1.6.2017

Sävelmä
6. säv.

m. Justinos Filosofi ja hänen kanssakärsijänsä (+ n. 167)

pt. Justin (Popovič) Ćelijeläinen (+ 1979)

Epistola
Ap. t. 25:13–19

Ap. t. 25:13–19

13 Jonkin ajan kuluttua tulivat kuningas Agrippa ja Berenike Kesareaan tervehdyskäynnille Festuksen luo. 14 Kun he viipyivät siellä useita päiviä, Festus otti esille myös Paavalin tapauksen. Hän kertoi kuninkaalle: "Täällä on muuan mies, jonka Felix on jättänyt vankeuteen. 15 Jerusalemissa käydessäni juutalaisten ylipapit ja vanhimmat esittivät syytteen häntä vastaan ja vaativat hänelle tuomiota. 16 Vastasin heille, ettei roomalaisten ole tapana jättää ketään syyttäjien armoille, vaan syytetyn on näiden läsnä ollessa saatava puolustautua syytettä vastaan. 17 Niinpä he tulivat tänne, ja viipymättä, heti seuraavana päivänä minä ryhdyin istumaan oikeutta ja käskin tuoda miehen eteeni. 18 Syyttäjät asettuivat hänen ympärilleen mutta eivät syyttäneet häntä mistään sellaisesta rikkomuksesta kuin odotin. 19 He olivat eri mieltä kuin tämä Paavali joistakin omaa uskontoaan koskevista kiistakysymyksistä ja puhuivat jostakin Jeesuksesta, joka on kuollut mutta jonka Paavali väittää elävän.

Joh. 16:23–33a

1.6.2017

Joh. 16:23–33

[Jeesus sanoi opetuslapsilleen:] 23 "Totisesti, totisesti: mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille. 24 Tähän asti te ette ole pyytäneet mitään minun nimessäni. Pyytäkää, niin te saatte, ja teidän ilonne on täydellinen. 25 "Olen puhunut tästä teille vertauksin. Tulee aika, jolloin en enää käytä vertauksia vaan kerron teille avoimesti kaiken Isästä. 26 Sinä päivänä te esitätte pyyntönne minun nimessäni, enkä minä enää sano, että käännyn Isän puoleen teitä auttaakseni. 27 Rakastaahan Isä itse teitä, koska te olette rakastaneet minua ja uskoneet, että olen tullut Jumalan luota. 28 Isän luota minä olen lähtenyt ja tullut tähän maailmaan, ja nyt minä jätän maailman ja menen takaisin Isän luo." 29 Opetuslapset sanoivat: "Nyt sinä puhut selvin sanoin, et enää vertauksin. 30 Me ymmärrämme nyt, että sinä tiedät kaiken eikä sinun tarvitse odottaa, että joku kysyy. Siksi me uskomme, että olet tullut Jumalan luota." 31 "Nyt te kyllä uskotte", sanoi Jeesus. 32 "Tulee aika -- ja se on jo nyt -- jolloin te joudutte hajalle, kuka minnekin, ja jätätte minut yksin. Yksin en silti jää, sillä Isä on minun kanssani. 33 Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman."

Päivän synaksario

Pyhä marttyyri Justinos Filosofi ja hänen kanssaan kärsineet Hariton, Euelpistos, Hieraks, Paion, Liberianus ja neitsytmarttyyri Harita

Pyhä marttyyri Justinos Filosofi syntyi toisen vuosisadan alkuvuosina Pyhällä maalla, Samarian Neapoliksessa[1] varakkaaseen pakanalliseen perheeseen. Hän sai hyvän maallisen koulutuksen. Totuutta etsiessään Justinos perehtyi erilaisiin filosofisiin suuntauksiin kuten stoalaiseen, peripateettiseen ja pythagoralaiseen koulukuntaan. Hän joutui kuitenkin tunnustamaan, etteivät ne voineet opettaa hänelle mitään Jumalasta. Justinoksen päämääränä oli löytää lopullinen totuus ja saavuttaa täydellinen tieto Jumalasta. Sitten hän löysi platonilaisen filosofin, joka antoi hänen hengelleen siivet pohdiskelemalla asioiden perimmäisiä olemuksia ja Platonin henkistä ideamaailmaa. Filosofi lupasi, että filosofinen mietiskely johtaisi Jumalan näkemiseen.

Jonkin ajan kuluttua Justinos luuli jo tulleensa viisaaksi ja toivoi näkevänsä pian Jumalan, niin kuin filosofi oli hänelle luvannut, ja vetäytyi yksinäiseen paikkaan meren rannalle mietiskelemään. Hänen kävellessään syvissä mietteissä hänen eteensä ilmaantui iäkäs mies, joka oli olemukseltaan arvokas ja kunnioitusta herättävä, samalla kertaa sekä lempeä että vakava. Heidän keskustellessaan Justinos ylisti filosofiaa suurenmoisimmaksi ja arvokkaimmaksi toiminnaksi, joka yksin pystyi tekemään ihmisen onnelliseksi.

Vanhus kysyi, miten filosofit saattoivat löytää todellisen idean Jumalasta, kun heillä ei ollut elävää kokemusta Hänestä. Kun Justinos vastasi, että ihmismieli pystyy näkemään Jumalan, vanhus vastasi, että ainoastaan Pyhään Henkeen pukeutunut saa tämän kyvyn puhdistuttuaan hyveiden kautta. Vanhus osoitti vääräksi platonilaisen opin sielusta ja ylösnousemuksesta ja todisti, ettei maailmaa voi väittää ikuiseksi ja luomattomaksi, koska Jumala yksin on syntymätön ja kuolematon, yksi ja muuttumaton. Edes sielulla ei ole elämää itsessään, kuten Platon väitti, vaan se elää siksi, että saa osallistua Jumalan antamaan elämään.

Justinos kiinnostui miehen sanoista ja kysyi, kenen opettajien luokse hän voisi mennä oppiakseen tuon totuuden, josta muut viisaat eivät tienneet mitään. Vanhus vastasi, että tämä oppi oli peräisin suurilta, hurskailta ja Jumalalle mieluisilta miehiltä, jotka olivat eläneet ennen filosofeja ja ennustaneet Pyhän Hengen vaikutuksesta asioita, jotka nyt toteutuivat. Heitä kutsuttiin profeetoiksi. He olivat täynnä Pyhää Henkeä ja julistivat vain sitä, mitä olivat nähneet ja kuulleet. Profeetat todistivat totuudesta, ylistivät yhtä Jumalaa ja Isää ja julistivat tunnustekojen ja kirjoitusten kautta Kristusta, joka tulisi Jumalan luota. Heidän kirjoituksensa ovat säilyneet. Vanhus päätti puheensa: ”Ennen kaikkea rukoile, että valon ovet avataan sinulle, sillä kukaan ei voi nähdä eikä ymmärtää, jolleivät Jumala ja Hänen Kristuksensa anna ymmärrystä.”

Kun Justinoksen keskustelukumppani oli lähtenyt, nuoren filosofin sielussa syttyi palava rakkaus Kristukseen. Hän tahtoi tietää enemmän noista profeetoista, viisaista miehistä ja Kristuksen ystävistä. Miettiessään kuulemiaan sanoja Justinos oivalsi, että tämä oppi oli ainoa todellinen filosofia, josta oli hyötyä sielulle. Hän päätti liittyä kristittyjen joukkoon, joita hän oli jo aiemminkin kunnioittanut nähtyään heidän hyveensä ja pelottomuutensa kidutusten ja kuoleman edessä.

