6.5.2017

Sävelmä
2. säv.

p. vanhurskas Job (+ n. 135 eKr.)

Epistola
Gal. 5:22–6:2 (Job)
Ap. t. 9:19b–31

Gal. 5:22–6:2

22 Hengen hedelmää ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, 23 lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. 24 Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. 25 Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. 26 Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme. 6:1 Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joudu kiusaukseen. 2 Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.

Ap. t. 9:19b–31

Saul viipyi jonkin aikaa Damaskoksessa opetuslasten luona. 20 Hän alkoi heti synagogissa julistaa, että Jeesus on Jumalan Poika. 21 Kaikki, jotka kuuntelivat häntä, olivat ihmeissään. He sanoivat: "Eikö tämä sama mies pyrkinyt Jerusalemissa tuhoamaan ne, jotka huutavat avuksi Jeesuksen nimeä? Eikö hän tännekin tullut vangitakseen heidät ja viedäkseen ylipappien eteen?" 22 Mutta Saul sai yhä enemmän voimaa. Vääjäämättömin todistein hän osoitti, että Jeesus on Kristus, ja saattoi näin Damaskoksen juutalaiset hämmennyksen valtaan. 23 Jonkin ajan kuluttua juutalaiset päättivät tappaa Saulin. 24 Saul sai kuitenkin vihiä heidän hankkeestaan. He pitivät kaupungin porteilla vartiota yötä päivää, jotta saisivat hänet surmatuksi, 25 mutta eräänä yönä opetuslapset auttoivat hänet pakoon laskemalla hänet korissa muurilta alas. 26 Jerusalemiin saavuttuaan Saul yritti liittyä opetuslasten joukkoon, mutta kaikki pelkäsivät häntä eivätkä uskoneet, että hänestä oli tullut opetuslapsi. 27 Silloin Barnabas tuli hänen avukseen ja vei hänet apostolien luo. Hän kertoi heille, kuinka Saul oli tiellä nähnyt Herran, kuinka Herra oli puhunut hänelle ja kuinka hän Damaskoksessa oli rohkeasti julistanut sanomaa Jeesuksesta. 28 Sen jälkeen Saul eli ja vaikutti heidän parissaan Jerusalemissa. Rohkeasti hän julisti sanomaa Herrasta. 29 Hän puhui myös kreikankielisille juutalaisille ja väitteli heidän kanssaan, mutta he yrittivät tappaa hänet. 30 Kun uskonveljet saivat tietää tämän, he veivät Saulin Kesareaan ja lähettivät hänet sieltä Tarsokseen. 31 Kaikkialla Juudeassa, Galileassa ja Samariassa kirkolla oli nyt rauha. Se eli ja rakentui Herran pelossa, ja Pyhä Henki vahvisti sitä, niin että se yhäti kasvoi.

Matt. 11:27–30 (Job)
Joh. 15:17–16:2

Pyhä vanhurskas Job (+ n. 135 eKr.)

Matt. 11:27–30

Herra sanoi opetuslapsilleen: 27 "Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. 28 "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. 29 Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. 30 Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt."

6.5.2017

Joh. 15:17–16:2

Herra sanoi: 17 "Tämän käskyn minä teille annan: rakastakaa toisianne. 18 "Jos maailma vihaa teitä, muistakaa, että ennen teitä se on vihannut minua. 19 Jos te kuuluisitte tähän maailmaan, se rakastaisi teitä, omiaan. Mutta te ette kuulu maailmaan, koska minä olen teidät siitä omikseni valinnut, ja siksi maailma vihaa teitä. 20 "Muistakaa, mitä teille sanoin: ei palvelija ole herraansa suurempi. Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin. Jos minun sanaani on kuultu, kuullaan myös teidän sanaanne. 21 Kaiken tämän ihmiset tekevät teille minun nimeni tähden, siksi etteivät tunne häntä, joka on minut lähettänyt. 22 Jos minä en olisi tullut ja puhunut heille, he eivät olisi syyllisiä, mutta nyt heidän on mahdotonta puolustella syntiään. 23 Joka vihaa minua, vihaa myös Isääni. 24 Ellen olisi tehnyt heidän keskuudessaan tekoja, joita kukaan toinen ei ole tehnyt, he eivät olisi syyllisiä. Mutta nyt he ovat nähneet minun tekoni ja vihaavat sekä minua että Isääni. 25 Näin täytyi käydä, jotta toteutuisi heidän kirjoitustensa sana: 'He ovat syyttä vihanneet minua.' 26 "Te saatte puolustajan minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. 27 Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti. 16:1 Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi. 2 Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle."

