9.5.2017

Sävelmä
3. säv.

pr. Jesaja (+ n. 700 eKr.)

sm. Kristoforos (+ n. 250)

p. Nikolaos Ihmeidentekijän reliikkien siirto Bariin vuonna 1087

Parimia
  1. Sananl. 10:7, 6, 3:13–16, 8:6, 34, 35, 4, 12, 14, 17, 5–9, 1:23, 15:4
  2. Sananl. 10:31–32, 11:1–12
  3. Viis. 4:7–15

 

(Nikolaos)

Sananl. 10:7, 6, 3:13–16, 8:6, 34, 35, 4, 12, 14, 17, 5–9, 1:23, 15:4

7 Vanhurskaan muistoa siunataan, jumalattoman nimikin maatuu. 6 Hurskaalla on päänsä päällä siunaus, jumalattoman suussa piilee väkivalta. 3:13 Onnellinen se, joka on löytänyt viisauden, se, joka on tavoittanut tiedon, 14 sillä parempi on viisaus kuin hopea, tuottoisampi on tieto kuin kulta. 15 Se voittaa korallit kalleudessa, mitkään aarteet eivät vedä sille vertaa. 16 Sen oikeassa kädessä on pitkä ikä, vasemmassa rikkaus ja kunnia. 8:6 Kuulkaa! Minä puhun totuuden sanoja, puhun ilman vilppiä, kun suuni avaan. 34 Hyvin käy sen, joka minua kuulee, päivästä päivään valvoo ovellani, valppaana odottaa sen kynnyksellä. 35 Joka minut löytää, löytää elämän, hänet Herra ottaa suosioonsa. 4 "Teitä minä kutsun, ihmiset, teille kaikille osoitan sanani. 12 "Minä, viisaus, viihdyn älyn seurassa, harkinta ja tieto ovat kumppanini. 14 Minulta tulee ajatus, minulta sen toteutus, minä olen ymmärrys, minun on voima. 17 Minä rakastan niitä, jotka minua rakastavat, ne, jotka etsivät, löytävät minut. 5 Hankkikaa viisautta, te ymmärtämättömät, hankkikaa tietoa, te houkat! 6 Kuulkaa! Minä puhun totuuden sanoja, puhun ilman vilppiä, kun suuni avaan. 7 Minkä kieleni tuo julki, se on kaikki totta, huuleni kauhistuvat jumalattomuutta. 8 Minkä puhun, se pitää paikkansa, puheeni ei ole kieroa eikä väärää. 9 Se on selkeää sille, joka ymmärtää, helppoa sille, joka on tavoittanut tiedon. 23 Kääntykää minun puoleeni, minä opetan teitä, saatan teidät tuntemaan opetukseni ja tietoni. 4 Lohduttava puhe antaa elämänrohkeutta, petollinen sana murtaa mielen.

Sananl. 10:31–11:12

  31 Vanhurskaan suusta viisaus versoo, mutta myrkyllinen kieli leikataan poikki. 32 Hurskaan sanat ovat rakkauden sanoja, jumalattoman puhe valhetta ja vimmaa. 11:1 Väärää vaakaa Herra vihaa, oikea punnus on hänelle mieleen. 2 Missä on ylpeys, sinne tulee häpeä, nöyrien kumppani on viisaus. 3 Kunnon miestä ohjaa rehellisyys, omaan vilppiinsä kavala kaatuu. 4 Rikkaus ei vihan päivänä auta, mutta oikeamielisyys pelastaa kuolemasta. 5 Nuhteettomuus tasoittaa hurskaiden tien, jumalaton sortuu pahuuteensa. 6 Rehti elämä on rehellisen pelastus, himot ovat petturin paula. 7 Kuolemaan katkeaa jumalattoman toivo, pahantekijän odotus raukeaa tyhjiin. 8 Hurskas pelastuu ahdingosta, jumalaton joutuu hänen sijaansa. 9 Rienaajan puhe on toisille turmioksi, mutta tieto pelastaa oikeamieliset. 10 Hurskaan onni on kaupungin ilo, jumalattoman tuho on riemun aihe. 11 Vilpittömien menestys rakentaa kaupungin, jumalattomien puheet repivät sen maahan. 12 Tyhmä se, joka toisia pilkkaa, ymmärtäväinen pysyy vaiti.  

Polyeleon evankeliumi
Joh. 10:1–9 (Nikolaos)

Pyhän Nikolaos Ihmeidentekijän, Lyykian Myrran arkkipiispan, reliikkien siirto Bariin vuonna 1087

Joh. 10:1–9

Herra sanoi luokseen tulleille juutalaisille: 1 "Totisesti, totisesti: se, joka ei mene lammastarhaan portista vaan kiipeää sinne muualta, on varas ja rosvo. 2 Se, joka menee portista, on lampaiden paimen. 3 Hänelle vartija avaa portin, ja lampaat kuuntelevat hänen ääntään. Hän kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle. 4 Laskettuaan ulos kaikki lampaansa hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä. 5 Vierasta ne eivät lähde seuraamaan vaan karkaavat hänen luotaan, sillä ne eivät tunne vieraan ääntä." 6 Jeesus esitti heille tämän vertauksen, mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hän puheellaan tarkoitti. 7 Siksi Jeesus jatkoi: "Totisesti, totisesti: minä olen lampaiden portti. 8 Ne, jotka ovat tulleet ennen minua, ovat kaikki olleet varkaita ja rosvoja, eivätkä lampaat ole kuunnelleet heitä. 9 Minä olen portti. Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen.

Epistola
Hepr. 13:17–21 (Nikolaos)
Ap. t. 10:21–33

Hepr. 13:17–21

17 Olkaa johtajillenne kuuliaiset, totelkaa heitä. He valvovat öitä teidän vuoksenne, koska joutuvat kerran tekemään teistä jokaisesta tiliä. Saakoot he tehdä työnsä iloiten, ei huokaillen, sillä se olisi teille paha asia. 18 Rukoilkaa meidän puolestamme. Olemme varmoja siitä, että omatuntomme on puhdas -- tahdommehan toimia kaikessa oikein. 19 Varsinkin siksi pyydän teiltä esirukousta, että jo pian pääsisin takaisin teidän luoksenne. 20 Rauhan Jumala, joka ikuisen liiton uhriveren tähden on nostanut kuolleista lampaiden suuren paimenen, meidän Herramme Jeesuksen, 21 varustakoon teidät hyvillä lahjoillaan, niin että voitte täyttää hänen tahtonsa. Sen, mikä on hänelle mieleen, hän itse tehköön meissä, hän ja Jeesus Kristus. Hänen on kunnia aina ja ikuisesti. Aamen.

Ap. t. 10:21–33

21 Pietari meni alas miesten luo ja sanoi: "Minä olen se, jota etsitte. Mikä on asianne?" 22 Miehet vastasivat: "Pyhä enkeli on ilmestynyt sadanpäällikkö Corneliukselle, joka on hurskas ja jumalaapelkäävä mies ja hyvässä maineessa kaikkien juutalaisten keskuudessa. Enkeli käski hänen kutsua sinut kotiinsa ja kuunnella, mitä sinulla on sanottavana." 23 Silloin Pietari pyysi miehet sisään vieraikseen. Seuraavana päivänä Pietari lähti matkaan miesten kanssa, ja muutamat Joppessa asuvat veljet tulivat hänen mukaansa. 24 Sitä seuraavana päivänä hän tuli Kesareaan. Cornelius oli kutsunut koolle sukulaisensa ja lähimmät ystävänsä ja odotti tulijoita. 25 Kun Pietari oli astumassa sisään, Cornelius tuli häntä vastaan ja kumartui hänen edessään maahan saakka. 26 Mutta Pietari sanoi: "Nouse, minä olen vain ihminen niin kuin sinäkin", ja auttoi hänet ylös. 27 Sitten hän Corneliuksen kanssa keskustellen meni sisään ja tapasi siellä suuren joukon ihmisiä. 28 Hän sanoi heille: "Niin kuin tiedätte, juutalaisen ei ole sallittua seurustella toiseen kansaan kuuluvien kanssa eikä mennä heidän luokseen. Jumala on kuitenkin osoittanut minulle, ettei ketään ihmistä saa pitää epäpuhtaana tai saastaisena. 29 Siksi lähdin vastustelematta, kun minua tultiin hakemaan. Nyt tahtoisin tietää, miksi te pyysitte minua tulemaan." 30 Cornelius vastasi: "Kolme päivää sitten olin tähän aikaan, yhdeksännellä tunnilla, täällä kotonani rukoilemassa. Silloin seisoi yhtäkkiä edessäni mies, jolla oli hohtavan valkeat vaatteet, 31 ja hän sanoi: 'Cornelius, Jumala on kuullut rukouksesi ja muistanut almusi. 32 Lähetä sana Joppeen ja kutsu luoksesi Simon, jota sanotaan myös Pietariksi. Hän asuu nahkuri Simonin talossa meren rannalla.' 33 Niinpä lähetin heti noutamaan sinua, ja teit hyvin, kun tulit. Nyt olemme kaikki täällä Jumalan edessä kuullaksemme, mitä Herra on sinun käskenyt puhua."

