26.5.2017

Sävelmä
5. säv.
Paasto
Öljy sallittu

ap. Karpos (+ 1. vs.)

p. Innokenti, Hersonin arkkipiispa (+ 1857)

Epistola
Ap. t. 19:1–8

Ap. t. 19:1–8

1 Apolloksen ollessa Korintissa Paavali vaelsi ylänköseutujen halki ja tuli Efesokseen. Hän tapasi siellä muutamia opetuslapsia 2 ja kysyi heiltä: "Saitteko Pyhän Hengen, kun tulitte uskoon?" "Emme me ole kuulleetkaan mistään Pyhästä Hengestä", nämä vastasivat. 3 "Millä kasteella teidät sitten on kastettu?" kysyi Paavali. He vastasivat: "Johanneksen kasteella." 4 Silloin Paavali sanoi: "Johannes tosin kastoi vedellä parannukseen, mutta hän kehotti ihmisiä uskomaan toiseen, joka oli tuleva hänen jälkeensä, Jeesukseen." 5 Tämän kuultuaan he ottivat kasteen Herran Jeesuksen nimeen, 6 ja kun Paavali pani kätensä heidän päälleen, Pyhä Henki tuli heihin ja he puhuivat kielillä ja profetoivat. 7 Heitä oli arviolta kaksitoista miestä. 8 Kolmen kuukauden ajan Paavali sitten kävi synagogassa, keskusteli siellä ja puhui rohkeasti ja vetoavasti Jumalan valtakunnasta.

Joh. 14:1–11a

26.5.2017

Joh. 14:1–11

[Jeesus sanoi opetuslapsilleen:] 1 "Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. 2 Minun Isäni kodissa on monta huonetta -- enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. 3 Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. 4 Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen." 5 Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" 6 Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. 7 Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet." 8 Filippus sanoi hänelle: "Herra, anna meidän nähdä Isä, muuta emme pyydä." 9 Jeesus vastasi: "Etkö sinä, Filippus, tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne? Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän. Kuinka voit sanoa: 'Anna meidän nähdä Isä'? 10 Etkö usko, että minä olen Isässä ja Isä on minussa? Kun puhun teille, en puhu omissa nimissäni: Isä on minussa, ja minun tekoni ovat hänen tekojaan. 11 Uskokaa, kun sanon, että minä olen Isässä ja Isä on minussa. Ellette muuten usko, uskokaa minun tekojeni tähden.

Päivän synaksario

Pyhä apostoli Karpos

Herran apostoli Karpos toimi keisari Neron hallituskaudella (54–68) ja oli yksi niistä seitsemästäkymmenestä pyhästä ja kunniakkaasta apostolista (Luuk. 10:1), joita muistellaan tammikuun neljäntenä. Karpos auttoi Paavalia tämän lähetystyössä ja kuljetti hänen kirjeitään Paavalin perustamille seurakunnille. Paavali kirjoittaa Timoteukselle (2. Tim. 4:13): ”Tuo mukanasi myös viittani, jonka jätin Troakseen Karpoksen luo, sekä kirjat, ennen kaikkea pergamenttikääröt.” Traakian Troaksessa Paavali näki näyssä makedonialaisen miehen, joka kehotti häntä tulemaan Makedoniaan (Ap. t. 16:6–10). Karpos opetti monia epäjumalanpalvelijoita ja sai heidät uskomaan Kristukseen.

Karpoksesta tuli myöhemmin Beroen (nykyinen Stara Zagora Bulgariassa) piispa, joka valisti seudun pakanallisia asukkaita Jumalan sanalla ja kastoi heitä. Hän teki monia ihmeitä ja karkotti demoneja. Pakanat aiheuttivat Karpokselle monenlaisia kiusauksia, vastoinkäymisiä ja koettelemuksia, mutta hän kesti kaiken rohkeasti eikä pelännyt valtaapitävien vihaa. Hän ylisti Jumalaa kaikessa mitä teki. Tuotettuaan Jumalalle otollisia hedelmiä pyhä apostoli Karpos nukkui pois rauhassa. Hänen reliikkiensä kautta tapahtui monia ihmeitä, ja edelleenkin hän karkottaa sairauksia, kärsimyksiä ja pahoja henkiä niistä, jotka uskossa pyytävät hänen esirukouksiaan.

