14.6.2017

Sävelmä
8. säv.
Paasto
Paastopäivä

pr. Elisa (+ 800 eKr.)

p. Metodios Tunnustaja (+ 847)

pt. Elisa Sumalainen, Karjalan pyhä (+ 1400–1500-l.)

Epistola
Jaak. 5:10–20 (Elisa)
Room. 4:13–25

Jaak. 5:10–20

10 Veljet, ottakaa vastoinkäymisten kestämisessä ja kärsivällisyydessä esikuvaksenne profeetat, jotka ovat puhuneet Herran nimessä. 11 Niitä, jotka kestävät loppuun asti, me ylistämme autuaiksi. Te olette kuulleet Jobin kestävyydestä ja tiedätte, mihin tulokseen Herra antoi sen johtaa. Herra on laupias ja anteeksiantava. 12 Ennen kaikkea, veljeni, älkää vannoko, älkää taivaan, älkää maan älkääkä minkään muunkaan kautta. Kun myönnätte, sanokaa vain: "Kyllä", kun kiellätte, sanokaa: "Ei." Muutoin teitä kohtaa tuomio. 13 Jos joku teistä kärsii, hän rukoilkoon jos joku on hyvillä mielin, hän laulakoon kiitosvirsiä. 14 Jos joku teistä on sairaana, kutsukoon hän luokseen seurakunnan vanhimmat. Nämä voidelkoot hänet öljyllä Herran nimessä ja rukoilkoot hänen puolestaan, 15 ja rukous, joka uskossa lausutaan, parantaa sairaan. Herra nostaa hänet jalkeille, ja jos hän on tehnyt syntiä, hän saa sen anteeksi. 16 Tunnustakaa siis syntinne toisillenne ja rukoilkaa toistenne puolesta, jotta parantuisitte. Vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan. 17 Elia oli samanlainen ihminen kuin me. Hän rukoili hellittämättä, ettei sataisi, eikä maa saanut sadetta kolmeen ja puoleen vuoteen. 18 Ja kun hän taas rukoili, taivas antoi sateen ja maa tuotti jälleen hedelmää. 19 Veljeni, jos joku teistä eksyy totuudesta ja toinen ohjaa hänet takaisin, 20 niin tietäkää tämä: joka palauttaa syntisen harhatieltä, pelastaa hänet kuolemasta ja peittää paljotkin synnit

Room. 4:13–25

13 Ei Jumala sen vuoksi luvannut Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen koko maailmaa perinnöksi, että Abraham noudatti lakia, vaan siksi, että Abraham katsottiin vanhurskaaksi, kun hän uskoi. 14 Jos näet perillisiä ovat ne, jotka vetoavat lain noudattamiseen, silloin usko menettää merkityksensä ja lupaus raukeaa. 15 Laki tuo mukanaan Jumalan vihan ellei ole lakia, ei ole rikkomustakaan. 16 Lupaus ja usko kuuluvat yhteen sitä varten, että kaikki olisi armoa. Näin lupaus on varma ja koskee kaikkia Abrahamin jälkeläisiä, ei vain niitä joilla on laki, vaan myös niitä joilla on Abrahamin usko. Hän on meidän kaikkien isä, 17 niin kuin on kirjoitettu: "Minä olen tehnyt sinut monien kansojen isäksi." Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan. 18 Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut, ja niin hän uskoi tulevansa monien kansojen kantaisäksi näiden sanojen mukaisesti: "Näin suuri on oleva sinun jälkeläistesi luku." 19 Hänen uskonsa ei horjunut, vaikka hän, lähes satavuotiaana, tiesi elinvoimansa sammuneen ja Saaran kohdun kuihtuneen. 20 Abraham ei ollut epäuskoinen eikä epäillyt Jumalan lupausta, vaan sai voimaa uskostaan. Hän antoi Jumalalle kunnian 21 varmana siitä, että Jumala pystyy tekemään sen mitä on luvannut. 22 Sen vuoksi Jumala katsoikin hänet vanhurskaaksi. 23 Näitä sanoja ei kuitenkaan ole kirjoitettu vain hänen tähtensä, 24 vaan myös meidän vuoksemme. Jumala on katsova vanhurskaiksi meidätkin, kun uskomme häneen, joka on herättänyt kuolleista Herramme Jeesuksen. 25 Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden.

Luuk. 4:22–30 (Elisa)
Matt. 7:21–23

Pyhä profeetta Elisa (+ 800 eKr.)

Luuk. 4:22–30

Siihen aikaan 22 ihmiset ihmettelivät niitä armon sanoja, joita Jeesuksen huulilta lähti. Kuitenkin he sanoivat: "Eikö tuo ole Joosefin poika?" 23 Jeesus sanoi heille: "Kohta te kaiketi tarjoatte minulle sananlaskua 'Lääkäri, paranna itsesi!' ja sanotte: 'Tee täälläkin, omassa kaupungissasi, kaikkea sitä, mitä sinun kerrotaan tehneen Kapernaumissa.'" 24 Ja hän jatkoi: "Totisesti: kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. 25 Uskokaa minua: Israelissa oli monta leskeä Elian aikana, silloin kun taivas ei antanut vettä kolmeen ja puoleen vuoteen ja koko maahan tuli kova nälänhätä. 26 Silti Eliaa ei lähetetty heidän luokseen, vaan Sidonin maahan, Sarpatissa asuvan leskivaimon luo. 27 Samoin Israelissa oli monta spitaalista profeetta Elisan aikana, mutta yhtäkään heistä ei puhdistettu, ainoastaan Naaman, joka oli syyrialainen." 28 Tämän kuullessaan kaikki, jotka olivat synagogassa, joutuivat raivon valtaan. 29 He ryntäsivät paikaltaan, ajoivat Jeesuksen ulos kaupungista ja veivät hänet jyrkänteelle syöstäkseen hänet sieltä alas kaupunki näet oli rakennettu vuorelle. 30 Mutta Jeesus kulki väkijoukon halki ja jatkoi matkaansa.

14.6.2017

Matt. 7:21–23

Herra sanoi: 21 "Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra', pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon. 22 Monet sanovat minulle sinä päivänä: 'Herra, Herra! Sinun nimessäsihän me profetoimme, sinun nimessäsi me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimessäsi teimme monia voimatekoja.' 23 Mutta silloin he saavat minulta vastauksen: 'En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, vääryydentekijät!'

Päivän synaksario

Pyhä profeetta Elisa

Pyhästä profeetta Elisasta, jonka nimi merkitsee ”Jumala on pelastus”, kerrotaan Kuninkaiden kirjoissa. Hän oli varakkaan maanviljelijän Safatin poika Abel-Meholasta Jordanin laaksossa. Eräänä päivänä, kun hän oli palvelijoineen kyntämässä kahdellatoista härkäparilla, pyhä profeetta Elia (20.7.) kulki hänen ohitseen ja heitti viittansa hänen ylleen valiten hänet siten oppilaakseen ja seuraajakseen profeetan tehtävässä. Elisa teurasti härkäparin ja uhrasi härät Jumalalle. Sitten hän luopui kaikesta ja seurasi Eliaa tämän uskollisena palvelijana.

