23.7.2017

Sävelmä
6. säv.

pm. Fokas Sinopelainen (+ 117)

pr. Hesekiel (+ 500-l. eKr.)

Polyeleon evankeliumi
Joh. 20:1–10

VII ylösnousemusevankeliumi

Joh. 20:1–10

1 Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Maria tuli jo aamuhämärissä haudalle ja näki, että haudan suulta oli kivi siirretty pois. 2 Hän lähti juoksujalkaa kertomaan siitä Simon Pietarille ja sille opetuslapselle, joka oli Jeesukselle rakkain, ja sanoi heidät tavattuaan: "Ovat vieneet Herran pois haudasta, emmekä me tiedä, minne hänet on pantu." 3 Pietari ja se toinen opetuslapsi lähtivät heti juoksemaan haudalle. 4 Miehet menivät yhtä matkaa, mutta se toinen opetuslapsi juoksi Pietaria nopeammin ja ehti haudalle ensimmäisenä. 5 Hän kurkisti sisään ja näki käärinliinojen olevan siellä, mutta hän ei mennyt sisälle. 6 Simon Pietari tuli hänen perässään, meni hautaan ja katseli siellä olevia käärinliinoja. 7 Hän huomasi, että Jeesuksen kasvoja peittänyt hikiliina ei ollut käärinliinojen vieressä vaan erillään, omana käärönään. 8 Nyt tuli sisään myös se toinen opetuslapsi, joka oli ensimmäisenä saapunut haudalle, ja hän näki ja uskoi. 9 Vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista. 10 Opetuslapset lähtivät haudalta majapaikkaansa.

Epistola
Room. 15:1–7

Room. 15:1–7

1 Meidän, jotka olemme vahvoja, on kestettävä heikkojen vajavuuksia. Emme saa ajatella vain sitä, mikä on itsellemme mieluista. 2 Meidän on jokaisen otettava huomioon lähimmäisemme, ajateltava, mikä on hänelle hyväksi ja vahvistaa häntä. 3 Ei Kristuskaan ajatellut itseään. Onhan kirjoitettu: "Sinun herjaajiesi herjaukset ovat osuneet minuun." 4 Kaikki, mitä pyhät kirjoitukset sisältävät, on kirjoitettu meille opiksi, jotta saisimme siitä kestävyyttä, lohtua ja toivoa. 5 Jumala, jolta kestävyys ja rohkaisu tulevat, antakoon teidän olla keskenänne yksimielisiä Kristuksen Jeesuksen tahdon mukaisesti, 6 niin että te yksimielisesti, yhdestä suusta ylistäisitte Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumalaa ja Isää. 7 Hyväksykää siis toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät, Jumalan kunniaksi.

Matt. 9:27–35

23.7.2017

Matt. 9:27–35

Siihen aikaan, 27 kun Jeesus jatkoi matkaansa, hänen peräänsä lähti kaksi sokeaa. He huusivat: "Armahda meitä, Daavidin Poika!" 28 Ja kun Jeesus tuli perille, sokeat tulivat sisälle hänen luokseen. Jeesus kysyi: "Uskotteko te, että minä voin auttaa teitä?" "Uskomme, Herra", he vastasivat. 29 Silloin hän kosketti heidän silmiään ja sanoi: "Tapahtukoon teille niin kuin uskotte", 30 ja heidän silmänsä aukenivat. Jeesus varoitti heitä ankarasti: "Katsokaa, ettei kukaan saa tietää tästä." 31 Mutta lähdettyään sieltä he levittivät hänestä tietoa koko sillä seudulla. 32 Kun miehet olivat poistumassa, Jeesuksen luo tuotiin mykkä mies, jota vaivasi paha henki. 33 Jeesus ajoi hengen ulos, ja mykkä alkoi puhua. Ihmiset hämmästyivät ja sanoivat: "Tällaista ei Israelissa ole koskaan nähty." 34 Mutta fariseukset sanoivat: "Pääpaholaisen voimin hän pahoja henkiä karkottaa." 35 Jeesus kulki sitten kaikissa kaupungeissa ja kylissä. Hän opetti synagogissa, julisti ilosanomaa taivasten valtakunnasta ja paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat.