Pyhä Augustinus Canterburylainen

Kun paavi Gregorios Suuri (12.3.) päätti vuonna 596 lähettää lähetystyöntekijöitä Britannian anglosaksien pariin, hän valitsi neljäkymmentä munkkia ja heidän johtajakseen pappismunkki Augustinuksen. Tämä toimi varajohtajana paavin Roomaan Caeliuksen kukkulalle perustamassa Pyhän Andreaksen luostarissa. Valtaosa Britannian (kelttiläisistä) asukkaista oli ollut kristittyjä 200-luvulta asti, mutta mantereelta tulleet anglosaksit olivat valloittaneet Britannian 400-luvulla, tuhonneet verilöylyssä kristinuskon merkit ja työntäneet keltit Walesiin ja Cornwalliin, joten evankeliumin julistaminen jouduttiin aloittamaan Länsi-Englannissa lähes alusta. Munkit matkustivat ensin askeettisesta perinteestään tunnettuun Lérinsin luostariin Provencessa. Siellä he saivat kuulla anglosaksien raa'asta käytöksestä, palasivat pelon vallassa takaisin ja lähettivät Augustinuksen Roomaan kertomaan asiasta paaville.

Pian Augustinus palasi mukanaan paavi Gregorioksen laatimat suosituskirjeet Arlesin piispalle ja frankkilaisille kuninkaille. Vietettyään talven Pariisissa munkit ylittivät Kanaalin ja saapuivat Thanetin saarelle Kentin kuningaskunnan itäosaan, jonka hallitsija Ethelbert pyysi heitä kertomaan uskostaan. Hän antoi heille luvan saarnata kuningaskunnassaan ja tarjosi heille asunnon pääkaupungissaan Canterburyssa. Roomalaiset munkit saapuivat kaupunkiin ristisaatossa kantaen ristiä ja Kristuksen ikonia sekä laulaen litaniaa ja menivät kirkkoon, joka oli rakennettu ennen anglosaksien hyökkäystä. He järjestivät luostarielämänsä apostolien ja alkukirkon kristittyjen mallin mukaisesti ja alkoivat julistaa evankeliumia. Heidän sanoissaan oli sellainen voima, että kuningas Ethelbert otti kasteen helluntaina 597 ja kehotti alaisiaan tekemään samoin. Jouluna kastettiin kymmenentuhatta anglosaksia.

Uusi kirkko kasvoi nopeasti Augustinuksen viisaalla johdolla ja kuninkaan avulla. Arlesin arkkipiispa pyhä Virgilius (5.3.) vihki Augustinuksen piispaksi. Paavi lähetti vielä kaksitoista lähetystyöntekijää ja heidän mukanaan palliumin merkiksi siitä, että Augustinus johti koko Englannin kirkkoa, sekä pyhiä reliikkejä ja kirkkoesineitä. Augustinus rakennutti Canterburyyn katedraalin ja kaupungin ulkopuolelle pyhille Pietarille ja Paavalille omistetun luostarin, jota hänen kuolemansa jälkeen kutsuttiin pyhän Augustinuksen luostariksi. Hän ei antanut tuhota pakanoiden temppeleitä, vaan ne puhdistettiin ja pyhitettiin kristillisiksi kirkoiksi, ja pakanallisia juhlapäiviä korvattiin kirkollisilla juhlilla.

Augustinus toimi yhteistyössä kelttiläisten ja walesilaisten piispojen ja oppineiden kanssa Britannian muiden osien evankelioimisessa ja yritti saada kelttiläisiä kirkonmiehiä luopumaan vanhoista kelttikristillisistä tavoistaan, jotka poikkesivat roomalaisista käytännöistä. Augustinus vietti viimeiset elinvuotensa levittämällä ja vahvistamalla uskoa Ethelbertin kuningaskunnassa. Hän nimitti kaksi muuta piispaa, joiden istuimet olivat Lontoossa ja Rochesterissa, mikä mahdollisti lähetystyön laajentamisen maan muihin osiin. Kylvettyään näin Englannin uuden kirkon siemenet pyhä Augustinus nukkui pois rauhallisesti 26.5.604.

Kuningas Ethelbertin kuoltua vuonna 616 uudet piispat joutuivat lähtemään Englannista, ja vasta vuonna 633 Yorkin arkkipiispa Paulinus saapui Kentiin ja jatkoi evankeliointityötä. Vuonna 672 anglosaksisen kirkon johtoon tuli pyhä Teodor Canterburylainen (19.9.).

