2.6.2017

Sävelmä
6. säv.
Paasto
Öljy sallittu

p. Nikeforos Tunnustaja, Konstantinopolin patriarkka (+ 829)

Epistola
Ap. t. 27:1–28:1

Ap. t. 27:1–28:1

1 Kun oli päätetty, että lähtisimme meritse Italiaan, Paavali ja muutamat muut vangit annettiin Juliuksen, keisarillisen sotaväen sadanpäällikön, valvontaan. 2 Astuimme adramyttionilaiseen laivaan, jonka oli määrä purjehtia Aasian satamiin, ja lähdimme merelle. Mukanamme oli myös makedonialainen Aristarkos, joka oli kotoisin Tessalonikasta. 3 Seuraavana päivänä saavuimme Sidoniin, ja Julius, joka kohteli Paavalia hyvin, antoi hänen käydä ystävien luona hoitoa saamassa. 4 Lähdettyämme sieltä merelle purjehdimme vastatuulen takia Kyproksen suojaan, 5 jatkoimme sitten matkaamme Kilikian ja Pamfylian edustalla olevan merenselän yli ja laskimme maihin Lykian Myrassa. 6 Sieltä sadanpäällikkö löysi aleksandrialaisen laivan, joka oli lähdössä Italiaan, ja siirsi meidät siihen. 7 Useiden päivien ajan purjehduksemme sitten edistyi hitaasti, ja vain vaivoin pääsimme Knidoksen kohdalle. Tuuli esti meitä jatkamasta aikomaamme suuntaan, ja niin purjehdimme Salmonen niemen ohi Kreetan suojaan. 8 Etenimme vaivalloisesti saaren rannikkoa seuraten ja saavuimme sitten paikkaan, jonka nimi on Hyvätsatamat. Se on lähellä Lasaian kaupunkia. 9 Olimme olleet matkalla jo pitkän aikaa, paastopäiväkin oli ohitse, ja merenkulku alkoi olla vaarallista. Paavali varoitti toisia: 10 "Miehet, minä tiedän, että purjehduksestamme tulee työläs ja vaarallinen. Siinä ei ole vaarassa vain lasti ja laiva, vaan myös oma henkemme." 11 Sadanpäällikkö kuitenkin uskoi laivuria ja aluksen omistajaa enemmän kuin Paavalin puhetta. 12 Kun paikkakin oli talvisatamaksi soveltumaton, useimmat olivat sitä mieltä, että oli jatkettava matkaa ja yritettävä päästä talveksi Foiniksiin, Kreetan satamaan, joka antaa lounaaseen ja luoteeseen päin. 13 Kun sitten alkoi puhaltaa heikko etelätuuli, he luulivat onnistuvansa aikeessaan, nostivat ankkurin ja purjehtivat aivan Kreetan rannikkoa pitkin. 14 Mutta ei kestänyt kauankaan, kun saaren yli syöksyi raju tuuli, koillismyrsky. 15 Se tempasi laivan mukaansa, ja meidän oli jättäydyttävä tuuliajolle, sillä emme kyenneet nousemaan tuuleen. 16 Päästyämme Kauda- nimisen saaren suojaan saimme työllä ja tuskalla laivaveneen talteen. 17 Kun vene oli vedetty ylös, merimiehet ryhtyivät varotoimiin ja sitoivat köysiä laivan ympäri. Koska laiva oli vaarassa ajautua Syrtin hiekkasärkille, he laskivat ajoankkurin, ja ajelehtiminen jatkui näin. 18 Kun rajumyrsky yhä vain ahdisti laivaamme, miehet heittivät seuraavana päivänä osan lastista yli laidan, 19 ja kolmantena päivänä he omin käsin viskasivat kaiken irtaimen kannelta mereen. 20 Moneen päivään emme nähneet aurinkoa emmekä tähtiä, ja kun myrsky yhä raivosi ankarana, menetimme lopulta kaiken toivon selvitä hengissä. 21 Mutta silloin, kun emme pitkään aikaan olleet saaneet syödyksikään mitään, Paavali nousi toisten keskeltä ja sanoi: "Miehet! Teidän olisi pitänyt uskoa minua eikä lähteä Kreetasta. Silloin olisitte välttäneet nämä vastukset ja vahingot. 22 Mutta nyt kehotan teitä pysymään rohkealla mielin. Yksikään teistä ei menetä henkeään, ainoastaan laiva tuhoutuu. 23 Viime yönä näet vierelläni seisoi sen Jumalan enkeli, jonka oma minä olen ja jota minä palvelen. 24 Enkeli sanoi: 'Älä pelkää, Paavali. Sinä olet vielä seisova keisarin edessä, ja Jumala antaa sinulle sen lahjan, että myös matkatoverisi pelastuvat.' 25 Pysykää siis rohkeina, miehet! Minä luotan Jumalaan ja uskon, että käy niin kuin minulle on sanottu. 26 Jollekin saarelle me vielä ajaudumme." 27 Tuli neljästoista yö, ja yhä me ajelehdimme Adrianmerellä. Keskiyön aikaan merimiehistä alkoi tuntua, että lähestyttiin maata. 28 He luotasivat ja totesivat syvyydeksi kaksikymmentä syltä, ja kun he vähän ajan perästä luotasivat uudelleen, syvyyttä oli enää viidentoista sylen verran. 29 Merimiehet pelkäsivät meidän ajautuvan karikkoihin, ja siksi he laskivat laivan perästä neljä ankkuria ja jäivät odottamaan päivän valkenemista. 30 He yrittivät sitten lähteä salaa laivasta ja laskivat veneen vesille muka mennäkseen laskemaan keulasta ankkureita. 31 Mutta Paavali sanoi sadanpäällikölle ja sotamiehille: "Jos nuo miehet eivät pysy laivassa, teidän on mahdotonta pelastua." 32 Silloin sotilaat katkaisivat veneen köydet ja päästivät sen menemään. 33 Vielä ennen päivän koittoa Paavali kehotti kaikkia syömään. Hän sanoi: "Jo neljättätoista päivää te olette eläneet jännityksen vallassa ettekä ole syöneet ruoan murenta. 34 Siksi kehotan teitä nyt syömään jotakin. Se on välttämätöntä, jos mieli pelastua. Yksikään teistä ei menetä hiuskarvaakaan päästään." 35 Tämän sanottuaan hän otti leivän ja kaikkien nähden kiitti Jumalaa, mursi leivän ja alkoi syödä. 36 Toisetkin saivat tästä rohkeutta ja rupesivat ruokailemaan. 37 Meitä oli laivassa kaikkiaan kaksisataaseitsemänkymmentäkuusi henkeä. 38 Kun oli kylliksi syöty, merimiehet kevensivät laivaa heittämällä viljalastin mereen. 39 Aamun valjetessa merimiehet eivät tunteneet edessä olevaa maata, mutta he huomasivat matalarantaisen poukaman ja päättivät yrittää ohjata laivan sinne. 40 He katkaisivat ankkuriköydet ja antoivat ankkurien jäädä mereen, ja kun peräsinairot oli päästetty köysistään, he nostivat keulapurjeen tuuleen ja ohjasivat rantaa kohti. 41 Laiva kuitenkin ajautui päin särkkää ja törmäsi siihen. Keula juuttui tiukasti paikoilleen, ja aallokossa perä alkoi hajota liitoksistaan. 42 Sotamiehet aikoivat silloin tappaa vangit, ettei kukaan pääsisi uimalla pakoon. 43 Sadanpäällikkö kuitenkin esti heidän aikeensa, sillä hän halusi pelastaa Paavalin. Hän käski uimataitoisten hypätä ensimmäisinä mereen ja pyrkiä rantaan 44 ja heidän perässään toisten, joko lankkujen varassa tai muilla laivan kappaleilla. Näin kaikki pääsivät onnellisesti maihin. 28:1 Päästyämme turvaan saimme tietää, että saari oli Malta.