Luuk. 6:17–23a (Nikolaos)
Joh. 7:1–13

Pyhän Nikolaos Ihmeidentekijän, Lyykian Myrran arkkipiispan, reliikkien siirto Bariin vuonna 1087

Luuk. 6:17–23

Siihen aikaan 17 Jeesus laskeutui vuorelta yhdessä apostoliensa kanssa ja pysähtyi tasaiselle paikalle. Siellä oli suuri joukko hänen opetuslapsiaan ja paljon kansaa kaikkialta Juudeasta, Jerusalemista ja rannikolta Tyroksen ja Sidonin seudulta. 18 Kaikki he olivat tulleet kuulemaan Jeesusta ja hakemaan parannusta tauteihinsa. Myös saastaisten henkien vaivaamat tulivat terveiksi. 19 Jokainen yritti väentungoksessa päästä koskettamaan häntä, sillä hänestä lähti voimaa, joka paransi kaikki. 20 Jeesus katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi:     "Autuaita olette te köyhät,     sillä teidän on Jumalan valtakunta.     21 Autuaita te, jotka nyt olette nälissänne: teidät ravitaan. Autuaita te, jotka nyt itkette: te saatte nauraa. 22 "Autuaita olette te, kun teitä Ihmisen Pojan tähden vihataan ja herjataan, kun ihmiset erottavat teidät keskuudestaan ja inhoavat teidän nimeännekin. 23 Iloitkaa silloin, hyppikää riemusta, sillä palkka, jonka te taivaassa saatte, on suuri.

9.5.2017

Joh. 7:1–13

[Siihen aikaan Jeesus kiersi––] 1 Tämän jälkeen Jeesus kiersi eri puolilla Galileaa. Juudeassa hän ei halunnut liikkua, koska juutalaiset etsivät tilaisuutta tappaa hänet. 2 Juutalaisten lehtimajanjuhla oli lähellä. 3 Jeesuksen veljet sanoivat hänelle: "Lähde Juudeaan, niin opetuslapsesikin näkevät, millaisia tekoja sinä teet. 4 Eihän kukaan salaile tekojaan, jos haluaa julkisuutta. Jos kerran pystyt tällaiseen, näytä maailmalle, kuka sinä olet!" 5 Veljetkään eivät näet uskoneet häneen. 6 Jeesus sanoi heille: "Nyt ei ole vielä minun aikani -- teille taas sopii mikä aika hyvänsä. 7 Maailma ei voi vihata teitä, mutta minua se vihaa, koska minä todistan, että sen teot ovat pahat. 8 Menkää te vain juhlille. Minä en tule tähän juhlaan, sillä minun aikani ei ole vielä tullut." 9 Näin hän sanoi ja jäi Galileaan. 10 Mutta kun veljet olivat lähteneet juhlille, myös Jeesus lähti sinne, ei ihmisten tieten vaan salaa. 11 Juhlien alettua juutalaiset etsivät häntä ja kyselivät: "Missä se mies on?" 12 Kansan keskuudessa hän oli yleisen kiistelyn aiheena. Toiset kiittivät: "Hän on hyvä mies", toiset sanoivat: "Kaikkea muuta, hän on kansanvillitsijä." 13 Julkisesti kukaan ei kuitenkaan uskaltanut puhua hänestä, sillä kaikki pelkäsivät juutalaisia.

Päivän synaksario

Pyhä profeetta Jesaja

Pyhä profeetta Jesaja, Amosin poika Juudan heimosta, syntyi Jerusalemissa 700-luvulla eKr. Hän eli samaan aikaan kuin profeetat Hoosea ja Miika. Nimi Jesaja tarkoittaa ”Jumala pelastaa”. Hän on yksi Vanhan testamentin suurista profeetoista, jonka messiaanisten ennustusten täyttymisestä Uuden testamentin evankeliumit kertovat. Hänen vaimoaankin kutsutaan profeetaksi, ja heillä oli kaksi poikaa, joilla oli enteelliset nimet Sear-Jasub, ”jäännös palaa takaisin”, ja Maher-Salal-Has-Bas eli ”pakene saalis, ryöstäjä lähenee”. Kaunopuheisuuden lahjan saanut profeetta Jesaja mainitaan myös muissa Vanhan testamentin kirjoissa (2. Kun. ja 2. Aik.).

Jesajan kirja jakautuu kolmeen osaan, joita nykyään arvellaan eri kirjoittajien tekemiksi. Luvut 1–39 käsittelevät aikaa ennen Babylonian vankeutta, luvut 40–55 vankeuden aikaa 587–538 eKr. temppelin tuhoamisen jälkeen sekä luvut 56–66 aikaa vankeuden jälkeen.

Jesajan ensimmäisessä näyssä Herra jakaa oikeutta kaikille kansoille ja miekat taotaan auranteriksi ja keihäät vesureiksi. Toinen oli henkilökohtainen kutsumusnäky, jossa Jesaja sai jo nuorena Herralta kutsun profeetan tehtävään Juudan kuningas Ussian kuolinvuonna noin 736 eKr. Näkyyn sisältyy Jumalan paradoksi. Sana ”pyhä” korostaa Jumalan tuonpuoleisuutta, mutta kun ”hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan”, hän on ihmisten kohdattavissa. Jesaja näki Herran istumassa valtaistuimella, ja kuusisiipiset serafit Hänen yläpuolellaan huusivat toisilleen: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot!” Kun Jesaja ei pitänyt itseään tämän näyn arvoisena, yksi serafeista kosketti hänen huuliaan hehkuvalla hiilellä ja sanoi: ”Katso, tämä on koskenut huuliasi, sinun syyllisyytesi on poissa ja syntisi sovitettu.” Herra kysyi: ”Kenet minä lähetän? Kuka lähtee sananviejäksi?” Jesaja vastasi: ”Tässä olen, lähetä minut!” (Jes. 6:1–8) Herra kuitenkin kehotti häntä pitämään huolen siitä, että Jumalan sanaa ei kuulla eikä ymmärretä siihen asti, kunnes kaupungit autioituvat ja talot tyhjenevät eli ennen kuin Juuda joutuu Babylonian valloittamaksi.

Johannes Krysostomoksen mukaan profeetat eivät nähneet Jumalan olemusta vaan ainoastaan Hänen alentumisensa. Ilmestyksillään Hän valmisti ihmisiä Poikansa lihaksitulemiseen. Jos he olisivat nähneet Hänen todellisen luontonsa, he eivät olisi nähneet Häntä eri muodoissa, koska Jumalassa ei ole muotoja eikä ääriviivoja; Hän ei istu, seiso eikä kävele ja Hän yksin tietää, millainen Hän on. Serafit ovat pyhimpiä enkeleitä, jotka saavat olla Jumalan lähellä, mutta hekään eivät pysty katsomaan Häneen vaan peittävät silmänsä siivillään. Gregorios Nyssalaisen mukaan serafit julistavat kolmiyhteisen Jumalan mysteeriä huutaessaan ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot” Pyhän Kolminaisuuden kolmipersoonaisen kauneuden edessä. Ambrosius Milanolainen kirjoittaa: ”Isä on pyhä, Poika on pyhä ja Henki on pyhä, mutta he eivät ole kolme pyhää, sillä on vain yksi pyhä Jumala, yksi Herra. He eivät sano sitä vain kerran, ettei Poikaa unohdettaisi, he eivät sano sitä kahdesti, ettei Henkeä unohdettaisi. He eivät puhu pyhistä, ettei kukaan luulisi, että heitä on useita. Kolminaisuutta palvotaan, mutta se ei palvo, Häntä ylistetään, mutta Hän ei ylistä.”

Pyhä Johannes Damaskolainen on kirjoittanut hiilestä, jolla serafi kosketti Jesajan huulia puhdistaen hänet hänen synneistään: ”Hiili ei ole pelkkää puuta vaan puuta yhdistyneenä tuleen. Samalla tavalla ehtoollisleipäkään ei ole pelkkää leipää vaan leipää yhdistyneenä jumaluuteen. Mutta kappale, joka on yhdistynyt jumaluuteen, ei ole yhtä luontoa, vaan siinä on yksi kappaleeseen kuuluva luonto ja toinen jumaluuteen kuuluva luonto, joka on yhdistynyt siihen, joten niiden yhdistelmä ei muodosta yhtä luontoa vaan kaksi.” Kristuksen temppeliintuomisen juhlan virrelmästikiirassa sanotaan: ”Jumalansynnyttäjän kädet ojentavat pihtien tavoin vanhukselle Kristuksen – hiilen, jonka jumalallinen Jesaja näki edeltä.” Jesajan puhdistuminen synneistä palavan hiilen avulla ennustaa syntien polttamista Kristuksen uhrin kautta. Athanasios Suuri katsoo Jesajan kutsumuksen profeetaksi enteilevän Pojan vapaaehtoista alentumista, lihaksitulemista ja tehtävää. Jumala kysyi: ”Kenet minä lähetän? Kuka lähtee sananviejäksi?” Poika vastasi: ”Tässä olen, lähetä minut!”

