Georgian luostarilaitoksen perustajat pyhittäjä Johannes Zedazenilainen ja kaksitoista syyrialaista isää Šio, David, Antoni, Taddeus, Habib, Isidor, Jessei (Ise), Joosef, Mikael, Piros, Stefanos ja Zenon

Pyhittäjä Johannes ja hänen kaksitoista oppilastaan olivat syyrialaisia askeetteja, joita kunnioitetaan luostarikilvoituksen aloittajina Georgiassa. Johannes vihkiytyi nuorena munkiksi Antiokiassa 400-luvun lopulla. Hän tuli tunnetuksi askeettisesta innostaan ja nöyryydestään ja sai nopeasti ihmeidentekijän maineen. Hänen luokseen tungeksivat ihmiset häiritsivät kuitenkin hänen rauhaansa ja hän vetäytyi erämaahan muutamien oppilaiden kanssa elääkseen heidän kanssaan Kristukseen kätkettyä elämää.

Eräänä päivänä Jumalanäiti ilmestyi Johannekselle ja kehotti häntä lähtemään kahdentoista oppilaansa kanssa Georgiaan vahvistamaan siellä asuvia kristittyjä ja kylvämään luostarikilvoituksen siemeniä. Kristinusko oli levinnyt Georgiaan Armeniasta 300-luvulla, mutta se ei ollut vielä juurtunut koko kansaan. Johannes valitsi mukaansa Šion, Davidin, Antonin (19.1.), Taddeuksen, Habibin (29.11.), Isidorin, Jessein (Ise, 2.12.), Joosefin, Mikaelin, Piroksen (Pyrros), Stefanin ja Zenonin. Nimitettyään jäljelle jääville veljille johtajan ja saatuaan siunauksen pyhittäjä Simeon Styliitta Uudelta (24.5.) hän lähti oppilaineen jalkaisin kohti Georgiaa jättäen toimeentulonsa kokonaan kaitselmuksen huostaan.

Heidän vielä ollessaan matkalla Georgian katolikos-arkkipiispa Eulavios sai enkeliltä ilmoituksen heidän lähestymisestään. Papiston ja kansan kanssa hän otti heidät vastaan suurella kunnioituksella. Kerrotaan, että katolikoksen siunauksen saatuaan Johannes alkoi heti puhua georgian kieltä, jota hän ei ennestään osannut.

Katolikoksen siunauksella Johannes oppilaineen asettui Zedazenin vuorelle, jossa oli aikoinaan ollut pakanallinen palvontapaikka. He asuivat havumajoissa, söivät vain villivihanneksia ja rukoilivat lakkaamatta. Askeettisella elämällään ja armeliaisuudellaan he näyttivät esimerkkiä evankeliumin mukaisesta täydellisyydestä. Kun sana heidän askeettisesta elämästään ja lähimmäisenrakkaudestaan levisi, kansaa alkoi virrata heidän luokseen. Uskovia tuli koko seudulta munkkien opetettavaksi ja siunattavaksi. Johannes ja hänen oppilaansa puhuivat tulijoille opetuksen ja taivaallisen lohdutuksen sanoja. Heidän luokseen tuotiin sairaita, jotka he paransivat rukouksella. Myös kuningas Parsman VI (541–553) kävi heidän luonaan kysymässä neuvoja.

Kaipaus kilvoituselämään syttyi monien Johanneksen luona vierailevien sydämessä. Yksi kerrallaan he hylkäsivät maailman ja liittyivät hänen oppilaisiinsa. Näin Zedazenin vuori muuttui vähä vähältä erakkojen yhteisöksi.

Jonkin ajan kuluttua arkkipiispa Eulavios nousi Zedazenin vuorelle valitakseen uudet piispat kahteen vapaaksi jääneeseen hiippakuntaan. Hän valitsi Habibin (29.11.) Nekressin piispaksi ja Jessein (2.12.) Tsilkanin piispaksi. Pian tämän jälkeen Jumalansynnyttäjä ilmestyi pyhittäjä Johannekselle kehottaen häntä lähettämään muutkin oppilaansa ympäri Georgiaa opettamaan Jumalan palvelemista. Johannes opetti oppilaitaan seuraamaan julistustyössään apostolien esimerkkiä, ja Pyhän Hengen ohjaukseen jättäytyen he saivat vallan polkea käärmeitä ja skorpioneja (Luuk. 10:19) ja tehdä tyhjäksi kaikki Paholaisen juonet. He antautuivat koettelemuksiin mistään vaikeuksista välittämättä. Hengellisen isänsä esirukousten ja Pyhän Hengen armon vahvistamina he välittivät kansalle palavan uskon, kannustivat laumaansa puhtaaseen elämään ja johdattivat monia sieluja enkelielämään.

Pyhittäjä Johannes jäi kilvoittelemaan Zedazenvuorelle seuranaan vain diakoni Elia. Kaikki kilvoituselämään pyrkivät hän lähetti luostariin, jonka hänen oppilaansa Taddeus perusti vuoren juurelle. Johannes vieraili usein ympäri Georgiaa hajaantuneiden oppilaidensa luona. Hän vahvisti heitä kilvoituksessa ja muistutti siitä tilinteosta, joka odottaisi heitä päivänä, jona he astuisivat Kristuksen eteen.