Justinos Filosofin elämästä hänen kasteensa jälkeen ei tiedetä paljoakaan. Hän tutki Raamattua Palestiinassa[2] ja lähti Vähään-Aasiaan opettamaan profeettojen ja apostolien ”todellista filosofiaa”. Justinos ei luopunut filosofin tunnuksista, parrasta ja viitasta (pallium), joka poikkesi tavallisten kansalaisten käyttämästä toogasta. Hän omisti elämänsä Kristukselle käyttäen kaiken tarmonsa kristinuskon puolustamiseen ja levittämiseen.

Justinos Filosofi kirjoitti suuren määrän kirjoituksia, joista kuitenkin vain kaksi apologiaa ja yksi dialogi ovat säilyneet kokonaisuudessaan. Kadonneiden joukossa ovat ”Harhaoppeja vastaan”, ”Markionia vastaan”, ”Kirjoitelma kreikkalaisille”, ”Kehotuspuhe kreikkalaisille”, ”Jumalan kaikkivaltiudesta”, ”Psalmeista” sekä ”Sielusta”.[3]

Juutalaisen kansannousun aikana (132–135) Justinos tutustui Efesoksessa juutalaiseen rabbiin nimeltä Tryfon, jonka kanssa hän keskusteli kaksi päivää. Näiden keskustelujen innoittamana hän laati teoksen Dialogi Tryfonin kanssa. Se on ensimmäinen laaja kirjallinen esitys syistä, miksi Kristus on Vanhan testamentin Messias, ja ensimmäinen järjestelmällinen yritys osoittaa, miksi juutalaisten käsitykset kristinuskosta olivat vääriä tai perusteettomia. Justinos oli perehtynyt huolellisesti Vanhaan testamenttiin, jota hän siteerasi ulkomuistista.

Keskustelun alussa Tryfon syytti kristittyjä siitä, että nämä eivät noudata Vanhan testamentin lakia. Justinos selitti, kuinka Jumala oli tehnyt uuden liiton ja miten juutalaiset tulkitsivat väärin Mooseksen ja profeettojen sanoja. Pyhiin kirjoituksiin vedoten hän osoitti, että juutalainen laki ja koko Vanha testamentti merkitsivät vasta valmistautumista ja symbolista lähestymistä profeettojen ennustamaan uuteen liittoon, jonka lainsäätäjä oli Jumalan Poika, Kristus. Justinoksen mukaan profetian lahjakin oli siirretty juutalaisilta kristityille.

Justinos selitti profeetta Jesajan pohjalta, miten synnit annetaan anteeksi Kristuksen veren kautta. Hurskaus ei synny lain riiteistä vaan kasteessa saatavasta sydämen kääntymyksestä. Justinos kuvaili todellista paastoa ja muistutti Tryfonia siitä, ettei ympärileikkausta tunnettu ennen Abrahamia ja että laki annettiin kansan kovasydämisyyden takia. Kristittyjen kaste on korvannut ympärileikkauksen uuden liiton merkkinä. Juutalaisillekaan ei ole pelastusta muuten kuin Jeesuksen kautta, mutta Kristus pelastaa ne, jotka olivat hurskaita ennen lakia ja lain alaisina. Justinos sanoi Tryfonille, että Viisaus on syntynyt Isästä niin kuin tuli tulesta. Jesajaan viitaten Justinos opetti Jumalan syntyneen Neitseestä. Justinos siteerasi myös sellaisia kohtia, jotka hän väitti juutalaisten poistaneen pyhistä kirjoituksista.[4]

Justinos näki Vanhassa testamentissa useita ristinpuun symboleja kuten Mooseksen ristinmuotoon ojennetut kädet. Tryfonia ajatus ristinpuusta loukkasi, koska Vanhassa testamentissa sanotaan, että puuhun ripustettu on kirottu, mutta Justinos selitti Kristuksen ottaneen kirouksen ylleen meidän puolestamme. Hän esitti profeetta Joonan Kristuksen ennuskuvana ja profeetta Miikan pakanoiden kääntymyksen ennustajana.

Justinos selitti Jaakobin avioliiton kahden sisaren kanssa siten, että Lea kuvaa juutalaisia ja synagogaa, kun taas hänen nuorempi sisarensa Raakel kuvaa kristillistä kirkkoa. Käännytetyt kansat muodostavat nyt todellisen hengellisen Israelin ja ovat kutsuttuja tulemaan ”jumaliksi” Pyhän Hengen armosta. Justinos kehotti juutalaisia kääntymään ennen Kristuksen toista tulemista. Myös Nooa on kuva Kristuksesta, joka on uudistanut omansa veden, uskon ja puun – nimittäin ristinpuun – kautta. Samaan tapaan Justinos selitti Vanhan testamentin symboliikkaa uuden liiton näkökulmasta: esimerkiksi juutalaisen temppelin pappien vaatteissa olleet tiu’ut kuvasivat apostoleita.

Dialogi antaa ymmärtää, että juutalainen Tryfon oli tyytyväinen heidän keskusteluunsa, mutta Justinoksen laiva oli lähdössä, joten he eivät voineet jatkaa sitä pitempään.

Justinos oleskeli kaksi kertaa pitkän aikaa Roomassa opettaen totuuden oppia kaikille, jotka tulivat häntä kuulemaan. Justinos teki opetuksessaan myös uudenlaisia avauksia. Kristitylle filosofille Jumalan Sana, Kristus, ei edustanut ainoastaan profeettojen ennustusten täyttymystä, vaan sama Logos oli myös viisaiden miesten ja pakanafilosofien aavistama totuus. Justinos näki ihmisajattelun arvon ja mahdollisuudet mutta korosti samalla ihmisjärjen rajoja.

Justinoksen kuuluisin opetus liittyy Logoksen universaaliin vaikutukseen: sama Jumalan Sana (Logos), joka inspiroi profeettoja, edustaa myös kaiken inhimillisen tiedon siementä (spermatikos logos). ”Kaikki, mitä kuka tahansa on sanonut Hänestä, kuuluu meille kristityille. Sillä kaikki kirjoittajat ovat nähneet himmeän vilahduksen totuudesta sisällään olevan Sanan siemenen kautta. Mutta on yksi asia omistaa siemen ja kykyjensä mukainen kaltaisuus ja aivan toinen käsittää itse asia, jonka osallisuus saavutetaan Hänen armonsa kautta.”

Justinos kokosi ympärilleen filosofisen koulun, josta kehittyi seurakuntamainen yhteisö. Nämä todellisen viisauden ystävät myös taistelivat totuudenmukaisen uskon puolesta harhaoppisia vastaan. Jälkimmäiset olivat susia lampaiden vaatteissa. He esiintyivät kristittyinä mutta opettivat mitä järjettömimpiä oppeja.

Justinos saavutti kuuluisuutta myös kristinuskon puolustajana Rooman viranomaisten edessä. Vuonna 155 hän osoitti ”Ensimmäisen apologiansa” keisari Antoninus Piukselle (138–161), jossa hän osoitti vääriksi pakanoiden kristityistä levittämiä herjauksia. Kristityt eivät olleet ateisteja eivätkä valtion vihollisia, ja heidän moraalinen käytöksensä oli moitteetonta toisin kuin irstasta elämää viettäneiden pakanoiden. Justinos selitti filosofisten havaintojen ja raamatullisen ilmoituksen yhdenmukaisuutta ja kuvaili eukarististen kokoontumisten ylevyyttä ja puhtautta: kristityt viettivät ehtoolliskeskeistä elämää toinen toistaan ja heikompiaan auttaen. ”Te voitte tappaa meidät mutta ette voi vahingoittaa meitä. Meidän toivomme ei ole tässä ajassa emmekä me pelkää teloittajia. Me emme vihaa syyttäjiämme vaan säälimme heitä ja toivomme vain heidän kääntymystään.”