Jesajan profetiat viittaavat verhotusti kaikkiin Kristuksen elämän aspekteihin: ihmiseksi tulemiseen, idän tietäjiin, Egyptiin pakenemiseen, Jeesuksen lapsuuteen ja nuoruuteen, Edelläkävijän tulemiseen, Jeesuksen käytökseen, Kristuksen sanomaan ja ihmeisiin, Kristukseen paimenena, palmusunnuntaihin, Kristuksen kärsimykseen ja laskeutumiseen tuonelaan, kuoleman voittamiseen, murtuneisiin tuonelan portteihin, kuolleiden ylösnousemukseen, mirhankantajiin, Kristuksen taivaaseenastumiseen ja Hänen ikuiseen valtakuntaansa. Universalismin airueena Jesaja profetoi myös muista kansoista: Babyloniasta, Assyriasta, Filisteasta, Moabista, Damaskoksesta ja Syyriasta, Etiopiasta, Egyptistä, Edomista ja Tyroksesta. Niinpä Jesajan sanat kutsuvat ihmisiä kaikkialla maailmassa: ”Peseytykää, puhdistautukaa, tehkää loppu pahoista töistänne, ne ovat aina silmissäni. Lakatkaa tekemästä pahaa. – – Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa.” (1:16–18)

Jesajan toiminta Juudassa kesti nelisenkymmentä vuotta neljän kuninkaan, Ussian, Jotamin, Ahasin sekä Hiskian aikana. Hänen aikalaisensa eivät useinkaan halunneet kuulla hänen ennustuksiaan. Jesaja toimi myös Juudan kuninkaiden neuvonantajana, mutta Hiskiaa lukuun ottamatta he eivät osanneet arvostaa hänen neuvojaan. Hän puhui köyhien riistämisestä mutta myös pappien, profeettojen, poliitikkojen ja sotilaiden turmeltuneisuudesta sekä ulkopolitiikasta. Yhä uudelleen Jesaja huudahtaa: ”Älkää pelätkö!” ja kehottaa kansaa luottamaan Jumalaan eikä omiin puolustusvarusteluihinsa. Kun Israel oli joutunut assyrialaisten valtaamaksi, myös Juuda oli vaarassa, mutta Jesaja varoitti Juudaa liittoutumasta pakanallisen Egyptin kanssa Assyriaa vastaan. Epäjumalanpalvelus oli aina ollut Israelin kansan suuri synti, mutta Jesajan mukaan myös liittoutuminen Egyptin kanssa oli epäjumalanpalvelusta. Laulussa viinitarhasta (luku 5) Jesaja valitti Jerusalemin hengellistä tilaa ja vertasi Israelin kansaa hedelmättömään viinitarhaan, jonka Herra antaisi kansan uskottomuuden takia jäädä hylkymaaksi.

Jumalan pyhyys merkitsee kuitenkin myös sitä, että Hän pysyy uskollisena kansalleen, vaikka se pakkosiirtolaisuudessa lankesikin palvomaan Babylonian epäjumalankuvia. Profeetta julisti, että kansa vapahdetaan ja pyhä kaupunki rakennetaan uudelleen. Viisikymmentä vuotta kestäneen vankeuden aikana Jesajan sanat vahvistivat kansan uskoa, kun se joutui tulemaan toimeen ilman temppelipalveluksia.

Jesaja julisti pakkosiirtolaisuudessa eläneelle sukupolvelle Jumalan olevan ainoa todellinen Jumala, jonka ääntä Israelin on kuultava. Profeetta puhuu Herrasta usein ”Israelin Pyhänä”, joka rankaisee tottelematonta kansaansa mutta myös pelastaa sen. ”Muuta Jumalaa ei ole, minä yksin olen Herra, minä, joka luon valon ja luon pimeyden ja tuotan yhtä lailla onnen ja onnettomuuden. Minä olen Herra. Kaiken tämän minä teen.” (45:6–7) Jumala sallii onnettomuuksien kohdata kansaansa, mutta ei hylkää eikä unohda sitä: ”Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda.” (49:15)

Jumalan pyhyydessä yhdistyvät tuomio ja armo. Israelin Pyhästä tulee muidenkin kansojen pyhä, joka tuomitsee myös ne ja lopulta armahtaa niitä. Jumalalla on suunnitelma, jonka Hän toteuttaa oman kansansa Israelin mutta myös muiden kansojen historiassa.

Juuda teki Assyrian uhan alla suunnitelmia ilman Jumalaa, mutta Jumala antoi ravistella valittua kansaansa, jotta se uudelleen liittyisi Häneen, ja siksi se joutui Babylonian vankeuteen. Sieltä Jumala vapautti sen toisessa exoduksessa, joka muistutti kansan vapautumista Egyptistä Mooseksen aikana. Mutta myös pakkosiirtolaisuuden sukupolvi oli sokea näkemään Jumalan tekoja. Vapautumisen jälkeenkin, luvattuun maahan palattuaan, kansa oli yhä paatunutta. ”Kun minä kutsuin, te ette vastanneet, kun minä puhuin, te ette kuunnelleet vaan teitte sitä, mikä on minun silmissäni väärää, ja aina valitsitte sen, mikä on vastoin minun tahtoani.” (65:12) Vaikka synnin rangaistus on päättynyt, synti elämää määrittävänä todellisuutena ei ole lakannut ja siksi rangaistuskin pysyy tarpeellisena.

Jesaja puhui kaikkia muita Vanhan testamentin profeettoja laajemmin tuomiosta (Jes. 1–39), uudesta alusta (Jes. 40–55) ja käytännön koetuksesta uuden alun jälkeen (Jes. 56–66). Siksi voidaan kysyä, onko Israelin synti ja siitä valittaminen todella Jumalan viimeinen sana. Eikö toistuvaan syntiin ole syvempää vastausta kuin se, että se täytyy aina uudelleen antaa anteeksi? Jesajan kirjoituksissa tulee esiin jotain uutta, mistä muualla Vanhassa testamentissa ei vielä ollut puhuttu: näky Herran palvelijan kärsimisestä ja kuolemasta toisten puolesta. Jesaja näki Jumalan kansan uudistuvan Daavidin kuninkuuden palautuessa: tuleva Voideltu pystyttäisi uudelleen Daavidin valtakunnan ja laajentaisi hallituksensa koko maailmaan ja kaikkiin luotuihin (luvut 9 ja 11). Tämä on mahdollista vain siten, että tuleva Messias on Jumalan Hengen voitelun ansiosta kykenevä täydelliseen kuuliaisuuteen Jumalalle. Jesaja ennusti Messiaan kaupungin tuhon ja uudistumisen. Jesaja näki kuninkaan tehtävän uudessa valossa: tuleva Hengen voitelema kuninkaallinen messiashahmo ottaa Israelin ja koko maailman syyllisyyden päälleen ja asettaa näin aivan uudenlaisen maailman peruskiven.

Myös muut kansat ovat tämän messiaanisen toiminnan piirissä. Tätä valmisteltiin jo Jesajan kirjan ensimmäisessä osassa, jossa kuvattiin maailmanlaajuista Messiaan valtaa. Mutta myös muut kansat ovat tehneet syntiä tai toimineet Jumalan tuomion välineinä. Jesajan kuvaaman ”Herran palvelijan” teko on jotain, joka vastaa tähän haasteeseen ja muuttaa koko maailman. Yleinen maailman tuomio ja toivo kuolleiden ylösnousemuksesta on seurausta Herran palvelijan sovitustyöstä. Maailman tuomio saa Herran palvelijan ansiosta uuden arvon. Kun Hän kantaa monien synnit, maailman tuomiossa ei voi olla kysymys sellaisesta kostosta, jossa hurskaita palkitaan ja vääryydentekijöitä rangaistaan, vaan siitä, miten kansat asennoituvat Israelin Jumalaa kohtaan. Kuolleiden ylösnousemuksessa koko maailman synnit kantavan Voidellun valta ei ole pelkkää tavallisen maallisen vallan jatkoa, vaan se on aivan uudenlaista valtaa ja uudenlainen järjestys, jossa ”leijona syö ruohoa”. Jesajan valtaisan profetian lopussa on siten johdonmukaisesti toivo uudesta taivaasta ja uudesta maasta (65:17).