Joh. 17:18–26

2.6.2017

Joh. 17:18–26

[Jeesus sanoi:] 18 "Niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät. 19 Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä, että heistäkin tulisi totuuden pyhittämiä. 20 "Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun. 21 Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut. 22 "Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. 23 Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua. 24 "Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen. Siellä he näkevät minun kirkkauteni, jonka sinä olet antanut minulle, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman luomista. 25 Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen, ja nämä, jotka ovat tässä, ovat tulleet tietämään, että sinä olet lähettänyt minut. 26 Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä."

Päivän synaksario

Pyhä marttyyripiispa Erasmus Ohridilainen

Pyhä Erasmus vietti askeettista elämää Syyriassa Antiokian lähistöllä keisari Diocletianuksen (284–305) vainojen aikana. Hänen elämäntapansa teki hänet niin runsaan Jumalan armon arvoiseksi, että korpit ruokkivat häntä samaan tapaan kuin muinoin profeetta Eliaa (20.7.).

Erasmuksesta säteilleen pyhyyden takia hänet valittiin piispaksi vastoin tahtoaan, mutta jonkin ajan kuluttua hän tunsi Jumalan kutsuvan häntä kiertämään apostolina eri seuduilla julistamassa hyvää sanomaa niin sanojensa kuin ihmetekojensa kautta. Saavuttuaan Makedonian Ohridiin Erasmus herätti henkiin isän ja pojan, jotka hän myös kastoi lukuisien pakanoiden läsnä ollessa. Moni kääntyi tämän ihmeen ansiosta kristinuskoon. Erasmus kaatoi paikkakunnan epäjumalankuvat, ja hänen opetettuaan ja julistettuaan seitsemän päivää kristityiksi kääntyviä oli kosolti.

Keisari Maksimianus oli läpikulkumatkalla Hermopoliksessa, kun paikalliset asukkaat kertoivat hänelle, että muuan antiokialainen kristitty kaatoi epäjumalankuvia ja käännytti ihmisiä joukoittain kristinuskoon. Erasmus vietiin keisarin eteen ja häneltä kysyttiin, ketä jumalia hän palveli. Erasmus pysyi vaiti, ja häntä lyötiin kasvoihin.

Myöhemmän legendan mukaan Maksimianus vei Erasmuksen Zeuksen temppeliin ja näytti hänelle valtavan pronssipatsaan. Erasmus katsoi patsasta uhkaavasti, jolloin se hajosi palasiksi ja jäännösten keskeltä nousi pelottava lohikäärme. Kahdenkymmenentuhannen hengen kansanjoukko lankesi kauhuissaan Erasmuksen jalkoihin, ja tämä kastoi heidät.

Myöhemmin pyhä Erasmus toimi myös Italian Campanian Formiassa evankeliumia julistaen. Kun pyhän Erasmuksen kuoleman hetki lähestyi, hän kääntyi itään päin ja rukoili kolme kertaa Herraa antamaan kaikkien niiden synnit anteeksi, jotka tulevaisuudessa muistaisivat häntä. Silloin kirkas kruunu laskeutui taivaasta ja suuri joukko pyhiä tuli saattamaan häntä taivaallisiin kartanoihin.

Pyhä marttyyripiispa Fotinos, Lyonin piispa, ja hänen kanssaan kärsineet Maturus, Sanctus, Aleksanteri, Attalus, Ponticus ja Blandina

Lyonin ja Viennen marttyyrien kärsimyksiä keisari Marcus Aureliuksen aikaisissa julmissa vainoissa vuonna 177 tunnetaan kirjeestä, joka kuuluu aikansa kristillisen kirjallisuuden helmiin. Sen laativat vainoista hengissä selvinneet, ja se on osoitettu Vähän-Aasian ja Fryygian seurakunnille. Kirje on säilynyt Eusebiuksen Kirkkohistoriassa (V, 1:1–2:8).

Kirjeen autenttisuus on kiistaton, ja se on samalla varhaisin todiste järjestäytyneestä kristillisestä seurakunnasta Galliassa. Rhônejoen rantakaupungit Lyon ja Vienne muodostivat idän kauppareitin päätepisteen, minkä seurauksena niiden seurakuntiin kuului paljon kreikkalaisia kaukaa idästä, kuten heidän piispansa Fotinos, joka oli lähtöisin Vähästä-Aasiasta. Tämä oli mahdollisesti se vanhus, jota hänen seuraajansa Lyonin piispa Irenaios tarkoitti sanoessaan kuunnelleensa ”niitä, jotka olivat nähneet apostolit”.

Kirjeen esipuheessa sanotaan, että ”on mahdotonta sanoin ilmaista kristittyjen koettelemusten laajuutta, pakanoiden vimmaa pyhiä kohtaan ja kaikkea sitä, mitä autuaat marttyyrit ovat kärsineet”. Vainot alkoivat epävirallisella sosiaalisella eristämisellä: ”Meitä ei päästetty taloihin, kylpylöihin eikä torille.” Tätä seurasivat kansan väkivaltaisuudet, loukkaukset, kivitykset, ryöstely, hakkaamiset ”ja kaikki muukin, mitä raivostunut väkijoukko tekee niille, joita se vihaa”. Sitten alkoi virallinen vaino. Kristittyjen edustajia vietiin foorumille, kuulusteltiin julkisesti ja heitettiin vankilaan. Tuomarin epäoikeudenmukainen kristittyjen kohtelu närkästytti yleisön joukossa ollutta nuorta kristittyä nimeltä Vettius Epagathus, joka pyysi rohkeasti, että saisi puolustaa veljiään syytteitä vastaan. Kun häneltä kysyttiin, oliko hänkin kristitty, hän tunnusti sen, ja hänet lähetettiin saman tien marttyyrien joukkoon.

Kriisi koetteli kaikkien kestävyyttä ja hillitsi niiden intoa, jotka tähän asti olivat auttaneet vankeja. Noin kymmenen tunnustajaa ei kestänyt vaan luopui uskosta. ”Me olimme kaikki hyvin järkyttyneitä”, kirjeessä sanotaan, ”emme tulevien kidutusten pelosta vaan huolissamme siitä, että jotkut muutkin saattaisivat antaa periksi. Joka päivä pidätettiin lisää kristittyjä kunnes molemmista seurakunnista oli koottu kaikki vakavamielisimmät ja aktiivisimmat jäsenet.”

