5.6.2017

Sävelmä
7. säv.

Pyhän Hengen päivä

1. helluntainjälkeinen viikko

Paastoton viikko

pm. Doroteos, Tyroksen piispa (+ 362)

Maailman ympäristöpäivä

pt:t Vassian ja Joona Pertominskilaiset, Karjalan pyhät (+ 1561)

Valamon vanhuksen, skeemaigumeni Johanneksen (Aleksejev) kuolinpäivä (1873-1958).

Epistola
Ef. 5:8b–19

Ef. 5:8b–19

8 Eläkää valon lapsina! 9 Valo kasvattaa hyvyyden, oikeuden ja totuuden hedelmiä. 10 Pyrkikää saamaan selville, mikä on Herran mielen mukaista. 11 Älkää osallistuko pimeyden töihin: ne eivät kanna hedelmää. Tuokaa ne päivänvaloon. 12 Mitä sellaiset ihmiset salassa tekevät, on häpeällistä sanoakin, 13 mutta kaikki tulee ilmi, kun valo sen paljastaa. 14 Kaikki, mikä on paljastettu, on valossa. Sen vuoksi sanotaankin: -- Herää, sinä joka nukut, ja nouse kuolleista, niin Kristus on sinua valaiseva! 15 Katsokaa siis tarkoin, miten elätte: älkää eläkö tyhmien tavoin, vaan niin kuin viisaat. 16 Käyttäkää oikein jokainen hetki, sillä tämä aika on paha. 17 Älkää olko järjettömiä, vaan ymmärtäkää, mikä on Herran tahto. 18 Älkää juopuko viinistä, sillä siitä seuraa rietas meno, vaan antakaa Hengen täyttää itsenne. 19 Veisatkaa yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja, soittakaa ja laulakaa täydestä sydämestä Herralle.

Matt. 18:10–20

5.6.2017

Matt. 18:10–20

Herra sanoi: 10 "Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja. 11 Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan. 12 "Mitä arvelette: jos jollakulla on sata lammasta ja yksi niistä eksyy, niin eikö hän jätä ne yhdeksänkymmentäyhdeksän vuorille ja lähde etsimään sitä eksynyttä? 13 Ja jos hän sen löytää -- totisesti: hän iloitsee siitä enemmän kuin niistä yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä, jotka eivät olleet eksyksissä. 14 Samoin ei teidän taivaallinen Isänne tahdo, että yksikään näistä vähäisistä joutuisi hukkaan. 15 "Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. 16 Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä 'jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla'. 17 Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin. 18 Totisesti: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu. 19 "Minä sanon teille: mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa. 20 Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään."

Päivän synaksario

Pyhät marttyyrit Markinianos, Nikandros, Hyperekhios, Leonidas, Areios, Gorgios, Selianias, Pambo sekä naismarttyyrit Apollonia ja Irene

Pyhät marttyyrit Markinianos, Nikandros, Hyperekhios, Leonidas, Areios, Gorgios, Selianias, Pambo, Apollonia[1] ja Irene pidätettiin Aleksandriassa kristittyjen vainon aikana. Toisiaan rohkaisten he astuivat julmaksi ja säälimättömäksi tiedetyn maaherran eteen. Yhteen ääneen he ilmoittivat, etteivät välittäneet vähääkään maaherrojen vallasta ja uhkauksista, koska nämä eivät tunnustaneet Kristusta Herraksi.

Kristittyjen rohkeuden ärsyttämänä maaherra keksi uuden kidutuskeinon: hän jätti nämä kymmenen pyhää ihmistä päiväkausiksi ulos aidatulle alueelle Egyptin kuumaan aurinkoon ilman ruokaa ja vettä. Hän myös antoi käskyn, että jonkun piti joka päivä huutaa heille aitauksen toiselta puolelta: ”Raikasta vettä ja hyvää ruokaa niille, jotka uhraavat jumalille!” Mutta kristityt pysyivät lujina toivossaan ja tunnustivat Kristuksen ainoaksi Vapahtajakseen. Kärsiminen Hänen tähtensä merkitsi heille todelliseen vapauteen pääsemistä ja kuoleman voittamista. Tultakin polttavampi rakkaus Jumalaan sai heidät vähättelemään kuumuutta ja liikutuksen kyyneleet korvasivat heille veden. Näin he pysyivät rukouksessa ja lauloivat ylistyshymnejä aina kuolemaansa asti. Kun maaherra sai tietää, ettei kukaan heistä ollut antanut periksi, hän käski, että aitaus oli täytettävä maalla. Niin siitä tuli heidän hautansa.


[1] Joissain lähteissä: Apollonios.

Pyhä marttyyripiispa Doroteos Tyroslainen

Pyhä Doroteos toimi Tyroksen piispana Foinikiassa Diocletianuksen vainojen aikana 300-luvun alkuvuosina. Hän tunsi hyvin Uuden ja Vanhan testamentin samoin kuin apostolien ja profeettojen elämää koskevat perimätiedot. Doroteos pakeni vainoja Odyssopolikseen (nyk. Varna) Mustanmeren rannalle, jossa hän viipyi kunnes vainot päättyivät vuonna 320. Sen jälkeen hän palasi Tyrokseen ja kaitsi hiippakuntaansa rauhassa monta vuotta.

Kun Julianos Luopio alkoi vuonna 361 toteuttaa salakavalia suunnitelmiaan kristinuskon hävittämiseksi, tuolloin jo 107-vuotias piispa pakeni jälleen Odyssopolikseen. Keisarin lähettiläät kuitenkin löysivät hänet. Edes hänen korkea ikänsä ei herättänyt heissä kunnioitusta, vaan he antoivat kiduttaa häntä julmasti aina siihen saakka, kunnes hän kuoli. Näin piispa Doroteos siirtyi pyhien joukkoon.