Päivän synaksario

Pyhä profeetta Hesekiel

Pyhästä profeetta Hesekielistä on kerrottu Vanhan testamentin Hesekielin kirjassa. Hän oli pappi Busin poika ja itsekin pappi. Kun hän oli 25-vuotias, Nebukadnessar valtasi Jerusalemin (597 eKr.) ja myös Hesekiel joutui pakkosiirtolaisuuteen Babyloniin yhdessä Juudan kuningas Jojakinin, hänen hoviväkensä ja muiden arvohenkilöiden – yhteensä kymmenen tuhannen hengen – ja temppelin kallisarvoisten aarteiden kanssa. Hesekiel asettui asumaan Tel- Abibiin* Kebarjoen varrelle ja otti vaimon, ja hänen talostaan tuli kokoontumispaikka pakkosiirtolaisuudessa eläville juutalaisille, jotka tulivat sinne kuulemaan Jumalan sanaa.
*) Paikka on Irakissa, mutta Tel Aviv sai nimensä sen mukaan (Hes. 3:15).

Viidentenä pakkosiirtolaisuuden vuonna, kun Hesekiel oli Kebarjoen varrella, taivaat aukenivat ja hän näki ihmeellisessä näyssä Jumalan kirkkauden vaunuissa, joissa oli neljä olentoa. Kullakin oli neljä siipeä ja neljät kasvot – leijonan, kotkan, härän ja ihmisen kasvot. Kirkon ymmärryksessä kasvot ovat Kristuksen ominaisuuksia, joita kukin neljästä evankeliumista erityisesti edustaa. Siksi niistä myöhemmin tuli neljän evankelistan symbolit.* Samassa näyssä olentojen kaksi siipeä oli ylhäällä levällään, ja kahdella ne peittivät vartalonsa. Ne liikkuivat neljään suuntaan koskaan kääntymättä sinne, minne henki niitä johti, ja niiden siipien ääni oli kuin suurten vesien pauhu. Jokaisen olennon vieressä oli pyörä, joka liikkui olennon mukana.
*) Kehitys tarkemmin teoksessa Serafim Seppälä: Taivaalliset voimat (2016), 102‒108.

Olentojen välissä näkyi liekkejä ja salamoita. Niiden yläpuolella oli kristallia muistuttava levy ja sen yläpuolella safiirimainen valtaistuin, jolla istui joku ihmisen kaltainen. Sellainen oli näöltään Herran kirkkaus. Hesekiel heittäytyi maahan kasvoilleen ja kuuli Jumalan äänen, joka käski hänen nousta ylös ja lähteä kapinoivien israelilaisten pariin. Häntä kohden ojentui käsi pidellen kirjakääröä, joka oli kirjoitettu täyteen valituksia ja huokauksia, huutoa ja tuskaa. Hänen käskettiin syödä kirjakäärö, ja hänen suussaan Jumalan sana maistui makealta kuin hunaja. Henki nosti Hesekielin seisomaan, ja hän kuuli takaansa valtavan jylinän, kun Herran kirkkaus kohosi paikaltaan ja olentojen siivet kohisivat ja pyörät jylisivät.

Palattuaan siirtolaisten joukkoon Hesekiel oli seitsemän päivää kykenemätön liikkumaan tai puhumaan. Sitten hänelle tuli Herran sana: ”Ihminen, minä olen pannut sinut Israelin kansalle vartijaksi. Kun kuulet suustani sanan, sinun tulee varoittaa heitä minusta.” (Hes. 3:17) Hesekiel sai vastuun israelilaisten elämästä ja kuolemasta, ja niin hän piti herkeämättä vahtia kaksikymmentäkaksi vuotta Jumalaa kohti pyrkivän sielunsa vartiotornista. Hän oli heille merkkinä ja saarnasi niin sanoillaan kuin vertauskuvallisilla teoillaan Jerusalemin täydellistä tuhoa rangaistuksena sen asukkaiden synneistä, ja kun katastrofi oli ohi, hänestä tuli heidän lohduttajansa, joka julisti heille anteeksiantoa.