Kirje kuvaa tapahtumia tarkasti. ”Myös joitakin meidän pakanallisia palvelijoitamme pidätettiin, ja pelätessään, että hekin joutuisivat kokemaan samoja kidutuksia, joita he näkivät pyhien kärsivän, Saatanan ja sotilaiden yllyttäminä he alkoivat syyttää meitä ihmislihan syömisestä, insestistä ja muista iljetyksistä, joita meidän ei ole lupa edes ajatella ja joita me voimme tuskin uskoa kenenkään ihmisen tekevän. Kun tieto tästä levisi, monet sellaisetkin, jotka olivat ennen olleet ystävällisiä meitä kohtaan, vimmastuivat. Kansanjoukon, kuvernöörin ja sotilaiden suurin raivo kohdistui vienneläiseen diakoni Sanctukseen, vasta kastettuun Maturukseen, pergamoslaiseen Attalukseen, joka oli aina ollut kirkon tukipilari, ja palvelijatar Blandinaan. Tämän emäntä oli marttyyrien joukossa ja huolissaan siitä, pystyisikö ruumiillisesti heikko palvelijatar rohkeasti todistamaan Kristuksesta, ja me kaikki pelkäsimme. Blandina sai kuitenkin sellaisen voiman, että jopa kiduttajatkin, jotka vuoron perään piinasivat häntä aamusta iltaan, uupuivat.” Kaikki ihmettelivät, miten hän saattoi olla yhä hengissä, kun hänen kehonsa oli revitty riekaleiksi, mutta kärsimysten keskellä hän näytti saavan virkistystä ja rauhaa toistaessaan jatkuvasti sanoja: ”Olen kristitty, emmekä me tee mitään pahaa.”

Myös diakoni Sanctus kesti julmia kidutuksia vankkumattoman rohkeasti. Kaikkiin kysymyksiin hän vastasi vain: ”Olen kristitty.” Kun tavalliset kidutuksen muodot oli kokeiltu, hänen kehonsa herkimpiä osia poltettiin hehkuvan kuumilla levyillä, kunnes hän oli turvonnut aivan muodottomaksi. Kolme päivää myöhemmin, kun hän oli toipunut, sama toistettiin.

Niiden kristinuskosta luopuneiden joukossa, jotka oli suljettu vankilaan siinä toivossa, että he todistaisivat entisiä uskonveljiään vastaan, oli Biblias-niminen hento ja ujo nainen. Kun häntä kidutettiin, hän ”heräsi ikään kuin syvästä unesta ja kiisti jumalanpilkkaajien todistukset sanoen: ’Kuinka me voisimme syödä lasten lihaa, kun emme saa maistaa edes eläinten verta?" Siitä hetkestä alkaen hän tunnustautui taas kristityksi ja hänet vietiin takaisin marttyyrien joukkoon.”

Monet vangituista kuolivat vankilassa julmissa kidutuksissa, varsinkin nuoret ja kokemattomat. Toiset sen sijaan kestivät ja kestivät vahvistaen toisiakin, vaikka olivat jo saaneet kärsiä hirvittävästi ja näyttivät olevan henkihieverissä. Piispa Fotinos raahattiin 90 vuoden iästään ja raihnaisuudestaan huolimatta oikeuden eteen kansanjoukkojen huutaessa. Kun kuvernööri kysyi, kuka kristittyjen jumala oli, hän vastasi: ”Jos olet arvollinen, tulet sen tietämään.” Silloin häntä hakattiin, potkittiin ja kivitettiin, kunnes hän oli melkein tunnoton. Hänet heitettiin ahtaaseen vankityrmään, missä hän kuoli kaksi päivää myöhemmin. Kyseinen tyrmä on säilynyt Lyonissa.

Muiden marttyyrien kärsimykset olivat kullakin erilaisia. Kirjeen sanoin: ”He tarjosivat Isälle kauniin seppeleen, joka oli sidottu kaikenlaisista ja erivärisistä kukista. Oli kohtuullista, että jalot kilvoittelijat kestivät erilaisia koetuksia ja voittivat lopulta iankaikkisen elämän kirkkaimman kruunun.”

Maturus, Sanctus, Blandina ja Attalus joutuivat amfiteatteriin petojen eteen. Maturusta ja Sanctusta ruoskittiin, eläimet raatelivat heitä, ja he kestivät kaiken muunkin, mitä heille tehtiin kansan yllytyksestä. Sitten heidät istutettiin rautaistuimeen, joka kuumennettiin niin, että heidän palaneen lihansa haju täytti areenan, mutta heidän rohkeutensa ei pettänyt eikä Sanctus sanonut sanaakaan lukuun ottamatta sitä todistusta, jonka hän oli antanut alusta alkaen. Koko päivän kidutusten jälkeen he lopulta uhrasivat elämänsä.

Blandinan marttyyriuden aika ei ollut kuitenkaan vielä koittanut. Hänet sidottiin ristinmuotoiseen paaluun ja petoeläimet päästettiin irti. Toiset kilvoittelijat rohkaistuivat nähdessään hänet kädet ojennettuina kuin ristiinnaulitulla ja kiihkeästi rukoillen. Kun eläimet eivät suostuneet koskemaan Blandinaan, hänet vietiin takaisin vankilaan. Attalusta kuljetettiin ympäri amfiteatteria rinnallaan kilpi, jossa luki: ”Tämä on kristitty Attalus”. Kun kuvernööri sai tietää, että Attalus oli Rooman kansalainen, hän määräsi tämän pidettäväksi vankilassa, kunnes keisari päättäisi hänen kohtalostaan.

Alusta alkaen tunnustajat olivat osoittaneet suurta rakkautta ja nöyryyttä. Vaikka he todistivatkin uskostaan, he eivät syyttäneet ketään vaan rukoilivat vainoajiensa puolesta, niin kuin ensimmäinen marttyyri Stefanos, sekä uskosta luopuneiden veljiensä puolesta. He pyysivät muiden kristittyjen esirukouksia, jotta he itse pysyisivät uskollisina. Pian heidän rakastava huolenpitonsa heikommista veljistä palkittiin. Kirjeen sanoin: ”Elävien ansiosta kuolleet palautettiin elämään ja marttyyrit sovittivat ne, jotka olivat hylänneet marttyyrikilvoituksen.” Lopulta saatiin keisarin päätös, jonka mukaan tuomitut kristityt määrättiin kuolemaan mutta luopiot määrättiin vapautettaviksi. Tämän seurauksena ne, jotka olivat aikaisemmin kieltäneet Kristuksen, nyt tunnustivat Hänet rohkeasti, ja heidät lisättiin todistajien joukkoon. Ulkopuolelle jäivät vain ne, jotka eivät koskaan olleet sydämestään olleetkaan kristittyjä.

Fryygialainen lääkäri Aleksanteri rohkaisi vankeja, kun heitä kuulusteltiin. Hän oli asunut monia vuosia Galliassa, ja hänet tunnettiin rakkaudestaan Jumalaan ja rohkeasta evankeliumin levittämisestään. Kansanjoukot raivostuivat, kun uskosta luopuneet tunnustivat taas olevansa kristittyjä, ja alkoivat syyttää tästä Aleksanteria. Kuvernööri kysyi, kuka hän oli. Aleksanteri sanoi olevansa kristitty. Hänet tuomittiin siitä paikasta heitettäväksi petojen eteen. Seuraavana päivänä kuvernööri lähetti hänet areenalle yhdessä Attaluksen kanssa miellyttääkseen yleisöä. Heitä kidutettiin monin tavoin ja lopulta surmattiin.