Pyhä marttyyripiispa Bonifatius, Saksan apostoli

Pyhä marttyyripiispa Bonifatius, alkuperäiseltä nimeltään Winfrid, syntyi vuoden 673 tienoilla Englannin Creditonissa, Exeterin lähistöllä. Seitsenvuotiaana hän meni luostarikouluun Exeteriin ja myöhemmin Nurslingiin, missä hän oppi pyhiä kirjoituksia ja maallisia aineita.

Hyvästä oppilaasta tuli ennen pitkää luostarikoulun opettaja. Munkkina Winfrid oli innokas Jumalan sanan julistaja, joka toivoi pääsevänsä lähetystyöhön. Kun hänet oli vihitty papiksi (716), hän lähti kolmen muun Nurslingin luostarin munkin kanssa auttamaan Hollannin apostolia pyhää piispa Willibrordia (7.11.) lähetystyössä Friisinmaalla. Pakanat kuitenkin vastustivat heitä kiivaasti.

Lopulta munkkien oli palattava luostariinsa, jonka johtaja oli juuri kuollut, ja veljestö halusi valita Winfridin hänen seuraajakseen. Winchesterin piispan tuella Winfrid onnistui vapautumaan tästä velvollisuudesta ja valmistautui uuteen lähetysmatkaan käymällä pyhiinvaelluksella Roomassa vuonna 718. Paavi Gregorios II antoi hänelle uuden nimen Bonifatius ja valtuudet levittää evankeliumia Saksan pakanaheimojen keskuuteen.

Baijerin ja Thüringenin kautta Bonifatius palasi Friisinmaalle, missä piispa Willibrord oli onnistunut saamaan takaisin Utrechtin piispanistuimen. Kolmen vuoden ajan Bonifatius työskenteli jo iäkkään Willibrordin kanssa palauttaakseen kristinuskon Friisinmaalle. Kun Willibrord halusi vihkiä hänet piispaksi, hän vastasi, että hänen tehtäväkseen oli uskottu lähetystyö Saksan pakanoiden keskuudessa. Hessenissä hän perusti Amöneburgiin luostarin, josta tuli lähetystyön tukikohta.

Kun paavi sai tietää Bonifatiuksen menestyksestä, hän kutsui tämän Roomaan ja vihki hänet piispaksi ilman hiippakuntaa suoraan paavin alaisuuteen (722). Hessenissä Bonifatius voitti pakanat puolelleen erikoisella tavalla. Hän alkoi kaataa kirveellä tammea, jota pakanat pitivät Thor-jumalan pyhänä puuna. Kun pakanat kävivät hänen kimppuunsa, puu kaatui yhtäkkiä kuin näkymättömän käden halkaisemana Bonifatiuksen jalkoihin ja hajosi neljään osaan. Samaisen tammen puusta hän rakensi kirkon, jonka viereen hän perusti Fritzlarin luostarin.

Kun kristinuskoon kastettavien määrä vähitellen kasvoi, Bonifatius jätti oppilaansa jatkamaan työtä Hessenissä ja lähti itse Thüringeniin (724), missä hän aloitti lähetystyön perustamalla munkkiluostarin Ohrdrufiin Gothan lähelle ja useita nunnaluostareita. Näiden yhteisöjen tueksi hän kutsui Englannista munkkeja ja nunnia, jotka levittivät esimerkillään kristillistä elämäntapaa ja samalla myös sivilisaation valoa.

Saatuaan arkkipiispan arvon paavi Gregorios III:lta vuonna 731 väsymätön apostoli suuntasi tarmokkaan lähetystyönsä Baijeriin, jossa ei ollut vielä vakiintunutta kirkollista organisaatiota, vaikka tienoolla oli tehty lähetystyötä jo pitkään. Hän vihki piispat Salzburgiin, Freisingiin, Ratisboniin ja Passauhun. Palattuaan uudelta pyhiinvaellukselta Roomasta paavin antamien reliikkien ja suosituskirjeiden kanssa hän vihki piispat Hesseniin ja Thüringeniin, missä käännytystyö oli vielä vaikeampaa kuin Baijerissa. Kahdenkymmenen vuoden tiiviin työn tuloksena hän pystyi kuitenkin esittelemään uudelle paavi Sakariaalle kirkon järjestäytyneenä ja toimivana. Työnsä kruunuksi hän perusti keskelle vaikutusaluettaan – Friisinmaa, Hessen, Thüringen ja Baijeri – oppilaansa Strumin avulla Fuldan suuren munkkiluostarin. Bonifatius vetäytyi sinne vuosittain lepäämään ja opettamaan yhteisölle luostariperinnettä. Luostari kasvoi jo hänen elinaikanaan neljäsataapäiseksi.

Bonifatius osallistui vuonna 743 suureen saksalaiseen kirkolliskokoukseen Austrasiassa, frankkien valtakunnan koillisosassa, jossa pyrittiin ratkaisemaan frankkilaisen kirkon ongelmia. Kirkon organisaation epäjärjestys oli jättänyt tilaa pakanuuden uudelle voimistumiselle. Kokouksessa piispojen auktoriteetti vahvistettiin. Myös Bonifatiuksen hallintoalueella piispat saivat tehtäväksi valvoa papistoa, pyhän tradition noudattamista ja taistelua taikauskoa vastaan. Joitakin aatelisten hallussa olleita kirkon maita palautettiin kirkolle ja kelvottomia pappeja erotettiin. Uudistukset levisivät koko frankkilaiseen kirkkoon ja Soissonsin kirkolliskokous vahvisti ne vuonna 744.