Saatuaan uuden näyn Jumalan kirkkaudesta profeetta mykistyi ja sulkeutui taloonsa. Hän piirsi savitiileen Jerusalemin muurit ja kuvasi kaupungin saartoa. Jumala käski hänen asettua paastoamaan vasemmalle kyljelleen 390 päiväksi kantamaan Israelin syntejä ja sitten oikealle kyljelleen 40 päiväksi Juudan syntien tähden. Siirtolaisuus Egyptissä oli kestänyt 430 vuotta. Näin Hesekiel ennusti Jerusalemin piirityksen ja Babylonin pakkosiirtolaisuuden. Hän leikkasi tukkansa ja partansa ja poltti kolmasosan hiuksista ja partakarvoista, leikkeli kolmasosan palasiksi ja hajotti kolmannen osan tuulen vietäväksi ennustuksena siitä, että vain vähäinen jäännös pelastuisi tuholta. Profeetta toisteli: ”Näin sanoo Herra Jumala: Onnettomuuksien onnettomuus! Se on tullut, loppu on tullut. Sinä kohtaat loppusi, se on nyt tullut.” (Hes. 7:5–6) Jumala tekisi tilin kansansa kaikista synneistä ja iljetyksistä, ja ihmiset etsisivät turhaan turvaa.

Kuudentena pakkosiirtolaisuuden vuonna (592 eKr.) Hesekiel näki ihmisen kaltaisen hahmon ja Herran kirkkauden. Henki vei hänet näyssä Jerusalemiin temppelin esipihan portille, minne juutalaiset olivat Manassen aikana pystyttäneet epäjumalanpatsaan ja missä harjoitettiin iljettäviä menoja. Jumalan kirkkaus kohosi kerubien yltä, ja Herra lähetti pellavapukuisen miehen kulkemaan Jerusalemin halki ja tekemään merkin kaikkien niiden otsaan, jotka huokailivat ja valittivat kaupungissa tehtävien iljettävyyksien tähden. Toisten miesten käskettiin tappaa kaikki, joilla ei ollut merkkiä otsassaan, ketään muuta säästämättä.

Hesekiel kertoi pakkosiirtolaisille kaiken, mitä oli nähnyt. Sitten hän sai käskyn pakata tavaransa ja murtaa reiän muuriin päästäkseen lähtemään yöllä kaupungista. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän sen teki, hän sanoi, että hän siten ennusti Jerusalemin asukkaiden joutumisen pakkosiirtolaisuuteen ja Juudan kuninkaan Sidkian vangitsemisen, mikä sitten tapahtuikin täsmälleen niin kuin hän oli sanonut. Herra ilmoitti hänelle, että Jerusalemin asukkaat söisivät ruokansa vavisten ja joisivat juotavansa kauhun vallassa ja heidän maansa hävitettäisiin perin pohjin, jotta he tulisivat tietämään, että Hän on Herra.

Puhuttuaan vääriä profeettoja vastaan Hesekiel muistutti Jumalan rakkaudesta Israelia kohtaan, jonka Hän oli ottanut puolisokseen Siinain vuorella mutta joka oli antautunut epäjumalanpalvelukseen. Kerran Herra kokoaisi vieraat kansat yhteen paljastamaan Israelin alastomuuden ja tekisi ikuisen liiton oman kansansa kanssa, joka on puhdistunut kokemissaan koetuksissa. Profeetta siis julisti Uuden testamentin opetusta enteillen, että tulevassa sovituksessa kenenkään ei tarvitsisi vastata isiensä synneistä, niin kuin juutalaisessa laissa opetettiin, vaan jokainen tuomitaan omien tekojensa mukaan. Jos jumalaton katuu syntejään, palaa Jumalan luo ja saa Häneltä uuden sydämen ja uuden hengen, hän elää eikä kuole. ”Näin sanoo Herra Jumala: Niin totta kuin elän, en minä tahdo, että jumalaton kuolee vaan että hän kääntyy teiltään ja saa elää.” (Hes. 33:11)

Kaikkien syntien ja uskottomuuksien jälkeen Jumala ei kuitenkaan syössyt vihaansa kansan päälle eikä tuhonnut sitä vaan lupasi, että pakkosiirtolaisuuden opettavaisen koettelemuksen jälkeen Hän toisi kansansa vieraiden kansojen keskeltä ja hallitsisi heitä väkevällä kädellä. Hän toisi Israelin lapset isiensä maahan palvelemaan Häntä pyhällä vuorella katumuksen kyynelin. Ennen tätä sovintoa olisi kuitenkin välttämätöntä, että tuho tulisi, tuomion tuli polttaisi ja Herran terävä miekka erottaisi vanhurskaat jumalattomista.