Päivän synaksario

Pyhä vanhurskas Job

Vanhurskas Job tunnetaan kaikkialla maailmassa kärsimyksen kestämisen esikuvana. Jobin kirja kuuluu Raamatun runollisiin kirjoihin, ja lisäksi hänet mainitaan lyhyesti Jaakobin kirjeessä sekä Hesekielin kirjassa vanhurskaiden Nooan ja Danielin rinnalla. Niin kuin Nooa selviytyi hengissä vedenpaisumuksesta ja Daniel nostettiin vahingoittumattomana leijonien luolasta, niin Jobkin kesti kärsimänsä tuskalliset onnettomuudet.

Job oli Abrahamin jälkeläinen viidennessä polvessa Esaun kautta ja eli Usin maassa, jonka myös Jeremia mainitsee mutta jonka sijainnista ei ole varmaa tietoa. Job oli rikas ja mahtava mies, mutta Jobin kirja korostaa ennen kaikkea hänen viisauttaan ja hurskauttaan. Hän toimitti puhdistusuhreja lastensa puolesta siltä varalta, että he olivat saattaneet rikkoa Jumalaa vastaan. Ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa mainitut ilman temppeliä toimitetut uhrit, kesitaksi kutsuttu raha ja Jobin pitkä ikä viittaavat siihen, että Job on saattanut elää patriarkkojen Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin aikoihin. Ortodoksisen tradition mukaan hän kuoli noin vuonna 1350 eKr. Nykyään arvellaan, että kirja olisi kirjoitettu vasta 400- tai 300-luvulla eKr. Vanhempaan ajoitukseen viittaavat kuitenkin monet arkaaiset piirteet. Jobista ja hänen ystävistään ei puhuta israelilaisina; kirjassa ei viitata israelilaisiin uskon sisältöihin kuten lakiin ja profeettoihin; Jobin varallisuus lasketaan karjaeläinten päälukuna ja niin edelleen. Sen runollisessa kielessä esiintyy runsaasti heprean sanoja, joita ei löydy mistään muualta raamatunhepreasta. Tämä kaikki viittaa siihen, että kertomus sijoittuu Moosesta ja Egyptistä lähtemistä edeltävään aikaan.

Jobin kirjan kehyskertomus on proosaa ja varsinainen kertomus poeettista draamaa, jossa pohditaan kärsimyksen merkitystä ja Jumalan oikeudenmukaisuutta. Jumalaapelkäävän miehen annetaan kärsiä Jumalan ja Saatanan välisen kiistan ratkaisemiseksi. Job vakuuttaa ystävilleen viattomuuttaan ja pyytää Jumalalta selitystä. Jumala myöntää, etteivät ystävien perinteiset selitykset riitä, mutta osoittaa myös, ettei ihminen voi käsittää Hänen teitään. Lopulta Job saa hyvityksen menetyksistään.