Kun Elia oli täyttänyt tehtävänsä, Elisa seurasi häntä paikkaan, jossa Elia otettaisiin taivaaseen, ja pyysi tätä antamaan hänelle perinnöksi kaksinkertaisen osuuden henkensä voimasta. Elia otettiin tuulenpyörteessä tulisissa vaunuissa taivaaseen, ja Elisa otti maasta Elialta pudonneen viitan. Hän palasi Jordanin rantaan, huusi avukseen Elian Jumalaa ja löi Elian viitalla vettä, jolloin se jakautui kahtia, niin että hän pääsi kulkemaan joen yli. Viisikymmentä profeetanoppilasta, jotka olivat seuranneet heitä, kumarsivat maahan saakka ja sanoivat: ”Elian henki on siirtynyt Elisaan.”

Elisa toimi profeettana noin 50 vuotta (850–800 eKr.) Samarian kuningaskunnassa Israelin kuninkaiden Joramin, Jehun, Joahasin ja Joaksen hallituskausilla. Väsymättä hän kehotti israelilaisia, niin kuninkaita, ylimyksiä kuin alamaisiakin, luopumaan vieraista jumalista, Baalista ja Astartesta, ja palaamaan ainoan todellisen Jumalan palvontaan.

Jotkut profeetoista saarnasivat sanojen ja näkyjen, toiset kärsimystensä ja koettelemustensa kautta. Elisa opettajansa Elian tavoin osoitti julistuksensa totuuden ihmeiden avulla. Jumalan Henki oli hänen kanssaan ja luonnon lait kumoamalla todisti armosta, joka annetaan elävän Jumalan palvelijoille, enteillen näin Vapahtajan tulevaa työtä. Profeetta Elisa puhdisti suolalla Jerikossa sijaitsevan lähteen veden, joka teki ihmiset ja karjan hedelmättömiksi. Hän poisti myrkyn profeetanoppilaiden ruoasta ja moninkertaisti kaksikymmentä ohraleipää ruokkien niillä yli sata henkeä, jolloin ruokaa jäi ylikin.

Erään profeetanoppilaan leski pyysi Elisalta apua, koska velkoja aikoi viedä hänen molemmat poikansa orjikseen. Elisa käski lesken lainata kaikilta naapureiltaan tyhjiä astioita, niin paljon kuin hän saattoi löytää, ja täyttää ne viimeisellä öljytilkalla, joka hänellä oli. Öljy lisääntyi niin, että se riitti täyttämään viimeisenkin astian. Öljyn myynnillä leski sai maksetuksi velkansa, ja hänelle ja hänen pojilleen jäi vielä rahaa elämiseen.

Aina kun Elisa kävi Sunemissa, eräs varakas nainen kutsui hänet aterioimaan, ja hänen miehensä rakensi heidän talonsa katolle huoneen Elisan majoittamista varten. Palkkioksi Elisa lupasi, että hedelmätön nainen saisi lapsen. Tämä syntyi vuoden kuluttua.

Jonkin ajan kuluttua samainen poika sairastui ja kuoli äitinsä sylissä. Nainen kiiruhti etsimään profeettaa Karmelvuorelta ja rukoili tätä palaamaan hänen kanssaan kuolleen pojan luokse. Elisa lähetti edellään palvelijansa Gehasin ja käski hänen asettaa profeetansauvan pojan kasvoille. Tämä ei kuitenkaan saanut poikaa virkoamaan eloon. Elisa löysi pojan omalta vuoteeltaan naisen talon kattohuoneesta ja asettui makaamaan pojan päälle, pani suunsa pojan suulle, silmänsä hänen silmilleen ja kämmenensä hänen kämmenilleen ja palautti häneen elämän hengen.[1]

Tällä teollaan profeetta ennaltakuvasi Herramme Jeesuksen Kristuksen lihaksitulemista, kun Hän astui alas taivaista, otti ihmismuodon ja puhalsi syntiensä tähden kuolleeseen ihmiseen ikuisen elämän hengen. Nainen polvistui profeetan eteen ja kumarsi maahan asti.

Myöhemmin Elisa taivutti saman sunamilaisen naisen pakenemaan Israelin kuningaskunnasta, jonne oli tulossa seitsenvuotinen nälänhätä. Nainen asui poikineen muukalaisena filistealaisten maassa. Palattuaan hän meni kuninkaan luokse anomaan, että saisi talonsa ja peltonsa takaisin. Elisan palvelija Gehasi kertoi, kuinka Elisa oli herättänyt naisen kuolleen pojan henkiin, ja kuningas käski antaa heille heidän talonsa ja peltonsa takaisin ja korvata hänen peltonsa tuotto siltä ajalta, jonka hän oli viettänyt muualla.

Profeetanoppilaat halusivat rakentaa suuremman huoneen, jossa heillä olisi enemmän tilaa kuunnella profeetta Elisan opetusta. Kun he lähtivät Jordanin rannalle kaatamaan puita rakennustyötä varten, eräältä oppilaalta putosi lainatun kirveen terä Jordaniin. Elisa katkaisi oksan ja heitti sen veteen siihen kohtaan, johon kirves oli pudonnut, jolloin kirves nousi veden pinnalle kellumaan. Tämä ihme kuvaa ristin voimaa, joka nostaa langenneen ihmisluonnon.

Jumalan armon valaiseman Elisan katse oli niin läpitunkeva, että se paljasti Syyrian kuninkaan taistelusuunnitelmat Israelin kuninkaille ja heidän liittolaisilleen. Joka kerran, kun Syyrian kuningas yritti salaväijytystä israelilaisia vastaan, hän löysi nämä paikan päältä valmiina taistelemaan. Syyrian kuningas lähetti suuren joukon sotilaita hevosineen ja vaunuineen vangitsemaan Elisaa. He tulivat yöllä ja saartoivat kaupungin. Elisan palvelija Gehasi pelästyi, koska kaikkialla kaupungin ympärillä oli sotilaita, hevosia ja vaunuja. Profeetta Elisa rukoili Herraa avaamaan Gehasin silmät, jolloin tämä näki Elisan ympärillä vuoren, joka oli täynnä tulisia hevosia ja vaunuja.

Syyrialaisten hyökätessä Elisa pyysi Herraa sumentamaan heidän silmänsä ja johdatti heidät Samariaan. Israelin kuningas järjesti syyrialaisille suuret pidot ja antoi heidän lähteä rauhassa, minkä jälkeen syyrialaiset eivät enää hyökkäilleet Israeliin. Kun syyrialaiset piirittivät Samariaa ja yrittivät näännyttää sen asukkaita nälkään, Jumalan mies ilmoitti kuninkaalle, että apu oli lähellä ja he pelastuisivat. Seuraavana päivänä heille selvisi, että vihollisen armeija oli kauhistuttavan näyn järkyttämänä perääntynyt jättäen jälkeensä kaikki muonavaransa ja valtavat määrät sotasaalista.