Jesajan kirjan toisessa osassa (40–55) profeetta alkaa puhua pelastavasta ”Herran palvelijasta”, joka ottaa kärsiäkseen rangaistuksen kansan puolesta saavuttaakseen sovinnon tottelemattoman kansan ja Jumalan välillä. ”Hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan, vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet. Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat, jokainen meistä kääntyi omalle tielleen. Mutta Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen.” (53:4–6) Herrasta puhutaan kansan lunastajana: ”Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.” (43:1) Poika kutsuu itseään Herran palvelijaksi, koska Hän on kuuliainen Isälle.

Kolmannessa osassa (56–66) asukkaat ovat palanneet Babylonian vankeudesta, mutta lankeavat taas epäjumalien palvontaan ja epäoikeudenmukaisuuteen aivan niin kuin ennenkin. He eivät pääse yksimielisyyteen temppelin uudelleenrakentamisesta. Alussa olevia moitteita seuraa lunastuksen lupaus ja kehotus lisätä paastoon myös elämäntavan parantaminen, koska paasto yksin ei hyödytä mitään.

Uusi testamentti todistaa Jesajan ennustusten toteutuvan Kristuksessa. Psalmien kirjan jälkeen Uudessa testamentissa lainataan eniten Jesajan kirjaa. Matteuksen evankeliumissa viitataan Jesajan profetiaan Jumalansynnyttäjästä: ”Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel – se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme.” (7:14) Alkukielinen heprean sana merkitsee tarkkaan ottaen ”neitoa”, ja jotkut ovat esittäneet, että sana pitäisikin kääntää ”tytöksi” tai ”naiseksi” – mutta jos nuori nainen tulee raskaaksi miehestä ja synnyttää lapsen, siinä ei ole mitään erikoista tai profeetallista merkkiä. Siksi ”neitsyestä” puhuu jo Septuaginta, juutalaisten oppineiden yli sata vuotta ennen Kristuksen syntymää laatima Vanhan testamentin kreikannos.

Matteuksen mukaan Joosef meni asumaan Nasaretiin, jotta kävisi toteen profeettojen ennustus, että Jeesusta kutsutaan nasaretilaiseksi. Evankelista tarkoittanee Jesajan profetiaa ”Iisain kannosta nousee verso, vesa puhkeaa sen juuresta ja kantaa hedelmää” (11:1), jossa vesaksi suomennettu sana muistuttaa sanaa ”nasaretilainen”. Luukas puolestaan kirjoittaa Jesajan mukaisesti siitä, että Jumala antaa Jeesukselle Daavidin valtaistuimen (Jes. 9:5–6).

Jeesuksen kasteessa toteutuivat profetiat Hengen laskeutumisesta Hänen päälleen. ”Hänen ylleen laskeutuu Herran henki, viisauden ja ymmärryksen henki, taidon ja voiman henki, totuuden tuntemisen ja Herran pelon henki.” (11:2) Pyhän Kyrillos Jerusalemilaisen mukaan ei ole yhtä Henkeä laissa ja profeetoissa ja toista evankeliumeissa ja apostoleissa, vaan yksi ja sama Pyhä Henki puhuu sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa.

Kristus itse luki Nasaretin synagogassa Jesajan kirjasta Messiaasta puhuvan kohdan (61:1–2): ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista, julistamaan Herran riemuvuotta, päivää, jona Jumalamme antaa palkan. Hän on lähettänyt minut lohduttamaan kaikkia murheellisia.” Hän tulkitsi sen tarkoittavan Häntä itseään: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen” (Luuk. 4:21), mutta evankeliumissa kerrotaan, kuinka kuulijat ajoivat hänet ulos kaupungista ja veivät hänet jyrkänteelle syöstäkseen hänet sieltä alas. ”Totisesti, kukaan ei ole profeetta omalla maallaan.”

Kun Paavali (1. Kor. 15:3–4) toteaa, että Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi ja Hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu, hän viittaa Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Pietarin 1. kirjeen tavoin Jesajan kirjan lukuun 53, jossa puhutaan kärsivästä Herran palvelijasta. Johanneksen evankeliumissa Johannes Kastaja sanoo Jeesuksesta: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” viitaten Jesajan kirjan jakeeseen ”Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen, ei hän suutansa avannut. Kuin karitsa, jota teuraaksi viedään, niin kuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, ei hänkään suutansa avannut.” (53:7) Apostolien teoissa Filippos kohtasi Jerusalemista Gazaan johtavalla tiellä etiopialaisen hoviherran, joka luki samaa Jesajan kirjan kohtaa, mutta ei ymmärtänyt sitä. Kun Filippos alkoi julistaa hänelle evankeliumia, hoviherra pyysi saada kasteen.

Jesaja näki ennalta myös Kristuksen suorittamat parantamisihmeet. Herran palvelija ei ottanut kantaakseen ainoastaan meidän syntejämme vaan myös meidän sairautemme: ”Silloin aukenevat sokeiden silmät ja kuurojen korvat avautuvat, rampa hyppii silloin kuin kauris, mykän kieli laulaa riemuaan.” (35:5–6)

Paavali puhuu silmistä, jotka eivät näe, ja korvista, jotka eivät kuule. Tämä on samaa paatumusta, jota Jesaja oli jo ennustanut.[1] Tämä ei ole lopullinen tuomio, vaan väliaikainen Jumalan armotarjouksen torjuminen. Matteus käyttää vertauksessa viinitarhan vuokraajista Jesajan kuvaa hedelmättömästä viinitarhasta.[2] Johanneksen ilmestyksen loppulukujen kuvaama Jumalan kaupunki, uusi taivas ja uusi maa sisältävät monia yhtymäkohtia Jesajan lukuihin 60–66. Ajatus ennen viimeistä tuomiota tulevasta kansojen tuomiosta ja maailmanlaajuisesta kaikkia kansoja koskevasta katastrofista (Ilm. 17–19) on esitetty Jesajan luvuissa 24–27.

Jesajan kirjassa kuvataan myös maailman kansojen kääntyminen Israelin Jumalan puoleen. Kun Jumala tuomitsee oman kansansa ja ilmaisee kirkkautensa, alkavat myös muut kansat etsiä Jumalaa (2:1–4). ”Hän antoi itsensä kuolemalle alttiiksi ja hänet luettiin rikollisten joukkoon. Hän otti kantaakseen monien synnit, hän pyysi pahantekijöilleen armoa.” (53:12) Koska Herran palvelija kuolee lopulta ”monien” puolesta, on myös kansoilla pääsy Jumalan luokse. Siten tulee mahdolliseksi kirkon lähetystyö: ”Kääntykää minun puoleeni, maan kaikki ääret, antakaa pelastaa itsenne, sillä minä olen Jumala, eikä muuta Jumalaa ole.” (Jes. 45:22)

Jesajaa onkin kutsuttu Vanhan testamentin evankelistaksi ja Jesajan kirjaa ”Kristuksen kirjaksi”. ”Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on hänen valtansa, ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan.” (9:5–6)

Profeetta Jesaja kärsi marttyyrikuoleman kuningas Hiskian pojan Manassen hallituskaudella. Hänet sahattiin kahtia, koska hän moitti kuningasta ja kansan johtomiehiä epäjumalien palvonnasta ja väitti nähneensä Jumalan. Hänen hautakammionsa on Jerusalemin eteläpuolella kuninkaiden hautakammioiden lähellä, koska hän oli kuninkaallista sukua. Myöhemmin hänen pyhät reliikkinsä tuotiin Konstantinopoliin ja sijoitettiin Blahernan lähelle pyhän marttyyri Laurentioksen kirkkoon, missä niiden kautta tapahtui monia ihmeitä. Bysantin keisarinna Eudokia rakennutti hänelle vuonna 440 muistokirkon, jonka raunioita on yhä jäljellä. Ikoneissa profeetta Jesaja kuvataan vanhenevaksi, harmaatukkaiseksi mieheksi, jolla on pitkä, suippo parta.


[1] Room. 11:8, Jes. 6:9.

[2] Matt. 21:33–45, Jes. 5:1–7.

Pyhä suurmarttyyri Kristoforos

Pyhä Kristoforos sai marttyyrien kruunun keisari Deciuksen aikana (249–251). Eräs keisarin sotapäällikkö kohtasi taistelussa vieraita kansoja vastaan outoon heimoon kuuluvan väkivahvan miehen nimeltä Reprobe ja otti hänet sotavangiksi. Tämän kasvonpiirteet olivat voimakkaasti ulkonevat, mikä teki hänestä ruman ja villiintyneen näköisen. Hän saikin lisänimekseen ”koirakasvo”. Mutta olemukseltaan Reprobe oli hyvä ja sääliväinen. Jumalan sana asui hänen sydämessään. Nähdessään epäjumalien palvelijoiden päivittäin pahoinpitelevän kristittyjä hän oli murheissaan ja tunsi myötätuntoa heitä kohtaan. Hän ei kuitenkaan osannut vangitsijoidensa kieltä eikä pystynyt puuttumaan asioihin. Hartaasti rukoiltuaan hän kuitenkin oppi kielen. Heti hän tunnustautui itsekin kristityksi ja moitti niitä, jotka vainosivat kristittyjä.