Alun kehyskertomuksessa tapahtumapaikkana on taivas, missä Jumalan pojat eli enkeliolennot tulevat taivaalliseen kokoukseen, jossa Jobin asiaa käsitellään. Heidän joukossaan on Saatana, jolle Jumala esittelee Jobin hurskaan ihmisen esikuvana: ”Oletko pannut merkille palvelijani Jobin? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa.” (Job 2:3) Saatana muistuttaa tässä pikemminkin Eedenin puutarhan käärmettä kuin myöhemmän juutalais-kristillisen perinteen Paholaista. Paholainen epäilee, että Job on kiitollinen vain siksi, että Jumala on tähän asti varjellut hänet kaikesta pahasta. Jumala sallii sitten Saatanan koetella Jobin uskollisuutta syöksemällä hänet onnettomuuteen. Jobille ei kerrota, että Saatana järjesti kaikki hänen kärsimyksensä Jumalan sallimuksesta koetellakseen hänen hurskauttaan, eikä Saatanaa mainita enää lopussa, vaikka hän on kertomuksen häviäjä.

Jumalan luvalla Saatana riistää Jobilta aivan yllättäen kaiken, mitä hänellä on: karjan, palvelijat ja kymmenen lasta. Job ei kuitenkaan syytä Herraa vaan repäisee viittansa, ajaa päänsä paljaaksi, kumartuu maahan ja sanoo: ”Alastomana minä tulin äitini kohdusta, alastomana palaan täältä. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!” (1:21) Kun Job ei kaiken tämän jälkeenkään luovu Jumalasta, Saatana sanoo Jumalalle: ”Hyvän kaupan Job on tehnyt: pelasti sentään oman nahkansa! Mutta ojennapa kätesi ja koske hänen lihaansa ja luihinsa. Saat nähdä, että hän kiroaa sinua vasten kasvoja!” (2:4–5) Niin Jumala sallii Saatanan ottaa Jobilta myös hänen terveytensä ja peittää hänet päästä jalkoihin märkivillä paiseilla. Saatana säästää ainoastaan hänen kelvottoman vaimonsa, jotta tämäkin lisäisi Jobin kärsimyksiä pilkkasanoillaan: ”Vieläkö sinä pidät kiinni hurskaudestasi? Kiroa jo Jumalaa ja kuole pois!” Job vastasi: ”Hullun puhetta, vaimo. Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha. Kaiken tämän keskellä Job ei sanallakaan kapinoinut Herraa vastaan.” (2:9–10) Job kiroaa sen päivän, jona syntyi: ”Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui, mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut.” (3:25)

Saatanan mukaan Job pysyy uskollisena Jumalalle, jos Jumala siunaa häntä ja antaa kaikkea hyvää, mutta jos Jumala ei siunaa häntä, Job luopuisi Jumalasta. Jobin ystävät taas uskovat, että Jobia kyllä siunataan, jos hän on uskollinen Jumalalle, mutta jos hän on uskoton, häntä rangaistaan. Pyhä Johannes Krysostomos kirjoittaa Jobista, kun tämä istuu jätekasassa ja kaapii paiseiden runtelemaa ruumistaan ruukunpalalla: ”Kumpi voitti? Kumpi hävisi? Job, jolta riistettiin kaikki, vaiko Saatana, joka riisti häneltä kaiken? Selvästikin Saatana hävisi. Ketä me ihailemme voitosta: Saatanaa, joka löi, vai Jobia, jota lyötiin? Tietenkin Jobia – siitä huolimatta, että hän ei onnistunut säilyttämään katoavia rikkauksiaan eikä pelastamaan lapsiaan. Hän ei pystynyt varmistamaan edes omaa terveyttään. Ja kuitenkin hän on voittaja: hän, joka oli menettänyt kaiken. Rikkauksiaan hän ei pystynyt pitämään, mutta hän säilytti hurskautensa. Jos hän ei olisi kärsinyt eikä Saatana olisi tehnyt hänelle vääryyttä, hän ei olisi voinut saavuttaa tuota voittoa. Jos hänelle olisi ollut pahaksi kärsiä vääryyttä, Jumala ei olisi antanut hänen kärsiä sitä. Jumala sallii meidän kärsiä vääryyttä saadakseen meidät luopumaan maailmallisista asioista, jotta me oppisimme, mikä on menetystä ja mikä on hyödyllistä. Vääryyttä kärsinyt rikastuu luottamuksessa Jumalaan, mikä on paljon arvokkaampaa kuin kaikki aarteet.”