Kirje jatkuu: ”Viimeisenä päivänä palvelijatar Blandina tuotiin taas amfiteatteriin yhdessä noin 15-vuotiaan veljensä Ponticuksen kanssa. He olivat joutuneet päivä päivältä katselemaan toisten kidutusta, ja nyt heidän käskettiin vannoa epäjumalien nimeen. Kun he kieltäytyivät, joukot eivät säälineet naista eivätkä nuorta poikaa vaan kiduttivat heitä monin tavoin yrittäen aina välillä saada heidät vannomaan epäjumalien nimeen. Ponticus kesti sisarensa tukemana jalosti kidutuksia ja antoi sitten henkensä. Autuas Blandina, aivan kuin äiti, joka on lähettänyt lapsensa voittajina edellään Kuninkaan luokse, kiiruhti liittymään heihin iloiten ja riemuiten lopustaan aivan kuin se olisi ollut kutsu häihin eikä petojen kynsiin. Ruoskimisen, villieläinten ja paistamisen jälkeen hänet lopulta heitettiin verkkoon ja annettiin härän raadeltavaksi. Eläin heitteli häntä jonkin aikaa, mutta hänen uskonsa ja yhteytensä Kristukseen kannatteli häntä niin, että oli aivan kuin hän ei olisi edes huomannut, mitä hänelle tehtiin. Lopulta hänkin sai surmansa, ja pakanatkin tunnustivat, etteivät olleet koskaan nähneet kenenkään naisen kestävän kidutuksia yhtä rohkeasti.”

Marttyyrien ruumiit heitettiin Rhônejokeen, jotta heistä ei jäisi reliikkejä eikä muistoakaan, mutta joitakin reliikkejä onnistuttiin keräämään talteen. Kertomus heidän loistavasta voitostaan kuolemasta kulkeutui nopeasti itään ja jäi osaksi kirkon traditiota. Kirjeessä sanotaan: ”Elämää he pyysivät ja Hän lahjoitti sen heille: he jakoivat sen lähimmäistensä kanssa ja lähtivät voittoisina Jumalan luokse. He rakastivat rauhaa ja jättivät veljilleen vain ilon, rauhan, sopusoinnun ja rakkauden.”

Pyhät marttyyrit päättivät kärsimyksensä eri aikoina. Heidän yhteinen muistopäivänsä 2.6. on päivä, jolloin heidän pyhät reliikkinsä nostettiin esiin.

Pyhä Nikeforos Tunnustaja, Konstantinopolin patriarkka

Pyhä Nikeforos syntyi Konstantinopolissa vuoden 758 tienoilla, jolloin keisari Konstantinos Kopronymoksen tuella vainottiin pyhien ikonien kunnioittajia. Nikeforoksen isä oli keisarin palatsin ensimmäinen sihteeri, mutta koska hän ilmoitti avoimesti olevansa ikonien kunnioittaja, hänet erotettiin virastaan ja lähetettiin maanpakoon Nikeaan. Siellä tämä hurskauden esikuvana tunnettu mies kuoli. Tämän jälkeen Nikeforoksen äiti Eudokia uskoi lahjakkaan poikansa erään keisarin sihteerin suojelukseen ja meni itse luostariin. Kun Nikeforos oli onnistuneesti päättänyt maalliset opintonsa, hän seurasi isänsä jälkiä ja hänestä tuli nuoren keisari Konstantinos I:n (780–787) ja leskikeisarinna Irenen sihteeri. Hän osallistui seitsemänteen yleiseen kirkolliskokoukseen keisarillisena edustajana.

Koska ikonien kunnioitus oli tuolloin saatu palautettua, maallista loistoa ja kunniaa karsastanut Nikeforos päätti kuunnella sisäistä ääntään ja ryhtyä munkiksi. Hän vetäytyi Bosporin kaukaisimmalle Aasian puoleiselle rannalle Agathun alueelle, jonne hän perusti luostarin, vaikka oli vielä maallikko. Nikeforos rukoili ja tutki pyhiä kirjoituksia öin ja päivin. Hän perehtyi syvällisesti Jumalan sanaan ja oppi käyttämään filosofiaa ja retoriikkaa, joita oli opiskellut, entistäkin täydellisemmin Jumalan palvelemiseen. Maallisten tieteiden hallitseminen ei johtanut häntä ylpeyteen vaan sai hänet kiittämään Jumalaa ja kasvamaan evankeliumin hyveissä. Vaikka Nikeforos oli yläluokkaa ja arvostettu oppinut, hän oli vapautunut maallisista siteistä ja oli lempeä, vaatimaton ja rakkaudellinen kaikkia kohtaan.

Kun pyhä patriarkka Tarasios oli kuolemaisillaan vuonna 805, hän nimitti Nikeforoksen seuraajakseen. Päätös hyväksyttiin yksimielisesti ja Nikeforos valittiin Konstantinopolin patriarkaksi, vaikka oli yhä maallikko. Keisari Nikeforos I oli ensin epäilevällä kannalla, mutta lopulta hänestä tuli Nikeforoksen innokas kannattaja. Keisari käytti koko auktoriteettinsa saadakseen Nikeforoksen luopumaan yksinäisestä kilvoittelustaan, ja lopulta tämä taipui. Nikeforos vihittiin ensin munkiksi ja sitten muutaman päivän kuluessa kaikkiin pappeuden asteisiin, minkä jälkeen hänet vihittiin patriarkaksi pääsiäispäivänä vuonna 806. Vihkimyksen jälkeen hän asetti juhlallisesti alttarille teoksen, jonka oli kirjoittanut pyhien ikonien kunnioittamisen puolustukseksi.

Tämä poikkeuksellisen nopea maallikon korottaminen kirkollisen hierarkian huipulle nostatti Studionin luostarin munkit vastarintaan pyhien Platonin (4.4.) ja Teodoroksen (11.11.) johdolla. Tilanne kiristyi entisestäänkin, kun uusi patriarkka päätti antaa pappeuden takaisin Joosefille, jonka hänen edeltäjänsä pyhä Tarasios oli erottanut, koska tämä oli siunannut keisari Konstantinos IV:n kanonien vastaisen avioliiton. Munkit katkaisivat ehtoollisyhteyden Nikeforoksen kanssa, jolloin keisari lähetti heidät maanpakoon Nikeforoksen pystymättä vaikuttamaan asiaan. Tilanne raukesi vasta, kun Mikael I nousi keisarin valtaistuimelle vuonna 811. Kun uusi keisari kruunajaisissaan otti vastaan kruunun patriarkalta, hän lupautui puolustamaan ortodoksista uskoa ja kutsui takaisin kaikki ikonien tähden karkotetut. Saadakseen erimielisyydet loppumaan Nikeforos suostui panemaan pappi Joosefin uudelleen viralta.

Ikonikiistojen rauhoituttua pyhä patriarkka Nikeforos koetti vapauttaa kirkon muidenkin harhaoppien vaikutuksesta niin puheillaan kuin kirjoituksillaan. Nikeforos vahvisti avioliiton pyhyyttä kieltämällä korkeassa asemassa olevia hylkäämästä vaimoaan. Hän myös yritti korjata luostareissa esiintyneitä väärinkäytöksiä kieltämällä niin sanotut kaksoisluostarit, joissa asui sekä munkkeja että nunnia. Hänen aikanaan kanoninen järjestys oli voimassa koko kirkossa, armoa ja harmoniaa välittäen. Nikeforos laati 37 kanonia, jotka kuuluvat edelleenkin ortodoksisen kirkon kanonien kokoelmaan.

Myönteinen tila ei kuitenkaan kestänyt kauan. Pettyneenä Bulgarian sotaretkensä huonoon menestykseen keisari Mikael luopui kruunusta ja ryhtyi munkiksi. Hänen jälkeensä keisariksi tuli vuonna 813 Leo Armenialainen. Heti uuden keisarin saavuttua pääkaupunkiin Nikeforos esitti, että tämä allekirjoittaisi ortodoksisen uskon julistuksen ja lupaisi olla tekemättä muutoksia uskoa koskeviin kysymyksiin. Leo ilmoitti kuitenkin, ettei allekirjoittaisi mitään ennen kruunajaisiaan. Kun Nikeforos kruunajaisissa asetti kruunun Leon päähän, hän tunsi kipua aivan kuin olisi työntänyt kätensä nokkosiin tai orjantappurapensaaseen.