Vuotta ennen Jerusalemin valloitusta Jumala julisti, että veren tahrima kaupunki koeteltaisiin tulessa. Tämän jälkeen Hesekiel menetti äkisti vaimonsa, silmiensä ilon, mutta Herra kielsi häntä suremasta. Seuraavana päivänä hän ilmoitti ihmisille, että samalla tavalla he menettäisivät sen, mikä heille oli kalleinta, ja onnettomuus kohtaisi heitä niin väkivaltaisesti, ettei heillä olisi edes aikaa sen valittamiseen.

Jonkin aikaa Jerusalemin tuhoamisen (587) jälkeen eräs kaupungista paennut mies saapui Tel-Abibiin ja kertoi, että kaupunki oli kukistunut. Profeetta moitti pakolaisten väärää varmuutta ja ennusti, ettei onnettomuus vielä päättyisi vaan koko maa autioituisi. Hän nuhteli ankarasti Israelin kaitsijoita – kuningasta, pappeja ja kansanjohtajia – jotka itse laidunsivat omissa rikoksissaan ja ahneudessaan sen sijaan, että olisivat paimentaneet kansaa. Hän julisti, että Jumala ottaisi laumansa heiltä, toisi sen takaisin Luvattuun maahan ja ruokkisi sitä Israelin vuorilla. Pakkosiirtolaisuuden jälkeen Israeliin ei palautettaisi monarkiaa, sillä messiaanisella kaudella Jumala hallitsisi kansaansa uuden Daavidin, Hyvän paimenen kautta. ”Minä panen yhden paimenen heitä kaitsemaan, palvelijani Daavidin. Hän kaitsee heitä, hän on oleva heidän paimenensa. Minä, Herra, olen heidän Jumalansa, ja palvelijani Daavid on heidän kaikkien ruhtinas.” (Hes. 34:23–24. Vrt. Joh. 10:11–16: ”Minä olen hyvä paimen.”)

Israel oli tahrannut Jumalan nimen ollessaan tekemisissä pakanakansojen kanssa, mutta Herra säästäisi heidät nimensä tähden ja palauttaisi heidät pakkosiirtolaisuudesta puhdistaen heidät kaikesta saastasta. ”Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen.” (Hes. 36:26) Hän antaisi Pyhän Henkensä, jotta he tekisivät Hänen tahtonsa ja ottaisivat varteen Hänen käskynsä, ja palautettu kansa lisääntyisi kuin lammaslauma.

Kun Hesekiel suri uutista, henki vei hänet laaksoon, joka oli täynnä kuivia luita. Jumala käski hänen ennustaa luille ja sanoa niille Hänen nimessään: ”Minä annan teihin hengen, niin että te heräätte eloon.” (Hes. 37:5) Profeetta puhui, jolloin luut liittyivät yhteen, niiden päälle kasvoivat jänteet ja liha ja ne saivat nahan ympärilleen, mutta elämää niissä ei ollut. Herra käski Hesekielin kutsua henkeä, ja kun tämä teki sen, luut heräsivät eloon ja nousivat maasta ja siinä oli luvuton ihmisjoukko. Herra selitti, että luut kuvasivat Israelin kansaa, joka oli ikään kuin kuollut, mutta Hän herättäisi sen henkiin palauttaessaan sen takaisin omaan maahansa. Samalla Hän valmisti sitä uskomaan ruumiin ylösnousemukseen.

Neljätoista vuotta Jerusalemin kukistumisen jälkeen (573) Herra vei profeetta Hesekielin näyssä Israelin maahan ja laski hänet korkealle vuorelle, mistä näkyi uusi, laajennettu Pyhä kaupunki. Profeetalle ilmestyi enkeli, jolla oli kädessään pellavanuora ja mittakeppi, joilla hän mittasi tarkoin kaikki temppelin muurit, portit ja seinät. Temppelin itäportilla Hesekiel sai nähdä Jumalan kirkkauden, kun Hän palasi temppeliin ja sanoi: ”Täällä minä olen asuva Israelin kansan keskellä ikuisesti.” (Hes. 43:7) Hän käski Hesekielin kirjoittaa muistiin kaikki temppelin mitat, jotta Israelin lapset häpeäisivät syntejään ja katuen noudattaisivat nuhteettomasti uutta lakia, ja lisäsi, että itäisen portin tuli pysyä suljettuna ikuisesti. Tässä on nähty Jumalansynnyttäjän, ”taivaan portin”, neitseellisen synnytyksen ennustus, minkä vuoksi tämä profetia luetaan Jumalanäidin juhlien palveluksissa. Hesekielin kirjan viimeiset luvut ovat myös ensimmäinen profetia taivaallisesta Jerusalemista.