Job yrittää pohtia, miksi hänelle, jumalaapelkäävälle hurskaalle, tapahtuu sellaisia katastrofeja. Kysymys kärsimyksestä ja Jumalasta koskettaa ihmisiä syvällisesti. Kun Jeremian kirjassa käsitellään kutsutun ihmisen kärsimyksiä ja Jesajan kirjassa kärsimistä toisten puolesta, niin Jobin kirjassa on kysymys viattoman käsittämättömästä kärsimyksestä, joka johtaa syytöksiin Jumalaa kohtaan. Tämä tuo mieleen valituspsalmit, joissa Jumalalle valitetaan kärsimyksiä ja pyydetään pääsemään niistä, mutta Jobin kirjasta puuttuu käänne, jossa aletaan luottaa Jumalaan ja ylistetään Häntä. Myös kirjan dialoginen muoto – puheet ja vastapuheet – poikkeaa muista Raamatun kirjoista.

Jobin on vaikeaa sietää sitä, että yleisesti hyväksytty periaate tekojen ja seurausten vastaavuudesta ei toimi, vaan hurskas kärsii viattomana. Hänen ystävänsä etsivät syytä Jobista, jonka on tämän periaatteen mukaan täytynyt itse vakavilla synneillään aiheuttaa onnettomuutensa, vaikka hän vakuuttaakin viattomuuttaan. Ystävät kehottavat Jobia myöntämään tietoiset ja tiedostamattomat synnit, mutta kehotukset muuttuvat pian syytöksiksi. Heidän mieleensä ei edes juolahda, että Job voisi olla syytön. Job torjuu ystäviensä syytökset ja puolustaa viattomuuttaan kutsuen Jumalaa ratkaisemaan asian. Kaikille osapuolille on selvää, että kärsimykset tulevat Jumalalta, mutta Jumalan ja ihmisen välillä ei ole sellaista välittäjää, jota Job kaipaa (16:21), eikä Jumalaa vastaan voi käydä oikeutta. Jobille ei jää muuta mahdollisuutta kuin välitön kohtaaminen Jumalan kanssa, joka sitten toteutuukin kirjan loppuluvuissa Jumalan ilmestymisessä ja Hänen pitämissään puheissa.

Vielä kapinoidessaankin Job kääntyy Jumalan puoleen, osoittaa uskonsa ylösnousemukseen ja toivoo, että hänen sanansa säilyisivät jälkipolville. ”Kunpa minun sanani kirjoitettaisiin muistiin, kunpa ne talletettaisiin kirjaan, uurrettaisiin kallioon ikuisiksi ajoiksi taltalla hakaten, lyijyllä piirtäen! Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa.” (19:23–27) Kristus ei ollut vielä noussut kuolleista, mutta Job tiesi jo ylösnousemuksesta.

Job antoi esikuvan siitä, miten selviydytään syyttömästä kärsimyksestä pysymällä uskollisena Jumalalle. Se on pikemminkin kestävyyttä kuin kärsivällisyyttä, sillä Job ehtii monta kertaa tuskastua vastoinkäymisiinsä. Hänen ystävänsä sanoo, että Job on kehottanut toisia kärsivällisyyteen, mutta ”kun vastoinkäyminen tulee omalle kohdallesi, et kestä hetkeäkään. Kun se koskettaa sinua, joudut kauhun valtaan.” (4:5) Job puhkeaa valittamaan: ”Mistä saan voimaa, että vielä kestän? Mistä päämäärän, että vielä jaksan?” (6:11) Hän ei anna periksi ystävilleen, jotka vaativat häntä tunnustamaan syntinsä, koska hän tietää, ettei ole itse aiheuttanut onnettomuuksia omilla rikkomuksillaan, minkä Jumala lopulta vahvistaa.