Profeetta Elisa ei profetoinut ainoastaan israelilaisille vaan myös pakanoille. Syyrian sairas kuningas Ben-Hadad lähetti hovinsa virkamiehen Hasaelin kysymään profeetta Elisalta, paranisiko hän sairaudestaan. Elisa ilmoitti Hasaelille, että tästä itsestään tulisi Syyrian kuningas. Hasael ilmoitti kuningas Ben-Hadadille, että tämä kyllä paranisi, mutta seuraavana päivänä hän toteutti profetian ottamalla peitteen, kastamalla sen veteen ja painamalla sen kuninkaan kasvoille. Tämä kuoli ja Hasael tuli hänen sijaansa kuninkaaksi.           

Elisa paransi Syyrian armeijan sotapäällikön Naamanin spitaalista ilman että olisi edes nähnyt häntä, sillä puhtausmääräykset eivät sallineet kohtaamista spitaalisen kanssa. Hän käski Naamanin mennä peseytymään seitsemän kertaa Jordanissa enteillen siten pakanoiden pelastumista pyhän kasteen kautta. Naamanin iho tuli lapsen ihon kaltaiseksi, ja hän oli taas puhdas. Pyhä Ambrosius Milanolainen kirjoittaa: ”Hän etsi ruumiillista parantumista ja hänen mielensä parantui. Liha pestiin mutta asenne puhdistui. Sillä näen, että siinä puhdistui yhtä hyvin mielen spitaali kuin ruumiinkin. Naaman kieltäytyi uhraamasta vieraille jumalille.”

Jumalan armo toimi profeetan kautta myös synnin rankaisemiseksi. Kun Betelissä, missä palvottiin epäjumalia, röyhkeät nuorukaiset pilkkasivat Elisaa hänen kaljuutensa takia, tämä kirosi heidät, jolloin metsästä tuli kaksi karhua, jotka raatelivat neljäkymmentäkaksi poikaa kuoliaaksi. Heidät otettiin pois tästä elämästä ennen kuin he ehtivät tehdä enemmän syntiä. Näin heidän vanhempansa saattoivat kääntyä todellisen Jumalan puoleen.

Kun Elisan palvelija Gehasi yritti varastaa sotapäällikkö Naamanin antamat kiitoslahjat, Elisa sanoi, että Naamanin spitaali tarttuisi nyt Gehasiin ja hänen jälkeläisiinsä, eikä hänen sukunsa koskaan pääsisi siitä. Lähtiessään Elisan luota Gehasi oli lumivalkea spitaalista.

Profeetta Elisan kautta tapahtuneiden Jumalan ihmeiden ansiosta Israelin kuningaskunta puhdistui miltei kokonaan Baalin palvonnasta. Juutalaiset tarvitsivat kuitenkin toistuvia jumalallisia väliintuloja luopuakseen epäjumalista ja synnistä ja palatakseen elävän Jumalan palvontaan.

Pyhä profeetta Elisa kuoli korkeassa iässä lähes 800 vuotta ennen Kristusta. Vielä kuolinvuoteellaan hän ennusti Israelin kuninkaalle Joasille, joka oli tullut suremaan hänen menettämistään, että tämä voittaisi syyrialaiset.

Pyhä profeetta Elisa teki ihmeitä vielä kuolemansa jälkeenkin. Erästä vainajaa oltiin viemässä haudattavaksi, kun moabilaiset hyökkäsivät. Ruumis heitettiin profeetan hautakammioon: kun se kosketti hänen luitaan, mies heräsi henkiin ja nousi jaloilleen. Kirkko katsoo tämän ylösnousemuksen ennuskuvaksi. ”Haudassakin hänen ruumiissaan oli profeetan voima”, kuten Sirakin kirjassa (48:13) todetaan. Juutalaiset kunnioittivat profeetta Elisan hautaa, mutta se häväistiin keisari Julianos Luopion aikana vuonna 362. Osa profeetan ihmeitätekevistä reliikeistä on joidenkin lähteiden mukaan viety Aleksandriaan ja Konstantinopoliin, missä hänelle omistettiin kirkko.

Uudessa testamentissa Jeesus mainitsi profeetta Elisan puhuessaan juutalaisille Nasaretin synagogassa siitä, että kukaan ei ole profeetta omalla maallaan: ”Israelissa oli monta spitaalista profeetta Elisan aikana, mutta yhtäkään heistä ei puhdistettu, ainoastaan Naaman, joka oli syyrialainen.” Tämän kuullessaan kaikki synagogassa joutuivat raivon valtaan ja ajoivat Jeesuksen ulos kaupungista.[2]

Pyhä Afrahat Persialainen on esittänyt, miten Elisan elämä oli kuva Kristuksesta. Niin kuin Elisaa vainottiin, niin myös Jeesusta vainottiin. Elisaa vainosi Ahabin poika ja Jeesusta vainosi murhanhimoinen kansa. Elisa profetoi ja Samariaan tuli yltäkylläisyys; Jeesus toi elämän ja yltäkylläisyyden: ”Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä.”[3] Elisa ruokki sata miestä kahdellakymmenellä leivällä; Jeesus ruokki neljä tuhatta miestä viidellä leivällä, lisäksi naiset ja lapset. Elisa moninkertaisti öljyn määrän; Jeesus muutti veden viiniksi. Elisa vapautti lesken tämän velkojista; Jeesus vapautti syntivelkaiset kansat. Elisa sai raudan kellumaan ja puun vajoamaan; Jeesus kohotti sen, mikä meissä oli vajonnutta, ja upotti sen, mikä oli kevyttä. Kuollut mies heitettiin Elisan luiden päälle ja palasi elämään; kaikki kansat, jotka olivat kuolleet synteihinsä, heitettiin Jeesuksen päälle ja palasivat elämään.[4]


[1] 2. Kun. 4:30–37.

[2] Luuk. 4:27.

[3] Joh. 6:54.

[4] Afrahatin kirjoitukset on suomentanut Jouko Martikainen (Afrahat Persialainen Viisas: Uskon monet värit, Kirjapaja 2008, 334).

Pyhä marttyyripiispa Kyrillos Gortynalainen

Jumalan mies Kyrillos vietti hurskasta ja askeettista elämää. Hän oli 67 vuoden ikäinen, kun hänet vihittiin Gortynan piispaksi Kreetan saarella, missä hän kaitsi viisaasti Kristuksen kirkon laumaa 25 vuotta 200-luvun lopulla.

Vuonna 299 kristittyjä vainottiin uskonsa tähden ja kristinuskon harjoittamista pidettiin rikoksena keisari Diocletianusta ja hänen kanssahallitsijaansa Maximianusta vastaan. Kristittyjä yritettiin pakottaa uhraamaan jumalille. Kyrillos ei piitannut omasta turvallisuudestaan yrittäessään pelastaa muita pakanallisten jumalien palvonnalta. Ennen pidätystään hän näki näyn omasta kuolemastaan. Pian sen jälkeen hänet vietiin kuvernööri Agrianoksen eteen ja häntä syytettiin siitä, että hän saarnasi Kristuksen olevan todellinen Jumala. Kyrillos hyökkäsi julkisesti pakanallisia epäjumalankuvia ja veriuhreja vastaan. Agrianos käski sitoa 93-vuotiaan vanhuksen köysillä ja polttaa hänet elävältä. Jumalan armosta vain hänen kahleensa paloivat ja Kyrillos nousi liekeistä vahingoittumattomana.