On kerrottu, että Hesekiel rankaisi Gadin heimon miehiä, jotka olivat käyttäytyneet jumalattomasti, ja lähetti heidän keskelleen käärmeitä, jotka tappoivat heidän lapsensa ja karjansa. Kun hän ennusti, että he eivät palaisi isiensä maahan ennen kuin olisivat lopettaneet synnilliset tekonsa, miehet eivät sietäneet moitetta vaan kivittivät pyhän profeetta Hesekielin kuoliaaksi, ja hänet haudattiin Seemin ja Arpaksadin hautakammioon Bagdadin lähellä.

Profeetta Hesekielin muistopäivä on 23.7. useimmissa kreikkalaisortodoksisissa lähteissä ja Roomalaisessa martyrologiassa, jota roomalaiskatolinen kirkko seuraa. Slaavilaisissa ortodoksisissa kalentereissa päivä on 21.7.

Pyhä pappismarttyyri Apollinaris, Ravennan piispa

Pyhän pappismarttyyri Apollinariksen uskotaan olleen kotoisin Syyrian Antiokiasta. Hän seurasi apostoli Pietaria Roomaan, mistä Pietari lähetti hänet Ravennaan julistamaan evankeliumia. Hänen menestyksensä pakanoiden käännytyksessä johti hänen vainoamiseensa. Kun hänet karkotettiin kaupungista, hän lähti Korinttiin laivalla ja pelastui sen haaksirikosta. Hän julisti evankeliumia Traakian Mesiassa ja rikkoi Serapiksen epäjumalankuvan, ja kun hänet lähetettiin takaisin Ravennaan, hän kaatoi Apollon patsaan. Hänet pidätettiin heti, mutta hän onnistui pakenemaan erään salakristityn sadanpäämiehen avulla. Pakanat saivat hänet kuitenkin uudelleen kiinni ja kiduttivat häntä monin tavoin. He sulkivat hänet asumaan spitaalisten kylään, jossa pappismarttyyri Apollinaris lopulta antoi urhean sielunsa Jumalan käsiin joskus vuoden 75 tienoilla.

Pyhän Apollinariksen haudalle Classen kylässä rakennettiin 500-luvun alussa mahtava basilika. Kun kirkon pelättiin joutuvan merirosvojen ryöstöretkien kohteeksi, pyhät reliikit siirrettiin vuonna 856 Ravennan kuuluisaan basilikaan, joka tunnetaan vuoden 500 tienoilla tehdyistä upeista mosaiikeistaan. Kirkko uudelleenvihittiin pyhän Apollinariksen kunniaksi vuonna 856 ja se tunnetaan nykyäänkin nimellä Sant’Apollinare Nuovo.

Pyhä marttyyri Apollonios Apologeetta

Venetsian armenialaisessa Pyhän Lasaruksen luostarissa julkaistiin vuonna 1874 pyhän marttyyri Apollonioksen marttyyrikuolemaa käsitteleviä armeniankielisiä dokumentteja. Euroopassa niiden oli luultu jo kadonneen, mutta tekstit olivatkin säilyneet armeniaksi. Hieman myöhemmin Pariisista löytyi myös kreikankielinen versio, joka julkaistiin vuonna 1895.

Julkaisut vahvistivat tiedot, joita Eusebius oli tallentanut Kirkkohistoriaansa 300-luvun alussa. Heti kun kristittyjen vainot hiukan hellittivät toisella vuosisadalla, monet eri kansoja edustavat pakanat ja jopa korkea-arvoisimmat roomalaiset alkoivat kääntyä perhekuntineen kristinuskoon. Tämä sai kirkon viholliset käynnistämään uuden vainoaallon Rooman kaupungissa vuonna 183.

Senaattori Apollonios, joka tunnettiin korkeasta koulutuksestaan ja filosofian tuntemuksestaan, annettiin ilmi ja vietiin oikeuden eteen. Kun hän ilmoitti olevansa kristitty, prefekti Perennius kehotti häntä perumaan sanansa ja vannomaan keisarin nimeen. Apollonios vastasi, että Jumalan Sana oli opettanut seuraajiaan olemaan vannomatta, mutta vakuutti, että kaikki kristityt kunnioittivat keisaria ja rukoilivat hänen hyvinvointinsa puolesta. Kun Perennius käski hänen uhrata jumalille ja keisarin kuvalle, hän vastasi, että kristityt antavat verettömän ja virheettömän uhrin kaikkivaltiaalle Jumalalle kaikkien ihmisten ja Jumalan tahdon mukaisesti hallitsevien viranomaisten puolesta.

