa kaikki kättensä työt. Kristus itse avaa meille uuden vuoden portit ja kutsuu meitä seuraamaan itseään, jotta pääsisimme osallisiksi Hänen ikuisuudestaan.

Vuonna 1989 Ekumeeninen patriarkaatti esitti, että syyskuun ensimmäinen päivä nimitettäisiin ympäristön suojelun päiväksi, ja kutsui koko ortodoksista ja kristillistä maailmaa ”kantamaan joka vuosi tuona päivänä rukouksia ja anomuksia kaiken Luojalle, kiittämään luomakunnan suuresta lahjasta ja anomaan, että se varjeltuisi ja pelastuisi kaikesta pahasta”. Kaikki ortodoksiset kirkot hyväksyivät ehdotuksen yleisortodoksisessa kokouksessa vuonna 1992.

Vanhurskas Joosua Nunin poika

Joosua Nunin poika Efraimin sukukunnasta toimi ensin lainantajan ja jumalannäkijän Mooseksen uskollisena palvelijana ja myöhemmin hänen seuraajanaan kansan johtajana. Hänen nimensä oli alun perin Hoosea, mutta Mooses antoi hänelle uuden nimen lähettäessään hänet vakoilemaan Kanaanin maata (4. Moos. 13:16). Joosuan nimi viittaa ”pelastukseen”. Kreikan kielessä Joosua on sama nimi kuin Jeesus; myös nimen alkuperäinen heprealainen muoto (Jehošua) on hyvin lähellä Jeesuksen, todellisen Pelastajan, nimen heprealaista muotoa (Ješua).

Kun Jumalan kansa Egyptistä taivaltaessaan kohti luvattua maata joutui taistelemaan amalekilaisia vastaan, Joosua johti valittujen sotureiden ryhmää ja Mooses pysyi vuoren huipulla kädet kohotettuina rukoukseen (2. Moos. 17:9).

Kun Mooses Jumalan säädöksen mukaan kuoli saamatta itse astua luvattuun maahan, Jumala valitsi Joosuan johtamaan kansan yli Jordanin virran. Kun liiton arkkua kantavien pappien jalat koskettivat vettä, virta väistyi, vesi nousi ikään kuin patoutuen, ja israelilaiset saivat astua luvattuun maahan kuivin jaloin aivan niin kuin he olivat aiemmin ylittäneet Punaisenmeren Egyptistä lähtiessään. Arkkua kantavat papit odottivat kuivalla maalla keskellä jokea niin kauan kunnes koko kansa oli päässyt virran yli ja vesi palasi entisiin uomiinsa.

Kun kansa oli päässyt siihen maahan, joka tihkui maitoa ja hunajaa, Joosua ympärileikkasi kansan, ja he viettivät pääsiäistä merkiksi ikuisesta liitosta Jumalansa kanssa.

Kun Joosua oli käymässä Jerikon piiritykseen, ylienkeli Mikael ilmestyi hänelle miekka kädessään. Tunnistamatta häntä Joosua kysyi: ”Oletko meikäläisiä vai vihollisia?” Mikael lausui: ”Olen tullut tänne Herran sotajoukkojen johtajana.” Silloin Joosua lankesi kasvoilleen tuntien sekä oman arvottomuutensa että luottamuksen Herran apuun. Ylienkelin käskystä hän riisui kengät jaloistaan, sillä tuo paikka oli pyhä. Ja tapahtui, että Israelin kansa valtasi Jerikon Jumalan voimalla pelkästään torviin puhaltamalla ja kiertämällä kaupungin ympäri seitsemän kertaa liitonarkun kanssa. Eikä mikään muukaan kaupunki tai maassa ollut kansa voinut kestää Joosuan johtamien Herran palvelijoiden voimaa.