Tämän ihmeen jälkeen Kyrillos vapautettiin, jolloin hän jatkoi työtään ja käännytti monia kreikkalaisia kristinuskoon. Epäjumalanpalvelijat raivostuivat nähdessään piispan menestyvän käännytystyössään ja päättivät surmata hänet. Kuvernöörin kätyrit tunkivat hevosen kuolaimet ja suitset piispan suuhun ja lastasivat hänet härkien vetämiin kärryihin. Kun kärryt saapuivat karuun Raksos-nimiseen paikkaan, vetohärät pysähtyivät ja ylhäältä kuului ääni: ”Vain tähän asti!” Korkeasti pyhitetty piispa laski päänsä miekan alle ja hänet mestattiin. Hänet haudattiin Raksokseen. Näin pyhä piispa Kyrillos voitti kaksinkertaisen kruunun: yhden hierarkkina ja toisen Herran marttyyrikilvoittelijana.

Pyhittäjä-äiti Julitta Tabennisilainen

Pyhittäjä-äiti Julitta Tabennisilainen kilvoitteli Egyptin Tabennisissa Theban pohjoispuolella Niilin itärannalla pyhittäjä Pakomios Suuren aikana 300-luvun alkupuolella, kun Egyptin ensimmäiset suuret yhteiselämäluostarit syntyivät. Hän nukkui pois rauhassa.

Pyhä Methodios Tunnustaja, Konstantinopolin patriarkka

Pyhä Methodios syntyi 700-luvulla varakkaaseen sisilialaiseen perheeseen. Vartuttuaan hän meni Konstantinopoliin luodakseen siellä itselleen loistavan uran.

Konstantinopolissa Methodios tapasi erään munkkivanhuksen. Tämä kohtaaminen avasi hänen mielensä tajuamaan, että olisi paljon hyödyllisempää tavoitella loppumatonta kunniaa seuraamalla Kristusta. Täynnä hengenpaloa hän päätti mennä Khenolakkoksen luostariin. Siellä Methodiosta arvostettiin hänen kuuliaisuutensa ja kärsivällisyytensä tähden. Hän oli myös erittäin taitava kirjojen kopioija. Keisari Mikael I:n aikana (811–813) hänet liitettiin patriarkaatin papistoon ja hänestä tuli patriarkka Nikeforoksen (2.6.) ylidiakoni. Myöhemmin hänestä tuli myös Khenolakkoksen luostarin igumeni.

Methodios kaitsi rauhassa luostariaan, kunnes keisari Leo käynnisti uudelleen pyhien ikonien kunnioittajien vainon vuonna 815. Patriarkka Nikeforos syrjäytettiin ja ikonien kunnioittajat ajettiin maanpakoon tai he joutuivat etsimään turvaa autioilta seuduilta tai piiloutumaan maanalaisiin luoliin ja asumuksiin. Methodios lähti Roomaan valmistautuakseen puolustamaan oikeaa uskoa. Hän sai paavilta lupauksen, ettei tämä ottaisi vastaan harhaoppisen patriarkka Teodotoksen lähettämää kirjettä, jossa tämä pyysi patriarkaksi julistamisensa tunnustamista. Kun Mikael II tuli valtaan, Methodios palasi Konstantinopoliin mukanaan paavi Pascalius I:n kirje, jossa tämä esitti painavat todisteet ikonien kunnioittamisen puolesta ja pyysi hallitsijaa vapauttamaan pyhän Nikeforoksen. Keisari ei kuitenkaan kiinnittänyt mitään huomiota saamaansa kirjeeseen. Hän syytti Methodiosta vallankaappauksen lietsomisesta ja määräsi tälle 700 raipaniskua.

Ruoskimisen jälkeen Methodios heitettiin kapeaan hautamaiseen tyrmään Pyhän Andreaksen saarelle Akritasniemen lähelle. Tyrmässä oli hänen lisäkseen myös kaksi rikollista. Vuoden kuluttua toinen rikollisista kuoli, mutta häntä ei haudattu, joten pyhä Methodios joutui kestämään hänen mätänevän ruumiinsa löyhkän. Tyrmässä oli vain pieni ikkuna, jonka kautta vangeille annettiin vähän leipää ja vettä.

Myöhemmin Methodios siirrettiin Prinssisaariin kuuluvalle Antigonen saarelle. Sieltä hän onnistui käymään kirjeenvaihtoa kohtalotovereittensa Mikael Synkelloksen (18.12.) veljien Teofaneksen (11.10.) ja Teodoroksen (27.12.) kanssa, jotka saivat lisänimekseen ”Merkitty”. Nämä lähettivät hänelle säkeitä, joissa he ylistivät häntä ”kuolleena miehenä, joka oli elossa ja joka totuuden vuoksi oli kestänyt elävänä kuolemisen”.

Vuonna 839, kun Methodios oli ollut vankilassa noin yhdeksän vuotta, keisari Teofilos törmäsi Raamattua lukiessaan vaikeatajuiseen kohtaan, jota hänen teologiset neuvonantajansa eivät pystyneet selvittämään. Erään hoviherransa neuvosta hän otti yhteyttä Methodiokseen. Pyhä mies ratkaisi tekstin merkityksen helposti, ja Teofilos kutsui hänet takaisin Konstantinopoliin. Siellä keisari suljetutti hänet vanhaan kirkkoon, joka oli lähellä palatsia. Vain yhdellä neuvonantajalla oli pääsy Methodioksen luo kyselemään häneltä vastauksia kaikenlaisiin ongelmallisiin kysymyksiin, joita tiedonhaluinen keisari ei itse pystynyt ratkaisemaan.

Teofilos otti Methodioksen mukaansa matkoilleen ja jopa sotaretkille, niin että sai niidenkin aikana nauttia hänen älykkäistä neuvoistaan. Tähän vaikutti myös se, että varotoimenpiteistä huolimatta Methodioksen vaikutusvalta niin kansaan kuin hoviväkeenkin oli kasvamassa. Hän oli jo onnistunut käännyttämään ortodoksiseen ajatteluun joitakin korkea-arvoisia virkamiehiä. Kuitenkin vasta keisari Teofiloksen kuoleman jälkeen vuonna 842 sijaishallitsijaksi nimitetty leskikeisarinna Teodora (11.2.) vapautti Methodioksen yhdessä muiden pyhien ikonien puolustajien kanssa.