Bonifatius yritti saada frankkilaisen kirkon yhdistymisen päätökseen ja siirsi piispanistuimen Kölniin, mutta kun jotkut papiston edustajat ja frankkilaiset ruhtinaat estivät sen toteutumisen, hän asettui Mainziin vuonna 747. Alsace, Alemania ja Trierin alue olivat edelleenkin vähemmän riippuvaisia Roomasta, kun taas Saksi piti itsepintaisesti kiinni barbaarisista tavoistaan. Kun Austrasian major domus Karloman luopui vallasta mennäkseen luostariin, Bonifatius vihki Soissonsissa hallitsijaksi hänen veljensä Pipin III Pienen, josta alkoi karoliininen dynastia (751).

Bonifatius toivoi yhä voivansa tehdä lähetystyötä uppiniskaisessa Friisinmaassa. Hän luovutti Mainzin hiippakunnan oppilaalleen Lullille ja ottaen enteellisesti käärinliinan matkatavaroihinsa lähti talveksi Utrechtiin oppilaansa johtamaan luostariin, josta käsin hän keväällä aloitti lähetystyön Friisinmaan pohjoisosissa.

Lähetystyöntekijät kastoivat suuren joukon pakanoita, mutta 5. kesäkuuta 754, kun piispa Bonifatiuksen oli määrä toimittaa heidän mirhallavoitelunsa, heidän leiriinsä hyökkäsi aseistettu joukko. Palvelijat ja seuralaiset yrittivät tehdä aseellista vastarintaa, mutta Bonifatius asettui heidän keskelleen ja kielsi miehiä kostamasta pahaa pahalla. ”Kauan kaivattu päivä on koittanut. Meidän pelastuksemme aika on tullut. Hyväksykäämme Herran päätös ja kiittäkäämme häntä. Luottakaa Häneen, sillä Hän on jo pelastanut teidän sielunne!” Barbaarit raivostuivat kahta enemmän. Yksi heistä iski miekallaan kaikin voimin Bonifatiusta päähän, niin että tämä menehtyi saman tien. He surmasivat 52 hänen tovereistaan ja tuhosivat miekoilla ja kirveillä lähetystyöntekijöiden ainoat aarteet, reliikkilippaat ja kirjat.

Kristityt hakivat myöhemmin heidän ruumiinsa, ja Bonifatiuksen jäännökset vietiin hänen toivomuksensa mukaisesti Fuldaan, josta tuli pyhiinvaelluskeskus ja Saksan kirkkojen yhtenäisyyden symboli. Fuldassa säilytetään myös kirjaa, jota hän oli ollut lukemassa ja jossa näkyy miekanjälkiä ja pyhän vuodattamaa verta. On sanottu, että pyhällä marttyyripiispalla ja Saksan apostolilla Bonifatiuksella oli Euroopan historiaan suurempi vaikutus kuin kenelläkään muulla englantilaisella, sillä hän oli keskeinen hahmo saksalaisten kristillistymisessä.

Pyhä marttyyri Sancho

Pyhä marttyyri Sancho[1] syntyi Albissa Ranskan eteläosassa. Kun hän oli vielä alaikäinen, muslimit hyökkäsivät hänen kotialueelleen. Maurit ottivat poikasen kiinni ja veivät hänet sotavankina Cordobaan. Siellä hän joutui nuorten alokkaiden joukkoon, joille opetettiin sotataitoja. Sancho ilmoitti olevansa kristitty ja torjuvansa jyrkästi profeetta Muhammadin. Oikeudenkäynnissä vuonna 851 hänet tuomittiin kuolemaan. Useita muita kristittyjä teloitettiin samaan aikaan samasta syystä, mutta ilmeisesti ketään muuta ei kidutettu samalla tavalla. Sancho syöstiin maahan ja lävistettiin elävältä seipäällä varoitukseksi toisille kristityille. Hänen ruumiinsa asetettiin useiksi päiviksi näytteille, minkä jälkeen ruumis poltettiin ja tuhka heitettiin jokeen.


[1] Sancho on joko vanha iberialainen nimi tai kansanomainen muoto latinalaisesta nimestä Sanctius, joka tulee sanasta sanctus, ”pyhä”.

Pyhittäjä Doroteos Khiliokomoslainen

Pyhittäjä Doroteos Khiliokomoslainen syntyi Trapezuntassa (nyk. Turkin Trabzon). Nuorukaisena hän pakeni vanhempiensa järjestämää avioliittoa Amisokseen hiljattain perustettuun Kristuksen syntymän luostariin. Sen igumeni Johanneksella oli erottelukyvyn lahja, joten hän pystyi näkemään nuoren miehen loistavan tulevaisuuden ja vihki hänet munkiksi.

Doroteos kilvoitteli innokkaasti ja oli kuuliainen paitsi luostarin johtajalle myös munkkiveljilleen pitäen itseään kelvottomana palvelijana, joka ei ansainnut edes saada heiltä siunausta. Vuosia myöhemmin hänet vihittiin papiksi, mistä lähtien hän toimitti jumalallisen liturgian joka päivä 62 vuoden ajan. Hän eli kokonaan Jumalalle ja kostutti keljan lattian kyynelillään. Kerran hänen kasvonsa loistivat liturgian aikana kirkastuneina kuin Mooseksella tämän palatessa alas Siinain vuorelta.