Kun Nikeforos vei kymmenen päivän kuluttua uskon julistuksen uudelleen keisarille allekirjoitettavaksi, tämä kieltäytyi vahvistamasta sitä. Vähän ennen joulua vuonna 814 Leo antoi ikonien kunnioitusta vastustavan käskykirjeen. Tähän Nikeforos vastasi julistamalla paaston ja kokoamalla Hagia Sofian kirkkoon suuren joukon väkeä kokoöiseen rukoukseen, jossa pyydettiin Jumalaa varjelemaan kirkkoaan uudelta koetukselta. Keisari sai kuulla kokoontumisesta ja kutsui patriarkan aamun valjettua palatsiin syyttäen tätä yleisen järjestyksen horjuttamisesta. Nikeforos puolustautui sanomalla, ettei hänellä ollut minkäänlaista aikomusta kapinoida keisarin arvovaltaa vastaan. Samalla hän kuitenkin moitti tätä epäasiallisesta puuttumisesta kirkon asioihin ja yrityksestä myrkyttää se harhaopilla.

Seurasi pitkä teologinen keskustelu, jonka aikana Nikeforos perehdytti keisarin ikonien kunnioituksen perusteisiin. Ikoneissa ei suinkaan ole kyse epäjumalanpalveluksesta, sillä Jumala on itse tehnyt itsensä näkyväksi ja siten myös kuvattavaksi Kristuksen ihmiseksi tulemisessa. Kristuksen ihmisyyden kuvaaminen on Hänen lihaksitulemisensa ja siten myös meidän pelastuksemme tunnustamista.

Patriarkan teologisesti loisteliaat selitykset eivät kuitenkaan saaneet Leoa vaihtamaan kantaansa. Keisari onnistui houkuttelemaan harhaoppiinsa muutamia vaikutusvaltaisia piispoja ja pappeja. Nämä tulivat teofaniajuhlan jälkeen Nikeforoksen luo mukanaan ikonien vastaista teologiaa kehitelleitä oppineita ja kehottivat tätä taipumaan. Hän vastasi heille, että koska kaikki kirkot olivat olleet yhtä mieltä kuvista aina Nikean II kirkolliskokouksesta lähtien, hän ei koskaan ryhtyisi keskusteluihin niiden kanssa, jotka ovat oma-aloitteisesti erottaneet itsensä kirkollisesta yhteydestä. Hän lisäsi olevansa valmis eroamaan, jos keisari jatkaisi painostustaan. Keisarin poistuttua Nikeforos erotti harhaoppia kannattavat papit. Aavistaen väkivaltaisten vainojen olevan tulossa hän kirjoitti keisarinnalle ja ministereille pyytäen heitä vaikuttamaan keisariin siten, ettei ikonien takia enää vuodatettaisi enempää verta.

Suuren paaston alussa Nikeforos sairastui vakavasti. Keisari käytti tilaisuutta hyväkseen ja otti haltuunsa Hagia Sofian kirkon varat ja luovutti ne erään virkamiehensä haltuun. Sen jälkeen hän kutsui koolle ikonien vastustajien johtomiehet, joiden eteen hän kutsutti Nikeforoksen. Patriarkka puolusti kiihkeästi oikeaa uskoa. Se oli kuitenkin turhaa, sillä nuo kirkon paimenet, jotka olivat muuttuneet raivokkaiksi susiksi, julistivat hänet virkansa menettäneeksi. Maaliskuun 13. päivänä keskellä yötä henkivartioston päällikkö tuli hakemaan Nikeforoksen tautivuoteelta pilkkaavan väkijoukon odottaessa patriarkaatin ulkopuolella. Hänellä oli hädin tuskin aikaa lausua viimeinen rukouksensa Hagia Sofian katedraalissa jättääkseen kirkkonsa Jumalan Viisauden haltuun, kun hänet jo työnnettiin laivaan. Se vei hänet Agathun luostariin, missä hän oli viettänyt ensimmäiset vuotensa munkkina. Vähän myöhemmin hänet siirrettiin toiseen kaukaisempaan luostariin, jonka hän oli itse perustanut ja omistanut pyhälle Teodorokselle.

Omasta aloitteestaan Nikeforos lähetti tiedon tapahtuneesta keisarille, joka asetti patriarkan istuimelle vannoutuneen ikonien vastustajan Teodotos Kassiteraksen. Uusi patriarkka kutsui nopeasti kokoon hereettisten piispojen kokouksen antamaan virallisen tunnustuksen Hieriassa vuonna 754 kokoontuneelle ikonien vastaiselle kirkolliskokoukselle. Ikonien kunnioitus kumottiin, edesmennyt patriarkka Tarasios kuin myös Nikeforos julistettiin anateemaan, ja uusi ortodoksisen uskon tunnustajien vaino alkoi.

Surullinen asiaintila jatkui aina vuoteen 820, jolloin Mikael II antoi salamurhata keisari Leon. Päästyään valtaan keisari Mikael II mitätöi ikonien vastaisten kirkolliskokousten päätökset Nikeforoksen vaatimuksesta ja kutsui Teodoros Studionilaisen ja muut tunnustajat takaisin karkotuksesta. Ikonien kunnioittamisen kieltävä laki pysyi kuitenkin yhä voimassa Konstantinopolissa, vaikka Nikeforos kirjoitti keisarille kehottaen häntä palauttamaan ortodoksisuuden koko täyteydessään. Pyhittäjä Teodoros, joka oli tehnyt sovinnon Nikeforoksen kanssa ennen vainojen alkamista, kävi useita kertoja tervehtimässä tätä. Hän kirjoitti Nikeforokselle myös rohkaisevia kirjeitä, joissa hän kutsui Nikeforosta ”ortodoksisuuden auringoksi, jonka tunnustuksen säteet valaisevat koko universumin” (kirje 2).

Mikael II tarjosi Nikeforokselle mahdollisuutta palata asemaansa, jos hän lupaisi olla puhumatta pyhistä ikoneista ja Nikean kirkolliskokouksesta. Pyhä patriarkka kieltäytyi ehdottomasti tällaisista kompromisseista ja jäi mieluummin karkotukseen. Sieltä käsin hän kirjoitti tärkeitä tutkielmia valjastaen Aristoteleen filosofian hienoudet ortodoksisuuden palvelukseen. Hän osoitti, ettei Kristuksen ikoni toisinna rajoittamatonta jumalallista luontoa pakanallisella ja pyhää häpäisevällä tavalla, niin kuin ikoneja vastustavat teologit väittivät, vaan että ikoni on suhteessa Kristuksen persoonaan (hypostaasiin) kaltaisuuden kautta. Näkymätön Jumala teki itsensä näkyväksi lihaksitulemisellaan pysyen kuitenkin rajoittumattomana jumaluudessaan.

Nikeforos jatkoi teologista puolustuskampanjaansa aina kuolemaansa saakka. Hän nukkui pois 2.6.828. Viimeiset neljätoista vuottaan hän eli karkotettuna. Pyhän Nikeforoksen ruumis haudattiin hänen luostariinsa, josta se siirrettiin vuonna 846 juhlallisesti Konstantinopoliin Pyhien apostolien kirkkoon. Hänen juhlava paluunsa julisti ortodoksisuuden lopullista voittoa.