Vapaaksi päästyään Methodios meni perustamaansa Elegmoin luostariin Bityniaan ja jatkoi siellä askeettista elämäänsä. Heti ensimmäisenä vuonna hän kopioi suurenmoisella käsialallaan suuren paaston aikana joka viikko kokonaisen psalmien kirjan eli yhteensä seitsemän psalttaria. Hän söi ja joi ainoastaan lauantaisin ja sunnuntaisin. Maanpakolaisuuden ja vankeuden kärsimyksissä hän oli menettänyt kokonaan hiuksensa ja koko hänen ruumiinsa muistutti enemmän vainajaa kuin elossa olevaa ihmistä. Leukaansa, jonka hänen vainoojansa olivat murskanneet, hän piti paikoillaan kietomalla kaksi valkoista huivia päänsä ympärille. Näin hän pystyi jatkamaan opetustyötään ja julistamaan oikeaa uskoa, jota hän kutsui ”hyveiden äidiksi”. Uupumatta hän kehotti kuulijoitaan palaamaan evankeliumin mukaiseen elämään ja pyhien kanonien säätelemään järjestykseen, jota oli laiminlyöty vainon aikana.

Maaliskuussa vuonna 843 keisarinna Teodoran koolle kutsuma kirkolliskokous tunnusti Nikean II kirkolliskokouksen, erotti hereettisen patriarkka Johannes Grammatikoksen ja valitsi Methodioksen hänen sijalleen, kuten pyhä Joannikios Suuri (4.11.) oli ennustanut. Heti virkaanastujaistensa jälkeen Methodios vihki Teodoros Merkityn Nikean piispaksi. Hän myös nimitti pyhän Simeon Lesboslaisen ja muita tunnustajia tuekseen patriarkaatin hallintoon.

Noihin aikoihin pyhä Joannikios ja muut tunnustajat menivät jumalallisen näyn innoittamina Konstantinopoliin ja taivuttivat patriarkan ja keisarinnan palauttamaan virallisestikin ikonien kunnioittamisen. Teodoran kehotuksesta kaikki ortodoksisen uskon esitaistelijat pyhät Joannikios, Arsakios, Naukratios, pyhän Teodoros Studionilaisen oppilaat, Teodoros Merkitty, Teofanes Merkitty, Mikael Synkellos ja muut kerääntyivät suuren paaston ensimmäisenä perjantaina toimittamaan kokoöistä vigiliaa Hagia Sofian kirkkoon rukoillen keisari Teofiloksen sielun puolesta, että hän saisi anteeksi harhaoppiset näkemyksensä. Keisarinnan mukaan hän oli tullut katumukseen kuolinvuoteellaan.

Jumala kuuli heidän rukouksensa. Saman viikon sunnuntaina maaliskuun 11. päivänä vuonna 843 järjestettiin suuri kulkue, jossa juhlittiin pyhien ikonien kunnioituksen palauttamista ja ortodoksisuuden voittoa kaikista harhaopeista. Päätettiin, että tätä juhlaa tuli viettää joka vuosi suuren paaston ensimmäisenä sunnuntaina, jota alettiin kutsua ”ortodoksisuuden sunnuntaiksi”.

Rauha ei kuitenkaan vielä ollut varmistettu kirkossa. Methodios, joka oli vannonut, ettei anna silmäluomilleen lepoa, ennen kuin ortodoksinen usko vallitsee kaikkialla, joutui vielä taistelemaan erilaisia harhaoppeja vastaan, joita oli kehittynyt ikonoklasmin ohessa. Ennen kaikkea hän joutui kuitenkin kohtaamaan tuskalliset erimielisyydet ortodoksien itsensä kesken. Pyhittäjä Joannikios tuki voimakkaasti Methodiosta hänen sovittelutehtävässään. Joannikios oli pyhän Antonios Suuren (17.1.) tavoin luopunut erakkoelämästään Bitynian Olymposvuorella ja tullut Konstantinopoliin auttaakseen patriarkkaa.

Viralta pantu patriarkka Johannes Grammatikos yllytti erään naisen väittämään, että Methodios oli raiskannut hänet. Tästä syntyi oikeusjuttu, mutta pyhä patriarkka hämmästytti syyttäjiään riisumalla vaatteensa oikeusistuimen edessä ja näyttämällä kaikissa koettelemuksissa kuoleutuneen ja kuihtuneen heikon ruumiinsa, jota ei voinut edes kuvitella lihallisten himojen tyyssijaksi. Hän myös kertoi avoimesti, että vuosikymmeniä sitten Roomassa häntä oli kohdannut väkevä kiusaus, ja sitä vastaan taistellessaan hän oli saanut pyhältä apostoli Pietarilta siveyden armolahjan.

Pyhän synodin päätösten mukaisesti pyhä patriarkka erotti sellaisia piispoja ja luostarien johtajia, jotka olivat myötäilleet ikonien raastajia. Mutta alemmalle papistolle hän osoitti lempeyttä ja kielsi heidän kohdallaan ruumiillisen kurituksen. Hän joutui täyttämään vapautuneet pappien paikat nopeasti, ja joidenkin henkilöiden pappeuteen vihkiminen aiheutti vastustusta ortodoksisen papiston keskuudessa. Erityisesti Studionin luostarin munkit nousivat kiivaasti vastustamaan Methodioksen lempeää menettelyä. Osasyynä oli myös se, etteivät he olleet mielestään saaneet riittävää tunnustusta ja asemaa niiden taistelujen vuoksi, joihin he olivat antautuneet ortodoksisuutta puolustaessaan. Patriarkka oli kyllä johtanut juhlamenoja, kun pyhän Teodoros Studionilaisen reliikit siirrettiin takaisin hänen luostariinsa Konstantinopolissa 26.1.844. Se ei kuitenkaan riittänyt munkeille. Heidän vastustuksensa muuttui avoimeksi kapinaksi, kun Methodios pyysi heitä tuhoamaan ne pyhän Teodoroksen kirjoitukset, jotka tämä oli laatinut hänen edeltäjiään patriarkkoja Tarasiosta ja Nikeforosta vastaan. Lopulta Methodios päätyi julistamaan kaikki Studionin luostarin munkit anateemaan.

Kirkko oli jo uuden skisman partaalla, kun Methodios meni tapaamaan pyhää Joannikiosta, jonka lähestyvästä kuolemasta hän oli saanut ilmoituksen. Suuri kilvoittelija kehotti kaikkia läsnäolijoita elämään rauhassa ja yksimielisyydessä patriarkkansa ympärillä. Vielä hän ennusti, että Methodios liittyy häneen kahdeksan kuukauden kuluttua. Todellakin tämä sairastui vesipöhöön. Hän itse käsitti sairautensa rangaistukseksi äärimmäisestä ankaruudestaan Studionin munkkeja kohtaan ja perui tuomionsa. Vain pahimpia niskoittelijoita rangaistiin. Methodios vaipui kuolonuneen rauhassa 14.6.847. Hänet haudattiin suurin kunnianosoituksin koko kansan läsnä ollessa Pyhien apostolien kirkkoon.