Kun Decius lähetti sotilaita vangitsemaan Reproben, nämä kohtasivat tämän rukoilemassa kirkon ulkopuolella. Ensin he säikähtivät hänen ulkomuotoaan, mutta Reprobe rauhoitteli heitä ja lupasi vapaaehtoisesti seurata heidän mukanaan, jos hän vain ensin saisi kasteen. Sotilaat sanoivat, etteivät he voi odottaa, koska heidän ruokatavaransa ovat lopussa. Enkeli tuli kuitenkin Reproben pyynnöstä siunaamaan sotilaiden vielä jäljellä olevat leivät, jonka jälkeen ne riittivät moneksi päiväksi. Ihme sai sotilaatkin uskomaan Kristukseen. Iloiten asioiden käänteestä Reprobe opetti heille kristinuskon perusteet, ja sitten he menivät yhdessä Antiokian piispan Babylaksen (4.9.) luo, joka kastoi heidät kaikki. Reprobe sai kasteessa kristilliseksi nimekseen Kristoforos. Kaiken tämän jälkeen sotilaiden oli kuitenkin pakko viedä hengellinen opettajansa sidottuna keisari Deciuksen eteen.

Keisari hämmentyi nähdessään Kristoforoksen erikoisen ulkomuodon. Hän määräsi, että Kristoforoksen jalkoihin oli sidottava raskas kivi ja että hänet oli ripustettava hiuksistaan roikkumaan paaluun. Lisäksi hänen kainaloitaan kärvennettiin soihduilla.

Kristoforos ei kuitenkaan luhistunut näissä kidutuksissa, ja niin keisari muutti taktiikkaa. Kristoforos vietiin palatsiin ja suljettiin samaan huoneeseen kahden kauniin prostituoidun kanssa. Heidätkin Kristoforos sai kääntymään kristinuskoon ja antoi heille nimeksi Akylina ja Kallinike. Molemmat tunnustivat uskonsa ja kärsivät marttyyrikuoleman. Myös Kristoforoksen vaikutuksesta kristinuskoon kääntyneet sotilaat mestattiin.

Sitten tuli Kristoforoksen itsensä vuoro. Ensin hänet yritettiin polttaa, mutta hän selvisi hengissä. Samoin kävi, kun hänet raskas kivi kaulassaan yritettiin hukuttaa syvään kaivoon. Lopulta hänetkin mestattiin, ja niin hän antoi sielunsa Jumalan käsiin. Attaleian piispa Petros lahjoi sotilaat ja sai ostetuksi itselleen marttyyrin ruumiin, jonka hän toi Attaleiaan.

Pian Kristoforoksen julman kuoleman jälkeen keisari Decius itse sairastui vakavasti. Kerrotaan, että hän katui kuolinvuoteellaan raakaa menettelyään kristittyjä ja erityisesti Kristoforosta kohtaan.

Pyhittäjä Šio Mgvimeläinen

Pyhittäjä Šio (Simeon) eli 500-luvulla. Hän syntyi Syyrian Antiokiassa kristittyyn perheeseen ja sai hyvän koulutuksen. Kuultuaan pyhästä Johannes Zedazenilaisesta (ks. s. ###), joka oppilaineen kilvoitteli autioilla seuduilla, hän lähti salaa tämän luokse. Pyhittäjä Johannes lupasi ottaa Šion oppilaakseen, jos tämä saisi siihen vanhempiensa siunauksen. Johannes myös ennusti, että Šion vanhemmat vihkiytyisivät itsekin munkkiuteen. Šio palasi kotiinsa, mutta ei kertonut, mitä oli tapahtunut.

Jonkin ajan kuluttua Šion vanhemmat todella menivät yhteisestä päätöksestä luostariin. Silloin Šio myi kaiken omaisuutensa. Hän jakoi almuja köyhille, orvoille, leskille ja yksinäisyydessä kilvoitteleville erakoille ja vapautti kaikki perheensä palveluksessa olleet orjat. Järjestettyään näin asiansa hän palasi pyhittäjä Johanneksen luo. Tämä otti hänet iloiten vastaan ja vihki hänet munkiksi.

Šio kilvoitteli erämaassa pyhittäjä Johanneksen kanssa kaksikymmentä vuotta. Kun Johannes sai jumalallisessa ilmoituksessa kehotuksen valita oppilaidensa joukosta 12 askeettia ja lähteä näiden kanssa Iberiaan (Georgiaan) vahvistamaan kansan uskoa, hän valitsi pyhittäjä Šion lähtijöiden joukkoon.

Georgiassa pyhät isät asettuivat Zedazenvuorelle. Myöhemmin he hajaantuivat eri puolille maata julistamaan Jumalan sanaa. Pyhittäjä Johanneksen siunauksella Šio asettui Mtskhetan lähistöllä jyrkässä vuorenrinteessä olevaan luolaan ja antautui siellä ankaraan askeesiin. Hän toisti rukouksissaan jatkuvasti psalmin sanoja: ”Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin? Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin?” (Ps. 27:1). Kilvoitustensa palkkioksi hän sai nähdä ilmestyksessä Jumalansynnyttäjän ja pyhän Johannes Kastajan. Kallioon puhkesi lähde, josta hän sai vettä, ja kyyhkynen toi hänelle ruokaa niin kuin korpit muinoin profeetta Elialle.

Kerran Georgian kuninkaan hovimies Evagre oli metsästämässä Sarkinetin vuorilla. Hän näki pyhittäjä Šion, joka oli kädet taivasta kohti kohotettuina uppoutunut rukoukseen. Tapaaminen kokonaan rukoukselle omistautuneen ja maailmalta piilossa elävän miehen kanssa sai Evagren valtoihinsa. Hän tunsi itsekin irtautuvansa kaikesta maallisesta ja jäi kilvoittelemaan Šion kanssa. Sana hovimiehen kääntymyksestä levisi kuitenkin nopeasti ympäri Georgiaa ja ihmisiä alkoi virrata heidän luokseen. Myös kuningas Parsman tuli tapaamaan kilvoittelijoita tuohtuneena entisen neuvonantajansa elämänmuutoksesta. Mutta kun hän näki pyhittäjä Šion kasvoilla säteilevän Jumalan armon, hän otti kruunun päästään ja polvistui hänen eteensä. Šio puolestaan suuteli kuningasta, auttoi häntä nousemaan pystyyn ja painoi kruunun takaisin hänen päähänsä. Kuningas Parsman lahjoitti Šiolle maata ja varoja kirkon rakentamiseksi erämaahan.

Kun kirkko oli valmistunut, kuningas Parsman saapui katolikoksen, useiden piispojen ja pyhittäjä Johanneksen kanssa sen vihkimisjuhlaan. Kirkon ympärille kasvoi luostariyhteisö, jossa kilvoitteli lopulta lähes kaksituhatta munkkia. Monet tulivat käymään luostarissa saadakseen pyhittäjä Šion ihmeitätekevän siunauksen ja parantuakseen sairauksistaan hänen esirukoustensa avulla.

Kaipaus täydelliseen yksinäisyyteen piti kuitenkin Šion sielua vallassaan. Hengellisen isänsä Johannes Zedazenilaisen siunauksella hän hyvästeli veljestön ja nimitti oppilaansa Evagren luostarin johtajaksi. Itse hän vetäytyi syvälle maan alle kaivomaiseen luolaan katkaisten kaiken yhteyden maailmaan. Ruoka laskettiin hänelle narun varassa alas luolaan.

Kilvoiteltuaan ruumiittoman enkelin tavoin vielä viisitoista vuotta Šio sai ilmestyksessä tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Pyhittäjä Šio päätti maallisen vaelluksensa toukokuun 9. päivänä osallistuttuaan sitä ennen pyhään ehtoolliseen. Hänen ruumiinsa haudattiin hänen perustamaansa luostariin, jota alettiin kutsua Šio Mgvimeläisen nimellä. Se on yksi harvoista vanhoista luostareista, joka on säilynyt huolimatta lukuisista Georgian yli pyyhkäisseistä hävityksistä.

