Pyhittäjä Serafim Vyritsalainen

Pyhittäjä Serafim syntyi vuonna 1866 Jaroslavlin läänissä Vahromejevon kylässä. Hänen maallikkonimensä oli Vasili Nikolajevitš Muravjov. Hänen vanhempansa olivat hyvin hartaita ja hyväsydämisiä ortodokseja.

Vasili oli vain kymmenvuotias, kun hänen isänsä kuoli. Koska äitikin oli sairaalloinen, vastuu perheen toimeentulosta jäi nuoren Vasilin harteille. Perhetuttavan kautta hän pääsi kauppa-apulaiseksi Pietariin. Vasilin sielussa eli kuitenkin salainen haave luostarikilvoituksesta. Neljätoistavuotiaana hän sai Aleksanteri Nevskin lavran ohjaajavanhukselta profeetalliseksi osoittautuneen siunauksen: tämä kehotti Vasilia jäämään maailmaan, tekemään hyviä tekoja, perustamaan perheen, kasvattamaan lapset ja sitten yhteisestä päätöksestä vaimonsa kanssa omistamaan loppuelämänsä luostarikilvoitukselle. Vasili otti vanhuksen sanat vastaan kuin suoraan Jumalalta ja eli koko elämänsä saamansa ohjeen mukaan. Elämä maailmassa oli hänelle tästä eteenpäin kuuliaisuuden kilvoitusta, jota kesti yli 40 vuotta.

Jumala oli suonut Vasilille poikkeuksellisia lahjoja. Nuorena oppipoikana hän opetteli itsenäisesti lukemaan ja perehtyi Venäjän historiaan. Matemaattisen lahjakkuutensa ansiosta hänestä tuli jo 17-vuotiaana vanhempi kauppa-apulainen. Palkkansa hän lähetti aina äidilleen.

Kauppa-apulaisen tehtävissä Vasili joutui käymään Moskovassa ja muissa kaupungeissa. Samalla hän vieraili työnantajansa luvalla pyhillä paikoilla. Sergei Radonežilaisen luostarin alaisessa Getsemanen skiitassa Herra johdatti hänet vanhus Varnavan (17.2.) puheille. Pitkän keskustelun päätteeksi vanhus otti hänet rippilapsekseen. Isä Varnavan ohjauksessa Vasili harjoitti Jeesuksen rukousta ja opetteli vaalimaan mielen puhtautta. Vanhus varjeli häntä maallisilta viettelyksiltä ja valmisti häntä luostarielämään. Heidän rippi-suhteensa kesti lähes 20 vuotta aina vanhus Varnavan kuolemaan saakka.

Kaiken arkisen toimintansa perustana Vasili piti kolmea käskyä: totuutta, rakkautta ja hyvyyttä, joita hän myöhemmin tähdensi ja suositteli kaikille, jotka etsivät häneltä hengellistä ohjausta.

Vuonna 1890 Vasili solmi avioliiton Olga Ivanovnan kanssa, joka myös tunsi kutsumusta luostarielämään, mutta oli saanut kehotuksen mennä naimisiin. Pian perheeseen syntyi poika Nikolai ja tytär Olga, joka kuoli pienenä. Tyttären kuoleman jälkeen puolisot alkoivat yhteisestä päätöksestä elää keskenään kuin veli ja sisar.

Vuonna 1892 Vasili perusti työnantajansa antaman lainan avulla oman yrityksen. Hän myi ja välitti turkiksia ja solmi ennen pitkää liikesuhteita myös ulkomaille, Saksaan, Itävalta-Unkariin, Englantiin ja Ranskaan. Hän menestyi hyvin kauppa-alalla, mutta ei unohtanut perimmäistä kutsumustaan. Kaupankäyntiä hän piti hyväntekeväisyyden välineenä ja antoi lahjoituksia luostareille, kirkoille ja sairaaloille. Juhlapäivinä hän kutsui köyhiä kotiinsa aterialle.