Pyhä Mstislav-Georgi Rohkea, Novgorodin ruhtinas

Pyhä Mstislav sai kasteessa 1100-luvulla perinteisen slaavilaisen nimensä rinnalle kristillisen nimen Georgi. Hän oli Smolenskin ruhtinas Rostislavin poika. Aikalaiset antoivat hänelle lisänimen Rohkea, sillä nuoresta iästään huolimatta hän kunnostautui taisteluissa ja osoitti erityistä luonteen jaloutta puolustamalla heikompia ja asettumalla ruhtinaiden välisissä kiistoissa aina oikealle puolelle. Hän oli hyveellinen, kunnioitti papistoa ja jakoi runsaita almuja köyhille. Aikalaiset sanoivat, ettei hän pelännyt muuta kuin Jumalaa. Kun tuli tilaisuus vapauttaa pakanoiden vangiksi joutuneita kristittyjä, hän sanoi tovereilleen: ”Veljet, jos kuolemme kristittyjen puolesta, puhdistumme synneistämme.” Hän ei koonnut itselleen kultaa ja hopeaa, vaan teki lahjoituksia niin sotajoukoilleen kuin kirkoillekin.

Novgorodin kansankokous valitsi pyhän Mstislav-Georgin ruhtinaakseen. Hän sairastui kuitenkin odottamatta vaikeasti parhaassa iässään. Tuntiessaan kuoleman lähestyvän hän osallistui pyhään ehtoolliseen ja antoi samana päivänä, kesäkuun 14. päivänä 1180, henkensä rauhassa Herralle. Hänet haudattiin Novgorodiin Sofian katedraaliin.

Pyhittäjä Nefon Athosvuorelainen

Pyhittäjä Nefon (Nifon) syntyi papin poikana vuoden 1315 tienoilla Lukovin kylässä Epeiroksessa nykyisen Kreikan ja Albanian välimailla. Kymmenvuotiaana hänet annettiin munkkina kilvoittelevan setänsä hoiviin Mesopotamonin Pyhän Nikolaoksen luostariin. Hän oli sekä oppivainen että kuuliainen, ja niin hänet vihittiin munkiksi varsin nuorena. Myös pappisvihkimyksen hän sai jo ennen kanonien säätämää ikää. Jumalan rakkauden valtaamana ja kaivaten elämää hiljaisuudessa Nefon alkoi vierailla iäkkään erakkomunkin luona, joka oli kilvoitellut Siinain luostarissa ennen asettumistaan Geromerionin luostariin Epeiroksessa. Tämä neuvoi nuorelle munkille erakkoelämän sääntöjä, sydämen varjelemista ja sisäistä rukousta.

Athosvuoren hesykasti-isien maine sai Nefonin siirtymään Athosvuorelle, jossa hän asettui Suuren lavran alaiseen Pyhän Pietari Athosvuorelaisen erakkokeljaan. Siellä asui jo tunnettu erakkokilvoittelija Teognostos, jonka oppilaaksi Nefon tuli. Vasta kolmen vuoden kuluttua Teognostos sai tietää, että Nefon oli pappismunkki. Hän esitti Nefonille, että he kilvoittelisivat tästä lähtien tasa-arvoisina veljinä. Nefon piti lujasti kiinni siitä, että hänen on palveltava vielä kuuliaisuusveljenä, jotta hän pystyisi joskus viettämään erakkoelämää. Teognostos ei kuitenkaan voinut suostua pitämään pappismunkkia noviisina. Silloin Nefon lähti Athoksen eteläiselle kallioniemekkeelle ja asettui siellä Pyhän Basileioksen erakkokeljaan. Siellä hän asui yksin 14 vuotta syöden vain kuivaa leipää ja yrttejä.

Noihin aikoihin Athosvuorella riehui ruttoepidemia, ja lähes kaikki Suuren lavran pappismunkit menehtyivät siihen. Silloin lavran igumeni kutsui Nefonin luostariin ja antoi hänelle kuuliaisuustehtäväksi toimittaa liturgioita Athoksen eteläosien Suurelle lavralle kuuluvissa erakkokeljoissa ja skiitoissa. Nefon hoiti tehtävää kolme vuotta, mutta hänen sydämensä kaipasi koko ajan hesykastista elämää. Niinpä hän jätti luostariyhteisön ja asettui nykyisen Pyhän Annan skiitan alueelle. Siellä hän eli monta vuotta enimmäkseen ulkosalla ilman asumusta ja söi pelkästään villikasveja.

Jotkut munkit alkoivat kadehtia Nefonin kilvoitusintoa ja väittivät igumenille, että hän oli Paholaisen eksyttämä. Igumeni kielsi häneltä yksinäisen kilvoituksen ja teki hänestä Vapahtajan kirkon papin.[1] Monet munkit tahtoivat ryhtyä hänen kuuliaisuusveljikseen. Nefon vältti tällaista kuuluisuutta ja löysi turvapaikan pyhän Maksimos Kausokalybialaisen luota, jonka kanssa hän vietti hesykastista elämää monta vuotta. Hän jäljitteli tämän äärimmäistä askeesia ja sai nähdä, millaisia armonosoituksia tuo kuuluisa kilvoittelija sai Jumalalta. Niinpä hän myöhemmin pystyi kirjoittamaan hänen elämäkertansa.

Vähän ennen kuolemaansa pyhä Maksimos luovutti erakkomajansa Nefonille ja rakensi itselleen uuden lähistölle. Nefon ei kuitenkaan jäänyt paikalle vaan asettui Maksimoksen siunauksella kauemmaksi erääseen luolaan vastapäätä Pyhän Kristoforoksen keljamajaa.

Tuossa luolassa Nefon vietti elämänsä loppuajan kuuliaisuusveljinään illyrialainen Markus ja oma veljensä Gabriel. Hän auttoi luonaan käyviä munkkeja profetoimisen ja selvänäkemisen lahjoillaan, kun he tulivat pyytämään hänen neuvoaan. Tapahtui myös monia ihmeparantumisia.

Kun turkkilaiset olivat kukistaneet Serbian valtiaan Johannes Uglešin vuonna 1371 ja heidän laivastonsa uhkasi Athosvuorta, Suuren lavran igumeni kääntyi pyhän Nefonin puoleen pyytäen esirukouksia. Muutaman päivän kuluttua kolme venetsialaista sotalaivaa ajoi turkkilaiset pois ja luovutti Suurelle lavralle osan saamastaan sotasaaliista. Loistettuaan kirkkaana tähtenä Pyhällä vuorella pyhittäjä Nefon vaipui kuolonuneen 96 vuoden ikäisenä vuonna 1411.


[1] Mahdollisesti kyseessä on Athosvuoren huipulla oleva Vapahtajan kirkko.

Pyhittäjä Elisa Sumalainen, Karjalan pyhä

Pyhittäjä Elisa (Jelisei) kilvoitteli Solovetskin luostarissa 1400−1500-luvulla. Mahdollisesti hän tuli luostariin jo sen perustajan pyhittäjä Zosiman (17.4.) aikana. Hänen elämästään tiedetään vain yksi kuolemaa edeltänyt tapaus. Igumenin määräyksestä Elisa oli kolmen muun munkin kanssa Vygjoella kalastamassa. Siellä hän äkkiä tunsi kuoleman lähestyvän ja alkoi surra, ettei häntä ollut vihitty enkelielämän suureen skeemaan, johon tuolloin vielä vihittiin kaikki munkit.