Vaikka kirjassa on käsitelty laajasti kysymystä viattomana kärsimisestä, loppulukujen puheissa Jumala ei ota lainkaan kantaa tähän aiheeseen vaan puhuu myrskyn keskeltä Luojan ylivoimaisesta vallasta ja viisaudesta ja kysyy: ”Väitätkö sinä, että minä en tuomitse oikein? Syytätkö minua vääryydestä, jotta itse saisit olla oikeassa?” (40:8) Job esitti kysymyksiä Jumalalle, mutta nyt Jumala esittää hänelle vastakysymyksiä. Job tyytyy tähän vastaukseen vaieten ja katuen. ”Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut. Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä tomussa ja tuhkassa.” (42:5–6) Tämä nöyrä tunnustus vahvistaa Jobin pääsyn todellisen Jumalan tuntemiseen, joka tarkoittaa Hänen käsittämättömyytensä oivaltamista. Jumala kehottaa Jobin ystäviä uhraamaan sonneja ja pässejä hyvitykseksi totuuden vastaisista puheistaan, jotta he säästyisivät pahemmalta rangaistukselta.

Jobin kirja lohduttaa niitä, jotka joutuvat kärsimään, ja auttaa ymmärtämään, että Jumalan tiet ovat usein juuri hurskaiden kohdalla tutkimattomat. Kärsimys saattaa olla Hänen johdatustaan ja Jumalan oikeudenmukaisuus on ihmisen oikeudenmukaisuuden yläpuolella. Vastaus kysymykseen, ”voiko Jumala sallia tämän”, ei löydy niinkään uusista oivalluksista Jumalan teiden suhteen vaan ennen kaikkea kaiken yläpuolella olevan Jumalan palvonnasta ja Hänen suuruutensa tunnustamisesta. Kysymys kärsimyksestä pysyy salaisuutena.

Kärsimyksen täyttämä kamppailu Jumalan kanssa elämän ja uskon kriiseissä sai Jobin melkein murtumaan, mutta loppujen lopuksi hän kesti kuin kestikin. Uusi testamenttikin muistuttaa Jobin esikuvallisesta kestävyydestä: ”Niitä, jotka kestävät loppuun asti, me ylistämme autuaiksi. Te olette kuulleet Jobin kestävyydestä ja tiedätte, mihin tulokseen Herra antoi sen johtaa. Herra on laupias ja anteeksiantava.” (Jaak. 5:11) Tämä liittyy Kristuksen kärsimykseen, johon kristityt on kutsuttu: ”Jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän.” (Room. 8:17)

Lopulta Jumala paransi pyhän vanhurskaan Jobin ja antoi hänelle vielä kerran seitsemän poikaa ja kolme tytärtä. Tässä yhteydessä esitetään kuuluisa lause, jota siteerataan yhä oikeustieteessä: ”Heidän isänsä antoi [tyttärillekin] perintöosuuden niin kuin heidän veljilleen.” Jumala kaksinkertaisti Jobin omaisuuden ja jopa hänen elinvuotensa: ”Job eli näiden tapahtumien jälkeen vielä sataneljäkymmentä vuotta. Hän sai nähdä lapsiaan ja lastensa lapsia aina neljänteen polveen saakka, ja hän kuoli korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena.” (42:16–17)

Jobin kirja kuuluu suureen maailmankirjallisuuteen, koska siinä käsitellään käsittämättömän kärsimyksen ongelmaa kauniisti, dramaattisesti ja eri näkökulmista. Monet filosofit kuten Kant, Hegel ja Kierkegaard, samoin kuin kirjailijat kuten Dante, Goethe ja Joseph Roth ovat ottaneet kirjoituksiinsa vaikutteita Jobin tarinasta. Se on kirja uskosta ja ihmisen perimmäisistä kysymyksistä, ja siksi se pysyy aina ajankohtaisena.