Vallankumousvuonna 1917 monet varakkaat kauppiaat siirsivät pääomansa ulkomaille ja pakenivat Venäjältä, mutta Vasili menetteli toisin. Suljettuaan yrityksensä hän lahjoitti omaisuutensa luostareille unohtamatta taloudellista apua tarvitsevia entisiä työntekijöitään. Syyskuussa vuonna 1920 hän liittyi Aleksanteri Nevskin lavran veljestöön. Hän oli tuolloin 54-vuotias. Hänen ensimmäinen kuuliaisuustehtävänsä oli toimia alttariapulaisena eli ponomarina jumalanpalveluksissa. Vasili vihittiin munkiksi jo samana syksynä, ja hän sai nimen Varnava. Hänen vaimonsa vihittiin samana päivänä nunnaksi Pietarin Novodevitšin luostarissa.

Varnavan ja Pietarin metropoliitta Benjaminin (31.7.) välille kehittyi pian lämmin ja luottamuksellinen suhde. Jo vuoden kuluttua metropoliitta vihki Varnavan pappismunkiksi. Hän sai vastuullisia tehtäviä ja toimi muun muassa luostarin rahastonhoitajana. Hänen määrätietoisuutensa ja ankaruutensa itseään kohtaan herätti yleistä hämmästelyä. Samalla hän osoittautui veljestön vankkumattomaksi tueksi neuvostovallan vaikeina alkuvuosina.

Vuoden 1926 lopulla isä Varnava vihkiytyi suureen skeemaan. Hän valitsi nimekseen Serafim pyhittäjä Serafim Sarovilaisen (2.1.) mukaan, jonka kanonisointijuhlaan hän oli osallistunut vuonna 1903 ja jota hän piti esikuvanaan kilvoitteluelämässä. Ennen skeemavihkimystä hän näki pyhittäjä Serafimin unessa.

Veljestö valitsi skeemamunkki Serafimin lavran rippi-isäksi. Hänen hengelliseen ohjaukseensa hakeutui maallikoiden, munkkien ja pappien ohella merkittäviä piispoja, muun muassa metropoliitta Serafim Tšitšagov (28.11.) ja Venäjän kirkon tuleva patriarkka Aleksi I (Simanski, k. 1970). Viimeksi mainittu tuli vuonna 1927 hiippakuntapiispana ollessaan isä Serafimin luo. Vainoa ja pidätystä peläten hän kysyi, eikö hänen olisi parempi paeta ulkomaille. Isä Serafim vastasi hänelle: ”Isä Esipaimen, kenelle te jätätte Venäjän kirkon? Teidänhän pitää johtaa sitä!” Näin hän ennusti, että piispa Aleksista oli tuleva patriarkka. Lavran entisestä varajohtajasta piispa Nikolaista (Jaruševitš), joka oli vihkinyt isä Serafimin munkiksi, tuli myös Serafimin hengellinen lapsi.

Jumalan armo valaisi vanhus Serafimia ja antoi hänelle arvostelukyvyn ja lohduttamisen lahjan. Sana armoitetusta ohjaajavanhuksesta kiiri Pietarin ympäristöön. Vainon ja vallankumouksen hämmennyksiin saattamia ihmisiä tuli virtanaan pyytämään häneltä siunausta, vahvistusta ja lohdutusta. Serafim ei itse koskaan tuominnut ketään, vaan piti kaikkia syntejä sielunvihollisen aikaansaannoksina. Monia hän kehotti turvautumaan Jeesuksen rukoukseen. Isä Serafim näki ennalta kirkon vainon voimistumisen ja Venäjän muuttumisen valtaisaksi keskitysleiriksi, jolloin Jeesuksen rukous olisi paras pelastuksen väline. Samalla hän kehotti kaikkia muistamaan rukouksissaan kirkkoa johtavaa metropoliitta Sergeitä ja maallista esivaltaa. ”Niin täytyy tehdä”, hän sanoi, eikä muita selityksiä tai perusteluja tarvittu.