Kun keisari Marcus Aurelius muutamia vuosia myöhemmin nousi valtaan, hän alkoi filosofiystäviensä vaikutuksesta sortaa kristittyjä. Heitä heitettiin vankilaan ja tuomittiin kuolemaan. Justinos aavisti, että sama kohtalo odotti häntäkin. Hän lähetti keisarille ja senaatille ”Toisen apologiansa”, jossa hän vastasi pakanoiden ironisiin kysymyksiin, miksi kristityt eivät tehneet itsemurhaa päästäkseen nopeammin Jumalansa luokse ja miksi kristittyjen kaikkivaltiaaksi sanottu Jumala salli palvelijoidensa vainoamisen. Justinos ei syyttänyt keisaria vaan vastasi, että vainojen syy oli demonien raivo ja mustasukkaisuus. Jos kristinuskossa ei olisi totuutta eikä hyveitä, heidän kestävyytensä kidutuksissa jäisi tyystin selittämättömäksi. Justinos väitti Jumalan viivyttävän maailman loppua siksi, että kristityissä oli syy säilyttää maailma. Lopuksi Justinos vielä totesi: ”Olen kristitty ja ylpeä siitä ja tunnustan, että haluan tulla tunnetuksi kristittynä.”

Justinoksen keskeinen vastustaja oli filosofi ja kyynikko Crescens, paheellinen, rahanahne ja kunnianhimoinen mies, joka nähdessään kristityn filosofin menestyvän pelkäsi menettävänsä oppilaansa ja juonitteli taukoamatta Justinosta vastaan. Luultavasti juuri Crescensin vehkeilyjen tuloksena Justinos pidätettiin hänen ollessaan toista kertaa Roomassa vuoden 165 tienoilla. Samalla vangittiin prefekti Rusticuksen[5] määräyksestä myös kuusi hänen oppilastaan, jotka olivat kotoisin eri suunnilta: Hariton, neitsyt Harita, Euelpistos, Hieraks, Paion ja Liberianus.

Kun tämä seitsikko tuotiin tuomioistuimen eteen, prefekti kysyi Justinokselta, palvooko hän jumalia ja totteleeko keisaria. ”Ketään ei voida syyttää eikä tuomita meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen käskyjen noudattamisesta”, filosofi vastasi. Kun Rusticus kysyi, mille tieteelle hän oli omistautunut, Justinos vastasi: ”Olen opiskellut peräjälkeen kaikkia tieteitä, mutta päädyin omaksumaan kristittyjen todellisen opin, vaikka se ei miellytäkään niitä, joita erehdys johtaa harhaan.” Sitten Justinos selitti, ettei hän opettanut mitään omasta päästään vaan ainoastaan sitä, mitä Pyhän Hengen johdattamat profeetat julistivat. Justinos kertoi, että profeettojen ennustama Jumalan Poika Jeesus Kristus, joka oli luonut taivaan ja maan, oli ihmisten pelastuksen tähden astunut alas taivaista ja tullut lihaksi neitseestä Mariasta. Kun Rusticus kysyi, tunnustiko Justinos olevansa kristitty, tämä myönsi epäröimättä.

Myös Justinoksen kanssa kärsineet tunnustivat kukin vuorollaan olevansa kristittyjä. Lopuksi prefekti kääntyi taas Justinoksen puoleen kysyen, toivoiko tämä voittavansa taivaan niiden kärsimysten kautta, jotka häntä odottivat. Filosofi vastasi: ”Jos kärsin kidutuksia, toivon saavani niistä palkkion, joka on säädetty Kristuksen käskyt pitäville. Meidän hartain toiveemme on kärsiä Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden, pelastua ja astua luottavaisina ja rauhallisina Jumalamme ja Vapahtajamme pelättävän tuomioistuimen eteen, minne kaiken maailman on mentävä.”

Muut marttyyrit huusivat: ”Tee meille mitä haluat! Me olemme kristittyjä emmekä uhraa epäjumalille!” Prefekti lausui tuomionsa: ”Ne, jotka kieltäytyvät uhraamasta jumalille ja tottelemasta keisaria, ruoskitaan ja mestataan, niin kuin laissa on määrätty.” He kuuntelivat kuolemantuomiotaan kiittäen Jumalaa.

Pyhiä marttyyreita ruoskittiin, kunnes heidän lihansa oli riekaleina ja heidän verensä oli värjännyt maan heidän allaan. Sitten heidät vietiin teloituspaikalle. Marttyyrit kiittivät ja ylistivät Jumalaa, kunnes heidät mestattiin ja he voittivat marttyyrin kruunun. Tämä tapahtui kesäkuun 1. päivänä, luultavasti vuonna 167. Kristityt noutivat salaa heidän ruumiinsa ja hautasivat ne kunniallisesti. Siitä lähtien pyhästä Justinos Filosofista on käytetty myös nimitystä Justinos Marttyyri. Kallisarvoisena reliikkinä on säilynyt hänen pääkallonsa, josta on usein vuotanut tuoksuvaa mirhaa.


[1] Raamatun Sikem, nykyinen Nablus.

[2] Palestiina-nimitys on maantieteellinen ja oli käytössä jo kauan ennen arabien ja islamin tuloa Pyhälle maalle.

[3] Justinoksen nimissä on säilynyt muitakin kirjoituksia, mutta niistä valtaosa on epäautenttisia. Muun muassa Theodoretos Kyrroslaisen tekstejä on pantu hänen nimiinsä. On mahdollisuuksien rajoissa, että jotkut Justinoksen nimissä olevista teksteistä olisivat peräisin teoksista ”Kirjoitelma kreikkalaisille” ja ”Kehotuspuhe kreikkalaisille”.

[4] Väite on erikoinen, eikä Septuagintan käsikirjoitustraditio tue sitä. Kenties Justinoksella itsellään oli käytössä poikkeuksellinen Vanhan testamentin käsikirjoitus.

[5] Marcus Aureliuksen entinen kotiopettaja.

Pyhä marttyyri Thespesios Kappadokialainen

Severus Aleksanterin ollessa Rooman keisarina (222–235) kappadokialainen pyhä marttyyri Thespesios luovutettiin kuvernööri Simpliciuksen käsiin, koska hän tunnusti uskovansa Jeesukseen Kristukseen. Tämä tapahtui vuonna 222. Thespesios vietiin pakanoiden temppeliin uhraamaan epäjumalille, mutta häntä ei saatu kunnioittamaan käsin tehtyjä kuvia, vaan hän pilkkasi elottomia kuvapatsaita. Pakanat kävivät hänen kimppuunsa ja veivät hänet kidutettavaksi. Hänet ripustettiin käsistä ja jaloista riippumaan ja hänen ihoaan raastettiin.

Legendan mukaan Thespesios suljettiin palavaan uuniin, mistä hän pelastui Jumalan armosta vahingoittumattomana. Hänet vietiin toisen kerran temppeliin, missä kreikkalaiset pakanat olivat juuri uhraamassa epäjumalille. Thespesios kaatoi heidän alttarinsa. Hänet heitettiin pataan, joka oli täynnä kiehuvaa öljyä, pihkaa ja talia. Legendan mukaan Thespesios nousi sieltä kahden päivän kuluttua ilman vähäisintäkään palohaavaa ihossaan. Tämän ihmeen nähtyään monet kreikkalaiset kääntyivät kristinuskoon.

Kappadokian kuvernööri Simplicius käski viedä kristityn kaupungin ulkopuolelle, missä hänet mestattiin. Pyhän marttyyri Thespesioksen autuas sielu kohosi marttyyrin kruunua kantaen taivaisiin.