Kolmen päivän harkinta-ajan kuluttua Apollonios vietiin uuteen kuulusteluun senaattorien, neuvoston jäsenten ja filosofien joukon eteen. He lukivat edellisen kuulustelun pöytäkirjat, ja tuomari kysyi, mitä hän oli päättänyt. Apollonios vastasi: ”Pysyn uskollisena Jumalalle, niin kuin te olette merkinneet pöytäkirjaan.” Heidän vetoomuksistaan huolimatta hän pysyi lujana ja ilmoitti kyllä ymmärtävänsä senaatin määräyksen tuomita kuolemaan kaikki, jotka kieltäytyivät luopumasta kristinuskosta, mutta mikään ei saisi häntä palvomaan epäjumalia, ihmiskätten työtä. ”Minä palvelen ja palvon taivasten Jumalaa, joka on antanut kaikille ihmisille elävän sielun ja pitää yllä heidän elämäänsä päivästä toiseen. Meille olisi häpeällistä palvoa sitä, mikä on alempana kuin demonit. Sehän olisi hulluutta. Sellainen vahingoittaa niiden sielua, jotka uskovat niihin.”

Apollonios jatkoi puolustuspuhettaan pilkaten ateenalaisten, egyptiläisten ja muiden pakanoiden epäjumalia. Kun Perennius muistutti häntä, että senaatti oli kieltänyt ketään tunnustamasta kristinuskoa, hän vastasi: ”Jumalan tahto ei voi antaa periksi ihmisten tahdolle. Mitä enemmän te surmaatte niitä, jotka uskovat Jumalaan, sitä enem- män Herra lisää heidän määräänsä. Jumala on määrännyt erotuksetta kaikki ihmiset kuolemaan ja kuoleman jälkeiseen tuomioon, mutta kuoleman tapa ei ole sama. Sanan seuraajina me kuolemme joka päivä nautinnoille ja kuoletamme himomme noudattaaksemme elämässämme Jumalan tahtoa. Meitä ei pelota kuolema todellisen Jumalan puolesta. Siksi me kestämme kärsivällisesti kaiken, jotta emme kärsisi ikuista kuolemaa. Me olemme Herran niin elämässä kuin kuolemassakin.” Perennius moitti häntä kuoleman rakastamisesta. Apollonios vastasi: ”Minä rakastan elämää, mutta rakkaus elämään ei saa minua pelkäämään kuolemaa. Ei ole mitään parempaa kuin elämä, mutta minä puhun ikuisesta elämästä, sielun kuolemattomuudesta.” Prefekti tunnusti, ettei ymmärtänyt, mitä Apollonios tarkoitti.

Apollonios jatkoi: ”Sana on meidän Vapahtajamme Jeesus Kristus. Ihmiseksi hän syntyi Juudeassa. Hän oli vanhurskas kaikissa teoissaan ja täynnä Jumalan viisautta. Rakkaudesta ihmisiin Hän auttoi meitä tuntemaan todellisen Jumalan ja opetti meille hyveiden ihannetta, jotta me voisimme viettää pyhää elämää. Kärsimyksellään Hän katkaisi synnin kahleet.” Apollonios lisäsi, että usko sielun kuolemattomuuteen ja toivo tulevasta ylösnousemuksesta oli opettanut kristittyjä elämään tässä maailmassa aivan kuin ikuisuuden odotushuoneessa siten, että he olivat valmiita kestämään kaikki nykyisen elämän vaivat.

Tämä suurenmoinen puolustuspuhe ei saanut aikaan mitään näkyvää muutosta pakanoiden toimissa. Perennius ilmoitti, että olisi halunnut vapauttaa hänet, mutta keisari oli nimenomaan määrännyt, että kaikki kristityt oli tuomittava kuolemaan. Jonkinlaisena myönnytyksenä hän kuitenkin käski, että Apollonios mestattaisiin ilman edeltäviä kidutuksia. Pyhä marttyyri Apollonios Apologeetta ylisti Jumalaa ja taivuttaen päänsä miekan alle kiitti tuomiosta, joka toi hänelle ikuisen elämän. Tämä tapahtui heinäkuussa 185.