Paikalla ei ollut pappismunkkia, joten myötätuntoiset veljet päättivät viedä hänet veneellä Vygjokea pitkin noin 60 kilometrin päähän Sumaan, jossa oli luostarin edustusto ja siellä pappismunkki. Nopeasti virtaava ja koskinen joki oli vaarallinen purjehdittavaksi. Munkkien rohkeus alkoi pettää matkalla, mutta sairas Elisa rohkaisi heitä ja vakuutti: ”Älkää pelätkö, pyhittäjäisämme Zosima on täällä meidän kanssamme.” Merelle päästyään munkit vaihtoivat venettä ja värväsivät miehiä ohjaamaan sitä.

Yöllä heidän ollessaan keskellä Sumanlahtea puhkesi kova myrsky, joka katkaisi maston, repi purjeen ja vei airot soutajien käsistä. Kaikki olivat epätoivoissaan ja palkatut merimiehet napisivat munkeille. Vain sairas Elisa pysyi rauhallisena ja vakuutti: ”Älkää pelätkö, veljet. Näen, että isämme Zosima on kanssamme veneessä ja auttaa meitä.” Pian tuuli tyyntyikin ja aallokko asettui. Munkkien vene rantautui Sumaan. Suureksi järkytyksekseen munkit kuitenkin totesivat Elisan elottomaksi. He huusivat avukseen pyhittäjä Zosimaa, jolloin vainaja virkosi. Hänet vietiin Solovetskin luostarin edustuston kirkkoon ja vihittiin suuren skeeman munkiksi, minkä jälkeen hän osallistui pyhään ehtoolliseen. Ylistettyään Jumalaa ja hyvästeltyään kaikki paikalla olijat hän antoi henkensä rauhassa Herralle. Hänet haudattiin Pyhän Nikolaoksen kirkon alttaripäätyyn.

Vuosien saatossa Elisan muisto painui unohduksiin. Runsaan sadan vuoden kuluttua hänen kuolemastaan hänen arkkunsa nousi maan pinnalle. Pyhittäjä Elisa alkoi ilmestyä ihmisille ja hänen haudallaan tapahtui ihmeellisiä parantumisia. 1660-luvun lopulla haudalle rakennettiin pieni tsasouna. Paikalliset asukkaat pitivät tapanaan käydä kumartamassa pyhittäjän reliikkejä aina liturgian jälkeen.

Viron uusmarttyyrit pappismarttyyrit Vassili, Johannes, Joann, Arteemi ja Nikolai, diakonit Vassili ja Peeter sekä marttyyrit papinvaimo Marta, Joann, Theodor ja Anna

Rovasti Vassili Ristkok syntyi köyhän kyläsepän perheeseen Muhun saarella. Hän opiskeli Riian pappisseminaarissa ja Pietarin hengellisessä akatemiassa sekä arkeologisessa instituutissa. Valmistuttuaan hän toimi opettajana Venäjällä. Hän solmi avioliiton, ja vuonna 1915 hänet vihittiin papiksi.

Vassili palasi itsenäistyneeseen Viroon vuonna 1920 ja palveli pappina muun muassa Kuressaaressa. Hän sai rovastin arvon ja useita kirkollisia kunniamerkkejä. Kansa rakasti häntä hänen ystävällisen luonteensa vuoksi.

Vuonna 1940 neuvostojoukot miehittivät Viron ja Neuvostoliiton sisäasiainkomissariaatti aloitti virolaisten kyyditykset Siperiaan. Isä Vassili pidätettiin heinäkuussa 1941 ja kyyditettiin Irkutskiin. Häntä syytettiin neuvostovastaisesta aktiviteetista ja pappina toimimisesta. Kuulusteluissa Isä Vassili sanoi vastustavansa neuvostojärjestelmää, koska se kielsi uskonnon ja edisti vihaa ja väkivaltaa eikä rakkautta, rauhaa ja anteeksiantamusta niin kuin kirkko. Kuitenkin hän totesi opettaneensa kirkossa, että kaikkea esivaltaa tuli pitää Jumalan antamana. Isä Vassili kuoli tammikuussa 1942 monien kidutusten ja nöyryyttämisten jälkeen 64 vuoden iässä.

Pappi Johannes Kraav oli kotoisin Saaremaalta. Hän opiskeli Petserin pappisseminaarissa 1930-luvun puolivälissä. Hän solmi avioliiton ja hänet vihittiin papiksi. Isä Johannes oli rakastettu pappi, jonka vaikutuksesta monet liittyivät ortodoksiseen kirkkoon. Neuvostoarmeijan joukot pidättivät hänet heinäkuussa 1941 ja ampuivat hänet paikan päällä. Ikää hänellä oli tuolloin 27 vuotta. Paikalliset naiset toivat hänen ruumiinsa Kraavin kirkkoon, ja hänet haudattiin paikalliseen hautausmaahan.

Pappi Joann Sergejev oli lähtöisin Narvasta työläisperheestä. Hän opiskeli 1930-luvun alussa Pyhän Sergein teologisessa instituutissa Pariisissa. Hän solmi avioliiton ja hänet vihittiin papiksi. Hän palveli pappina muun muassa Vaskanarvassa ja Pärnussa. Isä Joann pidätettiin kesäkuussa 1941. Häntä syytettiin neuvostovastaisesta kiihotuksesta jumalanpalvelusten aikana ja kuulumisesta Viron suojeluskuntaan. Kuulusteluissa hän myönsi olevansa vakaumuksellinen pappi ja vastustavansa ateistista kommunismia, mutta kielsi osallistuneensa poliittiseen agitaatioon. Hänet tuomittiin 10 vuodeksi vankileirille Siperiaan. Pappi Joann menehtyi vankileirillä 35-vuotiaana vuonna 1943. Tarkka kuolinsyy ei ole tiedossa.

Pappi Arteemi Vapper syntyi Saaremaalla ja opiskeli 1930-luvun puolivälissä Petserin pappisseminaarissa. Hän solmi avioliiton ja hänet vihittiin papiksi vuonna 1936. Hänet pidätettiin heinäkuussa 1941 ja häntä syytettiin neuvostovastaisesta asenteesta. Kuulusteluissa hän sanoi tietävänsä, että kommunistinen puolue vastustaa uskontoa, mutta kielsi koskaan yllyttäneensä taisteluun sitä vastaan. Hän sanoi vain opettaneensa hengellistä laumaansa rakastamaan Jumalaa. Isä Arteemi kuoli vankilassa 30 vuoden ikäisenä vuonna 1944.