Pyhä Nikeforos, Miletin piispa

Pyhä Nikeforos syntyi 900-luvun alkupuolella varakkaaseen perheeseen Galatian Basileionissa. Hänen vanhempansa olivat valinneet hänelle uran keisarillisena eunukkina. Bysantin valtakunnassa monet tärkeät asemat olivat yksinomaan eunukkien hoidossa. Nikeforos lähetettiin 8-vuotiaana Konstantinopoliin, jossa hän opiskeli tunnetun opettajan johdolla. Hän oli luonteeltaan rauhallinen ja tutki ahkerasti pyhiä kirjoituksia rukouksen hengessä. Lapsesta lähtien Nikeforos oli äärimmäisen armelias köyhiä kohtaan. Hän antoi heille oman takkinsakin. Ja kun hänelle myöhemmin uskottiin isäntänsä varojen hoito, muutamassa päivässä hän oli jakanut kaiken pois köyhille ja kurjille, joita hän ei voinut kohdata sydämensä murtumatta.

Myöhemmin Nikeforos liitettiin hovin papistoon. Hän vietti suurimman osan ajastaan rukoillen ja mietiskellen kaukana kaupunkielämän hälinästä. Paastolla ja askeesilla hän hillitsi himonsa, kun taas armeliaisuus ja huolenpito sairaista tyynnyttivät riidanhalun ja muut kiivastumisen muodot. Tällä tavoin hän eteni kohti täydellistä himottomuutta.

Keisari Nikeforos Fokaksen aikana (961–999) Nikeforos lähetettiin Sisiliaan tukemaan rukouksillaan bysanttilaisia sotajoukkoja huonosti sujuneissa sotatoimissa arabeja vastaan. Sodan päätyttyä Nikeforos nimitettiin Miletin piispaksi Vähään-Aasiaan. Hän puolusti sitkeästi hiippakuntansa etuja voidakseen harjoittaa hyväntekeväisyyttä.

Nikeforoksella oli myös kadehtijoita ja vastustajia, ja hän pelastui täpärästi näiden yritykseltä myrkyttää hänet. Tämän kokemuksen jälkeen hän luopui piispan tehtävästään ja vetäytyi tavallisena munkkina luostariin Latrosvuorelle. Siellä hän eli igumeni Simeonin alaisuudessa, joka oli Pilari-nimellä (Stylos) tunnetun luostarin perustajan pyhän Paavalin seuraaja.

Myöhemmin Nikeforos eli erakkona Vähän-Aasian länsiosassa Platane-nimisessä paikassa. Hänen askeettiset kilvoituksensa ja loistavat hyveensä keräsivät hänen ympärilleen oppilaita. Paikallinen piispa kuitenkin karkotti heidät, joten he siirtyivät Mykalos-vuorelle, jossa he herättivät henkiin vanhan Erebinthoksen luostarin. Tämän jälkeen Nikeforos vetäytyi uudestaan erakoksi Platanen alueelle, mutta parin vuoden kuluttua hän palasi oppilaidensa luo, joiden luku kasvoi jatkuvasti. He perustivat monien ihmeiden myötävaikutuksella uuden Kuivan pellon luostarin, jossa vuoden 1000 tienoilla asui jo 80 munkkia.

Pyhä Nikeforos ei antanut koettelemusten ja Paholaisen kiusausten hämmentää itseään, vaan oli aina lempeä ja huolehtivainen hengellisiä lapsiaan kohtaan. Koko ajan hän myös lisäsi armeliaisuuttaan ja hyväntekeväisyyttään, kun tarpeessa olevia tungeksi joukoittain hänen luostariinsa kuin pelastavaiseen satamaan. Nikeforos ei nimittänyt ketään luostarin taloudenhoitajaksi. Näin hän opetti munkeilleen luottamusta yksin Jumalaan ja totutti heidät olemaan huolehtimatta tulevaisuudesta. Taloudenhoitajan virkaa hoiti itse Jumalanäiti, hän tapasi sanoa.

Pyhän Nikeforoksen silmät olivat ehtymättömien kyynelten lähde. Yönsä hän vietti keskittyneenä lakkaamattomaan rukoukseen, ja jokainen päivä oli hänelle tilaisuus edetä kohti ikuista valkeutta. Nikeforos sai selvänäkemisen ja profetian lahjan ja teki monia ihmeitä.

Pyhä Nikeforos lähti tästä elämästä pääsiäistä edeltävällä suurella viikolla 1000-luvun alussa. Laumansa kaitsemista hän jatkoi vielä kuolemansa jälkeenkin.

Pyhä marttyyripiispa Simon Hälsinglandilainen

Pyhä marttyyripiispa Simon, kastenimeltään Stenfinn, oli munkkina Corveyn benediktiiniläisluostarissa Weserjoen rannalla Saksassa. Bremenin ja Hampurin arkkipiispa Adalbert vihki hänet lähetyspiispaksi antaen piispanimeksi Simonin.

Simon julisti kristinuskoa Ruotsissa Hälsinglandin maakunnassa. Hänen piispanistuimensa oli todennäköisesti Sigtunassa. Hälsinglandin piispa Simon kärsi marttyyrikuoleman vuoden 1072 jälkeen Ödmordenin metsässä Skogin pitäjässä. Reformaatioon asti pyhää marttyyripiispa Simon Hälsinglandilaista muisteltiin hänen haudallaan Norralassa Söderhamnin lähellä. Hänestä on käytetty myös nimiä Stenphi, Staffan ja Stefanus.

Pyhä uusmarttyyri Johannes, Moldavian suojelija

Pyhä Johannes syntyi vuonna 1300 kreikkalaiseen kauppiasperheeseen Mustanmeren rannikolla Trapezuntassa (nyk. Turkin Trabzon). Hänestäkin tuli kauppias. Kerran kauppamatkalla Mustallamerellä laivan roomalaiskatolinen kapteeni alkoi väitellä Johanneksen kanssa uskonasioista havaittuaan tämän olevan hurskas ortodoksi. Kapteeni ei kuitenkaan saanut Johanneksen ortodoksista vakaumusta järkkymään. Kun laiva saapui tataarien hiljattain valtaamaan Leukopolikseen (Cetatea-Alba), kapteeni päätti kostaa Johannekselle kertomalla tataarien johtajalle, että Johannes oli esittänyt toivomuksen kääntyä tataarien pakanauskontoon.[1] Johtomies kutsui Johanneksen luokseen luvaten hänelle rikkauksia ja kunniaa, jos hän kieltää Kristuksen ja alkaa palvoa aurinkoa, tulta ja tähtiä. Johannes tajusi kapteenin juonet ja vastasi: ”En aio kieltää Kristusta. Kuinka voisin irrottaa sydämeni Vanhurskauden auringosta ja korkeuksista koittaneesta Aamutähdestä ja palata tietämättömyyden pimeyteen? Se mitä sinulle on minusta kerrottu, on valhetta ja petosta. Kiitän sinua ystävällisyydestäsi, mutta en voi kieltää Kristusta, maailman valoa.” Tataarijohtaja raivostui ja antoi pyhän kidutettavaksi. Tuskien raatelemanakaan Johannes ei lakannut kiittämästä Herraa, joka oli nähnyt hänet arvolliseksi tällaisiin koetuksiin.