Koska Zedazenin vuorella ei ollut vettä, Johannes rukoili Jumalaa, ja vuoren huipulle puhkesi parantava lähde. Eräänä päivänä diakoni Elia törmäsi vettä hakiessaan karhuun. Hän juoksi heti varoittamaan Johannesta. Tämä tuli paikalle, puhui karhulle ja antoi sen juoda rauhassa lähteestä, mutta kielsi sitä vahingoittamasta ketään. Karhu kesyyntyi ja siitä tuli luostarin vartija. Tuosta lähtien yksikään peto Zedazenin vuorella ei enää ahdistellut ihmisiä. Pyhittäjä Johanneksen esirukousten kautta tapahtui ihmeitä hänen kuolemaansa saakka. Eräs mykkä alkoi puhua ja lapsuudestaan saakka halvaantunut kävellä.

Palveltuaan Jumalaa tunnollisesti useita vuosia Johannes sai merkin lähestyvästä kuolemastaan. Hän kutsui koolle oppilaansa ja paljasti heille, että monista Paholaisesta saamistaan voitoista huolimatta hän yhä pelkäsi lankeavansa sen ansoihin, jos jumalallinen armo ei olisi tukemassa häntä. Hän siunasi oppilaansa ja pyysi heitä hautaamaan hänet luolaan, jossa hän oli kilvoitellut. Osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän näki taivaan aukeavan ja enkelien ja pyhien joukkojen saapuvan vastaanottamaan hänen sieluaan. Näin hän antoi henkensä rauhassa Jumalalle.

Pyhittäjä Johanneksen oppilaista Habib ja Jessei vihittiin siis piispoiksi ja heillä on omat muistopäivänsä. Pyhittäjä Šion muistoa vietetään erikseen toukokuun 9. päivänä (ks. s. ###).

Antoni Martkopilainen (ks. 19.1.) muistetaan siitä, että hän kuljetti aina mukanaan Vapahtajan käsittätehtyä ikonia, jonka hän oli tuonut mukanaan Vähästä-Aasiasta. Hän kilvoitteli yksinään erämaassa. Kun hänen ympärilleen kerääntyi oppilaita, hän rakennutti heitä varten luostarin ja vetäytyi itse jälleen yksinäisyyteen. Elämänsä viimeiset vuodet hän kilvoitteli pylvään päällä. Pyhittäjä Antoni antoi henkensä Herralle 500-luvulla.

Pyhittäjä Joosef Alaverdilainen kantoi aina mukanaan pientä ristiä, joka oli tehty Kristuksen eläväksitekevän ristin puusta. Hengellisen isänsä siunauksella hän julisti evankeliumin ilosanomaa Kartlissa Itä-Georgiassa. Myöhemmin hän asettui Alaverdin asumattomalle seudulle. Kerran hän kohtasi ylhäisen pakanan, joka vaikuttui hänen julistuksestaan niin, että perusti Alaverdiin luostarin. Sana Joosefin pyhästä elämästä ja rajattomasta rakkaudesta levisi ympäristöön ja kilvoittelijoiden määrä alueella kasvoi jatkuvasti. Pitkän ja työntäyteisen elämänsä päätteeksi pyhittäjä Joosef nimitti luostariinsa uuden johtajan ja antoi sielunsa rauhassa Herralle 570-luvulla. Hänen haudallaan tapahtuu yhä ihmeitä.

Pyhittäjä Piros Bretilaista kutsuttiin ”katumuksen jumalalliseksi kuvaksi”. Hän perusti Breti-nimiselle pienelle paikkakunnalle luostarin, jonka kirkkoon hänet aikanaan haudattiin.

Pyhittäjä Isidor Samtavisilainen julisti kristinuskoa Kartlissa useiden vuosien ajan. Hän perusti Rekhulajoelle Kristuksen käsittätehdyn ikonin kunniaksi Samtavisin luostarin, jonne hänet myös haudattiin.

Pyhittäjä Taddeus Stepantsmindalainen perusti luostarin Zedazenin vuoren juurelle. Pyhittäjä Johanneksen kuoltua hän kulki julistamassa ilosanomaa Kartlissa ja rakennutti useita kirkkoja. Elämänsä loppupuolella hän vetäytyi Tslevavuoren luolaan lähellä Kaspin kaupunkia. Hän nukkui pois rauhassa.

Pyhittäjä Stefanos Khirsalainen seuralaisineen saarnasi Kahetiassa Itä-Georgiassa ja perusti Khirsan luostarin, johon hänet kuoltuaan haudattiin.

Pyhittäjä Zenon Ikaltolainen julisti Kristusta Pohjois-Kahetian vuoristossa ja perusti Ikalton luostarin. Monien kilvoitusten jälkeen hän nukkui pois rauhassa ja hänet haudattiin Ikaltoon Kristuksen käsittätehdyn ikonin kirkkoon.

Pyhittäjä Mikael Ulumbolainen saarnasi kristinuskoa Pohjois-Kartlissa ja Ossetiassa. Hän perusti luostarin Ulumbon alueelle, joka oli saanut nimensä Vähän-Aasian Bitynian Olymposvuoren mukaan[1]. Tunnetuin Johannes Zedazenilaisen oppilaista on David Garedjilainen (ks. alla).


[1] Olympos on vanhaksi georgiaksi Ulumbo.

7
5