Pappi Nikolai Leisman oli kanttorin poika. Hän opiskeli Riian hengellisessä koulussa ja Kazanin pappisseminaarissa. Hän osallistui Viron vapaussotaan (1919). Vuonna 1933 hänet vihittiin papiksi Tallinnassa Kristuksen kirkastumisen kirkossa. Isä Nikolai pidätettiin kesäkuussa 1941. Häntä syytettiin osallistumisesta Viron vapaussotaan sekä neuvostovastaisesta kiihotuksesta pappina. Joku paikallisista asukkaista oli tehnyt hänestä väärän ilmiannon. Nikolai tuomittiin ensin kuolemaan, mutta tuomio muutettiin 10 vuoden vankeudeksi. Hän kuoli vankileirillä Sverdlovskin alueella Siperiassa 41 vuoden ikäisenä vuonna 1943. Kuolinsyy ei ole tiedossa.

Myös isä Nikolain vaimo Marta Leisman pidätettiin ja määrättiin karkotettavaksi. Neuvostovalta piti pappien perheitä Virossa ”sosiaalisesti vaarallisena elementtinä”. Sääntönä oli, että miehet tuomittiin vankileireille ja naiset ja lapset kyyditettiin Siperiaan. Vuonna 1941 kyyditetyistä ja karkotetuista vain harvat selvisivät hengissä. Useimmat kuolivat karkotuspaikassaan kärsimyksiin ja nöyryytyksiin. Marta Leisman kuoli Tomskin alueella keväällä 1943.

Diakoni Vassili Astanin oli kotoisin Gdovin piirikunnasta. Venäjän sisällissodan aikana hän palveli valkoarmeijan joukoissa. Vuonna 1919 hän asettui Viroon ja työskenteli kauppiaana. Kerran hän kävi salaa Venäjällä tapaamassa sairasta isäänsä. Venäjän tiedustelupalvelu käytti tätä episodia myöhemmin hyväkseen syyttäen häntä vakoilusta.

Vassili oli oikeudenmukainen ja huolehtivainen ihminen. Ostaessaan marjoja köyhiltä hän maksoi enemmän kuin pyydettiin. Koskaan hän ei vaatinut antamiensa lainojen takaisin maksua. Hän antoi lahjoituksia seurakunnille, myös luterilaiselle seurakunnalle ja maallisille järjestöille ja oli Tapan seurakunnan aktiivinen jäsen. Avioliiton solmittuaan Vassili vihittiin diakoniksi vuonna 1938. Kahden vuoden kuluttua hänet pidätettiin. Vankilassa hän sairastui. Häntä nöyryytettiin ruumiillisesti ja henkisesti. Lopulta Vassili tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin ampumalla 6.6.1941. Hänen hautapaikkansa ei ole tiedossa.

Diakoni Peeter Kozlov oli lähtöisin talonpoikaisperheestä Moskovan alueelta. Hän palveli varusmestarina Venäjän keisarillisessa armeijassa ja myöhemmin valkoarmeijassa. Vuonna 1922 hän asettui asumaan Viroon ja työskenteli tehtaan toimistossa. Hän ei ollut naimisissa. Hänet vihittiin diakoniksi Narvassa vuonna 1939. Diakoni Peeter pidätettiin huhtikuussa 1941 ja häntä syytettiin kuulumisesta vastavallankumoukselliseen ryhmään. Hän kuoli seuraavana vuonna Siperiassa Solikamskin vankileirillä 56 vuoden ikäisenä.

Joann Lagovski oli papin poika Kostromasta Venäjältä. Hän valmistui teologian maisteriksi Kiovan hengellisestä akatemiasta. Venäjän sisällissodan aikana Joann emigroitui länteen ja toimi luennoitsijana Pyhän Sergein teologisessa instituutissa Pariisissa. Hän oli yksi Venäläisen kristillisen opiskelijaliiton johtajista ja sen lehden toimittaja. Vuonna 1933 Joann muutti perheineen Viroon. Hän johti Venäläisen kristillisen opiskelijaliiton Viron osastoa, kirjoitti artikkeleita ja piti luentoja hengellisistä aiheista. Hän oli jäsenenä Kirkon hallintotehtävissä ja toimi lukijana Tarton kirkossa.

Joann Lagovski pidätettiin elokuussa 1940 yhdessä Venäläisen kristillisen opiskelijaliiton Viron osaston jäsenten kanssa. Heidän kaikkien todettiin syyllistyneen neuvostovastaiseen toimintaan sekä vangittujen ja Venäjälle kyyditettyjen auttamiseen. Joann tuomittiin kuolemaan, häntä kidutettiin, nöyryytettiin ja lopulta 3.7.1941 hänet ammuttiin.

Theodor Pettai oli kotoisin Vōrumaalta. Hän opiskeli Riian pappisseminaarissa, meni naimisiin ja sai kolme lasta. Vanhempiensa kuoltua hän huolehti myös nuorempien sisarustensa kasvattamisesta. Bolševikit pidättivät Theodorin jo vuonna 1919 ja tuomitsivat kuolemaan, mutta Viron armeijassa palvelleet suomalaiset vapaaehtoiset vapauttivat hänet.

Viron itsenäistyttyä Theodor toimi opettajana sekä kuoronjohtajana paikallisessa kirkossa. Hän osallistui aktiivisesti yhteiskunnalliseen elämään: hän perusti paikallisen kirjaston ja kuului Viron suojeluskuntaan ja muihin järjestöihin. Hän oli tunnettu ystävällisyydestään ja nautti paikallisten asukkaiden kunnioitusta. Theodor pidätettiin kesäkuussa 1941. Hänen perheensä kyyditettiin Siperiaan, jossa hänen vaimonsa kuoli. Theodoria syytettiin neuvostovastaisesta kiihotuksesta ja hänet tuomittiin kuolemaan. Hänet teloitettiin ampumalla todennäköisesti vuonna 1942.

Theodorin vaimo Anna Pettai oli kotoisin Mōnistesta. Hän oli alkujaan luterilainen mutta liittyi ortodoksiseen kirkkoon ennen kuin hänet vihittiin Theodorin kanssa. Hän oli aktiivisesti mukana suojeluskunnan naisosaston toiminnassa. Theodorin pidätyksen jälkeen Anna kyyditettiin 17- ja 9-vuotiaiden tyttäriensä kanssa Siperiaan. Tiedon puute Theodorin kohtalosta oli perheelle tuskallista. Paikallisessa kolhoosissa heille määrättiin vero, jota he eivät pystyneet maksamaan, koska heistä kolmesta vain vanhin tytär Helvi oli työkykyinen. Silloin heiltä takavarikoitiin kaikki, mitä he omistivat, enimmät vaatteet mukaan lukien. Ajoittain he söivät jopa ruohoa säilyäkseen hengissä. Käsityötaito auttoi heitä jonkin verran. Koettelemukset mursivat Annan terveyden, ja hän kuoli 58-vuotiaana helmikuussa 1948. Kuolinvuoteellaan hän pyysi anteeksi läheisiltään ja antoi itse anteeksi.

Ekumeeninen patriarkaatti kanonisoi Viron uusmarttyyrit vuonna 2012. Heidän muistoaan vietetään 14. kesäkuuta, joka on Virossa vuoden 1941 suurkyyditysten muistopäivä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.