Huomattuaan tekevänsä turhaa työtä kiduttajat veivät Johanneksen uudelleen johtajan eteen. Tämä yritti vielä kerran taivutella häntä. Johannes sanoi vain: ”Älä huolehdi minun ruumiini haavoista, sillä iankaikkinen omaisuus hankitaan katoavaisilla hyvyyksillä. Ainoastaan se, joka pysyy vahvana loppuun asti, pelastuu. Suokoon Jumala, että pyhittyisin ja tulisin kruunatuksi kärsimysteni tähden, jotka kestän tunnustaessani Kristusta!” Nämä sanat vain lisäsivät tataarijohtajan raivoa. Hän lähetti Johanneksen takaisin vankilaan. Seuraavana päivänä Johannes sidottiin kiinni hevoseen ja häntä raahattiin pitkin kaupunkia. Kun hevonen kulki juutalaiskorttelin läpi, juutalaisia tuli lyömään ja kivittämään Johannesta. Lopulta yksi heistä tempasi miekan ja iski häneltä pään poikki.

Seuraavana yönä ihmeellinen valo laskeutui Johanneksen maantielle jätetyn ruumiin ylle. Samalla kolme loistavaa hahmoa papinpuvuissa tuli suitsuttamaan sitä. Eräs heidät nähnyt juutalainen haki jousen ampuakseen heidät, mutta jähmettyi paikalleen pystymättä liikkumaan koko yönä. Kun tataarijohtaja kuuli näistä ilmiöistä, hän antoi kaupungin kristityille luvan haudata pyhän marttyyrin ruumis kristittyjen hautausmaalle.

Johanneksen kavaltanut kapteeni oli tullut katumukseen ja yritti yöllä varastaa hänen pyhät jäännöksensä viedäkseen ne takaisin hänen kotikaupunkiinsa. Pyhä Johannes oli kuitenkin unessa varoittanut hautausmaan pappia tästä suunnitelmasta. Pappi keräsi kokoon suuren määrän kristittyjä, ja yhdessä he sijoittivat ruumiin turvaan kaupungin kirkkoon. Siellä urheaa marttyyria kunnioitettiin noin 70 vuoden ajan, ja tapahtui paljon ihmeitä.

Kun Moldo-Valakian prinssi Aleksanteri Hyvä (1400–1432) sai kuulla pyhän Johanneksen ihmeistä, hän siirrätti reliikit suuren joukon läsnä ollessa Moldavian pääkaupunkiin Suceavaan, jonka Ekumeeninen patriarkaatti oli juuri tunnustanut metropoliittakunnaksi. Siitä lähtien pyhää Johannesta on kunnioitettu Moldavian suojelijana.


[1] Tuohon aikaan suurin osa tataareista oli jo kääntynyt islamiin.

Pyhä uusmarttyyri Demetrios Filadelfialainen

Pyhä uusmarttyyri Demetrios syntyi 1600-luvulla arvostetun papin poikana Vähän-Aasian Filadelfiassa (nyk. Turkin Alasehir), jonka seurakunta oli kuuluisa Johanneksen ilmestyskirjassa saamastaan ylistyksestä. Isänsä kuoleman jälkeen Demetrios sai äidiltään kristillisen kasvatuksen.

Kun Demetrios oli 13-vuotias, turkkilaiset houkuttelivat hänet luopumaan kristinuskosta, ja näin hän pääsi korkea-arvoisen henkilön palvelukseen. Muslimina hänestä tuli varakas korkea virkamies, joka sai vaimokseen naisen parhaista seurapiireistä. Kun Demetrios oli 25-vuotias, Jumalan armo muistutti häntä hänen nuoruudestaan, jonka hän oli viettänyt oikeassa uskossa. Hän tajusi, millaisen petoksen uhriksi oli joutunut. Hän itki katkeria kyyneliä kohtalonsa takia ja päätti julkisesti tunnustautua Kristuksen omaksi hyvittääkseen tekonsa.

Demetrios meni Filadelfian johtohenkilöiden eteen ja julisti, että kahdentoista vuoden sokeuden jälkeen hän oli Pyhän Hengen valaisemana ymmärtänyt, ettei islam tuonut hänelle pelastusta. Hän pyysi, että hänet teloitettaisiin niin pian kuin mahdollista, jotta hän voisi sovittaa syntinsä. Turkkilaiset kävivät raivoissaan hänen kimppuunsa ja antoivat hänelle kolmesataa sauvanlyöntiä. Demetrios kiitti jatkuvasti Jumalaa ja kutsui pyhiä marttyyreja avukseen. Sitten hänet heitettiin vankilaan ja hänen vankityrmäänsä lähetettiin muslimimystikko ja islamilaisia oppineita, jotka yrittivät taivutella häntä muuttamaan mielensä, mutta turhaan. Seuraavana aamuna hänet yllättäen vapautettiin.

Demetrios pelkäsi menettävänsä tilaisuuden pelastua marttyyrikuoleman kautta, ja niin hän kiiruhti kahvilaan, joka oli täynnä turkkilaisia, ja alkoi kovalla äänellä arvostella islamin oppeja ja riisui yltään muslimien vaatteet – valkoisen turbaanin ja vihreän viitan – tallaten ne jalkoihinsa. Turkkilaiset hakkasivat hänet pahanpäiväisesti. He luulivat hänen kuolleen ja alkoivat pohtia, miten pääsisivät eroon hänen ruumiistaan, kun he yhtäkkiä kuulivat Demetrioksen sanovan: ”Annan teille mielelläni rahaa polttopuiden ostoon roviota varten!” Turkkilaiset iskivät häntä kolme kertaa miekalla selkään, niin että miekan kärki tuli ulos rinnasta, mutta hän oli yhä elossa. Heidän raahatessaan häntä roviolle eräs turkkilaisista sivalsi miekallaan palan hänen kasvoistaan, mutta Demetrios painoi verisen lihan takaisin paikalleen.

Kun Demetrios polvistui matkan varrella olevan kirkon eteen rukoilemaan, turkkilaiset leikkasivat hänen jalkansa poikki polven alapuolelta, jolloin hän lopulta menehtyi. Tämä tapahtui 2. kesäkuuta 1657. Pyhän uusmarttyyri Demetrioksen ruumis poltettiin, mutta kun se ei tuhoutunut, hänen teloittajansa leikkasivat sen palasiksi. Näiden reliikkien kautta tapahtui monia ihmeitä niille, jotka lähestyivät niitä uskossa.

Pyhä uusmarttyyri Konstantinos, islamista kääntynyt

Mytilenen saarella syntynyt pyhä Konstantinos oli muslimilapsi, jonka hyveellisyys ilmeni jo hyvin nuorena. Kun hän oli 15-vuotias, noituuksia harjoittanut nainen antoi hänelle myrkkyä, jonka johdosta hän vammautui eikä pystynyt kunnolla avaamaan silmiään. Myöhemmin hän sairastui vielä isorokkoon ja menetti kokonaan näkönsä. Kolme vuotta poika oli vuoteenomana. Hänen äitinsä oli jo menettänyt kaiken toivon ja odotti vain hänen kuolemaansa. Hurskas kristitty nainen kävi lohduttamassa äitiä ja sanoi lopulta: ”Anna poika minulle, niin pesen hänet meidän kristittyjen pyhässä lähteessä. Ehkäpä Jumala parantaa hänet.” Äiti suostui ja poika parani, jolloin myös hänen silmänsä aukenivat. Muistutuksena ihmeestä toisen silmän luomi ei kuitenkaan koskaan auennut aivan täydellisesti.

