Pyhä Leo Suuri, Rooman paavi

Leo Suuri syntyi 300-luvun lopulla Roomassa ylimyssukuun, joka oli lähtöisin Tuscaniasta. Hänet vihittiin diakoniksi jo nuorena, ja hän perehtyi syvällisesti teologiaan ja kirkolliseen elämään. Leo nousi Rooman kirkon ylidiakoniksi, ja hän sai hoitaakseen monia kirkon ulkomaanasioita. Hän muun muassa kävi kirjeenvaihtoa Kyrillos Aleksandrialaisen kanssa.

Syksyllä 440 Leo oli Galliassa, jonne keisarin hovi oli lähettänyt hänet hoitamaan diplomaattisia tehtäviä. Eräänä päivänä hänen luokseen tuli lähettiläs, joka ilmoitti että paavi Sixtus (Xystus) oli kuollut ja että Leo oli saman tien valittu yksimielisesti tämän seuraajaksi. Leo palasi Roomaan syyskuun lopulla, ja hänet vihittiin välittömästi paaviksi. Vihkiäisissä hän ilmaisi pelkonsa harteilleen uskottua suurta vastuuta kohtaan, mutta sanoi luottavansa jumalalliseen armoon. Näihin teemoihin hän palasi joka vuosi vihkimisensä päivänä (29.9.), jota hän alkoi viettää ”syntymäpäivänään”.

Aika oli mahdollisimman vaikeaa. Valtakuntaa murensivat hunnien ja vandaalien hyökkäykset sekä moraalinen turmelus. Kirkkoa kiusasivat opintulkinnoista ja kirkkopoliittisista näkemyseroista käydyt riidat. Leo oli lahjomaton ja oikeamielinen hahmo eikä ollut opintuulten vietävissä. Näin hän kykeni ottamaan oman paikkansa kirkon tukipylväänä. Nuhteettomalla elämällään sekä raittiilla ja terävillä opetuksillaan hän oli esimerkkinä kaikille piispoille ja papeille. Suurten juhlien aikana hän selitti uskon salaisuuksia kansan mielenylennykseksi ja rohkaisi kaikkia elämään evankeliumin periaatteiden mukaan.

Paavi Leo pyrki uudistamaan ja kohentamaan papistonsa tilaa. Hän korjasi väärinkäytöksiä ja sovitteli riitoja. Leo yritti myös saada kirkon asioita järjestykseen Afrikassa ja Sisiliassa, jotka olivat kaaoksessa vandaalien hyökkäyksien takia.

Noihin aikoihin kirkon johdossa alettiin yhä enemmän keskustella piispojen ja hiippakuntien valtasuhteista. Leo uskoi, että Rooman piispa oli Pietarin ja tälle annetun vallan perijä ja koko kirkon johtohahmo. Tällä hän ei kuitenkaan tarkoittanut, että idän piispojen pitäisi olla suoranaisesti hänen alaisiaan, mutta lännen piispat Leo sen sijaan pyrki pitämään tiukasti käskyvallassaan. Hän muun muassa esti Galliaan kaavaillun oman patriarkaatin syntymisen. Idän ja lännen väliseksi kiistakapulaksi jäi Illyrian alue.[1] Leo piti sitä Rooman vikariaattina, mutta uskoi sen Tessalonikan piispan Anastasioksen alaisuuteen. Anastasios aiheutti kuitenkin toistuvasti ongelmia, ja Leo joutui muistuttamaan häntä piispojensa oikeuksien kunnioittamisesta.

Ennen kaikkea Leo kunnostautui dogmaattisissa kysymyksissä. Hän osoitti niin manikealaisten kuin pelagiolaistenkin erehdykset ja pyysi valtiota ryhtymään lainsäädäntötoimiin manikealaisia vastaan.

Paavi Leon kaudella kristologiset erimielisyydet alkoivat jakaa idän kirkkoa. Hänen kuuluisin antinsa ajan keskusteluun on kirje (tomos), jonka hän lähetti Konstantinopolin arkkipiispa Flavianokselle. Tarinan mukaan ennen kirjoittamista Leo paastosi ja rukoili päiväkausia, ja saatuaan kirjeen valmiiksi hän vei sen Pietarin haudalle pyytäen apostolien päämiestä korjaamaan siitä virheet, jotka hän oli heikkouttaan tehnyt. Neljänkymmenen päivän kuluttua apostoli Pietari ilmestyi hänelle ja ilmoitti: ”Olen lukenut ja korjannut.” Kun Leo meni avaamaan kirjeen, siinä oli Pietarin käsin tekemiä korjauksia.