Doroteos näki näyn, jossa häntä kehotettiin rakentamaan läheiselle Khiliokomoksen kukkulalle Pyhälle Kolminaisuudelle omistettu kirkko ja perustamaan sen ympärille luostari. Hän meni pyytämään kyynelsilmin hengelliseltä isältään Johannekselta, ettei tämä siunaisi hänen lähtöään, sillä hän pelkäsi menettävänsä kuuliaisuuden siunauksen. Johannes käski hänen kuitenkin totella Jumalaa ja antoi hänen mukaansa yhden munkeista. He rakensivat kirkon lähiseudun asukkaiden avulla.

Doroteoksen pyhyyden ansiosta hänen lavraansa kerääntyi pian joukko oppilaita, jotka asuivat kukin omassa keljassaan, elivät kättensä työllä ja kokoontuivat päivittäisiin jumalanpalveluksiin kirkkoon. Jumala siunasi Doroteosta armolla ja ihmeillä yhteisön hyväksi. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän pyhittäjä Doroteos Khiliokomoslainen pyysi anteeksi jokaiselta veljestön jäseneltä ja antoi sitten yksinäisyydessä ja rauhassa sielunsa Jumalan käsiin. Tämä tapahtui 1040-luvulla.

Pyhä Igor, Kiovan ja Tšernigovin suuriruhtinas

1100-luvun puolivälissä Venäjällä käytiin valtataistelua Kiovan ruhtinuudesta. Suuriruhtinaana hallitsi Vsevolod Olgovitš (Oleginpoika), josta kansa ei pitänyt, mutta joka nokkeluutensa avulla onnistui pysyttelemään vallassa. Hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1146 suuriruhtinaskunnan johto siirtyi hänen nuoremmalle veljelleen Igor Oleginpojalle. Kiovalaiset eivät kuitenkaan halunneet enää Olegin jälkeläistä ruhtinaakseen. Jo kahden viikon kuluttua he liittoutuivat ruhtinas Izjaslav Mstislavitšin kanssa ja nousivat Igoria vastaan. Igor vangittiin, vietiin Perejaslavliin ja teljettiin umpinaiseen, ovettomaan ja ikkunattomaan hirsityrmään, jossa hän sairastui. Nääntyneenä hän pyysi, että saisi jättää maailman ja vihkiytyä munkiksi. Perejaslavlin piispa Eufimi täytti hänen toiveensa ja antoi hänelle munkkivihkimyksessä nimen Gabriel. Kun Igor oli toipunut vankeuden rasituksesta, hänet siirrettiin Kiovaan Pyhän Teodoroksen luostariin, jossa hänet vihittiin suureen skeemaan nimellä Ignati.

Seuraavana vuonna valtataistelu ruhtinassuvun eri haarojen välillä puhkesi uudelleen avoimeksi yhteenotoksi. Kansa päätti raivata tieltään kaikki Olegin jälkeläiset, mukaan lukien Igorin − siis skeemamunkki Ignatin. Valtaa pitävä ruhtinas Izjaslav ja hänen veljensä Vladimir yrittivät pelastaa hänet, mutta eivät onnistuneet. Metropoliitta Klimentin varoituksista huolimatta kiihtynyt väkijoukko tunkeutui luostariin ja raahasi kirkossa Jumalanäidin ikonin edessä rukoilleen Igorin pihalle. Häntä pahoinpideltiin ja hänet surmattiin julmasti syyskuun 19. päivänä vuonna 1147.

Kolmen vuoden kuluttua, 5. kesäkuuta 1150, Igorin veli Tšernigovin ruhtinas Svjatoslav siirrätti hänen reliikkinsä Tšernigoviin Kristus Vapahtajan katedraaliin, jossa niiden äärellä tapahtui paljon ihmeitä.

Jumalansynnyttäjän ikonia, jonka edessä pyhä Igor rukoili juuri ennen kuolemaansa, alettiin nimittää ruhtinas Igorin (Igorevin) Jumalanäidiksi. Ikonia säilytettiin Kiovan luolaluostarissa ja se tunnettiin ihmeitä tekevänä. Ikonin juhlaa vietetään samana päivänä pyhän Igorin muiston kanssa.

Autuas Konstantinos, Kiovan ja koko Venäjän metropoliitta

Kiovan metropoliitta Mikael II jätti piispanistuimensa ja vetäytyi Konstantinopoliin vuonna 1145. Kahden vuoden kuluttua suuriruhtinas Izjaslavin koolle kutsuma Venäjän piispainkokous nimitti metropoliitaksi hurskaudestaan ja oppineisuudestaan tunnetun skeemamunkki Klimentin. Omaa riippumattomuuttaan korostaakseen suuriruhtinas ei pyytänyt nimitykselle Konstantinopolin patriarkan vahvistusta, mikä herätti närää osassa piispoista. Kliment kuitenkin vihittiin piispaksi ja asetettiin virkaan.

Vuonna 1155 Kiovan suuriruhtinaaksi nousi Juri Dolgoruki, joka halusi siirtää Klimentin pois piispanistuimelta. Hänen pyynnöstään Konstantinopolista lähetettiin heti seuraavana vuonna metropoliitta Konstantinos johtamaan Kiovan hiippakuntaa. Patriarkan nimissä tämä syrjäytti Klimentin ja nimitti hiippakuntiin eri puolille Venäjää kreikkalaisia piispoja slaavilaisten sijaan, etteivät paikalliset slaavilaiset piispat enää voisi toimia omavaltaisesti ilman Konstantinopolin siunausta. Tapahtumat herättivät kuitenkin hämmennystä: osa kansasta asettui kannattamaan metropoliitta Klimentiä ja osa Konstantinosta. Kun suuriruhtinas Juri Dolgoruki kahden vuoden kuluttua kuoli, ruhtinaat päättivät ratkaista riidan panemalla viralta molemmat piispat. Heidän pyynnöstään Konstantinopolin patriarkka nimitti Kiovan metropoliitaksi kokonaan uuden miehen, Teodoroksen.