Kun israelilaiset olivat käymässä taisteluun amorilaisia vastaan Gibeonilla, Joosua pyysi selvää merkkiä siitä, että Herra olisi kansansa puolella heidän vihollisiaan vastaan. Ja Herran käskyn mukaan Joosua huusi koko kansan nähden: ”Aurinko, pysy paikallasi Gibeonissa! Kuu, ole liikkumatta Aijalonin laakson yllä!” Ja silloin aurinko todella pysäytti kulkunsa keskelle taivasta lähes koko päiväksi, kunnes Israel oli lyönyt vihollisensa. Sellaista päivää, jona Herra tällä tavalla myöntyi ihmisen pyyntöön, ei ole ollut koskaan aikaisemmin eikä myöhemmin. Näin lähellä Jumalaa oli Joosuaa. (Joos. 10:12-14)

Hallittuaan Kanaanin maata hurskaasti 27 vuotta Joosua kuoli rauhallisesti 110 vuoden iässä. Niin kuin Joosuan nimi viittaa Jeesukseen, niin myös hänen tekonsa ennaltakuvaavat meidän pelastumistamme Jeesuksessa Kristuksessa, jonka turvin me käymme kuivin jaloin kuoleman virran halki paratiisin iäisiin iloihin ja joka on meidän rinnallamme kukistamassa meidän vihollisemme, himot ja pahat henget.

Neljäkymmentä neitsytmarttyyria ja heidän opettajansa diakoni Ammun

Keisari Liciniuksen (308-324) aikana Traakian Adrianopolissa (nyk. Edirne) alueen käskynhaltija Baudos vangitsi ryhmän naisia, koska he olivat kristittyjä, ja kehotti heitä kumartamaan epäjumalia. Yksi heistä, Celsina, joka oli kaupungin ensimmäinen nainen, tunnusti rohkeasti uskonsa ja kokosi sitten koko ryhmän kotiinsa yhdessä opettajansa, diakoni Ammunin kanssa. Pyhä Ammun kirjoitti luettelon heidän nimistään ja luki ne ääneen yksi kerrallaan. Sitten hän sanoi: ”Taistelkaa Kristuksen puolesta marttyyrikilvoituksessa, sillä Herramme Kristus istuu valtakunnan portilla ja kutsuu teitä nimeltä samalla tavalla yksi kerrallaan antaakseen teille ikuisen elämän seppeleen.”

Kun käskynhaltija taas kuulusteli vangittuja, he tunnustivat kaikki vakaasti uskonsa. Tapahtui, että heidän rukoustensa voimasta epäjumalien pappi nousi ilmaan ja tulenhohtoisten enkelien lävistämänä lysähti kuolleena maahan. Silloin Baudos käski ripustaa pyhän Ammunin paaluun ja raastaa hänen kylkiään, polttaa syntyneitä haavoja soihduilla ja panna hänen päähänsä tuliseksi kuumennetun pronssikypärän.

Kestettyään kidutukset pyhä Ammun vietiin yhdessä oppilaidensa kanssa Beroeesta (nykyisin Bulgariassa sijaitseva Stara Zagoran kaupunki) Herakleiaan hallitsija Liciniuksen luo. Matkalla Herra ilmestyi heille ja rohkaisi heitä. Kaupunkiin tultuaan he menivät paikkaan, jossa säilytettiin pyhän marttyyrin Glykerian (muistopäivä 13.5.) jäännöksiä. Kun he rukoilivat siellä yöllä, pyhä Glykeria ilmestyi heille ja sanoi: ”Tervetuloa, Herran pyhät palvelijat! Kauan olen jo odottanut teidän Herrassa uljasta joukkoanne, että saisimme yhdessä karkeloida pyhien enkelten kanssa Kristuksen valtakunnassa. Olemmehan vuodattaneet veremme Hänet tunnustaessamme.”

Herakleiassa pyhät naiset heitettiin petojen eteen. Yhdessä opettajansa Ammunin kanssa he rukoilivat seisaallaan kädet kohotettuina. Silloin kissapedot alkoivat torkahdella eivätkä koskeneet heihin. Sillä aikaa kun sotilaat sytyttivät tulta heittääkseen heidät siihen, he profetoivat Liciniukselle, että Konstantinus Suuri saa vallan, kristinusko pääsee voitolle ja epäjumalanpalvelus lakkautetaan. Sen jälkeen he siunasivat itsensä ristinmerkillä, ja kymmenen heistä loikkasi ilomielin liekkeihin ylistäen Jumalaa, joka ei sallinut heidän tuntea tulen poltetta. Näin he saivat rauhallisen lopun tulessa. Kahdeksan heistä mestattiin yhdessä opettajansa kanssa. Loput heistä hakattiin kuoliaiksi; eräiden suuhun työnnettiin hehkuvia rautoja.