Isä Serafim toimi lavran rippi-isänä kolme vuotta. Päivittäinen, tuntikausia kestävä synnintunnustusten kuuntelu ja seisominen kirkon kylmällä kivilattialla verotti hänen voimiaan. Kerran hän otti synnintunnustuksia vastaan kaksi vuorokautta ilman taukoa. Serafimin terveydentila huononi nopeasti, mutta hän ei valittanut. Hänen kasvonsa säteilivät aina kirkasta iloa, eikä kukaan osannut aavistaa hänen kärsivän hirvittävistä kivuista. Lopulta hän päätyi vuoteenomaksi.

Lääkityksestä huolimatta isä Serafimin terveydentila huononi ja hänellä todettiin sydämen vajaatoiminta, reumatismi, vaikeita jalkavaivoja ja muita sairauksia. Lääkärit suosittelivat hänelle muuttoa maalle, mutta hän näki, että kirkkoa odotti entistä ankarampi vaino ja halusi pysyä luostarissa kohdatakseen kuoleman yhdessä veljestön kanssa. Vasta Pietarin metropoliitta Serafimin vaatimuksesta hän antoi periksi ja muutti vuonna 1930 Vyritsan kylään 80 kilometrin päähän Pietarista. Metropoliitan siunauksella isä Serafimin entinen vaimo skeemanunna Serafima Novodevitšin luostarista tuli huolehtimaan hänestä.

Pian Pietaria ja koko Venäjää kohtasi uusi vainon aalto. Yhtenä yönä pidätettiin yli viisisataa munkkia. Vuoden 1933 loppuun mennessä Pietarin toimivien kirkkojen määrä oli romahtanut 495:sta 61:een. Luostarit ja niiden kaupunkitalot ryöstettiin ja hävitettiin. Ristit raastettiin alas kirkkojen kupoleista, ja kymmeniätuhansia pappeja virui vankiloissa ja keskitysleireillä.

Samaan aikaan Vyritsassa oli hengellinen saareke, joka säteili lujaa uskoa, toivoa ja Kristuksen rakkautta. On ihme, ettei isä Serafimia pidätetty kertaakaan, vaikka säälimätön vainokoneisto ulotti toimintansa kaukaisimpiinkin kyliin. Sairasvuoteeltaan käsin hän toimi hengellisenä ohjaajavanhuksena lähes 20 vuotta. Aluksi hänen luonaan kävi vain hänen läheisimpiä hengellisiä lapsiaan, mutta tulijoiden virta kasvoi nopeasti ja joskus hän otti vastaan jopa satoja ihmisiä päivässä. Pyhä Serafim suhtautui kaikkiin lämpimästi, syleili, suuteli ihmisiä otsalle ja rohkaisi heitä. Useimmiten hän puhui yksinkertaisesti ilman kaunopuheisia opetuksia ja melkein aina hän hymyili. Hänen rukoustensa kautta tapahtui ihmeellisiä parantumisia.

Isä Serafimin luona kävi myös toisenlaisia henkilöitä – erikoiskomission miehiä, jotka tekivät öisin kotietsintöjä. Kerran tuollaisen etsinnän aikana vuoteella makaavan vanhuksen ja valtiovallan edustajan katseet kohtasivat hetkeksi. Vanhus kosketti miehen kättä ja pani sitten oman kätensä miehen pään päälle sanoen: ”Annettakoon syntisi sinulle anteeksi, Jumalan palvelija…” ja hän mainitsi miehen nimen. Hetkessä tämän kasvot pehmenivät, ja muutkin kotietsintää tekemässä olleet rauhoittuivat. Ennen lähtöään mies sanoi: ”Jos tuollaisia vanhuksia olisi enemmän, me kaikki olisimme uskovia.”

Itseään kohtaan isä Serafim oli ankara. Hän paastosi, valvoi ja rukoili ilman mitään helpotuksia tai myönnytyksiä. Maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin hän ei syönyt mitään. Läheisestä kirkosta tuotiin hänelle pyhä ehtoollinen kerran viikossa.