Konstantinos vetäytyi jo ennen Teodoroksen saapumista Tšernigoviin, jossa piispana oli kreikkalainen Antoni. Siellä hän odottamatta sairastui. Hän alkoi katua, että oli rangaissut metropoliitta Klimentin kannattajia liian ankarasti. Ennen kuolemaansa vuonna 1159 Konstantinos antoi piispa Antonille sinetöidyn testamenttinsa vannottaen tätä täyttämään kaiken, mitä siihen oli kirjoitettu. Kun Antoni metropoliitta Konstantinoksen kuoltua avasi ja luki testamentin, kaikki läsnäolijat olivat sanattomia hämmästyksestä. Testamentissa sanottiin: ”Älkää kuolemani jälkeen haudatko ruumistani, vaan sitokaa köysi jalkoihini ja raahatkaa ruumiini kaupungin ulkopuolelle koirien syötäväksi, sillä olen tehnyt syntiä ja saanut aikaan levottomuutta. Olkoon Jumalan käsi tämän vuoksi raskaana päälläni.”

Piispa Antoni ei rohjennut olla täyttämättä pyhän Konstantinoksen viimeistä tahtoa. Kauhuissaan ja kyyneliä vuodattaen hän jätti tämän ruumiin hautaamatta. Kolmeen vuorokauteen yksikään peto ei kuitenkaan koskenut siihen ja joka yö sen yllä loisti kolme tulipylvästä. Samaan aikaan Kiovassa raivosi kolmen päivän ajan kauhea ukkosmyrsky, mutta Tšernigovissa oli kirkas auringonpaiste. Viimein Tšernigovin ruhtinas Svjatoslav antoi määräyksen haudata pyhä Konstantinos Kristus-Vapahtajan katedraaliin pyhän ruhtinas Igorin viereen. Heti hautauksen jälkeen myrsky Kiovassa tyyntyi ja kansa kokoontui suuriruhtinaan kehotuksesta muistopalveluksiin katumaan pyhää Konstantinosta vastaan tekemiään syntejä. Pyhän Konstantinoksen reliikkien äärellä Tšernigovissa tapahtui paljon ihmeitä.

Pyhä Feodor, Novgorodin ruhtinas ja pyhän Aleksanteri Nevskin veli

Pyhä Feodor oli pyhän Aleksanteri Nevskin vanhempi veli. Hän syntyi vuonna 1218 (1219). Kronikoiden mukaan hänen isänsä Vladimirin ruhtinas Jaroslav Vsevolodovitš jätti hänet ja Aleksanterin edustajikseen Novgorodiin vuonna 1228 Feodorin ollessa vain 10-vuotias. Vapaat novgorodilaiset valitsivat kuitenkin ruhtinaakseen pyhän Mikael Tšernigovilaisen (20.9.) ja nuorukaiset joutuivat lähtemään Novgorodista.

Viisitoistavuotiaana pyhä Feodor oli isänsä toivomuksesta menossa naimisiin pyhän Mikael Tšernigovilaisen tyttären Feodulian kanssa. Vieraiden kokoontuessa hääjuhlaan nuori sulhanen odottamatta kuoli kesäkuun 5. päivänä vuonna 1233. Hänet haudattiin Novgorodiin Pyhän Georgioksen (Jurjevin) luostariin. Feodorin kihlattu morsian jätti maailman, vihkiytyi nunnaksi ja kilvoitteli saavuttaen pyhyyden. Hänet tunnetaan pyhittäjä Jefrosinia Suzdalilaisen nimellä (25.9.).

Vuonna 1614 ruotsalaiset sotajoukot hyökkäsivät Jurjevin luostariin. He avasivat pyhän ruhtinaan haudan ja löysivät hänen pyhäinjäännöksensä maatumattomina ruhtinaanvaatteissaan. Tämän jälkeen reliikit siirrettiin Novgorodin Pyhän Sofian katedraaliin.

Pyhittäjä Pietari Korišalainen

Pyhittäjä Pietari syntyi 1100−1200-lukujen vaihteessa Serbiassa – nykyisen Kosovon alueella – Ujmirin kylässä lähellä Pećin kaupunkia. Hänen vanhempansa olivat hartaita ortodokseja. Pietari oli luonteeltaan lempeä ja nöyrä. Hän mieluummin paastosi, kävi kirkossa ja luki Raamattua kuin leikki ikäistensä lasten kanssa. Raamatusta hän oppi, että palvellakseen Jumalaa hänen tulisi jättää kaikki mitä maailmassa on, myös kotinsa ja vanhempansa. Hänen sielussaan syttyi kaipaus omistautua Jumalalle yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa.

Isänsä kuoleman jälkeen Pietari kertoi halustaan vetäytyä erakkoelämään. Hänen äitinsä anoi häntä jäämään kotiin ja huolehtimaan nuoremmasta siskostaan Helenasta. Pietari myöntyi. Hän otti huolehtiakseen perheen elatuksesta, mutta ei kuitenkaan luopunut askeettisista paasto- ja rukouskilvoituksistaan, vaan kaksinkertaisti ne. Äitinsä kuoleman jälkeen hän päätti viimein toteuttaa toiveensa ja jättää maailman. Hänen sisarensa ilmaisi myös halunsa omistautua paasto- ja rukouselämään. Yhdessä he lähtivät kotikylästään. Läheisessä kirkossa eräs vanha munkki vihki Pietarin munkiksi.