Pyhä marttyyri Barbaros

Keisari Julianus Luopio (361–363) ryhtyi heti valtaan päästyään vainoamaan kristinuskoa. Pian pakanuutta suosivan julistuksensa jälkeen hän lähti sotaretkelle germaaniheimoja vastaan. Germaanit ehdottivat hänelle, että taistelu ratkaistaisiin kahden taistelijan kaksintaistelulla. Julianus suostui tähän. Julianuksen joukkojen kenraali Bacchus suositteli taistelijaksi sotilasta nimeltä Barbaros, joka oli kunnostautunut urheudellaan.

Barbaros oli kristitty ja rukoili Jumalaa auttamaan häntä, kuten Hän oli muinoin auttanut Daavidia taistelussa Goljatia vastaan. Näin myös tapahtui. Kun Barbaros oli astunut areenalle, germaanitaistelijan aseet putosivat hänen käsistään ja hän kaatui kuolleena tantereelle. Germaanit tunnustivat tappionsa ja perääntyivät. Voiton jälkeen kenraali pyysi Barbarosta uhraamaan kiitokseksi epäjumalille. Tämä kuitenkin kieltäytyi tunnustaen olevansa kristitty. Hän kertoi saaneensa kasteen piispa Kyprianokselta, jonka Julianus oli hiljattain teloittanut. Silloin keisarin suosio muuttui vihaksi ja Barbaros luovutettiin kidutettavaksi. Ylienkeli Gabriel tuli kuitenkin hänen avukseen. Myös kenraali Bacchus ja hänen kaksi sotilastaan, Kallimakhos ja Dionysios, näkivät enkelin ja kääntyivät kristinuskoon. Keisari Julianus luovutti heidät heti mestattavaksi.

Seuraavana päivänä Barbaros joutui uusiin kidutuksiin, mutta Kristus oli ilmestynyt hänelle vankilassa ja vahvistanut häntä ennalta koetukseen. Polttamisen ja muiden kidutusten jälkeen hänet mestattiin. Piispa Foenix pelasti pyhän Barbaroksen ruumiin, jota on sittemmin kunnioitettu Methonen kaupungissa Kreikassa.

Pyhittäjä Miika (Mihei) Radonežilainen

Miika oli pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) oppilas ja kelja-apulainen. Hengellisen isänsä ohjauksessa hän saavutti sellaisen sydämen puhtauden, että tuli ainoana sivullisena otolliseksi olemaan läsnä Jumalanäidin ilmestyessä pyhittäjä Sergeille. Tämä tapahtui joulupaaston aikaan perjantain ja lauantain välisenä yönä vuonna 1384 (tai 1379). Pyhittäjä Sergei oli juuri päättänyt rukoussääntönsä ja laulanut akatistoksen Jumalanäidille, minkä hän tapasi tehdä päivittäin. Istuttuaan levähtämään hän tunsi sielussaan, että tulossa oli taivaallinen ilmestys ja sanoi oppilaalleen Miikalle: ”Valvo, lapseni, saamme nyt kokea ihmeellisen vierailun.” Samassa kuului ääni: ”Katso, Kaikkeinpuhtain tulee!” Aurinkoa kirkkaampi valo valaisi pyhittäjän, ja Jumalanäiti saapui apostolien Pietarin ja Johanneksen seurassa. Sergei ja Miika lankesivat maahan. Jumalanäiti puhui Sergeille luvaten aina varjella luostaria.

Kun Sergei ilmestyksen jälkeen ilosta ja pelosta vavisten tuli tuntoihinsa, hän näki Miikan makaavan maassa kuin kuollut. Tämä ei ollut kyennyt näkemään kaikkea tapahtunutta yhtä selvästi kuin Sergei, mutta oli nähnyt taivaallisen valon. ”Sano, isäni, mikä tuo ihmeellinen näky oli?” hän kysyi Sergeiltä, ”se melkein sai sieluni eroamaan ruumiista.” Mutta pyhittäjä Sergeikään ei hengelliseltä iloltaan pystynyt heti vastaamaan hänelle.