Taivaallisen suojelijansa esimerkkiä seuraten isä Serafim aloitti poikkeuksellisen rukouskilvoituksen. Hän rukoili kiven päällä puutarhassa pyhittäjä Serafim Sarovilaisen ikonin edessä niinä päivinä, jolloin tunsi vointinsa paremmaksi.

Sodan alettua isä Serafim alkoi rukoilla kiven päällä puutarhassa päivittäin. Hän oli jo 76-vuotias ja niin heikko, että hänet usein talutettiin tai suorastaan kannettiin kivelle. Omaiset anoivat häntä luopumaan kilvoituksesta sanoen, että keljassakin voi rukoilla, mutta vanhus ei hellittänyt. Kylmästä, sateesta, viimasta ja helteestä välittämättä hän vaati päästä rukouskivelleen. ”Yksi esirukoilija voi pelastaa maan, kaikki sen kylät ja kaupungit”, hän sanoi.

Kun saksalaiset valloittivat Vyritsan, he majoittivat sinne joukko-osaston, joka koostui ortodoksisista romanialaisista sotilaista. Kukaan kylässä ei joutunut kärsimään, ja kirkossa toimitettiin säännöllisesti jumalanpalveluksia. Niihin osallistuivat niin romanialaiset sotilaat saksalaisissa univormuissaan kuin Vyritsan venäläiset asukkaat.

Kaiken keskellä vanhus kantoi myös henkilökohtaisen murheen taakkaa. Hänen poikansa Nikolai teloitettiin vuonna 1941. Muutaman vuoden kuluttua kuoli skeemanunna Serafima.

Sodan jälkeen isä Serafimin luo tuli ihmisiä eri puolilta Venäjää. Toiset halusivat tietää kadonneiden läheistensä kohtalosta, toiset kysyivät, miten aloittaa elämä sodan jälkeen. Vanhus näki yhdellä silmäyksellä ihmisten hengellisen tilan ja heidän tarpeensa ja osasi sanoa jokaiselle oikeat lohdutuksen sanat. Opetuksissaan hän tähdensi rakkautta vihamiehiin sanoen: ”Sytyttäkäämme edes kerran elämässämme tuohus niiden puolesta, joille olemme tehneet pahaa.” Hän paransi sairaita ja ennusti tulevia tapahtumia. ”Tulee aika, jolloin ihmisiä ei käännetä poispäin Jumalasta vainoilla, vaan rahalla ja tämän maailman houkutuksilla. Silloin tuhoutuu enemmän sieluja kuin avoimen jumalanvastaisuuden aikana”, vanhus Serafim ennusti.

Viimeiset vuodet isä Serafim eli kokonaan vuoteenomana. Hänen kuolemaansa edeltävänä aamuna, Lasaruksen lauantaina vuonna 1949, hänelle ilmestyi Jumalanäiti, joka osoitti oikealla kädellään taivasta. Vanhus Serafim osallistui pyhään ehtoolliseen. Illalla hän pyysi nostamaan itsensä nojatuoliin ja alkoi rukoilla. Kahden aikaan yöllä hän pyysi lukemaan kuolinhetken rukouksen. Pyhä Serafim siunasi itsensä ristinmerkillä ja lausui: ”Pelasta, Herra, ja armahda koko maailmaa” siirtyen samalla ikuisille asuinsijoille.

Kolmen päivän ajan Vyritsaan virtasi ihmisiä hyvästelemään vanhusta. Ensimmäisenä päivänä eräs sokea tyttö parani, kun hänen äitinsä toi hänet arkun äärelle ja käski suudella isä Serafimin kättä. Monet tunsivat arkun luona hyvän tuoksun, joka tuntui leijailevan myös Vyritsan kaduilla. Pyhittäjä Serafim Vyritsalaisen haudalla on tapahtunut paljon ihmeitä. Häntä kunnioitettiin pyhänä jo kauan ennen virallista kanonisointia vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Tulostettava sivu