Pietari rakensi lähistölle kaksi keljaa, toisen itselleen ja toisen sisarelleen. Heidän sukulaistensa ja ystäviensä vierailut keskeyttivät kuitenkin tuon tuostakin heidän hiljaisen kilvoituselämänsä, ja lopulta he päättivät siirtyä kaukaisempaan paikkaan. Sielläkään heidän hyveellinen ja pyhä elämänsä ei pysynyt salassa, vaan veti puoleensa vieraita.

Pyhien elämäkertojen innoittamana Pietari halusi antautua yhä suurempiin kilvoituksiin, mutta koki sisarensa esteeksi. Viimein hän teki päätöksen lähteä eteenpäin yksin. Helena kuitenkin huomasi hänen lähtönsä ja seurasi häntä. He saapuivat yhdessä Prizrenin kaupungin yläpuolella kohoavalle korkealle vuorelle Koriša-nimisen kylän (nyk. Kabaš) lähettyville. Kun he pysähtyivät lepäämään, Helena nukahti ja Pietari päätti jättää hänet. Hän siunasi nukkuvan sisarensa ristinmerkillä ja lähti nopeasti matkaan pyyhkien eron kyyneleitä. Kun Helena herättyään huomasi olevansa yksin, hän itki katkerasti. Hän päätti jäädä vuorelle koko loppuelämäkseen. Hän asettui Korišan kylään ja vietti siellä neitseellistä ja pyhää elämää niin kuin Pietari oli häntä opettanut.

Jätettyään sisarensa Pietari kiipesi korkealle vuoristoon ja asettui asumaan löytämäänsä luolaan. Siellä hän kilvoitteli elämänsä loppuun asti kauan kaipaamassaan täydellisessä yksinäisyydessä, piilossa ihmisten katseilta. Hän kärsi vuodenaikojen mukaan milloin kylmyydestä, milloin kuumuudesta. Ravinnokseen hän käytti tammenterhoja ja villiyrttejä. Villieläimet eivät ahdistelleet häntä vaan pitivät hänelle seuraa.

Demonit sen sijaan taistelivat jatkuvasti Pietaria vastaan. Hän torjui ne laulamalla psalmeja ja hengellisiä lauluja läpi yön auringonnousuun asti. Käärmeenhahmoisen demonin kiusatessa hän varustautui sitä vastaan 40 päivän paastolla ja kutsui avukseen Jumalan enkeliä. Sitten hän lähti luolastaan ja alkoi taistella demonia vastaan lausumalla Jeesuksen nimeä. Pietari näki, miten ylienkeli Mikael ilmestyi, karkotti käärmeen miekallaan ja rohkaisi Pietaria jatkamaan kilvoitustaan. Kunnioitus ja suuri rauha täyttivät Pietarin sydämen. Hän löi rintaansa sanoen mielessään: ”Minä olen himojen mustaama ja löyhkään syntieni tähden. Mikä minä olen, että Sinä, Herra, lähetät enkelisi luokseni?” Hän palasi luolaansa kyyneliä vuodattaen ja kiitti Jumalaa ja pyhää ylienkeli Mikaelia.

Ilmestyksen jälkeen Pietari lisäsi kilvoituksiaan. Hän saavutti sellaisen sydämen puhtauden, että saattoi nähdä kaikki pahojen henkien virittämät ansat ja tehdä ne tyhjiksi rukouksella ja nöyryydellä. Hän sanoi: ”Minä olen tomua ja tuhkaa Herran edessä enkä pysty tekemään mitään omin voimin. Siksi minä paastoan ja kärsin täällä erämaassa, sillä Herra on minun Jumalani ja Pelastajani. Häneen minä panen koko toivoni.”

Kun Pietari oli saanut voiton kaikista demonisista kiusauksista, Herra täytti hänet sanomattomalla ilolla ja ympäröi jumalallisella valolla. Näky kesti monta päivää ja sen aikana Pietari sai tavanomaisen kitkerän ruokansa asemasta nauttia valosta säteilevää taivaallista makeutta. Palaen rakkaudesta Jumalaan hän toisteli psalmin sanoja: ”Minun sieluni janoaa Jumalaa, elävää Jumalaa. Milloin saan astua Jumalan kasvojen eteen?”[1]

Viimein Herra lähetti Pietarin luo muutamia Jumalaa rakastavia munkkeja, jotka pyysivät häntä opettamaan heille askeettista elämää. Pietari otti heidät iloiten vastaan, sillä hän tiesi lähtönsä olevan jo lähellä. Hän pyysi heitä kaivamaan hänen luolaansa haudan, johon hänet tulisi haudata. Munkkien pyynnöstä hän kertoi heille elämästään ja kilvoituksistaan. Pian tämän jälkeen pyhittäjä Pietari sairastui. Hyvästeltyään veljet hän antoi sielunsa rauhassa Herralle, jota hän oli rakastanut lapsuudestaan asti ja palvellut askeettisissa kilvoituksissa vanhuuden päiviinsä saakka. Hänen kuolinyönään 5. kesäkuuta vuonna 1270 (tai 1275) munkkiveljet näkivät monien kynttilöiden valaisevan hänen luolaansa ja kuulivat enkelten laulua. Seuraavana aamuna he löysivät hänen ruumiinsa kivisestä haudasta. Hänen kasvonsa säteilivät valoa ja luola oli täynnä hyvää tuoksua.

1300-luvun puolivälissä Serbian kuningas Dušan rakennutti kirkon pyhittäjä Pietarin haudalle. Osia hänen pyhäinjäännöksistään vietiin Konstantinopoliin. 1500-luvun lopulla pyhäinjäännökset olivat vaarassa joutua turkkilaisten miehittäjien käsiin. Silloin Korišan luostarin munkit piilottivat ne 200 kilometrin päähän Pyhän Mikaelin luolakirkkoon Crna Rekan luostarissa, jossa ne nykyäänkin ovat.