Jumalanäidin ihmeellisen vierailun muistoksi luostarissa tuli tavaksi toimittaa joka perjantai-ilta vigilia ja akatistos Jumalanäidille. Pyhittäjä Miika siirtyi Herran luo vuonna 1385 noin seitsemän vuotta ennen hengellistä isäänsä. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat pienessä kirkossa, joka rakennettiin myöhemmin ja pyhitettiin Jumalanäidin vierailun muistolle.

Pyhittäjä Serafim Domposlainen

Pyhittäjä Serafim syntyi pienessä Zelin kylässä Boiotiassa vuonna 1527 ja sai kasteessa nimen Sotirios. Jo lapsena hän opiskeli ahkerasti kyläpapin johdolla Raamattua ja pyhien elämäkertoja. Näin hänessä syttyi suuri innostus hengelliseen elämään. Nuorukaiseksi vartuttuaan hän asettui vanhempiensa estelyistä huolimatta kotikylänsä läheisyydessä sijaitsevaan hylättyyn pieneen Profeetta Elian luostariin. Siellä hänen kilvoitteluaan kuitenkin häiritsivät vanhempien, sukulaisten ja muiden kyläläisten käynnit. Siksi hän siirtyi noin puolen vuoden kuluttua Kristuksen kirkastumisen luostariin Sagmation-vuorelle Theben ja Euboian väliin.

Kirkastumisen luostarissa Sotirios kilvoitteli urheasti askeesissa ja täydellisessä kuuliaisuudessa igumenille ja kaikille veljille. Hänen kilvoituksensa ei jäänyt huomaamatta, ja pian igumeni vihki hänet munkiksi nimellä Serafim. Hänen nöyrästä vastustelustaan huolimatta hänet vihittiin diakoniksi ja myöhemmin myös papiksi. Pappeuteen sisältyvää suurta vastuuta mietiskellen Serafim enensi paastojaan ja valvomisiaan elääkseen kuin enkeli maan päällä.

Kymmenen vuoden kuluttua tahtoen paeta mainettaan suurena kilvoittelijana Serafim pyysi lupaa lähteä kilvoittelemaan yksinäisyyteen. Hyvästeltyään hengelliset veljensä ja kilvoittelutoverinsa Germanoksen, jolta hän oli saanut paljon pelastavaista opetusta, hän poistui luostarista etsimään hengellistä hiljaisuutta. Pitkään vaellettuaan hän tuli lopulta Dombos-kukkulalle Elikonin vuoren länsipuolelle. Sinne hän rakensi kappelin ja keljoja ja pian hänen ympärilleen kerääntyi oppilaita. Hän eli siellä heidän kanssaan seuraavat 10 vuotta. Lähellä luostaria asui muutamia Albaniasta tulleita perheitä, jotka hankkivat elantonsa rosvoamalla ja uhkailemalla lähiseutujen asukkaita. Serafim lähestyi heitä rakkauden hengessä ja sai heidät muuttamaan elintapansa. Monet lähiseudun asukkaat saivat sairauksissaan apua hänen rukouksistaan, ja niin hän tuli koko alueella tunnetuksi sielujen ja ruumiiden lääkärinä.

Elämä kävi liian monitouhuiseksi hiljaisuutta rakastavalle Serafimille, ja hän joutui taas vaihtamaan asuinpaikkaa. Hän siirtyi Elikon-vuoren lounaisrinteelle noin kahden tunnin matkan päähän Domboksesta. Siellä hän kuuli jonkin ajan kuluttua Jumalan äänen, joka käski häntä perustamaan paikalle luostarin. Hän kutsui Dombokseen jättämänsä veljet luokseen ja alkoi rakentaa uutta luostaria. Rakennustöiden aikana Jumalanäiti ilmoitti hänelle, että hänen on jätettävä työt kesken, sillä paikka ei ollut sovelias tulevien munkkien asunnoksi. Todellakin alue oli kallioinen, eikä aurinko paistanut sinne kuin osan päivästä.