Pyhät marttyyrit Trofimos ja Teofilos

Pyhät marttyyrit Trofimos ja Teofilos kärsivät kolmentoista muun marttyyrin kanssa marttyyrikuoleman kristittyjen vainoissa keisari Diocletianuksen (284–305) aikana. Oikeudenkäynnissä he tunnustivat rohkeasti olevansa kristittyjä ja kieltäytyivät uhraamasta epäjumalille. Rajujen kidutusten jälkeen marttyyrien jalat katkottiin ja heidät heitettiin tuleen. Herran vahvistamina he nousivat tulesta vahingoittumattomina ja ylistivät Kristusta. Kun kiduttajat eivät pystyneet murtamaan pyhien tunnustajien tahtoa, he mestasivat heidät. Näin pyhät Trofimos ja Teofilos liittyivät voitollisten marttyyrien joukkoon.

Pyhä pappismarttyyri Fokas Sinopelainen

Tänään muistellaan myös pyhän marttyyripiispa Fokaksen reliikkien siirtoa Konstantinopoliin, mikä tapahtui 22.7.404. Hänestä on kerrottu hänen varsinaisena muistopäivänään 22.9.

Pyhittäjä Anna Leukadalainen

Pyhä Anna (tai Susanna) oli huomattavan ja rikkaan perheen tytär. Hän eli vuoden 840 tienoilla, jolloin keisari Teofiloksen johdolla vainottiin ikonien kunnioittajia. Annan isän kuoltua nuorena hänen hurskas äitinsä ehti ennen omaa kuolemaansa istuttaa tyttäreensä hartauden ja siveyden siemenet. Anna peri äidiltään valtaisan omaisuuden ja käytti sitä puutteenalaisten auttamiseen.

Noihin aikoihin Bysantin valtakuntaan saapui eräs vaikutusvaltainen muslimi. Hän pyysi keisari Basileios Makedonialaiselta (867‒868) luvan ottaa Anna vaimokseen. Keisari antoi suostumuksensa, mutta Anna kieltäytyi ja sanoi keisarille pysyvänsä mieluummin neitseenä. Kosija jatkoi kuitenkin vaatimuksiaan ja keisari suostuttelujaan.
Anna joutui kestämään paljon vaikeuksia. Lopulta mies kuitenkin yllättäen kuoli.

Anna katkaisi kaikki yhteydet maailmaan ja asettui erääseen Jumalanäidin kirkkoon. Siellä hän antautui rukoukseen, paastoon ja valvomiseen omistautuen kokonaan Jumalanäidille. Hän saattoi olla syömättä koko vuorokauden ja pysyi rukouksessa öin ja päivin. Hän laihtui niin, että oli vain luuta ja nahkaa. Tällä tavoin Anna kilvoitteli viisikymmentä vuotta. Sitten hän sairastui ja pian antoi henkensä Jumalan haltuun. Tämä tapahtui vuonna 918.

Annan sukulaiset hautasivat hänet sukuhautaan. Joidenkin riivaajista kärsivien ihmisten takia hauta monen vuoden kuluttua avattiin. Pyhän Annan ruumis oli säilynyt täydellisenä ja siitä lähti taivaallinen tuoksu. Siihen sopivat Daavidin sanat: ”Herra varjelee kaikki hänen luunsa: ei yksikään niistä murru.” (Ps. 34:21) Monet riivaajahenkien vaivaamat parantuivat ja sairaita parani. Haudasta tuli pyhiinvaelluspaikka, ja pyhän Annan välityksellä tapahtui lukemattomia parantumisihmeitä.

Vanhurskas Feodor Ušakov

Feodor Ušakov palveli Venäjän laivaston amiraalina 1700-luvun lopulla. Hän oli lähtöisin köyhtyneestä aatelissuvusta. Hän kunnostautui Mustanmeren laivaston komentajana sekä Venäjän merisotavoimien komentajana Välimerellä (1798–1800). Joonianmeren saaret vapautettiin ranskalaisten hallinnosta hänen johtamansa Venäjän laivaston tuella. Feodor osoittautui myös taitavaksi diplomaatiksi ja poliitikoksi, kun saarille perustettiin vuonna 1800 Seitsemän saaren tasavalta, joka oli Venäjän ja Osmanien valtakunnan suojeluksessa. Korfulla on tämän johdosta Feodor Ušakovin muistomerkki.