[1] Ps. 42:3.

Pyhittäjät Vassian ja Joona Pertominskilaiset, Karjalan pyhät

Pyhittäjät Vassian ja Joona olivat Solovetskin luostarin munkkeja ja igumeni Filipin (myöhemmin Moskovan metropoliitta, ks. 9.1.) oppilaita. Kun luostariin rakennettiin uutta pääkirkkoa, heidät lähetettiin vuonna 1561 mantereelle hakemaan kalkkia. Paluumatkalla laiva joutui Vienanjoen suulla myrskyyn ja upposi. Aallot heittivät Vassianin ja Joonan ruumiit Unalahden itärannalle, josta talonpojat löysivät ja hautasivat ne. Pian Vassian ja Joona ilmestyivät unessa Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarin munkki Mamantille, joka johti luostarin suolankeittämöitä Unan kauppalassa. Hän rakennutti pyhittäjien haudalle tsasounan vuonna 1599.

Vassianin ja Joonan haudalla alkoi tapahtua sairaiden paranemisia. Vuonna 1623 pappismunkki Jakov perusti paikalle luostarin, joka tultiin tuntemaan Pertominskin luostarina. Tsaarin lahjoitusten avulla luostariin rakennettiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkko.

Kesäkuun 5. päivänä muistellaan pyhittäjien Vassianin ja Joonan reliikkien löytymistä. Lisäksi heitä muistellaan kesäkuun 12. päivänä, joka oletettavasti on heidän kuolinpäivänsä.

Pyhä uusmarttyyri Markos Smyrnalainen

Pyhä Markos syntyi 1700-luvun puolivälissä Smyrnassa kristittyyn perheeseen. Vartuttuaan Markus meni Uuden Efesoksen kaupunkiin, jossa hänen veljensä pappismunkki Paisios toimi kanttorina, ja perusti sinne pienen yrityksen. Sieltä hän siirtyi Khioksen saarelle, jossa hän solmi avioliiton. Veljensä kehotuksesta hän kuitenkin siirtyi takaisin Uuteen Efesokseen. Siellä hän lankesi aviorikokseen naimisissa olevan kristityn naisen Marian kanssa. Asia tuli kaupungin turkkilaisjohtajan eli agan tietoon, ja eräänä yönä hän pidätytti laittoman pariskunnan.

Seuraavana aamuna sekä Markos että Maria kuolemanrangaistusta peläten ilmoittivat tuomioistuimen edessä kääntyvänsä islamiin. Markos ympärileikattiin ja Marian aga otti omaan haaremiinsa. Hänet päästettiin kuitenkin vapaaksi neljän kuukauden kuluttua, ja pariskunta liittyi jälleen yhteen. Markos alkoi saada palkkaa agalta, joka kohteli häntä kuin omaa poikaansa. Ulkonaisesti hän käyttäytyi vihaisesti kristittyjä kohtaan, mutta hänen sisimmässään omatunto soimasi häntä raskaasti.

Lopulta Markos meni salaa erään rippi-isän luo ja tunnusti hänelle kyyneleitä vuodattaen syntinsä. Hän kertoi halustaan päästä pakenemaan kristityille alueille, missä hän voisi tulla jälleen kristityksi. Maria oli samaa mieltä, ja he molemmat pitivät huolta siitä, ettei Marian poikaa, joka hänellä oli edellisestä avioliitostaan, ympärileikattu. Rippi-isä keksikin keinon, millä he pääsisivät pakenemaan. Hän neuvoi Mariaa teeskentelemään sairasta. Aga lähetti hänen luokseen hyvän lääkärin, joka oli kristitty ja rippi-isän hyvä ystävä. Tämä ilmoitti agalle, että sairaus on niin paha, että apua löytyisi vain Smyrnasta. Näin he saivat luvan lähteä matkaan.

Aga alkoi kuitenkin epäillä, että kyseessä saattoi sittenkin olla pakoyritys, ja lähetti Smyrnan ylituomarille kirjeen pyytäen tätä vangitsemaan heidät. Markos oli jo aivan Smyrnan edustalla, kun hän huomasi agan lähetin ja alkoi epäillä, että tämä oli lähetetty heidän takiaan. Niinpä he lähtivät saman tien laivalla kreikkalaisten asuttamille Joonian saarille, jotka tuohon aikaan kuuluivat Venetsialle. Siellä heidät otettiin mirhallavoitelun sakramentilla takaisin kirkon yhteyteen. Samalla heidät myös vihittiin avioliittoon.

Tämän jälkeen Markos ja Maria asuivat useilla eri paikkakunnilla ja päätyivät aina Venäjän laita-alueille saakka. Markoksen omantunnontuskat eivät kuitenkaan hellittäneet. Yhä enemmän häntä alkoi kiehtoa ajatus, että hän tunnustaisi muslimien edessä kääntyneensä takaisin kristinuskoon ja sovittaisi siten kieltämisensä marttyyrikuolemalla. Niinpä hän palasi takaisin Turkin vallan alla oleville seuduille. Hän puhui monien piispojen ja muiden kirkonmiesten kanssa aikeistaan. Kaikki kuitenkin varoittivat häntä uhkarohkeudesta ja muistuttivat apostoli Pietarinkin saaneen pelkästään katumuksensa tähden anteeksi sen, että oli kolmasti kieltänyt Kristuksen.