Pyhä Bede Kunniallinen

Englannin varhaisen kirkon suurin oppinut pyhä Bede syntyi Sunderlandin lähistöllä Northumbriassa vuonna 673. Hän oli lapsuudestaan saakka opinjanoinen ja pienestä pitäen opiskeli Wearmouth-Jarrowin uuden luostarin benediktiini-isien alaisuudessa. Kolmenkymmenen ikäisenä hän otti munkin- ja papinvihkimykset.

Pyhä Bede eli koko elämänsä samassa luostarissa, kilvoitteli sen säännön mukaan ja lauloi jumalanpalveluksissa päivittäin. Kaiken liikenevän ajan hän käytti opiskelemiseen, opettamiseen ja kirjoittamiseen. Bede kirjoitti 45 teosta, joiden joukossa oli raamatunkommentaareja, kieliopillisia ja kronologisia tutkielmia, hymnirunoutta, kirjeitä ja homilioita. Hän on myös varhaisin tunnettu englanninkielisen proosan kirjoittaja, mutta ainoastaan hänen latinankielistä tuotantoaan on säilynyt. Beden oppilaana oli yli 600 munkkia, jotka levittivät hänen opetuksiaan edelleen, ja näin Bedestä tuli suoranainen englantilaisen sivistyksen isähahmo, jonka vaikutus Englannin kirkolliseen ja kansalliseen kulttuuriin on ylittämätön.

Beden hienoimpia kirjoituksia ovat hänen syvälliset raamatunselitysteoksensa, mutta parhaiten hänet muistetaan Englannin kirkon historiikistaan (731), joka on täysin ainutlaatuinen lähde saaren varhaisten vuosisatojen kulttuuriin. Kyseessä on maailmankirjallisuuden klassikko, josta on tehty valtaisa määrä käännöksiä ja uusintapainoksia. Beden teokset De Temporibus ja De Temporum Ratione olivat osaltaan pohjustamassa kristillistä Anno Domini -ajanlaskua, jota nykyäänkin käytetään.

Pyhän Beden viimeisistä vaiheista kerrotaan, että hän oli kääntämässä Johanneksen evankeliumia englanniksi, kun hän tunsi loppunsa lähenevän. Hän teki työtä yötä päivää vertaillen käsikirjoituksia ja sanellen käännöstään kirjurille. Kun tämä suositteli Bedelle pientä lepotaukoa, tämä vain vaati kirjuria työskentelemään rivakammin: ”Kirjoita nopeammin, sillä minulla ei ole enää paljon aikaa.” Kristuksen taivaaseenastumisen juhlan vastaisena yönä kirjuri sai kirjoitettua viimeisen lauseen, minkä jälkeen Bede kutsui paikalle luostariveljensä ja jakoi heille vähät tavaransa. Sitten hän lauloi erään kuolemasta kertovan kansankielisen laulun ja alkoi veisata taivaaseenastumisen juhlan säkeitä. Päästyään ylistyslauselmaan ”Kunnia olkoon Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle” hän nukkui pois.

Pyhän Beden kuolonuneen nukkuminen tapahtui Jarrowissa vuonna 735. Häntä alettiin pian kunnioittaa pyhien joukossa. Ainutlaatuisten ansioidensa takia hänestä alettiin käyttää nimitystä Venerabilis, ”Kunniallinen”. Pyhä Bonifatius nimitti häntä Pyhän Hengen sytyttämäksi kirkon valoksi”. Hänen reliikkiensä äärellä alkoi tapahtua paranemisia. Reliikit siirrettiin 1000-luvun puolivälissä Durhamiin, jossa ne ovat vielä nykyäänkin. Vuonna 1899 paavi Leo XIII antoi hänelle koko kirkon opettajan (doctor ecclesiae) arvonimen. Pyhän Beden alkuperäinen muistopäivä oli 26.5. Roomalaiskatolisessa kirkossa juhla on kuitenkin siirretty kahdesti: ensin Augustinus Canterburylaisen juhlan tieltä seuraavaksi päiväksi (27.5.) ja vuonna 1969 kuolinpäivää edeltäväksi päiväksi (25.5.).

Pyhä uusmarttyyri Aleksanteri Dervissi Tessalonikalainen

Pyhä uusmarttyyri Aleksanteri syntyi 1700-luvun jälkipuoliskolla Tessalonikassa. Hänestä kasvoi poikkeuksellisen kaunis nuorukainen, jota yksi kaupungin turkkilaisista miehistä alkoi ahdistella. Pelastaakseen lapsensa häpäisyltä vanhemmat lähettivät hänet Smyrnaan Vähän-Aasian puolelle. Siellä nuorukaisesta tuli erään turkkilaisen johtomiehen (aga) palvelija. Tarkkaan ei tiedetä, mikä oli syynä, mutta Smyrnassa Aleksanteri luopui kristinuskosta ja siirtyi islamiin.