Jumalanäiti sanoi, että hän tahtoi luostarin nousevan Domboksen kylän paikalle. Kertomalla ilmestyksestä Serafim sai Domboksen asukkaat muuttamaan korvausta vastaan toiseen paikkaan. Ostettuaan kyläalueen Serafim meni Konstantinopoliin pyytämään patriarkalta rakennuslupaa luostarille ja sen kirkolle, jonka hän oli päättänyt omistaa Herrallemme Jeesukselle. Se myönnettiin hänelle ja luostarista tuli stavropigaalinen eli suoraan patriarkaatin alainen, jolloin paikallinen piispa ei voinut puuttua sen asioihin. Tämä asiakirja on säilynyt.

Eräät pahansuovat ihmiset syyttivät kuitenkin Serafimia Levadian turkkilaiselle maaherralle sanoen, että tämä oli viekkaudella karkottanut Domboksen kyläläiset heille kuuluvilta mailta vain pientä korvausta vastaan. Tästä maaherra suuttui ja lähetti kolme sotilasta pidättämään Serafimin. Nämä herjasivat ja pahoinpitelivät häntä lyömällä häntä päähän. Puolikuoliaana he sitten raahasivat häntä maaherran luo. Matkalla Serafim ruhjeistaan huolimatta tahtoi helpottaa janoisten sotilaiden oloa ja sai rukouksillaan veden vuotamaan maasta. Tämä teki sotilaisiin niin suuren vaikutuksen, että he päästivät hänet vapaaksi jatkamaan työtään ja palasivat itse maaherran luo Levadiaan julistaen, että on kyse pyhästä miehestä.

Luostarissa Serafimin murheen murtamat munkit riemuitsivat nähdessään jälleen igumeninsa vaikka pahoinpideltynäkin. Rakennustyöt jatkuivat ja luostari valmistui nopeasti. Sinne kerääntyi paljon hyveellisiä ja oppineita munkkeja. Kun kaikki eivät enää mahtuneet pääluostariin, sen ympärille nousi runsaasti keljamajoja, joissa osa munkeista kilvoitteli.

Kolmen vuoden kuluttua luostarin valmistumisesta pyhittäjä Serafim tunsi kuolemansa lähestyvän. Hän kutsui oppilaansa ympärilleen ja antoi heille viimeiset neuvonsa luostarielämästä ja erityisesti rukouksesta: ”Rukous, rakkaat lapseni, on suloista keskustelua Taivaan Kuninkaan kanssa. Se on sielun hengellistä ravintoa ja sen kautta avautuu ovi taivaan valtakuntaan. Älkää siis jättäkö itseänne vaille tätä ihanaa keskustelua Jumalan kanssa, sillä rukouksesta luopuminen on sielun hengellinen kuolema.” Vielä hän kehotti heitä olemaan surematta hänen lähtöään, sillä hän oli voimiensa mukaan kilvoitellut Jumalan hänelle antaman kilvoituksen ja saanut tehtävänsä suoritetuksi. Lopetettuaan puheensa Serafim rukoili vielä viimeisen kerran ja antoi sitten sielunsa Jumalan haltuun. Oli toukokuun 6. päivä 1602, ja hän oli 75-vuotias.

Pyhän Serafimin luostari säilyi ryöstöltä ja hävitykseltä koko turkkilaisvallan ajan, vaikka vallanpitäjät suunnittelivat monta kertaa sen tuhoamista. Serafim itse esti sen ilmestymällä heille niin ankaran näköisenä, että tuhoojat lähtivät pakoon.

Elämänsä aikana pyhittäjä Serafim karkotti rukouksellaan monta kertaa tuhoisat heinäsirkkalaumat viljelyksiltä. Sen vuoksi vielä tänäkin päivänä hänen reliikkejään käytetään tähän tarkoitukseen. Niitä tuodaan heinäsirkkojen uhkaamille alueille ja niiden edessä toimitetaan rukouspalveluksia tuholaisten karkottamiseksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.