Pyhittäjä Martinian Belozerskilainen

Vuoden 1410 tienoilla vanhemmat toivat 13 vuoden ikäisen poikansa Martinianin pyhittäjä Kiril Belozerskilaisen (Valgetjärveläisen) luostariin saamaan opetusta. Kun pyhittäjä Kiril (9.6.) näki, että poika itsekin tahtoi jäädä hänen luokseen, hän otti tämän suojelukseensa ja lähetti lähellä asuvan diakonin opetettavaksi. Opetuksen päätyttyä Martinian palasi luostariin. Pyhittäjä Kiril koetteli häntä ja havaittuaan hänen sielunsa puhtaaksi ja vihaa tuntemattomaksi vihki hänet munkiksi.

Martinianista tuli pyhittäjä Kirilin läheisin oppilas. Hän pyrki jäljittelemään kaikkia ohjaajansa kilvoituksia. Paastoa hän piti nautintona ja nuoruuden innolla hän pyysi vanhukselta itselleen ankarampaa paastosääntöä. Kokenut vanhus ei kuitenkaan suostunut vaan kehotti Martiniania ruokailemaan veljestön kanssa ja vain olemaan syömättä itseään kylläiseksi. Kun ajatukset kiusasivat nuorta kilvoittelijaa tai kilvoitteluinto alkoi heiketä, hän avasi sielunsa pyhittäjä Kirilille ja sai avun. Rukoukselta vapaaksi jääneenä aikana hän jäljensi kirjoja ja luki, mikä oli hänelle annettu kuuliaisuustehtävä.

Jonkin ajan kuluttua pyhittäjä Kiril antoi Martinianille uuden raskaamman tehtävän luostarin keittiössä ja leipomossa. Martinian teki työnsä nöyrästi, mikä osoitti, että munkkielämän säännöt olivat lujasti juurtuneet hänen mieleensä. Hän myös otti kiitollisena vastaan kaikki vanhuksen antamat ohjeet ja käskyt. Pian hänet vihittiin pappismunkiksi.

Pyhittäjä Kirilin kuoltua vuonna 1427 Martinian vetäytyi erakoksi Vožejärven autiolle saarelle noin 120 kilometrin päähän luostarista. Hänen luokseen alkoi kuitenkin heti tulla uusia kilvoittelijoita. He rakensivat yhdessä kirkon Kristuksen kirkastumisen kunniaksi ja perustivat luostarin, jossa noudatettiin yhteiselämän sääntöjä. Kun luostari oli laajentunut ja veljestön määrä kasvanut, Martinian siirtyi Ferapontin luostariin, jossa hänet esimerkillisen elämänsä tähden valittiin pian igumeniksi. Vaalimalla ankaria yhteiselämän sääntöjä Martinian kohotti Ferapontin luostarin kukoistukseen. Munkit ja maallikot hakeutuivat hänen luokseen kuin mehiläiset meden äärelle, edelliset kilvoittelemaan hänen alaisuudessaan ja jälkimmäiset kuulemaan hänen opetuksiaan.

Moskovan suuriruhtinas Vasili, joka oli vähän aiemmin karkotettu pääkaupungista ja sokaistu, vieraili eräänä päivänä Ferapontin luostarissa ja pyysi pyhittäjä Martiniania rukoilemaan, että oikeus voittaisi. Pian hän todellakin sai ruhtinaskunnan uudelleen hallintaansa. Hän kutsui Martinianin Moskovaan rippi-isäkseen ja nimitti tämän hänen vastustelustaan huolimatta Sergei Radonežilaisen perustaman Pyhän Kolminaisuuden luostarin igumeniksi. Asema suuren lavran johtajana ja suuriruhtinaan rippi-isänä ei vähääkään muuttanut Martiniania eikä hän pelännyt tarpeen vaatiessa ojentaa suuriruhtinasta. Kerran yksi pajari siirtyi suuriruhtinaan hovista Tverin ruhtinaan palvelukseen. Suuriruhtinas Vasilin pyynnöstä Martinian taivutti pajarin palaamaan Moskovaan. Sen sijaan että olisi ottanut pajarin uudelleen palvelukseensa Vasili panettikin hänet vankilaan. Kuultuaan tapahtuneesta Martinian nuhteli ankarasti Vasilia ja sanoi, ettei tällä ollut enää hänen siunaustaan. Vasili ymmärsi menetelleensä väärin. Hän vapautti pajarin ja meni nöyrästi luostariin pyytämään Martinianilta anteeksi.

Lähellä pääkaupunkia sijaitsevan suuren luostarin johtaminen rasitti kuitenkin ikääntyvää Martiniania. Vuonna 1455 hän palasi Ferapontin luostariin, jossa hänet otettiin innostuneesti vastaan. Veljestön ja igumenin sitkeiden pyyntöjen tähden hän otti luostarin johdon jälleen käsiinsä.

Martinian eli hyvin vanhaksi ja johti Ferapontin luostaria kuolemaansa asti. Korkeasta iästään huolimatta hän piti kiinni rukous- ja paastosäännöstään. Kun hän ei enää kyennyt kävelemään, veljet taluttivat hänet käsistä kannatellen kirkkoon jumalanpalveluksiin. Ennen kuolemaansa hän hyvästeli veljet, osallistui pyhään ehtoolliseen ja antoi rauhassa sielunsa Herran käsiin. Hän nukkui pois 86 vuoden ikäisenä vuonna 1483.

Tulostettava sivu