Pyhittäjä Simeon Syrakusalainen

Simeon syntyi 900-luvun puolivälin jälkeen Sisilian Syrakusassa, mutta hänen kreikkalainen isänsä vei hänet kouluun Konstantinopoliin, kun hän oli seitsenvuotias. Aikuiseksi vartuttuaan Simeon lähti pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle ja päätti jäädä sinne asumaan. Aluksi hän asui erään erakon luona Jordanin rannalla, ja myöhemmin hänet vihittiin munkiksi Betlehemissä, josta hän siirtyi toiseen luostariin Siinain vuoren juurelle. Luostarin johtajan siunauksella Simeon vietti kaksi vuotta yksin erakkomajassa pienessä luolassa Punaisenmeren rannalla ja vetäytyi myöhemmin joksikin aikaa yksinäisyyteen Siinain vuoren huipulle.

Vuorelta palattuaan Simeon sai erikoisen kuuliaisuustehtävän, jonka hän hyväksyi vain vastahakoisesti. Hänen oli määrä lähteä toisen munkin kanssa Normandiaan noutamaan herttua Richard II:n lupaamaa lahjoitusta, jota tarvittiin kipeästi luostarin ylläpitämiseen. Merirosvot kuitenkin kaappasivat heidän laivansa ja murhasivat miehistön ja matkustajat. Simeon pelastui hyppäämällä mereen ja uimalla rantaan. Hän vaelsi jalan Antiokiaan, jossa hän tutustui Verdunin luostarin johtajaan Richardiin ja Pyhän Martinuksen luostarin johtajaan Eberwiniin, jotka olivat palaamassa Pyhältä maalta. Miehet ystävystyivät ja päättivät jatkaa yhdessä matkaa kohti Länsi-Eurooppaa.

Belgradissa Simeon ja heidän seuraansa Antiokiassa liittynyt munkki Kosmas pidätettiin, koska kuvernööri ei halunnut heidän matkustavan ranskalaisten pyhiinvaeltajien kanssa. Kun he pääsivät vapaiksi, he lähtivät kulkemaan rannikon suuntaan kohdaten matkalla rosvoja ja muita vaaroja ennen kuin pääsivät laivaan, joka vei heidät turvallisesti Italiaan. Roomasta he lähtivät Etelä-Ranskaan, missä Kosmas kuoli. Simeon jatkoi yksin matkaa Roueniin.

Perille päästyään Simeon sai kuulla, että herttua Richard oli kuollut (1026) ja hänen seuraajansa kieltäytyi antamasta luvattua lahjoitusta. Koska Simeon ei halunnut palata luostariinsa tyhjin käsin, hän meni tapaamaan apotti Richardia Verduniin ja Eberwiniä Trieriin. Trierissä hän tapasi arkkipiispa Poppon (1016–1047), joka pyysi häntä lähtemään mukaansa Pyhälle maalle.

Pyhiinvaelluksen jälkeen Simeon halusi taas palata erakkoelämään ja vetäytyi torniin Trierin Porta Nigrassa, joka myöhemmin tunnettiin myös Pyhän Simeonin portin nimellä. Arkkipiispa rakennutti tornin ympärille muurin. Siellä Simeon vietti loppuelämänsä rukouksessa, katumusharjoituksissa ja mietiskelyssä. Hän kohtasi niin Saatanan kuin ihmistenkin hyökkäyksiä. Kerran kansanjoukot kivittivät hänen torniaan, koska oli levinnyt huhu, että hän harjoitti mustaa magiaa. Totuus kuitenkin tuli ilmi, ja Simeonia alettiin kunnioittaa pyhänä ja ihmeidentekijänä jo kauan ennen kuolemaansa.

Pyhä Simeon nukkui pois vuonna 1035, yhtenä viimeisistä idän ja lännen yhteisistä pyhittäjäisistä. Apotti Eberwin sulki pyhän Simeonin silmät, ja hänen hautajaisiinsa osallistuivat kaikki seudun asukkaat.

Pyhän Simeonin reliikit nostettiin alttarin yläpuolelle seitsemän vuotta kuoleman jälkeen. Tämä oli toinen tunnettu Rooman paavin toimittama virallinen kanonisointi, mikäli pyhän Ulrikin, Augsburgin piispan kanonisointi lasketaan ensimmäiseksi.

Pyhän Simeon Syrakusalaisen värikkään elämäkerran kirjoitti muistiin pian hänen kuolemansa jälkeen Simeonin ystävä Eberwin, joka oli Trierissä sijaitsevan Tholeyn ja Pyhän Martinuksen luostarin johtaja.

Pyhittäjä Agapit, palkattaparantaja Kiovan luolaluostarista

Pyhittäjä Agapit tuli Kiovan luolaluostariin 1000-luvulla kuultuaan sen perustajan pyhittäjä Antonin tekemistä parannusihmeistä. Sielunsa pelastusta etsien hän ryhtyi pyhittäjä Antonin oppilaaksi. Nähtyään, miten Antoni paransi sairaita antamalla heille omaa ruokaansa, hänkin alkoi auttaa sairaita. Agapit asui ensin luolassa lähellä pyhittäjä Antonia, mutta siirtyi sitten luostariin. Aina kun joku veljistä sairastui, Agapit jätti keljansa ja alkoi palvella sairasta rukoillen lakkaamatta Jumalaa parantamaan tämän. Sairauden jatkuessa hän pysyi potilaan luona ja rukoili entistä enemmän, kunnes Herra paransi sairaan. Näin Agapit sai Jumalalta parantamisen armolahjan ja veljestö alkoi kutsua häntä lääkäriksi.

Agapitin maine parantajana levisi Kiovan kaupunkiin ja herätti kateutta sikäläisessä armenialaisessa lääkärissä, joka alkoi panetella Agapitia. Lopulta hän Agapitin maineen tuhotakseen lähetti luostariin kuolemansairaan miehen annettuaan tälle vielä varmuuden vuoksi myrkkyä, jotta tämä kuolisi Agapitin edessä. Mutta autuas Agapit antoi kuolevalle luostarin kasvisruokaa ja paransi hänet.

Tšernigovissa tuolloin hallinnut ruhtinas Vladimir Monomah sairastui vakavasti, ja kun armenialainen lääkäri ei pystynyt auttamaan häntä, hän lähetti hakemaan luokseen Agapitin. ”Jos menen ruhtinaan luo, minun on mentävä kaikkien luo”, mietti Agapit. Hän päätti pysyä luostarissa, josta hän ei ollut koskaan poistunut. Agapit antoi ruhtinaan lähetille keittämiään yrttejä. Ruhtinas parani niitä syötyään ja kävi luostarissa kiittämässä Agapitia. Hieman myöhemmin ruhtinas lähetti erään pajarin mukana Agapitille maksuksi kultaa. Pyhä kieltäytyi ottamasta sitä vastaan sanoen, ettei hän itse parantanut ketään, vaan Kristus paransi. Pajarin hartaiden pyyntöjen taivuttamana hän kuitenkin päätyi lopulta ottamaan rahat, mutta vei ne välittömästi pois keljastaan, jätti ne oven ulkopuolelle ja pysytteli itse piilossa.