Pian Aleksanteri jätti työnsä agan palvelijana ja alkoi kierrellä eri paikkakunnilla dervissin asussa. Hän meni myös pyhiinvaellukselle Mekkaan, mutta siellä hänelle valkeni islamin virheellisyys. Omantuntonsa soimauksista huolimatta hän jatkoi kuitenkin vaelluksiaan dervissiksi pukeutuneena. Dervissien yksi tehtävä oli pitää opetuspuheita kansalle. Heillä oli usein tapana puhua myös kristityn kansanosan puolesta. He kutsuivat kristittyjä ”köyhiksi palvelijoiksi, jotka Jumala on antanut muslimien huolenpitoon”. Aleksanteri puhui kuitenkin kristittyjen hyvän kohtelun tarpeellisuudesta niin lämpimästi ja rohkeasti, että joidenkin mielessä syttyi epäilys, että hän itsekin on kristitty. Hän myös keskusteli mielellään kristittyjen kanssa. Kun muslimeja ei ollut läsnä, hänen oli tapana toistella arvoituksellisesti ”yksi on kolme ja kolme on yksi”. Tällä tavoin hän viittasi Pyhään Kolminaisuuteen.

Kun Aleksanteri oli Egyptissä, jotkut Kreetan turkkilaiset suuttuivat hänen puheistaan niin, että päättivät tappaa hänet. Hän sai kuitenkin tietää heidän aikeistaan ja pakeni kotikaupunkiinsa Tessalonikaan. Tämä tapahtui 10 vuotta ennen hänen marttyyrikuolemaansa. Sen jälkeen hän vaelsi vielä monissa eri paikoissa, kunnes saapui Khioksen saarelle.

Elettyään salakristittynä dervissinä kaiken kaikkiaan 18 vuotta Aleksanteri siirtyi Khioksesta Smyrnan kaupunkiin, sillä hän tunsi sydämessään, että oli koittanut aika, jolloin hänen piti toteuttaa marttyyrikilvoituksensa. Todennäköisesti hänellä oli myös rippi-isä, jolle hän oli uskoutunut ja joka siunasi hänen aikeensa.

Astuttuaan Smyrnassa tuomioistuimen eteen Aleksanteri kertoi olleensa kristitty ja haluavansa palata kristityksi. ”Olen valmis vuodattamaan vereni rakkaudesta Herraani Jeesukseen Kristukseen, jonka kielsin”, hän sanoi ja heitti dervissin huivinsa lattialle ja pani päähänsä kristittyjen päähineen. Turkkilaiset menivät hämmästyksestä sanattomiksi ja epäilivät, että Aleksanteri oli tullut hulluksi. Sitten he päättelivät, että hänen täytyy olla juovuksissa, ja heittivät hänet tyrmään selviämään.

Seuraavana aamuna Aleksanteri kuitenkin tunnusti Kristusta vieläkin palavammin. Kun häntä uhkailtiin kuolemalla, hän sanoi, että juuri sitähän hän halusikin. Islamin pyhäpäivänä perjantaina suuri määrä kaupungin johtavia turkkilaisia kokoontui tuomarin ympärille lähteäkseen rukousajan koittaessa yhdessä moskeijaan. Myös muuta kansaa saapui runsain määrin paikalle, sillä ennen kuulumaton uutinen dervissistä, joka oli julistautunut kristityksi, oli levinnyt. Aleksanteri tuotiin ulos vankilasta ja hänet vietiin kolmannen kerran tuomioistuimen eteen. Kysyttäessä hän vakuutti olevansa täysissä hengen voimissa ja julisti: ”Kristittynä olen syntynyt ja kristittynä tahdon kuolla, sillä en vaihda valoa pimeyteen, vaan kumarran Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä.” Varmemmaksi vakuudeksi hän teki vielä ristinmerkin. Silloin turkkilaiset ymmärsivät, että hän oli tosissaan eivätkä mitkään taivuttelut saisi häntä muuttamaan mieltään. Yksimielisesti he päättivät, että islamin pilkkaajan oli kuoltava.