Eläkevuotensa Feodor vietti maatilalla Tambovin läänissä lähellä Sanaksarin luostaria, jonka hänen setänsä pyhittäjä Feodor Sanaksarilainen (19.2.) oli nostanut uuteen kukoistukseen. Siellä hän omistautui rukouselämälle ja tekemään hyväntekeväisyyttä. Pyhä Feodor nukkui kuolonuneen 2.10.1817 ja hänet haudattiin Sanaksarin luostariin. Venäjän kirkko luki hänet pyhien sotilaiden joukkoon vuonna 2001.

Pyhä Pelagia Tinoslainen

Kreikan vuonna 1822 alkaneiden vapaustaistelujen puhjettua Jumalanäiti ilmestyi Tinoksen saarella Kehrovunin luostarin nunnalle Pelagialle. Luostari sijaitsee saaren korkeimmalla kohdalla. Jumalanäiti pyysi Pelagiaa kertomaan Tinoksella asuvalle Stamatelos Kangadisille, että tämä on valittu löytämään hänen maahan kätketty ikoninsa. Stamateloksen tuli rakennuttaa kirkko sille paikalle, mistä ikoni löytyisi.

Pelokkaana ja pitäen itseään arvottomana näin suureen tehtävään Pelagia ei puhunut asiasta mitään. Seuraavalla viikolla Jumalanäiti ilmestyi hänelle uudelleen, mutta Pelagialla oli vieläkin epäilyksiä. Lopulta 29.7. Pelagia näki rukoillessaan Taivaan kuningattaren seiso- van edessään valon ympäröimänä. Jumalanäiti toisti jo aikaisemmin antamansa käskyn ja tervehti Pelagiaa lausumalla hymnin sanoja: ”Maa julistaa suurta ilosanomaa...” Pelagia jatkoi ääni väristen tunnetun hymnin seuraavaa säettä: ”Taivaat kuuluttavat Jumalan kunniaa...”

Heti aamupalveluksen alussa Pelagia meni luostarinsa igumenian luo, ja tämä vahvisti näyn olevan Jumalalta. Seuraavana päivänä Pelagia meni kylään, jossa Stamatelos Kangadis asui, ja kertoi tälle, mitä oli tapahtunut. Piispakin oli antanut suostumuksensa. Hän piti tapahtunutta Jumalanäidin myötätunnon osoituksena koettelemusten alla huokailevalle kansalle. Niinpä hän kehotti kutsumaan kirkonkellojen soitolla kaikki uskovaiset ottamaan osaa kaivauksiin.

Pellon omistajan vaimo, jonka mies oli matkoilla, kieltäytyi kuitenkin päästämästä ihmisiä pellolle ennen miehensä tuloa. Seuraavana yönä hän näki unessa pelottavan näköisen miehen, joka uhkaili häntä. Lopputuloksena oli, että nainen antoi luvan sekä kaivaa peltoa kuin myös lopulta luovutti koko pellon lahjaksi piispalle kirkon rakentamista varten.

Koko saaren alueelta tuli miehiä auttamaan kaivauksissa, mutta kahteen kuukauteen ei löytynyt mitään. Pettymys ja epäilys alkoivat jo vallita. Tammikuun 30. päivänä pellosta löytyi kuitenkin suuri ja kaunis Neitsyt Marian ilmestyksen ikoni. Se oli pitkän aikaa ollut haljenneena kahtia ylhäältä alas. Silti se ei ollut muuten vaurioitunut, vaikka olikin ollut kauan kosteassa maassa.

Kun ikoni oli sijoitettu kirkkoon, joka oli varta vasten rakennettu sitä varten, sen kautta alkoi tapahtua ihmeitä. Sen ansiosta Tinos on noussut Kreikan suosituimpien pyhiinvaelluskohteiden joukkoon. Panagia Evangelistrian näyttävä kirkko (1830) kokoaa pyhiinvaeltajia erityisesti Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhlan (15.8.) yhteydessä, ja sitä on sanottu Kreikan vastineeksi Lourdesille ja Portugalin Fatiman pyhiinvaelluskeskuksille. Kehrovunin luostarissa kunnioitetaan edelleenkin ikonin lisäksi myös sitä keljaa, missä pyhä Pelagia oli ottanut vastaan kaikkein pyhimmän Jumalansynnyttäjän ilmestyksen.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.