Monien askeettisten kilvoitusten jälkeen pyhittäjä Agapit sairastui. Armenialainen lääkäri tuli katsomaan häntä ja ilmoitti, että Agapitilla olisi elinaikaa jäljellä enää kolme päivää. Agapit kuitenkin vastasi, että hän eläisi vielä kolme kuukautta. Armenialainen pilkkasi häntä ja vannoi itse ryhtyvänsä munkiksi, jos Agapit eläisi niin pitkään. Samassa paikalle tuotiin Kiovasta mies, joka kärsi samasta vaivasta kuin Agapit. Pyhittäjä nousi heti Jumalan avulla vuoteeltaan. Hän otti yrttejä, joita hän nautti ravinnokseen päivittäin, ja näytettyään niitä armenialaiselle antoi ne sairaalle, joka parani. Itse hän eli vielä tasan kolme kuukautta ja antoi sitten henkensä rauhassa Herralle.

Jonkin ajan kuluttua pyhittäjä Agapit ilmestyi armenialaiselle lääkärille muistuttaen lupauksesta, jonka tämä oli antanut. Lääkäri liittyi ortodoksiseen kirkkoon, vihkiytyi munkiksi Kiovan luolaluostarissa ja vietti loppuelämänsä Jumalalle otollisessa kilvoituksessa.

Pyhittäjä Dionisi Glušitsalainen

Pyhittäjä Dionisi syntyi Vologdan lähistöllä vuonna 1362 ja sai kasteessa nimen Dimitri. Hän pyrki nuoresta lähtien luostarielämään. Jätettyään vanhempiensa kodin hän meni Kubenskinjärvellä sijaitsevaan Vapahtajan luostariin, jota johti kreikkalaissyntyinen ja Athosvuorellakin kilvoitellut igumeni Dionysios.[1] Tämä tunnisti heti nuoren tulokkaan hengelliset pyrkimykset ja vihki hänet munkiksi antaen hänelle oman nimensä.

Dionisi kilvoitteli kuuliaisuudessa, paastossa ja rukouksessa yhdeksän vuotta ja sai osakseen kaikkien kunnioituksen. Sitten hän pyysi yhdessä samanmielisen veli Pahomin kanssa igumenilta siunauksen vetäytyä yksinäisyyteen. He löysivät Suhonajoen mutkasta Pyhä Luka -nimisen kylän liepeiltä hylätyn luostarin ja asettuivat sinne. Rakennettuaan keljan ja kirkon Dionisi meni Rostoviin arkkipiispa Grigorin puheille pyytämään, että tämä lähettäisi luostariin papin toimittamaan liturgiaa. Arkkipiispa otti Dionisin hyvin vastaan ja vihki tämän itsensä pappismunkiksi.

Luostariin palattuaan Dionisi alkoi toimittaa jumalanpalveluksia Pahomin avustamana. Samalla hän lisäsi kilvoituksiaan. Hän paastosi ankarasti ja vietti yöt ja päivät palavassa rukouksessa ja hengellisessä mietiskelyssä. Heidän seuraansa liittyi vielä yksi munkki. Luostarissa alkoi käydä pyhiinvaeltajia, jotka tulivat kuulemaan Dionisin hengellisiä opetuksia. Tämä rasitti täydellistä hiljaisuutta ja yksinäisyyttä kaipaavaa Dionisia siinä määrin, että hän päätti jättää luostarin.

Dionisi hyvästeli munkkiveljet ja lähti kulkemaan Kubenskinjärven itäpuolta. Hän asettui Glušitsajoen varrelle ja rakensi itselleen keljan kukkivan tuomen alle. Siinä hän jatkoi ankaraa kilvoituselämää. Pian hänen seuraansa liittyi eräs munkkivanhus ja sitten vielä pari muuta veljeä. Vähitellen hänen ympärilleen kerääntyi pieni veljestö ja syntyi tarve muuttaa erakkoyhteisö luostariksi. Zaozerskin läänitysruhtinas Dimitri lupasi auttaa kilvoittelijoita ja lähetti miehiä rakennustöihin. Dionisi kävi jälleen Rostovissa pyytämässä hankkeelle arkkipiispan siunauksen. Jumalansynnyttäjän suojelukselle pyhitetty kirkko valmistui vuonna 1403. Luostarissa otettiin käyttöön ankara athosvuorelainen ohjesääntö. Veljillä ei saanut olla mitään henkilökohtaista omaisuutta ja kaikkiin toimiin oli pyydettävä siunaus luostarin johtajalta.

Dionisin hengellisen elämän maine toi luostariin joukoittain pyhiinvaeltajia. Veljestö kasvoi nopeasti ja kirkko kävi pian ahtaaksi. Veljien pyynnöstä Dionisi rukoili Jumalaa antamaan merkin, tulisiko heidän rakentaa uusi tilavampi kirkko. Eräänä yönä pitkään ja palavasti rukoiltuaan hän torkahti ja näki unessa nuorukaisen, joka kehotti rakentamaan kirkon ja sanoi, että Jumalansynnyttäjä tulisi aina auttamaan ja suojelemaan Dionisia. Näin vain seitsemän vuotta ensimmäisen kirkon valmistumisen jälkeen ryhdyttiin rakentamaan uutta, joka sekin pyhitettiin Jumalansynnyttäjän suojelukselle. Dionisi, joka oli taitava ikonimaalari, maalasi kirkkoon ikonit. Muutama hänen maalaamansa ikoni on säilynyt meidän aikoihimme saakka.

Dionisi näki paljon vaivaa kirkon ja luostarin rakentamiseksi ja ulkoiseksi kaunistamiseksi. Mutta vielä enemmän hän huolehti oman sielunsa temppelistä. Hän ei koskaan antautunut joutilaisuuden valtaan ja piti rukouksen aina mielessään. Dionisi ohjasi myös oppilaitaan rakentumaan eläviksi Jumalan temppeleiksi ja pyrki siihen, että Pyhä Henki asettuisi asumaan heidän sydämeensä. Vaikka hän oli ankara, veljet rakastivat ja kunnioittivat häntä ja veljestön lukumäärä kasvoi vuosi vuodelta.

Suuren veljestön johtamiseen liittyvät huolet ja jatkuva pyhiinvaeltajien virta häiritsivät kuitenkin pyhittäjä Dionisin hiljaisuutta rakastavaa mieltä. Hän kaipasi antautua kokonaan rukouksessa tapahtuvaan keskusteluun Jumalan kanssa. Eräänä yönä Dionisi lähti salaa luostarista. Hän asettui noin neljän kilometrin päähän korkealle kuivalle mäelle, joka sai sittemmin nimen Sosnovets siellä kasvavan suuren männyn mukaan (ven. sosná). Dionisi kilvoitteli täydessä yksinäisyydessä. Välillä hän vieraili Jumalansynnyttäjän suojeluksen luostarissa, mutta poistui sieltä aina huomaamatta, niin ettei hänen kilvoituspaikkansa tulisi ihmisten tietoon. Lopulta paikka kuitenkin paljastui, ja kaikki tulivat pyytämään, että hän palaisi luostariin. Turhaan hän vetosi vanhuuteensa ja haluunsa omistaa elämänsä viimeiset päivät kokonaan Jumalalle. Veljien pyyntöjen taivuttamana hän palasi luostariin. Sosnovetsiin hän kuitenkin rakennutti pienen Johannes Kastajalle omistetun sivuluostarin ankarampaa kilvoituselämää kaipaavia munkkeja varten. Täytettyään 60 vuotta hän siirtyi sinne itsekin ja toimi sieltä käsin vanhan Glušitsan luostarin hengellisenä johtajana.

Pyhittäjä Dionisin luona kävi paljon maallikoita, jotka kaipasivat kuulla hänen opetustaan. Naisten vierailut olivat ohjesäännön vastaisia ja veljestölle vahingollisia, mutta Dionisin oli sääli kieltää heitä tulemasta luostariin, jossa heidän sielunsa sai hengellistä ravintoa. Niinpä hän perusti lähistölle pyhälle Leontille, Rostovin piispalle, omistetun nunnaluostarin. Tämä oli jo neljäs hänen perustamansa luostari. Kaikkiin hän maalasi itse ikonit. Lisäksi hän teki taidokkaita puunleikkaustöitä ja takoi metalliesineitä.