Pyhä marttyyri Nikolaos Bunenelainen ja hänen kuusitoista marttyyritoveriaan

Pyhä Nikolaos oli kotoisin Bysantin valtakunnan itäosista ja oli jo lapsesta lähtien harrasmielinen. Hän astui armeijan palvelukseen ja kunnostautui urheudellaan, niin että keisari Leo Viisas (886–912) kohotti hänet kenraalin asemaan ja antoi hänen komentoonsa tuhannen miehen sotajoukon. Heidät lähetettiin Kreikkaan Thessalian maakuntaan suojelemaan Larissan linnoitettua kaupunkia. Kasarmissa Nikolaos harjoitti sotilaitaan paitsi sotataidoissa myös Jumalan pelossa. Huhtikuussa vuonna 901 Bysantin raja-alueita terrorisoivat arabit – toisten tietojen mukaan bulgarialaiset – valloittivat Demetriaksen rannikkokaupungin (nykyinen Volos). Sitä tukikohtanaan käyttäen he tunkeutuivat myös Thessalian sisäosiin.

Kun valloittajat lähestyivät Larissaa, Nikolaos vakuuttuneena siitä, etteivät hänen vähäiset sotajoukkonsa ja paikalliset asukkaat pystyisi asettumaan vastarintaan, antoi käskyn evakuoida kaupunki. Itse hän liittyi useiden sotilaidensa kanssa erakkoyhteisöön, joka toimi Tirnavon lähistöllä noin 15 km:n päässä Larissasta sijaitsevalla vuorella. Siellä hän saattoi paastoten ja rukoillen löytää sen rauhan, jota mikään maallinen valtakunta ei pystyisi hänelle antamaan. Eräänä yönä, kun Nikolaos seuralaisineen oli syventynyt rukoukseen, heille ilmestyi enkeli, joka kehotti heitä valmistautumaan marttyyrikilvoitukseen.

Muutaman päivän kuluttua valloittajat saapuivat erakkojen skiittaan. Nikolaoksen kehotusten ja esimerkin innostamina kristityt sotilaat pääsivät ensin voitolle vihollisista, mutta pian heidät kuitenkin saarrettiin. Viholliset ottivat heidät kiinni ja alkoivat kiduttaa heitä julmasti saadakseen heidät kieltämään uskonsa. He pysyivät kuitenkin järkähtämättöminä aivan kuin olisivat kärsineet vieraassa ruumiissa, kunnes valloittajat lopulta tappoivat heidät. Marttyyrien nimet olivat Ardomios, Gregorios, Johannes, Demetrios, Mikael, Akyndinos, Teodoros, Pankratios, Paavali, Kristoforos, Pantaleon, Euodios, Emilianos ja Nauúdios. Myös kaksi naista Irene ja Pelagia kärsivät marttyyrikuoleman.

Sotajoukosta Nikolaos yksin onnistui pakenemaan. Hän siirtyi vähän etelämmäksi, Karditsan kaupungin lähistölle, metsäiselle Buneneen vuorelle, joka oli saanut nimensä alueella sijainneen mutta sittemmin autioituneen kaupungin mukaan. Siellä Nikolaos saattoi viettää jonkin aikaa hesykastista elämää luolassa suuren tammen juurella. Voittoisana taistelussa himoja ja pahojen henkien hyökkäyksiä vastaan hän loisti hyveiden kirkkaudessa Jumalan ja enkelten edessä.

Samaan aikaan viholliset jatkoivat verilöylyjään etsiessään kaikkialta kuuluisaa sotapäällikköä. Lopulta he löysivät Nikolaoksen ja tekivät yllätyshyökkäyksen häntä vastaan. Sitten he yrittivät kiduttamalla saada hänet kieltämään Kristuksen. Nikolaos vastasi, että hän pysyisi uskollisena Herralle Jeesukselle aina viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Pilkattuaan häntä viholliset lävistivät hänet hänen omalla keihäällään niin kuin Kristuskin aikoinaan lävistettiin. Yhtäläisen kuoleman yhdistämänä Nikolaos siirtyi voittosaatossa Herransa luo Hänen valtakuntaansa.

Kun valloittajat myöhemmin poistuivat alueelta, Larissan piispa sai kaupungin ja sen eloonjääneet asukkaat jälleen haltuunsa. Hän huolehti siitä, että Tirnavossa surmansa saaneiden marttyyrien jäännökset siirrettiin Larissaan. Pyhän Nikolaoksen ruumis jäi kuitenkin piiloon tammen onttoon runkoon, jonne valloittajat olivat sen heittäneet, ja säilyi siellä ihmeellisesti hajoamiselta ja villieläinten hyökkäyksiltä.

Lähes sata vuotta myöhemmin, vuoden 985 tienoilla, Tessalonikan käskynhaltija Eufemianos sairastui lepraan. Kun mitkään lääkintäyritykset eivät auttaneet, hän päätti turvautua pyhien apuun. Ensin hän kävi rukoilemassa Tessalonikan suojeluspyhän Demetrioksen (26.10.) haudalla. Sen jälkeen hän meni Larissaan kunnioittamaan pyhän Akhillioksen (15.5.) pyhäinjäännöksiä. Siellä hän näki näyn, jossa hän sai käskyn käydä kylpemässä lähteessä, joka sijaitsi lähellä pyhän Nikolaoksen ruumiin kätköpaikkaa Buneneen vuorella. Pitkän etsinnän jälkeen hän vihdoin löysi ensin pyhän Nikolaoksen ruumiin. Hän rakennutti paikalle pienen kirkon, johon reliikit sijoitettiin. Sen jälkeen hän näki vielä toisen näyn ja löysi myös lähteen. Kylvettyään siinä kolme kertaa Pyhän Kolminaisuuden nimeen hän tuli täysin terveeksi. Nykyään pyhän Nikolaos Bunenelaisen pääkalloa säilytetään Androksen saarella luostarissa, joka on omistettu Pyhälle Nikolaokselle, Lyykian Myrran arkkipiispalle.

Pyhän Nikolaos Ihmeidentekijän, Lyykian Myrran arkkipiispan, reliikkien siirto Bariin vuonna 1087

Myrran kaupunki Lyykiassa joutui vuonna 1036 muslimien käsiin ja tuhottiin monien muiden kaupunkien ja kylien tavoin. Monet ortodoksit pakenivat turkkilaisten tieltä. Jumalan sallimuksesta kirkko ja siellä säilytetyt pyhän Nikolaos Ihmeidentekijän, Lyykian Myrran arkkipiispan pyhäinjäännökset säästyivät kuitenkin tuolloin hävitykseltä. Ne siirrettiin Italiaan, Barin kaupunkiin, jotta uskovat voisivat edelleenkin kunnioittaa niitä ja kokea niiden avulla parantumisia ja muita ihmeitä. Reliikkien siirrosta kirjoitettiin useita kertomuksia heti sen tapahduttua.

Pyhä Nikolaos ilmestyi eräälle hurskaalle ja arvostetulle Barissa asuvalle papille ja sanoi: ”Nouse ja käske kirkon koko papiston lähteä Lyykian Myrraan. Ottakaa sieltä mukaanne minun pyhäinjäännökseni ja tuokaa ne tänne Bariin. En halua enää jäädä siihen lohduttomaan paikkaan. Tämä on Herran tahto.” Pappi lähti heti kertomaan näystä toisille papeille, jotka riemuitsivat kuullessaan siitä. He varustivat kolme laivaa ja valitsivat kunnioitettuja, hurskaita miehiä, jotka lähtisivät yhdessä pappien ja diakonien kanssa noutamaan pyhiä reliikkejä. Laivoihin lastattiin vehnää, jotta ne näyttäisivät tavallisilta kauppalaivoilta. Samaan aikaan kallisarvoisia reliikkejä lähti pelastamaan myös venetsialaisten laivojen retkikunta. Barilaiset ehtivät kuitenkin Myrraan ensimmäisenä.

Pyhän Nikolaoksen kirkon kryptasta barilaiset löysivät sarkofagin, jota vartioi neljä kreikkalaista munkkia. Muut kristityt olivat paenneet vuorille. Munkit olivat vuotta aiemmin nähneet näyn, jossa heille oli ilmoitettu reliikkien siirto ulkomaille. Pyhäinjäännökset olivat maatumattomat ja niitä ympäröi ihanan tuoksuinen mirha. Reliikit annettiin retkikunnassa matkustavien pappien Lupuksen ja Grimalduksen kannettavaksi, ja mirha kaadettiin astioihin. Kun Myrran kreikkalaiset saivat tietää asiasta, he vaativat barilaisia jättämään edes osan reliikeistä Myrraan. Niin sinne jätettiin sarkofagi, mirha ja ikoni. Tämä tapahtui 1.4.1087. Kaksi reliikkejä vartioinutta munkkia lähti retkikunnan mukana Bariin, jossa asui noihin aikoihin paljon kreikkalaisia.