Markoksen sydämessä loimunnut rakkaus Kristukseen ei kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan. Hän palasi Uuteen Efesokseen, jossa hänen kääntymisensä islamiin oli tapahtunut. Siellä hän kohtasi ensimmäisen rippi-isänsä. Tämä kielsi kuitenkin häntä ryhtymästä mihinkään, koska kaupunkiin oli saatu turkkilaisilta johtomiehiltä lupa rakentaa uusi kirkko. Monet muslimit olivat siitä kuohuksissaan, koska sellaisia lupia ei yleensä annettu. Lisäksi oli kulunut vain vähän aikaa pyhän Georgioksen (6.4.) marttyyrikilvoituksesta. Uusi marttyyri ärsyttäisi muslimit koko kristittyä väestönosaa vastaan.

Markos palasi pettyneenä Khioksen saarelle. Siellä kaksi hänen tuttavapappiaan yritti vakuuttaa hänelle, että koska hänen marttyyrikilvoituksensa jäi toteutumatta hänestä itsestään riippumattomista syistä, Jumala ei kiellä häneltä marttyyrikruunua, vaan pitää häntä ”aikomukseltaan marttyyrina”, kuten sanonta kuului. Hänelle riittäisi, jos hän lähtisi viettämään askeettista elämää Athokselle. Tämä ei kuitenkaan tyydyttänyt Markosta. Hän vietti yönsä rukouksessa ja osallistui pyhään ehtoolliseen. Heti aamulla hän meni saaren turkkilaisen tuomioistuimen eteen, heitti turbaaninsa maahan ja pantuaan päähänsä athosvuorelaisen munkinmyssyn julisti risti kädessään kääntyneensä takaisin kristityksi. Tuomari kysyi häneltä, oliko hän tullut hulluksi vai oliko hän juovuksissa. Markos vastasi kirkkaalla äänellä olevansa täysin kunnossa ja julisti olevansa valmis vuodattamaan verensä rakkaudesta Kristukseen.

Markos heitettiin vankilaan ja pantiin jalkapuuhun. Hän alkoi sisäisen ilon vallassa laulaa kauniilla äänellään kirkkolauluja ja psalmeja. Tämä ärsytti vanginvartijoiden päällikköä, joka oli fanaattinen muslimi. Hän ryntäsi Markoksen kimppuun ja potki häntä kolmisenkymmentä kertaa eri puolille ruumista, kuten vankilaan tulleet kristityt myöhemmin kertoivat. Kun Markos sanoi vartijalle olevansa kristitty luopio, tämä raivostui vielä enemmän ja pahoinpiteli häntä niin, että hän sylki verta. Seuraavana yönä pyhälle Markokselle ilmestyi kolme uusmarttyyria, jotka kutsuivat häntä liittymään joukkoonsa mahdollisimman nopeasti.

Toisena päivänä iltapäivällä Markos vietiin uudelleen kuulusteltavaksi. Hän vahvisti aikaisemman todistuksensa ja tuomitsi voimallisesti islaminuskon. Läsnäolijat alkoivat hakata häntä armottomasti yhdessä vanginvartijoiden kanssa. Hän huudahti: ”Jos tietäisitte, minne olen menossa, heittäisitte menemään nuo ryhmysauvanne ja seuraisitte minua!”

Heti Markoksen kilvoituksen alettua Khioksen kristityt alkoivat paastota ja kerääntyivät kirkkoihin rukoilemaan hänelle voimaa. Hänelle onnistuttiin viemään pyhä ehtoollinen joka päivä. Kolmannen kuulustelun jälkeen kesäkuun 5. päivänä 1801 tuomari tuomitsi Markoksen mestattavaksi. Valoisin kasvoin Markos kiirehti mestauspaikalle, jonne oli kokoontunut valtava ihmisjoukko. Hän laski päänsä mestauspölkylle ja sanoi pyövelille: ”Lyö hyvin!” Mutta hämmennyksissään tämä epäonnistui ja joutui iskemään kuusi kertaa ennen kuin Markoksen pää putosi maahan. Kristityt riemuitsivat nähdessään marttyyrin saattaneen loppuun voittoisan taistelunsa. Suurin joukoin he ryntäsivät keräämään pyhäinjäännöksiksi hänen verisiä vaatekappaleitaan, kun taas jotkut menivät kirkkoihin laulamaan kiitosveisuja Jumalalle, joka oli vahvistanut marttyyria loppuun asti.

Pyhän Markoksen vaatteista ja verestä lähti ihana tuoksu, ja niiden kautta alkoi heti tapahtua ihmeitä. Erään ikonimaalarin muodottomiksi turvonneet jalat parantuivat heti, kun niihin hierottiin pyhän marttyyrin verta. Yksi nainen parani keuhkojen verensyöksyistä, joita hänellä oli ollut pari kertaa viikossa. Pyhä Markos ilmestyi lapsettomalle naiselle ja lupasi, että tämä saa lapsen, mikä toteutui.

Ihmeitä tapahtui niin paljon, että saaren turkkilaisetkin hämmästelivät. Erästä fanaattista turkkilaista eivät tällaiset puheenaiheet miellyttäneet. Hän lähti pyhän Markoksen mestauspaikalle ja siellä heitti halveksivasti piippunsa ja takkinsa muurille, jonka vieressä mestaus oli tapahtunut. Mutta kuten hän itse myöhemmin kertoi, tuskin hän oli sen tehnyt, kun paikalle ilmaantui kaksi valkopukuista miestä. He tarttuivat häneen ja heittivät hänet muurin takana olevaan ojaan. Herjaaja menetti tajuntansa ja jäi ojaan koko sateiseksi yöksi. Aamulla hän ryömi nelinkontin ihmisten ilmoille. Vasta monta päivää myöhemmin hän pystyi kertomaan, mitä hänelle oli tapahtunut, eikä koskaan täysin toipunut kokemastaan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.