Viimeiset elinvuotensa pyhittäjä Dionisi vietti Sosnovetsin luostarissa. Seitsemän vuotta ennen kuolemaansa hän kaivoi itselleen haudan. Vähän ennen kuolemaansa hän keskusteli pitkään rakkaimman oppilaansa Amfilokin kanssa antaen tälle hengellisiä ohjeita luostareiden johtamiseen. Oppilastaan Makaria hän pyysi toimittamaan liturgian saadakseen vielä ennen lähtöään osallistua pyhään ehtoolliseen. Siunattuaan itsensä ristinmerkillä Dionisi antoi henkensä Herralle kuin olisi vaipunut rauhalliseen uneen. Hänen kasvonsa kirkastuivat ja muuttuivat lumivalkoisiksi, ja keljan täytti hyvä tuoksu. Tämä tapahtui kesäkuun 1. päivänä vuonna 1437. Pyhittäjä Dionisi oli tuolloin 74 vuoden ikäinen.

Pyhittäjä Dionisi kanonisoitiin Moskovan kirkolliskokouksessa vuonna 1547. Myös hänen oppilaitaan Amfilokia, Makaria ja Tarasia kunnioitetaan pyhien joukossa (12.10.).


[1] Kreikkalainen Dionysios kilvoitteli ensin Athosvuorella, josta hän siirtyi pyhittäjä Gregorios Palamakseen liittyvien riitojen johdosta Venäjälle. Hän vietti jonkin aikaa Moskovassa Teofanian (Jumalan ilmestymisen) luostarissa ja sai osakseen suuriruhtinas Dimitri Donskoin kunnioituksen. Sitten hän siirtyi igumeniksi Kubenskinjärvelle Vapahtajan luostariin, jossa hän otti käyttöön Athosvuoren järjestyksen ja nosti luostarin kukoistukseensa. Vuonna 1418 hänet vihittiin Rostovin piispaksi. Hän nukkui kuolonuneen 18.10.1425. Hänen nimensä esiintyy useissa hagiografisissa kokoelmissa ja hänen muistoaan vietetään Rostovin pyhien yhteisenä juhlana 23.5.

Pyhittäjämarttyyrit Šio Uusi, David Uusi, Gabriel ja Paavali Garedzilaiset

Pyhittäjämarttyyrit Šio Uusi, David Uusi, Gabriel ja Paavali kilvoittelivat David Garedzin erämaassa Georgiassa 1600-luvun loppupuolella. Pyhittäjä Šio oli kotoisin Vedzisin kylästä Kartlin hallintoalueelta. Hänen vanhempansa Papuna ja Tamar olivat varakkaita ja vaikutusvaltaisia ja heillä oli viisi poikaa ja kolme tytärtä.

Vanhempien kuoltua Šion veljet riitelivät niin kiihkeästi perinnöstä, että lopulta vanhin veli surmasi nuorimman. Syvästi järkyttyneenä tästä tragediasta Šio tunsi halua vetäytyä pois maailmasta, jossa veli voi murhata veljensä. Hän kertoi toiveensa hengelliselle isälleen, joka neuvoi häntä menemään David Garedzilaisen luostariin ja vihkiytymään munkiksi. Luostarin johtaja isä Onopre (Matšutadze) oli jo useita kertoja kehottanut Šioa tulemaan luostariin.

Onopren ilo oli suuri, kun hän sai ottaa vastaan Šion, jota arvostettiin hänen uskonsa ja puhdasmielisyytensä takia. Igumeni osoitti Šiolle keljan ja hyväksyi hänet noviisiksi. Šion uupumaton uurastus, nöyryys ja rakkaus toisia veljiä kohtaan saivat monet tulemaan hänen luokseen neuvoja pyytämään.

Kun isä Onopre lähti kerran luostarin asioissa muualle, hän uskoi Šiolle vastuun luostarista kuten aina ollessaan poissa. Ehtoopalveluksen ja aterian jälkeen työstä väsynyt veljestö oli menossa yöpuulle, kun joukko dagestanilaisia ryöväreitä yllättäen hyökkäsi luostariin. He tunkeutuivat luostarin joka kolkkaan ja surmasivat pappismunkki Šion ja munkit Davidin, Gabrielin ja Paavalin. Jotkut muista veljistä yrittivät paeta, mutta heidätkin saatiin kiinni ja murhattiin julmasti. Veri virtasi luostarissa. Ryövärit tuhosivat luostarin irtaimiston melkein kokonaan. He ottivat mukaansa joitakin jumalanpalveluspukuja ja repivät loput palasiksi ja heittivät kaivoon. Pyhät ikonit he hakkasivat kirveillä kappaleiksi.

Georgian katolikoksen siunauksella ja kuninkaan päätöksellä pyhien marttyyrien silvotut reliikit haudattiin pyhän David Garedzilaisen haudan eteläpuolelle.

Pyhittäjä Justin (Popovič) Ćelijeläinen

Oman aikamme huomattava ortodoksisen uskon tunnustaja Justin Popovič syntyi Vranjessa Etelä-Serbiassa Neitsyt Marian ilmestysjuhlana maaliskuun 25. päivänä vuonna 1894 ja sai nimen Blagoje, joka tulee ilmestysjuhlaa tarkoittavasta serbiankielisestä sanasta Blagovest. Suvussa oli pappeja jo seitsemässä polvessa. Vanhempiensa kanssa Blagoje kävi usein Ptšinan luostarissa kumartamassa pyhittäjä Prohorin (15.1.) reliikkejä ja sai todistaa äitinsä ihmeellistä parantumista vaikeasta sairaudesta. Näin hengellisestä maailmasta tuli hänelle yhtä todellinen ja jopa voimakkaampi kuin aineellinen maailma.

Kouluaikanaan Blagoje luki evankeliumia ja pyrki elämään sen mukaan. Neljätoistavuotiaasta elämänsä loppuun asti hän piti sääntönään lukea päivittäin kolme lukua Uutta testamenttia. Päätettyään koulun hän meni vuonna 1905 Belgradiin Pyhän Savvan seminaariin, jossa hän valmistautui palvelemaan kirkkoa pappina tai munkkina. Yksi hänen opettajistaan oli pyhä Nikolai Velimirović (5.3.).

Toisen maailmansodan alettua Blagoje liittyi opiskelijoiden lääkintäjoukkoihin, mutta sairastui heti ensimmäisenä talvena pilkkukuumeeseen. Parannuttuaan hän palasi lääkintämieheksi ja jakoi serbiarmeijan kohtalon, kun se Itävalta-Unkarin hyökätessä joutui vetäytymään Skadariin (albaniaksi Shkodër) nykyisen Montenegron ja Albanian rajalla. Tuon hirvittävän koettelemuksen aikana yli satatuhatta serbiä kuoli nälkään, kylmään ja uupumukseen.

Sodan kauhut vahvistivat Blagojen päätöksen ryhtyä munkiksi. Skadarissa metropoliitta Dimitrije vihki hänet munkiksi vuonna 1916 antaen hänelle nimen Justin pyhän Justinos Filosofin mukaan.

Pian munkkivihkimyksen jälkeen Justin lähetettiin nuorten opiskelijoiden ryhmässä vuodeksi Pietarin hengelliseen akatemiaan jatkamaan opintojaan. Siellä hän omistautui ortodoksisuudelle ja munkkielämälle. Hänessä syttyi palava rakkaus venäläisiin pyhiin kuten Serafim Sarovilaiseen, Sergei Radonežilaiseen ja Johannes Kronstadtilaiseen.