Pyhittäjä Simeon Pylväskilvoittelija

Pyhittäjäisä Simeon syntyi vuoden 388 tienoilla Sisa-nimisessä kylässä Pohjois-Syyriassa. Hänen vanhempansa tapasivat lähettää hänet paimentamaan lampaita, mutta eräänä aamuna lunta oli niin paljon, että lampaat saivat jäädä talliin ja Simeon lähti kirkkoon. Hän kuuli luettavan: ”Autuaita ovat murheelliset… autuaita ovat nöyrät… autuaita ovat puhdassydämiset”. Nämä sanat koskettivat nuorta Simeonia, joka tahtoi tietää, kuinka voisi päästä osalliseksi tästä Kristuksen julistamasta autuudesta. Hän jätti perheensä ja kaikki muutkin maalliset siteet ja meni kahdeksi vuodeksi läheiseen luostariin.

Simeon halusi kuitenkin päästä syvemmälle askeettiseen elämään, ja niin hän siirtyi Antiokian lähistölle Tel Adan luostariin, jossa kilvoiteltiin ankarammin munkki Heliodoroksen viisaassa ohjauksessa. Simeon oli veljestössä kymmenen vuotta, ja alusta pitäen hän erottui ankarilla kilvoituksillaan. Toiset munkit söivät joka toinen päivä, mutta Simeon nautti niukan aterian ainoastaan kerran viikossa. Hän oli niin innokas kärsimään Kristuksen puolesta, että hän kantoi viittansa alla palmunlehdistä punottua vyötä, joka oli kiristetty niin tiukkaan, että se repi hänen lihaansa. Luostarin vanhukset pyysivät lopulta pyhää miestä lähtemään, koska pelkäsivät toisten alkavan kilvoitella yli voimiensa nähdessään hänen esimerkkinsä.

Simeon siirtyi läheisten vuorten karuimpaan kolkkaan ja asettui kuivuneen lähteen pohjalle, jossa hän ylisti Herraa yötä päivää. Viiden päivän kuluttua Tel Adan munkit alkoivat katua, että olivat lähettäneet hänet pois, ja päättivät hakea hänet takaisin. Simeon ei kuitenkaan viipynyt heidän luostarissaan pitkään, sillä hänen katseensa oli jo suunnattu kauemmaksi.

Simeon vaelsi Tel Nešen kylään, jossa hän asettui autioon mökkiin kilvoittelemaan saavuttaakseen taivaallisia hyveitä. Suuren paaston aikana hän tahtoi Mooseksen, Eliaan ja Vapahtajamme Kristuksen tavoin olla neljäkymmentä päivää syömättä mitään ja pyysi ystäväänsä Blassusta muuraamaan keljansa oven umpeen. Tämä suostui vain sillä ehdolla, että Kristuksen soturi ottaisi mukaansa vähän leipää ja vettä, ettei hän riutuisi aivan loppuun. Neljänkymmenen päivän kuluttua Blassus avasi keljan huolestuneena kilvoittelijan voinnista. Hän löysi leivän ja veden siitä, mihin oli ne jättänyt, ja pyhän makaamasta lattialla liikkumattomana ja liian voimattomana sanoakseen sanaakaan. Hän sai voimiaan hiukan takaisin vasta osallistuttuaan pyhiin salaisuuksiin. Saatuaan kokemusta todellisesta kilvoituksesta Simeon vietti tästä lähtien suuren paaston aina syömättä; armon vahvistamana hän kesti koko ajan jaloillaan ja hänen henkensä pysyi virkeänä.

Vietettyään tuossa keljassaan kolme vuotta Simeon kiipesi kalliolle ja kiinnitti itsensä kiveen raskaalla ketjulla. Antiokialainen khorepiskopos[1] Meletios vakuutti hänelle, että valaistuneen ihmisen järki ja tahto ovat vahvempia kuin mitkään kahleet, sillä ne kykenevät estämään ajatuksien harhailemisen. Simeon antoi katkaista kahleensa ymmärtäen, että askeettinen kilvoitus on ylistettävää vain siinä määrin kuin se palauttaa luonnossamme olevan Jumalan kuvan alkuperäiseen kauneuteensa. Kahleita avattaessa niiden painamista haavoista paljastui isoja matoja, mikä osoitti silminnähden, että Simeon oli kärsivällisyydessä marttyyrien veroinen ja mikäli mahdollista vieläkin suurempi, sillä hän oli alistanut itsensä näihin kärsimyksiin omasta tahdostaan ja rakkaudesta Kristukseen.

