Pyhittäjä Irinark Rostovilainen

Pyhittäjä Irinark syntyi vuonna 1548 Kondakovon kylässä noin 40 kilometrin päässä Rostovista. Kuusivuotiaana hän sanoi äidilleen haluavansa isona munkiksi. Isän kuoleman jälkeen perhe muutti Rostoviin, jossa he harjoittivat kaupankäyntiä. Maalliset askareet tuntuivat kuitenkin Irinarkista rasitteelta, ja kolmenkymmenen vuoden ikäisenä hän meni kaupungin lähellä olevaan Pyhien Boriksen ja Glebin luostariin, jossa igumeni vihki hänet munkiksi.

Irinark eli luostarissa kokeneen vanhuksen ohjauksessa ja teki työtä leipomossa. Tavattuaan kerran luostarin pihalla paljasjalkaisen pyhiinvaeltajan hän antoi tälle omat saappaansa eikä siitä lähtien enää käyttänyt kenkiä. Kirkollisen viitan sijaan hän piti pitkää paitaa, mistä häntä pilkattiin. Kun igumeni lähetti hänet kuuliaisuustyöhön luostarin ulkopuolelle, hän siirtyi Rostoviin pyhittäjä Avrami Rostovilaisen perustamaan Herran kasteen luostariin. Kerran hän puhkesi itkemään kerubiveisun aikana. Syytä kysyttäessä hän sanoi: ”Äitini on nukkunut pois!” Pyhittäjä Avramin luostarista Irinark siirtyi toiseen rostovilaiseen luostariin, jossa hän kilvoitteli kolme ja puoli vuotta ahtaassa keljassa puhdistaen sieluaan kyynelillä, rukouksella ja ankaralla paastolla.

Saatuaan unessa kehotuksen pyhiltä Borikselta ja Glebiltä Irinark palasi takaisin ensimmäisen luostariinsa. Hän alkoi kantaa päällään vaskisia ristejä, joita kertyi koko ajan lisää. Päässään hän piti raskasta vannetta. Hän nukkui paljaalla lattialla korkeintaan kolme tuntia vuorokaudessa ja omisti muun ajan rukoukselle ja käsityölle. Huolettomasti elävät munkit panettelivat häntä igumenille väittäen hänen opettavan veljiä karttamaan luostarin töitä ja elämään niin kuin hän. Igumeni uskoi panettelijoita ja karkotti Irinarkin luostarista, mutta vuoden kuluttua hän katui tekoaan ja kutsui tämän takaisin.

Raskaat ja pitkäaikaiset kilvoitukset puhdistivat Irinarkin hengelliset silmät näkemään jumalallisia ilmoituksia. Hän profetoi liettualaisten hyökkäyksen Moskovaan ja varoitti siitä tsaaria. Tuona aikana, jota Venäjän historiassa kutsutaan ”sekasorron ajaksi”, puolalainen sotapäällikkö halusi nähdä Boriksen ja Glebin luostarissa kahleita kantavan munkin. Keskustelu Irinarkin kanssa teki häneen vaikutuksen ja hän ihmetteli tämän kilvoitusta. Lähtiessään hän käski joukkojaan olemaan tuhoamatta luostaria.

Irinark sai tietää ennalta kuolinpäivänsä. Hän kehotti oppilaitaan Aleksanteria ja Kornilia elämään työtä tehden, rukoillen, paastoten ja valvoen, säilyttämään keskinäisen rakkauden ja olemaan kaikille kuuliaisia. Hyvästeltyään kaikki veljet hän antoi sielunsa rauhassa Herralle vuonna 1616 ja siirtyi ikuiseen lepoon. Pyhä Irinark jätti jälkeensä 142 vaskiristiä, seitsemät kilvoituskahleet, 40 metriä pitkän ketjun, jota hän oli kantanut kaulassaan, sekä lukuisia rautaisia käsi- ja jalkavanteita. Hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä. Monet sairaat ja riivatut paranivat, kun heidän päälleen pantiin pyhittäjä Irinarkin kantamia ristejä tai kahleita. Irinarkin oppilas munkki Aleksanteri, joka oli kilvoitellut hänen kanssaan 30 vuotta, kirjoitti hänen elämäkertansa.

Tulostettava sivu