Venäjän vallankumouksen alettua Justin siirtyi hengellisen isänsä Nikolai Velimirovićin kannustamana Englantiin Oxfordin yliopistoon, jossa hän valmisteli väitöskirjaa Dostojevskista (The Philosophy and Religion of F.M. Dostoevsky). Siinä hän toi ortodoksisesta näkökulmasta esille kirjailijan kriittisen suhtautumisen läntiseen humanismiin, rationalismiin ja ihmiskeskeisyyteen. Ohjaajat neuvoivat Justinia pehmentämään kritiikkiään, mutta hän ei suostunut, minkä johdosta väitöskirjaa ei hyväksytty. Hän jätti Oxfordin suorittamatta tutkintoa. Väitöskirja kuitenkin julkaistiin Serbiassa teologisessa Kristillinen elämä -lehdessä, jota Justin toimitti sen perustamisesta lähtien vuodesta 1923.

Serbiaan palattuaan isä Justin vihittiin pappismunkiksi vuonna 1922. Hän toimi useiden vuosien ajan opettajana Sremski Karlovcin seminaarissa ja solmi ystävyyssuhteita venäläisiin piispoihin, jotka olivat paenneet vallankumouksen jaloista Serbiaan. Kiovan metropoliitta Antoni Khrapovitsky (k. 1936) johti Venäjän pakolaiskirkon vastaperustettua synodia Sremski Karlovcista käsin. Justin kävi usein hänen luonaan, ja metropoliitta Antonista tuli hänen rippi-isänsä. Justinin sielu etsi askeettista elämää. Hän opetti, ohjasi hengellisiä lapsiaan ja osallistui ortodoksisten lehtien julkaisutyöhön, mutta haaveili samalla vetäytymisestä Athokselle. Hänen opiskeluvuosiensa päiväkirja paljastaa, että hän teki päivittäin 500−1000 maahankumarrusta ja lausui Jeesuksen rukousta 1000−2000 kertaa päivässä. ”Voi jokaista ajatusta, joka ei muutu rukoukseksi”, hän tapasi sanoa.

Justin suhtautui kriittisesti läntiseen sivilisaatioon ja sen edustamaan ihmiskeskeisyyteen ja sekulaariin humanismiin. Taipumattomasti hän puolusti Kristuksen Persoonaan perustuvaa ”jumalallista humanismia” – Hänen, joka on ensimmäinen ja viimeinen, tosi Jumala ja tosi Ihminen, ja jota kohti kaikki asiat kurottautuvat, kunnes saavuttavat täyteytensä. Justin myös tuki piispa Nikolai Velimirovićin perustamaa maallikkojen rukousliikettä.

Vuonna 1926 isä Justin väitteli tohtoriksi Ateenan yliopiston teologisessa tiedekunnassa aiheenaan ”Persoonan ja tietoisuuden ongelma pyhän Makarios Egyptiläisen mukaan”. Pyhien elämää käsittelevää luentosarjaansa varten Justin alkoi kääntää serbiaksi pyhien elämäkertoja. Hän käänsi myös pyhän Johannes Krysostomoksen, Makarioksen ja Iisak Syyrialaisen homilioita sekä kirjoitti tutkielman Iisak Syyrialaisesta.

Justin kirjoitti myös vaikuttavan artikkelin kirkon sisäisestä missiosta Kristillinen elämä -lehteen. Siinä hän toteaa: ”Kirkon, tuon jumalallis-inhimillisen organismin, tehtävä on yhdistää kaikki uskovat Kristuksen Persoonaan. Siksi on anteeksiantamatonta herjausta Kristusta ja Pyhää Henkeä vastaan tehdä kirkosta kansallinen laitos. Sen päämäärä on ylikansallinen, ekumeeninen ja yleisinhimillinen: yhdistää kaikki ihmiset Kristuksessa.”

Välillä isä Justin oli vähän aikaa opettajana Prizrenin teologisessa seminaarissa Kosovossa, josta hänet kuitenkin pian siirrettiin takaisin Sremski Karlovciin. Vuosina 1930−31 Justin teki lähetystyötä Taka-Karpatiassa (Tšekkoslovakiassa) ruteenien parissa, jotka olivat palaamassa uniaattikirkosta takaisin ortodoksisuuteen. Isä Justinin toiminta oli niin menestyksellistä, että hänen palattuaan hänelle tarjottiin piispan virkaa, josta hän kuitenkin kieltäytyi. Hän oli niin suorapuheinen ja kutsumukselleen omistautunut, ettei olisi kyennyt olemaan tahdikas piispa. ”Olen katsonut itseäni pitkään evankeliumin peilistä ja tehnyt sen peruuttamattoman päätöksen, etten mitenkään voi ottaa vastaan piispanarvoa, sillä minulla ei ole niitä perusominaisuuksia, joita siihen vaaditaan”, hän totesi.

Isä Justinia kiinnosti Pyhän Savvan seminaarin rehtorin virka, mutta hän ei tullut valituksi siihen, vaan sai paikan Bitolan seminaarin opettajana. Siellä hän julkaisi ensimmäisen osan kuulusta teoksestaan Dogmatiikka (Ortodoksinen totuuden filosofia). Tämä johti hänen valintaansa Belgradin teologisen tiedekunnan professoriksi vuonna 1934. Dogmatiikan toinen osa ilmestyi seuraavana vuonna. Justin oli myös perustamassa Serbian filosofista yhdistystä (1938) yhdessä serbialaisten älymystön edustajien kanssa.

Ollessaan kerran härkärattailla matkalla Pyhittäjä Prohorin luostariin Vranjessa isä Justin tapasi vanhan naisen, joka kulki jalkaisin. Hän tarjosi tälle paikkaa rattaissa, mutta nainen kieltäytyi sanoen: ”Kiitos, mutta olen köyhä eikä minulla ole muuta tarjottavaa Pyhälle kuin tämä vaivannäkö.” Vastaus sai Justinin lyömään otsaansa ja huokaamaan: ”Voi, Justin, sinä olet teologian professori, mutta sinulla ei ole tuon naisen hurskautta!” Hän lähetti ajurin pois ja käveli loppumatkan naisen kanssa.

Opettajantyöstä isä Justin ajatteli, että ”se, joka ei opeta ikuista elämää, on väärä opettaja”. Enemmän kuin tietoa hän pyrki välittämään opiskelijoilleen kiinnostusta iankaikkiseen elämään muistuttaen heitä evankeliumin nuoresta miehestä, joka kysyi Kristukselta: ”Mitä minun pitää tehdä, jotta perisin iankaikkisen elämän?”[1] Justin teki syvällisen vaikutuksen kaikkiin, jotka tulivat kysymään häneltä neuvoa. Kaikkialla ihmiset ymmärsivät, että hän oli mies, joka eli vain Jumalaa varten ja evankeliumin totuutta puolustaakseen. Hän vakuutti, että ortodoksisuudessa kaikki on evankeliumin mukaista: niin usko, rukous ja askeesi kuin jumalanpalvelukset, sakramentit ja hyveetkin. Kirkon traditio kokonaisuudessaan on evankeliumin elämää.