Simeonin luokse alkoi tulla yhä enemmän pyhiinvaeltajia saadakseen häneltä siunauksen ja parannusta niin sielulleen kuin ruumiilleenkin. Simeon kuitenkin kaipasi enemmän yksinäisyyttä ja rauhaa päästäkseen lähemmäksi taivasta, katselemaan jumalallisia asioita mahdollisimman puhtaasti.

Simeon päätti rakennuttaa kilvoituspaikakseen pylvään, jonka päällä oli pieni tasanne. Hänen ensimmäinen pylväänsä oli kolme metriä korkea. Se korvattiin pian kuusimetrisellä, ja kolmas pylväs oli jo 18 metriä korkea. Sen päällä hän kilvoitteli viimeiset kaksikymmentä vuottaan eläen taivaan ja maan puolivälissä. Toinen toistaan korkeammat pylväät olivat ikään kuin merkki siitä, kuinka hänen henkensä nousi kohti jumalallista valoa. Ollessaan ylhäisessä yksinäisyydessään mutta samalla kaikkien nähtävänä Simeon veti puoleensa yhä suurempia ihmisjoukkoja, eikä vain lähialueilta vaan Persiasta, Armeniasta, Georgiasta, Italiasta, Galliasta ja Britanniasta asti. Simeon loisti kuin kirkas valo korkeassa lampunjalassa valaisten uskon valolla monia pakanoita, jotka tulivat ihmettelemään outoa näkyä.

Ollessaan yksin Jumalan kanssa pylväänsä huipulla pyhä Simeon toimi Jumalan rakkauden välikappaleena. Hän julisti ihmisille evankeliumia sanoillaan, teoillaan ja koko olemuksellaan levittäen ympärilleen rauhaa, joka hänellä oli sydämessään. Simeon teki monia ihmeitä ja paransi ihmisiä. Profeetan tavoin hän varoitti tulevista luonnononnettomuuksista. Kaikki pitivät häntä pelastuksen satamana ja hengellisen lohdun lähteenä. Monet kääntyivät kristityiksi hänen vaikutuksestaan.

Maailmalle täydellisesti ristiinnaulittuna Simeon ei pitänyt itsellään mitään vaan uhrasi itsensä Jumalalle enkelien ja ihmisten katseltavaksi. Kuolevaiseen ruumiiseen pukeutuneenakin hän eli ruumiittomien enkelien elämää. Silti hänen nöyryytensä oli vieläkin ihmeellisempää, sillä niin runsain mitoin hyveitä saavutettuaan ja monia ihmeitä tehtyään hän piti itseään kaikkia ihmisiä vähäisempänä.

Vuonna 459 pyhä Simeon rukouksessa ollessaan nukkui pois 69 vuoden ikäisenä. Hänen kallisarvoinen ruumiinsa tuotiin Antiokiaan suuren väenpaljouden saattelemana. Pyhät jäännökset tekivät ihmeitä niille, jotka lähestyivät niitä uskoen. Kahdeksan vuoden kuluttua keisari Leo I siirrätti reliikit Konstantinopoliin Daniel Styliitan (muistopäivä 11.12.) toivomuksesta. Daniel oli Simeonin ensimmäinen seuraaja pylväskilvoittelijoiden pyhässä saatossa. Konstantinopolissa Simeonin reliikeille rakennettiin kirkko pyhän Danielin pylvään lähistölle.

Simeonin pylvään ympärille kasvaneesta luostarista muodostui suuri ja tärkeä hengellinen keskus. Paikalle rakennettiin valtaisa ristinmuotoinen basilika, jonka keskipisteessä oli Simeonin pylväs. Muslimit hävittivät luostarin ja tuhosivat kirkon vuonna 985, mutta pylvään kanta on yhä nähtävissä ja Qalat Siman-nimellä tunnetuilla raunioilla käy edelleen pyhiinvaeltajia.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

 

[1] Khorepiskopos on eräänlainen apulaispiispa, ”maalaispiispa”.