Leon kirje on ylevä ja tarkka esitys Kristuksen mysteerin molemmista puolista. Siinä pyritään esittämään sekä Hänen jumaluutensa että Hänen ihmisyytensä koko täyteydessään analysoimatta kuitenkaan liikaa niiden välistä suhdetta. Kirjeessä todetaan, kuinka Kristuksessa ihmisen pelastukseksi se, mikä ei voi kärsiä, yhtyi siihen, mikä on kärsimyksenalaista. Näin ihmiseksi tullut Jeesus Kristus, välittäjä ihmisen ja Jumalan välillä, saattoi kuolla ihmisluonnossaan mutta pysyä kuolemattomana jumalallisessa luonnossaan. ”Jumalan Poika tuli tähän maailmaan alas taivaan kirkkaudesta mutta luopumatta kuitenkaan Isänsä kirkkaudesta.”

Efesokseen kokoontui vuonna 449 kirkolliskokous, joka nestoriolaisuutta vastustaessaan ajautui äärimmäiseen monofysitismiin ja tuomitsi muun muassa Konstantinopolin arkkipiispan pyhän Flavianoksen. Kuultuaan tapahtumista Leo nimesi kokouksen ”rosvosynodiksi”, kumosi sen päätökset ja järjesti lännessä oman kirkolliskokouksen, joka vahvisti oikean opetuksen Kristuksen persoonasta.

Leon kuuluisa kirje luettiin Khalkedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451. Kokouksen isät totesivat yhteen ääneen: ”Tämä on apostolien usko, tämä on isien usko. Pietari on puhunut Leon suulla.” Mainittakoon, että sama kokous päätti Leon delegaation protestoinneista huolimatta muuttaa Konstantinopolin patriarkaatiksi.

Kun idässä käytiin teologista debattia, lännen yhteiskuntarauha horjui. Attilan johtamat hunnit olivat tuhonneet ja ryöstäneet Saksan ja Gallian alueita. Alpit ylitettyään he kylvivät tuhoa Milanon seudulla ja ilmaantuivat lopulta myös Rooman edustalle. Keisari, senaatti ja kansa pyysivät paavi Leolta apua. Leo lähti liikkeelle piispallisessa asussa johtaen saattoa, jossa papit ja diakonit lauloivat veisuja. Saatto teki vaikutuksen Attilaan, joka kaikkien hämmästykseksi suostui Leon ehdotukseen poistua rauhanomaisesti, kun hänelle luvattiin kerätä vuosittainen vero. Kerrotaan, että Attila sanoi myöhemmin nähneensä paavin rinnalla apostoli Pietarin miekka kädessään ja tulenpalava katse silmissään.

Ihmiset unohtivat tapahtuneen pian ja jatkoivat elämäänsä kuten aina ennenkin. Vuonna 455 Gensericin johtamat vandaalit ilmaantuivat Rooman ympärille. Paavi yritti jälleen neuvotella, mutta tällä kertaa tulokset jäivät laihoiksi. Vandaalit eivät juuri surmanneet kansaa eivätkä hajottaneet rakennuksia, mutta ryöstivät koko kaupungin ja veivät suuren määrän ylimyksiä ja kansaa orjikseen. Kun tilanne rauhoittui, Leo ryhtyi toimiin. Hän lohdutti surevia, kunnosti ryöstettyjä kirkkoja käyttökuntoon ja järjesti kirkon elämää ja toimintaa. Afrikkaan viedyille hän onnistui lähettämään pappeja ja almuja.

Elämänsä viimeiset vuodet pyhä Leo hoiti sielujen paimenen tehtäviään Roomassa ja puolusti kirjeitse Khalkedonin kirkolliskokouksen mukaista uskoa, jota erityisesti Aleksandriassa vastustettiin kiivaasti. Johdettuaan kirkkoa 21 vuotta pyhä Leo nukkui pois 10. marraskuuta 461. Hänet haudattiin Pyhän Pietarin kirkkoon. Häntä kunnioitetaan erityisesti lännen kirkossa lisänimellä Leo Suuri. Vastaavan kunnian on saanut muista paaveista ainoastaan Gregorius Suuri. Vuonna 1754 paavi Leo nimettiin ”kirkon opettajaksi”. Hänen kirjoituksistaan on säilynyt 96 saarnaa ja 143 kirjettä.


[1] Adrianmeren itärannikko nykyisestä Kroatiasta Albaniaan.

Tulostettava sivu