Toisen maailmansodan ja saksalaismiehityksen aikana isä Justin jatkoi aluksi työtään yliopiston professorina. Kun tiedekunta suljettiin, hän asui eri luostareissa ja käänsi patristisia tekstejä sekä pyhien elämäkertoja. Kommunistien tultua valtaan vuonna 1945 isä Justin monien muiden lahjakkaiden opettajien kanssa karkotettiin kokonaan yliopistosta. Hänet pidätettiin. Dachaun keskitysleiriltä vapautuneen patriarkka Gabrielin (patriarkkana 1938−1950) väliintulon ansiosta hän vältti täpärästi kuolemantuomion ”kansan vihollisena”. Isä Justinilta evättiin oikeus opettamiseen. Hän kierteli muutaman vuoden eri luostareissa, kunnes hän asettui vuonna 1948 pieneen arkkienkeli Mikaelille pyhitettyyn Ćelijen nunnaluostariin Valjevon lähellä.

Ćelijen luostari oli vanha autioitunut munkkiluostari, jonka toimintaa joukko nunnia oli alkanut elvyttää pari vuotta ennen isä Justinin tuloa. Hänestä tuli luostarin rippi-isä ja hengellinen ohjaaja. Kommunistit eivät kuitenkaan antaneet hänelle rauhaa luostarissakaan, vaan hänet kutsuttiin tuon tuostakin kaupunkiin kuulusteltavaksi. Monesti sisaret nähdessään hänen viipyvän menivät joukolla igumenian johdolla Valjevoon, jossa he seisoivat hiljaa poliisiaseman edessä. Kommunistit pelkäsivät paikallista kapinaa ja vapauttivat Justinin. Kirkon elämän tärkeinä hetkinä isä Justin yritti monesti mennä Belgradiin, mutta joka kerta hänet pakotettiin palaamaan luostariin.

Kristuksen valo ei kuitenkaan voinut jäädä vakan alle. Vuosien mittaan monet niin Serbiasta kuin ulkomailta tulivat kysymään neuvoa pyhältä professorilta. Justinilla oli vahva ortodoksisen ykseyden taju, joka kantoi kaikkien kansallisten rajojen yli. Hän lähetti parhaat oppilaansa opiskelemaan Kreikkaan ja piti kreikkalaisia Serbian hengellisinä opettajina ja valistajina.

Vetäytyminen Ćelijen luostariin avasi isä Justinille opettamisen sijaan uuden hengellisen kilvoituksen tien. Hän paastosi ankarasti. Hänen koko elämänsä keskittyi jumalanpalvelusten ja pyhän liturgian ympärille, joka hänen omien sanojensa mukaan on ”portaat ja silta, joka johtaa taivaaseen”. Toimittaessaan liturgiaa hän muisteli lukemattomia ihmisiä ja vuodatti kyyneliä. Hän oli tietoinen siitä, että nykyserbian kieli oli etääntynyt kauas kirkkoslaavista. Sen tähden hän käänsi liturgian ja muita kirkollisia tekstejä runolliselle nykykielelle, jota ihmiset ymmärsivät mutta joka samalla kunnioitti tekstien pyhää luonnetta.

Nuoruudestaan asti Justin oli tuntenut syvää kunnioitusta pyhää Johannes Krysostomosta kohtaan, ja niinpä hän kirjoitti tämän kunniaksi rukouksen ja akatistoksen. Pyhä ilmestyi hänelle unessa vuonna 1955, asetti evankeliumikirjan hänen päänsä päälle ja luki hänen sepittämänsä rukouksen. Herättyään isä Justin tunsi iloista huumaa ja sanomatonta heltymystä, joka viipyi pitkään hänen sielussaan. Aiemmin vuonna 1936 hän oli nähnyt ilmestyksessä pyhittäjä Serafim Sarovilaisen ja kirjoitti siitä: ”Sieluni oli sen jälkeen iloinen ja murheellinen; iloinen, koska olin saanut nähdä hänet, ja murheellinen, koska hän hävisi näkyvistäni niin nopeasti.”

Ćelijen luostari nousi isä Justinin aikana kukoistukseen ja lähistölle syntyi sen sisarten perustamia uusia yhteisöjä. Yli kolmen vuosikymmenen ajan isä Justin ohjasi sisaria ankarasti mutta rakastavasti pysymään horjumatta luostarissa ja pitämään kiinni ortodoksisen uskon opinkappaleista.

Isä Justinin ekumenian vastaisuus johti siihen, että hänen ”arestinsa” Ćelijen luostarissa kesti hänen elämänsä loppuun asti eikä hänen akateeminen uransa jatkunut. Tämä osoittautui kuitenkin siunaukselliseksi. Hän oli kuin profeetta, joka oli kaikkien poliittisten järjestelmien yläpuolella taipumattoman omistautuneena Kristukselle ja ortodoksisuudelle. Kirjoituksissaan hän tuomitsi jyrkästi toisin ajattelevien opit ja ekumeenisen liikkeen uudet suuntaukset, mutta ihmisiä kohtaan hän oli kuitenkin herkkä ja täynnä myötätuntoa. Raajarikon näkeminen saattoi saada hänet puhkeamaan itkuun, ja kirkkoon mennessään hän varoi tallaamasta muurahaisia. Keskustellessaan rippilastensa kanssa ylevistä asioista hän saattoi kesken kaiken ryhtyä leikkimään ja nauramaan heidän lastensa kanssa.

Luostarissa isä Justinilla oli mahdollisuus keskittyä tutkimustyöhön, kääntämiseen ja kirjoittamiseen. Hän hallitsi serbian lisäksi sujuvasti venäjän, kreikan, englannin ja saksan kielet. Hänen tuotantonsa käsittää yli 30 nidettä ja kattaa kirkon elämän kaikki alueet. Hänen merkittävimpiin teoksiinsa kuuluu 12-osainen pyhien elämäkertasarja, 3-osainen Dogmatiikka, jonka viimeinen ekklesiologiaa (kirkko-oppia) käsittelevä osa ilmestyi vähän ennen hänen kuolemaansa, sekä useita Uuden testamentin kommentaareja, jotka ilmentävät hänen palavaa rakkauttaan Kristukseen. Hänen teoksensa perustuvat kirkon pyhien isien opetukseen ja niistä on tullut osa ortodoksisen kirjallisuuden aarteistoa.

Isä Justinin elämän loppupuolella hallinnon otteen hellittäessä patriarkka pyysi häntä palaamaan opetustyöhön teologiseen tiedekuntaan. Justin kieltäytyi kehottaen patriarkkaa tekemään työtä kirkon ykseyden eteen. ”Pelastus on katumuksessa, tuossa yleispätevässä lääkkeessä”, hän julisti.

Pyhä Justin nukkui kuolonuneen lyhyen sairauden jälkeen syntymäpäivänään 25.3. (7.4.) vuonna 1979. Vähän ennen kuin hän antoi sielunsa Herran käsiin, hän kuiskasi eräälle vierellään olevalle ystävälleen: ”Ainoa todellinen ihminen on Jumal-Ihminen Jeesus Kristus.” Isä Justinin hautajaisiin kokoontui papistoa eri kansallisuuksista ja uskovia kaikkialta Serbiasta sekä Kreikasta ja Länsi-Euroopasta. Eräs hänen oppilaistaan kirjoitti: ”Ortodoksisuuden ykseys, jota isä Justin korosti niin voimakkaasti eläessään, tuli spontaanisti ilmi hänen hautajaisissaan uskon ja rakkauden ykseydessä, rukouksissa ja yhteisessä veisuussa.”

Isä Justinin hauta Ćelijen luostarissa on tullut pyhiinvaelluspaikaksi, joka kokoaa ortodokseja eri maista. Serbian kirkko kanonisoi hänet vuonna 2010. Hänen muistoaan vietetään kesäkuun 1. päivänä, joka on hänen taivaallisen suojelijansa marttyyri Justinos Filosofin muistopäivä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Mark. 10:17.