Kun Konstantinoksen leskiäiti meni uusiin naimisiin, hänen neljä poikaansa pakenivat väkivaltaista isäpuoltaan Smyrnaan. Siellä myös Konstantinos työskenteli vihanneskaupassa yhdessä veljiensä kanssa, jotka lähettivät hänet usein kauppa-asioille Smyrnan metropoliitan taloon. Siellä hän kuunteli mielellään kristittyjen puheita. Kerrankin hän pyysi yhtä rippi-isää lukemaan hänelle ääneen jotakin kristillistä kirjaa. Tämä vastasi: ”Poikakulta, minulla ei ole nyt silmälaseja mukanani.” Silloin poika juoksi nopeasti kauppaan ja osti hänelle lukulasit. Niin suuri oli hänen intonsa kuulla kristinuskon sanomaa. Hänen parhaimmat ystävänsäkin olivat kaksi kristittyä nuorukaista.

Konstantinoksen elämään tuli myöhemmin vaihe, jolloin aistilliset halut johtivat hänet irstaaseen elämään ja hengellinen innostus katosi. Jumala ei kuitenkaan hylännyt häntä, vaan sytytti sammuneen liekin uudelleen hänen sydämeensä. Hän tajusi lankeemuksensa. Syvän katumuksen vallassa hän kiiruhti Athosvuorelle ja pyysi saada kasteen. Seurauksia pelkäävät munkit eivät kuitenkaan rohjenneet ryhtyä kastamaan muslimia. Lopulta hänet ohjattiin patriarkka Gregorios V:n (10.4.) luo, joka eli tuohon aikaan karkotettuna Ivironin luostarissa. Tämä keskusteli hänen kanssaan ja ehdotti, että hän valmistautuisi kasteeseen kuuden kuukauden ajan Kausokalybian skiitassa. Kun kastepäivä sitten koitti ja hän nousi kastealtaasta, hänen kasvoiltaan loisti häikäisevän kirkas valo. Hän sai nimekseen Konstantinos.

Tämän jälkeen Konstantinos eli skiitassa kuin ruumiiton enkeli. Kerran kun hän oli menossa Ivironin luostariin, hän poikkesi Pyhän Johannes Edelläkävijän skiittaan, jossa säilytettiin monien uusmarttyyrien pyhäinjäännöksiä. Silloin hänessä syttyi suuri halu tulla itsekin marttyyriksi, ja pian hän ei enää muuta ajatellutkaan. Konstantinoksen ohjaajavanhus ihmetteli, miksi hän oli niin miettiväisen ja murheellisen näköinen. Konstantinos kertoi halustaan tulla marttyyriksi. Koetellakseen häntä vanhus käski hänen paastota ankarasti 40 päivää ja lisätä samalla rukouskilvoitteluaan. Johannes näki näyn, että hän oli Hagia Sofian kirkossa, jossa pyhä marttyyri Demetrios (26.10.) tarttui hänen käteensä ja johdatti häntä Kristuksen luo. Kristus kuitenkin lausui: ”Päästä hänet, vielä ei ole aika.” Tästä hän ymmärsi, että jotain oli vielä kesken. Konstantinos päätti lähteä vanhuksensa siunauksella Magnesiaan saadakseen myös sisarensa kääntymään kristinuskoon.

Kun Konstantinos saapui Kydoniaan, eräs turkkilainen tunnisti hänet. Juuri kun hän oli lähdössä Smyrnaan, hänet pidätettiin ja vietiin turkkilaisen agan eteen. Konstantinoksen toive marttyyrikilvoituksesta syttyi uuteen liekkiin, ja hän tunnusti epäröimättä olevansa entinen muslimi, joka oli kääntynyt kristityksi. Toisen kuulustelun jälkeen kupariseppä, joka oli aikoinaan kiduttanut Khioksen pyhää Georgiosta (26.10.), tarjosi taas palveluitaan. Hän suunnitteli metallisen kypärän, joka kuumennettiin hehkuvaksi ja asetettiin marttyyrin päähän. Sitten hän sitoi lyijypallot niin tiukkaan hänen ohimoilleen, että marttyyrin silmät pulpahtivat pois kuopistaan.

Seuraavana yönä eräät puhdassydämiset kristityt näkivät valon, joka lähti Pyhän uusmarttyyri Georgioksen kirkosta ja osui vankilaan, jossa Konstantinosta säilytettiin. Kaikki kaupungin kristityt rukoilivat kiihkeästi hänen puolestaan, että hän kestäisi. Paholainen pelotteli Konstantinosta muuttuen milloin naisen, milloin arabin tai koiran muotoon. Opettaja Gregorios toimitti vankilaan ateenalaisen oppilaansa Johanneksen järjestäen tälle syytteen maksamattomista veloista, niin että tämä saattoi rohkaista Konstantinosta hänen taistelussaan.

Toisessa kuulustelussa Konstantinos pyysi saada kätensä vapaiksi, minkä jälkeen hän teki leveän ristinmerkin sanoen: ”Nyt näette, kuka minä olen, älkääkä odottako, että muuttaisin mieleni.” Suuttunut tuomari veti miekkansa esiin ja löi häntä rintaan, mutta vain hänen paitansa repesi ja loistava kultainen risti ilmestyi hänen rintansa päälle.

Itse Jumalanäiti oli ilmestynyt vankilassa Konstantinokselle sanoen: ”Poikani tahto on, että kärsit marttyyrikuoleman pääkaupungissa, jonka nimeä kannat.” Samalla Jumalanäiti ennusti myös Kydoniaa kohtaavan tuhon. Lopulta alueen muslimihallitsija päätti lähettää Konstantinoksen Konstantinopoliin. Sielläkin hän pysyi lujana uskossaan. Tuomarin käskystä hänet ruoskittiin ja suljettiin sen jälkeen julkiseen kylpylään. Siellä hänellä oli mahdollisuus kutsua luokseen pappi, joka otti vastaan hänen synnintunnustuksensa. Pappi tarjoutui myös huolehtimaan siitä, että hän pääsisi vapaaksi. Konstantinos ei kuitenkaan tahtonut hänen ryhtyvän mihinkään toimenpiteisiin ja näytti hänelle jo saamiaan vaikeita vammoja. Papin välityksellä hän myös lähetti kunnioittavan tervehdyksensä Athoksella tapaamalleen patriarkka Gregoriokselle, joka oli palautettu patriarkanistuimelle ja joka itsekin kärsi marttyyrikuoleman Konstantinopolissa vuonna 1821.

Seuraavana aamuna Konstantinosta kuulusteltiin uudelleen, ja kun hän pysyi lujana uskossaan, häntä piestiin ja hänet vietiin takaisin samaan kylpylään. Seurasi vielä uusi kuulustelu, jolloin väsynyt nuorukainen totesi kuulustelijalleen: ”Kunpa sinäkin tajuaisit, mikä on hyödyllistä sielullesi ja kääntyisit kristinuskoon!” Tästä kimpaantuneena tuomari löi Konstantinosta kasvoihin ja tyrkkäsi hänet ulos. Sen jälkeen hän antoi määräyksen tappaa hänet hirttämällä, kunhan häntä oli ensin kidutettu. Näin päättyi hänen 23.4. alkanut pitkä marttyyrikilvoituksensa.

Välittömästi hirttämisen jälkeen kesäkuun 2. päivänä 1819 pyhä Konstantinos haudattiin turkkilaiseen hautausmaahan, jotta kristityt eivät voisi kunnioittaa hänen hautaansa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.