Matkan varrella miehistö jakoi pyhän Nikolaoksen siunausta kaikissa satamissa, joihin laivat poikkesivat. Kun retkikunta lopulta saapui Bariin, uutinen levisi nopeasti. Kaupungin asukkaat kiiruhtivat piispojen, pappien ja munkkien johdolla kynttilöitä ja suitsutusastioita kantaen vastaanottamaan pyhäinjäännöksiä. Kaikki lauloivat ja ylistivät Jumalaa ja Hänen pyhäänsä. Reliikit saatettiin pyhän Johannes Edelläkävijän kirkkoon meren rannalle.

Vammaiset, sokeat, kuurot, riivatut ja kaikenlaiset sairaat turvautuivat uskossa Nikolaos Ihmeidentekijän armon täyttämiin pyhäinjäännöksiin, ja monet parantuivat ihmeellisesti. Niinpä Barin asukkaat päättivät rakentaa suuren basilikan ja valmistaa hopeisen pyhäinjäännöslippaan, joka kullattiin ja koristeltiin jalokivillä. Paavi Urbanus II oli vihkimässä uutta Pyhän Nikolaoksen kirkkoa, ja reliikit siirrettiin kirkon kryptaan.

Muutamia vuosia myöhemmin pyhä Nikolaos ilmestyi eräälle munkille ja käski siirtää reliikkinsä kryptasta alttaripöydän alle. Näin tehtiin, ja pyhän kantapäistä alkoi joka vuosi hänen muistopäivänään jumalallisen liturgian aikana virrata vuolaasti mirhaa, joka paransi kaikki sairaudet Jumalan kunniaksi. Jumalallinen liturgia toimitettiin niin hitaasti, että se kesti kolme tuntia, jotta mirhaa ehtisi vuotaa pitempään ja siitä riittäisi mahdollisimman monelle pyhiinvaeltajalle. Mirhan tuoksu täytti koko kirkon. Liturgian päättyessä mirha lakkasi valumasta, ja sitä jaettiin pienissä pulloissa kaikkialle Italiaan ja ulkomaillekin. Lukemattomat ihmiset, jotka uskossa voitelivat itsensä mirhalla, paranivat. Vielä nykyäänkin pyhän Nikolaoksen pyhäinjäännöksistä tihkuu pieniä määriä mirhaa, joka kootaan ja sekoitetaan veteen jaettavaksi pyhiinvaeltajille. Sitä on nimitetty myös mannaksi.

Reliikkien siirto oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että pyhästä Nikolaoksesta tuli koko Euroopassa ja kaikkialla maailmassa yksi kaikkien aikojen kunnioitetuimmista ja kuuluisimmista pyhistä. Hänestä on kerrottu enemmän hänen varsinaisen muistopäivänsä (6.12.) kohdalla.

Pyhittäjä Kristofor Korjažemkalainen

Pyhittäjä Kristofor kilvoitteli 1500-luvulla Venäjällä Korjažemkan Pyhän Nikolaoksen luostarissa lähellä Solvytšegodskia ja vihkiytyi siellä munkiksi. Luostarin perustajan pyhittäjä Longinin (10.2.) kuoltua Kristofor lähti etsimään itselleen yksinäistä kilvoituspaikkaa. Hän asettui Malaja Korjažemka -joelle, jossa hänen ympärilleen muodostui 1550-luvun puolivälissä pieni Jumalansynnyttäjälle omistettu luostari. Luostarissa oli Kristoforin hankkima Jumalansynnyttäjän Odigitria (Tiennäyttäjä) -ikoni, joka osoittautui ihmeitätekeväksi, ja lähistöllä oli parantava lähde. Vuonna 1572 Kristofor jätti veljestönsä ja lähti salaa luostarista. Hänen kuolinaikansa ja -paikkansa on tuntematon.

Pyhittäjä Joosef Optinalainen

Pyhittäjä Joosef oli Amvrosi Optinalaisen (10.10.) läheisin oppilas. Hän syntyi vuonna 1837 Harkovin läänissä Ukrainassa ja sai kasteessa nimen Johannes (Ioann). Hänen vanhempansa Jefim ja Maria Litovkin olivat yksinkertaisia ja hurskaita ihmisiä. Heidän kanssaan Johannes kävi pienestä pitäen kirkossa. Myöhemmin hän muisteli, miten vaikea hänen oli herätä aikaisin aamulla, mutta miten hyvä oli sitten rukoilla Herran huoneessa. Johannes oli likinäköinen ja vähän huonokuuloinen lapsi. Hän oli herkkä ja myötätuntoinen, mutta myös arka ja pidättyväinen.

Kun Johannes oli 8-vuotias, hän kerran kesken lasten leikkien kohotti kasvonsa ja kätensä kohti taivasta ja kaatui samassa tiedottomana maahan. Tultuaan tajuihinsa hän vastasi omaistensa kyselyihin nähneensä Taivaan Valtiattaren. ”Hänellä oli päässään kruunu, jossa oli risti, ja hänen ympärillään loisti aurinko”, pieni Johannes kertoi. Johanneksen uskonnonopettaja, kunnioitettu rovasti, sanoi, että pojasta tulisi jotakin erityistä.

Pian tämän jälkeen kylässä syttyi tulipalo. Johannes näki kotiaan uhkaavan vaaran ja alkoi rukoilla: ”Taivaan Valtiatar, säästä talomme; se on aivan uusi!” Samalla hän ojensi käsiään läheistä Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkkoa kohti. Lapsen rukous tuli kuulluksi ja talo säästyi, vaikka ympärillä kaikki paloi.

11-vuotiaana Johannes jäi orvoksi. Hän oli töissä ravintolassa ja sekatavarakaupassa, väsyi ja oli nälissään. Välillä hän joutui elämään huonossakin seurassa, mutta rukous oli hänen erottamaton matkatoverinsa ja kirkko ainoa paikka, josta hän löysi lohdutusta.

Lopulta Johannes pääsi hyvän kauppias Rafailovin palvelukseen Taganrogiin. Tämä mieltyi nuorukaiseen ja olisi halunnut antaa tyttärensä hänelle vaimoksi, mutta odottamatta Johannes sai kirjeen sisareltaan, joka oli vihkiytynyt nunnaksi Borisovkan luostarissa. Tämä neuvoi veljeään menemään kuuliaisuusveljeksi Optinan luostarin skiittaan, joka oli tunnettu ohjaajavanhuksistaan.

Halu jättää maailma syttyi Johanneksen sydämessä. Hän päätti lähteä pyhiinvaellusmatkalle Kiovaan, mutta poikkesi sisarensa nunna Leonidan luo Borisovkan luostariin. Siellä skeemanunna Alipia neuvoi häntä unohtamaan Kiovan ja menemään Optinaan ohjaajavanhusten luo. Matkaseurakseen hän sai Belevin luostarin sisaria, jotka kilvoittelivat Optinan isien hengellisessä ohjauksessa.

Optinassa Johannes pyysi vanhus Amvrosilta siunausta lähteäkseen pyhiinvaellukselle Kiovaan, mutta sai vastauksen: ”Mitä sinä Kiovaan − jää tänne.” Näin Johannes 23-vuotiaana liittyi skiitan veljestöön. Luostarin tavan mukaan hän aloitti kilvoittelunsa veljestön ruokasalissa, trapesassa. Hänen hyvät ominaisuutensa, kuuliaisuus, ahkeruus, vaiteliaisuus ja vihastumattomuus tulivat heti näkyviin. Pian hänet määrättiin pyhittäjä Amvrosin kelja-apulaiseksi. Hän asui tämän keljatalossa kokonaiset 50 vuotta.

Eläminen vanhus Amvrosin läheisyydessä lohdutti ja ilahdutti Johannesta; toisaalta jatkuva vieraiden vastaanottaminen ja touhu rasitti ja kiusasi häntä. Hän alkoi jälleen haaveilla Kiovasta ja Athosvuoresta. Vanhus Amvrosi näki hänen ajatuksensa ja sanoi hänelle: ”Veli Johannes, täällä meillä on parempi kuin Athoksella, jää tänne.” Vanhuksen selvänäköisyys hämmästytti Johannesta ja hän ymmärsi, että kyseessä oli ollut kiusaus.

Johannes kesti luostarissa monenlaista murhetta: epäoikeudenmukaisia moitteita, puutetta ja sairauksia. Vuosikymmeniin hänellä ei ollut omaa nurkkaa, jossa levätä, lukea ja rukoilla. Mutta koettelemukset vain vahvistivat ja puhdistivat hänen sieluaan. Ne tekivät hänestä täydellisen kuuliaisuusveljen ja munkin.