Matkalla mestauspaikalle imaamit yrittivät vielä houkutella häntä muuttamaan mieltään. Hän toisteli vain: ”Kristitty olen ja kristittynä tahdon kuolla.” Suuri väkijoukko muslimeja ja ortodokseja, roomalaiskatolilaisia ja armenialaisia Smyrnan kansainvälisestä asujaimistosta oli kerääntynyt seuraamaan saattuetta. Keskellä ihmispaljoutta pyöveli veti miekkansa tupesta ja heilutteli sitä paljaana ja hohtavana Aleksanterin silmien edessä saadakseen hänet pelkäämään. Mutta marttyyri osoitti niin suurta pelottomuutta, että eräs katolilainenkin totesi, ettei ollut koskaan nähnyt moista.

Perillä pyöveli kehotti Aleksanteria polvistumaan. Kun hän oli jo polvillaan niska paljaana, tuli tuomarilta käsky odottaa: hänen poikansa tahtoi tulla katsomaan mestausta. Pyöveli miekka kädessä ja Aleksanteri polvillaan rukoukseen syventyneenä joutuivat odottamaan yli tunnin. Viivytys ei millään tavoin heikentänyt Aleksanterin päätöstä. Lopulta hänet mestattiin ja hän liittyi voittajana pyhien marttyyrien joukkoon 26.5.1794.

Pyhä Innokenti, Hersonin arkkipiispa

Pyhä Innokenti, maallikkonimeltään Ioann Borisov, syntyi papin perheeseen vuonna 1800. Hän kävi ensin Voronežin hiippakuntakoulun ja Orjolin pappisseminaarin ja jatkoi sitten opintojaan Kiovan hengellisessä akatemiassa. Suoritettuaan tutkinnon hän sai opettajan paikan Pietarissa Aleksanteri Nevskin hengellisessä koulussa. Pietarissa hän vihkiytyi munkiksi ja papiksi. Hän toimi jonkin aikaa ensin opettajana ja sitten ylimääräisenä professorina Pietarin hengellisessä akatemiassa. Hän sai tunnustusta opettajanlahjoistaan ja hänen saarnojaan julkaistiin useissa hengellisissä lehdissä. Lisäksi hän julkaisi teologisia teoksia ja käännöksiä, joiden perusteella hänelle myönnettiin teologian tohtorin arvo.

Vuonna 1830 Innokenti siirtyi Kiovaan Hengellisen akatemian rehtoriksi ja Kiovan Veljestön (Bratski) luostarin johtajaksi. Hän lopetti latinan käytön akatemian opetuskielenä, sillä latina oli liittänyt hengellisen opetuksen katolisiin lähteisiin ja skolastiseen ajatteluun. Sen sijaan hän innosti oppilaitaan tutkimaan teologian ortodoksisia juuria.

Vuonna 1836 Innokenti vihittiin Kiovan apulaispiispaksi. Hän toimi vuoden ajan Vologdan hiippakunnan piispana ja seitsemän vuotta Harkovin piispana. Harkovissa hän kunnostutti useita luostareita ja perusti uuden nunnaluostarin. Hän kannusti papistoa pitämään opetuspuheita näyttäen itse hyvää esimerkkiä. Vuodesta 1847 lähtien hän oli Pyhän synodin jäsen.

Vuonna 1848 Innokenti nimitettiin Hersonin hiippakunnan arkkipiispaksi Odessaan. Hän kohensi hiippakunnan ulkoisia oloja, kiinnitti huomiota papiston koulutukseen ja kehitti pappisseminaaria. Aikalaiset ihmettelivät hänen laajaa sivistystään. Hänelle itselleen jumalanpalvelus oli kuitenkin elämän keskipiste ja hänen opetuspuheitaan verrattiin pyhän Johannes Krysostomoksen puheisiin. Pyhän Innokentin aikana alettiin kunnostaa Krimin niemimaan kirkollisia ja historiallisia kohteita sekä perustettiin Athosvuoren esikuvan mukaisia luostareita.

Krimin sodan aikana (1853−1856) pyhä Innokenti toimitti jatkuvasti liturgioita ja rukouspalveluksia. Hän kantoi erityistä huolta sotilassairaaloista, niiden papistosta, sairaanhoitajista ja haavoittuneista. Hänen rukouksensa vahvistivat kansaa erityisesti Odessan piirityksen aikana vuonna 1854.

Jatkuva työ ja huolet kuluttivat pyhän Innokentin voimat. Keväällä 1857 hän tunsi kuolemansa lähestyvän. Hän teki vielä viimeisen paimenmatkan hiippakunnassaan ja hyvästeli laumansa. Toukokuun 26. päivänä 1857 hän antoi henkensä rauhassa Herralle.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.