Ortodoksinen kirkko ja itsemurha
Aamun Koiton edellisessä numerossa (2/2012) olleessa keskustelupuheenvuorossa käsiteltiin ortodoksisen kirkon suhdetta itsemurhaan.
Aivan ensiksi on syytä todeta, että ortodoksinen kirkko rukoilee myös itsemurhaan ajautuneiden ihmisten puolesta. Jokaisessa jumalapalveluksessa pyydämme ”elämällemme kristillistä, kivutonta, kunniallista, rauhallista loppua ja hyvää vastausta Kristuksen pelättävän tuomioistuimen edessä”.
Tuo anomus pitää sisällään evankeliumista kasvavan käsityksen siitä, että elämän antaja on yksin Jumala: ”Minä olen tullut antamaan elämän” (Joh. 10:10).
Elämän ainutkertaisuus ja sen varjeleminen on kristillisyyden kulmakivi. Se lähtee Mooseksen saamien kymmenen käskyn periaatteista, joista yksi sanoo yksiselitteisen selvästi "älä tapa” (2. Moos 20:13).
Varhaisen kirkon suhtautuminen oman elämän päättämiseen muodostui vastavoimana antiikin kreikkalais-roomalaisen yhteiskunnan moraalille. Kyynikot, epikurolaiset, stoalaiset ja gnostikot olivat sitä mieltä, että ihmisellä oli esimerkiksi vakavan sairauden kohdatessa oikeus päättää itse päivänsä. Monet Rooman keisarit ja muut yhteiskunnan vaikutusvaltaiset käyttivät usein tuota oikeutta.
Apostolisista kirkkoisistä Kleemens Aleksandrialainen asettui jyrkästi periaatetta vastaan. Pyhän Kleemensin mukaan itsemurha olisi asettumista Jumalan paikalle oman elämän tuomariksi.
Kirkon kanonisten periaatteiden muodostuessa kysymystä itsemurhasta ryhdyttiin katsomaan myös pastoraalisista lähtökohdista. Kanonien kreikankielisessä selitysteoksessa Pedalionissa todetaan, että kirkon on tarjottava siunaustoimitus niille itsemurhan tehneille, jotka ovat teon tehdessään olleet pahojen henkien vallassa tai henkisesti tasapainottomassa tilassa.
Modernin psykiatrian ja psykologian tutkimus on osoittanut, että ihmisen henkinen tasapainottomuus on erittäin monisyinen ongelma. Esimerkiksi depressiot syntyvät monien eri psykosomaattisten seikkojen seurauksena. Sairastavaa ihmistä ei voida näin ollen arvioida helposti täydessä ymmärryksessä toimivaksi tai oikeustoimikelpoiseksi.
Ortodoksisen kirkon käsitystä itsemurhan kohdatessa tulee ohjata ennen kaikkea yhteisöllinen vastuu. Apostoli Paavalin sanoin ”jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa” (1. Kor 12:26). Jokainen itsemurha on tragedia, jonka hoitoon meidät kaikki kutsutaan osallistumaan.
Ortodoksinen kirkko haluaa olla mukana rakentamassa yhteiskuntaa, jossa jokaisella ihmisellä on oikeus tulla hyväksytyksi sellaisena kuin hän on eikä kukaan yksilö ole koskaan hyödytön. Jokaiselle meistä on varattava mahdollisuus kunnialliseen ja rauhalliseen loppuun.
Ortodoksisen kirkon papisto ottaa ennen päätöksen tekemistä näissä kysymyksissä yhteyden piispaansa.
Lähtökohtana on kuitenkin se, että oman käden kautta kuoleman kohdannut, hänen sukulaisensa ja ystävänsä ymmärretään kirkon lohtua ja ymmärtämystä kaipaavina lähimmäisinä.