Vuonna 1872 Johannes vihittiin munkiksi nimellä Joosef. Hän osoitti vanhus Amvrosille kaikessa niin täydellistä kuuliaisuutta, että se hämmästytti kaikkia. Vuonna 1877 hänet täysin odottamatta vihittiin munkkidiakoniksi. Luostarin tavan mukaan hänen tuli palvella liturgiassa 40 päivän ajan, mutta hänen heikko terveytensä petti. Oikeaan kylkeen tuli tulehdus, johon hän melkein kuoli. Muuten diakoninvihkimys ei muuttanut Joosefin elämää; työtä ja huolia vain tuli lisää. Omaa keljaa hänellä ei ollut vieläkään, vaan hän nukkui vanhus Amvrosin odotushuoneessa, joka oli illalla täynnä ihmisiä noin kello 23:een asti. Keskiyön aikoihin hän pääsi nukkumaan ja jumalanpalvelusvuorossa ollessaan hänen piti olla jo yhdeltä aamuyöstä kirkossa.

Kerran isä Joosef nukahti suoraan vanhuksen kynnykselle. Mennessään keljaansa tämä kompastui nukkuvaan apulaiseensa. Joosef heräsi ja hymyili anteeksipyytävän näköisenä. Vastaansanomattomalla kuuliaisuudellaan hän saavutti nöyryyden, joka kohotti hänet hengen korkeuksiin.

Vuonna 1884 isä Joosef vihittiin pappismunkiksi. Hän toimi jo vanhus Amvrosin vanhimpana kelja-apulaisena. Hänen tärkein velvollisuutensa oli huolehtia vanhuksen voinnista. Hän kuunteli vierailijoiden asiat hiljaisena ja vakavana ja välitti heille vanhuksen vastaukset täsmällisesti lisäämättä niihin mitään omaansa. Hänen jatkuva hyväntuulisuutensa ja rauhallisuutensa teki kaikkiin vaikutuksen. Vanhus Amvrosi alkoi yhä useammin lähettää vieraitaan isä Joosefin luo, ja heitä kaikkia hämmästytti, että tämän sanat vastasivat täsmälleen sitä, mitä vanhus itse puhui. Vanhus puolestaan tapasi sanoa hänestä: ”Minä annan teille juotavaksi vedellä laimennettua viiniä, mutta isä Joosef tulee antamaan teille viiniä laimentamattomana.” Näin Joosefia vähitellen valmistettiin ohjaajavanhuksen tehtävään.

Joosef itse hoiti tehtäväänsä hiljaa ja vaatimattomasti. Hän suhtautui kaikkiin luostarin veljiin samalla tavalla. Hän ei ystävystynyt kenenkään kanssa eikä käynyt muualla kuin kirkossa ja siellä, minne vanhus hänet lähetti. Hänen rakkautensa vanhukseen oli hiljaista ja harrasta, niin kuin oli koko hänen elämänsä.

Vuonna 1888 isä Joosef sairastui vakavasti. Hänelle toimitettiin sairaanvoitelun sakramentti vanhus Amvrosin keljassa, ja kun hänen tilansa yhä huononi, hänet vihittiin suureen skeemaan. Seuraavana päivänä hänelle luettiin kuolinhetken rukoukset. Kun kuuliaisuusveli toi vanhus Amvrosille sanan, että isä Joosef pyytää siunausta lähteä, vanhus käski veljeä sanomaan hänelle vastaukseksi: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot.” Nämä sanat kuultuaan isä Joosef pyysi saada teetä ja alkoi vähitellen toipua. Myöhemmin vanhus Amvrosi kertoi, että isä Joosef oli sairasvuoteella ollessaan nähnyt Taivaan Valtiattaren.

Kun isä Joosef oli toipunut, hänet nimitettiin vanhus Amvrosin apulaiseksi ja hän alkoi ottaa vastaan synnintunnustuksia. Keväällä 1890 vanhus Amvrosi oli tapansa mukaan lähdössä Šamordinon nunnaluostariin, kun hän äkkiä ilmoitti isä Joosefille, ettei hän tällä kertaa ottaisi tätä mukaansa. ”Sinua tarvitaan täällä”, hän sanoi. Näin vanhus ensimmäistä kertaa 30 vuoteen lähti matkalle ilman Joosefia. Lisäksi hän kehotti Joosefia muuttamaan omaan keljaansa.

Vanhus Amvrosin lähdettyä Šamordinoon monet munkit alkoivat käydä synnintunnustuksella isä Joosefin luona. Kun Amvrosin voimat alkoivat heikentyä, hän alkoi lähettää Optinaan Joosefin luo myös Šamordinon sisaria. Joosef ikävöi vanhusta ja kävi tämän luona kerran kuukaudessa.

Lokakuun 10. päivänä 1891 pyhittäjä Amvrosi antoi sielunsa Herralle. Kaikki, jotka olivat tunteneet hänet, olivat murheissaan, mutta isä Joosefin suru oli suurin. Siitä huolimatta hän jaksoi lohduttaa toisia. Monet tunsivatkin, että edesmenneen vanhuksen henki oli laskeutunut häneen ja vaikutti hänessä.

Vanhus Amvrosin kuoleman jälkeen isä Joosefista tuli Šamordinon luostarin sisarten rippi-isä. Muutaman vuoden kuluttua skiitan johtaja pyhittäjä Anatoli (Zertsalov, 25.1.) kuoli ja Joosef nimitettiin skiitan johtajaksi ja Optinan luostarin koko veljestön rippi-isäksi.

Joosef suhtautui ihmisiin hämmästyttävän tasapuolisesti. Hän oli puheissaan pidättyväinen, mutta vuodatti suustaan kristillisen opetuksen hunajaa. Veljestöä kohtaan hän oli luja ja vaativa, mutta ei käyttänyt heitä ohjatessaan johtajan valtaansa, vaan vaikutti heihin rakkaudellaan. Veljet sanoivatkin hänestä: ”Mitä isä Joosef ei saa tehdyksi käskemällä, sen hän saa aikaan nöyryydellään.” Hän ei mielellään siirtänyt munkkeja kuuliaisuustehtävästä toiseen, vaan sanoi, että samassa tehtävässä nämä oppivat nopeammin kärsivällisyyttä.

Jumalanpalvelukset isä Joosef toimitti keskittyneesti eikä hyväksynyt kirkossa sen enempää turhaa kiirehtimistä kuin velttoa hidasteluakaan. Pyhän ehtoollisen jälkeen hän vaipui hengelliseen katseluun ja rukous toimi hänessä niin voimakkaana, ettei hän voinut pidättää sitä sisällään, vaan lausui suureen ääneen Jumalan nimeä. Isä Joosef oli Jeesuksen rukouksen harjoittaja ja ohjasi hengellisiä lapsiaankin sisäiseen rukoukseen. Hän itse uppoutui rukoukseen niin, ettei usein huomannut kelja-apulaisensa saapumista, vaan havahtui vasta tämän puhutellessa häntä toistamiseen.

Vanhus Joosef toimi Optinan luostarin skiitan johtajana ja veljestön rippi-isänä kaksitoista vuotta. Vuonna 1905 hän alkoi heikentyä ja vetäytyi lepoon. Elämänsä viimeiset viisi vuotta hän sairasteli ja kesti kärsivällisesti kaikki vaivansa nähden niissäkin Jumalan sallimuksen. Hengeltään hän pysyi koko ajan reippaana. Pääsiäisen jälkeen vuonna 1911 hänelle nousi kova kuume. Hän hyvästeli skiitan ja luostarin veljestön sekä Šamordinon ja Belevin luostarin sisaret.

Viimeisinä elinpäivinään vanhus Joosef ei enää syönyt, vaan nautti ainoastaan pyhää ehtoollista. Loppuun asti hän pysyi kuitenkin tajuissaan ja säilytti täyden ymmärryksen. Hän muisti kaiken, antoi selkeät vastaukset kysymyksiin ja saneli kirjeitä. Vielä kaksi päivää ennen kuolemaansa hän myös allekirjoitti ne omakätisesti. Hän makasi vuoteellaan silmät suljettuina. Monet, jotka tulivat tapaamaan häntä, luulivat, ettei hän ollut tajuissaan ja pahoittelivat, etteivät ennättäneet saada hänen siunaustaan. Silloin vanhus avasi puoliksi sammuneet silmänsä ja kohotti heikon kätensä siunatakseen vieraan.

Toukokuun 9. päivänä 1911 vanhus Joosef henkäisi viimeisen kerran ja hänen puhdas sielunsa lennähti taivaallisiin asuntoihin. Enkelimäinen hymy valaisi hänen kasvonsa ja jäi väreilemään hänen huulilleen. Yhdeksäntenä päivänä pyhittäjä Joosefin kuolemasta eräs riivattu parani odottamatta hänen haudallaan. Pyhittäjä Joosef kanonisoitiin vuonna 1988. Hänen reliikkiensä äärellä Optinan luostarissa tapahtuu jatkuvasti ihmeitä ja parantumisia.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.